Käyntikortteja, kahvia ja parsaa – kokemuksia vieraanvaraisuudesta UpTechin Saksan opintomatkalla

Tekniikan alan houkuttelevuutta ja korkeasti koulutetun työvoiman saamista Pohjois-Karjalaan ja Pohjois-Savoon edistävän UpTech-hankkeen väki vieraili Hannoverin teollisuusmessuilla keväällä 2022.

Monta käyntikorttia ja vierailukutsua vaihdettiin. Kohteliaisuus on tärkeää, vaikka se tuntuisi pintapuoliselta. Matkalla mukana ollut aiemmin koulutusvientiä tehnyt henkilö kertoi UpTech-hankkeen väen bussissa, että paikallisen kulttuurin tunteminen on avainasemassa, kun yhteistyötä tehdään. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa kulttuuriin kuuluu, että vieraat tuovat isännille lahjoja. Kohteliaan vieraan seurassa keskustelu viriää jouhevammin ja jatkoaskeleet yhteistyöhön on otettavissa helpommin.

Koimme matkalla monenlaista vieraanvaraisuutta – yleisimpinä esimerkkeinä käyntikortit, kahvittelut ja lounaat, joiden ohessa keskusteltiin yhteistyöstä.

Käyntikortteja

Tunnetusti Japanissa käyntikorttien antaminen on taidetta. Korttia pidetään kahdella kädellä ja se ojennetaan vastaanottajalle kahdella kädellä oikein päin käännettynä. Vastaanottaja ottaa käyntikortin kahdella kädellä, lukee sen sisällön innostuneena ja laittaa kortin hyvään talteen. Kortti kertoo antajansa asemasta ja saavutuksista ja sitä tulee arvostaa.

Myös messuilla käyntikortit ovat kätevä ja arvokas tapa jakaa yhteystietoja, vaikkakin niitä vaihdetaan arkisemmin. Näin ollen UpTech-hankkeen väki jakoi omien koulutusorganisaatioiden käyntikortteja ja sai monta käyntikorttia vastineeksi.

Tapasimme luontevasti myös suomalaisia yrityksiä Hannoverin teollisuusmessuilla. Esittelypisteellä on mainiota jutella näytteillä olevista tuotteista sekä koulutustarpeista. Messuilla kohtaaminen onnistuu helposti – kotona Suomessa hektisen arjen keskellä yhteisen ajan ja paikan löytäminen on ajoittain haastavaa.

Vieraanvaraisia näytteilleasettajia juhlavuoden messuilla

Koronarajoituksia Saksassa oli melko vähän. Kasvomaskin käyttöpakko oli tiukin junassa. Ennen erästä tehdasvierailua tehtiin aulassa koronatestit. Kyseisen tehtaan ei kannata ottaa riskiä, että rauhallinen tehokkaan työskentelyn kesä menisi hukkaan koronalingon vuoksi.
Koronatilanne oli melko hyvä.

Keväällä 2020 Hannoverin messut peruttiin ja seuraavana vuonna niitä vietettiin etänä. Koronatilanteen hellitettyä kevään 2022 messut voitiin järjestää puolella laajuudella: 27 hallista oli käytössä kymmenen. Kymmenen hehtaarin laajuisella messualueella kävi arviolta 75000 vierailijaa. Kyseessä oli messujen 75-vuotisjuhlavuosi.

Hannoverin messujen 2022 kartta. Numeroiduista 27 hallista käytössä oli kymmenkunta.
Hannoverin messujen 2022 kartta. Numeroiduista 27 hallista käytössä oli kymmenkunta.

Isossa tapahtumassa on tärkeää, että huolto pelaa. Isoimmat näytteilleasettajat tarjoavat esittelyn päätteeksi syötävää ja juotavaa. Toki ruokaa sai myös ostamalla kojuista. Baristat loihtivat kahvijuomia pitkää päivää piristämään.

Kokoonpanorobottien esittelyä, Lenze-esittelypiste.
Kokoonpanorobottien esittelyä, Lenze-esittelypiste.

Vireä Bielefeld

Bielefelt (lue ”Biilefelt”) on vireä 320 000 asukkaan kaupunki Hannoverista lounaaseen. Myös Bielefeldissä saimme lämpimän vastaanoton. UpTech-hanke ja paikalliset oppilaitokset esittäytyivät toisilleen diaesityksiä tukena käyttäen. Kahvi ja voileipätauon jälkeen keskustelimme mahdollisista yhteistyömuodoista. Suomalaiset eivät koskaan kieltäydy kahvista – näin meille sanottiin.

Savonia-ammattikorkeakoulu esittäytyy Bielefeldissä.
Savonia-ammattikorkeakoulu esittäytyy Bielefeldissä.

Korkeakoulun jälkeen vierailimme Bielefeldin Open Innovation City -tilassa. Kaikille avoimessa tilassa voi keskustella innovaatioista. Tilan väki auttaa verkostoitumisessa ja sopivan yhteistyökumppanin löytämisessä.

Joskus kontakti voi auttaa ratkaisemaan hyvin konkreettisia teknisiä ongelmia, kuten eräs matkan aikana kuultu esimerkki muistuttaa: tarvittiin leikkuri kumiosalle ja sopiva ratkaisu löytyi eräästä juustoleikkurista.

Open Innovation City Bielefeld, kaikille avoin verkostoitumistila. Tilan väki auttaa verkostoitumisessa ja kävijöille tarjotaan kahvit.
Open Innovation City Bielefeld, kaikille avoin verkostoitumistila. Tilan väki auttaa verkostoitumisessa ja kävijöille tarjotaan kahvit.

Open Innovation City -tila sijaitsee Bielefeldin vanhan torin vieressä. Lähellä on myös puisto, jossa Leineweberdenkmal – pellavankutojan patsas muistuttaa entisaikojen teollisuudesta. ”Voisiko ryhmänne siirtyä, kuvaamme mainosvideota” -kehottivat kameramies ja juontaja vanhalla torilla. Bielefeldin väki tarjosi meille lounaan torin vieressä olevassa tavernassa. Meille suositeltiin parsaa ja alkoholitonta vehnäolutta – moni otti neuvosta vaarin.

Bielefeldissa vieraillessamme kuulimme, että paikalliset ovat tulossa pian Suomeen Tampere Smart City Week -tapahtumaan. UpTech-hankkeessa mukana olevat oppilaitokset tapasivatkin uudelleen tuttuja kasvoja tapahtumassa ja vaihtoivat uusimmat kuulumiset.

Open Innovation City Bielefeld, Tampere SIX -tapahtumassa 14.6.2022.
Open Innovation City Bielefeld, Tampere SIX -tapahtumassa 14.6.2022.

Tämä julkaisu on osa julkaisusarjaa, joka ilmestyy UpTech-hankkeen verkkosivuilla. Lue myös muut jutut UpTech-hankkeen vierailusta Saksassa. #uptechsaksassa2022

Kirjoittajat

Atte Enwald, Karelia-ammattikorkeakoulu

Henri Juntunen, Savonia-ammattikorkeakoulu

Jari Lipponen, Savonia-ammattikorkeakoulu

Juha-Matti Huusko, Itä-Suomen yliopisto

Markus Kauppinen, Savonia-ammattikorkeakoulu

Pasi Heiskanen, Savonia-ammattikorkeakoulu

Ville Nivalainen, Itä-Suomen yliopisto

Kuvien lähteet: Ensimmäinen kuva: https://www.hannovermesse.de/files/files/001/media/bilder/fuer-besucher/hallenplan/hallenplan-2.jpg, muut kuvat: Juha-Matti Huusko.

Lastensuojelun hankala tilanne – kymmenet kunnat eivät pysty noudattamaan lainsäädäntöä

Lastensuojelujärjestelmän tehtävä on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Lastensuojelun tarve on kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä kasvu ole taittumassa  lähitulevaisuudessakaan.

