Author: ristol

Posted on

Itä-Suomen yliopisto kestävyyskouluttajana

Kesäinen yleiskuva Joensuun kampukselta.

Itä-Suomen yliopistossa (UEF) on syyslukukaudesta 2022 alkaen ollut mahdollista suorittaa Kestävän tulevaisuuden opinnot -niminen opintokokonaisuus – lempinimeltään UEFin kestävyysopinnot [1]. Samana syksynä avattiin myös uusi korkeakoulujen opetusyhteistyöhön perustuva Kestävyysopintojen verkosto [2], jonka organisoimisessa Itä-Suomen yliopisto on ollut päävastuussa.

Avaamme blogissa näiden uusien avausten taustoja ja syitä. Kerromme myös lyhyesti, millaisiin opetuksellisiin ideoihin UEFin omat kestävyysopinnot ja toisaalta opetusyhteistyöverkosto perustuvat, ja kuinka samaa teemaa käsittelevät eri opetusyhteistyöverkostot linkittyvät toisiinsa.

Taustalla yhteinen huoli ja haaste

Yhtenä liikkeellepanevana voimana uudistuksille on ollut Unifin eli Suomen yliopistojen rehtorineuvoston vuonna 2020 julkaisemat kestävän kehityksen ja vastuullisuuden teesit [3]. Teesit konkretisoivat Unifin yhteistä lupausta asettaa yhdessä kunnianhimoisia tavoitteita, joilla on muutosvoimaa ja globaalia vaikuttavuutta. Teesit on jaoteltu viiden eri teeman alle, joista erityisesti yksi liittyy opetukseen. Opetus kestävän kehityksen edistäjänä -teeman alla on kaksi teesiä: Kestävän kehityksen opinnot ovat osa kaikkia tutkintoja ja jatkuvan oppimisen tarjontaa ja Yliopistot edistävät korkeakoulutuksen saavutettavuutta ja turvallista tutkimus- ja opetusympäristöä.

Kestävyys ja vastuullisuus tematiikan pohdiskelu osana korkeakoulujen tarjoamaa opetusta ja muuta toimintaa on ollut aktiivista myös Suomen ulkopuolella ja aiheesta on julkaistu useita raportteja. Tiivistämme seuraavaksi muutamien raporttien keskeisiä sanomia.

Korkeakoulujen on tunnistettu olevan avainasemassa kestävyysongelmien ratkaisuja luotaessa. Kestävyyshaasteet ovat luonteeltaan monimutkaisia ja haasteellisia ratkaista. Korkeakouluopintojen kautta on mahdollista vahvistaa yhteiskunnallisten toimijoiden monipuolista osaamista ja valmiuksia puuttua tehokkaasti kestävyysongelmiin. Kestävän kehityksen osaaminen on käsitteenä laaja. Yhtenä työkaluna kestävän kehityksen sisältöjen ymmärtämiseen voi käyttää YK:n jäsenmaiden vuonna 2015 sopimaa kestävän kehityksen toimintaohjelmaa ja tavoitteita (Agenda 2030). [4]  Sopimukseen sisältyy 17 eri tavoitetta, jotka on tarkoitus saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Sen lisäksi, että korkeakoulut tarjoavat opiskelijoille opetuksen kautta perusymmärrystä kestävän kehityksen sisällöistä ja ulottuvuuksista, kestävyysosaamiseen liittyy olennaisesti kyky tunnistaa kestävyysongelmien kompleksisuus ja hahmottaa syy-seuraus-suhteita sekä taito osata soveltaa toimivia ratkaisuja ja kehittää niitä myös itse.  Tällaiset kyvyt ja taidot tukevat transformatiivista oppimista, joka mahdollistaa syvän muutoksen tapahtumista esimerkiksi yksilön ajattelussa ja toiminnassa. Koska kestävyysongelmat ylittävät tieteenalarajat, sisältää kestävän kehityksen osaaminen myös kyvyn monitieteiseen ajatteluun ja monitieteiseen yhteistyöhön. [5]

Kestävän kehityksen osaamista tarvitaan yhteiskunnan jokaisella osa-alueella, sillä kestävyyshaaste läpileikkaa koko yhteiskuntaa ja koskettaa meitä kaikkia. Työmarkkinoille tarvitaan osaajia, joilla on monipuolisesti valmiuksia ja osaamista viedä eteenpäin kestäviä ratkaisuja. Koulutuksen kautta nimenomaan kestävän kehityksen osaaminen tarjoaa opiskelijalle rakennuspalikat työelämään ratkaisuihin, joita kestävän tulevaisuuden rakentamiseen yhteiskunnassa tarvitaan. Kestävyysosaaminen on tärkeää myös yksilön oman toimijuuden kannalta, sillä opittu osaaminen motivoi toimimaan, reflektoimaan omia arvoja ja asenteita sekä tekemään kestäviä valintoja. Kestävyysosaaminen kannustaa meistä jokaista edistämään muutosta kohti kestävämpää yhteiskuntaa omassa elämässämme ja elinympäristössämme. Koska kestävyyteen ja vastuullisuuteen liittyvät kysymykset integroituvat vahvasti kaikille elämän ja yhteiskuntatoiminnan eri osa-alueille, on tärkeää, että kestävyysopetus integroidaan yleisesti osaksi korkeakouluopetusta. [6]

Kestävyyssisältöjen integroiminen vaatii aktiivisia toimia, riittäviä resursseja ja päämäärätietoisuutta. Se ei onnistu ilman, että kestävä kehitys otetaan osaksi korkeakoulujen tavoitteenasettelua ja strategialinjauksia. Kestävyyssisältöjen integroimiseen osaksi opetusta ei kuitenkaan ole ainoastaan yhtä toimivaa tapaa. Pikimminkin on tavoiteltavaa, että kestävyyssisällöt integroidaan monipuolisesti opetukseen, jotta opiskelijat pääsevät opintojensa aikana eri tavoin kasvattamaan kestävän kehityksen osaamistaan. [7]

Kestävä kehitys tulisi huomioida opetuksessa aina opetussuunnitelmatasolta yksittäisiin opintojaksoihin saakka. Huomioimalla kestävä kehitys opetussuunnitelmissa voidaan varmistaa, että jokainen opiskelija saa opintojensa aikana riittävän kokonaisymmärryksen kestävästä kehityksestä ja valmiudet soveltaa kestävän kehityksen osaamista omalla alallaan kuin myös laajemmin yhteiskunnassa. Opetussuunnitelmatyön avulla pystytään määrittelemään, millaista kestävän kehityksen osaamista opiskelijoiden tahdotaan saavuttavan ja millaisin opetusmenetelmin. [8]

Opetussuunnitelmatyön ohella kestävän kehityksen integrointi tulisi huomioida myös opintojaksotasolla. Perustietojen ja -taitojen opettamiseksi kestävästä kehityksestä on suositeltavaa, että korkeakoulut tarjoisivat geneerisiä kestävyyteen johdattelevia opintojaksoja, jotta opiskelijat hallitsisivat kestävän kehityksen perusteet. Tällainen johdattelevien opintojaksojen kautta saatava geneerinen osaaminen luo pohjan kestävän kehityksen taitojen oppimiselle ja omaksumiselle sekä kestävän kehityksen perusteiden hallintaan. Kestävän kehityksen periaatteiden tunteminen onkin tunnistettu yhdeksi keskeisimmistä geneerisistä taidoista. [9] Geneeristen perustaitojen ohella tarvitaan myös eri alojen omaa erityisosaamista tukevaa kestävyysopetusta. Integrointia korostavan lähestymistavan mukaan kestävän kehityksen pitäisi olla kuitenkin läpileikkaava aihepiiri kaikessa opetuksessa, jolloin kestävyyssisältö tulisi näkyä myös muilla opintojaksoilla kuin erityisesti kestävyystaitoihin ja -sisältöihin keskittyvillä opintojaksoilla. Tässä opintojaksojen opettajilla on tärkeä rooli. [10]

Opettajan on tärkeää tunnistaa, millaisia kestävyyssisältöjä opintokokonaisuudessa jo mahdollisesti on, ja millaisia muita kestävyysnäkökulmia opintojaksoon voisi sisällyttää ja millä tavoin. Oppiaine- ja laitostasoiset yhteiset keskustelut ovat siis tarpeen opettajan tueksi. Opettajalla on myös erinomaiset mahdollisuudet opintojaksojen sisällöstä päättämisen ohella omalla opintojaksollaan vaikuttaa siihen, millaisin menetelmin ja työskentelytavoin opiskelijat pääsevät kestävyyssisältöjä oppimaan. Koska kestävyysongelmat ovat hyvin komplekseja ja haasteellisia, on kestävyyssisältöjen opetuksessa tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että opintojaksoilla kestävän kehityksen konkretisoimiseksi kestävyyssisältöjä havainnollistettaisiin mahdollisimman hyvin. Oppimisen ja kestävyysajattelun sisäistämisen kannalta on myös tärkeää, että opiskelijat pääsisivät opintojaksoilla soveltamaan kestävään kehitykseen liittyviä tietoja. Tätä kautta opiskelijat pääsisivät kasvattamaan myös omia ongelmanratkaisutaitoja sekä niin systeemistä kuin tulevaisuusorientoitunutta ajattelua, mitkä ovat tärkeitä kestävyysongelmien ratkaisemiseksi. [11]

Kestävyysaiheiden integroimiseksi opetukseen voi apuna käyttää myös erilaisia työvälineitä. Yksi esimerkki kestävyyden integroimista opetukseen tukevasta työvälineestä on GreenComp, joka on kestävää kehitystä koskeva eurooppalainen osaamiskehys. Osaamiskehys koostuu neljästä osaamisalueesta: ”kestävyysarvojen ilmentäminen”, ”kestävyyden monitahoisuuden hallinta”, ”kestävien tulevaisuuksien visiointi” ja ”kestävyystoiminta”. Nämä osaamisalueet huomioimalla opetussuunnittelussa saa sisällytettyä kattavasti kestävyysosaamisen kannalta keskeisiä taitoja opetukseen. [12]

Kestävyys opetuksessa UEFissa

Itä-Suomen yliopistossa on erinomaiset valmiudet kestävyysopetukseen, sillä kestävyys näkyy opetuksessamme jo nyt monin eri tavoin. Meillä on yliopistossamme hyvin monipuolinen joukko erilaisia koulutusaloja, joiden aihepiirit pitävät sisällään laajasti erilaisia kestävyysteemoja ja näkökulmia kestävyyteen. Koska Itä-Suomen yliopiston yksi painopistealueista ja vahvuuksista on monitieteinen ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiin liittyvä opetus ja tutkimus, osaamista löytyy erityisesti ympäristöön liittyvissä kestävyyskysymyksistä. Kestävyysaiheet ovat integroituneet monien eri pääaineiden opetussisältöihin. Opiskelijoille on tarjolla myös kestävyysaiheisia sivuaineita, kuten Kestävä liiketoiminta ja yhteiskunta -opintokokonaisuus. Syytä on mainita myös UEFin kehitystutkimus ja siihen liittyvä opetus. UEFissa on jokaisessa tiedekunnassa kehitysoppiin liittyviä opintojaksoja. Kehitystutkimusta ja kehitysyhteistyötä koulutuksen ja tutkimuksen saralla tehdään globaalissa etelässä ja globaalin etelän kumppaneiden kanssa jo yli 40 maan kanssa. Opettajankoulutuksessa ympäristökasvatus on vahva teema ja UEFissa on myös kestävyyspedagogiikkaan keskittyvä kansainvälinen maisteriohjelma. Uusia kestävyysteemaisia opintokokonaisuuksia on rakenteilla myös luonnontieteisiin.

