Alueiden kehittäminen edellyttää laajempaa ymmärrystä monipaikkaisuuden mahdollisuuksista

Monipaikkaisuus on jo nyt osa miljoonien suomalaisten elämää. Keskustelua monipaikkaisuudesta käydään kuitenkin pitkälti vielä käsite- ja ilmiötasolla. Tarkastelun ulkopuolelle jää usein se, millaisia muotoja monipaikkaisuus konkreettisesti saa alue- tai paikallistasolla, ja millaista politiikkaa ja kehittämistoimia tämä edellyttää.

Monipaikkaisuudessa on tiivistetysti kyse siitä, että ihmiset viettävät arkea ja vapaa-aikaa yhden kiinteän asuinpaikan sijaan useissa eri paikoissa. Monipaikkaisuus voi olla myös paikan vaihtamista saman päivän sisällä esimerkiksi työn ja kodin välillä.

Monipaikkaisesta asumisesta on kyse silloin, kun monipaikkaisuuteen liittyy yöpymistä useissa eri paikoissa. Monipaikkaiseen asumiseen on useita eri syitä kuten vapaa-ajan vietto, työssäkäynti, sosiaaliset syyt tai omaisuuden hoito.

Monipaikkaisuus ei aina ole oma valinta. Se voi olla enemmän tai vähemmän myös pakon sanelemaa – esimerkkeinä asunnottomat, laitoshoidossa olevat, vuoroasuvat lapset tai työpaikan perässä liikkuvat.

Vapaa-ajan asujat voivat tuplata kesäkuukausina kunnan väkiluvun

Merkittävin monipaikkaisuuden muoto on vapaa-ajan asumiseen liittyvä monipaikkaisuus. Vapaa-ajan asunnoilla vietetään entistä enemmän aikaa. Usein ne muodostuvat käyttäjälleen toiseksi kodiksi. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa ulkomaakuntalaisten omistamien vapaa-ajan asuntojen käyttöaste on keskimäärin 85 vuorokautta vuodessa.

Monipaikkaisuuden merkitys korostuu erityisesti alueilla, jolla maaseudun virkistyskäyttö sekä erilaiset monipaikkaiset ryhmät ovat lisääntyneet samaan aikaan kun vakituisen rekisteröityneen väestön määrä on vähentynyt. Osassa Suomen kuntia vapaa-ajan asuntoja on jo selkeästi enemmän kuin vakituisia asuntoja.

Vilkkaissa mökkikunnissa monipaikkainen vapaa-ajan väestö lisää merkittävästi alueella aikaansa viettävien määrää suhteessa kuntien virallisiin asukaslukuihin. Tällaisia kuntia ovat muun muassa Kustavi, Puumala, Kuhmoinen ja Hirvensalmi sekä Pohjois-Karjalassa Heinävesi ja Rääkkylä.

Esimerkiksi Heinävedellä ja Rääkkylässä on enemmän vapaa-ajan asuntoja kuin vakituisesti asuttuja asuntoja. Haja-asutusalueen väestö jopa kaksinkertaistuu kesäkuukausina.

Etätyö ja paikkariippumaton työ vähentävät pendelöintiä

Vapaa-ajan asumisen suosiota kasvattaa etä- ja paikkariippumaton työn lisääntyminen, jota koronapandemia on vielä vauhdittanut.

Etätöitä tehdään niin kotona ja kahviloissa kuin vapaa-ajan asunnoissakin. Säännöllisesti kotona työskentelevien työikäisten osuus on esimerkiksi Uudellamaalla jo 36 prosenttia.

Myös erillisten etätyötilojen suosio on lisääntynyt. Niitä myös toivotaan kehitettävän kunnissa lisää. Osa monipaikkaisesti työskentelevistä pitää tärkeänä, että vapaa-ajan asunto säilyy työstä vapaana alueena.

Pohjois-Karjalan ulkomaakuntalaisille vapaa-ajan asukkaille tehty kyselytutkimus kertoo, että 46 prosenttia työikäisistä on työskennellyt säännöllisesti tai satunnaisesti vapaa-ajan asunnossaan tai mökkiseudullaan vuoden 2021 aikana. 47 prosenttia vastaajista olisi kiinnostunut tekemään nykyistä enemmän etätöitä vapaa-ajan asunnoltaan.