Kasvu aiheuttaa kovia paineita kunnille. Kuntien on lain mukaan reagoitava lastensuojeluilmoitukseen seitsemässä arkipäivässä, ja mahdollinen palvelutarpeen arviointi on pystyttävä tekemään kolmen kuukauden aikana. Nyt monilla kunnilla on vaikeuksia pysyä lain edellyttämissä aikarajoissa.

Kuinka kuntien lastensuojelujärjestelmät selviytyvät tästä tilanteesta?

Lastensuojelua matalalla kynnyksellä

Lastensuojelun kasvun merkittävänä taustatekijänä on vuoden 2007 lastensuojelulain uudistus.  Sen myötä tavoitteeksi asetettiin lastensuojeluilmoitusten tekeminen mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Lastensuojeluilmoituksen voivat tehdä niin sosiaali, terveys- ja opetusalan ammattilaiset, kansalaiset tai myös lapsen omat huoltajat. Esimerkiksi poliisi, opettaja ja terveydenhuollon työntekijät ovat velvoitettuja tekemään lastensuojeluilmoituksen aina kun he epäilevät lapsen turvallisuuden vaarantuvan. Ilmoitus ei johda automaattisesti lastensuojelun asiakkaaksi päätymiseen, vaan sitä seuraa aina palvelutarpeen kartoitus.

Puuttumiskynnyksen ollessa matala, nykyjärjestelmän tavoitteena on kodin ulkopuolelle tehtyjen sijoitusten mahdollisimman vähäinen määrä. Sijoitus on aina viimesijainen keino. Lapsen kasvuolosuhteet pyritäänkin ensisijaisesti turvaamaan perheelle suunnatuin avohuollon tukitoimin.

Erilaiset kunnat

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että mitä vähemmän kunnassa on huono-osaisuutta, sitä maltillisempaa on myös kysyntä lastensuojelulle.

Suomalaiset kunnat voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, miten paljon niissä on kysyntää lastensuojelupalveluille sekä miten hyvin ne pystyvät järjestemään palvelut lainsäädännön asettamin aikarajoin.

Ensimmäisen ryhmän kunnissa tehdään muita vähemmän lastensuojeluilmoituksia, mutta myös vähemmän kodin ulkopuolisia sijoituksia. Tähän ryhmään kuuluu 44 prosenttia kunnista. Kyseiset kunnat selviävät hyvin lainsäädännössä asetetuista määräajoista, koska lastensuojelun kysyntä on varsin vähäistä.

Myös toisen ryhmän kunnat selviytyvät lastensuojelulle asetetuista määräajoista hyvin, huolimatta lastensuojelun suuresta kysynnästä. Tähän ryhmään kuuluu 37 prosenttia kunnista. Ne ovat panostaneet paljon avohuollon palveluihin ja sopeuttaneet onnistuneesti palvelujärjestelmäänsä lastensuojelun kysynnän perusteella.

Pienellä osalla kunnista on isoja haasteita selvitä laissa asetetuista määräajoista. Tähän kolmanteen ryhmään kuuluu 11 prosenttia kunnista. Niissä tehdään  lastensuojeluilmoituksia  selvästi enemmän kuin keskivertokunnassa. Lisäksi lapsia sijoitetaan huomattavasti useammin kodin ulkopuolelle, huolimatta siitä että avohuoltoon tehdyt panostukset ovat huomattavia. Kokonaisuutena lastensuojelun resursointi tai toimintakäytännöt eivät ole kuitenkaan riittävällä tasolla ja siksi kunnat ovat ongelmissa määräaikojen noudattamisen kanssa.

Lastensuojelupalveluiden alhainen kysyntä ei tarkoita automaattisesti kuntien pystyvän noudattamaan lainsäädäntöä. Kahdeksalla prosentilla Suomen kunnista lastensuojelupalveluiden kysyntä on keskimäärin muita kuntia vähäisempää, mutta tästä huolimatta niillä on suuria ongelmia.  Vaikka avohuollon kysyntä ja toisaalta kodin ulkopuolisten sijoitusten määrä on vähäinen, neljännen ryhmän kunnat eivät selviydy kolmen kuukauden määräajassa palvelutarpeen selvittämisen osalta.

Jos kolmannen ryhmän kunnat ovat osin voimattomia lastensuojelun kysynnän suhteen, niin neljännen ryhmän kunnat näyttävät pikemminkin piittaamattomilta lastensuojelun järjestämisen osalta.

Yhdenmukaisempi järjestelmä hyvinvointialueiden myötä

Nykyinen noin kolmensadan kunnan palvelujärjestelmä on lastensuojelun kannalta ongelmallinen. Lasten edun toteutuminen on osin riippuvainen siitä, missä hän asuu. Palveluiden järjestämisvastuun siirtyminen hyvinvointialueille mahdollistaakin lastensuojelujärjestelmän kokonaiskehittämisen paremmin.

Ensimmäisessä vaiheessa hyvinvointialueiden on kiinnitettävä huomiota ongelmallisten kuntaryhmien tilanteen kohentamiseen ja varmistettava järjestelmätason yhdenmukaisuus. Nyt lähes viidesosalla kunnista on toistuvia ongelmia noudattaa lastensuojelulle lainsäädännössä määriteltyjä aikarajoja.

Toisessa vaiheessa lastensuojelujärjestelmä kaipaa ratkaisuja, joissa etsitään vastauksia suureen kysynnän hallitsemiseen. Ratkaisut edellyttävät laajoja sosiaalipoliittisia toimia, joilla voidaan monipuolisesti tukea lasten kasvuolosuhteita.

Lapsen edun huolellinen arviointi maksaa huomattavasti. Esimerkiksi avohuoltoon investoiminen aiheuttaa järjestelmätasolla todennäköisesti aina myös lisäkustannuksia. Kysymys on samasta ilmiöstä kuin terveydenhuollon palveluissa. Sairauksien seulonta auttaa yksilöä, mutta johtaa usein myös jatkohoidon ja -seurannan tarpeeseen.

Onkin tärkeää ymmärtää, että lastensuojelu on ja tulee olemaan kallis palvelu myös sote-uudistuksen jälkeen. Toisaalta, jos joku palvelu saa maksaa, niin varmaankin juuri lapsen kasvua ja kehitystä turvaava toiminta.

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Timo Toikko
Sosiaalityön professori, yhteiskuntatieteiden laitoksen johtaja
Itä-Suomen yliopisto

 

Genomivallankumous on parhaillaan käynnissä – mitä se tarkoittaa?

Tieteentekijät ovat tunnetusti maltillisia erilaisten ilmiöiden liioittelussa. Emme todellakaan viittaa esimerkiksi jonkin asian vallankumoukselliseen luonteeseen kevyin perustein. Nyt sellainen on kuitenkin käynnissä, nimittäin genomivallankumous.

Genomisekvensoinnin avulla on mahdollista selvittää mikä tekee ihmisestä ihmisen suhteessa muihin nisäkkäisiiin.  Perimien ymmärtäminen auttaa myös ylläpitämään luonnon geneettistä monimuotoisuutta. Samalla on mahdollista vaikuttaa lajikirjon säilymiseen.

Vallankumous alkoi käytännössä jo vuonna 1990, jolloin tutkijat aloittivat selvittämään ihmisen perimää eli genomia osana niin sanottua genomiprojektia. Sen jälkeen vauhti on ollut hurja.

DNA-pohjainen teknologia on ottanut valtavia harppauksia viime vuosikymmenenä, tehden genomisekvensoinnista verraten halpaa ja helposti saavutettavaa. Painotus on ollut toki ihmisgenomien selvittämisessä, mutta samalla tietoa on alettu kerätä myös muiden eliöiden perimästä. Esimerkiksi ERGA-hankkeen kunnianhimoinen tavoite on tuottaa verrokkigenomit kaikille 70 000 tumalliselle eliölajille Euroopassa.

Verrokkigenomit kaiken ytimessä

Sekvenssin tuottaminen itsessään ei riitä eri eliölajien genomin eli geeniperimän selvittämiseen, vaan sekvenssin sisältö tulee myös ymmärtää. Siksi tarvitaan  verrokki- eli referenssigenomeita.