Kestävä kehitys on Itä-Suomen yliopistossa huomioitu strategiatasolta lähtien, sillä yliopisto on sitoutunut edistämään kestävän kehityksen tavoitteita ja ottamaan kestävyyden huomioon toiminnassaan. [13] Seitsemästätoista kestävän kehityksen tavoitteesta (SDG) UEFin profiilialueita ovat ei nälkää; terveyttä ja hyvinvointia; hyvä koulutus; kestävää teollisuutta, innovaatioita ja infrastruktuuria; ilmastotekoja; vedenalainen elämä; maanpäällinen elämä sekä rauha, oikeudenmukaisuus ja hyvä hallinto. Lisäksi SDG 17 Yhteistyö ja kumppanuus toimii läpileikkaavana teemana kaikessa yliopiston toiminnassa. [14] Tavoitteena on myös saada kestävän kehityksen opinnot osaksi kaikkia tutkintoja ja jatkuvan oppimisen tarjontaa, jotta jokaisen oppiaineemme opiskelija pääsisi kasvattamaan osaamistaan kestävästä kehityksestä. Kestävän kehityksen ja vastuullisuuden toimenpideohjelmassa (2022–2025) on sovittu myös, että opetussuunnitelmaohjeella kannustetaan opettajia sanoittamaan kestävyys ja vastuullisuus sisältöjä jaksokuvauksissa sekä opetuksessa. Opintotietojärjestelmämme Peppiin on mahdollista kuvata kestävyys- ja vastuullisuustavoitteet opetussuunnitelman eri tasoille osana geneerisiä tavoitteita ja lisäksi ”tägätä” erilaisia geneerisiä sisältöjä kullekin opintojaksolle; kestävyys ja vastuullisuus on yksi näistä geneerisistä taidoista. Tägit on toteutettu Pepin opetussuunnitelman jäsentely-toiminnolla ja niiden avulla on mahdollista tarkastella geneerisen osaamisen toteutumista tutkinnon opetussuunnitelmassa. Jäsentelyt näkyvät myös opiskelijan hopsissa. Kestävyys ja vastuullisuus teemat on myös sisällytetty lukuvuodesta 2022–2023 lähtien uusien opiskelijoiden orientaatioon.

Edellä kuvattujen toimien lisäksi UEFin toimenpideohjelmassa mainitaan pyrkimys vahvistaa korkeakoulujen välistä opetusyhteistyötä. Siellä mainitaan myös tavoite monitieteisestä kestävyysopintojen opintokokonaisuudesta, joka olisi tarjolla sekä englanniksi että suomeksi. Syksyllä 2022 alkanut Kestävän tulevaisuuden opintokokonaisuus on juuri tällainen.

Itä-Suomen yliopiston Kestävän tulevaisuuden opintokokonaisuus painottuu kestävyys- ja luonnonvarateemoihin. Opintokokonaisuus kokoaa yhteen eri oppiaineiden opintojaksoja, mikä mahdollistaa eri alojen opiskelijoiden kohtaamisen ja yhteistyön sekä myös opiskelijoiden oman monitieteisen ajattelun harjaannuttamisen. Opintokokonaisuudessa on tarjolla johdattelevat opintojaksot, jotka luovat pohjan opiskelijoiden kestävyysosaamiselle. Johdattelevat opintojaksot ovat yhdistelmä Climate Universityssä [15] korkeakoulujen yhteistyössä luotua kestävän kehityksen opintojaksoa ja UEFin omia sisältöjä. Johdantojaksojen jälkeen opiskelija voi valita opiskeltavakseen yhdeksästä eri teemasta itselleen sopivan moduulin tai rakentaa itse mielekkään opintokokonaisuuden opintotarjottimelta. Kyky kriittiseen ja holistiseen ajatteluun sekä syy-seuraus-suhteiden ymmärtäminen ovat esimerkkejä taidoista, joita opiskelijat pääsevät opintokokonaisuuden kautta kehittämään.

Vaikka UEFin opetustarjonta on varsin runsas, voi opiskelija hyödyntää myös muiden korkeakoulujen opintoja opiskelemalla esimerkiksi kestävyysopintojen opetusyhteistyöverkoston kautta tarjoutuvia Jyväskylän ja Turun yliopistojen opintojaksoja. Verkosto on laajentumassa, ja syksyllä 2023 tarjolla voi olla opintojaksoja jopa kuudesta eri yliopistosta ja ammattikorkeakoulusta. Opiskelija voi hakea opintojaksoille verkoston nettisivulla olevan ilmoittautumislomakkeen kautta. Opiskelijalle mahdollisuudet räätälöidä omannäköinen opintokokonaisuus ovat vahvat, koska Itä-Suomen yliopisto on mukana Climate Universityssä, biodiversiteetti- ja UNIPID verkostossa, jotka myös tarjoavat kestävään kehitykseen ja vastuullisuuteen liittyvää koulutusta. Jokaisessa verkostossa on jotain omaleimaista ja ne täydentävät toinen toisiaan. UNIPID keskittyy kehitystutkimuksen teemoihin. Climate Universityn opintojaksot ovat eri yliopistojen ja korkeakoulujen yhteistoteutuksia, ja kumppanikorkeakoulut voivat vapaasti hyödyntää luotuja oppimateriaaleja omassa opetuksessaan. Eri verkostojen tarjoamaa koulutusta voi sisällyttää UEFin omaan kestävyysopintojen kokonaisuuteen ja erikseen sopimalla mahdollisesti myös muihin opintoihin.

Wilma Poutanen
Opetusavustaja
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Itä-Suomen yliopisto

Outi Ratamäki
Yliopistonlehtori
Oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet

Bianchi, Guia – Pisiotis, Ulrike – Cabrera Giraldez, Marcelino, GreenComp – Eurooppalainen kestävän kehityksen osaamiskehys. Punie, Yvie – Bacigalupo, Margherita (toim.) Euroopan unionin julkaisutoimisto 2022.

Itä-Suomen yliopisto, Kahdeksan askelta tulevaisuuteen – Kestävän kehityksen ja vastuullisuuden toimenpideohjelma. Itä-Suomen yliopisto 2022–2025.

Joutsenvirta, Maria – Laininen, Erkki – Tyni, Sani – Korkeakoski, Marko, Transformatiivinen oppiminen kestävyysosaamisen tukena. UAS Journal 11.10.2022.

Kestävyysopintojen verkosto.

Konst, Taru, Kestävä kehitys korkeakoulutuksessa – sanoista tekoihin. Turun ammattikorkeakoulu 2021.

Lehtonen, Tommi, Kestävän kehityksen tavoitteet yliopisto-opetuksessa. 12.5.2021

Ollila, Johanna – Hujala, Teppo, Tulevaisuustaidot ja tulevaisuusoppiminen, s. 400–415 teoksessa Aalto, Hanna-Kaisa – Heikkilä, Katariina – Keski-Pukkila, Pasi – Mäki, Maija – Pöllänen, Markus, Tulevaisuuden tutkimus tutuksi – perusteita ja menetelmiä. Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuksen keskus 2022.

Opetushallitus (OPH), Osaaminen 2035. Osaamisen ennakointifoorumin ensimmäisiä ennakointituloksia. Raportit ja selvitykset 2019:3.

Opinto-opas 2022–2023, Kestävän tulevaisuuden perus-opinnot.

Smolander, William, Notes on Developing Courses for Sustainability. Helsingin yliopisto.

Sustainable Development Solutions Network (SDSN), Accelerating Education for the SDGs in Universities: A guide for universities, colleges, and tertiary and higher education institutions. SDSN 2022.

United Nations (UN), The 17 Goals.

Unifi, Kestävän kehityksen ja vastuullisuuden teesit.

Young European Research Universities (YERUN), What can we learn from young research universities? YERUN 2022.

Viitteet

[1] Opinto-opas 2022–2023.

[2] Kestävyysopintojen verkosto.

[3] Unifi 2020.

[4] UN.

[5] Konst 2021, YERUN 2022, Smolander 2022, Joutsenvirta ym. 2022.

[6] Konst 2021, SDSN 2022, Smolander 2022, YERUN 2022, Ollila – Hujala 2022.

[7] YERUN 2022.

[8] Konst 2021.

[9] OPH 2019.

[10] Lehtonen 2021.

[11] Lehtonen 2021, Konst 2021, Smolander 2022.

[12] Bianchi ym. 2022.

[13] Ks. Itä-Suomen yliopiston strategia 2030.

[14] Itä-Suomen yliopisto.

[15] Ks. https://climateuniversity.fi/.

Posted on

Uskonnottomuus periytyy vahvemmin kuin uskonnollisuus – kirkon kohtalo kytkeytyy nyt millenniaalien tarpeisiin

Akateeminen tietokantahaku sanalla ”millenniaali” nostaa esiin jonkinlaisen irvikuvan siitä, miten nykyisiä nelikymppisiä ja sitä nuorempia sukupolvia on tutkimuksissa tarkasteltu.

Jonkinlaisena huipentumana silmään pistää teos “Millenniaalikuiskaaja: Käytännöllinen, tulosorientoitunut taktiikkakirja työskentelyyn maailman suurimman sukupolven kanssa ja sen motivoimiseen.” Tarvitaanko siis tätä sukupolvea varten erityiskoulutettuja kuiskaajia?

Raflaavasta nimestään huolimatta kyseinen teos ja kymmenet vastaavat artikkelit edustavat akateemisia tieteellisiä julkaisuja, joissa millenniaaleja käsitellään yhtenä sukupolviryhmänä, jolla on yhtenäinen identiteetti ja arvomaailma. Monessa tutkimuksessa myös jaetaan ajatus siitä, että millenniaalit ovat haaste tai ongelma, joka tulee ratkaista.

Hetkinen. Seis. Voiko näin suurella joukolla olla yhtenäinen arvomaailma tai tunnistettava ryhmäidentiteetti?

Millenniaaleilla tarkoitetaan usein vuosituhannen vaihteessa täysi-ikäistyneitä – siis 1980-luvun alkupuolella syntyneitä. Tästä huolimatta kyseinen Y-sukupolvi määritellään useimmiten vuosina 1980–1995 syntyneiden joukoksi. Seuraava Z-sukupolvi – myös diginatiiveina ja postmillenniaaleina tunnettu – haarukoidaan näin ollen 1990-luvun puolivälistä tai 2000-luvun alusta vuoteen 2015 syntyneiden polveksi.

Ryhmäidentiteetti sivuuttaa yksilöiden moninaisuuden

Toimittamamme akateeminen artikkelikokoelma Millenniaalien kirkko: Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko tarkastelee Y- ja Z-sukupolvien arvomaailmaa erityisesti suhteessa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Teos on osa laajempaa kirkkohallituksen selvityshanketta.

Laaja-alainen kirjoittajajoukko tarkastelee moninaisten aineistojen pohjalta sitä, mitä niin millenniaalit kuin postmillenniaalit ajattelevat kirkkoon, katsomukseen ja tärkeisiin elämänarvoihin liittyvistä kysymyksistä. Valtaosa kirjoittajista edustaa tutkittua ryhmää itsekin.

Käsitys millenniaalien tai minkään muunkaan sukupolviajatteluun perustuvan ryhmän kovin yhtenäisestä ryhmäidentiteetistä on yksinkertaistava, vaikka tiettyjä sukupolvea yhdistäviä avainkokemuksia onkin mahdollista löytää. Suomalaisten millenniaalien tapauksessa yksi tällainen voisi olla heidän lapsuuteensa tai nuoruuteensa ajoittunut 1990-luvun lama.

Yksinkertaistavaan sukupolviajatteluun nojaavassa ajattelussa on vaarana sivuuttaa yksilön identiteetin rakentumiseen vaikuttavat moninaiset tekijät. Esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa ja postkolonialistisessa tutkimuksessa on jo pitkään painotettu yksilön identiteetin rakentumisen monitahoisuutta eli intersektionaalisuutta. Ihmisyys muodostuu erilaisten tekijöiden (esimerkiksi ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema, etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen, terveydentila) leikkauspinnassa.

Yksilöllisyys ja moniarvoisuus yhdistyy hiljentymiseen ja hengelliseen etsimiseen

Millenniaalien arvojen muutos ja muutoksen painottaminen erilaisin tavoin ovat olleet keskiössä myös heihin (eli meihin) liittyvissä kirkollisissa ja uskonnollisuutta koskevissa keskusteluissa. Jos meistä millenniaaleista ei käytetä termiä ”ongelma”, olemme vähintään ”yksilöllisen valinnan” sukupolvi, joka on haaste, joka tulee kohdata, houkutella takaisin tai voittaa puolelleen.

Kirkon kannalta tehtävä on omaa luokkaansa. Vastassa on ensimmäinen sukupolvi, joka on selvästi aikaisempia sukupolvia vähemmän uskonnollinen.

Myös tämän hetken yhteiskunnassa on havaittavissa suomalaisten arvojen laajempia muutostrendejä. Keskeisinä arvoina painottuvat esimerkiksi yksilöllisyys ja samanarvoisuus.

Enää ei ole itsestään selvää, että uskonnollisissakaan perheissä uskonnollisuus periytyisi, sillä uskonnottomuus siirtyy vahvemmin sukupolvelta toiselle kuin uskonnollisuus. Toisaalta hengellinen etsijyys on entisestään vahvistunut nuoremmissa sukupolvissa. Kysymykset hiljentymisestä ja pysähtymisestä sekä siitä, miten minä tätä elämääni elän, ovat tärkeitä.

Vastauksia omiin elämänkysymyksiin sekä kokemusta kuulumisesta etsitään yhteisöistä, joissa on tarjolla aktiivista toimijuutta ja osallisuutta. Osa löytää vastauksia esimerkiksi kirkon pienistä, ruohonjuuritasolta rakentuneista yhteisöistä, osa taas tarkastelee arvomaailmaansa moniuskontoisista näkökulmista.

Monet vierastavat uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen liittyviä kysymyksiä kokonaan ja etsivät merkityksellisyyttä muilta elämän osa-alueilta. Luonnon ja luomakunnan merkitys nuoremmille sukupolville nousee esiin vahvasti. Tulevaisuuden toivo kiinnittyy planetaariseen toivoon siitä, että ihmiskunta ei tuhoaisi tätä maailmaa.

Olemme osa meitä – ei heitä

Millenniaalien tai postmillenniaalien sukupolvet eivät tarvitse tai kaipaa millenniaalikuiskaajia, jotka selvittäisivät heidän salansa ja tekisivät heidät sukupolvina ymmärrettäviksi vanhemmille polville. Myös kirkon olisi tämän takia syytä siirtyä eteenpäin nuorempiin sukupolviin liittyvästä haaste- ja ongelmalähtöisestä puheesta.

Niin millenniaalit kuin sitä nuoremmatkin tulisi päin vastoin nähdä osana “meitä” eikä osana “heitä”. Jos kirkon ajatellaan rakentuvat kaikista sen jäsenistä, kaikenlainen vieraannuttava ja toiseuttava puhe (koskipa se tiettyä sukupolvea, tietyn sukupuolen edustajaa tmv.) on paitsi merkillistä, myös vahingollista.

Tämän vuoksi on korkea aika pohtia esimerkiksi sitä, millaista kieltä kirkon piirissä käytetään. Kutsuuko kirkon tapa kertoa Jumalasta ja inhimillisestä elämästä mukaan kaikki, vai vieraannuttaako se osan ihmisistä? Onko jumalanpalvelusten kieli ymmärrettävää tämän päivän ihmisille?

Muun muassa nämä ovat olennaisia kysymyksiä, sillä kieli paitsi kuvaa, se myös luo ja muovaa todellisuutta ja arvomaailmaa.

Pitää tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään

Toivo rakentuu myös kirkon piirissä realistisesta todellisuuden ymmärtämisestä. Kirjan tulosten mukaan kirkon tulevaisuudennäkymät riippuvat siitä, miten hyvin se osaa vastata millenniaalien ja postminnelliaalien yhteisöön kuulumisen kaipuuseen.

Kyse ei ole poppakonsteista, ei aikaisempien sukupolvien poissulkemisesta eikä kirkolle keskeisten ydinarvojen – uskon, toivon ja rakkauden tai lähimmäisyyden – hylkäämisestä. Millenniaalien näkökulmasta kyse on sellaisen yhteisön rakentamisesta, jossa ihminen saa olla omana itsenään ja osallistua aktiivisena toimijana. Molempien suhteen kirkossa on paljonkin parannettavaa.

Kun ihminen tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään, moninaisten elämänkysymystensä kanssa, hänen on mahdollista kokea osallisuutta ja todennäköisemmin myös sitoutua yhteisöön. Millenniaalit ja postmillenniaalit näyttävät kaipaavan kirkolta Jeesus Nasaretilaisen kaltaista toimintaa: ihmisten kohtaamista heidän arkipäivässään, heidän elämänkysymystensä vakavasti ottamista ja kaikkien tasapuolista luokse kutsumista.

Sini Mikkola
Kirkkohistorian yliopistonlehtori, teologian osasto, Itä-Suomen yliopisto
Kirkkohistorian dosentti, Helsingin yliopisto

Suvi-Maria Saarelainen
Yliopistonlehtori, pedagoginen johtaja, teologian osasto, Itä-Suomen yliopisto
Pastoraaliteologian dosentti, Helsingin yliopisto

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Posted on

Miten Nikola Teslan loputtoman sähkön piti toimia?

Keksijä Nikola Tesla (1856–1943) uskoi löytäneensä loputtoman universaalin energian lähteen ja langattoman globaalin viestinnän muodon. Teemaa on käyty paljon läpi, mutta Teslan tieteellistä järkeilyä ei ole juurikaan tutkittu.

Olen aiemmin tutkinut Maxwellin sähkömagnetismiin liittyneitä tutkimuksia, joiden kautta sain idean ja lopulta kytköksiä Nikola Teslan keksintöihin. Pohdin, perustuiko universaalin sähkön idea Teslan kuvitelmiin vai oliko hänellä taustalla laajempaa tiedepohjaa.

Tesla tunnetaan AC- (alternating current) eli vaihtovirtasähköjärjestelmistä. Nykyisistä sähköjärjestelmistä valtaosa on Teslan AC-järjestelmän perustalle rakennettua. Edellisestä Edisonin DC-tasavirtajärjestelmästä on vain muutamia sovellutuksia käytössä. Tasavirrasta on jäljellä paristot, autojen tasavirtajärjestelmät ja suurjännitteiden siirrot, mutta valtaosa nykyisistä järjestelmistä, elektroniikasta ja tietoliikenteestä on Teslan vaihtovirran varassa.

Molemmissa järjestelmissä on omat käyttönsä, mutta maailma olisi hyvin erilainen ilman vaihtovirtaa. Tesla ei ainoastaan kehittänyt vaihtovirran konseptia, vaan myös sen siirtojärjestelmän, muuntajia ja käämejä. Hän patentoi 125 keksintöä, 309 rekisteröidyllä patentilla.

Tesla oli oman aikansa nero keksijä, mutta toisin kuin moni tieteilijä, hän myös lisäsi omaa mainettaan kirjoittamalla keksinnöistään lehdille laajasta kirjosta eri yhteiskunnallisia aiheita ja joskus scifimäisiltä tuntuvia ratkaisuja.

Aihe sisältää historiantutkimuksen kannalta tieteellisen kritiikin vaikeuden erottaa, mikä on jälkikäteen Teslan legendoihin lisättyä, mikä Teslan omia lehtijuttuja tai huhupuheita, ja mitkä Teslan tekoja. Eikä tekoja jää puuttumaan.

Teslalla oli paljon erilaisia pyrkimyksiä globaalista sähköjärjestelmästä, maailmanlaajuisesta langattomasta kommunikoinnista, kuoleman säteistä – aina loputtomaan energiaan saakka. Osa näiden keksintöjen luonteista on saanut lähes scifimäiset mittasuhteet jo Teslan elinaikana ja myöhemmin.

En ole kuitenkaan kirjoittamassa Teslan henkilökultista, elämästä tai kulttuurisista ja ekonomisista vaikutuksista, vaan valitsin aiheeksi yhden Teslan suurimmista ideoista, universaalin loputtoman sähkön. Tämä valtavat mittasuhteet saanut idea kehittyi pienemmistä kokeista aina J. P. Morganin rahoittamaan 150 000 dollarin (nykyarvossa noin 5,5 miljoonaa dollaria) koejärjestelyyn. Tesla rakennutti Wardenclyffen tornin löytääkseen mekanismin, jolla hän olisi saanut sekä välitettyä informaatiota langattomasti ympäri maailmaa että loputtomasti energiaa.

Molempien pyrkimysten tieteellisenä perustana ei ollut pelkät kuvitelmat, vaan Teslalla oli 1800-luvun lopun tieteellisen pohjan kannalta syytä olettaa, että hänen keksintönsä toimisivat. Tesla tukeutui maxwellilaisten tutkijoiden kuten Oliver Lodgen populaareihin kirjoituksiin maxwellilaisesta eetteristä. Hän ei esimerkiksi seurannut muiden alueen tutkijoiden töitä kuten Heavisiden vektorianalyysillä tehtyjä kaavoja tai FitzGeraldin matemaattisfysikaalista työtä.

Yksi syy tälle oli se, että Teslan koulutus oli kesken jääneet insinööriopinnot ja vuosien sähkölaiteyhtiöiden käytännön kokemuksen varassa. Korkeamman koulutuksen puutteesta huolimatta hänellä oli Michael Faradayn verrattava kyky kokeellistaa ja kuvitella sähkön ilmiöitä.

Maxwellilainen eetteri oli hypoteesi kaiken tilan kattavasta väliaineesta, jonka tarkoitus oli välittää fysikaalisia ilmiöitä kuten sähkön, magnetismin, optiikan, termaalisia ja osassa teorioita jopa gravitaation.

Maxwellilaisten tutkijoiden käsissä Maxwellin hypoteesit olivat laajenemassa viktoriaanisen ajan kaiken teoriaksi, ja se noteerattiin kentällä myös Amerikassa. Maxwellilaisen teorian toiminta perustui mekaaniseen ajatukseen sähkömagneettisen kentän syntymisestä eetterin ja fysikaalisten kappaleiden liikkeiden seurauksena. Kineettiset suorat mekaaniset liikkeet aiheuttivat teoriassa magneettiset ilmiöt, ja staattiset stressit eetterissä muodostivat syyn sähkön ilmiöille. Näitä ilmiöitä keskenään systematisoimalla saatiin matemaattinen siltaus sähkömagnetismille ja myöhemmin yhdyssilta optiikalle James Clerk Maxwellin jälkeen. Maxwellin teoriatyötä eetterin kohdalla jatkoivat Oliver Lodgen lisäksi George Francis FitzGerald ja Oliver Heaviside.

Tesla näki maxwellilaisessa eetterissä mahdollisuuden loputtomaan energiaan. Hänelle eetteri tarvitsi vain oikeanlaisen kytkimen, jonka keksiminen toisi ihmiskunnan loputtoman energian äärelle. Näin ei kuitenkaan käynyt: alun perin J. P. Morganin rahoittama torni ei kyennyt tuottamaan langatonta viestintää eikä universaalia sähköä.

Vuosia myöhemmin Tesla kritisoi maxwellilaista eetteriä rajusti ja pyrki osoittamaan kirjoituksissaan tämän tiedepohjan olleen perimmäinen syy hänen universaalin sähkön epäonnistumiselle. Vaikka Teslan mielipiteet maxwellilaisesta eetteristä tekivät täyskäännöksen negatiiviseen, hän silti uskoi eetterin olevan fysikaalisten ilmiöiden perusta. Hän jatkoi universaalin sähkön oikeuttamista lainaamalla vuosisatoja aikaisempia Jean Fresnelin eetterin mekanismeja pyrkiessään löytämään eetterin energiaa taivaiden sijaan maankamaran sisältä.

Ari J. Tervashonka
Väitöstutkija
Historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Tutkimusartikkeli on luettavissa verkossa: Tervashonka, Ari (2022). Philosophical analysis of the scientific background of Nikola Tesla’s universal energy. Metodologia, Issue III, 2022 119–147. https://www.journalofmethodology.com/en/publications/.

Posted on

Mikromuovikohu on vasta muovihaasteiden jäävuoren huippu

Muoveja tuotetaan yhä enemmän ja käytetään niin monimuotoisesti, että niiden päätyminen ympäristöön on vääjäämätöntä. Mieltämme ovat järkyttäneet esimerkiksi kuvat valtameristä, joissa linnut ja nisäkkäät kuristuvat muoviroskaan tai uutiset Texasin kokoisesta Tyynen valtameren jätepyörteistä.

On arvioitu, että jo tällä hetkellä valtamerissä on 150 miljoonaa tonnia muoviroskaa. Määrä vain kasvaa globaalisti muovin puutteellisen kierrätyksen ja muovituotteiden pilkkoutumisen johdosta. Autonrenkaat kuluvat, maalit hilseilevät, ja sade huuhtoo pienet mikromuovikappaleet lopulta järviin, meriin ja pohjamutiin vesieliöiden kiusaksi. Lopulta merissä on enemmän muovipartikkeleita kuin kaloja.

On vääjäämätöntä, että myös me ihmiset altistumme muoveille, mikromuoveille ja muovien lisäaineille mm. tekstiilien, pölyn ja ravinnon kautta. Pessimistisimmän arvion mukaan kehoomme päätyy jopa viisi grammaa muovia viikossa.

Mikromuoveista kudosvaurioita, tulehdusreaktioita, aineenvaihduntahäiriöitä, myrkkyjen kertymistä elimistöön…

Mikromuoveiksi nimitetään yleisesti alle viiden millimetrin kokoisia muovipartikkeleita. Ne voivat olla tarkoituksellisesti valmistettuja, ns. primäärisiä mikromuoveja kuten teollisuudessa tai kosmetiikassa käytetyt rakeet ja muovituotteiden valmistuksessa käytettävät granulat. Sekundäärisiä mikromuoveja puolestaan syntyy isojen muovikappaleiden pilkkoutumisen seurauksena.

Vaikka yksiselitteisiä todisteita mikromuovien terveyshaitoista ei ole, tutkijat ja globaalit järjestöt vaativat riskien välttämiseksi varovaisuusperiaatteen mukaisia toimia estää muovia päätymästä luontoon.

Vesiympäristössä mikromuovien on todettu vaikuttavan haitallisesti useisiin eri ravintoverkon tason eliöihin. Yksilötasolla mikromuovien päätyminen eliöiden elimistöön voi aiheuttaa kudosvaurioita sekä vähentää kasvua ja elinkykyä. Hormonihäirikkö-kemikaalit heikentävät lisääntymiskykyä, minkä vaikutukset voivat laajeta kokonaisiin eliöyhteisöihin.

Koe-eläintutkimusten ja solukokeiden perusteella mikromuovit voivat aiheuttaa tulehdusreaktioita, aineenvaihdunnan häiriöitä tai muita myrkytyksenkaltaisia vaikutuksia. Joidenkin muovien valmistuksessa käytettyjen kemiallisten yhdisteiden tiedetään olevan jopa elimistöön kertyviä myrkkyjä.

Nanomuovit pystyvät läpäisemään ihmiskehon puolustusmekanismeja

Ihmisten kokemista haittavaikutuksista ei ole toistaiseksi juurikaan tietoa. Pitkäkestoinen ja kumuloituva altistus ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta myös luomakunnan kruunuun.

Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Itä-Suomen yliopistossa selvittää muovien ja niistä liukenevien kemiallisten yhdisteiden vaikutusta suoliston mikrobeihin. Suolistobakteerien on todettu olevan yhteydessä myös aivojemme hyvinvointiin. Tuoreet tutkimustulokset solukokeilla vahvistavat epäilyjä tavallisten muovien aiheuttavan korkeilla pitoisuuksilla haitallisia vaikutuksia ihmissoluihin.

Muoveista peräisin olevien vaikutusten todentaminen hankaloituu edelleen puhuttaessa nanomuoveista. Viime vuonna julkaistu tutkimuksemme todistaa, että nanomuovit kulkeutuvat maaperästä kasveihin ja edelleen ravintoketjun eri tasojen eliöihin – siis mahdollisesti lopulta myös ihmisiin. Nanomuoveja on jo löydetty ihmisen verestä, eli niillä on kyky läpäistä ihmiskehon puolustusmekanismeja.

Tarvitaan asennemuutos ja kokonaisvaltainen tahtotila

Eurooppa on sitoutunut muovin käytön ja siitä aiheutuvien haittojen vähentämiseen. EU-tasolla on annettu direktiivejä mm. merien roskaantumisen ja kertakäyttöisten muovituotteiden rajoittamiseksi. Suomen kansallisen muovitiekartan merkittävimmät toimenpiteet ovat muovien käytön vähentäminen, uusien materiaalien kehittäminen muovin korvaamiseksi ja muovin kierrätyksen tehostaminen.

Säätelyyn vastaaminen vaatii kuitenkin merkittäviä asennemuutoksia yhteiskunnassa ja panostuksia teollisuudessa. Olemmeko tähän valmiita pelkästään mikromuovikohun takia. Luultavasti emme!

Niinkin hyödyllinen ja käyttökelpoinen materiaali kun muovi onkin, se voi osoittautua nyky-yhteiskunnan vitsaukseksi, mikäli haittojen torjumiseen ei satsata riittävästi. Kyseessä on sekä teknologinen, sosiaalinen että lainsäädännöllinenkin haaste, jonka ratkaisuun on löydettävä kokonaisvaltainen tahtotila, jonka keskiössä ovat niin yksittäiset ihmiset, julkishallinto kuin teollisetkin toimijat.

Ihminen on avainasemassa luonnon suojelemisessa muovihaitoilta

Vesistöihin päätyneen mikromuovien poistaminen on käytännössä mahdotonta. Siksi muovin päätyminen luontoon täytyy estää.

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tuoreen raportin mukaan ihmisten toiminnalla on selkeä vaikutus muoviroskan määrään Suomen rannikkoalueilla. Roskaamisen vähentäminen onkin selkein yksittäisen ihmisen toiminto, jolla vaikutetaan lopulta myös mikromuovien määrään luonnossa.

Jätevedenpuhdistuslaitokset poistavat jopa 99 prosenttia kotitalouksissa ja teollisessa toiminnassa syntyvistä mikromuoveista kuten tekstiilikuiduista ja kosmetiikan mikromuoveista. SYKEn arvion mukaan tekstiilikuituja kuitenkin syntyy pyykinpesujen seurauksena pelkästään Suomessa noin 300 tonnia vuodessa. Puhdistusprosessin jälkeenkin tekstiilikuituja päätyy siis vesistöihin vuosittain noin kolme tuhatta kiloa. Tämä tarkoittaa miljardeja ja taas miljardeja muovikuituja kalojen syötäväksi.

Puhdistamolla talteen otetut mikromuovit ja kuidut päätyvät pääsääntöisesti lietteeseen, jota puolestaan käytetään peltojen lannoittamiseen. Jätevesien puhdistustehokkuutta ja lietteen jatkohyödyntämistä täytyy entisestään kehittää ympäristövaikutusten vähentämiseksi.

Hulevesien mukana kulkeutuvia mikromuoveja on vieläkin haasteellisempaa kontrolloida tai puhdistaa. Autonrenkaiden kulumisesta arvioidaan syntyvän Suomessa vuodessa noin kymmenen tuhatta tonnia mikromuovejarengaspölynä, joka lähtökohtaisesti kulkeutuu tuulen tai hule- ja sulamisvesien mukana suoraan luontoon.

Samaa reittiä pitkin luontoon kulkeutuvat mm. rapautuvat tiemerkinnät ja -maalit sekä maataloudessa käytettävät muovimateriaalit. Koska suurin osa hule- tai sulamisvesistä johdetaan Suomessa sellaisenaan vesistöihin, kaivataan kipeästi ratkaisuja hajakuormituksen hallintaan.

Tarvitaan uutta teknologiaa ja uusia ohjauskeinoja

Euroopan kemikaalivirasto ECHA on vastikään tehnyt Euroopan komissiolle ehdotuksen tarkoituksellisesti lisättyjen mikromuovien käytön rajoittamiseksi.

Rajoitusten aiheuttamat toimenpiteet ja mikromuoviksi luokiteltavien materiaalityyppien määritelmä aiheuttaa kuitenkin teollisuudessa huolta. Yhtenä haasteena on mikromuovien monitorointiin tai estämiseen käytettävän teknologian puutteellisuus.

Ympäristöhaittojen näkökulmasta huolena taas on, että rajoitukset kohdentuvat vain tunnettuihin pistelähteisiin. Välittömästi ympäristöön kytköksissä olevaan hajakuormitukseen – kuten käytössä hilseilevät materiaalit – näillä rajoituksilla ei pystytä vaikuttamaan.

Kiertotalouden näkökulmasta kierrätyksen hyödyt toteutuvat vasta, kun talteen kerätty muovi on puhdistettu ja prosessoitu uusioraaka-aineeksi sekä edelleen hyödynnetty uusien tuotteiden valmistuksessa. Muovien kiertotalouden järjestäminen on kuitenkin taloudellisesti haasteellista. Siihen tarvitaan sekä uusia kestäviä teknologisia ratkaisuja että ohjauskeinoja uusiomateriaalien käytön lisäämiseksi.

Arto Koistinen
Tutkimusinfrastruktuurijohtaja
Itä-Suomen yliopisto

Arto Koistinen johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta mikromuovien haitallisten vaikutusten selvittämiseksi.

Artikkeli on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Posted on

Akateemisen urapolun mallia Australiasta

Australialainen yliopistonlehtorina työskennellyt ystäväni kertoi muutamia vuosia sitten ilouutisen: hänestä oli tullut apulaisprofessori. Viime vuonna oli jälleen syytä juhlaan, sillä dekaani nimitti hänet professoriksi. Kummallakin kerralla kyse oli normaalista etenemisestä yliopiston sisällä. Voisiko tällainen uramalli olla mahdollinen Suomessa?

Viime vuosina on keskusteltu yliopistojen uramalleista ja erityisesti yliopistonlehtoreiden asemasta, joka on näyttäytynyt akateemisena umpikujana (Wass 2019). Ongelmaa on yritetty ratkaista luomalla uusia uria, jotka antavat mahdollisuuden saada tunnustusta pedagogisena osaajana (Tamminen 2022). Tällainen urapolku johtaa vahvasti opettajuuden jalostamiseen, mutta ei sinällään tarjoa reittejä professoripolulle.

Apulaisprofessorin tai professorin erikseen haettavana olevia paikkoja on auki myös Australiassa, mutta yliopiston sisällä on mahdollista edetä tasolta A eli tutor opettajan paikalta aina tasolle E eli professoriksi. Helppoa ei sekään toki ole, mutta olennaista on se, että uranousu tapahtuu kilvoittelemalla itsensä eikä toisten kanssa. Professorien määrää ei ole kiintiöity ja koska eläkeikä on yksilön omasta päätöksestä kiinni, yliopistot joutuvat toisinaan siivoamaan kalliita professoreita pois palkkalistoilta anteliailla eläkepaketeilla. Professorius takaa paremman palkan ja julkilausutun mahdollisuuden keskittyä johonkin tutkimusalaan sekä kehittää siihen liittyvää opetusta. Periaatteessa yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on kuitenkin samanlainen opetusvelvollisuus.

Ylennyksen hakeminen on pitkä prosessi, joka ainakin ystäväni yliopistossa alkoi helmikuussa hakemuksen jättämisestä ja päättyi marraskuussa päätösten julkistamiseen. Hakukriteerit ovat moninaiset ja yliopistossa työskenteleville ne ovat tulleet tutuksi vuosittaisten toimintaraporttien laatimisen myötä. Australialaisessa systeemissä raportoinnilla ja monitoroinnilla on kaiken kaikkiaan paljon suurempi rooli kuin suomalaisissa yliopistoissa. Ei kuitenkaan ole tarpeellista, että hakija on kaikilla kriteereillä huippuosaaja, vaan hakemuksessa voi painottaa omaa erityisosaamistaan. Joku on erikoistunut akateemisen tutkimuksen tekemiseen, toisen vahvuus on soveltava tutkimus ja selvitysten tekeminen yksityisellä rahoituksella (industrial partnerships). Toki joitakin aukkopaikkoja on syytä täydentää. Kun yliopistolla on säännöllisin väliajoin jaossa koordinointitehtäviä, jotka eivät sisältönsä puolesta ole kovin haluttuja, niihin tarttuvat ne, joilla on tyhjä kohta CV:ssään johtamiskokemuksen kohdalla. Joskus tehtäviin tartutaan pitkin hampain, jolloin rekrytointien lopputulos ei ole paras mahdollinen koordinoitavien tai johdettavien näkökulmasta. Toisaalta, ehkei Suomessakaan johtotehtäviin hakeuduta aina hallinnollisesta intohimosta, vaan halusta saada arvokasta johtamiskokemusta.

Hakemuksen olennainen osa on kirje, jossa hakijan on kymmenessä sivussa perusteltava, miksi hän ansaitsee ylennyksen. Hakukirjeissä on tietty rakenne, ja hyvät aloitus- ja loppulauseet kierrätetään kollegalta toiselle, mutta esitellyt vahvuudet voivat lopulta olla hyvin erilaisia. Liitteeksi laitetaan CV ja julkaisuluettelo, johon merkitään kansainvälisestä Scimago-järjestelmästä poimitut journaalien tasoluokitukset. Toisin kuin Suomessa, tasoluokituksia siis käytetään yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Väitöskirjaohjaajien myös odotetaan laittavan oma nimensä kaikkiin ohjattaviensa artikkeleihin, mikä auttaa julkaisuluettelon kasvattamisessa. Suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tämä ei ole ollut automaattinen käytäntö, vaan erikseen sovittavissa. Hakemuksen arvioi kuusi professoria, joista hakija pääsee vaikuttamaan kolmen nimeämiseen ja toiset kolme anonyymiksi jäävää arvioijaa valitsee tiedekunta. Hakija ei näe missään vaiheessa arvioita ja saa niistä tietoa vasta prosessin päätyttyä suullisesti dekaanilta. Kaikki hakemukset eivät mene läpi. Palautesysteemin valuvirheestä kertoo se, että kuulin yli 70-vuotiaasta apulaisprofessorista, jonka professuurihakemus oli hylätty jo seitsemännen kerran. Ennuste oli, että uusi hakemus on jo tekeillä.

Järjestelmän hyvänä puolena on se, että se motivoi kehittämään itseään monipuolisesti ja omaan tahtiin. Itsensä kanssa kilvoittelu ei ehkä ole yhtä repivää kuin silloin, kun kilpaillaan läheisten kollegojen kanssa yhdestä paikasta. Toisaalta koko ajan läsnä oleva suoritusten mittaaminen läpäisee työn arkea ja ohjaa tekemistä vielä vahvemmin kuin Suomessa. Suomeen verrattuna juhlavia nimittämistraditioita on vähemmän: ylennyksistä ilmoitetaan yliopiston sisäisessä tiedotuksessa sähköpostilla. Ystäväni professorijuhliksi riitti maljojen nostaminen ja pubiruoka pienessä piirissä ja ilman dekaania.

Sanna Aaltonen
Yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:
Wass, Hanna (2019) Yliopistonlehtorit turhautuneet akateemiseen umpikujaan. Acatiimi 5/2019.
Tamminen, Tuomo (2022) Opettajien uudet uramallit. Acatiimi 2/2022.

Posted on

Omaishoito – ratkaisu ikääntyneiden hoitovajeeseen vai vastuun palautus perheille

Kansalaisten vastuun kasvattaminen läheistensä hoivaajina on julkilausuttu tavoite. Tämä näkyy esimerkiksi vanhuspoliittisissa asiakirjateksteissä. Niissä läheisten tuottamasta hoivasta rakennetaan ensisijaista vaihtoehtoa. Julkisen sektorin tuottama hoiva määritellään vasta toissijaiseksi keinoksi.

Omaishoitosopimuksen voi nähdä joko välineenä sovittaa yhteen aiemmin kunnan, nyt hyvinvointialueen ja kansalaisen välisiä toiveita ja tarpeita. Vaihtoehtoisesti sitä voi pitää keinona siirtää aiemmin kunnalle kuulunut hoivavastuu ja hoivatehtävät takaisin läheisille.

Kärjistäen voi kysyä, onko julkisen vallan tavoitteena palauttaa hoiva takaisin perhepiiriin. Ollaanko meillä palaamassa ideologisesti takaisin köyhäinhoidon aikakaudelle, jossa vastuu läheisten hoivasta rakennetaan omaisten velvollisuudeksi.

Läheisten huolenpidon sävy on toki muuttunut köyhäinhoidon ajoista. Nyt hoivavastuuta tarjotaan läheisille vapaaehtoisuuteen pohjaavalla sopimuksella, jossa hoiva luvataan toteuttaa yhteistyössä kansalaisen kanssa.

Työsuhteen ja toimeksiantosopimuksen raja on epäselvä

Omaishoito on sopimusperusteisesti järjestettävänä hoivan muotona erikoinen yhdistelmä yksityistä ja julkista hoivaa. Tämä ei asetu vaivatta nykyiseen palvelujärjestelmäämme.

Sopimukseen liittyy ajatus yhteisistä tavoitteista ja neuvottelusta sekä yhdessä sopimisesta. Sopimukseen yhdistyy myös automaattisesti ajatus yhteistyöstä.

Tämän seurauksena sopimusta tarjottaessa unohtuu helposti, että lopputulos ei ole aina ideaali. Sopimus ei myöskään aina automaattisesti vastaa yksilöllisiin tarpeisiin.

Omaishoito ei sopimuksesta huolimatta ole omaishoitajalle virallista työtä. Kyseessä on toimeksiantosopimuksella toteutettava hoivapalvelu, josta omaishoitaja saa kunnalta rahallisen palkkion sekä vapaapäiviä ja tukipalveluja vastineeksi läheiselle tarjoamastaan avusta ja tuesta.

Omaishoitajan rooli on jännitteinen

Sopimuspohjainen omaishoidon toteuttaminen aiheuttaa jännitteitä omaishoitajan rooliin palvelujärjestelmän sopimusosapuolena. Näin käy, kun hyvinvointialueen ja kansalaisen välistä omaishoitosopimusta tarkastelee juridisen sopimuksen rinnalla myös psykologisena sopimuksena.

Työelämätutkimuksessa psykologisen sopimuksen käsitettä käytetään selittämään työntekijän ja työnantajan välisiä puhumattomia vastavuoroisia odotuksia sekä käsityksiä osapuolien oikeuksista ja velvollisuuksista. Psykologista sopimusta on kuvattu yhdeksi parhaista käsitteistä, jojoiden avulla voidaan kuvata kahden osapuolen välistä suhdetta.

Omaishoidon sopimuksellisen luonteen vuoksi psykologisen sopimuksen käsite antaa toimivan viitekehyksen tarkastella omaishoitoon liittyviä odotuksia uudenlaisesta näkökulmasta. Omaishoito ei ole ammatillista hoitotyötä, vaikka omaishoitajilta sen kaltaista toimintaa edellytetäänkin. Tämä näkyy esimerkiksi laissa omaishoidon tuesta. Sen päivityksessä vuodelta 2016 kuntien tehtäväksi kirjattiin omaishoitajien valmennus ja koulutus hoitotehtävää varten.

Ammattimaisesti mutta ilman työsuhdeturvaa

Ongelmallista toimintamallissa on tapa, jolla omaishoitajia koulutetaan ja valmennetaan huolehtimaan entistä ammattimaisemmin läheissuhteeseen liittyvästä hoivasta. Samaan aikaan jätetään kuitenkin kiinnittämättä huomio omaishoitajien jaksamiseen, työkykyvyn ylläpitoon tai työolosuhteisiin. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä virallisessa hoitotyössä ja virallisten työntekijöiden työssä.

Omaishoitajilta vaaditaan ammattimaista hoitajuutta ilman, että heille tarjotaan omaishoitotyönsä turvaksi virallisten työntekijöiden nauttimaa työsuojelua. Omaishoitajille annettava tuki pitää sisällään vain omaishoitajan palkkion, vapaapäivät ja omaishoitajan hoitotyön tueksi annettavia tukipalveluja.

Järjestely näyttää kunnan näkökulmasta perustellulle ja selkeälle. Kunta voi helposti osoittaa hoitaneensa oman osuutensa sopimusosapuolena tarjoamalla edellä mainittuja asioita.

Psykologisen sopimuksen näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että omaishoitajan tarpeet jäävät näkymättömäksi omaishoidontuen järjestelmässä.

Kodinomaisuutta vai virkatyötä?

Omaishoito rakentuu vahvasti ajatukselle kodin ensisijaisuudesta. Siihen yhdistetään rakkauden ja välittämisen eetos.

Omaishoidon tukeminen lähtee kuitenkin virallisen työn kehyksistä. Asetelma ei tunnista riittävästi omaishoidon erityisyyttä läheissuhteeseen pohjaavana suhteena ja siitä kumpuavia tarpeita.

Omaishoitoa saavan läheisen mahdollisuus elää hyvää elämää kotona on omaishoitajan vastuulla. Psykologisesti se tuottaa paineita ja voi olla tunnetasolla kuormittavaa.

Omaishoitajat voivat kokea työssään rakkauden ja ilon ohella myös syyllisyyttä, riittämättömyyttä, pelkoa, surua, uupumusta. Tunteet ovat aina keskeinen osa läheissuhdetta. Näin ne ovat keskeinen osa myös omaishoitoa. Tätä näkökulmaa nykyinen palvelujärjestelmässä ei huomioi riittävästi.

Virallisessa hoivatyössä henkilöstö voi jakaa emotionaalista tunnetaakkaa työkavereiden ja työyhteisön kesken. Omaishoidon tukijärjestelmä ei tarjoa mahdollisuutta, jossa omaishoitajat voisivat jakaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan omaishoitajan työhön liittyen.

Kuka kuuntelee omaishoitajaa?

Omaishoitajien määrää halutaan kasvattaa entisestään. Tämä on hyvinvointialuiden näkökulmasta perusteltua. Omaishoito on kunnille ja hyvinvointialueille edullinen tapa järjestää inhimillistä ja yksilöllistä hoivaa.

Samalla omaishoitajat hyvinvointialuiden sopimuskumppaneina ja epävirallisina palveluntuottajina joutuvat kantamaan hyvinvointialuille kuuluvaa hoivavastuuta. Tämän takia olisi vähintään kohtuullista, että myös omaishoitajien tarpeet otetaan huomioon palvelujärjestelmässä. He tarvitsevat omaishoitotyön tueksi rahallisen tuen ja vapaapäivien lisäksi myös henkistä tukea.

Sosiaali- ja terveyspalvelut – omaishoito mukaan lukien ovat eduskuntavaalikeskusteluissa varmasti mukana. Keskusteluihin on tärkeää saada mukaan myös omaishoitajat.

Marjo Ring
FT, vieraileva tutkija
Yhteiskuntatieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Minna Kaarakainen
Dosentti, yliopistonlehtori
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, Itä-Suomen yliopisto
Posted on

Osmo Hänninen 1939–2022: Lahjakas tutkija, tiedepoliitikko ja maakunnallinen vaikuttaja

Professori Osmo Päiviö Hänninen kuoli 83-vuotiaana Kuopiossa 14. joulukuuta 2022. Hän oli syntynyt Lahdessa 30. huhtikuuta 1939. Hänen äitinsä kuoli Osmon ollessa 4-vuotias. Kirvesmiesisä jäi kahden pojan yksinhuoltajaksi.

Osmo kävi koulunsa Lahdessa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1958. Hän valmistui Turun yliopistosta lääketieteen lisensiaatiksi 1964 ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1966. Lisäksi hän valmistui Turun yliopistosta filosofian kandidaatiksi biokemiasta 1962 ja tohtoriksi 1968. Turun yliopistossa Hänninen toimi fysiologian assistenttina ja laboraattorina vuosina 1966–1971.

Hännisen ura jatkui Kuopion korkeakoulussa biokemian apulaisprofessorina 1969–1971, korkeakoulun suunnitteluprofessorina 1971–1972 ja fysiologian professorina vuodesta 1972 eläkeikään 2004 asti. Hän toimi korkeakoulun vararehtorina 1972–1978 ja rehtorina 1981–1984.

Hänninen edusti nuorta Turun yliopiston kouluttamaa tutkijakuntaa, joka kehitti rohkeasti Kuopion korkeakoulua. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas, energinen ja kansainvälisestikin tunnettu tutkija. Tutkijan ura huipentui Suomen Akatemian tutkijaprofessuuriin 1980–1981. Kausi jäi kesken, kun hänet valittiin rehtoriksi. Hännisen kaudella siirryttiin tiedekuntarakenteeseen ja korkeakoulu muuttui yliopistoksi 1984.

Valtiovalta tuki uusien yliopistojen toimintaa, ja uusista koulutusaloista myös taisteltiin. Joensuun naapuriyliopiston rehtori Heikki Kirkisen kanssa Hännisellä oli kipakanpuoleistakin keskustelua.  Hänninen tuki yhteiskuntatieteiden, ravitsemustieteen ja liikuntalääketieteen koulutuksen sekä tutkimuksen kehittämistä Kuopiossa.

Hännisen varhainen tutkimus keskittyi elimistön vierasainemetaboliaan. Myöhemmin tutkimus siirtyi pääosin soveltavaan tutkimukseen lihasten aineenvaihdunnasta, elimistön kuormittumisesta ja ergonomiasta sekä ravitsemustieteestä. Siteeratuimpia hänen tutkimuksistaan ovat useat ergonomian ja ravitsemustieteen alan tutkimukset. Hänninen tuotti myös suosittua kotimaista oppimateriaalia. Humanistina hän oli perustamassa Kuopioon Snellman-instituuttia ja Savon kielen seuraa.

Hänninen oli vauhdikas ja idearikas persoona. Hän teki pitkää päivää väsymättä, liikkui jalan puolijuoksua tai pyörällä. Hänninen perusti 1976 edelleen toimivan länkiritarikunnan, johon kutsutaan kaikki Itä-Suomen yliopistosta fysiologian piiristä väitelleet tutkijat. Heitä on jo yli 130, joista viitisenkymmentä on noussut professoriksi Suomen ohella useassa eri maassa.

Hänninen oli avainhenkilö kansainvälisen tieteellisen Puijo-symposiumin ideoimisessa. Jo 1970-luvun lopulla hän sai Cooper-testin kehittäjät Kuopioon. Hänellä oli joukko kansallisia ja kansanvälisiä luottamustehtäviä. Hän oli paitsi Suomen myös Unkarin fysiologiyhdistyksen kunniajäsen ja Unkarin Semmelweis-yliopiston kunniatohtori.

Matti Uusitupa
Timo Lakka
Ossi V. Lindqvist

Kirjoittajat ovat Osmo Hännisen työtovereita.

Posted on

Onko ujoudesta tullut synti, josta pitää tehdä parannus?

Ujoutta saatetaan pitää arkipuheessa harmittomana ja neutraalina ominaisuutena. Yksilön kokemuksena ja luonteenpiirteenä ujous on kuitenkin paljon problemaattisempi asia.

Viime vuosien korkeakoulututkimus on antanut viitteitä, että uudet opiskelijasukupolvet ovat yhä huolestuneempia omasta arvostaan ja kyvyistään työmarkkinoilla. Samalla he ovat myös hyvin tietoisia vallitsevista kyvykkyysideaaleista.

Käsitys omasta työelämäkyvykkyydestä liitetään entistä selvemmin tulkintaan omista persoonallisuuden piirteistä. Koettu ulospäinsuuntautuneisuus näyttää vahvistavan uskoa omaan kyvykkyyteen, kun taas introversioon linkittyvät piirteet koetaan uhaksi omalle työmarkkina-arvolle.

Ujoudesta näyttää muodostuneen länsimaissa ominaisuus, joka altistaa negatiiviselle minäkäsitykselle.

Markkinavetoisessa kilpailuyhteiskunnassa yksilöön sidotut inhimilliset ominaisuudet ja kyvyt valjastetaan yhä useammin tuottavuuden välineeksi. Samalla ihmisluonnon normit ja ideaalit muuttuvat. Tämä realisoituu esimerkiksi kasvatuskäytännöissä ja yksilön tulkinnoissa omista mahdollisuuksistaan.

Suhtautuminen ujouteen yksilön piirteenä vaihtelee paljon kulttuurista toiseen. Näiden erojen tarkastelu auttaa havainnoimaan ja tarvittaessa tarkistamaan ujouteen liitettyjä huomaamattomia, mutta vahingollisia käsityksiä ja asenteita.

Mitä ujous on?

Ujoudesta yksilön ominaisuutena kiinnostuttiin tieteellisen tutkimuksen saralla systemaattisemmin vasta 1970-luvulla. Tutkimusalue on ollut lähinnä psykologian ja lääketieteen dominoima.

Viime vuosikymmennet ovat tuottaneet yhä kasvavan määrän alan tutkimuksia. Tavoitteena on ollut määritellä ujoutta ilmiönä sekä tarkastella ujouden seurauksia yksilön kehitykselle ja elämänkululle.

Tutkimuksissa tehdään yleensä ero ujouden ja introverttiuden välille, sillä ne ovat erillisiä ilmiöitä. Siinä missä ujouteen liitetään yleensä jännittyneisyys uusissa sosiaalisissa tilanteissa, introverttiudessa on kyse enemmän omissa oloissa viihtymisestä.

Nyky-ymmärrys paikantaa ujouden biologiselle pohjalle rakentuvaksi temperamenttitaipumukseksi tai persoonallisuuden piirteeksi. Siis ihmisen synnynnäiseksi taipumukseksi. Ujoustutkimuksen valtauoma on kuitenkin jättänyt usein huomiotta sen, että ujous on myös kulttuurisidonnainen sosiaalinen identiteetti, jota muovaavat ympäröivän ajan ja paikan ideaalit.

Onkin huomionarvoista, että yksilön temperamenttiin kytköksissä oleva ujous on tunnistettu yhdeksi pysyvimmistä ominaisuuksista. Toisaalta on havaittu, että ujouden rooli yksilön toimintaa ja kehitystä muotoilevana piirteenä, on vahvasti sidoksissa sosiaalisesta ympäristöstä saatuun palautteeseen.

Länsimaisessa kontekstissa ujous näyttäytyy uhkana itsetoteutukselle ja elämässä menestymiselle. Ujouden implikoiminen kulttuurisesti ei-toivotuksi tilaksi näyttää paradoksaalisesti lisänneen sosiaalisesti arkaa käyttäytymistä. Sosiaalipsykologisten minäteorioiden näkökulmasta ujous tulkitaan yhä useammin poikkeavuudeksi, koska ulospäinsuuntautuneisuuden ihanne kulttuurissamme on niin määräävä.

Ujouden seuraukset ovat kulttuurisidonnaisia

Kussakin kulttuurissa tarjolla oleva sosiaalisen hyväksynnän ja tuen määrä vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia ujoista lapsista kasvaa. Tämä näkyy erityisen selvästi pitkään kumuloituneella tutkimussaralla, jossa pitkittäistutkimuksen keinoin on vertailtu Kiinassa ja Kanadassa varttuneita ujoja lapsia.

Kulttuurierot suhtautumisessa ujouteen konkretisoituvat esimerkiksi vanhemmuustyyleissä ja vertaissuhteissa. Länsimaissa ujouteen liitetään säännönmukaisemmin erilaisia negatiivisia kyvyttömyyden määreitä, kun taas Kiinassa ujous on pitkään nähty sosiaalisesti hyväksyttynä piirteenä. Näillä suhtautumistapojen eroilla on seurauksia yksilön minäkäsitykselle.

Kiinassa ujoista lapsista on havaittu kasvavan useammin pärjääviä ja myönteisesti itseensä suhtautuvia aikuisia. Ujoutta ei problematisoida, mistä johtuen ujojen lasten tunne osallisuudesta sekä mahdollisuudet harjoittaa turvallisesti omia sosiaalisia taitoja lisääntyvät.

Kiinassakin on kuitenkin jo nähtävissä kehitystä länsimaisten ideaalien suuntaan. Asennemuutos näkyy etenkin suurkaupungeissa elävien nuorten aikuisten keskuudessa. Muutos on liitetty markkinatalouden muokkaamaan yhteiskuntaan.

Meneillään oleva nopea kulttuurinen muutos ja uusien ideaalien globaali leviäminen haastavat ujouden piirteitä omaavan yksilön mahdollisuuksia rakentaa myönteistä minäkäsitystä.

Tiedostamattomilla asenteilla on seurauksia ujoille ihmisille

Ujous realisoituu sosiaalisessa todellisuudessa. Ilman toisia ihmisiä ujo ihminen tuskin tunnistaisi tätä ominaisuutta itsessään. Sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa ujous onkin tunnistettu potentiaalisesti stigmaa tuottavaksi piirteeksi, johon liitetään samalla voimakkaita stereotypioita.

On myös havaittu, että sosiaaliseen vetäytymiseen liitetyt normatiiviset käsitykset ja moraaliset lataukset vaihtelevat sen mukaan, miten sosiaalisen vetäytymisen syytä tulkitaan.

Sosiaalista vetäytymistä pidetään helpommin hyväksyttävänä, mikäli kyse näyttää olevan yksilön vapaaehtoisesta valinnasta. Arkuudesta johtuvan jännityksen motivoima vetäytyminen sen sijaan tulkitaan vähemmän hyväksyttäväksi, normista poikkeavaksi outoudeksi. Vieroksummeko siis arkuutta ja herkkyyttä?

Ujoutta on myös tarkasteltu niin sanottujen piilevien maallikkoteorioiden näkökulmasta. Näillä sisäistetyillä selitysmalleilla on havaittu olevan vaikutusta siihen, miten suhtaudumme erilaisiin persoonallisuuksiin. Jäykät, ujoutta muuttumattomana ominaisuutena pitävät selitysmallit näyttävät johtavan stereotyyppisempiin ja negatiivissävytteisempiin tulkintoihin ujoista ihmisistä.

Ujoutta koskevat tulkinnat ovat myös selkeästi sukupuolittuneita. Isossa kuvassa miehille ujous on kulttuurisesti vähemmän hyväksyttävää. Tämä on liitetty syvällä kulttuurissa oleviin normeihin miehistä autonomisina, assertiivisina ja dominoivina toimijoina.

Ujous onkin arkikäsityksestä poiketen melko huonosti tunnistettu ja ymmärretty psyykkis-sosiaalinen piirre. Kenties tästä syystä ujouden motivoima toiminta, kuten hiljaisuus tai varovaisuus sosiaalisissa tilanteissa, tulkitaan niin usein väärin esimerkiksi passiivisuudeksi, välinpitämättömyydeksi tai kompetenssin puutteeksi. Ujon ihmisen näkökulmasta kysymys voi olla aktiivisesta pyrkimyksestä hallita tilannetta ja välttää virheitä.

Mikä on ujoutta, mikä elämänhistorian jättämää jälkeä?

Ujouteen liittyy kohonnut tietoisuus itsestä sosiaalisissa tilanteissa. Ujoilla ihmisillä on havaittu olevan taipumus tarkkailla itsestä välittyviä vaikutelmia vuorovaikutuksen kuluessa. Tähän liittyy tavanomaista korostuneempi huoli negatiivisten arvioiden kohteeksi joutumisesta.

Samaan aikaan monella ujoksi itsensä tunnistavalla aikuisella on elämänhistoriallinen, toistuva kokemus joutumisesta muiden arvioimaksi. Ujous näyttäytyy piirteenä, jota on lapsesta asti kommentoitu ja josta on huomauteltu läpi koulupolun.

Ei ole tavatonta, että ujoudesta huomautellaan vielä työelämässäkin. Harmittomalta tuntuvat, joskus huumorinkin varjolla esitetyt heitot toisen ihmisen olemuksesta usein vain vahvistavat ujoutta kokevan ihmisen tuntua itsestä erilaisena ja jollain tavalla puutteellisena.

Voi kysyä, missä määrin ujouteen liitetty taipumus itsensä tarkkailuun sosiaalisissa tilanteissa on sisäsyntyinen piirre. Vai onko enemmänkin kyse toisten katseiden vahvistamasta tunteesta itsestä perustavasti erilaisena, usein parannusta tarvitsevana?

Tasapainoilu normien ja ihanteiden välillä muokkaa ujon ihmisen käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Ujon sosiaaliseen identiteettiin kietoutuvat tunteet, kuten häpeä̈, epäonnistumisen pelko ja arvottomuuden tunne, eivät ole ujouden oireita vaan kosketuksissa muihin syntyviä oman itsen ääriviivoja.

Mitä voisimme tehdä toisin?

On ilmeistä, että kunkin ajan kulttuuriset ihanteet ja normit määrittävät kulloisiakin elämän ehtoja. Esimerkiksi työmarkkinoilla kysytyt ominaisuudet ja kyvyt muokkautuvat yhä vahvemmin globaalien trendien suuntaisesti. Kuinka usein itsevarma nappaa työpaikan osaavamman mutta ujon edestä, vaikka organisaatio nimen omaan tarvitsisi osaajaa.

Miten sitten voisimme vaikuttaa siihen, että erilaisilla ihmisillä olisi hieman tasaisemmat, tai edes riittävät edellytykset löytää mielekäs paikka yhteiskunnassa?

Kasvatus- ja koulutusinstituutioilla on tässä suuri vastuu. Ammattikasvattajilla on eettinen velvollisuus tutkia ja tunnistaa omia käsityksiään sekä hankkia ajantasaista tietoa.

Melko usein ujoutta koskevien tutkimusten loppupäätelmissä esiintyy suosituksia erilaisista keinoista, joilla ujot yksilöt voivat pyrkiä harjoittamaan omaa sosiaalista kompetenssiaan.

Harvemmin esiintyy ehdotuksia siitä, miten kasvatus- ja koulutusinstituutioiden ammattilaiset voisivat auttaa ujoja yksilöitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan sekä rakentamaan itseluottamustaan omien kykyjensä varaan. Tämä voisi olla ensimmäinen askel mietittäessä vaihtoehtoisia tapoja tukea erilaisten yksilöiden osallisuutta ja mahdollisuuksia rakentaa myönteistä minäkäsitystä.

Päivi Häkkinen
Yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto, Ohjauksen koulutus, Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Posted on

Liian moni nuori rankaisee itseään ruokavalinnoilla

”Muiden kanssa syödessä tulee vaan sellanen olo, et tämmöinen läski paska ei ansaitse syödä.”

Näin puki sanoiksi omaa ruoka- ja kehosuhdettaan eräs tutkimukseemme osallistunut koulutuksen ja työn ulkopuolella oleva nuori aikuinen. Hän halusi rankaista itseään sen takia, että oli päästänyt itsensä omasta mielestään liian lihavaksi.

Tällainen ajatus itsestä on osa laajempaa Ruoka itsen rankaisijana -merkityskokonaisuutta, johon tutkimuksessamme olemme päätyneet. Siinä kiteytyvät riittämättömyyden ja itseinhon tunteet sekä kokemus vääränlaisesta ja väärän kokoisesta kehosta.

Toinen nuorten ruokasuhteen keskeinen merkityskokonaisuus on ruoka kehon ja tunteiden muokkaajana. Se kietoutuu myös vahvasti kehotyytymättömyyteen.

Ruoan ja kehon välinen suhde näyttäytyy nuorten ajattelussa kaksisuuntaisena. Mitä nuori ajattelee oman kehonsa historiasta, vaikuttaa siihen mitä ja miten hän syö. Samalla se, miten ja mitä hän syö, vaikuttaa ajatuksiin, tunteisiin ja kehon kokoon.

Kehotyytymättömyys tulee nuorilla esiin erityisesti laihtumistoiveena. Valtaosa haastatelluista nuorista oli tutkijan arvion mukaan kuitenkin normaalipainoisia tai jopa alipainoisia.

Kehotyytymättömyys saa alkunsa jo lapsena

Osalla nuorista kehotyytymättömyydellä on pitkä historia, joka ulottuu tutkimuksen mukaan aina lapsuuteen asti. Nuoret tunnistavat ruokasuhteensa historiasta monenlaisia sosiaalisia tilanteita, kuten läheisten syömiseen ja kehoon liittyvää kommentointia, koulukiusaamista tai kaltoinkohtelua parisuhteessa. Kokemukset heijastuvat heidän nykyiseen ruokasuhteeseensa erityisesti kehotyytymättömyytenä ja itsearvostuksen puutteena.

Tutkimuksemme nuoret vaikuttivat lähtökohtaisesti arvostavan terveellistä syömistä. He pyrkivät myös toteuttamaan sitä omassa arjessaan.

Arjen haasteet kuten mieliala, jaksaminen tai rahan vähyys kuitenkin hankaloittivat terveellisen syömisihanteen toteutumista. Käsitykset terveellisestä ruuasta tai terveellisyyden toteuttamisstrategiat eivät myöskään käytännössä edistäneet terveyttä.

Nuorten käsitykset limittyivät usein ajatukseen ”oikeanlaisesta” syömisestä ja kehosta. Sen mukaan terveellinen syöminen auttaa hallitsemaan painoa, terveellisesti syövä on laiha, ja laiha on ihmisenä parempi ja hyväksyttävämpi.

Tältä pohjalta nuoret asettivat itselleen tiukkoja, osin hyvin mustavalkoisia tavoitteita, joiden saavuttaminen osoittautui haastavaksi tai jopa mahdottomaksi.

”Oikeanlainen” syöminen aiheuttaa syyllisyyttä

Nuorten ruualle antamat merkitykset heijastavat vahvasti moralisoivia kulttuurisia tapoja jäsentää syömistä. Jo aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että maallikoiden käsitykset terveellisestä syömisestä sisältävät usein moraalista ihanteellisuutta: terveellisesti syövä syö oikein ja on hyvä ihminen.

Terveellisen syömisen näkeminen vastuullisen yksilön rationaalisena valintana kapeuttaa käsitystämme syömisestä. Se jättää huomiotta moninaiset yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset syömistä selittävät tekijät.

Kulttuurissamme ovat vallalla ”oikeanlaiseen” syömiseen ja kehon kokoon liittyvät puhetavat. Niitä vilisee myös terveyskasvatuksessa ja median ravitsemusuutisoinnissa. Ne voivat kuitenkin lisätä ahdistusta, syyllisyyttä ja epätervettä syömiskäyttäytymistä.

Kokemus vääränlaisesta syömisestä voi pahimmillaan kytkeytyä syvään itsearvostuksen puutteeseen ja toimia itseä arvostelevan ja kaltoin kohtelevan kehän moottorina. Onkin syytä tarkastella uudella tavalla sitä, millaista tietoa tai ”totuutta” ruoasta ja terveydestä ruokakasvatuksessa ja -viestinnässä välitämme.

Kohti uudenlaista ruokakasvatusta

Ruoka- ja ravitsemuskasvatukseen on pitkään peräänkuulutettu uusia lähestymistapoja, jotka ottaisivat paremmin huomioon syömisen moninaisen luonteen. Syömiseen liittyviä haasteita ei kuitenkaan tule tulkita yksioikoisesti vain ravitsemustietämyksen tai ruoanvalmistustaitojen puutteiksi, jotka korjaantuvat yksilön ruokalukutaitoa kehittämällä.

Ravitsemustietämyksellä on yhteys syömiseen, mutta tämä yhteys ei tutkimusten perusteella vaikuta erityisen vahvalta. Myöskään ravitsemussuositusten tunteminen ei yksinään johda terveellisempään syömiseen. Lukuisien biopsykososiaalisten, kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden vuorovaikutus määrittävät sitäkin enemmän ihmisen ruoanvalintaa ja syömiskäyttäytymistä.

Kehittämämme Ruokasuhteen pedagoginen viitekehys ottaa ruokakasvatukseen kohdistetun kritiikin vakavasti. Tavoitteena on hahmottaa ruoan valinta ja syömiskäyttäytyminen monitasoisena ja -ulotteisena, kontekstuaalisena ja dynaamisena ilmiönä. Samalla tehdään näkyväksi syömisen moraalinen luonne. Viitekehys painottaa henkilökohtaisten kokemusten sekä niissä syntyvien tulkintojen ja merkitysten roolia ruokasuhteen rakentumisessa.

Pelkkä tieto ei muuta käyttäytymistä

Hyödynsimme viitekehystä nuorten aikuisten ruokasuhteeseen kohdistuneessa tutkimuksessamme. Ennen varsinaisia tutkimushaastatteluja nuoret osallistuivat ruokasuhdetyöpajoihin. Nuorten ruokasuhde tuli näkyväksi dialogissa kohtaamisissa, joissa tutkittavat pääsivät itse kertomaan tutkijalle ruokasuhteestaan omista lähtökohdistaan.

Ruokasuhteen pedagogisen viitekehyksen on tarkoitus avata ruokapedagogiikan parissa työskenteleville uusia tutkimusmahdollisuuksia sekä uutta kokonaisvaltaista näköalaa. Viitekehystä hyödyntävässä ruokakasvatuksessa on olennaista ruokasuhteen eri puolien tiedostaminen ja hyväksyminen sekä vastavuoroinen, arvostava kohtaaminen.

Myös kasvattajan oman ruokasuhteen merkityksen tiedostaminen on olennaista. Tämä voi auttaa ymmärtämään ihmisten erilaista syömiskäyttäytymistä ja valintoja. Se myös paljastaa, miksi niin harvoin pelkkä tieto asioiden kestävyys- tai terveyshyödyistä saa meitä muuttamaan käyttäytymistämme.

Tietoisuus omasta ruokasuhteesta kannustaa ammattilaisia myös tarkastelemaan sen merkitystä pedagogisissa kohtaamisissa. Parhaimmillaan oma ruokasuhde voi taipua työn voimavaraksi. Pahimmillaan se jää tiedostamattomaksi taustavaikuttajaksi, joka estää kasvatettavien ruokasuhteen myönteisen kehityksen.

Ruoka ja syöminen mukaan kaikessa terveyttä ja hyvinvointia edistävässä toiminnassa

Lapsille ja nuorille tarkoitetuissa palveluissa ruokaan ja ravitsemukseen liittyviä teemoja ei kannata jättää marginaaliin tai pelkistää satunnaisiksi ”oletko syönyt?” -kysymyksiksi. Ruoka ja syöminen nivoutuvat osaksi elämän eri osa-alueita ja niiden haasteita.

Kielteisen ruokaan liitetyt merkitykset heikentävät yksilön kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämä voi edelleen heikentää yksilön toimintakykyä ja vahvistaa elämän muilla osa-alueilla olevia haasteita.

Jotta tällainen negatiivinen kierre voidaan katkaista, ruoka ja syöminen on tärkeää ottaa huomioon kaikessa terveyttä ja hyvinvointia edistävässä toiminnassa.

Vaikka ruokasuhteen pedagoginen viitekehys tarkastelee ruokasuhdetta erityisesti yksilön näkökulmasta, tarkoitus ei ole painottaa yksipuolisesti yksilön vastuuta terveellisen, ekologisen tai muulla tavoin kestävän syömisen toteuttamisessa. Viitekehys korostaa myös yksilön ruokasuhteen rakentumista ja uusiutumista jatkuvassa dynaamisessa vuorovaikutuksessa erilaisten ympäristöjen kanssa.

Miten yhteiskunta voi mahdollistaa tasapainoisen ruokasuhteen

Erilaisilla yhteisöllisillä ja yhteiskunnallisilla ratkaisuilla voidaan helpottaa tai vaikeuttaa yksilöiden mahdollisuuksia tehdä terveyttä edistäviä ruokavalintoja. Ratkaisut vaikuttavat esimerkiksi siihen, onko terveellistä ruokaa helposti saatavilla, kuinka paljon se maksaa ja onko kaikilla varaa sitä hankkia.

Yhteiskunta tarjoaa lisäksi monenlaisia ruokasuhteeseen suoraan vaikuttavia palveluja. Esimerkeinä ovat ruokakasvatus varhaiskasvatuksessa ja koulussa, ravitsemusohjaus neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa sekä korjaavat kuntoutuspalvelut ravitsemus- ja psykoterapeutin vastaanotolla. Ruokasuhdetyöskentely voi itsessään mahdollistaa myös yhteiskunnallista muutosta herättelemällä kriittistä suhtautumista esimerkiksi kulttuurisia kehoihanteita tai stigmoja kohtaan.

Ruokakasvatus mukaan opettajien koulutukseen

Lapset ja nuoret viettävät merkittävän ajan elämästään varhaiskasvatuksen ja koulun piirissä. Ruokakasvatus on terminä yleistynyt viime vuosina näiden kasvuympäristöjen pedagogista työtä ohjaavissa asiakirjoissa samoin kuin varhaiskasvatuksen ja koulun ruokailusuosituksissa.

Ruokakasvatuksen jarruna on, että se ei sisälly lainkaan tulevien varhaiskasvatuksen tai luokanopettajien koulutukseen.

Näin siitä huolimatta, että jokainen opettaja viettää pelkästään kouluruokailun parissa joka ikinen työpäivä vähintään puoli tuntia, varhaiskasvatuksessa selvästi tätäkin enemmän. Vuositasolla tämä tarkoittaa satoja työtunteja opettajaa kohti.

Opetuksen ja kasvatuksen parissa työskentelevien ammattilaisten on tärkeää tunnistaa tilanteet, joissa lapsi tai nuori hyötyy korjaavasta ravitsemus-, psyko- tai muusta terapeuttisesta työskentelystä.

Ruoka- ja kehosuhteeseen mahdollisesti liittyviä haastavia kokemuksia tai vaikeuksia ei missään nimessä tule pitää syynä näiden teemojen täydelliselle ohittamiselle opetus- ja kasvatustyössä.

Yksikin nuori, joka jättää syömättä siksi, että kokee olevansa väärän kokoinen, on liikaa.

Sanna Talvia
Kotitaloustieteen yliopistonlehtori
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.

Posted on

Elintarvikepetosten arviointi rikosprosessissa on epäyhtenäistä

Viime lokakuussa turkulaisissa kaupoissa itse jauhetun jauhelihan laatuvalvonnan lopputulos ylitti uutiskynnyksen: jauhelihan laatu oli isolta osin kelvotonta. Elintarvikkeisiin kohdistuvien rikosten oletetaan myös olevan melko yleisiä. Yhtenä syynä on pidetty pientä kiinnijäämisriskiä.