Yli neljännes työikäisistä vastaajista ilmoittaa olevansa kiinnostunut myös koko- tai osa-aikaisista työmahdollisuuksista mökkiseudulla. Kiinnostuneiden joukossa on muun muassa sote-alan työtekijöitä ja opettajia. Myös viisi prosenttia eläkkeellä olevista on kiinnostunut mökkiseutunsa työmahdollisuuksista.

Vaikka etätyöt ovat lisänneet vapaa-ajan asunnoilla vietettävää aikaa, itse etätyö voi myös vähentää ihmisten monipaikkaista asumista, koska tarve matkustaa mahdollisesti toisella paikkakunnalla sijaitsevalle työpaikalle vähenee. Pohjois-Karjalassa kuntien välisen työssäkäynnin eli pendelöinnin vaikutus väestön kausivaihteluun on jo tällä hetkellä maakuntatasolla tarkasteltuna varsin vähäinen.

Monipaikkaiset elävöittävät paikallista kansalaistoimintaa

Monipaikkaisuuskeskustelussa vähemmälle huomiolle jää usein se, kuinka monipaikkaiset asukkaat osallistuvat – tai haluaisivat osallistua – mökkiseutunsa yhteisölliseen toimintaan.

Pohjois-Karjalan ulkomaakuntalaisista vapaa-ajan asukkaista joka kymmenes kuuluu jo johonkin alueen yhdistykseen. Lähes saman verran on heitä, jotka olisivat kiinnostuneita mökkikuntansa yhdistystoiminnasta. Vapaa-ajan asukkaista noin puolet on kiinnostuneita seuraamaan mökkikuntansa asioita ja osallistumaan kylän tai kunnan toimintaan.

Monipaikkaisilla asukkailla voi vähäväkisissä kunnissa olla jo ratkaisevan tärkeä rooli esimerkiksi tapahtumien tai urheiluseurojen toiminnalle. Näin on esimerkiksi Ilomantsissa, jossa urheilujoukkueiden kokoon saaminen on tietyissä lajeissa pitkälti monipaikkaisten varassa.

Pohjois-Karjalan kunnissa kunta- ja järjestötoimijoille toteutetuissa keskusteluilloissa erityisesti monipaikkaiset vapaa-ajan asukkaat samoin kuin kausityöntekijät tunnistettiin ryhmiksi, jotka haluttaisiin tiiviimmin mukaan paikalliseen yhdistystoimintaan sekä kuntien kehittämiseen. Monipaikkaisten tavoittaminen ja tietoisuuden lisäämineni kuntien ja yhdistysten toiminnasta tunnistettiin selkeäksi kehittämiskohteeksi.

Lisääntyvät hoivatarpeet ohjaavat monipaikkaisuuteen

Monipaikkaisuus koskettaa myös hoivasektoria. Yhtäältä kysymys on etäällä asuvien lähiomaisten osallistumisesta ikääntyneiden vanhempien tai sukulaisten hoivaan. Väestön ikääntymisen ja kaupungistumisen myötä yhä useamman maaseudulla asuvan ikääntyneen ihmisen lähin omainen asuu kaukana eri kunnassa tai kaupungissa.

Toisaalta kyse on myös monipaikkaisten vapaa-ajan asukkaiden omista lisääntyvistä hoivan tarpeista ikääntymisen myötä.

Virallisesti maakunnan ulkopuolella asuvista Pohjois-Karjalan vapa-ajan asukkaista enemmän kuin joka kymmenes ilmoittaa, että mökkiseudulla vietettyyn aikaan liittyy omaisen tai läheisen hoivaa ja auttamista arjen askareissa. Suunnilleen sama määrä arvioi, että tulevaisuudessa mökkeilyyn liittyy alueella asuvan omaisen hoivaa.

Näin lähes joka neljännen ulkomaakuntalaisten kohdalla läheisen hoiva kytkeytyy joko nyt tai lähitulevaisuudessa vapaa-ajan asunnolla vietettävään aikaan.