Verrokkigenomin voi ajatella hakuteoksena. Sekvenssisisältöjä voidaan verrata tähän “hakuteokseen” ja näin ymmärtää eliön geenien koostumusta ja toimintaa.

Verrokkigenomit koostetaan siten, että eliön kromosomien lukumäärän ohella sekvenssi- sekä informaatiosisältö, eli geenit ja näiden säätelyalueet, selvitetään  mahdollisimman tarkkaan.

Teknologisesti kyseessä on erittäin monimutkainen prosessi. Monimutkaisuus tekee genomitutkimuksesta samalla vallankumouksellista.

Genomisekvenssin kokoaminen kromosomeittain on teknisesti huomattavasti vaikeampaa kuin pelkän DNA-sekvenssin tuottaminen. Koko perimän paloina kattava DNA-sekvenssi voidaan tuottaa vaikka vanhoista luista, huolimatta siitä, ettei tiedossa ole mitkä palat kuuluvat yhteen toistensa kanssa.

Sen sijaan kromosomitasolle koottujen verrokkigenomien tuottaminen vaatii erittäin ehjää DNA:ta. Siksi verrokkigenominäytteiden tulee olla tuoreita tai tuoreena syväjäähän (-80°C) säilöttyjä. Näytteestä on mahdollista koostaa myös RNA-transkriptomi, eli selvittää kaikkien ilmentyneiden geenien sekvenssi. Näin onnistuu myös perimän sisältämien geenien tunnistus.

Verrokkigenomien kaupallinen ja terveydellinen hyödynnettävyys

Biotieteet ovat mullistuneet genomisen vallankumouksen myötä. Valtioiden ja organisaatioiden into rahoittaa erilaisten eliöiden perimän selvittämistä ei kuitenkaan johdu pelkästä akateemisesta uteliaisuudesta. Taustalla ovat myös taloudelliset intressit.

Sekä DNA-sekvenssien tuottaminen että rakentaminen verrokkigenomeiksi toimii ajurina  innovaatioille niin laiteteknologian kuin tietojenkäsittelyn osalta. Suurimpia genomiprojekteja onkin verrattu 1960-luvun kuumatkahankkeeseen. Hankkeen suurin anti ei ollut suinkaan Kuussa vierailu vaan sen myötä syntynyt teknologinen kehitys.

Vaikka DNA-sekvensointi on periaatteessa halpaa, helppoa ja nopeaa, nykyteknologia ei kuitenkaan riitä kymmenien tuhansien eliöiden perimän selvittämiseen. DNA-sekvensoinnin teknologinen kehitys tuleekin varmasti nopeutumaan aivan yhtä suurin harppauksin kuten tapahtui esimerkiksi  älypuhelinteknologian osalta. Itse asiassa ensimmäiset miniatyyrimäiset, älypuhelimiin kiinnitettävät DNA-sekvensaattorit ovat jo tuotetestauksessa.

Eliöiden genomien selvittäminen tuottaa tietoa sellaisistakin geeneistä, joista osaa on mahdollista hyödyntää kaupallisesti. Jo nyt kaupallisessa käytössä olevat entsyymit, juuston juoksuttimista ja farkkujen kivipesusta aina pesuaineisiin sekä selluloosan käsittelyyn saakka, ovat kaikki jonkin eliön geenien tuotteita.

Kaupallisen hyödynnettävyyden lisäksi verrokkigenomien avulla on mahdollista vaikuttaa ihmisten terveyteen. Terveyteen vaikuttavat sovellukset voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia. Esimerkiksi eliöiden antimikrobiologiset peptidit voivat toimia bakteereja ja viruksia tuhoavina geenituotteina. Lähitulevaisuudessa tulemmekin ehkä näkemään, kuinka merissä elävien vaippaeläinten tiettyä geeniä käytetään ihmisen aineenvaihdunnallisten sairauksien geeniterapiassa.

Lainsäädännöllä asetetaan rajat hyödynnettävyydelle

Verrokkigenomeihin liittyy muista teknologisista innovaatioista poikkeavia yhteiskunnallisia ja eettisiä kysymyksiä.

Keskeinen säädöksellinen tekijä genomihankkeiden eettisyyteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen liittyen on Nagoya-protokolla. Sen avulla on tarkoitus varmistaa geenitiedon hyötyjen jakautuminen oikeudenmukaisesti eri maiden välillä sekä edistää luonnon monimuotoisuutta.

Myös Suomen hallitus on tehnyt esityksen Nagoya-protokollaan liittyvistä kansallisista käytännöistä. Esitys antaa varsin vapaat mahdollisuudet geenitiedon hyödyntämisestä tutkimus- ja kehittämiskäyttöön.

Toinen olennainen kysymys liittyy siihen, miten geenitietoa voi ylipäätään kaupallistaa. Eri maiden GMO-lainsäädäntö asettaa toistaiseksi varsin kirjavia ehtoja kaupallisuuden hyödyntämiselle, vaikka esimerkiksi EU:lla on omia yhtenäisiä direktiivejä.

Kolmas genomitiedon hyödyntämisen liittyvä eettinen kysymys koskee biologisia aseita. Genomitiedon hyödyntäminen on mahdollista osana asevarustelua ja sodankäyntiä. Toistaiseksi kyseessä ei ole kuitenkaan suuri uhka jo pelkästään siksi, että biologisten aseiden kehittäminen on lähtökohtaisesti kansainvälisesti kiellettyä ja teknisesti erittäin vaativaa.

Neljäs keskeinen kysymys liittyy siihen, miten julkisesti rahoitettua genomitietoa hyödynnetään. Voisiko joku esimerkiksi omistaa tai patentoida löytämiään geenejä? Omistajuus konkretisoituu eettiseksi ongelmaksi ennen kaikkea sen vuoksi, että minkälaiset oikeudet paikallisyhteisöille, kuten saamelaisten kaltaiselle alkuperäisväestölle, annetaan alueellaan tuotettuun genomiseen tietoon.

EU:ssa tullaan jatkossa ottamaan todennäköisesti mallia Kanadan käytänteistä ja lainsäädännöstä alkuperäisväestön oikeuksien toteuttamisessa. EU:n esityksessä ehdotetaan perustettavaksi tietokanta saamelaisalueen geenivaroihin liittyen. Tietokantaa hallinnoisi saamelaiskäräjät. ILO:n alkuperäiskansojen aseman huomioiva yleissopimus nro 169 on keskeinen osa tätä prosessia.

Saamelaisten tilanne tuo toisaalta konkreettisesti esille geenitiedon omistajuuteen liittyvien yhteiskunnallisten kysymysten haastavuuden. On odotettavissa kiusallisia tilanteita, mikäli tutkijat kysyvät lupaa esimerkiksi saamelaisalueella esiintyvän hyönteisen perimän selvittämiseksi samaan aikaan kun huomattavasti konkreettisempiin asioihin, kuten vaikka maankäyttöön, liittyy ristiriitoja.

Järkevän yhteiskunnallisen keskustelun käymisen edellytyksenä tuleekin olemaan, että kansalaisilla sekä päättäjillä on riittävä ymmärrys genomisekvensointiin liittyvistä kysymyksistä. Haaste on suuri johtuen aiheen monimutkaisuudesta ja nopeasta kehityksestä.

 

Jaakko Pohjoismäki
Dosentti, molekyylibiologi, genetiikan yliopistotutkija
Ympäristö- ja biotieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

 

Artikkeli on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Afrika, tuko pamoja? Africa, are we together?

Ever since I entered the doors of the University of Eastern Finland, then University of Kuopio, I heard stories of Africa education and research collaboration. The team of researchers and educators that worked with the UN Food and Agriculture Organisation to develop fisheries and aquaculture on Lake Tanganyika, led by Professor Emeritus Ossi V. Lindqvist and the team of researchers and educators in Joensuu like Professor Emeritus Harri Siiskonen who worked on history and geographical research of Namibia. However, going a bit further back, we come to the beginnings of development cooperation in Finland, when forestry was identified as a focus. Although the first piloting of Finnish development aid support in the forestry sector was implemented in India in 1957, it was only later in the mid-60s that the training of forestry specialists using development aid started to become a main-stream activity in the Finnish development cooperation scene.[i] This was propelled by a visit of President Urho Kekkonen to Tunisia in 1965. He happened to be the very first Head of State of Finland to visit Africa. Needless to say, since then many forestry related projects have been implemented worldwide in developing countries by Finnish organisations. The other UEF parent university, University of Joensuu, was a forerunner in this area. After all, Joensuu is also known as the European Capital of Forests.

However, going even further back in history, we come to the roots of Finnish-African relations in the 1800s when Finnish missionaries found their way to present-day Namibia. Since then, we find that both Finland and Namibia have very close relations on many levels. Thus, so it is with UEF, where the first ever African students were Namibians, arriving in Joensuu in 1983 and in Kuopio in 1985. His Excellency, the Speaker of the Namibian National Assembly Peter Katjavivi was a researcher in the Department of History in the University of Joensuu in the 1980s and he planned the first history studies curriculum for the, then, future University of Namibia, and later became the first Vice-Chancellor of the University of Namibia. The current Vice-Chancellor of the University of Namibia, Professor Kenneth Matengu, is our alumnus, having completed both his master’s and doctoral degrees in Joensuu.  Hence, our connections are long and strong, and the University of Namibia remains a strategic partner for UEF. Our collaborations extend from history and geography research to teacher education, computing sciences, health sciences, and social sciences.

Fast forward to current day, UEF’s Africa collaborations have grown and evolved. On a student level, over 1000 Africans from 30 African countries have studies at UEF. Currently, we have 207 African students enrolled at UEF: 109 master’s students and 98 doctoral researchers, with the majority hailing from Nigeria and Ghana. On roster, we have 24 African staff from 14 different African countries. With this, it is fair to say that we have a vast alumni network in Africa that are doing amazing things on the continent. Photonics Ghana is one such organisation. This is a network organisation of Ghanaian UEF photonics alumni dedicated to developing photonics education and research in Ghana, and with ambitious plans to scale to the rest of Africa. We remain dedicated to supporting this endeavour and to deepen our interaction with our African alumni.

We have active collaborations in 11 African countries, mostly anglo-phone regions in southern Africa, East Africa and West Africa, on many different initiatives and through many different networks, such as the Southern Africa Nordic Centre (SANORD), the Finnish University Partnership for International Development (UniPID), not to mention the Finnish Ministry of Education and Culture’s Global Programme networks, four of which involve African partners: the EduCASE Platform, the Finland-Africa Platform for Innovation (FAPI), the Global Innovation Network for Teaching and Learning (GINTL) and the Southern Africa Finnish Network for Health and Wellbeing (SAFINET). These networks are indeed important for deepened engagement with Africa on education and research.

While the roots of Finnish-Africa collaboration lie in development aid, the mechanisms and practices are of the past. Dambisa Moyo’s book ‘Dead Aid[ii]’, demonstrates this well. Indeed, the new word that has been around for years now is development cooperation. A nuance, one may say, and I have certainly criticised this many a time. While fulfilling our global responsibility goals, it is important to note that a paradigm shift has occurred and will continue to occur, on this front. Aid needs much decolonising and is not the main driver for engagement anymore. Rather, collaboration and equal partnership are given more and more importance. This is mentioned several times in Finland’s Africa Strategy. The European Union (EU) has also recognised that the engagement with Africa must undergo a transformation towards a mutually beneficial partnership and common actions aligned to policies in both regions.

The frameworks that guide us as western higher education institutions, however, tend to ignore the African frameworks, knowledge and contexts. This is apparent through the very premise of knowledge, or that what we class as knowledge. Dr Lata Narayanaswamy of the University of Leeds put this very well in a recent UniPID and Global Programmes training on ‘Responsible and Equitable Academic Partnerships’ saying: our thinking, our institutional frameworks, research and discourse are shaped by a bunch dead white men: Foucault, Hayek, Marx etc.

Funding instruments are certainly very euro-centric, from their very design and drive collaborations a great deal more than we in academia may actually give thought too. In addition, Finnish development policy guides much of the academic collaborations between Finnish and African institutions (and other Global South), whereas education and science policy take more or less of a back seat. This has many implications on the types of collaborations that end up being implemented, not to mention that there are few mechanisms to recognise the participation of academics in these types collaborations. Participation in development cooperation type of activities can sometimes, sadly, be a career-stopper especially for young researchers. The positionality of development cooperation is seen as something on the side, nice to do but certainly not of priority.

A question related very much to my own role at UEF, is to determine how we can be more acknowledging of the diversity of knowledge that exists in Africa- the cradle of mankind. How can we move to real equity? How can we better recognise the needs and strategies of our African partners (be they institutional partners or our students, staff and alumni) while at the same time balance those with our own interests at UEF? Certainly, we need to think of these questions, if not for the very fact that some of our biggest international student groups hail from Africa. A majority minority, if you will.

I think this demand for and starts with open communication. Communication that really is open to discussions on how partnership and collaborations are founded, what the aims are, where we shall go and how we shall do this. It’s like taking a trek to Mount Kenya where one needs to know what peak they aim to summit, what routes shall be taken, what gear and clothing is needed and a plan for time is considered, and a plan B made, in case all does not proceed as planned.  Communication to also ensure that parties are well aware of the commitments made and how data and benefits are shared, between the institutions. Communication to understand the different contexts of Finnish institutions and that of different African institutions. Communication to recognise that the same power dynamics that we are discussing between Finland and Africa, also exist within Africa and between different African institutions. It comes all down to voice. Who can be the 54 voices of Africa? So, on this Africa Day, while we celebrate, l invite Africa and Africans: Let’s talk to each other openly and set a foundation for research and education with excellence and impact. Tuko pamoja? Are we together, as we say in Kiswahili?

[i] Virtanen, R. 2013. Kaivoja Köyhille? Suomalaisen Kehitysyhteistyön Vuosikymmenet. WSOY. EU.

[ii] Moyo, D. 2009 Dead Aid. Why aid is not working and how there is another way for Africa. Farrar, Straus and Giroux: New York

 

Global Development Manager Roseanna AventoRoseanna Avento
Global Development Manage
University of Eastern Finland

 

 

Kotiseututunteet ja turve – miten alueellisuuden korostaminen näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa?

Turpeen energiakäyttö hiipuu väistämättä lähitulevaisuudessa. Marinin hallituksen tavoitteena on vähintäänkin puolittaa energiaturpeen tuotanto vuosikymmenen loppuun mennessä.

Venäjään kohdistuneiden pakotteiden vuoksi energiaomavaraisuuden vaatimus on kasvanut ja aiheuttanee jonkinlaisen väliaikaisen muutoksen suhtautumisessa turpeen hyödyntämiseen. Tämä ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, että turpeen päästö- ja luontovaikutukset tekevät siitä vaikean energiavaihtoehdon sekä poliittisesti että taloudellisesti.

Turpeen energiakäytön alasajo näkyy ennen kaikkea syrjäseuduilla. Turpeen tuottajat kokevat, että toimeentulon ohella heiltä viedään perinteet, tavat ja identiteetti.

Turpeen ympärillä käytävästä keskustelusta löytyy vahva jännite kaupunkiseutujen ja syrjäseutujen välillä. Jännitteiden taustalla ovat erilaiset paikkakäsitykset sekä toisaalta vahvat kotiseututunteet. Vastaavat alueelliset jännitteet ovat tuttuja esimerkiksi käytäessä keskustelua korkeakoulujen sijoittumisesta, asumisesta tai liikenneverkostojen tarkoituksenmukaisuudesta.

Kotiseututunteita ohjataan ylhäältäpäin

Maailman monimutkaistuessa päättäjät ja poliitikot kaipaavat toiminnalleen koordinaatteja, joihin tärkeiksi koetut asiat ja ongelmat on helppo kiinnittää. Syrjäseutu-keskusalue -jakolinja on yksi kiinnittymisen paikka.

