Omaishoito – ratkaisu ikääntyneiden hoitovajeeseen vai vastuun palautus perheille

Kansalaisten vastuun kasvattaminen läheistensä hoivaajina on julkilausuttu tavoite. Tämä näkyy esimerkiksi vanhuspoliittisissa asiakirjateksteissä. Niissä läheisten tuottamasta hoivasta rakennetaan ensisijaista vaihtoehtoa. Julkisen sektorin tuottama hoiva määritellään vasta toissijaiseksi keinoksi.

Omaishoitosopimuksen voi nähdä joko välineenä sovittaa yhteen aiemmin kunnan, nyt hyvinvointialueen ja kansalaisen välisiä toiveita ja tarpeita. Vaihtoehtoisesti sitä voi pitää keinona siirtää aiemmin kunnalle kuulunut hoivavastuu ja hoivatehtävät takaisin läheisille.

Kärjistäen voi kysyä, onko julkisen vallan tavoitteena palauttaa hoiva takaisin perhepiiriin. Ollaanko meillä palaamassa ideologisesti takaisin köyhäinhoidon aikakaudelle, jossa vastuu läheisten hoivasta rakennetaan omaisten velvollisuudeksi.

Läheisten huolenpidon sävy on toki muuttunut köyhäinhoidon ajoista. Nyt hoivavastuuta tarjotaan läheisille vapaaehtoisuuteen pohjaavalla sopimuksella, jossa hoiva luvataan toteuttaa yhteistyössä kansalaisen kanssa.

Työsuhteen ja toimeksiantosopimuksen raja on epäselvä

Omaishoito on sopimusperusteisesti järjestettävänä hoivan muotona erikoinen yhdistelmä yksityistä ja julkista hoivaa. Tämä ei asetu vaivatta nykyiseen palvelujärjestelmäämme.

Sopimukseen liittyy ajatus yhteisistä tavoitteista ja neuvottelusta sekä yhdessä sopimisesta. Sopimukseen yhdistyy myös automaattisesti ajatus yhteistyöstä.

Tämän seurauksena sopimusta tarjottaessa unohtuu helposti, että lopputulos ei ole aina ideaali. Sopimus ei myöskään aina automaattisesti vastaa yksilöllisiin tarpeisiin.

Omaishoito ei sopimuksesta huolimatta ole omaishoitajalle virallista työtä. Kyseessä on toimeksiantosopimuksella toteutettava hoivapalvelu, josta omaishoitaja saa kunnalta rahallisen palkkion sekä vapaapäiviä ja tukipalveluja vastineeksi läheiselle tarjoamastaan avusta ja tuesta.

Omaishoitajan rooli on jännitteinen

Sopimuspohjainen omaishoidon toteuttaminen aiheuttaa jännitteitä omaishoitajan rooliin palvelujärjestelmän sopimusosapuolena. Näin käy, kun hyvinvointialueen ja kansalaisen välistä omaishoitosopimusta tarkastelee juridisen sopimuksen rinnalla myös psykologisena sopimuksena.

Työelämätutkimuksessa psykologisen sopimuksen käsitettä käytetään selittämään työntekijän ja työnantajan välisiä puhumattomia vastavuoroisia odotuksia sekä käsityksiä osapuolien oikeuksista ja velvollisuuksista. Psykologista sopimusta on kuvattu yhdeksi parhaista käsitteistä, jojoiden avulla voidaan kuvata kahden osapuolen välistä suhdetta.

Omaishoidon sopimuksellisen luonteen vuoksi psykologisen sopimuksen käsite antaa toimivan viitekehyksen tarkastella omaishoitoon liittyviä odotuksia uudenlaisesta näkökulmasta. Omaishoito ei ole ammatillista hoitotyötä, vaikka omaishoitajilta sen kaltaista toimintaa edellytetäänkin. Tämä näkyy esimerkiksi laissa omaishoidon tuesta. Sen päivityksessä vuodelta 2016 kuntien tehtäväksi kirjattiin omaishoitajien valmennus ja koulutus hoitotehtävää varten.

Ammattimaisesti mutta ilman työsuhdeturvaa

Ongelmallista toimintamallissa on tapa, jolla omaishoitajia koulutetaan ja valmennetaan huolehtimaan entistä ammattimaisemmin läheissuhteeseen liittyvästä hoivasta. Samaan aikaan jätetään kuitenkin kiinnittämättä huomio omaishoitajien jaksamiseen, työkykyvyn ylläpitoon tai työolosuhteisiin. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä virallisessa hoitotyössä ja virallisten työntekijöiden työssä.

Omaishoitajilta vaaditaan ammattimaista hoitajuutta ilman, että heille tarjotaan omaishoitotyönsä turvaksi virallisten työntekijöiden nauttimaa työsuojelua. Omaishoitajille annettava tuki pitää sisällään vain omaishoitajan palkkion, vapaapäivät ja omaishoitajan hoitotyön tueksi annettavia tukipalveluja.