Ikääntyvät yksinasujat ovat monipaikkaisen hoivan kasvava kohderyhmä

Hieman yli puolet hoivan ja avun tarjoajista ovat työssäkäyviä tai yrittäjiä, joskin varsin suuri osa myös itse ikääntyneitä. Yli kaksi kolmannesta avun tarjoajista on yli 60-vuotiaita.

Hoivaan yhdistyy työssäkäyvien osalta usein etätyöskentely, tai vastaavasti otetaan vuorotteluvapaata. Ihmiset myös järjestelevät elämäänsä uudelleen hoivan vuoksi. Aikansa jatkunut etähoiva johtaa osalla paikkakunnalle muuttoon tai muuttoon lähemmäksi ikääntyviä omaisiaan hoivan tarpeen lisääntyessä.

Ikääntyvän väestön, erityisesti yksinasuvien, hoivaan ja huolenpitoon liittyvät kysymykset nousevat entistä merkittävimmiksi kysymyksiksi ikääntyvissä kunnissa.

Ikääntyneiden yksinasuvien kohdalla asumiseen tulee mitä ilmeisemmin liittymään entistä enemmän toisessa osoitteessa asuvan omaisen tarjoamaa huolenpitoa. Ikääntyvän väestön hyvinvoinnin turvaaminen edellyttää monipaikkaisen hoivan mahdollistamista ja tukemista.

Tilastokeskuksen mukaan Pohjois-Karjalassa oli vuonna 2020 yli 41000 yksinasuvaa, mikä on noin 48 prosenttia maakunnan kaikista asuntokunnista. Noin 40 prosenttia yksinasuvista on yli 65-vuotiaita. Kaikkiaan maakunnassa asuu yksin yli 8400 yli 75-vuotiasta. Erityisen paljon ikääntyneitä yksinasuvia on Heinävedellä, Rääkkylässä ja Ilomantsissa.

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Mari Kattilakoski
Tutkijatohtori
Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Erikoistutkija
Suomen ympäristökeskus

Sosiaalisesti kestävä maaseutu tunnistaa elämän moninaisuuden – kestävät ratkaisut eivät kuitenkaan synny ilman määrätietoista työtä

Kestävä maaseutu -hankkeen kuvituskuva.
Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Kuvaaja: Martu Väisänen

Osallisuustyön tavoitteena on lisätä vuoropuhelua kunnallisessa päätöksenteossa ja palvelujen kehittämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa kuntalaisten mukaan ottamista itseään ja omaa lähiyhteisöään koskevissa asioissa erilaisin lähidemokratian keinoin.

Yhteinen ymmärrys on mahdollista muodostaa, kun riittävän varhaisessa vaiheessa aidosti kuunnellaan erilaisia näkökulmia ja annetaan aikaa harkinnalle ja mielipiteen muodostamiselle. Tämänkaltainen dialogi tuo esille maailman ja ilmiöiden monimutkaisuuden sekä samasta asiasta tehtyjen erilaisten tulkintojen perustelut. Kun mahdollisimman kattava kokonaiskuva käsiteltävästä asiasta on olemassa, on helpompi olla siitä jotain mieltä, pystyä perustelemaan oma näkemyksensä – ja ehkä myös hyväksyä eriävä mielipide.

Tämän blogin huomiot kiinnyttävät yhteistyöhön, jota Maaseudun Sivistysliitto, Itä-Suomen yliopisto ja Kuntaliitto toteuttavat Kestävä maaseutu -hankkeessa. Mukaan ovat lähteneet viisi kuntaa eri puolilta Suomea – Ilomantsi, Karvia, Posio, Tammela ja Viitasaari. Hankkeen tavoitteena on etsiä uusia näköaloja koskien asukkaiden hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa vähenevän ja ikääntyvän väestön maaseutualueilla (ns. supistuvat alueet) kestävän kehityksen viitekehyksessä.  Lisäksi hankkeessa toteutetaan osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva kehittämisosio maaseutuyhteisöjen aktivoimiseksi sosiaalista kestävyyttä ja elinvoimaa vahvistavien toimintamallien kehittämiseksi. Hanke kytkeytyy näin sekä osallisuuden tutkimukseen että yhteisökehittämiseen.

Ensimmäinen osallistavan toimintatutkimuksen kierros järjestettiin kunnissa virtuaalisina penkkikahviloina, jotka olivat avoimia kaikille kiinnostuneille. Penkkikahvila on Maaseudun Sivistysliiton kehittämä dialoginen kuulemisen ja yhteisökehittämisen menetelmä, jonka tavoitteena on lisätä viranhaltijoiden, poliittisten päättäjien sekä kuntalaisten välistä vuoropuhelua. Penkkikahvilassa kuntalaisia kuullaan ja heidät otetaan mukaan omaa kuntaansa koskeviin asioihin ja kehittämistyöhön.

Penkkikahvilat tavoittivat yhteensä noin sata osallistujaa, jotka olivat viranhaltijoita, luottamushenkilöitä, järjestöjen edustajia ja yksittäisiä kuntalaisia. Yhteisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mistä kunnan elinvoima ja oma hyvinvointi rakentuu. Mielenkiintoista oli huomata, että keskusteluissa löytyi asioita, jotka yhdistivät kaikkia kuntia ja toisaalta jokaisessa kunnassa osattiin tunnistaa omia erityisiä piirteitä ja olosuhteita, joilla koettiin olevan vaikutusta elinvoimaan ja hyvinvointiin.

Osallisuuden näkökulmasta keskeisiä havaintoja olivat kuntalaisten kokema yhteisöllisyys tai sen puute (tai ehkä ennemminkin huomiot yhteisöllisyyden kasautumisesta ja toisaalta joidenkin jäämisestä sen ulkopuolelle), eri toimijoiden välinen vuoropuhelu tai sen puute sekä kuntalaisten näkemys peruspalvelujen, asukkaiden, yritysten ja kunnassa kävijöiden (esim. matkailijoiden) näkökulmien välisestä tasapainosta. Samalla yhteisessä puheessa kuului myös poikkeuksellisen korona-ajan luomat uudet avaukset ja äänenpainot liittyen maaseutuun, monipaikkaisuuteen ja etätyömahdollisuuksiin.

Kuluttamisen ja elintason nousun sijaan kaivataan merkityksellistä elämää

Ensimmäisen Penkkikahvila-kierroksen tutkimuksellinen analyysi nostaa esiin kiinnostavia havaintoja koskien koettua hyvinvointia ja näkemyksiä siitä, mistä hyvä elämä koostuu. Käydyissä keskusteluissa, ja niin sanotuilla sanapilvillä kerätyissä vastauksissa, hyvän elämän ulottuvuuksina painottuvat hyvät ihmissuhteet, terveys, mielekäs työ ja tekeminen sekä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyden merkityksinä painotetaan välittämisen kulttuuria, naapuriapua ja osallisuuden kokemusta. Myös luonto, oma tila ja rauha sekä puhdas ruoka ja ympäristö painottuvat vastauksissa.

Esiin nousseita hyvän elämän ulottuvuuksia voi pitää tuttuina juttuina – joku voisi jopa sanoa, ettei mitään uutta ja yllättävää. Mutta kun vastauksia tarkastelee tarkemmin, nousee aineistosta kiinnostavia painotuksia ja yhtymäpintoja suhteessa kestävän hyvinvoinnin viitekehykseen.

Hyvän elämän pohdinnoissa ei juurikaan nouse esiin elintasoon tai aineelliseen kulutukseen liittyviä näkökulmia (hyvinvoinnin having-ulottuvuus). Havainto on kiinnostavasti yhteydessä esimerkiksi kestävyystutkija Arto O. Salosen näkemyksiin, että hyvinvoinnin tarkastelussa tulisi siirtyä entistä enemmän elintason tarkastelusta elämänlaatua koskeviin kysymyksiin. Osallistavaan toimintatutkimukseen perustuva aineisto antaa viitteitä, että juuri tähän suuntaan ruohonjuuritasolla katsotaan.

Aineellisen elintason sijaan hyvinvoinnin kysymyksinä korostetaan erityisesti merkityksellisiä suhteita (hyvinvoinnin loving-ulottuvuus). Hyviä ja läheisiä ihmissuhteita, kuulumista ja kiinnittymistä yhteisöön sekä suhdetta luontoympäristöön ja sen tarjoamaan tilaan, rauhaan, harrastusmahdollisuuksiin ja lähellä tuotettuun puhtaaseen ruokaan.

Suhteessa mielekkääseen ja vastuulliseen toimintaan (hyvinvoinnin doing-ulottuvuus) korostetaan työn ja tekemisen mielekkyyttä – kokemusta siitä, että on yhteisölle ja yhteiskunnalle tärkeä. Myös yhteinen tekeminen ja “kehittämisen meininki” omassa kotikunnassa koetaan tärkeäksi.

Monipuoliset paikalliset harrastusmahdollisuudet sekä yhteisöllisyyttä ja osallisuutta vahvistava paikallinen toiminta tarjoavat mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja elävään läsnäoloon (hyvinvoinnin being-ulottuvuus).

Kaiken kaikkiaan käydyt keskustelut osoittavat, että osallistavin menetelmin saadaan moniäänisyyttä ja uusia avauksia, jotka haastavat pohtimaan hyvinvointia ja alueiden elinvoimaa uudella tavalla. Ruohonjuuritasolta nousevissa keskusteluissa on tunnistettavissa myös selkeitä yhtymäkohtia kestävää hyvinvointia ja sosiaalista kestävyyttä koskeviin keskusteluihin.

Monimutkainen toimintaympäristö haastaa sosiaalisen kestävyyden ratkaisuja

Kuntien tulevaisuuden isona haasteena on kestävän kehityksen juurruttaminen kaikkeen kuntien toimintaan. Erityisenä haasteena on sosiaalisen kestävyyden ulottuvuus. Miten voimme tehdä sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja ja päätöksiä yhä monimutkaistuvassa toimintaympäristössä?

Huolimatta siitä, mitä tapahtuu sote-uudistukselle, tulee tulevaisuuden kunta yhä edelleen huolehtimaan asukkaidensa hyvinvoinnista laaja-alaisesti. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta kunnissa tulee huomioida erityisesti heikommassa asemassa olevien kuntalaisten äänen ja näkemysten välittymisestä palvelujen suunnitteluun ja sitä kautta päätöksentekoprosesseihin. Hyvä elämä ja arjen sujuminen kuuluvat kaikille.

Kunnat erilaistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Yhteistä kaikille kunnille on kuitenkin se, miten saamme vahvistettua kuntalaisten luottamusta kuntahallintoon ja sitä kautta lisättyä myös osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta. Voisiko tässä hyödyntää laajemminkin kuntalaisten, luottamushenkilöiden ja kuntien työntekijöiden vuoropuhelua lisääviä työtapoja, kuten päätösten vaikutusten ennakkoarviointia? Tuottaisiko se sosiaalisesti kestävämpiä päätöksiä?

Osallisuus on osa kuntademokratiaa ja kunnissa osallistetaan asukkaita mittavassa määrin. Tällä hetkellä osallisuustyö on kunnissa kuitenkin huomattavasti aliresurssoitua. Myös osallisuustyö vaatii koordinointia ja sen kuntoon laittaminen ei ole vain oman työn ohessa tehtävää työtä vaan sosiaalisesti kestävän kunnan tunnusmerkki.

Kirjoittajat:

Mari Kattilakoski, tutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Päivi Kurikka, erityisasiantuntija vastuualueenaan kuntademokratia, asukkaiden osallistuminen ja osallisuus, sekä kuntien ja järjestöjen yhteistyö, Kuntaliitto erityisasiantuntija

Virpi Harilahti-Juola, kehittämispäällikkö vastuualueenaan osallisuus ja kuntakumppanuus, Maaseudun Sivistysliitto

Kaisa Kervinen, yhteisökehittäjä osallisuustyön parissa, Maaseudun Sivistysliitto