Standardioletus on, että puolueista keskusta ajaa syrjäalueiden, kokoomus ja vihreät taas suurempien kaupunkien etuja.

Todellisuudessa asetelma ei ole näin yksioikoinen. Keskusalueiden ja syrjäseutujen välinen jakolinja läpäisee puolueet, elinkeinoelämän ja lopulta koko yhteiskunnan. Jakolinja liittyy puolueohjelmia syvällisempään paikkakäsitysten ja mielenmaisemien eroihin. Kyse on poliittisiin rakenteisiin kiteytyneestä institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta.

Siinä missä yksilön tuntema kotiseuturakkaus on usein spontaania, intiimiä ja altis muutoksille elämäntilanteiden vaihtuessa, institutionaalinen kotiseuturakkaus on tietoisemmin rakennettu, hitaasti muuttuva ja ylhäältäpäin ohjattu “franchising-kokemus”.

Institutionaalista kotiseuturakkautta suojaa ja ylläpitää mittava alueellisesti suuntautuneiden järjestöjen, säätiöiden, mediatoimijoiden ja julkishallinnon verkosto. Alueeseen kytkeytyvä mentaliteetti näkyy juhlatilaisuuksissa, matkailumarkkinoinnissa ja lopulta myös poliittisessa toiminnassa. Leikkimielinen maakunnallinen heimoperformanssi voi muuntua salamannopeasti aluepuolustukseksi, kun politiikassa sivutaan paikallisesti pyhiä arvoja.

Kun institutionaalinen retoriikka ottaa ylisuuren roolin, tilastot, asiakysymykset ja pitkäntähtäimen suunnittelu jäävät paitsioon. Silloin esimerkiksi turpeen päästöt muuttuvat maaseudun identiteetistä käytävän taistelun sivutuotteiksi ja ilmasto identiteettipohjaisen keskustelun sivulliseksi uhriksi.

Keskus-periferia -mentaliteetin pysyvyyden suomalaisessa yhteiskunnassa  takaavat myös konkreettiset erot ja eriarvoisuudet alueiden välillä: niitä kokevat niin Lapin reuna-alueiden synnyttäjät kuin syrjätaajamien asunnonmyyjät. Tästäkään huolimatta kyseessä ei ole ensisijaisesti maantieteellinen kysymys. Sen sijaan kyseessä on kulttuurinen prosessi, joka toteutuu vahvasti ihmisten omassa mielessä.

Kaupungistuminen ruokkii molemminpuolisia epäluuloja

Urbanisaatio eli kaupungistuminen on yksi keskus-periferia -dynamiikan keskeisiä määrittäjiä. Väestön sijoittuminen yhä suurempiin keskittymiin tarkoittaa tyypillisesti palvelutason heikkenemistä ja työpaikkojen vähenemistä lähtöalueilla.

Muuttajat ovat usein tietynlaisia. Se vaikuttaa syrjäseutujen henkiseen ilmapiiriin. Eri ryhmistä nimenomaan nuoret naiset ja koulutetut muuttavat maakunnista ruuhka-Suomeen. Heidän voi olettaa hakevan omasta näkökulmastaan väljempiä normirakenteita. Painottuminen selittänee syrjäalueiden konservatiivisempaa äänestyskäyttäytymistä monissa perinteisissä arvokysymyksissä ja siten myös konservatiivisempaa luontosuhdetta.

Negatiivisen muuttoliikkeen aiheuttama kehitys saattaa herättää katkeruutta ja merkityksettömyyden tunteita paikallisissa ihmisissä. Samalla tilanne vahvistaa ajatusta syrjäalueiden tietoisesta kurittamisesta esimerkiksi ympäristösääntelyllä.

Toisaalta väkeä vastaanottavilla urbaaneilla alueilla  on toisinaan nähtävissä ylimielisyyttä syrjäseutuja kohtaan: mitä tahansa siellä tapahtuvaa toimintaa tarkastellaan Syvä joki -elokuvasta tuttujen takamaastereotypioitten läpi.

Todellisuudessa syrjäseutujen väestö jakautuu suhtautumisessaan luontoon samoin kuin kasvukeskusten ihmiset.

Syrjäseuduista uhkaa tulla luonnonvarareservaatteja

Megatrendien, kuten kaupungistumisen, poliittinen ongelma on positiivisten vastavirtojen jääminen vähemmälle julkiselle huomiolle. Harvaan asuminen tuo kuitenkin tosiasiassa väljyyteen liittyviä etuja, kuten turmeltumatonta pohjavettä, maalämpökapasiteettia, etäisyyttä kohoavaan merenpintaan tai halpoja asuntoja.

Vaikka esimerkkejä on helppo kutsua väistämättömyyksien hyveellistämiseksi, on niissä  myös todellisen ”vastakaupungistumisen” tai ”älykkään sopeutumisen” oraita.

Syrjäseuduilla onkin kyetty laatimaan omaperäisiä sopeutumisen strategioita hiljaisuusmatkailusta elintarvikkeiden ja biopolttoaineiden lähituotantoon. Silti institutionaalista kotiseuturakkautta ylläpitävien tahojen lähtökohta-asetuksena on tyypillisesti ajatus, että luonto on ihmisen omaisuutta.

Yksi esimerkki tästä on monesta luonnonvara- tai petokiistasta tuttu asenne, että reaalimaailmasta vieraantunut kaupunkilainen ei kykene sisäistämään paikallisia luonnonoloja eikä siksi ymmärrä mitään oikeanlaisista ratkaisuista ympäristöongelmiin. Asenne on löydettävissä muun muassa populistipoliitikkojen ja paikallismedian kielenkäytöstä – ja kohdistuu myös niihin paikallisiin kriitikoihin, jotka suhtautuvat esimerkiksi susiin myötämielisemmin.

Toinen esimerkki on yliampuva imitaatio. Pienemmissä kaupungeissa tämä näkyy siten, että niiden päättäjät eivät tunnista omia vahvuuksiaan, vaan pyrkivät epätoivoisesti olemaan erityisen urbaaneja.

Kyse on päättäjien mieleen yleisen konsulttipuheen seurauksena syntyneestä havainnekuvasta, kaupungin illuusiosta, jonka mukaan varsinaisesta kaupunkimiljööstä poistetaan “citymäisyyttä” häiritseviä rönsyjä, kuten vanhoja rakennuksia ja järjestäytymätöntä kasvustoa. Toisesta näkökulmasta tarkasteltuna juuri ne voisivat kuitenkin olla kaupunkien omaperäisiä vahvuuksia.

Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta tuleekin helposti pakonomaista ja alueitten omaehtoista harkinnanvaraa kaventavaa sääntelyä, kotiseutumustasukkaisuutta. Seurauksena syrjäseutu paalutetaan luonnonvarareservaatiksi, jolle keskusalueet ulkoistavat paheksuttavien välttämättömyyksien tekemisen: akkumineraaleja liikenteen sähköistykseen, puupeltoja metsäteollisuuden tarpeisiin ja turvetuotantoa kaupunkien energiatarpeisiin.

Strategia antaa vähän tilaa innovatiivisuudelle ja omaehtoiselle ulospääsylle luonnonvarakapitalismin tarjoamasta perinteisestä roolista. Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta on tullut paradoksi, jonka taustalla ympäröivää luontoa ahdetaan moderniin siirtomaamuottiin.

Yksipuolinen puhe johtaa muutoskyvyttömyyteen

Turpeesta on tullut poliittinen väline, joka viestittää identiteettikamppailun etulinjan pitävän. Pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä, toimii ympäristötoimia vastustavien ylivoima maakuntalehtien tekstiviestipalstoilla – on sitten kohteena turpeen poltto tai haja-asutusalueiden jätevesiuudistus.

Nykyiset yhteiskunnalliset ongelmat pandemioista ja sodista ilmastomuutokseen liittyvät toisiinsa eikä niiden ratkaiseminen vain yksien politiikan silmälasien kautta ole enää mahdollista. Luultavaa silti on, että institutionaalisen kotiseuturakkauteen pohjaava puhetapa säilyy politiikan metodina niin pitkään, kun se tuottaa voitonmerkkejä oman kannattajakunnan keskuudessa.