Järjestely näyttää kunnan näkökulmasta perustellulle ja selkeälle. Kunta voi helposti osoittaa hoitaneensa oman osuutensa sopimusosapuolena tarjoamalla edellä mainittuja asioita.

Psykologisen sopimuksen näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että omaishoitajan tarpeet jäävät näkymättömäksi omaishoidontuen järjestelmässä.

Kodinomaisuutta vai virkatyötä?

Omaishoito rakentuu vahvasti ajatukselle kodin ensisijaisuudesta. Siihen yhdistetään rakkauden ja välittämisen eetos.

Omaishoidon tukeminen lähtee kuitenkin virallisen työn kehyksistä. Asetelma ei tunnista riittävästi omaishoidon erityisyyttä läheissuhteeseen pohjaavana suhteena ja siitä kumpuavia tarpeita.

Omaishoitoa saavan läheisen mahdollisuus elää hyvää elämää kotona on omaishoitajan vastuulla. Psykologisesti se tuottaa paineita ja voi olla tunnetasolla kuormittavaa.

Omaishoitajat voivat kokea työssään rakkauden ja ilon ohella myös syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pelkoa, surua, uupumusta. Tunteet ovat aina keskeinen osa läheissuhdetta. Näin ne ovat keskeinen osa myös omaishoitoa. Tätä näkökulmaa nykyinen palvelujärjestelmässä ei huomioi riittävästi.

Virallisessa hoivatyössä henkilöstö voi jakaa emotionaalista tunnetaakkaa työkavereiden ja työyhteisön kesken. Omaishoidon tukijärjestelmä ei tarjoa mahdollisuutta, jossa omaishoitajat voisivat jakaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan omaishoitajan työhön liittyen.

Kuka kuuntelee omaishoitajaa?

Omaishoitajien määrää halutaan kasvattaa entisestään. Tämä on hyvinvointialuiden näkökulmasta perusteltua. Omaishoito on kunnille ja hyvinvointialueille edullinen tapa järjestää inhimillistä ja yksilöllistä hoivaa.

Samalla omaishoitajat hyvinvointialuiden sopimuskumppaneina ja epävirallisina palveluntuottajina joutuvat kantamaan hyvinvointialuille kuuluvaa hoivavastuuta. Tämän takia olisi vähintään kohtuullista, että myös omaishoitajien tarpeet otetaan huomioon palvelujärjestelmässä. He tarvitsevat omaishoitotyön tueksi rahallisen tuen ja vapaapäivien lisäksi myös henkistä tukea.

Sosiaali- ja terveyspalvelut – omaishoito mukaan lukien ovat eduskuntavaalikeskusteluissa varmasti mukana. Keskusteluihin on tärkeää saada mukaan myös omaishoitajat.

Marjo Ring
FT, vieraileva tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Kuntien ja uusien hyvinvointialueiden yhteistyö

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta on tavalla tai toisella tehty jo pitkään, mutta vuoden 2023 alussa palveluiden järjestämismalli muuttuu. Kuntien järjestämisvastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyy itsehallinnollisille hyvinvointialueille. Kuntien rooli ja vastuu säilyvät kuitenkin pitkälti ennallaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.  Kuntien tulee uuden lain myötä ottaa päätöksenteossaan huomioon päätösten arvioidut vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen väestöryhmittäin. Yksi tulevaisuuden keskeisistä kysymyksistä tulee olemaan, miten kunnat ja hyvinvointialueet tekevät yhteistyötä ja toimivat yhdessä alueen hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.

Pyrimme tässä puheenvuorossa lyhyesti avaamaan kuntien ja hyvinvointialueiden yhteistyön lainsäädännöllistä perustaa ja esittämään näkemyksiä siitä, miten tämä yhteistyö käytännössä voisi toimia.

Lainsäädännön puitteet

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä (L611/2021)  määrittelee kuntien ja hyvinvointialueiden tehtäviä ja neuvotteluita. Pykälässä 6 kuvataan hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä kunnissa ja pykälässä 7 hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä hyvinvointialueilla.

Kunnilla säilyy edelleen vastuu asukkaidensa terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä siltä osin, kun se kytkeytyy kunnan muihin lakisääteisiin tehtäviin. Vastaavasti hyvinvointialueille kuuluu vastuu siltä osin, kun sen kytkeytyy hyvinvointialueen tehtäviin. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä ja edistämistoimia Terveydenhuoltolain mukaisesti ovat esimerkiksi erilaiset seulonnat, neuvolapalvelut, koulu- ja opiskelijaterveydenhuolto sekä ympäristöterveydenhuolto.

Kuntien on jatkossakin seurattava kansalaisten elinoloja, hyvinvointia ja terveyttä sekä niihin vaikuttavia tekijöitä alueittain ja väestöryhmittäin, ja raportoitava näistä sekä toteutetuista toimenpiteistä valtuustoille vuosittain. Lisäksi on valmisteltava lakiin perustuen valtuustoille valtuustokausittain hyvinvointikertomus ja -suunnitelma.

