More Time for an Energy Revolution? Seizing the Opportunity to Slow Down Climate Change by Cutting Emissions of Short-lived Climate Pollutants

 

 

 

Kati Kulovesi, Yulia Yamineva and Veera Jerkku

View of the South of Delhi by Jean-Etienne Minh-Duy Poirrier (Under Creative Commons License)

THERE IS an important ‘ambition gap’ between the climate change mitigation policies pledged by countries in context of the Paris Agreement and those needed to avoid dangerous climate change. Discussions on ways to step up climate change mitigation efforts commonly focus on ways to reduce carbon dioxide (CO2) emissions. These indeed play a crucial role in long-term climate change mitigation. However, achieving radical cuts in CO2 emissions also requires a fundamental economic and energy transformation that is proving time-consuming to achieve.

OUR ARGUMENT is that short-lived climate pollutants (SLCPs) provide an attractive option that could ‘buy’ more time to cut CO2 emissions. The United Nations Environment Programme has estimated that reducing SLCP emissions, especially methane and black carbon, could slow the rate of global warming by 0.4-0.5°C by 2040 (UNEP, 2011). This is an important contribution given that the existing climate policies have been estimated to limit the global average temperature increase only between 2.9°C and 3.4°C by the end of the century (UNEP, 2016)., thus falling short of the 2°C target in the Paris Agreement.

SLCPS INCLUDE methane, some hydrofluorocarbons (HFCs), tropospheric ozone and black carbon. What unites them is a significant short-term warming effect on the climate. Methane, tropospheric ozone and black carbon cause local air pollution, thereby adversely affecting human health and ecosystems, including by reducing crop yields.

AT THE CCEEL, we have recently launched a new five-year research project known as ClimaSlow (Slowing Down Climate Change: Combining Climate Law and Climate Science to Identify the Best Options to Reduce Emissions of Short-Lived Climate Forcers in Developing Countries). The project is led by Professor Kati Kulovesi and funded through an European Research Council (ERC) Starting Grant for 2017-2021. Other CCEEL members involved in the project are Dr Yulia Yamineva  (Senior Researcher) and Veera Jerkku (PhD candidate).  The project also involves participation by the UEF Aerosol Physics group.

ONE OF the factors driving our interest in SLCPs is that we see them as an interesting opportunity to merge the global climate change agenda with the local health and environmental agendas. Air pollution poses a considerable risk to human health worldwide. It leads to heart and lung failures and cancer, causing approximately 6.5 million deaths each year (WHO, 2016). Through aggressive reductions in black carbon emissions, it would be possible to avoid 2.4 million premature deaths annually by 2030 as a result of reduced exposure to fine particulate matter (UNEP, 2011).

THE GROWTH in SLCP emissions over the next decades is expected to be driven by developing countries. Therefore, in addition to the focus on international and transnational cooperation, the ClimaSlow project looks at three national case studies: China, India and Nepal.

CHINA AND India are among the world’s key sources of black carbon and methane emissions and their emissions of HFCs are also set to rise. Air pollution is also an acute problem in all three countries damaging both public health and the economy. In China, for instance, air pollution is implicated as a leading cause of mortality (UNEP, 2015).  The project will look at the policies and regulations in place in the case study countries, and seek to identify ways to strengthen them through both national and global action. It will also try to identify opportunities for others to learn from the experiences of the three case study countries.

ONE OF the project’s motivations is that the legal and regulatory options to strengthen global action on SLCPs have not been studied comprehensively, and the climate impacts of such options are not yet adequately understood. The ClimaSlow project seeks to fill the vacuum by undertaking an analysis of the fragmented and multi-layered global legal and regulatory framework for SLCPs.

FURTHERMORE, THE ClimaSlow project breaks disciplinary boundaries through combining climate law and climate science. An analysis of legal and regulatory options is complemented by climate modelling work to determine their climate impacts and hence identify the most effective ways to achieve deep reductions in the emissions of SLCPs.

THE PROJECT will seek to maintain an iterative dialogue and share its interim and final findings with a variety of stakeholders including scientists, NGOs and policy-makers both internationally and in the case study countries. This will for instance be done through organising workshops, developing policy briefs and participating in relevant events. The project will also culminate in an interdisciplinary scientific conference in 2022.

YOU CAN stay up to date with project developments through the CCEEL website and Twitter account (@uefcceel), as well as the project’s own Twitter account @ClimaSlowERC.

Oikeustapauskilpailusta vauhtia urakehitykseen

Oskari Korhonen

Joensuulaiset oikeustieteen opiskelijat Juuso Ouli ja Janne Hänninen ovat kotiutuneet Helsingistä, jossa he mittelivät vaativaan liikejuridiikkaan keskittyneen asianajotoimisto Merilammen oikeustapauskilpailussa. Kaksikko sijoittui toiseksi useavaiheisen ja pitkäjänteisen mittelön lopputuloksena lähes kolmenkymmenen kisaan osaa ottaneen parin joukosta.

Merilampi Casen finalistit Juuso Ouli ja Janne Hänninen. Kuva: Oskari Korhonen

 

 

 

 

 

 

Vuonna 2015 opintonsa aloittaneet Ouli ja Hänninen kehuvat käytännön liike-elämän dynaamisia tilanteita peilaavaa  Merilampi Casea jopa yliopiston kursseja opettavaisemmaksi, mutta korostavat, että kilpailussa pärjätäkseen ja työtunteja säästääkseen ennen kisaa täytyy hallita jo erinomaisesti eri oikeudenalojen perusteita. Oikeustieteiden laitos myöntää Merilampi Caseen osallistuneille 5–8 opintopistettä riippuen siitä, kuinka pitkälle kisassa etenee. Opintojakson suorituksen voi sisällyttää ON-tutkintoon harjoitusseminaariksi tai OTM-tutkinnon valinnaisiin opintoihin tai erikoistumisopintoihin. Muita laitoksen opetussuunnitelmaan hyväksyttyjä oikeustapauskilpailuja ovat:

5311804 J: ELSA Finlandin oikeustapauskilpailu, 5-10 op

5311805 J: ELSA Moot Court Competition, 10-16 op

5311806 J: European Human Rights Moot Court Competition, 6-10 op

1. Mikä sai teidät lähtemään mukaan Merilammen oikeustapauskilpailuun?

Janne: Kuulin kyseisestä kilpailusta jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Silloin en vielä kehdannut edes haaveilla kilpailuun osallistumisesta puuttuvan osaamiseni vuoksi. Ajatus osallistumisesta tulevaisuudessa jäi kuitenkin mieleeni. Keväällä kuulin, että toinen Merilampi Case starttaa vuoden 2016 syksynä. Heitin ajatuksen osallistumisesta ystävälleni Juusolle.

Juuso: Jannen kerrottua Merilampi Casesta, tutkin hieman asiaa ja kiinnostuin välittömästi. Teimme päätöksen jo kesän aikana, että osallistuisimme kilpailuun syksyllä.

2. Miksi oikeustapauskilpailuihin kannattaa osallistua?

Janne ja Juuso: Oikeustapauskilpailuihin ylipäätään kannattaa ehdottomasti osallistua. Kynnys siihen on verrattain pieni eikä osallistuminen maksa mitään. Jo ennakkotehtävästä näkee hieman kilpailun luonteesta eikä työmäärä ole tässä vaiheessa vielä ylitsepääsemättömän suuri. Myöhemmin kilpailussa työmäärä toki lisääntyy, mutta sitä myöten osallistuja saa paljon kontakteja ympäri Suomea sekä pääsee kehittämään omia esiintymistaitojaan arvovaltaisen tuomariston edessä. Tuomaristolta –johon kuuluu alansa rautaisia ammattilaisia – saa myös erittäin arvokasta palautetta, joka on todella hedelmällistä oman kehittymisen kannalta. Tähän on luonnollisesti yliopistomaailmassa hyvin rajalliset mahdollisuudet ja siten oikeustapauskilpailusta saa ensiarvoisen tärkeää kokemusta työelämää varten. Luennoilla ei opi kaikkea.

