Nord Stream 2 and EU Energy Law

Kim Talus
Professor of European Economic and Energy Law

 

 

THE NORD Stream 2 project and its predecessor Nord Stream 1 are well-known international pipeline projects. Nord Stream 2 will, when completed, bring gas from Russia to Germany and the offshore section of the pipeline will extend over around 1200 kilometers across the seabed of the Baltic Sea. The route will largely follow that of Nord Stream 1 that become operational in 2011 (first stream) and 2012 (second stream). The 8 billion euro’s pipeline is expected to be operational at 2020.

WITHIN THE EU, the pipeline will cross the exclusive economic zones (EEZ) of Finland and Sweden as well as the EEZ and territorial waters of Denmark and Germany. For Finland, this means that the project requires certain permits and consents from the Finnish authorities. These include the following: (1) a consent pursuant to the Act on the Exclusive Economic Zone of Finland (1058/2004), and (2) a water permit pursuant to the Water Act (578/2011). Furthermore, an environmental impact assessment pursuant to the Environmental Impact Assessment Act (468/1994) must also be carried out.

IN 2015, the Finnish Ministry for Foreign Affaires made a note that Energy Union and Commission interpretation of energy security aspects of the pipeline would somehow be relevant for Finnish permitting process. This is an interesting but incorrect claim.

FIRST, AS a forthcoming study examining the applicability of the EU Third Energy Package, adopted in 2009, to Nord Stream 2 will conclude, the rules laid down in the Third Energy Package, cannot be applied to Nord Stream 2. There are a number of different arguments that support this finding. These include (1) the intent of the EU legislator, (2) the actual content and wording of the law, and (3) current Member State and EU level practice in relation to past and future pipelines.

SECOND, THE jurisdiction of a coastal State is limited by UNCLOS (United Nations Convention on the Law of the Sea). The Finnish EEZ is governed domestically by the Act on the Exclusive Economic Zone of Finland (1058/2004) (hereinafter the ‘Finnish EEZ Act’). Chapter 2 of the Finnish EEZ Act contains a list of Finnish laws that apply to the EEZ. This list does not include the Finnish Natural Gas Market Act (508/2000), which is therefore not applicable in the Finnish EEZ. Since this Act transposes the Gas Market Directive into Finnish law, it follows that the Gas Market Directive does not apply to pipeline projects within the Finnish EEZ. The situation seems to be similar under the Swedish EEZ Act (Lag (1992:1140) om Sveriges ekonomiska zon): the Swedish Natural Gas Act (Naturgaslag (2005:403) is not applicable in the Swedish EEZ. For Denmark, due to the existence of an upstream natural gas sector, the situation is not identical. However, the Danish Natural Gas Supply Act (Lov om naturgasforsyning, which implements relevant parts of TEP into the Danish legal system) provides that transmission networks in the territorial sea or the EEZ that are not connected to the Danish natural gas system are explicitly excluded from the scope of the Act.

(The full article will be published as Kim Talus, ‘Application of EU energy and certain national laws of Baltic Sea countries to Nord Stream 2 pipeline project’, Journal of World Energy Law & Business 10 (2017) 1), in February 2017.)

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Yksikätinen juristi

Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella ja päätti juuri työnsä hallinnon suunnittelijana Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymässä.

ANNOIN TAANNOIN eräässä sairaanhoitopiirin kokouksessa niin kutsutun juristin vastauksen erääseen oikeudelliseen kysymykseen: vastaus sisälsi liudan sillä hetkellä mieleeni juolahtaneita, lainsäädännön näkökulmasta hyväksyttäviä ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja. Varsinaisen substanssin arvioinnin ja eri toimintamallien välisen puntaroinnin jätin suosiolla itseäni viisaammille ja kokeneemmille. Pitkän uran lääkärinä tehnyt, sittemmin hallinnollisiin tehtäviin siirtynyt viranhaltija pudisteli esitykseni jälkeen päätään ja päivitteli nauraen muulle kokousväelle: ”Oletteko koskaan nähneet yksikätistä juristia? Tuokaa minulle sellainen – nämä muut eivät koskaan kerro suoraan parasta vaihtoehtoa, vaan toteavat aina ensimmäisen jälkeen, että ’on the other hand’!”

OLKOONKIN, ETTÄ viranhaltija vitsaili melko ronskisti vammaisuudella, oli hän oikeassa varsinaisessa asiassaan: se on onnekas, joka pyydystää tiimiinsä lainoppineen, jonka vastaus mahtuu mukavasti yhdelle kämmenelle. Tässä onnistuakseen juristin on opeteltava seisomaan leveässä haara-asennossa – toinen jalka substanssissa, toinen juridiikassa.

JOTKIN OIKEUDENALAT ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin liittyvissä työtehtävissä juristi voi toimia verraten autonomisesti: esimerkiksi perinnön jakamiseen tai työsuhteisiin liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on useimmiten mahdollista löytää vastaus oikeudellisen koulutuksen, lainopin menetelmien ja tavanomaisen elämänkokemuksen avulla. Sen sijaan esimerkiksi mielenterveyslain (1116/1990) mukaiset, tahdonvastaiseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat kiusallisen monimutkainen juridis-lääketieteellinen kokonaisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii joko juristin tai lääkärin saumatonta yhteistyötä taikka yhden ihmisen laajaa osaamista molemmilta tieteenaloilta. Myös esimerkiksi monissa ympäristöoikeuteen liittyvissä kysymyksissä on iloa vaikkapa ympäristö-, metsä- tai luonnontieteellisestä osaamisesta.

ON THE other hand, moni ystäväni on ansiokkaasti puolustanut näkemystä, jonka mukaan juristin roolina on olla organisaatiossaan hieman ulkopuolinen, oikeusjärjestelmän terveiset työhön tuova mahdollistaja, jonka tehtävänä on kertoa muille, mikä onnistuu ja mikä ei. Voiko tästä näkökulmasta ”liiallinen” substanssiosaaminen jopa vaarantaa juristin objektiivisuutta tai vaikeuttaa luovaa juridista ajattelua? Onko yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä kouluttaa ihmisestä ensin jonkin aivan toisen alan asiantuntija, jotta hänestä voidaan myöhemmin kouluttaa alan oikeudellisten kysymysten parissa painiva asiantuntija? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta: jokaisen työyhteisön – oli se sitten julkinen tai yksityinen – on itse määriteltävä se oikeudellisen osaamisen taso, jolla se pystyy parhaiten huolehtimaan velvollisuuksiensa noudattamisesta, toteuttamaan asiakkaidensa oikeuksia ja varautumaan oikeudellisiin riskeihin. Tarvitaanko organisaatiossa erillisiä lakimiehiä, ostetaanko oikeudelliset palvelut lakiasiain- tai asianajotoimistolta vai koulutetaanko työyhteisöön useampia oman alan juridiikkaan erikoistuneita työntekijöitä?

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitoksella suoritettavat HTK/HTM-tutkinnot vastaavat erinomaisesti esimerkiksi viimeisimpään tarpeeseen. Moni hakeutuu oikeudellisten perustutkinto- (korkeakoulututkinnon suorittaneen on mahdollista hakeutua suoraan maisterivaiheeseen) tai jatko-opintojen pariin taskussaan tutkinto ja runsaasti työkokemusta joltain aivan toiselta alalta. Pelkästään oikeustieteiden laitoksen työntekijöistä löytyy esimerkiksi entisiä tai nykyisiä – miten kukakin itsensä identifioi – sosionomeja, insinöörejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä, poliiseja, sosiologeja, ekonomeja, metsätieteilijöitä ja sirkustaiteilijoita.

TOINEN TIE työyhteisöjen oikeudellisen osaamisen turvaamiseen on oikeudellisen koulutuksen tarjoaminen myös muille kuin tuleville juristeille. Moneen tutkintoon kuuluu tai suositellaan sisällytettävän oman alan juridiikkaa: opettajille koulutusoikeutta, ekonomeille vero-oikeutta ja psykologeille oikeuspsykologiaa. Itä-Suomen yliopisto on vastikään myöntänyt oikeustieteiden laitokselle kehittämisrahaa terveydenhuolto-oikeuden opetuksen kehittämiseen. Viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetyn terveydenhuolto-oikeuden kurssin haastavuus ja rikkaus syntyy useista eri koulutusohjelmista tulevien opiskelijoiden tarpeiden ja osaamisen huomioimisesta ja yhteensovittamisesta. Kurssilla istuu tulevien juristien lisäksi tulevia lääkäreitä, farmaseutteja, proviisoreja ja sosiaalityöntekijöitä. Organisaation oma lakimieskin pääsee kunnolla työnsä syrjään vasta, kun myös muut ymmärtävät työnsä oikeudelliset ulottuvuudet ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.

E-waste Realities and Legal Utopias: Labourers Lost in Translation

Sabaa A. Khan

Postdoctoral researcher, International Environmental Law, PhD

 

“Does the law exist for the purpose of furthering the ambitions of those who have sworn to uphold the law, or is it seriously to be considered as a moral, unifying force, the health and strength of a nation?” James Baldwin. No Name in the Street. 1972.

THE MASSIVE amount of electronic waste that is produced from the global use of digitized commodities is one of the most pressing social and environmental challenges of the 21st century. Global flows of e-waste are particularly problematic for the many developing countries where informal, dangerous e-waste recycling work has proliferated. While providing a poverty alleviation strategy for some of the most marginalized communities in countries such as Ghana and India, informal e-waste recycling work is dangerous, presenting substantial risks to human and environmental health.

Dismantling and smelting at Agbogbloshie. Photo: Sabaa A. Khan

REGULATORY RESPONSES to curtail the pollution emanating from these informal ‘urban mining’ industries are on the rise but the economic and social prospects they carry for informal waste workers are uncertain.

WASTE GOVERNANCE regimes can be entirely ineffective when designed without meaningful consideration of the socioeconomic realities of e-waste recycling. This is evidenced by India’s e-waste law adopted in 2012, despite international human rights concerns linked to its negative impact on the 80,000 people working in India’s informal e-waste recycling sector and their families.

REGRETTABLY IT seems Ghana is pursuing a similar, highly exclusionary legal path.  A look at Ghana’s newly adopted Hazardous and Electronic Waste Control Management Bill (2016) reveals that this ‘sustainable’ e-waste regime lacks any coherent linkage to the existing waste management system, in which 95% of the e-waste generated is collected by the informal sector.

Agbogbloshie e-waste worksite. Photo: Sabaa A. Khan

IN GENERAL, the legal framework maintains the informal e-waste sector in invisible and insecure arrangements along the e-waste value chain. It establishes a State-led e-waste collection and recycling system that is totally delinked from the current reality of the e-waste chain in which e-waste generating households and businesses sell e-waste to informal sector collectors.

EXISTING SOCIAL arrangements surrounding e-waste that involve exchanges between formal and informal actors on local and transnational scales are buried underneath this new, top-down, state-centered legal vision for the social and economic ordering of e-waste management. Rather than incentivizing manufacturers and importers to develop efficient closed-loop systems and foster sustainable relationships with informal waste collectors, the legislation gives the government immense discretion and control over e-waste management. It advocates a state-managed chain from collection to processing, providing no clarity on potential opportunities for the legal recognition of small-scale informal collectors who currently dominate the system.

GHANA’S NEW e-waste law appears to create an imaginary space in which the informal sector simply does not exist. Moreover, it is a space under the strict command of governmental authorities who are empowered to order the “sealing up” of any “area, site or premises” suspected to be a place for hazardous waste disposal. Law enforcement officers are also granted a “power of search, seizure and arrest” over any person or place suspected of keeping or transporting hazardous wastes. Spaces that fall under the scope of these governmental powers include vehicles, lagoons, ponds, landfills, buildings, structures, storage containers and ditches. Evidently, this vaguely configured broad authority further legitimizes the persecution of informal waste collectors who are already subject to constant harassment, hostility and seizure by municipal authorities.

THE NEWLY adopted legislation reflects the State’s distorted vision of what constitutes the e-waste economy. It is entirely removed from the spatial reality of actual e-waste flows and is likely to further drive the informal sector into places of invisibility that are characterized by environmental and social risk. Hence, law as embodied within the new e-waste legislation presents new threats to the livelihood of informal workers, rather than clarifying their engagement as stakeholders in a sustainable e-waste economy.

95 percent of e-waste is collected by the informal sector. Photo: Sabaa A. Khan

IN ESSENCE, the laws of e-waste, at all scales, have originated from an artificial perspective of what constitutes sustainable waste governance, and have thus fostered the invisibility and precarious growth of the informal workforce.

AS TO international environmental law, the evolving dynamics of the Basel Convention show that the Convention works together with the international trade regime to legitimize the e-waste trade.  It does so by retaining its primary focus on removing barriers on transnational movements of used e-products. Global objectives in relation to human health protection remain mostly symbolic and unactionable, trapping the social and labour hardships of the global waste economy within the realm of national sovereignty. The possibility for certain transnational actors to play a role in international waste trading without engaging any form of accountability, and sometimes even preserving their anonymity, inevitably expands opportunities for transnational environmental crime in the global e-waste value chain and facilitates the proliferation of exploitative working conditions within the informal economy.

GHANA HAS certainly taken a critical step forward in introducing national e-waste legislation. However, the social and environmental success of the new law is far from imminent and will entirely depend on how inclusively the new regime will be operationalized with respect to the most marginalized social groups whose livelihoods have come to depend on their participation in the urban waste economy.

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Rainforests in the Paris Agreement: Old Wine, New Bottles?

eugenia2Maria Eugenia Recio

Researcher, MPhil, Environmental and Climate Change Law

 

MERELY A year after its adoption, the landmark Paris climate change treaty came into effect on 4 November 2016. Its Parties are currently convening for the first time in Marrakesh, Morocco. These are clearly important steps for the United Nations climate change regime. At the same time, in light of countries’ nationally-determined contributions (NDCs) under the Paris Agreement, it is clear that more ambitious mitigation efforts are needed to achieve the 1.5°C and 2°C temperature goals included in the Agreement.

LARGE FORESTS located in developing countries can play an important role in global climate change mitigation efforts by taking up carbon from the atmosphere and storing it. The Paris Agreement taps into this potential by encouraging countries to implement measures to reduce deforestation and forest degradation, commonly known as “REDD+”. The basic idea behind REDD+ is that developing countries can apply for compensation for the greenhouse gas emissions avoided by protecting and not cutting their standing forests.

BUT DOES the inclusion of REDD+ in the Paris Agreement actually strengthen international efforts with respect to forests? The protection of natural forests through a multilateral, legally binding agreement has been on the international agenda for over two decades. Sovereignty concerns of developing countries were one of the main reasons why such agreement has not materialized. Nevertheless, during ten years of negotiations on REDD+ under the UN Framework Convention on Climate Change, countries have agreed on a variety of detailed rules in the form a dozen decisions by the Convention’s governing body known as the Conference of the Parties (COP).

DECICIONS BY the UNFCCC COP have gradually helped to build trust, allowing developing countries to engage in negotiations that could be considered to be “safer” than negotiations on a legally binding agreement. Following the mention of REDD+ and the existing framework in the Paris Agreement, the collection of decisions taken to protect forests in developing countries is now for the first time anchored in a legally binding agreement.

A LEGALLY binding agreement implies a stronger commitment by countries to comply with its provisions, as it usually requires ratification by national parliaments. However, the legal force of each particular provision in the agreement depends on the language used. Thus, while the Paris Agreement is clearly a legally binding international agreement, it contains both mandatory and non-mandatory language. Notably for forests, countries are merely “encouraged” to take and support REDD+ action; this does not create a legal obligation to implement REDD+.

ALSO THE existing rules for REDD+ adopted by the COP make its implementation completely voluntary. Furthermore, they favour results-based payments, meaning that countries first need to take action on REDD+ before being compensated based on emission reductions. Such an approach excludes the possibility that REDD+ countries take on obligations to reduce forest emissions beforehand.

REGARDLESS OF the largely voluntary nature of the legal framework for REDD+, Parties to the Paris Agreement have taken on a political commitment to support REDD+. This political recognition can arguably give REDD+ a higher profile and boost its implementation, which could result in more funding to address deforestation in developing countries and broader international support.

ANOTHER POSITIVE step is that REDD+ rules relating to transparency require countries to report on emission reductions and on the impacts that activities have on forest communities and the environment (e.g. biological diversity). However, international oversight over such reporting is limited, and the process remains largely in the hands of national governments.

IT IS useful to note here that while the Paris Agreement also establishes a broader framework for transparency and review, it does not change the transparency rules for REDD+ and recognizes that the REDD+ framework is “already developed”. This does not mean, however, that the existing REDD+ rules are cast in stone. On the contrary, the inclusion of REDD+ in the Paris Agreement creates, in my view, a stronger mandate for Parties to make changes to REDD+ rules in the future. This could mean, for example, aligning REDD+ rules with the new transparency framework applicable to the post-2020 climate regime.

FINALLY, THE Paris Agreement also contains elements that can attract participation in REDD+. First, it effectively reassures that REDD+ will continue to be a part of the long-term international climate regime. This offers a positive assurance for those considering to invest in REDD+ in the medium- to long-term.

SECOND, WHILE the relationship between countries’ nationally-determined contributions (NDCs) under the Paris Agreement and REDD+ remains subject to clarification, REDD+ could be part of the toolbox available for countries to achieve their NDCs.

THIRD, FOR countries willing to use markets to finance REDD+, the agreement creates the legal basis for a market mechanism for countries to ostensibly trade emission reductions, although whether and how it will be used for REDD+ implementation remains to be seen.

IN SHORT, the Paris Agreement does make a difference for REDD+ by enhancing political support for REDD+, strengthening the mandate to continue addressing REDD+ through the climate regime, and offering elements that can broaden country participation in the future.

 

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Juristin identiteettikriisi

oskari_edustavampi2Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee muun muassa viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

HELSINGIN YLIOPISTON siviilioikeuden professori Heikki Halila karsinoi tuoreimmassa Lakimiesuutiset-lehdessä (“Ja me juristit nauroimme niin”, Lakimiesuutiset 7/2016, s. 15) oikeustieteilijöitä pohjatutkintonsa perusteella pappeihin ja lukkareihin. Halila päättää oikeustieteellisiä yliopistotutkintoja käsittelevän tekstinsä seuraavasti:

”Olen kiinnittänyt Ville Pöngän kanssa Lakimies-lehdessä kuluvana syksynä huomiota siihen, että oikeustieteen tohtorin tutkinnon voi suorittaa vailla lakimieskoulutusta oleva henkilö. Asianomainen ei kuitenkaan tämän kautta tule lakimieheksi. Olemme ehdottaneet, että tutkinto olisi tässä tapauksessa filosofian tohtori sekaannuksen välttämiseksi. Sellaista syntyykin, kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt hallintotieteen maisteri käyttää puheessaan ilmaisua ”me juristit”. Tämä tuo mieleen vanhaa kaskun: lukkarit olivat koolla iloisissa merkeissä, ja lopuksi me papit nauroimme niin.”

HALILAN VERTAUS on herättänyt närää ainakin Twitterissä, jossa esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio twiittasi huomauttaen, että ”Ei todellakaan ole tätä päivää dissata oikeustieteen alalle muulla pohjatutkinnolla ponnistaneita.” Nuotion ja muiden oikeustieteilijöiden kipakka suhtautuminen Halilan kaskuun muistuttaa siitä, että asioilla, joilla voi olla merkitystä ammatillisen edunvalvonnan näkökulmasta, ei tarvitse eikä tässä tapauksessa saa olla merkitystä tieteen saralla. Oikeustieteellisessä tutkimusyhteisössä jako pappeihin ja lukkareihin on tarpeetonta ja yksinkertaisesti mautonta.

MIKÄ ON se vaara, joka ”sekaannuksesta” seuraa? Onko työnantajilla nykytilanteessa aidosti vaikeuksia selvittää työnhakijoiden kelpoisuus mahdollisista sekaannusta aiheuttavista tohtorintutkinnoista huolimatta erityisesti sellaisia virkoja täytettäessä, joihin on vaatimuksena nimenomaisesti oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto (eli OTM-tutkinto, joka yliopistolain (558/2009) 37 §:n 4 momentin mukaan edelllyttää ensin suoritettua oikeusnotaarin tutkintoa)? Sen sijaan, että tiedemaailma velvoitettaisiin tekemään tieteeseen perustumatonta karsinointia, olisi asianmukaisinta pitää kirkkaana sekä omassa että muiden mielessä, että oikeustieteen tohtorin tutkinto on luonteeltaan tieteellinen tutkinto, eikä tuota – eikä sen ole tarkoitustaan tuottaa – pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa kelpoisuusvaatimuksena on edellä mainittu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. (1)

PYRKIMYS SÄILYTTÄÄ juristi-termi yksinomaan yhden tietyn tutkinnon suorittaneiden käytössä herättää kysymyksen Halilan skenaariosta: kun esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt, muun kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut – esimerkiksi kauppatieteiden, valtiotieteiden tai hallintotieteiden maisteri (2) – haluaa viitata yhteisönä kaikkiin oikeudellisen ajattelun sisäistäneisiin ja oikeutta sen sisäisestä näkökulmasta tarkasteleviin henkilöihin itsensä mukaan lukien, mitä termiä hänen tulisi käyttää? Oikeustieteilijässä on vahva akateeminen vivahde, enkä ole varma, onko se sopiva kattotermi kuvaamaan myös esimerkiksi käytännön lakimiestehtävissä toimivia henkilöitä, joilla ei ole akateemisia intressejä. Opettajakuntaankaan harvemmin viitataan kasvatustieteilijöinä, vaikka he ovat opiskelleet kasvatus- tai käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja tehneet opinnäytetyön verran tieteellistä tutkimusta. Lainoppineet ja oikeusoppineet (laki- ja oikeusprofessoreista puhumattakaan) voisi jatkossakin jättää vain iltapäivälehdistön otsikkoihin.

JURISTI- JA lakimies-termejä käytetään melko vakiintuneesti toistensa synonyymeina. Termeillä on kuitenkin myös eronsa: harva työskentelee yksinomaan juristi-nimikkeellä, mutta lakimies on myös yleinen ammattinimike, kuten “asiantuntija” tai “sihteeri”. Juristi tai lakimies eivät kuitenkaan ole suojattuja ammattinimikkeitä, kuten esimerkiksi asianajaja. Tämän vuoksi lakimies-nimikkeellä tai lakimiestehtävässä (mahdollisesti erikoisalaa kuvaavalla etuliitteellä varustettuna esimerkiksi ympäristölakimies tai hankintalakimies) voi toimia ja toimii myös muita kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että osa perinteisistä lakimiestehtävistä, kuten syyttäjä, asianajaja tai tuomari on varattu vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon tutkinnon suorittaneille (3).  Viralliset ja epäviralliset kelpoisuusvaatimukset muuttuvat jatkuvasti julkisten ja yksityisten työnantajien tarpeiden mukaisesti: esimerkiksi hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi poliisin hallinnosta annetun lain muuttamisesta (HE 121/2016 vp) esitetään, ettei useimpiin ylempiin poliisivirkoihin (pois lukien poliisilakimiehen virka) vaadittaisi enää oikeustieteen ylempää korkeakoulututkintoa, vaan ylempää korkeakoulututkintoa. Yksityiset työnantajat ovat olleet vapaampia päättämään tehtäväkohtaisesti omista kelpoisuusvaatimuksistaan, mikä on näkynyt joustavuutena tutkintojen suhteen.

ONGELMAN YDIN on tässä: haluammeko juristi-termin kuvaavan tulevaisuudessa tiukasti muodollista koulutustaustaa vai kenties syvällisemmin ajattelutapaa ja tosiasiallista osaamista? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paremman puutteessa “juristi” on mitä mainioin termi kuvaamaan tutkintoriippumattomasti sellaista kyvykästä ihmistä, joka on saanut pintapuolista syvällisempää oikeudellista koulutusta, hallitsee lainopin ja kykenee keskustelemaan oikeudesta sen sisäisestä näkökulmasta oikeustieteen terminologiaa ja oppeja hyödyntäen. Monen KTM-, VTM- tai HTM-tutkinnon yhteydessä on mahdollista lukea juridiikkaa lähes tai tismalleen yhtä paljon kuin OTM-tutkinnossa ja saavuttaa tosiasiallisesti jopa yhtä syvällinen oikeustieteellisen osaamisen taso. Historiallisestikin olisi kovin kummallista sitoa juristi-termin käyttö yksinomaan tietynlaisen yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen juridisen ajattelutavan ja osaamisen asemesta. Olisi suorastaan vähättelevää olla kutsumatta juristiksi henkilöä, joka on toiminut lakimiestehtävissä ennen yliopistolaitoksen syntyä.

 

1) Oikeustieteellisen alan ylempi korkeakoulututkinto on Suomessa nykyisin myös kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto (MICL, Master of International and Comparative Law). Se ei kuitenkaan tuota kelpoisuutta esimerkiksi syyttäjäksi, asianajaksi tai tuomariksi. Muun muassa näiden tehtävien kelpoisuusvaatimuksena on tämän kirjoituksen kolmannessa alaviitteessä mainittujen säännösten mukaan “muu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto”. Tässä kirjoituksessa oikeustieteen ylemmällä korkeakoulututkinnolla viitataan muuhun kuin MICL-tutkintoon.

2) Oikean kirjoitusasun leviämisen edistämiseksi huomautettakoon, että toisin kuin Halilan tekstistä voi saada käsityksen, suomalaisissa yliopistoissa ei voi suorittaa hallintotieteen maisterin tutkintoja. Oikea tutkintonimike kirjoitetaan monikossa, kuten myös muut yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tutkinnot: hallintotieteiden, yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden. Oikeustieteellisellä alalla vastaava tutkintonimike on kuitenkin yksikössä: oikeustieteen maisteri.

3) Ks. syyttäjien osalta syyttäjälaitoksesta annetun lain (439/2011) 13 ja 21 § ja valtioneuvoston syyttäjälaitoksesta antaman asetuksen (1390/2011) 4 §:n 2 momentti, asianajajien osalta asianajajista annetun lain (496/1958) 3 §:n 1 momentin 2 kohta ja tuomarien osalta tuomareiden nimittämisestä annetun lain (205/2000) 11 §.

Introducing the CCEEL Blog and CCEEL Activities on Climate Law

katikulovesiharrovanasseltKati Kulovesi, Co-Director of CCEEL and Professor of International Law

Harro van Asselt, Professor of Climate Law and Policy

THE PAST few weeks have been remarkable for the evolution of international climate law. A month ago, the Paris Agreement obtained the required ratifications both in terms of the number of countries and their share of global greenhouse gas emissions. As a result, the Paris Agreement will come into effect on 4 November 2016. Its Parties will convene for the first time next week in Marrakesh, Morocco. The entry into force of the Paris Agreement and the first meeting of its Parties are major steps forward for international climate law and policy under the auspices of the United Nations Framework Convention on Climate Change.

BUT IMPORTANT developments have also taken place elsewhere. In early October, the International Civil Aviation Organisation (ICAO) reached agreement on a global mechanism to offset aviation emissions from 2020 onwards. This decision was taken against the backdrop of rapidly growing global aviation emissions. While not perfect, the new ICAO offsetting mechanism represents important progress after years of stalled negotiations.

FINALLY, ON 15 October 2016 an important new amendment was adopted to the Montreal Protocol on Substances that Deplete the Ozone Layer to phase out hydrofluorocarbons (HFCs). These are highly potent greenhouse gases used mostly in air conditioning and refrigerators. Without new regulatory measures, it was feared their emissions would grow, posing a serious threat to climate change mitigation efforts. Indeed, it has been estimated that if implemented, the Montreal Protocol amendment will slow down global warming by up to 0.5 degrees Celsius in the next few decades.

THESE THREE developments are undoubtedly all significant milestones in the evolution of international law on climate change. Just a few years ago the prospects for all three agreements looked gloomy, and the recent developments thus show that countries are increasingly prepared to use international law as an instrument to tackle climate change.

HOWEVER, LOOKING more closely, they also demonstrate that international climate law inhabits an increasingly complex legal and regulatory space with several sites of governance. Moreover, there is a growing emphasis on both national discretion and procedural obligations. The effects these shifts will have in practice will greatly depend on the level of implementation. Critical analysis by the academic community will be needed to understand the relevance of these developments for climate law and governance, and for environmental law more broadly.

AGAINST THIS backdrop, we are launching this CCEEL blog to create a new forum for a critical debate on current developments in climate, energy and environmental law. In this first blog post, we offer a snapshot of our activities in the field of climate law. Future posts will focus mainly on substantive issues and will be published approximately twice a month. In addition to the climate law activities introduced here, CCEEL participates actively in research on, inter alia, international energy law and these activities will be covered in future posts.

MANY OF us at CCEEL are closely following the global climate change negotiations and regularly participate in the UNFCCC process. We also frequently consult various organizations on international climate law and policy. Recent examples include several reports on negotiations for the Paris Agreement and the Agreement’s implementation prepared for the Finnish Ministry of the Environment.

OUR RESEARCH covers both general aspects of the evolution of the UN climate regime, as well as the regime’s various substantive dimensions. Some of our most recent publications discuss the Warsaw Framework to reduce deforestation through REDD+, climate finance after the Paris Agreement, and options for the enhanced transparency framework of the new treaty.

THE SCOPE of climate law is, however, much broader than the UN climate regime, and our research examines to which extent other international legal regimes can contribute to, or distract from, efforts to tackle climate change. Recent research by CCEEL staff specifically analyses efforts to address sectoral greenhouse gas emissions from international aviation and shipping through the International Civil Aviation Organization and the International Maritime Organization as well as interlinkages between climate change, ozone depletion and air pollution.  Another important topic for climate policy and for our research concerns links between international trade law and climate law, including in the context of the World Trade Organization. Our activities are not, however, confined to the international level, but we are also actively following developments related to climate law in the European Union and in Finland.

THE CCEEL also has various research activities related to short-lived climate pollutants. The White project is looking at their regulation in the Arctic region, including how they are being addressed by the Arctic Council. In January 2017, we will be launching a new interdisciplinary research project ClimaSlow, funded through a 5-year grant by the European Research Council. Through this project, we will be looking at ways to strengthen the regulation of short-lived climate pollutants in key developing countries, including China, India and Nepal.

THE INTIMATE link between climate change and energy issues is also reflected in CCEEL’s research activities. We have recently studied links between climate law and renewable energy law in a special issue of Climate Law, guest-edited by CCEEL staff. Moreover, we are interested in examining the international regulation of energy subsidies, and in particular fossil fuel subsidies. Related to this, we are exploring the extent to which – and under which conditions – international institutions can help steer countries away from fossil fuel production.

WITH THIS introduction, we welcome all our students, researchers and the broader climate and environmental law community to follow our blog and engage in interactive discussion through comments.

UPCOMING BLOG POSTS AT CCEEL BLOG

  • Rainforests in the Paris Agreement: Old Wine, New Bottles? – Eugenia Recio, PhD Candidate, CCEEL, UEF Law School
  • Regulation of Short-Lived Climate Pollutants in the Arctic: Interim Outcomes of the White Project, Dr Yulia Yamineva, Postdoctoral Researcher, CCEEL & Dr Sabaa Khan, Postdoctoral Researcher, CCEEL
  • Relevance of the Paris Agreement for International Environmental Law – Prof. Harro van Asselt and Prof. Kati Kulovesi

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Sensaatiohakuisuus nakertaa luottamusta oikeusjärjestelmään

sutela-mika_13x18Mika Sutela

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkijatohtori.

 

RIKOKSET KIINNOSTAVAT, koskettavat ja myös pelottavat. Rikokset kuuluvat median ja sosiaalisen median jokapäiväiseen uutistarjontaan, lähes jokaiseen uutislähetykseen. Jopa päivän urheilu-uutisten kärkiuutiset voivat käsitellä urheilumaailman rikosasioita. Mikään muu ihmisen luomus ei jaksa kiinnittää yhtä paljon huomiota ja kiehtoa mieltä kuin rikollisuus. Tämän perusteella rikollisuus ansaitsisi paikan maailman ihmeiden listalla, jos niitä vielä nykypäivänä lueteltaisiin.

MIRKA SMOLEJ on todennut internetin roolin rikosuutisten tuottajana kasvaneen koulusurmien jälkeen. Nämä traagiset tapahtumat siirsivät huomion sosiaalisen median interaktiiviseen rooliin. Smolej’n väitöstutkimuksen (2011) mukaan media keskittyy tyypillisesti kertomaan yksittäisistä rikostapauksista eikä raportoi kovinkaan paljoa laajemmista rikollisuustrendeistä, rikollisuuden syistä tai kriminaalipoliittisista aiheista. Janne Kivivuoren mielestä rikollisuustilanteen ja kriminologisten tutkimustulosten uutisoinnissa olisi parannettavaa. Vaikka kriminologian yleisen kiinnostavuuden ja suomalaisen rikollisuuden empiirisen tutkimuksen heikon aseman vuoksi toimittajat ovatkin usein harjoittaneet niin sanottua tutkimusjournalismia, jossa toimittaja itse kerää tutkimusaineiston ja raportoi tutkimustulokset lehdessä, laajat selvitystyyppiset rikos- ja oikeusjutut ovat liki kadonneet sanoma- ja aikakauslehdistä, koska aikaa ei enää juuri ole tehdä tutkivaa journalismia muun työn ohella. Uutissisällössä on oltava muutakin kuin faktoja; mielipiteitä ja tunteita. Erityisesti liikkuva kuva – esimerkiksi valvontakameravideo – kiinnostaa lukijoita.

RIKOLLISUUDEN OHELLA myös tuomioistuinten toiminnasta ja ratkaisuista ollaan entistä enemmän kiinnostuneita mediassa ja somessa. Rangaistuksen määrääminen edustaa rikosprosessin kärkeä ja sitä oikeusjärjestelmän elementtiä, joka vetää puoleensa median huomiota ja kansan kiinnostusta. Kun ihmiset ajattelevat rikosoikeutta, heille tulevat todennäköisesti ensimmäisenä mieleen rangaistukset ja niiden tuomitseminen. Toisin sanoen ihmiset muodostavat käsityksensä rikosoikeudesta pitkälti sen mukaan, mitä he tietävät siitä, millainen rangaistus tekijälle voidaan tosiasiallisesti tuomita ja mikä on rangaistuksen konkreettinen sisältö sitä täytäntöönpantaessa. Ongelmana median ja sosiaalisen median osalta on se, että ne usein etsiytyvät yksittäistapauksiin, sensaatioihin, luettavuuteen, eivät suinkaan oikeusjärjestelmän perusteisiin.

OIKEUSTIETEILIJÄT JA kriminologit ovat olleet viime vuosina entistä kiinnostuneempia median roolista oikeudellisten asioiden, erityisesti rikostapausten, kuvaajana. Kriminologiassa ollaan oltu kiinnostuneita rikosjulkisuuden suhteesta kriminologisiin ilmiöihin. Ensinnäkin median rikoksiin kiinnittämä huomio voi vaikuttaa rikosten ilmoitusalttiuteen, mikä johtaa tilastoidun ilmirikollisuuden muutoksiin.  Toiseksi rikosuutisointi voi vaikuttaa rikollisuuden pelkoon. Kolmanneksi lehdistön tapa kuvata rikollisuutta voi vaikuttaa kansalaisten kriminaalipoliittisiin mielipiteisiin.

JULKINEN KESKUSTELU, esimerkiksi viimeaikainen turvapaikkakeskustelu, muun muassa sosiaalisessa mediassa voi uutisoinnin lisäksi vaikuttaa rikollisuuden pelon lisääntymiseen. Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin suunnittelija Petri Danielssonin mukaan rikollisuutta pelätään hyvin yleisellä tasolla, ja pelko liittyy enemmänkin taloudelliseen epävarmuuteen kuin rikollisuuden todelliseen tasoon.

OLEN POHTINUT väitöskirjani yhteenveto-osassa hieman median vaikutuksia lainkäyttöön ja sitä, kuinka tärkeää on tuottaa kansalaisille empiiristä tietoa rikollisuudesta, rangaistuksista ja oikeusjärjestelmän eri osista. Rikoksista, rangaistuksista, rangaistuskäytännöistä ja rikosoikeusjärjestelmästä tulisi tuottaa enemmän empiiristä faktatietoa kansalaisille. Tämä voisi vaikuttaa positiivisesti niin oikeuslaitokseen kohdistuvaan luottamukseen kuin myös asenteisiin rangaistuksia kohtaan. Mitä avoimempaa oikeudellisten toimijoiden toiminta on, sitä enemmän luottamusta niihin kohdistuu.

JYRKI VIROLAISEN ja Petri Martikaisen mukaan median rikollisuutta ja oikeusjärjestelmää kohtaan kasvaneen kiinnostuksen hyvänä puolena on se, että tuomareiden on täytynyt alkaa kirjoittaa ratkaisunsa kielellä, jota myös toimittajat ja yleisö ymmärtävät. Tuomiot ja tuomioistuinten toiminta avautuvat julkisuudelle, medialle ja sitä kautta kansalaisille juuri perustelujen kautta. Tämä mahdollistaa muun muassa ratkaisujen kontrollin ja kritiikin ja edistää sitä kautta lainkäytön julkisuutta. Oikeuslaitos tarvitsee julkisuutta ja parhaiten se saa sitä median ja sosiaalisen median kautta.

Suomi on harmaata keskitasoa valtioiden välisessä verotuksen kilpailukykyvertailussa 2016

NissinenMikaMika Nissinen

Kirjoittaja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa vero-oikeuden yliopisto-opettajana, on virkavapaalla Verohallinnosta ja kirjoittaa omaa väitöskirjaa Suomen verosopimusten kiinteistä toimipaikoista.

YHDYSVALTALAINEN TAX Foundation on julkaissut kolmannen kerran vertailun valtioiden kilpailukyvystä verotuksessa. Vertailuun otetuista 35:stä OECD-valtiosta Suomi oli sijalla 18 (vuonna 2015 sijalla 19 ja vuonna 2014 sijalla 18). Koska vertailu perustuu OECD-valtioihin, puuttuvat listalta muun muassa Intia ja Suomea aina kiinnostava Venäjä. Suomi oli vertailussa keskitasoa.

VERTAILUN PARHAIMMAT valtiot olivat Viro (1), Uusi-Seelanti (2), Latvia (3), Sveitsi (4) ja Ruotsi (5). Vaikka vertailun pohjalta onkin vaikea tehdä johtopäätöksiä Suomen verojärjestelmän puutteista tai kehityskohteista, on Ruotsin sijoitus selvä indikaattori siitä, että Suomessa olisi mahdollisesti harkittava tiettyjä verojärjestelmän osa-alueita verotuksen kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiseksi. Toki Suomea huonommin ovat sijoittuneet vertailussa muun muassa Canada (19), Tanska (20) ja Saksa (21), mistä johtuen liian suoria johtopäätöksiä vertailusta ei tule tehdä. Huomionarvoista on myös häntäpään sijoitukset Yhdysvaltojen (31) Kreikan (32), Portugalin (33), Italian (34) ja Ranskan (35) osalta.

YHDYSVALTOJEN TAAKKANA on muun muassa maailman korkein yritysveroprosentti teollisuusvaltioiden osalta (39 %), sekä korkea ja huonosti rakennettu henkilöverotus osinko- ja pääomatulojen osalta. Lisäksi Yhdysvaltojen tilannetta heikentävät poikkeavat peruslähtökohdat maailmanlaajuiseen sekä alueelliseen verotukseen liittyen, jotka aiheuttavat törmäyskohtia muiden valtioiden kanssa. Ranskan osalta puutteet liittyvät myös korkeaan yritysveroasteeseen (34,4 %), mutta myös omaisuusverotuksen huonoon rakenteeseen ja sen korkeaan verotukseen, sekä korkeaan progressiiviseen henkilöverotukseen.

HYVIN MENESTYNEIDEN valtioiden osalta raportissa tuodaan esille muun muassa Uuden-Seelannin ottamat kehitysaskeleet vuodesta 2010 lähtien. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että valtioiden tulee olla aktiivisia, sekä säilyttää verojärjestelmän joustava muuntautumismahdollisuus kansainvälisessä kontekstissa. Toki pelkkä ykkössijoitus ei takaa hyvää verojärjestelmää, vaan Tax Foundationin tekemä vertailu on ainoastaan yksi indikaattori verojärjestelmän toimivuudesta. Siksi esimerkiksi perintöveron poistaminen ei ole luonnollisesti perusteltua ainoastaan kyseisen vertailun ykkössijoille pääsemiseksi, jos perintöverotuksen olemassaololle on olemassa perusteltuja syitä.

MIHIN SUOMESSA olisi hyvä kiinnittää huomiota kyseisen vertailun perusteella?

Yritysverotus. Pääosa-alueista Suomen sijoitus yritysverotuksen osalta on itse asiassa varsin vahva (5). Toki yritysverotuksen osalta huomiota tulisi kiinnittää poistoihin ja vähennyksiin, jossa Suomen sijoitus ei ole hyvä (33). Tältä osin olisikin perusteltua tutkia tarkemmin syyt sijoitukseen sekä mahdolliset kehittämistarpeet ko. kokonaisuuteen liittyen.

Henkilöverotus. Yritysverotuksen lisäksi Suomen heikoin sijoitus pääosa-alueissa tulee henkilöverotuksessa (27), jossa syyt liittyvät käytännössä sekä pääoma- (31) että ansiotuloverotukseen (27), henkilöverojärjestelmän yksinkertaisuuden ollessa hieman vahvempi (14).

Kansainvälinen verotus. Myös muun muassa kansainväliseen verotukseen liittyviin säännöksiin (23) tulisi kiinnittää huomiota, jossa syyt huonoon sijoitukseen eivät liity niinkään osinko- ja pääomaverotuksen vapautussäännöksiin (1) vaan ennen kaikkea kansainväliseen aggressiiviseen verosuunnitteluun liittyviin säännöksiin (30), jotka vääränlaisina voivat käytännössä heikentää valtion kilpailukykyä muihin valtioihin nähden. Vertailun perusteella syitä heikkoon sijoitukseen olisi erittäin tärkeä selvittää tarkemmin.

Muut. Näiden lisäksi erilliset sijoitukset pääosa-alueissa annettiin myös kulutusverotuksessa (sijoitus 14, josta heikoin osa-alue on veroasteet, sijoitus 30) sekä omaisuusverotuksessa (19).

Vertailun pohjalta tulee välttää suoria ja ennen kaikkea lopullisia johtopäätöksiä Suomen verojärjestelmän kilpailukyvystä muihin valtioihin nähden. Vertailun pohjalta on kuitenkin helposti löydettävissä Suomen verojärjestelmästä osa-alueita, joita olisi syytä tutkia enemmän, sekä tehdä muun muassa kansainvälistä vertailua valtioiden erilaisista ratkaisuista asiaan liittyen. Vertailu antaakin avaimia sekä lähtökohtia poliittiseen keskusteluun Suomen verojärjestelmän tilasta. Lisäksi se antaa avaimia eri kokonaisuuksiin liittyvälle tutkimustyölle, jota varmasti tarvitaan myös Suomen osalta kehitettäessä Suomen nykyistä verojärjestelmää.

Julkisuudesta rangaistusta lieventävänä tekijänä

sutela-mika_13x18Mika Sutela

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkijatohtori.

 

Heinäkuun lopussa Helsingin käräjäoikeus tuomitsi miehen 60 päivän ehdolliseen rangaistukseen pahoinpitelystä. Syytetty oli pyytänyt, että rangaistusta mitattaessa otetaan huomioon asian saama huomattava julkisuus. Mies oli Joonas Loiri, Vesa-Matti Loirin poika. Käräjäoikeus katsoi, että vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen rangaistus johtaisi tuomittavalle aiheutuneen poikkeuksellisen julkisuuden vuoksi kohtuuttomaan seuraamukseen.

Rikoslain 6 luvun 7 §:ssä luetellaan kaikki rangaistuksen kohtuullistamisperusteet, joista yksi on tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuvan muu seuraus. Lain esitöissä on katsottu, että rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus kuuluu tämän säännöksen piiriin.

Viimeisen reilun vuoden aikana on annettu muutamia ratkaisuja, joissa tuomioistuin on kohtuullistanut eli lieventänyt tuomiota tapauksen saaman ”poikkeuksellisen” julkisuuden vuoksi. Ratkaisut ovat herättäneet keskustelua siitä, onko oikein, että julkisuutta voidaan käyttää alentamaan rangaistusta.

Kesäkuussa 2015 Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kolme nuorta miestä Tapanilan raiskaustapauksesta ehdolliseen vankeuteen. He saivat tuomiot raiskauksesta mutta eivät törkeästä raiskauksesta, josta syyttäjä vaati heille rangaistusta. Yksi tuomituista sai yhden vuoden ja neljän kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Kahden muun ehdolliset vankeustuomiot olivat vuoden mittaiset. Tuomitut on määrätty lisäksi oheisseuraamuksena valvontaan. Käräjäoikeus alensi kaikkien kolmen tuomitun rangaistuksia rikosepäilyjen saaman poikkeuksellisen julkisuuden vuoksi. Nuorten somalialaistaustaisten miesten avustajat kertoivat oikeudessa heidän joutuneen julkisuuden vuoksi uhkailujen kohteeksi. Käräjäoikeuden mukaan tuomittujen puolustukset esittivät oikeudenkäynnissä huolen julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa esitettyjen uhkausten vaikutuksesta heidän kehitykseensä. Helsingin hovioikeus näki teon törkeänä raiskauksena ja kovensi tuomiota. Täysi-ikäinen vastaaja tuomittiin yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, kahden muun vastaajan osalta tuomio koveni yhdeksällä kuukaudella. Myös hovioikeus lievensi tuomiota “kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden” takia. Hovioikeus ei ihmetellyt sitä, että rikostapaus oli noussut julkisuuteen, mutta piti sen käsittelyä poikkeuksellisen laajana. Tapauksesta puhuttiin joukkoraiskauksena jo ennen asian käsittelyä käräjäoikeudessa, mikä on hovioikeuden mukaan ollut omiaan antamaan yleisölle harhaanjohtavan ja väärän kuvan seksuaalisen väkivallan laadusta.

Töölön pyöräturmasta syytetyn miehen tuomio lieveni Helsingin hovioikeudessa lähes kaksi vuotta tämän vuoden heinäkuun alussa. Hovioikeus katsoi tuomion lieventämisen perusteeksi mm. tapauksen saaman poikkeuksellisen julkisuuden. Hovioikeuden mukaan tapausta oli käsitelty julkisuudessa laajasti ja uutisoinnissa oli tuotu esiin myös vastaajan terveydentilaan ja yksityiselämään liittyneitä tietoja, joten rangaistusta kohtuullistettiin. Hovioikeus tuomitsi miehen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä liikennepaosta tieliikenteessä. Syyttäjä vaati miehelle alun perin kahdeksan vuoden vankeusrangaistusta taposta. Käräjäoikeuden tuomio asiassa oli 4 vuotta ja 6 kuukautta vankeutta. Hovioikeus kevensi käräjäoikeuden antamaa vankeusrangaistusta lähes kaksi vuotta, ja tuomitsi miehen vankeuteen 2 vuodeksi ja 8 kuukaudeksi.

Itä-Suomen yliopiston rikos- prosessioikeuden professori Matti Tolvanen on lehtihaastatteluissa todennut olevan poikkeuksellista, että tuomioistuin alentaa rangaistusta julkisuuden vuoksi. Julkisuutta voi soveltaa rangaistuksen alentamisperusteena vain harvoin, poikkeuksellisissa tapauksissa. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että rikoksen sama julkisuus alentaisi lähtökohtaisesti rangaistusta. Julkisuuden pitää olla todella yllättävää tai virheellistä, jolloin rikoksiin liittyvä normaali julkisuus ei voi olla lieventämisperuste. Kun syyllistyy vakavaan rikokseen, on julkisuuteen joutuminen ennakoitavissa – etenkin, jos syyllistytään erittäin vakavaan rikokseen julkisella paikalla, julkisuus ei voi vaikuttaa tuomioon.

KOHTUULLISTAMISPERIAATTEITA SOVELLETAAN HARVOIN

Tilastoja tai tutkimuksia siitä, missä määrin tuomioistuimet ovat käyttäneet poikkeuksellista julkisuutta kohtuullistamisperusteena, ei juuri ole. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin Seuraamusjärjestelmä 2014 (katsauksia 5/2015) -julkaisun sivulla 77 olevasta taulukosta on mahdollista nähdä, että vuosina 2009–2012 kohtuullistamisperusteita on sovellettu alle sata kertaa vuodessa. Sovellettuja perusteita ei ole jaoteltu sen tarkemmin.

Yksityiskohtaisia tilastoja ei ole saatavilla, mutta kohtuullistamisperusteiden soveltaminen (tai ainakin niiden kirjaaminen perusteluihin) ja siten myös poikkeuksellisen julkisuuden soveltaminen lieventävänä seikkana on ilmeisen harvinaista. Voihan toki olla, että rangaistuksen mittaamisessa on merkitystä lieventävillä olosuhteilla, mutta niitä ei ole kirjoitettu näkyviin ratkaisun perusteluihin.

Vuonna 2006 korkein oikeus kallistui Porin Jazzin jalkapallojoukkueen taustajoukkojen talousrikosjutussa sille kannalle, ettei julkisuus antanut aihetta kohtuullistaa vastaajien tuomiota (KKO 2006:44). Saman linjan korkein oikeus otti kuluvan vuoden kesäkuussa ratkaistessaan Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen entisen puheenjohtajan, poliitikko Jukka Vihriälän tapauksen (KKO 2016:39). Näissä tapauksissa kyse oli tosin enemmän tai vähemmän julkisuuden henkilöistä. Tapanilan ja Töölön jutuissa tuomitut olivat yksityishenkilöitä. Tapanilan juttu on jo saanut valitusluvan KKO:een ja siinä tullaan linjaamaan paljon tulevia ratkaisuja.

MEDIA- JA MUUN JULKISUUDEN VAIKUTUS TUOMIOON

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (8.7.2016) todettiin, että Töölön tapauksessa hovioikeuden perustelu julkisuudesta on ongelmallinen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tiedotusvälineillä olisi ainakin välillisesti vaikutusta rikoksista tuomittujen saamiin rangaistuksiin. Oikeuslaitoksen ja journalistien tulisi kummankin pysyä omalla reviirillään.

Helsingin yliopiston rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander puolusti nykyistä käytäntöä kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa heinäkuussa ja totesi, ettei julkisuudella tarkoiteta yksinomaan rikosuutisointia vaan asian saamaa julkisuutta yleisesti. Erityisesti Tapanilan raiskausjutussa nimenomaan some-julkisuuden katsottiin olleen poikkeuksellista. Vastaavaa käytäntöä noudatetaan myös muun muassa Ruotsissa.

Melanderin mukaan oikeuskäytännössä asian saaman poikkeuksellisen julkisuuden lieventävään vaikutukseen on suhtauduttu melko pidättyväisesti. Lähtökohta on perusteltu, mutta joskus julkisuus on kuitenkin syytä ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa. Rikoksesta aiheutunut julkisuus voi tekijän näkökulmasta merkitä jopa tuntuvampaa seurausta kuin tuomioistuimen langettama rikosoikeudellinen rangaistus. Julkisuus saattaa johtaa myös muihin seurauksiin, kuten työpaikan menetykseen tai vaikka ongelmiin yksityiselämässä.

Koska rikosoikeudellisen järjestelmän toiminnassa tulee olla sijaa kohtuusarvioinnille, jossa tarkoituksena on tekijälle aiheutuvien tarpeettomien haittojen välttäminen, Melanderin mukaan on siis aivan luonnollista, että poikkeuksellista julkisuutta tulee voida pitää rangaistusta lieventävänä seikkana. Lisäksi on huomattava, että kaikkia vakaviakaan rikoksia ei kuitenkaan käsitellä julkisuudessa, joten poikkeuksellisen julkisuuden vaikutus tuomioon on melko harvinaista. Voi olla, että julkisuudelle tullaan antamaan useammin merkitystä tuomiota alentavana perusteena. Rikosuutiset leviävät nykyisin nopeasti sosiaalisen median välityksellä. Julkisuus saattaa näin olla laajempaa kuin aikaisemmin.

VTT Juha Martelius vastasi Melanderin kirjoitukseen Helsingin Sanomien mielipideosastolla. Hän kysyi, määrittelisivätkö tuomarit kunkin median laadun? Olisivatko Bin-ladenin ja Brevikin tuomiot olleet Suomessa lievempiä poikkeuksellisen julkisuuden takia? Vai pätisikö sääntö vain tiettyihin rikoksiin? Mihin?

Nykypäivänä laajojen, etenkin suurta julkista mielenkiintoa herättävien, oikeusjuttujen käsittelyissä on entistä enemmän eri medioiden edustajia paikalla oikeussaleissa, lähes ruuhkaksi asti. Voidaan ehkä jopa kysyä, vaikuttaako lisääntyvä media salissa tuomareiden päätöksiin. Jos mediaa on paljon paikalla ennen istunnon alkamista ja myös sen aikana, onko tällä ja sitä kautta ilmenevällä julkisuuden paineella tiedostamattomasti vaikutusta ratkaisuihin? Yleisön läsnäolon on ainakin todettu voivan saada aikaan tuomarin sanattoman viestinnän lisääntymistä.

Aulis Aarnio on vuosituhannen alussa todennut, että media on hivuttautunut tuomioistuimen porstuasta itse oikeussaliin. On väitetty, että media ei olisi enää ulkopuolinen, objektiivinen tarkkailija, vaan aktiivinen toimija lainkäytössä. Puhutaan lainkäytön ja oikeuden medialisoinnista. Law in books ja law in action -termien rinnalla olisi siis käytettävä myös law in media -näkökulmaa.

Lopulta on muistettava, että tuomioistuimet määräävät rangaistukset, ei media. Tulevaisuudessa voi kenties olla, että tuomioistuimet joutuvat arvioimaan nykyistäkin useammin sitä, mikä on poikkeuksellista julkisuutta. Riittääkö se, että rikostapauksesta uutisoidaan sosiaalisessa mediassa sekä iltapäivä- ja sanomalehdissä? Entä jos rikoksesta puhutaan vain somessa, mutta sitäkin voimakkaammin? Selvää on, että lainsäädäntö on vanhentunutta, eikä rikoslain pykälä muiden seurausten huomioon ottamisesta kohtuullistamisperusteena ota huomioon tämän päivän median toimintoja. Toki on myös niin, että julkisuus vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla. Näin ollen median vaikutusta on arvioitava aina tapauskohtaisesti – ja poikkeustapauksissa.

Pikaluottojen valvonnan toimivuudessa on selkeitä puutteita

anssiniko_1874

 

 

 

Anssi Keinänen ja Niko Vartiainen

Anssi Keinänen on lainsäädäntötutkimuksen professori ja Niko Vartiainen tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

PIKALUOTTOTOIMINTAAN ON kohdistunut viime vuosina yleistä mielenkiintoa esimerkiksi ylivelkaantumisvaaran vuoksi. Lainsäätäjä onkin reagoinut toimialan aiheuttamiin haittoihin useilla lainsäädäntömuutoksilla, jotka ovat koskeneet mm. todellisen vuosikoron ilmoittamisvelvollisuutta, korkokaton säätämistä ja pikaluottoyritysten rekisteröitymisvelvoitetta. Lainsäädännön asettamien velvoitteiden valvonnan toimivuus on yksi edellytys sille, että lain tarkoittamat vaikutukset toteutuvat tosiasiallisesti yhteiskunnassa.

PIKALUOTTOTOIMIALAA LEIMAA pikaluottoyritysten suuri valmius kiertää kuluttajansuojalainsäädännön vaatimuksia. Tätä selittää puutteet valvontaresursseissa, mutta ennen kaikkea viranomaisten seuraamuskeinoissa ja kuluttajien kiinnostuksessa reagoida yritysten väärinkäytöksiin. Vaikka joukossa on sääntelyn ehtoja noudattavia yrityksiä, toimialaa leimaa innovatiivisuus keksiä sovelluksia, jotka eivät toimijoiden mielestä kuulu kuluttajansuojalainsäädännön piiriin (esim. vertaislainat).

LISÄKSI TOIMIJAT pyrkivät pitkittämään valvontaviranomaisten kanssa käytävää yhteydenpitoa, jotta he voivat jatkaa lainvastaista toimintaa mahdollisimman pitkään. Pitkittämistä auttaa se, että valvontaviranomaisilla ei ole keinovalikoimassaan mahdollisuutta määrätä seuraamusmaksua tai hakea seuraamusmaksua jo aiheutetun haitan perusteella. Tällaista mahdollisuutta ei ole myöskään markkinaoikeudella.

OIKEUSMINISTERIÖN ASETTAMAN työryhmän raportissa ”Kuluttajansuojaviranomaisten toimivaltuudet” on esitetty kuluttaja-asiamiehen valvonnan keinoihin lisäyksiä, kuten kuluttajaviranomaisen mahdollisuudesta vaatia seuraamusmaksua tilanteessa, jossa neuvottelemalla ei asiasta päästä ratkaisuun.

LISÄKSI KULUTTAJA-ASIAMIEHEN määräämän kiellon vastustamista koskevaa menettelyä muutettaisiin siten, että kuluttaja-asiamiehen kieltopäätökseen tyytymättömän elinkeinonharjoittajan olisi vietävä asia markkinaoikeuden käsiteltäväksi, eikä kielto enää raukeaisi pelkästään elinkeinonharjoittajan vastustuksen perusteella.

EHDOTUKSET OVAT oikeanlaisia pikaluottoalalle. Vaikka elinkeinoelämä vastustaakin voimakkaasti ehdotettua mahdollisuutta seuraamusmaksusta, ainakin pikaluottotoimialalla mahdollisuus olisi kannatettava, kun huomioidaan pikaluottojen kuluttajille aiheuttamat ongelmat ja alan toimijoiden käyttäytyminen lainsäädäntövelvoitteiden kiertämiseksi ja välttämiseksi sekä yhteiskunnan taloudellinen tilanne, jossa valvontaresurssien lisääminen lienee mahdotonta.

PIKAVIPPEJÄ KOSKEVA tutkimus ”Pikaluottojen valvonta: miten lainsäädännön valvonta toteutuu käytännössä?” on julkaistu Edilex lakikanavassa 12.9.2016. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta ”Nuorten velkaongelmat – velkatyypit, selviytyminen ja vastuukysymykset”.

TUTKIMUS TOTEUTETTIIN  haastattelemalla pikaluottolainsäädännön valvontaan osallistuvia viranomaisia. Haastatteluiden perusteella pyrittiin saamaan käsitys pikaluottovalvonnan käytännöistä sekä valvojien mielipiteestä valvonnan toimivuudesta ja kehittämistarpeista.

"Oikeutta kohtuudella" is the official blog of UEF Law School. Posts in Finnish or in English.