Yhteistyö ja sen muodot

Kuntien ja hyvinvointialueiden yhteistyö tapahtuu neuvotteluissa, joissa tulee sopia yhteistyöstä, tavoitteista ja työnjaosta.

Kunnan ja hyvinvointialueen on nimettävä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen vastuutahot sekä toimittava yhteistyössä ja jaettava asiantuntemustaan vai tuettava vastuutahoja asiantuntemuksellaan. Strategisella tasolla on määriteltävä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen tavoitteet sekä tavoitteita tukevat toimenpiteet.

Hyvinvointialueiden ja kuntien on hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä tehtävä yhteistyötä myös muiden julkisten toimijoiden, yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa. Lisäksi niiden tulee edistää hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja vaikutusmahdollisuuksia.

Näitä lainsäädännöllisiä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtäviä hyvinvointialueen ja kuntien yhteistyönä voidaan edistää muun muassa strategisen, operatiivisen, toiminnallisen ja alueellisen tason kautta.

Yhteistyön tasot ja ehdotuksia yhteistyön suunnitelmalliseen toteuttamiseen

Strategisella tasolla sekä kunnan että hyvinvointialueen johto ja poliittinen johto kokoontuvat säännöllisesti arvioimaan edellisen vuoden toteutumaa ja tulevan vuoden suunnitelmia. Näissä arviointitilanteissa tulisi olla käytössä kuntakohtaiset seurantaindikaattorit, joista muodostetaan yhteinen konsensus hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi sekä kunnissa että hyvinvointialueilla. Seurantaindikaattoreita voivat muun muassa kuntien itsekeräämät kuntalaistiedot väestöryhmittäin, maakuntaliiton keräämät väestötiedot ja valtakunnalliset sairastavuusindikaattorit.

Operatiivisella tasolla tulee olla lain edellyttämät vastinparit kunnista ja hyvinvointialueilta ja lisäksi voidaan kannustaa joko kuntakohtaisiin tai kuntayhteistyönä muodostettaviin hyvinvointiryhmiin. Hyvinvointiryhmien tavoitteena voisi olla yhteisen tilannekuvan muodostaminen hyvinvointialueen ja kunnan välille. Tilannekuvasta saataisiin vaikuttavat näytöt hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä sekä hyvät käytänteet ja mallit. Lisäksi siinä sovittaisiin toimenpiteistä ja pilotoitavista toiminnoista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.

Alueellisen hyvinvoinnin koordinaation muodostamisella varmistetaan hyvinvointialueen ja kunnan tiedontuotannon pohja. Siellä tarkastellaan muun muassa hyvinvointialueen ja kuntien tilannekuvien ja toimenpiteiden yhteensovittamista. Lisäksi voidaan täsmentää hyvinvointisuunnitelman ja painopisteiden tavoitteellisuutta.

Yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen toteuteuttamaan toimintaan voisi perustaa kuntakohtaiset hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen foorumit, joiden tavoitteina olisi tarkastella alueellisia ja kuntakohtaisia hyvinvointikertomuksia ja suunnitelmia. Foorumeissa käytäisiin yhteistä keskustelua muun muassa valituista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen toimenpiteistä ja seurattavista indikaattoreista sekä sovittaisiin hyvinvointialueen, kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin yhteisistä toimista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tavoitteiden saavuttamiseksi.

HYTE-kerroin

Valtionosuuslainsäädäntöön tulee erillinen hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen lisäosa eli niin sanottu Hyte-kerroin, jolla niin kuntia kuin tulevia hyvinvointialueita kannustetaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtävien hoitoon.

Kunnille tämä palkitseminen vaikuttavasta hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä on tärkeä useasta syystä. Esimerkiksi se edesauttaa kunnan elinvoimaista kehitystä ja kannustaa alueen hyvinvoinnin kehittämiseen. Kuntien tulee huomioida päätöksenteossaan niiden arvioidut vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen väestöryhmittäin.

Lopuksi

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen astuessa voimaan kuntien merkitys ei ole katoamassa. Yhteistyö ja sen kehittäminen on ratkaisevassa asemassa alueiden terveyden ja hyvinvoinnin tulevaisuudessa. Lainsäädäntö luo tälle mahdollisuuksia, mutta käytänteet muotoutuvat pikkuhiljaa. Monet alueet ovatkin jo lähteneet pohtimaan yhteistyötä tai suunnittelemaan yhteistyötä hyvissä ajoin ennen uudistuksen voimaantuloa, mikä luo hyvää pohjaa tulevan työn kehittämiselle. Jos yhteistyö hoidetaan hyvin, on mahdollisuus aidosti parantaa alueen asukkaiden hyvinvointia ja terveyttä.

Elsa Paronen
Laitosjohtaja, tutkimuspäällikkö
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto

Minna Kaarakainen
Dosentti, yliopistolehtori
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto