Oikeustieteelliset yliopistojen asemointitilastoissa

Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

Tapio_Määttä3

 

 

 

 

 

YLIOPISTOJEN VÄLISISTÄ rankingeista on tullut yhä näkyvämpi osa yliopistopolitiikkaa. Ne ovat monelta osin tunnetusti kyseenalaisia. Monen mielestä rankingeilla on lähinnä viihdearvoa. Tähänkin kirjoitukseen on syytä suhtautua samanlaisella kriittisellä asenteella kuin muihinkin yrityksiin sijoittaa yliopistoja tai niiden koulutusaloja johonkin järjestykseen.

OPETUS- JA kulttuuriministeriö on lähettänyt marraskuun alussa yliopistoille tietoa niiden alakohtaisesta asemoitumisesta verrattuna muihin yliopistoihin. Ministeriön saatteen mukaan ”aineiston toivotaan tukevan yliopistoja rakenteiden uudistamisessa.” Yliopistojen ja niiden koulutusalojen menestystä kuvaavina rankingeina tuoreisiin asemointitilastoihin on syytä suhtautua tavallistakin varauksellisemmin, koska asemointi perustuu vain yhden vuoden tilastopohjaan. Mielekkäämpää olisi vertailla yliopistojen profiileja eri koulutusaloilla esimerkiksi kolmen vuoden keskiarvojen perusteella samaan tapaan kuin yliopistojen rahoitusmallikin toimii.

YLIOPISTOJEN ASEMOINTITILASTOJEN perusteella voidaan edellä esitetyt varaukset muistaen arvioida, miten neljä oikeustieteellisen alan tutkintoja antavaa yliopistoa (Helsingin, Itä-Suomen, Lapin ja Turun yliopistot) ovat onnistuneet toiminnassaan oikeustieteellisellä alalla.

ASEMOINTITILASTO PERUSTUU vuoden 2014 julkaisuihin, tutkintoihin ja henkilötyövuosiin. Hakeneita koskevat indikaattorit perustuvat syksyllä 2015 alkaneen koulutuksen opiskelijavalintaan sekä vähintään 55 opintopistettä ja 1–14 opintopistettä suorittaneiden indikaattorit lukuvuoden 2014–2015 tietoihin.

OIKEUSTIETEELLISEN ALAN asemointitilastoissa ei ole mukana Åbo Akademi, koska siellä voi suorittaa vain alemman oikeustieteellisen tutkinnon. Oikeustieteellistä tutkimusta tehdään ja alan opetusta annetaan myös mm. kauppatieteellisen ja hallintotieteellisen koulutuksen osana useissa eri yliopistoissa. Näiden yksiköiden oikeustieteellinen tutkimus ei tule näkyviin ministeriön asemointitilastoissa oikeustieteellisen alan osana.

ASEMOINTITILASTOISSA KOULUTUSALOJA arvioidaan kymmenen eri indikaattorin perusteella. Oikeustieteelliset koulutusyksiköt on asetettu paremmuusjärjestykseen kunkin indikaattorin osalta tiedostossa, joka löytyy täältä.

  • Helsingin yliopisto on paras oikeustieteellinen viiden indikaattorin ja heikoin kahden indikaattorin perusteella.
  • Turun yliopisto on paras oikeustieteellinen kahden indikaattorin ja heikoin kolmen indikaattorin perusteella.
  • Itä-Suomen yliopisto on paras oikeustieteellinen kahden indikaattorin perusteella, eikä heikoin missään indikaattorissa.
  • Lapin yliopisto on paras oikeustieteellinen yhden indikaattorin ja heikoin kahden indikaattorin perusteella.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON osalta vertailuasetelma jää vielä vajaaksi, koska oikeustieteellisen alan koulutus käynnistyi vasta syksyllä 2013. Vuonna 2014 ei vielä suoritettu yhtään oikeustieteellisen alan maisterintutkintoa, joten Itä-Suomen yliopisto jää ilman indikaattoriarvoa kolmessa kriteerissä.

ASEMOINTITILASTON PERUSTEELLA eri oikeustieteellisiä yksiköitä ei ole perusteltua yrittää asettaa yleisesti mihinkään ”paremmuusjärjestykseen”. Kaikki oikeustieteelliset ovat tehokkaita perustutkintojen tuottajia. 7 vuoden läpäisy (oikeustieteellisten keskiarvo 82,1 %) on selvästi kaikkien yliopistojen kaikkien alojen keskiarvoa (48,2 %) parempi.

EHKÄ JOSSAKIN määrin yllättävää on kuitenkin se, että oikeustieteellisissä vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus lukuvuonna 2014–2015 (31,9 %) oli lähes sama kuin kaikkien alojen keskiarvokin (32 %). Itä-Suomen yliopistossa vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus (52,1 %) oli selvästi muita oikeustieteellisiä suurempi.