Varjopuolena on lokeroituminen muutoskyvyttömyyteen. Kuvitteellisten tilojen välisessä varjonyrkkeilyssä vahvistuu ajatus, että ilmasto on jossain muualla. Ilmasto on ikään kuin ei-paikallinen elementti, joka kutsumatta tunkeutuu normaalin arkielämän piiriin.

Kaikkien kannalta voisi olla parempi, että ihmisten halukkuus jäädä tai jopa muuttaa syrjäseudulle, päätöksenteon kohteena olevan luonnon äärelle, kasvaisi. Silloin alueiden puolesta puhuminen olisi monipuolisempaa ja ekologisuuskin saattaisi sisältyä franchising kotiseuturakkauteen.

Nykykehityksen jatkuessa keskusteluissa syrjäseuduista painottuu yhä enemmän erilaisten metsän- ja maanomistajien sekä raaka-aineiden tuottajien intressit.

Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Simo Häyrynen
Ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, kulttuuripolitiikan dosentti
Itä-Suomen yliopisto

 

“Saisit hävetä Sanna” – Suomen pääministeri naisvihan kohteena

Naisviha on monella tavalla läsnä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Törmäämme siihen niin politiikassa, internetissä kuin arkipäiväisissä kohtaamisissa. Naisviha on valtavirtaistunut ja koskettaa jokaista julkisuudessa esillä olevaa tyttöä ja naista.

Naisviha on erityinen ennakkoluulon muoto, joka loukkaa ihmisarvoa.  Se vaikuttaa naisten täysimääräisiin oikeuksiin, sananvapauteen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja osallistumiseen julkiseen keskusteluun.

Naisvihaa tuottavat internetin keskustelupalstoilla samat ihmiset, jotka toisaalla julistavat ennakkoluulottomuuttaan ja suvaitsevaisuuttaan sekä ottavat tietoista etäisyyttä manosfäärin radikaalimpiin naisvihan muotoihin.

Tarkastelimme tutkimuksessamme naisvihaa psykososiaalisena ilmiönä, jossa on kyse ennakkoluuloista, tunteista, toiseuttamisesta ja moraalisten ryhmärajojen rakentamisesta.

Kohdensimme analyysimme lokakuussa 2020 Sanna Marinin Trendi-lehden kansikuvaa seuranneeseen kohukeskusteluun. Otimme tarkasteluun yhden useista nettikeskusteluista, Vauva.fi-foorumin 797 kommenttia sisältävän ketjun. Mitä keskustelu kertoo suomalaisen naisvihan mekanismeista ja tavoista?

Moraaliton, epäpätevä, laskelmoiva ja miesten halujen kohde

Nettikeskusteluissa naisvihaa tuotetaan epäinhimillistävänä tunnepuheena. Konkreettiset epäinhimillistämisen lausumat vaihtelevat viattomammasta tytöttelystä rajumpaan seksualisointiin ja eläimellistämiseen.

Sanna Marinia kuvataan ja kommentoidaan keskusteluissa neljällä tavalla. Hän näyttäytyy kommenttien perusteella moraalittomana, epäpätevänä, laskelmoivana ja seksiobjektina.

Moraalittoman Marinin kuvaus ammentaa häpeän, paheksunnan ja inhon tunteista. Marin häpäisee kommenttien perusteella itsensä lisäksi koko Suomen kansan.

Pääministerin epäpätevyyttä korostava naisvihan muoto pohjautuu sen sijaan perinteisiin naisiin liitettyihin sukupuolistereotypioihin, jolloin heidät nähdään tunteellisina ja vähemmän rationaalisina toimijoina. Luomalla kuvan epäpätevästä poliitikosta, naisvihasta tehdään hyväksyttyä ja oikeutettua – ja samalla tuetaan epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita.

Toisaalta vaikka Marinia syytetään keskustelupalstalla epärationaalisena toimijana, nähdään hänet samaan aikaan  laskelmoivana strategistina ja tietoista peliä pelaavana eli tässä mielessä jopa rationaalisena toimijana.

Marin on nettikommentoinnin perusteella myös seksiobjekti. Räikeimmillään naisviha näyttäytyy kun hänestä maalataan miesten halujen kohde. Tekemällä Marinista seksiobjekti, unohdetaan ihmisyys. Samalla kyseenalaistetaan nuorten naisten osaamista ja moraalia sekä vertaillaan naisia negatiivisessa valossa suhteessa miehiin.

Vihan keskiössä on sukupuoli

Suomen pääministerin Sanna Marinin julkisuuskuva on yhdistelmä naisellisia piirteitä ja maskuliinisia ominaisuuksia.

Aiempien sukupuolistereotypioita politiikassa tarkastelevien tutkimusten mukaisesti nettikeskustelijat käyttävät Marinin ulkonäköä, pukeutumista ja nuoruutta perusteina hänen pätevyytensä kyseenalaistamiselle sekä vähättelylle.

Marin pelaa naisvihamielisten kommentoijien mukaan sukupuolikortin avulla.

Keskustelupalstan analyysin perusteella hän hakee tietoisesti huomiota ja poliittista etua sukupuolensa verukkeella. Tilanne ei ole millään tavoin uniikki kansainvälisesti.

Myös  Yhdysvaltojen entistä presidenttiehdokasta Hillary Clintonia tai Australian naispääministeriä Julia Gillardia on syytetty naisvihamielisten kommentoijien toimesta sukupuolikortilla pelaaviksi ehdokkaiksi.

Marinin ulkonäköön keskittyvissä kommenteissa mässäillään kehollista itsemääräämisoikeutta rikkovilla solvauksilla ja jopa väkivallalla. Usein humorististen solvausten ja vitsien ympärille muodostuu samanmielisten yhteisö, jonka tavoitteena on naispoliitikon vaientaminen.

Marin esitetään nettikommenteissa itsekeskeisenä ja tunteettomana pyrkyrinä myös koronapandemian hoidon kontekstissa. Tämä ilmentää osuvasti kuinka naispoliitikko tuomitaan, jos hänen katsotaan omaksuvan miespoliitikolle tyypillisiä toimintatapoja. Korostipa naispoliitikko feminiinisinä tai maskuliinisina pidettyjä ominaisuuksia, netin naisvihamielisen yleisö teilaa ja tuomitsee hänet.

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -palvelussa.

Inari Sakki
Sosiaalipsykologian professori
Itä-Suomen yliopisto

Jari Martikainen
Sosiaalipsykologian yliopistotutkija
Itä-Suomen yliopisto

 

Miksi kouluissa tulee suosia kasvisruokaa?

Suomessa on tarjottu kouluruokaa jo 70 vuoden ajan. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan kouluruokailun tehtävänä on oppilaiden terveen kasvun ja kehityksen, opiskelukyvyn sekä ruokaosaamisen tukeminen. Täyden hyödyn saadakseen kunnat suunnittelevat ja toteuttavat kouluruokailun eri toimialojen yhteistyönä.

Tärkeän virkistystehtävän lisäksi ruokahetkillä edistetään kestävää elämäntapaa, kulttuurista osaamista sekä ruokakasvatuksen tavoitteita. On siis kyse huomattavasti laajemmasta toiminnasta kuin vain pikaisesta tankkaamisesta.

Tarjotun ruuan koostumuksella on suuri merkitys paitsi oppilaiden hyvinvoinnille mutta myös laajemmin yhteiskuntapoliittisesti. Kouluruuan sisältö on tärkeä myös ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Kasvisruoan painottaminen on konkreettinen keino vaikuttaa kasvihuonepäästöjen määrään. Esitänkin seuraavaksi kolme pointtia siitä, miksi ja miten kasvisruuan osuutta kouluruokailussa tulisi lisätä.