3. Millainen case teitä odotti ja mitä taitoja sen palastelu vaati?

Janne ja Juuso: Kilpailu rakentui kuvitteellisen yhtiön yhtiökokouksessa tehdyn päätöksen ympärille ja tuon päätöksen moittimiselle oikeudenkäynnissä. Kilpailu ei vastannut täysimittaista oikeudenkäyntiä, mutta siihen liittyi kuitenkin prosessin olennaisimpia osia. Tapauksen tapahtumat ja saamamme tieto tapauksesta muuttui ajan kuluessa. Myös vaikeusaste lisääntyi, mitä pidemmälle kilpailussa edettiin.

Oikeudelliset kysymykset koskivat osakassopimusta, päätöksenteossa noudatetun menettelyn lainmukaisuutta sekä monimutkaisista omistussuhteista johtuvaa päätöksen toteuttamisesta saatavan edun epätasaisen jakautumisen merkitystä päätöksen OYL:n mukaisen pätemättömyyden kannalta.

4. Miten tiimityönne toimi?

Janne ja Juuso: Yhteistyömme sujui pääasiassa varsin mallikkaasti. Toki pitkän ja intensiivisenkilpailun eri vaiheissa se saattoi välillä takkuilla, mutta kilpailun luonteesta johtuen, on tiimipelin oltava hyvinkin saumatonta, sillä hyvä lopputulos vaatii kahden ihmisen täyden työpanoksen.

Kilpailun huipentui Helsingissä järjestettyyn finaaliin. Kuva: Niina Virkkala

 

 

 

 

 

 

 

 

5. Kertokaa hieman kilpailun kulusta ja aikataulusta. Millainen työmäärä kilpailussa oli? Miten finaali sujui?

Janne ja Juuso: Kilpailu koostui ennakko- ja osakilpailutehtävistä sekä finaalista. Kilpailun eri vaiheet sijoittuivat noin puolen vuoden ajanjaksolle. Työmäärä jakaantui kokonaisuudessaan hyvin tasaisesti, joten kilpailuun osallistuminen ei haitannut työntekoa tai opiskelua juurikaan. Selvää on, että liike-elämän moniulotteisia tilanteita peilaava tapaus vaatii paljon työtunteja, joten on tiedostettava, ettei menestys kilpailussa tule ilmaiseksi. Finaaliin valmistauduimme pitkään, mutta ikävä kyllä se ei aivan riittänyt voittoon. Vastuksemme oli kova – voidaan sanoa, että parempi voitti.

6. Koetteko, että tällaiseen kisaan osallistuminen voisi antaa suuntaa omalle urallenne?

Janne: Ehdottomasti. Tällaisesta kilpailusta saa erittäin hyvän kosketuspinnan liikejuridiikan asianajajatehtävistä, jotka alkoivat itseäni kovasti kiinnostamaan kisan jälkeen. En koe ollenkaan mahdottomana ajatusta, että työskentelisin tulevaisuudessa liikejuridiikkaan erikoistuneessa asianajotoimistossa.

Juuso: Tapauksessa näki hyvin läheltä sen, miltä yhtiöoikeuden parissa työskentelevän juristin mahdollinen työtehtävänäyttää. On tärkeää kokeilla monia eri oikeudenaloja ennen kuin tekee lopullisen päätöksen omastaan. Case täydensi valtavasti omaa tietämystäni liikejuridiikan luonteesta ja vahvisti kiinnostustani alan työmahdollisuuksista entisestään.

7. Mitä käytännön vinkkejä antaisitte opiskelijoille, jotka osallistuvat tai harkitsevat osallistumista oikeustapauskilpailuun?

Janne: Tutustukaa perinpohjaisesti teille annettuun materiaaliin. Teidän tulee osata materiaalin sisältö erittäin tarkasti. Olettehan kuitenkin tapauksessa jonkun toisen henkilön asiamiehinä ja hänen etunsa on teidän ammattitaitonne. Myös, mitä laaja-alaisemmin teillä on perusopintoja suoritettuna, sitä paremmat valmiudet teillä on osallistua kisaan. Kilpailun edetessä ei sitten tarvitse palata aivan perusasioihin ja tällöin menettää paljon kalliita työtunteja, jotka olisi voinut hyödyntää kilpailun hyväksi.

Juuso: Tärkeintä on sisäistää oma roolinsa tapauksen eri vaiheissa. Se, kenelle oma kanta on tarkoitus esittää, on avainasemassa esityksen rakentamisessa. Tenttivastaustyyppisestä mahdollisimman suuren tietomäärän pieneen tilaan sovittamisesta on syytä pyrkiä eroon – tuomioistuinhan tuntee lain ja asiakasta taasen tuskin kiinnostaa kiista kysymyksestä tehty oikeusvertaileva tutkimus. Kun viesti on kohdennettu oikein, se lisää viestijän vakuuttavuutta ja uskottavuutta.

Janne ja Juuso: Lopputulemana voidaan todeta, että kilpailu oli opettavaisempi kuin yksikään suorittamamme kurssi tähän mennessä. Oli mahtavaa huomata oma kehittymisensä kilpailun edetessä, siten voimme lämpimästi suositella jokaiselle erinäisiin oikeustapauskilpailuihin osallistumista. Lisäksi kilpailumuotoinen opiskelu tuo mukavasti vaihtelua perinteisiin kirjatentteihin ja siten monipuolistaa omaa opiskelua virkistävällä tavalla.

Työsopimussuhteeseen ottaminen kunnassa – hallintopäätöksellä vai ilman?

 

 

 

Matti Muukkonen

Kirjoittaja on työskennellyt oikeustieteiden laitoksella tutkijatohtorina tutkimushankkeessa. Kirjoitus liittyy professori Tomi Voutilaisen johtamaan ja Kunnallisalan kehittämissäätiön rahoittamaan hankkeeseen ”Paikallinen itsehallinto valtion puristuksessa”, jonka puitteissa kirjoittaja on julkaissut tuoreesti ”Kunta ja sen oikeudelliset suhteet” -referee-artikkelin.

HAIN JOKUNEN vuosi sitten suuren suomalaisen kaupungin kehittämistehtäviin. Kyseessä ei ollut johtotehtävä, vaan viraston palvelujen kehittämiseen liittyvä erityisasiantuntijatehtävä. Jälkikäteen arvioiden ehkä koulutukseltani ja kokemukseltani olin selvästi ylikoulutettu tehtävään, jonka lisäksi itsekin olisin valitsijana saattanut epäillä motivaatiota. Se, mikä prosessissa kuitenkin oli mielenkiintoista, oli se, että tehtävä oli julistettu haettavaksi kyseisen kaupungin verkkosivuilla ja TE-palvelujen mol.fi palvelussa, hakemusten saapumisesta ja hakijoiden määrästä ilmoitettiin sähköpostitse, kuten myös aikeesta valita haasteltavat seuraavalla viikolla ja suorittaa haastattelut. Sen sijaan itse valinnasta ei koskaan tullut minkäänlaista päätöstä. Vasta kyselyn jälkeen kerrottiin, että viraston hallintopäällikkö oli tehtävän täyttänyt, mutta koska kyseessä ei ollut virkasuhde, ei siitä myöskään erillistä viranhaltijapäätöstä ollut tehty.

KUNNISSA TYÖSKENTELEE satoja tuhansia työntekijöitä niin työ- kuin virkasuhteessa. Viime vuosikymmeninä tasapainoa näiden kahden palvelussuhderyhmän välillä on muutettu merkittävästi siihen suuntaan, että yhä enenevässä määrin työsuhteesta on muodostunut myös julkisen puolen peruspalvelussuhde. Jakolinjana on julkisen vallan käyttö: mikäli tehtävään ei sisälly julkisen vallan käyttöä, ei sitä myöskään suoriteta virkasuhteessa. Toki enenevässä määrin erityisesti valtion puolella myös perinteisesti julkisen vallan käyttöön liittyviä tehtäviä on siirretty työsopimussuhteisiksi.

ESIMERKIKSI KELASSA ja yliopistoissa työsuhteesta on poliittisin päätöksin tullut primaari palvelussuhteen muoto, vaikka perinteisesti arvioiden etuuspäätökset ja vaikkapa opintosuoritusten arvosanat on mielletty julkisen vallan käytöksi. Näin myös on edelleen kuntien puolella. Kun perustuslain voimassa ollessa näin on tehty, on samalla eduskuntatasoisin säännöksin luovuttu perustuslain vaatimuksesta soveltaa yleisiä nimitysperusteita julkisten tehtävien täyttöön, koska nämä eivät ole enää virkoja. Myös rikoslain soveltamisalasta on tullut kapeampi, vaikka perustuslaki edellyttäisikin sitä vastaavan tason turvaamista.
Työsuhteiden täyttäminen ilman päätöksentekoa on erittäin suuri potentiaalinen rakenteellisen korruption ja mielivallan käytön kenttä. Jos kunnissa ajatellaan, että työsopimussuhteeseen voidaan ottaa kenet tahansa, ollaan hyvin kaukana siitä ideaalista, jonka esimerkiksi John Rawls on asettanut tunnetussa oikeudenmukaisuutta käsittelevässä pääteoksessaan: julkisten ”virkojen” tulisi olla avoimia kaikille. Tämä tarkoittaa sitä, että ne tulisi myös täyttää avoimesti täyttökriteerit etukäteen kertomalla, kuten myös K.J. Ståhlbergin ja myöhemmin perustuslakiuudistuksessa perustuslainsäätäjän ajatus 125.2 §:n soveltamisalan laajennuksessa on ollut.

MYÖS TYÖSUHTEIDEN täyttöön julkishallinnossa liittyy monia kiemuroita, jotka helposti jäävät tekemättä, mikäli edellä kerrotun mukaista toimintamallia noudatetaan. Perustuslain alkusäännösten mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa tulee tarkoin noudattaa lakia. Perustuslain hallinnolliset oikeudet ja hallintolaki hallintomenettelyn yleislakina edellyttävä myös perusteltujen hallintopäätösten tekemistä. Se, että hallintotuomioistuimet ovat oikeuskäytännössä ilmoittaneet, ettei niiden toimivaltaan kuulu työsopimuslain soveltamisen tutkiminen, ei tarkoita sitä, etteikö täyttöprosessissa olisi mahdollisesti selvitettäviä hallinto-oikeudellisia kysymyksiä. Onko kyseisellä työsopimuksen työnantajan puolelta tekevällä taholla ylipäätänsä oikeutta täyttää tehtävä, onko se tarkoituksenmukaista tai onko kyseisessä täytössä noudatettu esimerkiksi kunnan edellyttämää prosessia täyttöluvan osalta. Työsuhteiden täytöt jäävät myös otto-oikeusharkinnan ulkopuolelle, mikäli asiassa ei tehdä erillistä hallintopäätöstä.

SILLÄ HETKELLÄ, kun nimi on paperissa, sitoo työsopimus kuntaa, vaikka se ei olisikaan tehty hallinnollisesti oikein. Oikeustoimilaki voi joissain tapauksissa toki vapauttaa työnantajan vastuusta, mutta harvemmin näin käy, koska työsopimuslakia tulkitaan heikomman osapuolen eli työntekijän hyväksi. Näin ollen jälkikäteistä puuttumismahdollisuutta ei tällaisissa tilanteissa käytännössä ole. Kun vielä huomioidaan se, että usein myös esimerkiksi määräaikaisuuksien perusteiden kirjaamisessa on laajasti ongelmia, voidaan helposti tehdä virheitä, joiden seurauksena kunnassa on useita henkilöitä, joita ei koskaan olisi pitänyt edes palkata vakinaisesti.

KAIKKEIN YKSINKERTAISINTA on, että kunnat muuttaisivat käytänteensä takaisin tilanteeseen, jossa jokaista työsuhteeseen ottamispäätöstä edeltäisi viranhaltijapäätös. Tällä viranhaltijapäätöksellä henkilö, jolla on hallintosäännön mukainen tai hallintosäännön mukaisesti delegoitu toimivalta ottaa henkilöstöä, sitä toimivaltaa myös näkyvästi käyttäisivät. Uuden kuntalain myötä kaikki toimivalta kun pitää pystyä johtamaan laista tai hallintosäännöstä, eikä subdelegoinnin kiellon mukaisesti sitä edes ole mahdollista siirtää enää eteenpäin. Tällöin palvelussuhteeseen ottaminen tulisi läpinäkyväksi ja myös työsuhteeseen ottamiseen olisi mahdollisuus tarvittaessa puuttua tai haastaa mahdolliset menettelyvirheet hallintolainkäytössä. Koska viranhaltijat voivat käyttää toimivaltaansa näkyvästi vain päätöksin, on itsestään selvää, ettei viranhaltija voi toimia oikeustoimien osapuolena ilman, että hänelle on siihen annettu toimivalta, joko omalla tai jonkun muun päätöksellä. Päätöksellä ikään kuin viranhaltija antaa itselleen oikeuden toimia sen jälkeen, kun päätös on saanut lainvoiman. Näin toimitaan myös kiinteistökauppojen ja hankintojen osalta. Työsopimusten osalta kyse on aivan samanlaisesta analogiasta, jolloin tulkinta ilman päätöksiä tehtävistä työsopimuksista, ei voi olla voimassaolevan lainmukainen.

Alkoholin kokonaiskulutuksella ei ole tilastollista yhteyttä rattijuopumusrikollisuuteen

 

Mika Sutela

Kirjoittaja on väitellyt Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokselta.

ALKOHOLIN KOKONAISKULUTUKSELLA ei ole tilastollista yhteyttä rattijuopumusrikollisuuteen. FT Olli Lehtosen kanssa tekemämme tutkimuksen tavoite oli tuottaa tietoa siitä, kuinka taloudellinen kehitys ja alkoholin kokonaiskulutus ovat yhteydessä rattijuopumusrikosten tavalliseen ja törkeään tekomuotoon

KÄYTIMME TUTKIMUKSEN aineistona Tilastokeskuksen virallisia oikeus-, kansantalous- ja työmarkkinatilastoja sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tilastoja alkoholinkulutuksesta vuosilta 1990–2015. Analyyseissä käytimme liikennesuoritteeseen suhteutettuja rattijuopumusten määriä. Menetelmällisesti tutkimus pohjautuu auto- ja ristikorrelaatioindekseihin.

Talouskasvu vähentää tavallisten rattijuopumusten määrää, mutta ei törkeiden

YHTEISKUNNAN TALOUDELLINEN kehitys ei ole yhteydessä rattijuopumuksen törkeän tekomuodon tilastoituihin määriin. Sen sijaan talouden hiipuminen on yhteydessä lisääntyviin tavallisiin rattijuopumuksiin. Poliisin tietoon tulleiden rattijuopumusrikosten vuosittainen lukumäärä on vaihdellut 2000-luvulla noin 18 000 ja 28 000 välillä. Rattijuopumusten määrän on perinteisesti katsottu olevan voimakkaasti yhteydessä alkoholinkulutukseen, jolloin erityisesti alkoholitottumuksiin vaikuttamista on pidetty tehokkaimpana keinona vaikuttaa rattijuopumusrikollisuuteen. Vaikka alkoholin kokonaiskulutuksen ja rattijuopumusrikosten aikasarjoilla ilmenee samanlaisia kehityssuuntia, alkoholin kokonaiskulutuksen muutokset eivät vuosina 1990–2015 ole olleet yhteydessä rattijuopumusrikosten lukumäärien muutoksiin.

PERINTEINEN, KAUTTA historian havaittu yhteys rikollisuuden ja yhteiskunnan taloudellisen tilanteen välillä kertoo, että rikollisuus vähenee taloustilanteen ollessa hyvä – ja luonnollisesti myös päinvastoin. Tämä yhteys näkyy myös rattijuopumusten kehityksessä: talouden kasvaessa tavallisten rattijuopumusten määrä liikenteessä laskee samanaikaisesti. Yhteiskunnan talouskasvu ei kuitenkaan ole yhteydessä törkeisiin rattijuopumuksiin, kuten eivät myöskään muutokset työllisyydessä. Törkeiden rattijuopumusten ennaltaehkäisyä ei ole tarkoituksenmukaista kohdistaa erityisesti tiettyihin talouden kehityksen vaiheisiin, vaan ennaltaehkäisyä tulisi ja kannattaa suorittaa riippumatta talouden kehityksestä.

TULOSTEN MUKAAN työllisyyden kasvaessa ilmi tulleiden perusmuotoisten rattijuopumusrikosten määrä vähenee hitaasti myös samana, seuraavana ja sitä seuraavana vuonna. Törkeiden rattijuopumusrikosten kohdalla ristikorrelaatiota työllisyysasteen kanssa ei esiinny. Näin ollen myöskään muutokset työllisyydessä eivät ole yhteydessä törkeiden rattijuopumusten ilmituloon.

Rattijuopumusrikollisuus muuttuu hitaasti ajassa, kannustaa pitkäjänteiseen ehkäisevään päihdetyöhön

KRIMINOLOGISEN ITSEKONTROLLITEORIAN mukaan rikollista käyttäytymistä selittää yksilön heikko itsekontrolli. Rikollisiin tekoihin syyllistyvät eivät piittaa toimintansa pitkän aikavälin kielteisistä seurauksista, muiden ihmisten reaktioista tai virallisista (esimerkiksi rikosoikeudellisista) seuraamuksista. Rikolliset tavoittelevat välitöntä omien tarpeittensa tyydytystä välittämättä mahdollisista myöhemmistä seurauksista. Rikokset ovat usein suunnittelemattomia, spontaaneja eikä niissä juuri huomioida kiinnijäämisen riskiä. Ne ovat myös luonteeltaan sellaisia, että ne eivät edellytä monimutkaisia taitoja. Tämä kuvaus sopii hyvin myös rattijuopumusrikoksiin syyllistyviin yksilöihin: seurauksista ja reaktioista ei juuri välitetä eikä tekoja juuri suunnitella. Päällimmäisenä ajatuksena todennäköisesti on lähinnä omien tarpeiden (kotiin pääseminen yöaikaan, alkoholin hankkiminen tms.) tyydyttäminen.

PERÄTTÄISTEN VUOSIEN rattijuopumusrikosten tasot muistuttavat toisiaan, eli ne muuttuvat hitaasti ajassa. Siksi myöskään rattijuopumusrikosten ennaltaehkäisy ei tapahdu nopeasti. Tavallisten rattijuopumusrikosten taso on vielä neljän vuoden kuluttua lähes samalla tasolla, ja törkeiden rattijuopumusrikosten taso ulottuu jopa seitsemän vuoden päähän. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että kun tilastoitu rattijuopumusrikollisuus liikennemäärä huomioiden kääntyy laskuun, on todennäköistä, että tämä laskeva trendi säilyy ainakin yhden taloussyklin ajan.

RATTIJUOPUMUSRIKOLLISUUDEN AJALLINEN riippuvuus kannustaa pitkäjänteiseen ehkäisevään päihdetyöhön, sillä rattijuopumusten ilmitulo ei ole satunnaista ajassa. Yksittäiset ja lyhytaikaiset toimenpiteet eivät näy tilastoissa. Rattijuopumusrikollisuuden ennaltaehkäisyssä tarvitaan pitkäjänteistä, useiden erilaisten, jopa jokseenkin mittavien toimenpiteiden kokonaisuutta. Virallinen valvonta, mutta myös sosiaalinen kontrolli ovat tärkeitä rattijuopumusrikosten ennaltaehkäisyssä. Kiinnijäämisriskin lisääminen on varmasti yksi tehokkaimpia keinoja rattijuopumusrikollisuuden vähentämiseksi.

Tutkimus on ilmestynyt Liikennesuunnittelun Seuran julkaisemassa Liikenne-lehdessä (3–4/2016).

The Evolving International Gas Industry: A Brief Comment on Decarbonisation and Matters Arising

 

Tade Oyewunmi, Doctoral Researcher, oyetade.oyewunmi@uef.fi

IN A forthcoming paper on the topic- ‘Examining the Instrumental Role of Regulation in the Development of Gas Supply Markets: Highlights from the US and EU’ (2017)[1] I considered the effectiveness of regulation in the path towards restructuring and the development of competitive gas markets in which parallel policy objectives such as security of supply and sustainability are being pursued.

IN A climate change and decarbonisation context, debates relating to the effectiveness and implications of market-based mechanisms like carbon tax and emissions trading scheme (ETS) as opposed to standard-setting or rule-making conventional approaches to regulation have gained significant attention recently.[2] Pollution resulting from operations in the energy and petroleum industry are often considered as a major cause of greenhouse gas (GHG) emissions and climate change.[3] In an increasingly international gas industry which is now ever more interconnected with electricity markets in major industrialized economies, the disposition of the major energy-related GHG emitting countries such as the US, Russia, and China becomes highly relevant.

THE NORTH American shale gas revolution over the past eight years undeniably positions the US as the leading oil and gas producing country globally.[4] It is therefore not surprising to see several legal disputes between environmental protection groups against energy firms who are seeking to take advantage of the boom in unconventional hydrocarbon production to obtain approvals for gas commercialisation and LNG projects. Recently, in Earthreports, Inc., et al. vs. Federal Energy Regulatory Commission, Dominion Cove Point LNG, et al. (2016).[5] a US Court of Appeal for the DC Circuit rejected the claims of such environmental groups who contested the Federal Energy Regulatory Commission (FERC)’s conditional authorization of the conversion of the Cove Point LNG facility from an import maritime terminal to a mixed-use, import-and-export terminal. The environmentalists had argued that the FERC failed to consider the indirect environmental impacts that the Cove Point LNG conversion into a gas export facility might have, and therefore failed to satisfy its obligations under the National Environmental Policy Act (NEPA) of 1969. The Court held that under NEPA, the FERC is not required to consider indirect effects of increased natural gas exports through the Cove Point facility, including potential climate impacts.[6] Assuming this decision indicates the current disposition in the US to gas utilisation and commercialisation, it may be argued that conventional and prescriptive standard-setting or rule-making regulatory approaches may not necessarily hinder the shale gas production and commercialisation boom. However, as with any conventional regulation approach, it does create additional compliance and monitoring costs. Another important issue in the scheme of things is the possibility of the US pulling out of the 2016 Paris Agreement following the recent elections and subsequent change in government.[7]

Conventional Regulation vs. Market-based Pricing of Carbon Emissions
ADVOCATES OF market-based mechanisms like the ETS and carbon tax contend that placing a strong and predictable price or charge on carbon emissions is the most cost-effective and efficient path to GHG emissions reductions.[8] It is noted that the ETS framework seem to have come under stronger criticisms, while carbon tax proponents seem to be gathering more support.[9] Arguably, there are justifiable concerns about the de facto effectiveness of the ETS and its ‘cap and trade’ mechanism.[10] Such concerns relate to whether it actually limits GHG emissions or it is just another theoretical economic construct which in reality depends on perfect markets and effective balancing of demand and supply of trading allowances and permits. Another problem with carbon pricing, especially carbon tax is the socio-political challenge of curtailing pass-through costs on final energy (gas and electricity) consumers. Hence the question- who eventually pays for the ‘charge’ on carbon? According to the International Energy Agency (IEA), the main reasons for low carbon prices generally includes: (i) economic downturn which led to lower-than-anticipated emissions, resulting in a surplus of emissions allowances; (ii) the socio-political challenge of setting tight emissions cap or high carbon prices vis-à-vis industrial competitiveness and rising consumer electricity prices; (iii) flattening or falling electricity demand (resulting in reduced demand for ETS allowances) due to the positive effects of energy efficiency policies in many jurisdictions.[11]

IN COMPARING carbon tax with subsidies as plausible market-based mechanisms for the US, it has been posited that: “A carbon tax is superior to subsidies for carbon-free energy sources [e.g. renewables] in two important respects. First, it has the opposite effect on the budget deficit. While subsidies increase the deficit, a carbon tax would decrease the deficit. Second, it is much easier to design and to implement. To be effective, a carbon tax need only deter consumption of hydrocarbons. Consumers are left with complete discretion with respect to the ways in which they reduce their consumption of hydrocarbons. For example, by increasing the efficiency of their use of energy or by substituting for hydrocarbons some mix of carbon-free fuels like wind power, solar power, or nuclear power.”.[12]

NOTABLY, IN most market and developed economies, who also happen to be the leading GHG emitting countries seemingly due to high energy utilisation and industrialisation, there has been a general disenchantment with the interventionist and seeming highhandedness of traditional regulatory forms. Consequently, there has been a preference for more deregulation and to adopt alternative regulatory approaches which encourages the desired behaviour by economic and financial incentives rather than by legal compulsion or sanctions. In this regard, such incentives can be: (i) negative i.e. the conduct is legally unconstrained unless the a firm chooses to act in an undesired way, then it must pay a charge e.g. carbon price; or (ii) positive i.e. if a firm chooses to act in a desired way it is awarded a subsidy or allowed a more cost-efficient tariff such as feed-in tariffs for renewables or energy conservation.

THE APPARENT flexibility of market-based instruments should incentivize innovation and technological development. What it, however, does not guarantee ipso facto is accountability and trust unless such factors are built into the market structure and framework. It has also been argued that while the conventional command-based regulatory approaches may lead to more uncertainties about the apprehension, prosecution, and level of sanctions; market and economic instruments, on the other hand, could provide more a definite and predictable level of compliance motivating charges and payments. As far as developed market economies are concerned, it appears there is strong argument in favour of placing a price or a charge on energy-related GHG emissions. Although the main caveat or pragmatic concern is the credibility of the carbon emissions market, and whether such approaches will effectively curtail negative environmental and climatic impacts without imposing avoidable costs on operators and energy consumers. Also, as inquired earlier, who pays for the price of carbon emissions in an increasingly international gas supply and energy context?

 

[1] This paper will be published in a forthcoming 2017 issue of the Houston Journal of International Law.

[2] Brittany A Harris, ‘Repeating the Failures of Carbon Trading’ (2014) 23(3) Pac Rim L & Pol’y J 755 – 793; the International Energy Agency (IEA), ‘Energy, Climate Change and Environment 2016 Insights’ (IEA Publications, 2016) 1 – 133; Adam Whitmore, Can Emissions Trading Produce Adequate Carbon Prices? Energycollective, January 23, 2017.

[3] Energy industry related GHG emissions include CO2, methane (CH4) from natural gas production and nitrous oxide (N2O). These gases are quantified in terms of their global warming potential relative to CO2. For instance, gas flaring and venting is one of the main hydrocarbon exploration and production processes with environmental implications to the extent that CH4 is one of the main components of natural gas. Flaring is the controlled burning of natural gas produced in association with oil in the course of routine oil and gas production operations. Venting is the controlled release of unburned gases directly into the atmosphere. In addition, water management, including water usage during drilling and hydraulic fracturing, and the protection of surface and ground water during drilling, fracturing, production and disposal activities, is a central environmental issue for unconventional gas production. See the International Energy Agency (IEA), ‘Energy Policies of IEA Countries: The United States 2014 Review’ (IEA Publications, 2014) at 209 – 211; IEA, ‘Energy, Climate Change and Environment 2016 Insights’ (IEA Publications, 2016) 1 – 133.

[4] Proven gas reserves in the US has increased by almost three-quarters since 2000, up to 9.1 trillion cubic metres (or 323 trillion cubic feet) by end 2012, or the equivalent of more than 100 years of production at 2012 consumption rates. Natural gas production is projected to continue to increase over the period to 2040. Improvements in advanced crude oil production technologies, such as hydraulic fracturing, are widely expected to continue to lift domestic supply into the medium term. The renaissance that the oil industry is undergoing is largely the result of growth in light tight oil (LTO) production, a boom that is expected to continue until 2020 at least. According to Forbes, ‘The 25 Biggest Oil and Gas Companies in The World’30 March, 2016: “The U.S. has seven companies in the top 25, more than any other country” Other countries/companies in the list includes Russia’s Gazprom and Rosneft as well as China’s Petro China.

[5] Earthreports, Inc., et al. vs. Federal Energy Regulatory Commission, Dominion Cove Point LNG, et al, No. 15-1127 (D.C.  Cir., 2016)

[6] Ibid.

[7] The previous US government administration, signed and ratified the Paris Agreement on climate change on 22 April 2016. According to Platts, Fact Box: Global energy implications of Tillerson as top US diplomat, 1 February 2017 at <www.platts.com/latest-news/oil/washington/fact-box-global-energy-implications-of-tillerson-21766883> accessed 09/02/2017, it seems the new administration may be more favourably disposed to Carbon Tax and intends “to keep a seat at the table of global climate talks to understand the impacts on Americans and US competitiveness”.

[8] See IEA, ‘Energy, Climate Change and Environment 2016 Insights’ ibid. In the power sector, carbon prices can influence the economic choices of investors, technology developers and consumers. They can moderate energy demand, deter new high-carbon investment and encourage low-carbon instead, and curtail the operation of existing high-emitting assets. Carbon pricing also plays a role in shifting corporate behaviour: by making climate change a financial rather than environmental reporting issue, it directly engages top management.

[9] Tade Oyewunmi, ‘Emissions trading scheme and gas flaring in the United Kingdom Continental Shelf: a comment’ (2011)(5) International Energy Law Review 193-199; Adam Whitmore, Can Emissions Trading Produce Adequate Carbon Prices? Energycollective, January 23, 2017. In Brittany Harris, Repeating the Failures of Carbon Trading, (2014) 23(3) Pacific Rim Law & Policy Journal pp. 755 – 793. the author also points to the de facto ineffectiveness of the carbon trading mechanisms as applied in the pacific rim countries. See also Richard J. Pierce Jr., ‘The Past, Present, and Future of Energy Regulation’ (2011) 31(2) Utah Environmental Law Review pp. 291-308.

[10] Ibid.

[11] IEA, ‘Energy, Climate Change and Environment 2016 Insights’ note 3 supra.

[12] Pierce Jr., note 9 supra.

Lakien ympäristövaikutusten arvioinnilla oikeutetaan ennalta valittu ratkaisu

 

Anssi Keinänen

Kirjoittaja on lainsäädäntötutkimuksen professori.

LAINVALMISTELUSSA YMPÄRISTÖVAIKUTUSTEN arviointien tavoitteena näyttää olevan jo ennalta valitun sääntelykeinon oikeuttaminen, ei parhaan keinon löytäminen, kuten lainvalmisteluohjeissa korostetaan. Nykyinen arviointikäytäntö on vastoin hyvän lainvalmistelun periaatteita ja lainvalmisteluohjeita.

LAINVALMISTELUSSA VAIKUTUSTEN arvioinnin tavoitteena on osoittaa poliittisille päättäjille eri sääntelyvaihtoehtojen tuottamat hyödyt ja kustannukset ja siten auttaa heitä valitsemaan paras keino sääntelyn taustalla olevan ongelman ratkaisemiseksi arvioinnin jälkeen. Arviointiin kuuluu olennaisena osana säädösvalmistelun avoimuus: arviointimenetelmät, aineistot ja epävarmuudet on tuotava esille arvioinnissa. Avoimuus mahdollistaa myös ministeriöiden toiminnan jälkikäteisen arvioinnin.

YMPÄRISTÖVAIKUTUSTEN ARVIOINNISSA tuodaan harvoin esille numeerisia arvioita vaikutusten suuruudesta, jolloin sääntelyratkaisun tuottamia hyötyjä ei voida verrata sääntelykustannuksiin. Ympäristövaikutusten arviointia ja lainvalmistelua käsitelleessä tutkimuksessamme selvisi, että ympäristövaikutuksia arvioitiin numeerisesti 17 prosentissa hallituksen esityksiä, joissa oli tunnistettu ympäristövaikutusten olemassaolo. Lisäksi arvioinnissa tuodaan satunnaisesti ilmi, mihin menetelmiin ja aineistoihin tulokset perustuvat. Ainoastaan viidessä prosentissa hallituksen esityksiä oli mainittu mihin tietolähteeseen arvio on perustunut, kun ympäristövaikutuksia oli arvioitu. Myöskään sääntelyyn liittyvää epävarmuutta ei haluta tuoda esille vaikutusten arvioinnissa.

TUTKIMUSTULOKSET ANTAVAT tukea väitteelle, että Suomessa vaikutusten arviointien pääasiallisena tavoitteena on tukea jo ennalta valittua säädösratkaisua eikä aidosti arvioida eri sääntelyvaihtoehtoja. Lainvalmistelun laadun ja avoimuuden kannalta tämä on ongelmallista ja vastoin lainvalmisteluohjeita. Vaarana on, että parasta sääntelyratkaisua ei valita, koska eri vaihtoehtojen vaikutuksia ei tosiasiallisesti arvioida ennakolta.

ILMIÖN TAUSTALLA on useita syitä. Ensinnäkin poliittinen ohjaus johtaa siihen, että sääntelyratkaisu tehdään ennen varsinaisen lainvalmistelun alkamista, jolloin lainvalmistelijan ei ole mielekästäkään arvioida muiden ratkaisuiden vaikutuksia. Lisäksi lainvalmistelun vaikutusten arviointia heikentää ministeriöiden riittämättömät lainvalmisteluresurssit ja vaikutusten arvioinnin osaamisen puute.

VAIKUTUSTEN ARVIOINTIEN laadun parantamiseksi perustettiin Suomeen vuonna 2016 ministeriöistä ja eduskunnasta riippumaton “lainsäädännön arviointineuvosto”. Neuvoston tehtävänä on antaa lausuntoja hallituksen esityksistä ja niiden vaikutusarvioinneista. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että arviointineuvostolle on selvä tarve Suomessa.

Tutkimus ”Ympäristövaikutusten arviointi lainvalmistelussa: parempaa säädösvalmistelua vai jo ennalta valitun keinon puoltamista?” on julkaistu vertaisarvioituna “Ympäristöpolitiikka ja -oikeus 2016” vuosikirjassa. Tutkimuksessa arvioitiin vuonna 2014 valmistuneita hallituksen esityksiä ympäristövaikutusten arvioinnin laadun kannalta. Tutkimuksen ovat toteuttaneet professori Anssi Keinänen ja projektitutkija Mika Kemiläinen.

A Nudge Towards Low-Emission Mobility – A Glance at the AFI Directive’s Approach to End Oil Dependence in the European Transport Sector

 

 

 

Sara Kymenvaara, Researcher, Climate Change Law, LL.M.

A FAMOUS metaphor on climate change politics refers to people’s unrelenting driving of SUVs, disconnected from the threat of climate change they are contributing to. Although a lot has changed on the political arena with the entry into force of the Paris Agreement on 4 November 2016, the transport sector’s current state of play, in certain aspects, still corresponds to the metaphor’s dystopian features. The sector plays, however, an important role in achieving the Paris Agreement’s climate change mitigation objectives.

IN THE EU, transport is set to contribute to the overall emission reduction target of 30% by 2030 from 2005-levels. The Commission has also set out a specific goal for the transport sector to reduce greenhouse gas emissions by 60% from 1990-levels by the year 2050.

HOW TO achieve these ambitious objectives?  Transport remains the only sector in EU where GHG emissions have risen since 1990. Emission reductions achieved by new motor vehicles’ improved energy efficiency as a result of the EU Regulations on passenger cars and vans are forecast to be offset by increased mobility demand. In fact, it seems that the 60% emission reduction target for the transport sector will require a “systemic change” in the transport system and sector as a whole.

ONE OF the key measures to achieve the necessary systemic change is to end the transport sector’s heavy reliance on fossil fuels and start using cleaner vehicles and fuels. To this end, a key EU-level policy instrument is Directive 2014/94/EU on the deployment of alternative fuels infrastructure (the “AFI Directive”), a main legislative measure to implement the Commission’s alternative fuels strategy.

ALTERNATIVE FUELS include, for example, electricity, hydrogen, natural gas and sustainable biofuels, and the AFI Directive’s main objective is to promote the construction of the infrastructure needed for the vehicles running on these fuels. However, installing infrastructure for vehicles using alternative fuels should correspond to the amount and types of vehicles in use. Such vehicles are not currently sold in amounts large enough to develop sufficiently competitive prices. Thus, the combination of high prices and lack of infrastructure discourages consumers from buying them.

THEAFI Directive aims to end this vicious circle by obliging EU Member States to promote the development of their national markets for alternative fuels and set objectives and targets for the related infrastructure. The AFI Directive contains, however, no binding targets for infrastructure and the Member States’ objectives can be revised at a later stage. Thus, the AFI Directive ‘nudges’ rather than obliges Member States to develop markets and infrastructure for low-emission fuels and vehicles.

CONCERNING ELECTRIC mobility, for example, the EU Member States must ensure that an “appropriate” number of public charging points are installed for electric vehicles in densely populated areas by 2020. The “appropriate number” is determined largely by the Member States themselves in relation to their national estimates of, and objectives for, the number of electric vehicles to be registered by 2020.

ACHIEVING THE ambitious emission reduction goals in the transport sector also requires that policy incentives that counteract these objectives are identified and abolished. For long, the tax benefit to diesel fuels in many EU Member States has created such an incentive, let alone the failure to consider diesel’s external costs of air pollution on human health. Over half of all newly registered passenger cars in the EU run on diesel while alternative fuel vehicles currently only account for 4.9% of all passenger cars in use.

THE FIGURES indicate that EU currently is far from achieving the objective of a Low-emission Mobility. Interestingly, however, certain estimates, mainly concerning Norway, predict that electric vehicles are set to conquer the markets extensively in the near future. However, Norway seems to be an exception to the otherwise increasing share of diesel vehicles in the rest of Europe; Norway’s share of electric vehicles in new car sales currently is currently almost 30%, while the same figure is 1.5% for Western Europe. In addition, hardly no other European country has a state budget robust enough to afford the fiscal incentives for electric vehicles that have stimulated their surge in Norway.

AGAINST THIS backdrop, the national objectives and policy measures of the EU Member States to implement the AFI Directive will be essential for cutting oil dependence in the transport sector. If these national policy frameworks are sufficiently ambitious, the AFI Directive’s adaptive strategy may indeed solve the deadlock concerning lack of infrastructure and alternative fuel vehicles’ market penetration – and thus contribute to the decarbonisation of the transport sector within the timeframes set out by the EU’s climate policy objectives.

Teknologiakehitys ja sen sääntely eivät ohjaa tulevaisuutta samaan suuntaan

Tommi Oikarinen

Kirjoittaja on projektitutkija oikeustieteiden laitoksella.

TULEVAISUUDEN TEKNOLOGIAKEHITYS tulee muuttamaan nykyistä toimintaympäristöämme useilla eri sektoreilla. Valtiovarainministeriön raportissa ”Pilkahduksia tulevaisuuteen – digitalisaation ja robotisaation mahdollisuudet” (VM 10/2017) toiminnan uudistaminen teknologian tarjoaminen mahdollisuuksien rajoissa – eli digitalisaatio – on nostettu päivän sanaksi. Digitalisaation lisäksi muun muassa robotiikka, keinoäly, puheohjaus sekä virtuaali- tai lisätty todellisuus ovat jo olemassa olevaa arkipäivää, johon yhteiskuntamme toiminnan pitää sopeutua.

TEKNOLOGIAKEHITYKSEN RINNALLA käsitys tiedosta ja sen hallinnasta on myös muuttumassa. Meistä kaikista tallennetaan jatkuvasti valtavia määriä tietoa julkishallinnon rekistereihin, yritysten asiakasjärjestelmiin ja käyttämiemme verkkopalvelujen tietokantoihin. Alaa valtaavana ideologiana My Data (omatieto) muodostaa ihmiskeskeisen lähestymistavan henkilötiedon hallintaan ja käsittelyyn sekä antaa ihmisille oikeuden ja pääsyn heistä kerättyyn dataan. Samalla henkilötiedon yhteiskunnallisen, taloudellisen ja vaihdannallisen arvon nousu luo enenevässä määrin paineita tiedonkäyttörajoitteiden uudelleen pohdinnalle. Omien tietojen hallintaa ja yksityisyyden suojaa koskevien vaatimusten lisäksi tiedon hyödyntämistä vaikeuttaa nykyisin tiedon ja sen hallinnan pirstaleisuus.

PÄÄMINISTERI JUHA Sipilän hallitusohjelma kuvaa tulevaisuuden tavoitetilaksi Suomen kilpailukyvyn rakentumisen korkealle osaamiselle, kestävälle kehitykselle sekä ennakkoluulottomalle uudistamiselle kokeiluja ja digitalisaatiota hyödyntäen. Ohjelmaan sisältyy lisäksi tavoite luoda avoimella datalla ja tietovarantojen paremmalla hyödyntämisellä edellytyksiä uusille liiketoimintaideoille sekä tietoon perustuvan päätöksenteon ja avoimuuden vahvistaminen johtamisen ja toimeenpanon uudis-tamisessa.

TEKNOLOGIAKEHITYKSEN AVULLA tavoitellut uudet toimintamallit ja voimassa oleva sääntely eivät kaikilta osin ohjaa tulevaisuutta samaan suuntaan. Yhteiskunnallemme on tavanomaista, että kansalaisten ja yritysten sekä julkisen hallinnon toimintaa rajataan tuotosten ja toimintatapojen osalta lainsäädännöllä. Teknologiavaihtoehtojen tarjoamien uusien toimintamallien muodostumista saattaa vaikeuttaa palvelu- tai tiedonkäsittelyprosessien liian tarkka normittaminen lain tasolla. Uuden teknologian hyödyntäminen tuo mukanaan myös uusia riskejä, jotka pitää tunnistaa ja ottaa riittävässä määrin hallintaan. Tällöin digitaalisen turvallisuuden keskiöön nousevat toiminnan jatkuvuuden turvaaminen sekä palveluissa käsiteltävän tiedon saatavuus, eheys ja oikeellisuus. Lisäksi uudet teknologiat nostavat esiin myös uusien sääntelykohteiden tarpeen arvioinnin: tarvitaanko tulevaisuudessa esimerkiksi roboteille erityistä lainsäädäntöä?

TULEVAISUUDEN TARPEITA vastaavan sääntelyn kehittämishankkeita on käynnissä sekä kansallisella tasolla että Euroopan unionin laajuisesti. Hallitusohjelman kärkihankkeiden toimeenpanosuunnitelmaan sisältyy tiedonhallintalain valmistelu, jossa selvitetään julkisen hallinnon tiedonhallintaa koskevan sääntelyn ja tiedonhallintakäytäntöjen nykytilaa ja kehittämistarpeita sekä arvioidaan, onko eri hallinnonaloilla syntynyt julkisuuslain kanssa tarpeetonta tai päällekkäistä tiedonhallintaa koskevaa erityislainsäädäntöä.

EUROOPAN UNIONIN tietosuojalainsäädäntö uudistui, kun yleinen tietosuoja-asetus tuli voimaan 24. toukokuuta 2016. Tietosuoja-asetusta sovelletaan kahden vuoden siirtymäajan jälkeen 25. toukokuuta 2018 alkaen, jolloin henkilötietojen käsittelyn on oltava tietosuoja-asetuksen mukaista. Tietosuoja-asetuksen tarkoituksena on ajantasaistaa tietosuojaa koskevaa sääntelyä, jotta voidaan vastata teknologian kehitykseen ja globalisaatioon liittyviin henkilötietojen suojaa koskeviin haasteisiin sekä lisätä henkilötietojen käsittelyn avoimuutta ja läpinäkyvyyttä sekä vahvistaa rekisteröityjen oikeuksia valvoa henkilötietojensa käsittelyä.

UUSIEN TEKNOLOGIOIDEN ja niitä koskevien reunaehtojen ja rajoitteiden ymmärtäminen ja soveltaminen edellyttää uudenkaltaista osaamista. Valtionhallinnossa tehdyssä ”Digitalisaation vaatimat osaamiset valtiolla” -kyselyn tulosten perusteella tulevaisuudessa kaikilta työntekijöiltä vaadittavaksi perusosaamiseksi kuuluvat muun muassa digitaalisten palvelujen ja työvälineiden käyttö sekä ymmärrys digitalisaation vaikutuksista omaan toimintaan ja toimintaympäristöön sekä riskienhallinta. Näiden osaamisvaatimusten yhden keskeisen perustan muodostaa ymmärrys tiedonhallintaa ja tietoteknologiaa koskevasta sääntelystä.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitos järjestää keväällä 2017 opintojakson tietoteknologiaoikeudesta (5311317 J: Tietoteknologiaoikeus, 5 op). Opintojakson tavoitteena on muodostaa osallistujille tuntemus tietoteknologiaoikeudesta ja tietohallintoa koskevasta sääntelystä sekä tietoteknologian käytöstä oikeudellisessa toiminnassa. Opintojaksolle ilmoittautumisaika umpeutuu helmikuun lopussa. Opintojakso on seminaarikurssi, jonka sisältö vaihtelee osallistujien mielenkiinnon mukaan. Tervetuloa!

Volatile relations: EU-Russia energy regulation

 

 

 

Moritz Wüstenberg, Junior Researcher, European Law

THE WORLD Trade Organization (WTO) is often seen as a curiosity generally associated with globalization. The WTO as we know it today has developed in its 70 year’s history from a provisionally applied interim agreement (the General Agreement on Tariffs and Trade or “GATT”) to become an independent organization, with nearly universal participation.

FOLLOWING ACCESSION to the WTO in 2012, Russia has been eager to take its energy related grievances with the EU to be adjudicated at the WTO. Whilst transit has become a lesser problem in recent years, partly due to the direct connection from Russia to Germany via the Nord Stream 1 pipeline (Nord Stream 2 is on its way, see previous blog by K. Talus), the internal market liberalization of the EU has had effects on the European investments of Russia´s export monopoly Gazprom.

THE CASE directly related to energy regulation brought by Russia to the Dispute Settlement Body (case DS476, Certain Measures Relating to the Energy Sector) of the WTO alleges, inter alia, that Russian goods and services are treated less favourably than third countries and less favourably than other EU goods and services (in violation of the Most Favoured Nation obligation and National Treatment obligation of the EU, respectively). The alleged violations are mainly related to limitations in access to infrastructure, including pipelines that connect Nordstream 1 to the wider European gas network, owned by Gazprom.

TWO OTHER cases brought by Russia against the EU (cases DS474 and DS494) are also related to energy, albeit indirectly. In anti-dumping determinations against energy intensive goods (in this case, steel from Russia), EU rules make it possible to replace the actual energy costs producers pay in Russia by a cost that is adjusted to reflect “market” prices. In effect this means that the anti-dumping margin paid on steel imports to the EU become higher.

THE REGULATION of energy trade between the EU and Russia is vital for the EU to secure its energy supply and at the same time crucial for Russia, as some 50% of the federal budget is raised from the extraction and sale of energy goods. The disputes brought by Russia touch upon matters of trade that are sensitive due to their strategic nature, but are not regulated effectively by the rules of the WTO which were negotiated for more traditional areas of trade.

THE ENERGY Charter Treaty, which Russia abandoned in 2009, has detailed rules for energy trade and would be more effective in regulating this area of trade. Russia withdrew from provisional application of the Energy Charter Treaty following the gas crisis of 2006 and 2009. The gas crisis were caused by transit disputes and resulted in many eastern and central European countries being undersupplied during the winter. Central stated reasons for the final withdrawal from the ECT were related to failures in the regulation of transit. Whether Russia will join the ECT seems uncertain, even though efforts to develop the regulation of transit continue at the Energy Charter.

THE SHORTCOMINGS of the regulatory framework of the WTO for energy trade have been discussed at the WTO as well as in academia. It is generally understood that there are a number of areas, export prohibitions through cartels (e.g. OPEC) and transit rules being prominent examples, which the rules of the WTO do not address effectively. Numerous suggestions for amendment or addition of rules have been made, but the debate remains open.

A NEIGHBOURHOOD trading relationship, such as the one between the EU and Russia, can be regulated by a number of WTO rule compliant means. One option would be the conclusion of a Preferential Trade Agreement (PTA) to regulate energy trade between the EU and Russia. This would be a fairly straightforward option which, as long as it complied with WTO requirements (mainly the obligation not to raise tariffs or other barriers to trade in relation to other WTO members), could be negotiated bilaterally and would effectively remain outside the multilateral framework of the WTO.

PLURILATERAL AGREEMENTS (PA´s), binding to those members that accede to them, have previously been adopted within the framework of the WTO (Annex 4 agreements). The main difference in relation to PTA´s is that PA´s function within the framework of the WTO. There are a number of advantages to regulating through a PA as opposed to a PTA, one being direct access to the dispute settlement system of the WTO. The main difficulty in adopting a PA on energy would be the need to achieve consensus among the WTO membership to add such an agreement to Annex 4. In effect this means that consensus has to be obtained also from members who do not intend to join a PA and consequently do not have rights or obligations arising from it.

RE-REGULATING ENERGY trade between the EU and Russia may become necessary rather sooner or later. Even if a transition to renewable energies is on its way, natural gas will remain an important transition fuel until 2040 and later, even under the most ambitious climate targets. Russia has the world´s largest natural gas reserves and is connected by pipeline to the EU. Maintaining a well-regulated commercial relationship would therefore not only ensure energy security, but would also be advantageous to achieve climate policy targets.

 

Full articles on the above issues have been published recently as:

Moritz Wüstenberg, ´An Overview of the Dichotomy between EU Energy Market Liberalisation and the Multilateral Trading System: Case Review of WTO Case DS476 – Certain Measures Relating to the Energy Sector, International Trade Law & Regulation 22 (1) 2016

Moritz Wüstenberg, ´Reformation or Standstill? Re-Regulating Energy Trade between the EU and Russia, International Energy Law Review 34 (7) 2016

Reflections on Rhetoric: Discussing ‘Sustainable Development’ in Northern Regions at Arctic Circle Forum 2016

 

 

 

Dr. Sabaa A. Khan, Postdoctoral Researcher

THE FOURTH Arctic Circle Forum took place in Canada from 11 to 13 December 2016, hosted by the Government of Quebec. The Forum compliments the larger Arctic Circle Assembly held in Reykjavik, Iceland, each year. Its objective is to convene international stakeholders to consider specialized issues pertaining to Arctic cooperation. Earlier forums hosted in Alaska, Singapore and Greenland addressed shipping and ports, as well as economic development.

IN 2016, the Forum focused on Sustainable Development in Northern Regions: An Integrated and Partnership-based Approach and provided an opportunity for Quebec to share the Plan Nord. This is an ambitious mining, energy, forestry, wildlife and tourism development plan covering all of Quebec territory that lies north of the 49th degree of latitude. The Forum also included a special plenary session on Climate Change in Arctic and Northern Regions.

David Miller, President and CEO of WWF Canada draws attention to caribou survival in decline across Canada, at the Special Plenary Session on Climate Change.

 

THE FORUM’S opening session focused on what sustainable development means for the fragile northern regions of the globe. Philippe Couillard, Premier of Quebec, emphasized the importance of harnessing developmental opportunities in Quebec’s vast untapped forests and mineral reserves, while Ólafur Ragnar Grímsson, Arctic Circle Chairman and former President of Iceland, acknowledged a group of protesters outside the Forum and reminded that citizens had to be brought along in the process of sustainable development as central participants.

VITTUS QUJAUKITSOQ, Minister of Commerce, Employment, Trade, Energy and Foreign Affairs, Greenland addressed what is arguably the most important Arctic climate change issue: oil and gas exploration. Casting aside the issues of conservation and climate change, he expressed optimism for the US President-elect Donald Trump’s economic development plans in the Arctic region and stated his hope for a US Secretary of State appointment “with a comprehensive experience from the private sector.” In light of the subsequent nomination of Exxon Mobil’s chief executive Rex Tillerson as the US Secretary of State, Greenland’s desire for enhanced regional cooperation on Arctic oil and gas development may very well become a reality.

THIS STANDS in stark contrast to the Canadian and outgoing US Administration’s approach to sustainable development in the Arctic.  In fact, a week following the Arctic Circle Forum in Quebec, the US and Canada released a joint statement banning offshore oil and gas development in their respective Arctic waters. The US has imposed an indefinite ban on oil and gas leasing on the majority of US waters in the Chukchi and Beaufort Seas, while Canada imposed an indefinite ban on offshore oil and gas licensing in all Arctic Canadian waters, to be reviewed every five years through a lifecycle assessment based on climate and marine-science.

THE ISSUE of oil and gas development also arose in the Forum’s special plenary session on climate change. David Heurtel, Minister of Sustainable Development, Environment and the fight against Climate Change, Quebec, expressed the province’s desire to move away from drilling. David Miller, President and CEO, World Wildlife Fund, Canada, emphasized the clarity of climate change science on the importance of eliminating fossil fuel dependence and of embracing renewable energy industries that do not negatively impact conservation of flora and fauna, especially the protection of wildlife habitats. His Serene Highness Albert II, Prince of Monaco insisted upon the “irreplaceable” role of scientific knowledge as the only “solid and incontestable basis” for Arctic development. Addressing hydrocarbon exploration in particular, he noted that we could not hope but for a limitation of these activities.

WHILE CLEARLY demonstrating there is no consensus between Arctic nations on halting oil and gas exploration in the Arctic as a measure to respond to the urgency of climate change, the Forum made it clear that Arctic development will not be left to federal authorities and top-down processes. Overall, the salient and most widely embraced idea affirmed at the Arctic Circle Quebec Forum was that sustainable development of the Arctic region has to be a broadly inclusive and science-driven process duly integrating the knowledge and participation of local communities.