JOS NELJÄÄ oikeustieteellistä koulutusyksikköä vertaa kaikkien yliopistojen kaikkien alojen keskiarvoihin, oikeustieteellinen ala menestyy valtakunnallisesti heikosti erityisesti kilpaillun tutkimusrahoituksen määrässä, tohtoritutkintojen tuottamisessa suhteessa IV portaan henkilötyövuosiin sekä ulkomaalaisten suorittamien tutkintojen osuudessa. Näissä indikaattoreissa neljän oikeustieteellisen koulutusyksikön profiilit myös eroavat toisistaan selvästi enemmän kuin perustutkintokoulutuksen indikaattoreissa.

  • Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot menestyivät kilpaillussa tutkimusrahoituksessa Lappia ja Turkua paremmin.
  • Ulkomaalaisten suorittamia tutkintoja oli selvästi eniten Helsingissä.

JUFO 2–3 julkaisut suhteutettuna opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrään jäävät valtakunnallisesti myös kaikkien alojen keskiarvosta, tosin julkaisutoiminnan osalta parhaissa oikeustieteellisissä (Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot) ei kovin merkittävästi.

YLLÄTTÄVÄÄ ALAN julkaisuperinne huomioiden ei ole se, että kansainvälisten yhteisjulkaisujen osuus kaikista tieteellisistä JUFO 1–3 julkaisuista jää oikeustieteellisellä alalla varsin vähäiseksi (10 %), kun kaikkien alojen keskiarvo on peräti 45 %. Tämän indikaattorin osalta Lapin yliopisto erottuu selvästi muista oikeustieteellisistä (34 %).

Mitä ajoneuvot ovat – oikeustiede kohtaa kielifilosofian

Maija Aalto-Heinilä

kirjoittaja on oikeusfilosofian lehtori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella

Aalto-Heinilä2009

 

 

 

 

OIKEUS ON erinomainen kohde kielen ja merkityksen luonteesta kiinnostuneille tutkijoille – myös muille kuin juristeille. Oikeushan pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme sääntöjen avulla. Tämä edellyttää, että lainsäätäjä kommunikoi säännöt meille ja että me ymmärrämme ne – muutoin niitä on mahdotonta noudattaa. Kommunikaatiokatkoksilla ja väärinymmärryksillä voi olla kova hinta, sillä oikeussääntöjen rikkomiseen liittyy yleensä jokin sanktio. Kysymyksellä siitä, mistä sanat oikeastaan saavat merkityksensä ja mitä jonkin säännön ymmärtäminen tarkoittaa, on siis muutakin kuin puhtaan teoreettista relevanssia – se liittyy olennaisesti oikeusvarmuuden ja lainsoveltamisen ennakoitavuuden vaatimuksiin.

KLASSINEN ASIAA havainnollistava esimerkki on H.L.A. Hartin ja Lon Fullerin kiista siitä, mistä sääntö ”ei ajoneuvoja puistoon” saa merkityksensä. [1] Hart uskoi, että sanoilla on vakiintuneet ”ydinmerkitykset”, jotka kaikki kieltä hallitsevat tuntevat ja jotka yleensä on taltioitu sanakirjoihin. Jos joku esimerkiksi kaahaa puistossa henkilöautolla, lainsoveltajan ei tarvitse miettiä onko ajoneuvokieltoa rikottu – autot kuuluvat käsitteen ”ajoneuvo” ydinmerkitykseen ja sääntöä voi soveltaa tässä tapauksessa mekaanisesti, ilman harkintaa sen taustalla olevista tarkoituksista tai tavoitteista. Mutta entäpä jos joku tulee puistoon rullaluistimilla tai haluaa tuoda sinne jalustalla seisovan panssarivaunun sotaveteraanien muistoksi? Tällaisissa tapauksissa ei liikuta käsitteen merkityksen ytimessä vaan epämääräisellä reuna-alueella: Hartin mukaan lainsoveltajan täytyy vain päättää itse mihin hän vetää rajan ajoneuvojen ja ei-ajoneuvojen välille, mikä tietysti vähentää huomattavasti ratkaisujen ennakoitavuutta. Kieleen kuuluu väistämättä tietty määrä tällaista epämääräisyyttä, mutta onneksi suurin osa sääntöjen soveltamisista on ns. helppoja tapauksia eli sanojen merkityksen ydinalueella liikkuvia.

FULLER OLI toista mieltä. Hänen mukaansa sääntöjä pitää aina – helpoissakin tapauksissa – tulkita niiden taustalla olevan tarkoituksen kautta. Emme siis voi automaattisesti tietää, kattaako ”ajoneuvo” myös autot (saati sitten rullaluistimet tai panssarivaunumuistomerkit), ellemme tiedä mitä tarkoitusta varten ajoneuvot on haluttu kieltää puistoista. Jos kiellon tarkoitus on esimerkiksi vähentää ilmansaasteiden määrää puistossa, voisi esimerkiksi sähköautot sallia sinne aivan hyvin. (Esimerkki ei ole Fullerin.) Fuller ei siis uskonut sanojen pysyviin, kontekstista riippumattomiin ydinmerkityksiin, vaan ajatteli, että ymmärtäminen vaatii aina puhujan tai kirjoittajan tarkoituksen tuntemista.

SYYSKUUN LOPULLA Ruotsin Örebrossa järjestetyssä The 5th International Conference on Law, Language and Discourse –tapahtumassa [2] käsiteltiin oikeuden ja kielen suhdetta paitsi näistä, myös monista muista eri näkökulmista. Esitelmissä havainnollistettiin esimerkiksi sitä, miten saman oikeustapauksen voi saada näyttämään täysin erilaiselta riippuen tarinankerrontatekniikoista (muun muassa siitä, kenen näkökulmasta tapaus kuvataan ja missä järjestyksessä asiat esitetään) tai miten diskurssianalyysin avulla oikeustapausten perusteluista voidaan kaivaa eksplisiittisten normien lisäksi myös implisiittisiä normeja esimerkiksi siitä miten uhrin oletetaan käyttäytyvän.

KESKEISIMMÄKSI TEEMAKSI konferenssissa nousi kuitenkin monikielisyyden asettama haaste oikeusvarmuudelle, joka koskettaa etenkin meitä eurooppalaisia. EU:ssa on 24 virallista kieltä, joiden pitäisi olla tasa-arvoisia keskenään. Mutta entäpä jos eri kielissä maailma hahmottuu eri tavoilla? Kuten kuuluisassa oikeustapauksessa ”Fonden Marselisborg Lystbådehavn v. Skatteministeriet” ([2005]C-428/02) huomattiin, sana ”ajoneuvo” (vehicle) viittaa joissakin EU-kielissä kaikkiin mahdollisiin liikkumisvälineisiin, myös veneisiin, kun taas joissakin kielissä – kuten tanskassa – se tarkoittaa vain pyörillä kulkevia ajoneuvoja. Jos arvonlisäveron poikkeuksia säätelevää EU-direktiiviä lukee tanskaksi, voi verolta kuvitella välttyvänsä, mikäli harjoittaa veneiden säilytykseen liittyvää liiketoimintaa. Kyseisen direktiivin mukaan ajoneuvojen pysäköintiin liittyvä toiminta kuuluu ALV:n piiriin, mutta tanskaksi veneet eivät ole ajoneuvoja (köretöjer). Tanskalainen laituripaikkojen vuokraaja joutui kuitenkin maksamaan arvonlisäveroa, sillä Euroopan unionin tuomioistuin katsoi että direktiiviä ei pidä tulkita kirjaimellisesti tanskaksi, vaan pitää ottaa huomioon direktiivin erikieliset versiot ja tutkia sen taustalla olevaa yleistä tarkoitusta. Tällaisella tulkintatavalla saadaan köretöjer tarkoittamaan myös veneitä, olkoot tavalliset tanskankielen puhujat mitä mieltä tahansa. EU-oikeuden tulkinnassa fullerilaisuus on siis voittanut hartilaisuuden.

KUTEN TÄMÄ esimerkki osoittaa, ns. ”kiperissä” oikeustapauksissa on useimmiten kyse juuri siitä, mitä jokin keskeinen säädöksen sana tarkoittaa. Siitä puolestaan on lyhyt matka luisua yleiseen filosofiseen pohdintaan kielen ja merkityksen luonteesta. Itä-Suomen yliopistossa tällaiseen poikkitieteelliseen pohdintaan on hyvät mahdollisuudet: täällä oikeustieteilijät ja filosofit ovat samalla laitoksella ja yhteistyö käytännön substanssiosaajien ja nojatuolissa spekuloivien teoreetikoiden välillä sujuu mainiosti.

[1] Ks. Hart, “Positivism and the Separation of Law and Morals”, ja Fuller, “Positivism and Fidelity to Law: A Reply to Professor Hart” (Harvard Law Review, Vol. 71, No. 4 (Feb., 1958)).

[2] http://www.oru.se/English/Schools/School-of-Law-Psycology-and-Social-work/The-5th-International-Conference-on-Language-Law-and-Discourse/

Yhteiskuntatieteistä oikeustieteisiin

Outi Ratamäki

Outi_2936

 

 

 

NELJÄ VUOTTA sosiologian opintoja, kahdeksan vuotta ympäristöpolitiikan opintoja ja tutkimusta, viisi vuotta Suomen ympäristökeskuksen tutkijana. Kaiken tämän jälkeen olen päätynyt oikeustieteiden laitokselle projektitutkijaksi. Miten sujuu oikeustiede yliopistossa?  Riippuu siitä minkä roolin milloinkin valitsen. Olen koordinaattori, mutta samalla myös post doc -tutkija, opettaja ja perusopiskelija. Ja kohta ehkä myös jatko-opiskelija. Voisi luulla, että perusopiskelijan rooliin olisi helpointa hypätä, mutta ei se ihan niin mene. On vaikea luopua aiemmista tavoista tehdä töitä ja palata ikäänkuin takaisin opinnäytetyön tasolle. Tutkijana sen sijaan on helppo olla.

MUKAVINTA TÄSSÄ siirtymässä on ehkä ollut paluu yliopistoon: tuntuu, kuin palaisin kotiin. Toisaalta, en kuitenkaan ole kaivannut hajautettua päätösvaltaa. Edellisessä työpaikassa oli kaksi pomoa, lähempi ja ylempi, jotka päättivät kaiken. Nyt on monta proffaa, laitostasoa, tiedekuntatasoa ja yliopiston hallinnon tasoa. Joka tasolla joku haluaa päättää jostain. En aina tiedä, minne kumartaisin.

TIETEENALAN VAIHDOS hämmentää myös. Mielessäni pyörivät kahden viisaan naisen lausahdukset vuosien takaa: professori Leena Koski opetti meille uusille sosiologian opiskelijoille , ettei totuutta ole olemassa. Emerita Pirkko-Liisa Ahponen taas muistutti minua siitä, että sosiologit elävät käsitteissä. Molemmat toteamukset ovat pitkään luonnehtineet suhdettani tietoon ja tutkimukseen. Mutta mitä tekevät oikeustieteilijät? He sopivat. He sopivat, mikä on totta ja mitä jokin käsite tarkoittaa. Siitä tulee sääntö ja pyörittely jää vähemmälle. Tulkintaa tehdään, mutta faktoilla tuntuu olevan siinä iso rooli. Sosiologi ei usko faktojen olemassaoloon. Sen sijaan tulkinta ja tutkimustulokset syntyvät aineiston ja teorian välisestä vuoropuhelusta.

ENTÄ SITTEN ne menetelmät? Havaintojeni mukaan oikeustieteilijät ovat hieman epävarmoja kun puhutaan tutkimusmenetelmistä. Jako aineiston keruu- ja analyysimenetelmiin saa aikaan pitkiä katseita. Eroja tuntuu olevan myös suhteessa yliopiston ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Oikeustieteilijöiden suhde moniin yhteiskunnallisiin toimijoihin ja ilmiöihin on välittömämpi kuin monilla yhteiskuntatieteilijöillä. Johtunee siitä, että yhteiskuntatieteilijä usein ikään kuin vierailee yhteiskunnassa aineistonkeruumatkoillaan ja vie sitten aineiston mukaansa työhuoneelleen, jossa teoretisoi sen palasiksi tuottaakseen siitä jälleen jotain yhteiskunnallisesti järkevää. Usein tähän menee aika kauan aikaa: vähänkin teoreettisempien artikkelien julkaisuprosessi kestää helposti pari kolme vuotta. Teoretisointi ja kirjoittamiseen kuluva aika yleensä katkaisee toimivan tai ainakin välittömän jatkoyhteyden aineiston lähteeseen.

AINA KUN tuntuu, etten ole riittävän paljon oikeustieteilijä, koetan muistuttaa itseäni, ettei minun olekaan järkevää pyrkiä täysipäi(väi)seksi oikeustieteilijäksi. Mahdollisuuteni ja vahvuuteni on tulla yhteiskuntatieteilijäksi, jolla on osaamista myös oikeustieteissä. Myös se lohduttaa, että oikeustieteilijät käyvät itse keskustelua siitä, mitä oikeustiede on. Ehkä tällaista yhteiskuntatieteistä tupsahtanutta tutkijaa voi käyttää peilinä niissä pohdinnoissa. Itsetuntoindeksini tuntuu heilahtelevan sen mukaan, kenet satun käytävällä kohtaamaan. Kaikki on kuitenkin opiksi.

Kohtaamisiin siis!

Yhteistutkimuksella lisäarvoa myös oikeustieteeseen

Anssi Keinänen – Miikka Vuorela

OIKEUSTIEDE ON perinteisesti ollut tieteenala, jonka piirissä tutkijat ja professorit kirjoittavat yksin. Toisin on esimerkiksi luonnontieteissä ja lääketieteessä, joissa yhdellä artikkelilla saattaa olla satoja, jopa tuhansia kirjoittajia. Suomalaisessa mittakaavassa tieteellisellä artikkelilla on usein kahdesta viiteen kirjoittajaa. Oikeustieteissä yhteistutkimus on kuitenkin vierasta. Yhtenä perustavana syynä lienee lainopillisen metodin luonne, jossa tutkija tekee loogisia johtopäätöksiä lakitekstistä.

Anssi Keinänen
Miikka Vuorela

 

 

 

 

JULKAISEMME MARRASKUUSSA Oikeus-lehdessä yhteistutkimuksen koskien kansalaisten kuulemista säädösvalmistelussa, jonka kirjoittamiseen on osallistunut kolme kirjoittajaa, allekirjoittaneet ja Juho Lehtoviita. Mutta millaista on oikeustieteellinen yhteistutkimus ja mitä se vaatii?

YHTEISEN KIRJOITTAMISEN tärkein sääntö on, että kaikkien tutkijoiden täytyy tuottaa tutkimukselle jotain konkreettista hyötyä. Jos kaikkien osallistujien panos on samanlainen, ei tutkimusta olisi tarvinnut tehdä ryhmässä, sillä yksinkin olisi saavuttanut saman lopputuloksen. Yhdessä ei siis kannata kirjoittaa vain, koska se on kivaa – vaikka onhan se mukavaakin tehdä yhdessä töitä!

OPTIMAALISESSA TILANTEESSA tutkijat tuovat tutkimusryhmään omaa erityisosaamistaan ja erilaisia näkökulmia tutkimusaiheeseen. Silloin yksittäinen tutkija pystyy tuottamaan lisäarvoa tutkimukseen ja näin yhteistutkimus voi tuottaa paljon parempia tuloksia kuin mihin kukaan tutkijoista olisi yksin kyennyt. Kysymyksessä voi olla myös ajankäyttöön liittyvä tutkimuksen tekemisen tehostaminen: on järkevää, että esimerkiksi tutkimusavustaja kerää, tulostaa ja luokittelee tutkimusmateriaalia ohjeiden mukaisesti ja vastaavasti pitemmälle ehtineet tutkijat keskittyvät materiaalin jatkoanalysointiin ja tutkimuksen kirjoittamiseen.

TUTKIMUKSEMME EDUSTAA empiiristä oikeustutkimusta eli oikeustieteen tutkimusta määrällisin ja laadullisin menetelmin. Empiria sopiikin erinomaisesti yhteistutkimukseen. Meidän tapauksessamme yksi tutkija toi laadullista menetelmää koskevan osaamisensa, toinen hallitsi tilastollisen tutkimuksen ja kolmas sekä keräsi että luokitteli alustavasti tutkimusaineiston. Lopputuloksena tutkimuksen johtopäätökset perustuivat monipuolisempaan tarkasteluun ja niistä tuli siten luotettavampia. Ilman ryhmää ja sen sisällä muodostuneita ajatuksia tutkimuksesta olisi tuskin koskaan tullut yhtä hyvää.

HALUAMME KANNUSTAA kaikkia oikeustieteen opiskelijoita, joita tiedemaailma kiinnostaa, harkitsemaan yhteistutkimuksen tekemistä – silloin, kun se aidosti hyödyttäisi tutkimusta.

Multiculturalism, legal pluralism, and cultural ecology in the European North -seminar

Dawid Bunikowski

THE CROSS-DISCIPLINARY seminar entitled “Multiculturalism, legal pluralism, and cultural ecology in the European North” was held at the University of Eastern Finland, in the Law School, on 26 February 2015. The aim of this cross-disciplinary seminar was to shed light on the problems of multiculturalism, nationalism, and majoritarian cultures in the European North in the context of legal pluralism and within a cultural ecological framework.

pluralism1
“We can never get an organizational model from top-down that fits for everyone.” Professor Patrick Dillon from University of Exeter and University of Eastern Finland presented his thoughts about legal pluralism at the seminar.

EACH KEYNOTE speaker represented a different academic discipline. There were, among other speakers, the two English professors: Patrick Dillon is a cultural ecologist, and Jeremy Smith is a historian. Comments on the keynote presentations were given by scholars also with different scientific backgrounds. Another English-speaking scholar, the commentator, originally from Canada, was the human geographer Paul Fryer. The other commentators were Tero Mustonen (social sciences; Finn) and Dawid Bunikowski (law and philosophy; Pole).

PRECISELY, THE aim of the cross-disciplinary nature of the event was to explore the problems mentioned above in the light of new perspectives, challenges, possible solutions, narratives, and new ways of thinking. Questions to be explored included: How do we see relationships between majoritarian and minoritarian cultures? How do we think about indigenous rights? How might we recognise ethnic diversity? What is our position on the exploitation of natural resources in Lapland and in the North? What does the history of the Soviet Union and its nationality politics teach us? Does cultural ecology, supported by arguments from legal pluralism, provide a useful framework for exploring these questions?

IT WAS a pleasure to organize the seminar on behalf of the UEF Law School. We have decided to organize other events on multiculturalism in the future, because the topic is incredibly important nowadays, also in Finland, and requires a cross-disciplinary approach and study. To talk and discuss means to know and understand more, especially if we have different backgrounds, even in the academia. This is also necessary to break the ice of our psychological barriers and fears while talking about multiculturalism. Legal perspective is important, but not the most important, definitely. We need anthropology, cultural ecology, human geography, the humanities, when we talk about a multicultural society. Otherwise, we are lost.

Pitkä kevät kirjojen parissa

Oskari Korhonen

KELLO 17.05. Viimeisetkin puurtajat on ajettu koesalista. Joensuun normaalikoulun lukion abiturientti Paula Aukee jaksaa vielä hymyillä kameralle, vaikka on nälkä ja väsyttää. Takana on viiden tunnin puserrus oikeustieteellisen alan valintakokeessa.

– TÄSSÄ ON ylioppilaskirjoitukset alla, joten en jaksanut lukea ihan niin paljon kuin mitä olisin voinut, Aukee harmittelee monen muun abiturientin tavoin, mutta lisää kokeen menneen kaikesta huolimatta hyvin.
Jokaiseen tehtävään ei voinut edes etukäteen valmistautua, sillä aineistotehtävässä ollutta materiaalia ei löytynyt koekirjoista.
– Tekijänoikeuslaista oli iso, neljän sivun aineisto, josta täytyi etsiä lainkohtia. Lakitekstiä oli melko hankala lukea niin, että sieltä löytää tärkeimmät pointit.

kuvateksti
Väsyneellä, mutta toiveikkaalla Paula Aukeella on takanaan pitkä rupeama kirjojen parissa.


VAIKKA OIKEUSTIETEELLISEN
alan valintakoe on nyt takana, kevään luku-urakka ei ole vielä suinkaan ohi. Keskiviikkona odottaisi vielä suomen kielen ja kirjallisuuden valintakoe. Lauantaina Aukee painaa valkolakin päähänsä ja aloittaa valmistautumisen vielä seuraavan viikon julkisoikeuden kokeeseen.

– PIDÄN ITSENÄISESTÄ opiskelusta, mutta olihan se eri tavalla haastavaa kuin lukiokirjojen lukeminen. Tällainen tarkkuus on ihan uutta, Aukee kertoo valinta- ja ylioppilaskokeisiin lukemisen eroista.
Hän luki aineiston ensin huolella läpi ja teki sen jälkeen kirjoihin alleviivaukset. Eri värit jäivät Aukeelle hyvin mieleen, joten niiden käyttämisestä oli apua.
– Tein alussa myös muistiinpanoja, mutta sitten aika loppui kesken.

AUKEEN INTO oikeustieteeseen syttyi tuomarina työskentelevän perhetutun tarinoiden ja käräjäoikeudessa suoritetun TET-harjoittelun kautta. Alan vaikeudesta on liikkunut monenlaisia huhuja.
– Luulin, että oikeustieteellinen teksti olisi täyttä hepreaa. Olihan siellä vaikeita juttuja, mutta kyllä se ihan suomea oli.

Työelämän eväitä Kuopiosta

Annastiina Purhonen

ELSA JOENSUUN järjestämä Lawyers@Work-työelämäekskursio suuntautui huhtikuun alussa Kuopioon: Itä-Suomen hovioikeuteen, Kuopion vankilaan sekä PwC:lle. Pohjois-Savossa meitä vierailijoita oli vastassa varsinainen ”betonibrutalismin ilmentymä”, kuten hovioikeuden Eeva Kaisa Kääriäinen työpaikkaansa kuvaili.
Itä-Suomen ja Kouvolan hovioikeuksien yhdistyttyä viime vuonna siirrettiin keskeisimmät toiminnot Kuopioon. Kouvolassa sijaitsee edelleen pysyvä istuntopaikka. Itä-Suomen hovioikeudessa Kuopiossa työskentelee tätä nykyä miltei 80 henkilöä, joista 35 tuomarin virassa.

elsajnskuopiossa2
Joensuulaisia oikeustieteen opiskelijoita Itä-Suomen hovioikeudessa.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDESSA määräaikaisena kansliapäällikkönä toimiva Kääriäinen kertoi hovioikeuteen saapuvan vuodessa noin 1 700 käsiteltävää asiaa. Noin 45 prosenttia asioista koskee jatkokäsittelylupaa, joista puolet evätään. Tänä päivänä sähköisten asiointipalveluiden kehittely ja käyttöönotto koskettavat myös hovioikeuden väkeä, joskin kysymykset järjestelmien toimivuudesta mietityttävät.
Vierailijoiden kysymyksiin muun muassa hovioikeuksien yhdistymisestä ja juttujen käsittelynopeuksista vastaili Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Pertti Nieminen.
– Käsittelyaikojen pituus on kasvanut muutoksen myötä. Ennen Kouvolassa käsittelyaika oli noin neljä kuukautta, mutta nyt istuntokäsittely voi olla noin 7–9 kuukauden pituinen, ja kirjallisten asioiden käsittelyaika vaihtelee, Nieminen kertoi.

KÄÄRIÄINEN AVASI työpäivänsä kulkua ja muistutti organisointikyvyn tärkeydestä.
– Juttuja on paljon, kerrallaan 10–20 asiaa päällekkäin, eikä työpöytä liene koskaan tyhjä. Työn imu on silti niin kovaa, että viihdyn työssäni mainiosti.
Kirjoittamisesta pitävä Kääriäinen mainitsi työnsä parhaaksi puoleksi älyllisen ponnistelun, vaikka toisinaan jutturuuhkasta johtuva stressi voi painaa päälle.
– Parhaita hetkiä ovat ne, kun hankalalta tuntunut juttu viimein kirkastuu ja jäsentyy juridiseen viitekehykseensä.
Sekä Kääriäinen että Nieminen kannustivat opiskelijoita auskultoimaan. Tuomioistuinharjoittelun voi suorittaa yhdistäen hovioikeuden puolen vuoden osuuden joko käräjäoikeudessa tai hallinto-oikeudessa suoritettavaan puolivuotiseen.
– Meillä Itä-Suomen hovioikeudessa on aina vuosittain yksi tuomioistuinharjoittelija. Auskultointi tarjoaa aitiopaikan seurata prosessia, Kääriäinen rohkaisi.

VIERAILU KUOPION vankilassa edusti ekskursion parasta antia ja herätti opiskelijoissa paljon kiinnostusta. Vankitoiminnoista vastaava Kuopion vankilan apulaisjohtaja Jukka Häkkilä johdatteli ryhmämme kiinnostavaan keskusteluun vankiloiden merkityksestä, niiden arkipäiväisistä toiminnoista sekä toiminnan kustannus-hyöty-ajattelusta.
Vaikka vankiloiden ylläpito on rahaa vievää, alleviivasi Häkkilä asiallisten olosuhteiden edesauttavan kuntoutumista ja yhteistyökykyistä ilmapiiriä.
– Ei ole tarkoituksenmukaista tehdä vankilasta jotenkin kiduttavaa ja kurjaa laitosta – se vain provosoisi vastarintaan. Tavoitteena on saada rikoksentekijä lopettamaan rötöstely ja siirtymään tavalliseen elämään. Vapaudenmenetys on itsessään rangaistus.

KUOPION VANKILASSA on 93 vankipaikkaa ja henkilöstöä on 75 hengen verran. Suurin osa vangeista on tutkintavankeja, mutta vankeusvankejakin on muutamia. Vankilan läheisyydessä toimii myös vapauttamisyksikkö.
Useimmilla vangeilla suurin ongelma liittyy päihteiden käyttöön. Päihdeongelmaiselle normaali elämä ja peruskunto ovat vieraita käsitteitä. Tästä syystä Kuopion vankilan yhteyteen ei remontin ja laajennuksen yhteydessä rakennettu teollisuushalleja vankien työskentelyä varten, vaan ohjattu toiminta keskittyy esimerkiksi käsityöpuolella arkisten taitojen hankkimiseen taikka opiskeluun.

ENNAKKO-OLETTAMAT ANKEASTA, kenties epäsiististäkin vankilamaailmasta murenivat, kun Häkkilä kierrätti ryhmäämme eri osastoilla. Vierailut muun muassa perhehuoneessa, vastaanottotilassa ja tarkkailusellissä havainnollistivat vankila-arjen kulkua hyvin. Mielenkiintoisimmat kohtaamiset ryhmämme taisi kuitenkin kokea erään vangin omassa sellissä sekä pastorin vetämässä keskusteluryhmässä.
Modernit tilat yhdistettynä räiskyviin väreihin aina kirkkaan vihreästä oranssiin ja punaiseen tulivat monelle yllätyksenä. Piristävällä värimaailmalla on myös käytännöllinen syy: vartijat tunnistavat värityksen avulla eri tilat nopeasti myös valvontakameran kuvista.
Myös sellikäytävillä näyttäytyvä rauhallinen ja arkinen tunnelma sekä työntekijöiden välillä aistittava rennon luottamuksellinen ilmapiiri häivyttivät lopunkin vankilaelämään liitetyn salaperäisyyden.
– Yhteistyöhengessä täällä pyritään vankien kanssa toimimaan, ja konflikteja meillä onkin harvoin. Nykyaikaiset tilat parantavat turvallisuutta ja käytännön toimia, Häkkilä summasi.

PÄIVÄ PÄÄTTYI vierailuun PricewaterhouseCoopersin eli PwC:n Kuopion toimistolla, jossa ryhmän ottivat vastaan KHT-tilintarkastaja Juha Toppinen ja lakimies Jari Lappalainen.
Itsenäisistä yrityksistä koostuva PwC on yksi maailman suurimmista tilintarkastusketjuista. Toppinen ja Lappalainen kertoivat omasta työurastaan ja työnkuvastaan. Vaikka työtä riittää tasaisesti koko vuodelle,  kevät tilinpäätökset tehdään vuodenvaihteen jälkeen ja tilintarkastajaa tarvitaan jo pian sen jälkeen. Tilintarkastajalle kertyy melkoisesti ajokilometrejä, mutta lakimies saa välillä viettää aikaa myös toimistolla.

Sattuman kaupalla unelmauralle – Maija Dahlberg lukiolaisten haastateltavana

Riina Sorsa ja Iiro Multanen, toisen vuositason opiskelijat Joensuun yhteiskoulun lukiosta, tutustuivat kahden päivän ajan oikeustieteiden laitoksen toimintaan. Luennoilla istumisen, opiskelijoiden tapaamisen ja hakuoppaisiin tutustumisen lisäksi he haastattelivat valtiosääntöoikeuden yliopisto-opettaja Maija Dahlbergiä tämän uravalinnasta, opiskelusta ja väitöskirjasta.

maija_blogi
Yliopisto-opettaja Maija Dahlbergin ura yliopistolla alkoi tutkimusavustajan töistä professorin projekteissa. Kuva: Riina Sorsa

Riina: Kerro ensin, kuka olet ja miksi päädyit opiskelemaan oikeustieteitä.
Maija: Olen Maija Dahlberg, valtiosääntöoikeuden yliopisto-opettaja. Aloitin omat opintoni silloisessa Joensuun yliopistossa suoraan lukiosta valmistuttuani. Se oli enemmän tai vähemmän sattuman kauppaa, mutta huomasin nopeasti tykkääväni tästä.

Riina: Mitä valtiosääntöoikeus on?
Maija: Valtiosääntöoikeus on ylimpien valtioelinten, rakenteiden ja järjestelmien keskinäisiä suhteita sääntelevä oikeudenala. Useissa kysymyksissä liikutaan hyvin lähellä politiikkaa. Toinen iso alue institutionaalisten puolen lisäksi ovat perus- ja ihmisoikeudet.

Riina: Mikä on tutkimuskohteesi tällä hetkellä?
Maija: Tutkin väitöskirjassani Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja siihen liittyviä legitiimisyyskysymyksiä jäsenvaltioiden näkökulmasta. Tuomioistuin tekee aika paljon dynaamista tulkintaa ja laajentaa valtion velvollisuuksia sopimuksen nojalla. Herää kysymys, että onko sille mitään rajoja? Esitän tutkimustuloksenani suosituksen siitä, miten ihmisoikeustuomioistuimen tulee toimia, jotta se säilyttäisi legitiimisyytensä.

Haluan ehkä jatkaa tästä aihepiiristä laajemminkin, esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen näkökulmasta. Toisaalta, nyt kun olen pyörinyt niin pitkään ihmisoikeustuomioistuimen kanssa, haluaisin tutkia valtiosääntöoikeutta esimerkiksi lainvalmistelun näkökulmasta. Lainvalmistelu, laillisuusvalvonta, perustuslainmukaisuuden valvonta ja muut kansallisen valtiosääntöoikeuden peruskysymykset värittävät väitöskirjani jälkeistä aikaa.

Iiro: Minkä vuoksi päädyit opetushommiin, etkä toimimaan ”kentällä”?
Maija: Yksi aika praktinen syy voi olla, että pääaineeni on valtiosääntöoikeus. Jo kandin jälkeen pääaineeni professori houkutteli, että jäisin tutkimusavustajaksi hänen projekteihinsa. Graduvaiheessa löysin sisäisen tutkijan paloni. Se puoli veti ja minulle tarjottiin töitä jo ennen valmistumista. Minulle on tarjottu jatkuvasti mielenkiintoisia töitä ja olen saanut vaikuttaa opetuksen sisältöön. Vapaus tehdä sitä, mikä kiinnostaa, on saanut jäämään tänne yliopistolle.

Iiro: Millaisissa työtehtävissä olet toiminut?
Maija: Aloitin tutkimusavustajana, jolloin kokosin lähteitä ja tein joitain osia tutkimukseen. Siitä eteenpäin olen työskennellyt tutkimusamanuenssina ja vuodesta 2009 lähtien yliopisto-opettajan nimikkeellä.

Riina: Miltä oikeustieteiden opiskelu on tuntunut, onko se rankkaa?
Maija: Olen aina sanonut, että opiskelu vaatii eniten istumalihaksia ja sitä, että osaat käyttää kalenteria. Alussa tietyt asiat pitää vain opetella ulkoa, mutta silloin kun asia kiinnostaa, sitä ei koe vaikeana. Vaikeisiin kysymyksiin vain käyttää enemmän aikaa. En olisi ikinä uskonut, jos joku olisi sanonut minulle tullessani opiskelemaan vuonna 2003, että kirjoittaisin väitöskirjan englanniksi. En koe itseäni kovin hyväksi kielissä, mutta toisella kielellä kirjoittaminen ei vaadi laudatur-tasoa, vaan ennemminkin sinnikkyyttä.

Riina: Entä samanaikainen samanaikainen opettajan ja tutkijan työ, onko se rankkaa ja aikaa vievää?
Maija: No, kyllä. Olen kirjoittanut väitöskirjani täysipäiväisenä opettajana. Viimeisin puoli vuotta on ollut minulle vapaa opetuksesta, jonka aikana viimeistelin väitöskirjani ja lähetin sen esitarkastukseen. Toisaalta opettaminen ja tutkiminen ovat myös tukeneet toisiaan.

Iiro: Millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on? Jäätkö tänne vai suuntaatko esimerkiksi Eurooppaan?
Maija: Tännehän sitä oltaisiin väitöksen jälkeen opetushommiin jäämässä. Toki Eurooppa kiinnostaa lyhyinä tutkimusjaksoina. Ennen kuin aloitin jatko-opinnot, olin vuoden verran European Master’s Degree -ohjelmassa Venetsian ja Lundin yliopistoissa. Se on yksi arvokkaimmista vuosista väitöskirjani ja työni kannalta. Perus- ja ihmisoikeuskysymykset eivät pysy Suomen rajojen sisäpuolella, joten joskus täytyy lähteä muuallekin.

"Oikeutta kohtuudella" is the official blog of UEF Law School. Posts in Finnish or in English.