Motiivina elintarvikkeisiin kohdistuviin rikoksiin on yleensä taloudellisen hyödyn tavoittelu. Esimerkkinä on elintarvikkeiden myynti kalliimmalla hinnalla kotimaisina, vaikka ne tosiasiassa olisivat ulkomailta tuotuja.

Vanhentuneita tuotteita voidaan myydä muuttamalla niihin uusi myöhäisempi vanhentumispäivä. Tuote voi myös sisältää jotain muuta, kuin mitä sen väitetään sisältävän. Kyse on tällöin yleensä siitä, että tuote sisältää tosiasiassa halvempaa raaka-ainetta kuin mitä elintarvikkeen tuotesisältö kertoo.

Suomen laki ei tunne elintarvikepetosta

Kansallinen lainsäädäntömme ei tunne elintarvikepetos -nimistä rikosta. Tyypillisesti kyse on esimerkiksi elintarvikerikkomuksesta, terveysrikoksesta, markkinointirikoksesta tai petoksesta. Elintarvikkeisiin kohdistuvien tekojen kriminalisoinnilla pyritään turvaamaan ensisijaisesti ihmisen terveys.

Satu Tähkäpää on tuonut väitöskirjassaan esiin, että elintarvikepetoksista nostetaan Suomessa vain harvoin syytteitä.

Teimme tämän johtopäätöksen selvittämiseksi tutkimuksen, jossa tarkastelimme vuosina 2008–2018 poliisin ja syyttäjän toimesta tehtyjä päätöksiä, joissa epäiltyä rikosta ei saatettu tuomioistuimen käsiteltäväksi. Analysoimme myös vuosina 2008–2019 annettuja tuomioita ja pyrimme löytämään elintarvikepetoksen tyypillisiä tekotapoja ja teoista tuomittavia tyypillisiä rangaistuksia.

Tutkimukseen valittiin tarkasteltaviksi rikoksiksi elintarvikerikkomus, terveysrikos ja markkinointirikos. Koko aineisto kattoi 127 tapausta.

Asian käsittelyn päättyi esitutkintaan…

Esitutkinta oli poliisin toimesta päätetty erilaisista syistä:

  1. teosta ei saatu näyttöä
  2. epäilty korjasi velvoitteensa
  3. epäilty kuoli
  4. teko ehti vanhentua ennen kuin esitutkinnan valmistumista
  5. epäiltyyn kohdistettiin elintarvikevalvonnan taholta hallinnollisia pakkokeinoja
  6. esitutkinta keskeytettiin toistaiseksi tai
  7. teon vähäisyyden perusteella. Vähäisinä oli pidetty esimerkiksi tapausta, jossa herkästi pilaantuvia elintarvikkeita oli kuljetettu ilman kylmälaitteita Tukholmasta Helsinkiin.

Myös syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä päättää esitutkinnan lopettamisesta. Tutkimusaineistossa näin oli tehty seitsemässä tapauksessa.

Syyttäjä oli päättänyt esitutkinnan lopettamisesta esimerkiksi tapauksessa, jossa maatilalla teurastettuja nautoja oli myyty vastoin elintarvikkeita koskevaa sääntelyä ilman eläinlääkärin tarkastusta tilan ulkopuolelle.

Samoin esitutkinta oli syyttäjän päätöksellä lopetettu tapauksessa, jossa epäilty myi ulkomaisia marjoja kotimaisina. Syynä esitutkinnan lopettamiseen oli se, että tekijää epäiltiin jo törkeästä veropetoksesta, joten marjojen alkuperätietoon liittyvällä rikoksella ei olisi ollut vaikutusta teoista tuomittavan yhteisen rangaistuksen määrään.

… tai syyttäjä jätti syytteen nostamatta

Syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta samoilla perusteilla kuin hän voi tutkinnanjohtajan esityksestä lopettaa esitutkinnankin.

Tutkimusaineistossa syytteitä oli jätetty nostamatta teon vähäisyysperusteella, kohtuuttomuusperusteella (oikeudenkäyntiä ja rangaistusta olisi pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana) tai konkurrenssiperusteella (uudella teolla ei ole vaikutusta määrättäessä yhteistä rangaistusta muiden vakavampien rikosten kanssa).

Vähäisyysperusteella syyte oli jätetty nostamatta esimerkiksi tapauksessa, jossa käyttökieltoon asetettuja tuotteita päästettiin myyntiin. Syytteen nostamista oli pidetty kohtuuttomana tapauksessa, jossa epäillyn toimintaan oli kohdistettu valvontaa kymmenen vuoden ajan ja niissä oli havaittu puutteita kalan käsittelyssä ja säilytyksessä. Lieventävänä seikkana oli se, että epäilty oli ilmoittanut lopettavansa kyseisen yritystoiminnan.

Konkurrenssiperusteella tehdyssä syyttämättäjättämispäätöksessä oli puolestaan kyse maatilalta löytyneistä lääkkeistä, joilla ei ollut myyntilupaa Suomessa. Koska epäiltyä syytettiin myös eläinsuojelurikoksesta, josta syyttäjä vaati hänelle vankeusrangaistusta, syyte jätettiin lääkkeiden osalta nostamatta.

Terveysrikosten rangaistuksia kymmenestä päiväsakosta kolmen kuukauden vankeuteen

Terveysrikoksesta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Rangaistusmääräysmenettelyssä käsitellyissä tapauksissa oli määrätty rangaistuksena 10–40 päiväsakon sakkorangaistus.

Lievin sakkorangaistus oli määrätty tapauksessa, jossa astianpesukoneessa havaittiin paksu ruskea massa ja lattialla harmaata kasvustoa. Ankarin sakkorangaistus oli puolestaan määrätty tapauksessa, jossa rikoksentekijä myi vanhentuneita kalatuotteita ja mätiä sekä kalan käsittelyssä oli merkittäviä puutteita.

Tuomioistuimessa terveysrikoksesta tuomittiin useimmiten sakkorangaistus. Kahdessa tapauksessa tuomioistuin oli katsonut teon moitittavuuden vaativan vankeusrangaistuksen tuomitsemisen. Teoissa oli kyse puutteista elintarvikkeiden valmistuksessa, käsittelyssä, säilytyksessä tai kuljetuksessa.

Sakkorangaistuksen vaihtelivat 15 ja 60 päiväsakon välillä. Lievin sakkorangaistus tuomittiin tapauksessa, jossa oli valmistettu elintarvikkeita, jotka todettiin laboratoriossa elintarvikkeiksi kelpaamattomiksi. Lisäksi tuotteissa oli puutteelliset pakkausmerkinnät.

Kolmen kuukauden vankeusrangaistus lisättynä 50 päiväsakon oheissakolla tuomittiin tapauksessa, jossa oli käsitelty kalaa likaisissa olosuhteissa ja liian lämpimässä. Kalaa ei myöskään säilytetty riittävän viileässä, henkilökunnalta puuttuivat asianmukaiset suojavaatteet ja päähineet eikä omavalvonnasta ollut huolehdittu lainkaan. 20 päivän vankeusrangaistus tuomittiin teosta, jossa havaittiin ongelmia elintarvikkeiden säilytyksessä.

Elintarvikerikkomuksista 6 – 50 päiväsakkoa

Elintarvikerikkomuksesta voidaan tuomita seuraamuksesi vain sakkorangaistus.

Kolmessatoista tapauksessa elintarvikerikkomuksesta oli määrätty rangaistusmääräyssakko. Sakkojen suuruus vaihteli kuuden ja kolmenkymmenen päiväsakon välillä. Kyse oli ollut esimerkiksi elintarvikelaissa säädettyjen ilmoitusten laiminlyönnistä, vanhentuneiden tuotteiden myynnistä tai puutteista toimitilojen hygieniassa.

Tuomioistuimessa elintarvikerikkomuksesta tuomittu lievin sakkorangaistus oli viisi päiväsakkoa ja ankarin 50 päiväsakkoa. Sekä lievin että ankarin rangaistus tuomittiin tapauksissa, joissa oli kyse viranomaisille tehtävien ilmoitusten laiminlyönneistä. Muissa tapauksissa oli kyse elintarvikkeiden maahantuonnista tai virheellisten tietojen antamisesta.

Markkinointirikoksia tuomitaan vain harvoin elintarvikepetoksina

Markkinointirikoksesta voidaan tuomita sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi, joten se on tutkimuksessa mukana olleista rikosnimikkeistä moitittavin. Tutkimusaineistossa oli kaksi tapausta, joissa oli kyse markkinointirikoksesta.

Ensimmäisessä tapauksessa oli kyse siitä, että oli annettu harhaanjohtavia ja virheellisiä tietoja tuotteen vaikutuksesta terveyteen ja sairauksien hoitoon. Rangaistuksena tuomittiin 50 päiväsakkoa.

Toisessa tapauksessa oli myyty lihatuotteita kotimaisina, vaikka lihasta 70 prosenttia oli ollut ulkomaista. Rangaistuksena tästä tapauksesta tuomittiin 65 päiväsakkoa. Lisäksi yritykselle tuomittiin 5000 euron suuruinen yhteisösakko.

Vaikka markkinointirikoksen tunnusmerkistö on selkeä, siitä huolimatta harhaanjohtavien tai virheellisten tietojen antaminen oli joissain tapauksissa katsottu täyttävän markkinointirikoksen sijaan joko elintarvikerikkomuksen tai terveysrikoksen tunnusmerkistön.

Yhdistelmärikosten rangaistuskaala 25 päiväsakkoa – 6 kk vankeutta

Tutkimusaineistossa oli myös tapauksia, joiden katsottiin täyttävän useamman eri rikoksen tunnusmerkistön.

Esimerkkinä on tapaus, jossa lähituotemyymälässä myytiin vanhentuneita naudan täyslihasäilykkeitä sekä tuoretta ja palvattua lihaa. Tuotteiden päälle oli liimattu etikettejä, joissa oli paikkansapitämättömiä tietoja ja tuotteiden alkuperä jäi epäselväksi.

Teon katsottiin täyttävän elintarvikerikkomuksen, markkinointirikoksen ja terveysrikoksen tunnusmerkistön. Rangaistukseksi tuomittiin 25 päiväsakkoa. Kahvilan ja leipomon tiloissa säilytettävien elintarviketoimintaan kelpaamattomien elintarvikkeiden katsottiin täyttävän sekä terveysrikoksen että elintarvikerikkomuksen tunnusmerkistön. Tästä teosta tuomittiin rangaistukseksi 45 päiväsakkoa.

Ankarin rangaistus tuomittiin törkeästä eläinsuojelurikoksesta ja elintarvikerikkomuksesta. Tapauksessa oli puutteita eläintenpidossa ja tilojen hygieniassa. Yhteisenä rangaistuksena tekijälle tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Rangaistuksen ankaruutta selittää se, että törkeästä eläinsuojelurikoksesta on tuomittava vähintään neljän kuukauden vankeusrangaistus.

Mitä oikeuskäytäntö osoitti?

Tutkimus vahvisti Tähkäpään väitöskirjan esille nostaman ongelman, että elintarvikepetokset eivät välttämättä etene rikosprosessissa.

Suurin ongelma näyttää liittyvän tosiseikaston arviointiin läpi koko rikosprosessin. Samantyyppiset teot saattavat päättyä rikosprosessissa jo heti esitutkinnassa tai syyteharkintavaiheessa. Yhtä hyvin kuitenkin ne saattavat edetä tuomioistuimen käsiteltäviksi.

Saman tyyppisiä tekoja arvioidaan esitutkinnassa ja syyteharkinnassa eri tavoin ja tuomioistuimessa tekoja tuomitaan eri rikosnimikkeillä.

Esimerkiksi tapauksissa, joissa tuotteissa oli puutteelliset tai harhaanjohtavat pakkausmerkinnät, yhdessä tapauksessa oli tehty syyttämättäjättämispäätös vähäisyyden perusteella, kun taas kahdessa tapauksessa määrättiin kymmenen ja kolmenkymmenen päiväsakon rangaistusmääräyssakot. Yhdessä tapauksessa tuomioistuin määräsi kuuden päiväsakon sakkorangaistuksen.

Vanhentuneiden elintarvikkeiden myyntitapauksessa teon taas katsottiin tuomioistuimessa täyttävän terveysrikoksen tunnusmerkistön ja toisessa elintarvikerikkomuksen tunnusmerkistön. Lisäksi teoista tuomittavat rangaistukset vaihtelivat samantyyppisten teonkuvausten osalta.

Tarja Koskela
Rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori
Oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

Artikkeli on julkaistu alun perin MustRead Akatemia -verkkopalvelussa.