1. Planetaarinen ruokavalio kouluaterioiden perustaksi

Ruuan tuotanto ja kulutus aiheuttavat kolmanneksen kasvihuonepäästöistä. Planetaarinen ruokavalio pyrkii minimoimaan ympäristökuormituksen ottaen samalla huomioon ihmisen ravitsemustarpeet. Kouluissa planetaarinen ruokavalio tulisi olla ateriasuunnittelun perusta.

Planetaarinen ruokavalio koostuu pääosin kasvikunnan tuotteista, sisältäen vain kohtuullisesti eläinkunnan tuotteita. Kasvispainotteinen ruokavalio on paitsi ympäristöystävällinen, myös ihmisystävällinen. Planetaarisen ruokavalion avulla voitaisiin vähentää huomattavasti suomalaisten ennenaikaisen kuoleman riskiä.

2. Kasvisruoka normaaliksi osaksi kouluruokailua

Peruskoulu-uran aikana oppilaalle tarjotaan 1900 ateriaa. Ei siis ole merkityksetöntä, mitä ruokaa tarjotaan. Kunnille on annettu lähes rajaton valta päättää ruokapalveluidensa tarjonnasta. Siksi kunnissa tulisikin keskustella aktiivisesti siitä, kuinka ruokapalveluilla voidaan edistää lasten ja nuorten terveyttä aidosti tieteelliseen tietoon eikä poliittisiin linjauksiin nojaten.

Looginen ratkaisu sekä ympäristö- että terveyssyistä olisi, että lapsille ja nuorille tarjotaan julkisella rahalla laadukasta ja maistuvaa planetaarista ruokaa. Kasvisruuan syömisen tulisi olla normaali ja helppo valinta kaikille oppilaille. Nyt sillä on valtaosassa kouluista erityisruokavalion asema.

3. Oppilaat tulee ottaa mukaan kouluruokailun suunnitteluun

Maailma ei muutu, jos kouluissa tarjottu ruoka jää syömättä. Vuoden 2021 kouluterveyskyselyn mukaan joka kolmas yläkoululainen ei syö koululounasta päivittäin. Tilanne ei ole olennaisesti parempi alakoululaistenkaan osalta.

Miten koululaisia voisi kannustaa syömään lounaan koulussa? Yksi ratkaisukeino on tarjota vaihtoehtoja.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan julkaisemassa kouluruokailusuosituksessa kannustetaan tarjoamaan kaksi vapaasti otettavaa pääruokavaihtoehtoa, joista ainakin toinen on kasvisruokaa. Ratkaisun myötä oppilaat pääsevät maistelemaan ja tutustumaan kasvisruokiin. Malli tulisikin ottaa käyttöön kaikissa kunnissa. Nyt näin ei ole.

Kouluissa toteutettava ruokakasvatus on avainasemassa ruokamurroksen onnistumisessa. Tutkimukset osoittavat, että ruokakasvatuksella voidaan vaikuttaa oppilaiden kouluateriaa koskeviin valintoihin. Oppilaat onkin otettava mukaan nykyistä paremmin ruokahetkien suunnitteluun ja toteutukseen.

Ruokaa ja syömistä pitää käsitellä kouluissa useista eri näkökulmista. Ruokakokemukset, elämykset ja valmistamiseen osallistuminen luovat vahvoja oppimiskokemuksia ja voivat kannustaa syömään kasvispainotteisemmin.

Kokonaisvaltaiselle ruokakasvatukselle on osoitettava vahva tuki niin, että koulujen opetus- ja vuosisuunnitelmiin kirjataan konkreettisesti ruokakasvatuksen tavoitteet. Kasvisruoan lisääminen tulee olla merkittävä tavoite.

Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Aija Laitinen
TtM, laillistettu ravitsemusterapeutti, projektitutkija
Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö, Itä-Suomen yliopisto

Academic community touched by war

In one way or another, we all become faced with the war in Ukraine. We are people working and studying at the university but, first and foremost, we are human beings with our unique thoughts and feelings. We all carry our life history and memories with us, and for some, the war may bear a particular significance. Some of us are directly and personally affected by the crisis, while others worry about its consequences for society and the world.

None of us can escape the graphic images of the war, and our emotions may overwhelm us. The general mood and atmosphere are inevitably affected by the stress and concern. It is important that we don’t treat each other based on beliefs or assumptions of our nationality or any other factor related to our background. We can, as a community, take the time to listen and understand one another.

It is natural to feel concerned in a concerning situation. Unexpected emotions may arise, and under stress, we may even be surprised by own behaviour. It is okay to stop and listen to our feelings and thoughts of concern. It is also good to talk about them with the people that are close to us, including our co-workers and fellow students.  Yet, it is also important to limit our exposure to the news.

There has been a lot of information in the media about how important it is to strengthen children’s sense of security. Strengthening the same kind of sense of security is worthwhile also for us adults, and within our community.  Ordinary everyday things, hobbies and routines are good for calming one’s mind.

Fostering compassionate interaction as part of our work and study culture is particularly important right now. Communicating encouragement and caring will alleviate tensions, both of the body and of the mind.

We can foster compassion in our community by doing these simple things:
We ask one another about how we are doing and feeling.
We can take a moment to listen to one another.
We can ask how we can help with small things.
We can speak nicely and with compassion to ourselves.

We should also remember our need to recover and be present for the people close to us.

All normal support services are available to our community to support student and staff well-being. Especially worth mentioning are the Finnish Student Health Service, FSHS, and the Student2Student service providing peer counselling: https://kamu.uef.fi/en/tietopankki/assistance-advice-and-crisis-situations/student2student-peer-counselling/.  Members of the staff, on the other hand, shouldn’t hesitate to contact occupational health care: https://www.terveystalo.com/en/.

Campus pastors are also available for personal conversation: https://kamu.uef.fi/en/tietopankki/well-being/campus-pastors/

Other good sources of support include the Mieli Mental Health Finland’s website at https://mieli.fi/en/ (also available in Russian and Arabic), and the website of the Finnish Red Cross at https://www.redcross.fi/get-help-and-support/.

You may also want to contact the Crisis Helpline by calling +358 925250113.

The following websites provide good advice on how to deal with these issues. Additionally, as these issues may cause concern among young ones close to you, these websites provide information on how discuss the war with children and adolescents.

Read more:

https://www.redcross.fi/get-help-and-support/psychological-first-aid/ukraine-crisis-may-feel-disturbing/

https://mieli.fi/en/news/what-can-you-do-if-talk-of-war-worries-you/

https://www.redcross.fi/get-help-and-support/psychological-first-aid/how-to-help-a-child-or-a-young-person-in-a-crisis-situation/

 

Katri Ruth
Study Psychologist, UEF

 

Sota koskettaa yliopistoyhteisössä

Yliopisto on kansainvälinen yhteisö, jossa olemme ensisijaisesti ihmisiä omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Sotatapahtumat Ukrainassa läpäisevät tietoisuutemme uutisista siinä määrin, että olemme pakotettuja kukin kuuntelemaan omassa mielessä viriävää mielen tilaa.

Kukin työyhteisössä kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa ja muistojaan, joissa sodalla voi olla yksilöllinen merkityksensä. On tärkeää, ettemme yhteisönä ruoki luuloja tai oletuksia toisistamme kansallisuuden tai muun taustan mukaan. Kannattaa asettua kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiamme.

Huolestuttavassa tilanteessa ihminen on luonnollisesti huolestunut. Mieleen voi nousta yllättäviä tunteita, ja stressaantuneena voi oma käyttäytyminenkin yllättää. Huolen tunteita ja huoliajatuksia voi pysähtyä kuuntelemaan ja ymmärtämään. Ajatuksista ja tunteista on hyvä jutella läheisten kanssa, myös työ- ja opiskeluyhteisössä.  Toisaalta on myös tärkeä välillä rajata omaa altistumistaan uutisille.

Tiedotusvälineissä on ollut paljon tietoa siitä, kuinka lapsille on tärkeä vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Samankaltaista turvallisuuden tunteen aktivoimista kannattaa tehdä aikuisenakin ja toinen toisillemme yhteisössämme.  Tavalliset arkiset asiat, harrastukset ja rutiinit ovat omiaan rauhoittamaan mieltä.

Myötätuntoisen vuorovaikutuksen vahvistaminen työ- ja opiskelukulttuurissa on erityisen tärkeää juuri nyt. Kehon ja mielen jännittynyttä tilaa rauhoittaa kannustamisen ja välittämisen viestiminen. Voimme vahvistaa myötätuntoa yhteisössämme yksinkertaisilla asioilla: Kysymme toisiltamme, miten voit ja mitä kuuluu? Käytämme hetken aikaa toistemme kuunteluun. Voimme kysyä, kuinka voimme auttaa pienissä asioissa. Voimme puhua kiltisti ja myötätuntoisesti itsellemme. Muistammehan myös oman tarpeemme palautua ja olla läsnä läheisille.

Opiskeluun ja työhyvinvointiin on käytössä kaikki tavalliset yhteisömme tukipalvelut. Erityisesti mainittakoon opiskeluterveydenhuolto YTHS ja vertaistukea tarjoava Student2Student-palvelu. Henkilökunnalle työterveyshuolto on käytössä matalalla kynnyksellä.

Tuen tarpeeseen voi olla hyödyllistä myös seurata MIELI ry:n sivuja ja Suomen SPR:n sivuja. Ota tarvittaessa yhteyttä Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 tai Solmussa-chattiin.  Tilanne voi puhuttaa myös perheessäsi. Näillä sivuilla on hyviä ajatuksia myös siitä, kuinka keskustalla sodasta lasten ja nuorten kanssa.

Hyvää lisäluettavaa:


Katri Ruth
Opintopsykologi
Itä-Suomen yliopisto

 

Vanhoja ihmisiä ei saa hylätä koteihinsa – Suomessa painotetaan kotihoitoa, mutta siihen suunnatut resurssit ovat aivan liian pienet

Niin Suomessa kuin monessa länsimaassa ikääntymispolitiikkaa on jo pitkän aikaa ohjannut ”paikoillaan vanhenemisen” -eetos.

Tavoitteena on, että yhä useampi ikäihminen elää itsenäisesti ja omassa yksityiskodissaan myös viimeisinä elinvuosinaan. Tutkimusten pohjalta tiedetään, että eläminen itselle tutussa ympäristössä luo merkityksellisyyttä ja turvallisuuden tunnetta sekä edistää hyvinvointia.

Tutusta kodista voi kuitenkin muodostua myös kielteisten kokemusten paikka, jossa iäkkäiden ihmisten hyvinvointi ja turvallisuuden tunne ovat toistuvasti uhattuina. Viimeaikaiset tutkimukset ovatkin osoittaneet, että vanhat ihmiset eivät halua asua kotona niin pitkään kuin mahdollista vaan pikemminkin niin kauan kuin se on mielekästä. On aika murtaa myytti siitä, että kaikkien vanhojen ihmisten tulisi asua omissa kodeissaan.

Laitoshoitoon on yhä hankalampi päästä

Kansainvälisesti katsottuna Suomea voidaan pitää eräänlaisena suunnannäyttäjänä ikääntyvien kotihoidon järjestämisessä.

Viimeisen 25 vuoden aikana perinteinen laitos/vanhainkotihoito on purettu lähes kokonaan. Tilalle ovat tulleet erilaiset tuetun asumisen muodot, joista keskeisin on kuntien ja kaupunkien tarjoama kotihoito. SOTE-uudistuksen myötä vastuu iäkkäiden palvelujen, kuten myös kotihoidon järjestämisestä siirtyy uusille hyvinvointialueille vuonna 2023.

Niin sanotun vanhuspalvelulain mukaan kunnan on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä. Iäkkään henkilön arvokasta elämää tukeva pitkäaikainen hoito ja huolenpito on kuitenkin ensisijaisesti toteutettava kotiin annettavilla ja muilla sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluilla.

2010-luvulta lähtien kotihoidon painotus kiihtyi entisestään. Vielä ennen vuotta 2015 tehtyä lakimuutosta ikääntyneellä oli oikeus pitkäaikaiseen laitoshoitoon arvokkaan elämän turvaamiseksi, kun se on nykyisin mahdollista ainoastaan lääketieteellisistä tai asiakas- ja potilasturvallisuuteen liittyvistä syistä.

Lakimuutoksen jälkeiset vuodet ovat osoittaneet, etteivät ympärivuorokautisen hoidon kriteerit ole ainakaan lieventyneet. Ympärivuorokautisen hoidon saamisesta onkin tullut yhä vaikeampaa niille, jotka tarvitsevat sitä kaikkein eniten.

Kotihoidon asiakkaat ovat yhä huonokuntoisempia ja myös työntekijät väsyvät

Ikääntymispolitiikan ja -lainsäädännön uudistukset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa ikääntyneet kotihoidon asiakkaat ovat entistä huonokuntoisempia ja hoivan tarve on suuri. Yli puolet kotihoidon asiakkaista tarvitsee apua päivittäisissä toimissaan. Viidesosan koteihin käyntejä on päivittäin kolme tai enemmän.

Aiemmin kotihoito oli selkeämmin kokonaisvaltaista sosiaalipalvelua ja sisälsi paljon erilaisia kodinhoidollisia tehtäviä kuten siivousta ja ruoanlaittoa. Nykyisin korostuu terveydenhoidollinen puoli vaikka moni kotona asuva kaipaisi kipeästi myös sosiaalista tukea.

Useampi kuin joka kolmas kotihoidon asiakas kokee yksinäisyyttä, viidennes kokee ettei hoitajilla ole riittävästi aikaa heille ja saman verran on heitä, jotka viettävät kaiken aikansa sisätiloissa. Lisäksi joka kymmenennellä on vaikeuksia kattaa terveys- ja sosiaalipalveluihin liittyviä kustannuksia.

Yhä useampi kotihoidon asiakas on täysin muiden ihmisten avun varassa esimerkiksi pitkälle edenneen muistisairauden tai liikuntakyvyttömyyden vuoksi.

Kotihoidon sisällöllinen muutos näkyy konkreettisesti työntekijöiden arjessa. Kotihoidon työntekijöiden käynnit yksittäisen ikäihmisen luona ovat lyhentyneet. 15 minuutin käyntejä voi olla yhden päivän aikana jopa yli 20 eri asiakkaan kotiin. Työntekijöillä on siis kova kiire ja vähäinen mahdollisuus vaikuttaa oman työnsä sisältöön.

Merkittävä osa kotihoidon työntekijöistä kokee uupumista ja riittämättömyyttä omassa työssään. Myös keskitetyissä asiakas- ja palveluohjausyksiköissä työskentelevät joutuvat yhä useammin toimimaan oman organisaationsa portinvartijoina. Päämääränäänä on usein estää tukea tarvitsevien vanhojen ihmisten pääsy raskaampien palveluiden eli niin kotihoidon kuin ympärivuorokautisen hoidon piiriin.

Nykytilanne ei voi jatkua

Yli 180 000. Luku on suuri. Näin moni yli 65-vuotias ihminen Suomessa oli kotihoidon asiakkaana vuonna 2020 ja määrä lisääntyy yli tuhannella vuosittain.

Vaikka kotihoitoa saavien ja sitä tarvitsevien ikääntyneiden määrä kasvaa jatkuvasti, kotihoitoa koskeva poliittinen keskustelu on ollut hämmästyttävän vähäistä.

Viimeistään nyt tilanteen vakavuuteen tulisi kuitenkin herätä. Kotihoitoa painottava politiikka tarvitsee tuekseen aitoa halua kehittää palveluiden sisältöjä ja panostusta resursseihin. Nykytilanteen jatkuessa Suomi tullaan muistamaan maana, joka hylkäsi vanhat ihmiset omiin koteihinsa ja jossa työntekijät ovat jatkuvasti ylikuormittuneita.

Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -palvelussa.

Yliopistotutkija Elisa Tiilikainen.

Elisa Tiilikainen
Yliopistotutkija (tenure track)
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto