The first graduate from Master’s Programme in Economic and Resources Law: “Energy is the very glue that holds life together”

Oskari Korhonen

The first graduate from UEF Law School’s Master’s Programme in Economic and Resources Law, Dayann Obeng-Darko, decided to pursue a second master’s degree after working with international business and marketing. After completing the degree he felt the urge to continue working as a researcher and ended up pursuing a doctoral degree in law.

We interviewed him about his studies and thoughts about the program and Joensuu.

dayann2So, tell me a little bit of yourself: where are you from and what is your educational background?
– I am from Ghana and had obtained my Senior High School Certificate in Business Management before I moved to Finland to pursue higher education. Prior to coming to Finland, I had taken a year off schooling to undertake volunteerism in UK, working for a charity organisation. I was supporting adults with learning disabilities. I remained in the UK for few more years then it was time to continue my education and that was what brought me to Finland.

Why did you choose to study in our Master’s Programme in Economic and Resources Law?
– Before deciding to study in the law master’s degree programme, I had obtained degrees in business management and finance for my bachelor’s and first master’s respectively; making this law degree my second master’s degree. Having worked for about a couple of years after first master’s degree (in the areas of international business and marketing), employment wasn’t forthcoming after that period, so I decided to pursue further education. I didn’t want to continue in the same background (Business Administration and Economics) so I had to diversify the study options and also to broaden my outlook. It was at that moment that I came across this law programme form the UEF law school and didn’t think twice about applying to it.

What expectations did you have about the programme and were they met? How did you enjoy your studies?
– At the beginning of the studies, I had chosen to specialize in ‘international economic law’, which majorly dealt with legal rules and regulations concerning international trade. I excepted to have developed a strong understanding of legal aspects of global trade activities and most especially, in the trade of energy products (including renewables). Not much of an economic activity could be undertaken without energy; perhaps, one could say, it is the very glue that holds life together. And its legal knowledge, from exploration to utilisation cannot be overstated in this globalised world.
I enjoyed my law studies through and through because firstly my expectation from the programme couldn’t have been more. Secondly, the teaching staff makes learning quite attractive and exciting.

dayann1_pienennettyWhat was your thesis about and why did you pick the topic? How was the writing process?
– My thesis was a comparative legal study about renewable energy in Ghana and the EU. The topic was ‘Renewable Energy in Ghana and the Lessons from the EU: A Comparative Examination of Regulatory Support Schemes’. The aim of the thesis was to analyse and compare the legal and regulatory regimes of the Ghanaian Renewable Energy Act and the EU’s Renewable Energy Directive by focusing on the support schemes for the achievement for renewable energy policy goals in Ghana. I had decided on this topic mainly because of the prominent role renewable energy plays in the sustainable economic and environmental development in global society such as the mitigation of climate change and secured supply of sustainable energy.

I had some difficulties in the initial stages of the writing process. This was because I had moved out of Joensuu and hence, away from the university environment. Although, students can normally access online study materials remotely such as journals, the move away from the university area hampered to some extent, my accessibility to certain materials needed for conducting the research work. For instance, with accessibility to certain peered-reviewed materials, one would have to physically be in the universities local area network. There was also the difficulty (logistical cost) of obtaining certain books. Those initial difficulties disappeared immediately after I decided to moved back to Joensuu to continues the writing of the thesis.

How did you like Joensuu as a place to live? Was this your first experience in Finland and if so, how did you like the country?
– Joensuu, as a place for to live for the purpose of studying, I would say is great. My view is that, everyone who comes to Joensuu to live will have their own experiences of this city and how they may come to appreciate all that the city has to offer them. I am in my 7th year living in Finland, but had only been in Joensuu for about a year.

dayann3Any advice for those wondering if they should apply for the master’s programme? What should they take into account?
– If anyone has the passion and the desire to study law and how it influences every aspect of life, then this law master’s degree programme at the UEF Law School is the right choice for the person. The beauty of it all is that, the educational background of an individual is not an impediment to their chances of being admitted to the programme nor does it hamper his/her studying efforts. Some few prospective students think that they will need to possess a Bachelor of Laws degree before they could apply to the master’s programme. The key element one needs keep in mind is that students are being trained to become legal experts in various areas of specialisations, so it is important to take future goals into accounts when considering application to the law master’s degree programme. Having a knack for making logical argument certainly makes it more exciting.

You are the first one to graduate from the programme. Did you have any spare time for hobbies?
– Yes, I had time for other activities besides studies. Two hobbies that I was able to enjoy whiles studying were travelling and going to the cinema. I also partook in some extra curriculum activities organised by ISYY/ESN, and not forgetting the occasional partying.

What next? Are you looking for job opportunities or do you already have something specific in mind?
– I intend to pursue a career as a legal researcher and as a result, the Doctoral Board of the UEF Law School has decided to support my application for doctoral studies in law leading to Doctor of Laws degree. I am expecting to start this spring.

Keskittämistä vai työnjakoa ja profiloitumista?

Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

Tapio_Määttä3SUOMESSA ON väitetty olevan liian paljon liian pieniä yliopistoja ja niissä liian pieniä laitoksia. Tämä ajatus näkyy myös Helsingin Sanomien laajassa professorikyselyssä (”Yli 850 professoria tyrmää hallituksen tiedepolitiikan”, HS 13.3.2016). Yli puolet kyselyyn vastanneista oikeustieteen professoreista voisi harkita oman alansa laitoksen vähentämistä toisesta yliopistosta. Kyselyyn vastasi 30 oikeustieteen professoria eli noin kolmannes alan professoreista. Puolet (15 kpl) vastanneista vastasi ”ehkä” tai ”kyllä” kysymykseen ”voisiko omalta alaltasi vähentää laitoksia?”

PARANISIKO OIKEUSTIETEELLISEN alan opetuksen ja tutkimuksen laatu, jos alan koulutus keskitettäisiin esimerkiksi Helsingin ja Turun yliopistoihin?  Tuoreimpien yliopistojen henkilöstöä ja opiskelijoita koskevien tilastojen (vuodelta 2015) mukaan oikeustieteellisten yksiköiden opetus- ja tutkimushenkilökunta ja oikeustieteellisen alan opiskelijoiden määrä jakaantuu seuraavasti (Itä-Suomen yliopistossa ja Åbo Akademissa annetaan myös julkisoikeuden koulutusta, minkä vuoksi luvut eivät ole vertailukelpoisia muihin oikeustieteellisiin):​

Opetus- ja tutkimushenkilökunta Uudet opiskelijat vuonna 2015 Perustutkinto-opiskelijat syksyllä 2015 Opiskelija–opettaja -suhde
Helsingin yliopisto 130,7 304 2165 16,6
Lapin yliopisto 66,7 163 1023 15,3
Turun yliopisto 65,3 170 1084 16,6
Itä-Suomen yliopisto 58,5 58 1031 (josta ON/OTM -opiskelijoiden osuus 199) 17,6
Åbo Akademi 2,4 17 117 48,8
Yhteensä 323,6 712 4588 14,2​

JOS LAATUINDIKAATTORIEN (ks. oikeustieteelliset yliopistojen asemointitilastoissa) perusteella heikoin oikeustieteellinen eli Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta lakkautettaisiin, tämä tarkoittaisi vuosittaisen sisäänoton nousemista Helsingissä ja Turussa merkittävästi. Keskittämisen hyötyä on vaikea nähdä. Jo tällä hetkellä ylisuuret opetusryhmät kasvaisivat edelleen ja opettajille jäisi entistä vähemmän aikaa tutkimukseen. Keskittäminen johtaisi myös siihen, että tutkimukseen välttämättä kuuluva kilpailu ja monimuotoisuus vähenisi.

NOIN 700 vuosittain aloittavaa uutta oikeustieteen opiskelijaa on opetuksen laadun näkökulmasta mielekästä kouluttaa 4-5 riittävän hyvin resursoidussa yksikössä esimerkiksi kahden, erittäin suuria (yli 300 opiskelijaa) opiskelijaryhmiä pyörittävän tiedekunnan sijasta. Oikeustiede on tyypillinen professioala, jossa tutkintojen rakenteet ja sisällöt ovat kaikissa oikeustieteellisissä hyvin pitkälti samanlaisia. Koulutukseen liittyvä tasalaatuisuuden vaatimus on pitkään pitänyt yllä ajatusta, että oikeustieteellisten täytyy ”profiloitua kaikkeen”. Tämä on hidastanut työnjaon kehittämistä ja tutkimuksellista profiloitumista.

OPETUKSEN JA tutkimuksen laatua ja toiminnan kustannustehokkuutta parannetaan keskittämisen sijasta oikeustieteellisellä alalla parhaiten kehittämällä työnjakoa ja tutkimuksen profilaatiota. Alan resurssit eivät ole optimaalisessa käytössä, jos jokaisessa yksikössä tehdään samoja asioita samalla tavalla. Tasalaatuisen, kaikki oikeudenalat kattavan virkatutkinnon ideaali ei edellytä, että kaikissa oikeustieteellisissä tulisi olla täsmälleen samat professuurit samoilla tutkimuksellisilla profiileilla. Kaikki oikeustieteelliset ovatkin viime aikoina määrätietoisesti pyrkineet tunnistamaan ja vahvistamaan tutkimuksellisia profiilejaan. Itä-Suomen, Helsingin, Lapin ja Turun yliopistoissa oikeustieteellinen tutkimus on kytkeytynyt vahvasti myös osaksi näiden yliopistojen strategisia tutkimusalueita.

OIKEUSTIETEELLISET TIEDEKUNNAT ja laitokset ovat myös alkaneet suunnata uusia professuurejaan tutkimuksellista profiiliaan vahvistavalla tavalla. Itä-Suomen yliopistossa on mm. ilmasto-oikeuden ja -politiikan, eurooppalaisen energiaoikeuden, sosiaalioikeuden, lapsi- ja koulutusoikeuden sekä lainsäädäntötutkimuksen professuurit, Helsingin yliopistossa mm. viestintäoikeuden, Pohjoismaisen oikeuden, arvopaperimarkkinaoikeuden ja tekijänoikeuden professuurit, Turun yliopistossa tietoyhteiskunnan oikeuden professori ja Lapin yliopistossa oikeusinformatiikan, oikeusvertailun, Venäjän kauppaoikeuden sekä Kiinan yhteiskunnan ja kulttuurin professorit. Åbo Akademilla on perinteisesti ollut vahva ihmisoikeusjuridiikkaan painottuva tutkimusprofiili.

RESURSSIEN KÄYTTÖÄ voidaan järkevöittää myös oikeudenalakohtaisella valtakunnallisella yhteistyöllä ja hyödyntämällä ennakkoluulottomasti uutta opetusteknologiaa. Hyvän esimerkin valtakunnallisesta yhteistyöstä tarjoavat IPR University Center sekä Finnish China Law Center, joissa kaikki oikeustieteelliset ovat mukana.

SELVYYDEN VUOKSI: leikkaukset koulutuksesta ovat mielestäni huonosti harkittuja ja hallituksen useiden ministereiden suhtautuminen tieteeseen hämmästyttävää. Optimistisesti ajatellen saattaa kuitenkin olla niin, että tässä hetkessä selvästi epäonnistuneelta näyttävä tiede- ja yliopistopolitiikka pakottaa yliopistot tekemään pidemmän päälle myös järkeviksi osoittautuvia toimenpiteitä eli kehittämään työnjakoaan ja profiilejaan. Oikeustieteellinen koulutus ja tutkimus hyötyvät valtakunnallisesti hyvässä vauhdissa olevasta yhteistyön alakohtaisesta tiivistämisestä ja tutkimusprofiilien terävöittämisestä. Tämä tie on alan kannalta järkevämpi kuin ylisuurten, tehottomasti toimivien koulutusyksiköiden rakentaminen.

Kohti oikeudenmukaisempaa kansainvälistä yritysverotusta

Mika Nissinen

Kirjoittaja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa vero-oikeuden yliopisto-opettajana, on virkavapaalla Verohallinnosta ja kirjoittaa omaa väitöskirjaa Suomen verosopimusten kiinteistä toimipaikoista. Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan pitämään esitykseen Verohallinnon 18.2.2016 asiantuntijapäivillä.

NissinenMika

 

 

 

 

Maailma on erilainen kuin sata vuotta sitten. Tämä on todettu (vihdoin) myös kansainvälisessä yritysverotuksessa ja OECD:n sekä G20-valtioiden käynnistämän BEPS-työn lopputulosten myötä kansainvälisen verotuksen periaatteita tullaan muuttamaan ennennäkemättömällä tavalla.

Globaali kansainvälinen yritysverotus oli vuonna 2013 tienhaarassa. Järjestelmä palkitsi hyvin aggressiivista verosuunnittelua harrastavat yritykset ja jakoi valtioiden välisen verotusoikeuden tietyissä tilanteissa epätasaisesti. Aggressiivisella verosuunnittelulla tarkoitetaan tässä lähinnä yrityksiä, joiden tavoitteena ei ole yhdenkertainen tuloverotus, vaan nollaverotus tai verotus hyvin alhaisen verotuksen valtiossa keinotekoisten järjestelyjen avulla. Aggressiivisen verosuunnittelun kärsijöinä ovat yhteiskunnan lisäksi myös muun muassa puhtaasti omaan ydinliiketoimintaan keskittyvät yritykset, jotka joutuvat joko maksamaan aggressiivista verosuunnittelua harjoittavien yritysten puolesta enemmän veroja tai vaihtoehtoisesti ovat myös itse pakotettuja ottamaan käyttöön vastaavaa verosuunnittelua. Näistä ja monista pienemmistä syistä johtuen OECD- ja G20-valtiot päättivät ottaa kansainväliseen yritysverotukseen uuden suunnan ja lopputuloksena olivat vuoden 2015 lokakuussa julkaistut BEPS-loppuraportit.

PERIAATTEET MUUTOKSESSA

Uusi suunta tunnustaa ensinnäkin sen tosiasian, että globaalissa yhteiskunnassa on aika muuttaa myös kansainvälisen yritysverotuksen periaatteita tietyiltä osin. Periaatteet, jotka on rakennettu 1920-luvun sotien jälkeiseen aikaan, ovat osittain vanhentuneita nyky-yhteiskunnassa. Tätä toteamusta voidaan pitää vähintäänkin järkevänä. On kestämätöntä ajatella, että vero-oikeuden säännöt pitäisi säilyttää muuttumattomina, vaikka kansainvälinen liiketoiminta on huomattavan erilaista kuin viime vuosisadan alussa. Siksi uusia moderneja ratkaisuja tarvitaan myös verotuksessa. Toisaalta hyväksi toimivaa ei kannata muuttaa ja muutosten tulee olla hallittuja; hyvän verojärjestelmän periaatteita – muun muassa verotuksen oikeudenmukaisuutta ja ennustettavuutta – tulee vaalia myös muutosten hetkellä.

BEPS-loppuraporttien myötä korostuu tulevaisuudessa toinen merkittävä periaate: Verotuksen tavoitteena on kohdentaa verotusoikeus sinne, missä aktiivista liiketoimintaa harjoitetaan. Periaate ei sinänsä ole uusi eikä ihmeellinen, vaan pikemminkin itsestään selvä, mutta sen painotus kasvaa varmasti tulevaisuudessa. Jo yleinen oikeustaju antaa ymmärtää, että liiketoiminnassa harjoitettuun tuloon tulee olla verotusoikeus siellä, missä toimintaa harjoitetaan. Tämä turvaa valtioiden välistä verotusoikeuden neutraalisuutta ja toisaalta asettaa muun muassa sekä kotimaiset että ulkomaiset toimijat veroneutraalimpaan tilanteeseen valtiossa, jossa toimintaa harjoitetaan.

KÄÄNTÖPUOLENA TULKINTATILANTEET

BEPS-työllä on myös kääntöpuolensa. On selvää, että muutoksilla tullaan lisäämään tulon lähdevaltioiden verotusoikeutta ja tämä muuttaa jossain määrin valtioiden verotusoikeuden painopistettä. Tämä on kuitenkin hyväksyttävä seuraanto siitä suuremmasta periaatteesta, että muutokset jakavat tulevaisuudessa liiketoiminnan verotusoikeuden neutraalimmin valtioiden välillä. Näkemykset, jossa länsivaltioiden verotusoikeutta pyrittäisiin turvaamaan kehittyvien valtioiden kustannuksella, ovat aikansa eläneitä.

Toinen ikävä kääntöpuoli muutoksilla on tulkintatilanteiden lisääntyminen verotusoikeuden osalta. Muutokset sisältävät esimerkiksi kiinteään toimipaikkaan liittyviä muutoksia, jossa aikaisemmin selkeät periaatteet on korvattu poikkeuksilla, jotka aiheuttavat varmasti tulkintoja. On myös selvää, että yritysten hallinnollinen työ tulee lisääntymään erilaisten ilmoitusvelvoitteiden johdosta.

Osaa muutoksista voidaan pitää pieninä tai sellaisina, jotka eivät Suomen kannalta ole niin kriittisiä. Verosopimuksiin tulee tulevaisuudessa selkeät veronkiertosäännökset. Suomessa verosopimusten väärinkäytöstilanteet on tähän mennessä pystytty hoitamaan ilman verosopimusten erityismääräyksiä veronkierrosta. Nämä muutokset tehdään kuitenkin muiden maiden vaatimuksista, koska joissain valtioissa yleiset kansalliset veronkiertosäännökset eivät ole olleet riittäviä veronkiertotilanteissa. Lopputulema tässä on se, että veronkiertosäännösten myötä verosopimusten sisältö ei selkeydy. Mallia ja haastetta artiklan sisällöstä voi katsoa jo voimassaolevasta Suomen ja Yhdysvaltojen välisen verosopimuksen 16 artiklasta.

BEPS-loppuraporttien myötä myös Suomessa on ollut paljon keskustelua siitä, miten päivitykset otetaan käyttöön. Muutoksia (esimerkiksi verosopimusten muutokset) voidaan soveltaa vasta uusiin verosopimuksiin, ellei muutoksia sitten oteta käyttöön takautuvasti ylikansallisen verosopimuksen kautta (BEPS:in Action 15 mukainen sopimus, jonka jatkoselvitys valmistuu 2016 vuoden aikana). Täsmennysten osalta päivityksiä voidaan soveltaa myös jo olemassa oleviin sopimuksiin. Onpa päivityksissä kyse muutoksista tai täsmennyksistä, valtioiden kansallinen oikeuskäytäntö voi rajoittaa tulkintaa. Suomessa muun muassa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu KHO 2014:119 on huomioitava Suomen tulkinnoissa siirtohinnoittelun osalta.  Selkeintä toki on, että myös siirtohinnoittelun osalta tarvittavat päivitykset hoidettaisiin selvästi ja avoimesti lakimuutosten kautta, jotta selvyyttä tulkintaan ei tarvitsisi odottaa vuosikausia mahdollisten oikeustapausten kautta.

KAKSINKERTAINEN VEROTUS POIS VIIME KÄDESSÄ VÄLIMIESMENETTELYSSÄ

Vaikka verosopimusten sisältö monimutkaistuu tulevaisuudessa, ja tulkintatilanteet lisäävät riskiä kansainvälisestä kaksinkertaisesta verotuksesta tai verosopimuksen vastaisesta verotuksesta, BEPS-muutosten myötä valtiot ovat sitoutuneet varmistamaan kansainvälisen kaksinkertaisen verotuksen poistumisen tehokkaammin valtioiden välisessä keskinäisessä sopimusmenettelyssä. Muutoksilla on tarkoitus tehostaa sopimusmenettelyä muun muassa niiden keston ja seurannan osalta. Tosiasia on kuitenkin se, että mikäli valtiot eivät löydä yhteistä ratkaisua keskinäisessä sopimusmenettelyssä, asia voi varmuudella ratkea ainoastaan niin sanotussa arbitraatiomenettelyssä, jossa riippumaton toimielin antaa valtioita sitovan ratkaisun asiassa. Merkittävät valtiot ovat sitoutuneet arbitraation käyttöönottoon verosopimuksissa. Suomi odotuttaa vielä omaa lopullista kannanottoa, kunnes arbitraation lopullinen muoto saadaan ratkaistua 2016 vuoden aikana. Suomen on kuitenkin vaikea jättäytyä arbitraation ulkopuolelle, kun katsoo valtioita, jotka ovat ilmoittaneet sitoutuvansa verosopimuksen arbitraatiomenettelyn käyttöönottoon tulevaisuudessa.

BEPS-loppuraporteista on esitetty Suomessa useita erilaisia näkemyksiä. Näkemyksissä sorrutaan helposti joko perinteiseen muutosvastaisuuteen, muutosten täydellisyyden puuttumisen kritisointiin tai siihen, että asiaa katsotaan ainoastaan yhdestä, useimmiten omasta (inhimillisestä) näkökulmasta. Toki muutoksissa on selkeitä kritisoitavia kohtia ja on perusteltua kysyä, olisiko jossain osa-alueessa voitu onnistua paremmin. Lisäksi moni työ vaatii vielä lisää työtä, mikä BEPS-raporteissakin on tunnustettu. Kansainvälisillä foorumeilla on käyty samanlaista debattia puolesta ja vastaan ja joissain näkemyksissä on esitetty, että BEPS-muutosten sijaan vielä radikaalimpia muutoksia on tehtävä. Rakentavaa keskustelua ja vaihtoehtojen punnintaa kansainvälisen verotuksen osalta on siten toivottavaa jatkaa myös Suomessa ja näkökulmissa tulee ottaa huomioon myös kansainvälisillä kentillä esitettävät argumentit. Globaali kansainvälinen yritysverotus tarvitsee yhdenmukaiset globaalit ratkaisut.

MUUTOSTEN TARVE HYVÄKSYTTÄVÄ MYÖS JATKOSSA

Kokonaisuutena näen, että kansainvälisessä yritysverotuksessa on hyväksyttävä muutosten tarve ja tämän pohjalta on uskallettava ohjata kansainvälistä verojärjestelmää askeleittain kohti yhdenmukaisempaa ja neutraalimpaa globaalia verotusta. Nyt tehtävillä muutoksilla toteutetaan näitä tavoitteita. BEPS-muutokset eivät varmasti poista kaikkia verotuksen epäkohtia; kaksi vuotta kestänyt BEPS-työ on tähän aivan liian lyhyt aika. Siksi muutoksia sekä kehitystyötä tarvitaan myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi sähköiseen kaupankäyntiin liittyvät kysymykset jäivät pitkälti avoimeksi (BEPS Action 1 loppuraportti). Samoin merkittävä kysymys liiketulon kohdentamisesta on asia, jota tullaan pohtimaan. Toivotaan, että verotus voi tulevaisuudessa olla dynaamisempi ja entistä enemmän aikaansa seuraava, sitä kautta myös oikeudenmukaisempi niin yritysten kuin yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna.

Tervetuloa (vihdoin) kansainvälisen verotuksen 2000-luvulle!

Pariisin historiallinen ilmastosopimus

Kati Kulovesi

Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden professori Itä-Suomen yliopistossa.

katikulovesi

Pariisin ilmastokonferenssi päättyi lauantai-iltana 12.12.2015 riemukkaissa tunnelmissa uuden, maailmanlaajuisen ilmastosopimuksen hyväksymiseen. Pariisin sopimus on historiallinen saavutus ja merkittävin kansainvälinen sopimus sitten 90-luvun. Se sisältää monta vaikeaa poliittista kompromissia 195 maan kesken. Sopimus on tärkeä, pitkään odotettu osoitus kansainvälisen yhteisön kyvystä puhaltaa yhteen hiileen vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

ODOTETTUA KUNNIANHIMOISEMMAT TAVOITTEET

Pariisin sopimus on tavoitteiltaan osin jopa kunnianhimoisempi kuin etukäteen uskallettiin odottaa. Kööpenhaminassa vuonna 2009 sovittu kahden asteen tavoite on nyt ensimmäistä kertaa sisällytetty oikeudellisesti sitovaan sopimukseen. Vastoin odotuksia, sopimustekstistä löytyy myös maininta tavoitteesta rajoittaa maapallon keskimääräinen lämpötilan nousu 1,5 asteeseen.

Tavoitteiden saavuttamiseksi sopimuksen osapuolet pyrkivät kääntämään maailman kasvihuonekaasupäästöt laskuun "niin pian kuin mahdollista" sekä saavuttamaan tasapainon ihmisen toimista johtuvien kasvihuonekaasupäästöjen ja niitä sitovien hiilinielujen välillä kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolla.

Suomi on yhdessä muiden EU-maiden kanssa ennen Pariisia ilmoittanut vähentävänsä  EU-maiden keskuudessa päästöjä 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Euroopan unionin on tarkoitus määritellä Suomen ja muiden jäsenmaiden maakohtaiset tavoitteet päästökaupan ulkopuolisille sektoreille vuoden 2016 aikana. Päästökauppasektoria ja sille jaettavien päästöoikeuksien määrää käsitellään nykyiseen tapaan yhtenä, EU:n laajuisena kokonaisuutena.

Pariisin lopputuloksen valossa on selvää, että tulevina vuosikymmeninä EU:n ja Suomen on vähennettävä päästöjä vielä reilusti lisää.

KIOTON PÖYTÄKIRJAA VAHVEMPI – KAIKKI MUKAAN PÄÄSTÖTALKOISIIN

Toinen historiallinen saavutus on, että Pariisin sopimuksen alla kaikki maat osallistuvat päästöjen vähentämiseen. Kansainvälistä ilmastoyhteistyötä tähän saakka leimannut jyrkkä erottelu teollisuus- ja kehitysmaihin siirtyy uuden sopimuksen myötä historiaan. Vaikka eri maiden kohtelussa on edelleen eroja, myös kehitysmaat osallistuvat nyt päästötalkoisiin. Lisäksi Pariisin sopimus pyrkii vahvistamaan päästöjen raportointiin liittyvää järjestelmää myös kehitysmaiden osalta.

Tämä on tärkeä muutos. Nyt väistyvä, 90-luvun alussa luotu kahtiajaottelu ei kyennyt huomioimaan nopeaa talouskehitystä ja kasvihuonekaasupäästöjen merkittävää kasvua sellaisissa maissa kuten Kiina, Etelä-Afrikka, Intia ja Brasilia. Päästövähennysvelvoitteiden ulottaminen vain teollisuusmaihin oli tärkein syy siihen, että Yhdysvallat jättäytyi vuonna 1997 solmitun Kioton pöytäkirjan ulkopuolellelle.

KIOTON PÖYTÄKIRJAA HEIKOMPI – PÄÄSTÖVÄHENNYSTAVOITTEITA SÄÄNNELLÄÄN VÄLJEMMIN

Kaikkien maiden sitouttamisella päästötalkoisiin oli kuitenkin hintansa.  Verrattaessa Pasiisin sopimusta Kioton pöytäkirjaan on selvää, että uuden sopimuksen järjestelmä on oikeudellisesti heikompi päästövähennysten osalta.

Pariisin sopimus edellyttää, että kaikki maat laativat kansalliset tavoitteet (nationally determined contributions) päästöjen vähentämiseksi ja ryhtyvät toimiin tavoitteiden toteuttamiseksi. Maiden päästötoimet merkitään YK:n ylläpitämään julkiseen rekisteriin. Maiden tulee kasvattaa kansallisten toimiensa kunnianhimoa viiden vuoden välein. Jokainen maa saa kuitenkin periaatteessa itse määritellä, paljonko vähentää päästöjä ja millaisin keinoin. Toisin kuin Kioton pöytäkirjan alla, määrälliset päästötavoitteet eivät tule oikeudellisesti sitoviksi eikä niiden noudattamatta jättämisestä seuraa sanktioita.

Toisaalta kokemus osoittaa, ettei sanktioihin perustuva sopimusjärjestelmä välttämättä toimi halutulla tavalla. Kanda nimittäin irtisanoutui Kioton pöytäkirjasta kesken sopimuskauden välttääkseen päästövelvoitteen rikkomista seuraavat sanktiot.

Pariisin sopimukseen otettu maavetoinen lähestymistapa oli erityisen tärkeä Yhdysvalloille, jonka tavoitteena on saattaa Pariisin sopimus voimaan presidentti Obaman allekirjoituksella ilman ilmastoskeptisen kongressin hyväksyntää. Jotta tämä olisi mahdollista, sopimuksen sisällön on oltava linjassa Yhdysvaltain perustuslain presidentin toimeenpanovaltaa koskevien säännösten kanssa.

Tarinan mukaan Pariisin historiallinen sopimus oli jopa vaarassa kaatua viime metreillä, kun lauantaina jaetussa sopimustekstissä käytettiin Yhdysvaltojen näkökulmasta liian sitovaa ilmaisua teollisuusmaiden päästövähennyksiin liittyen. Pariisin sopimus kuitenkin pelastui, kun tulenarkaa sanamuotoa onnistuttiin lieventämään sopimustekstiin tehtyjen teknisten korjausten yhteydessä.

PARIISISSA LUVATUT PÄÄSTÖVÄHENNYKSET EIVÄT RIITÄ SOPIMUKSEN TAVOITTEIDEN TOTEUTTAMISEEN

Vapaaehtoisuuteen perustuvan järjestelmän merkittävin heikkous on, että maiden yhteenlaskettujen päästövähennysten kunnianhimoa on vaikea kontrolloida.  Nyt solmitulla sopimuksella ei pystytä ilman merkittäviä lisätoimia  saavuttamaan kahden asteen tavoitetta, 1.5 asteen tavoitteesta puhumattakaan.

Suurin osa maailman maista ilmoitti YK:lle jo hyvissä ajoin ennen Pariisin kokousta aikeistaan vähentää päästöjä Pariisin sopimuksen alla. YK:n ympäristöohjelma  on arvioinut, että näillä toimilla maapallon keskilämpötila nousee kuluvan vuosisadan loppuun mennessä 3–3,5 astetta.

Jo ennen launataina päättynyttä kokousta tiedettiin, ettei Pariisissa ole mahdollista saavuttaa kunnianhimoisempaa lopputulosta. Kansainväliselle ilmastoyhteistyölle tyypilliseen tapaan ongelma siirrettiin ratkaistavaksi tulevina vuosina käytävissä jatkoneuvotteluissa.

Neuvottelut päästövähennysten kunnianhimon nostamiseksi on määrä aloittaa vuonna 2018. Lisäksi Pariisin sopimus sisältää mm. EU:n ajaman menettelyn, jonka puitteissa  sopimuksen toimeenpanoa arvioidaan viiden vuoden välein ja pyritään tätä kautta vaikuttamaan maiden seuraavien päästölupausten tasoon. Ensimmäisen arvioinnin on määrä tapahtua vuonna 2023.

KOKONAISVALTAINEN OTE ILMASTONMUUTOKSEEN

Erityisesti kehitysmaille oli tärkeää, että Pariisin sopimus käsittelee kaikkia ilmastoyhteistyön osa-alueita tasapuolisesti, eikä keskity vain ilmastonmuutoksen torjuntaan. Sopimuksessa onkin aiempaa tarkempia määräyksiä muun muassa ilmastonmuutoksen haitallisiin vaikutuksiin sopetumisesta, ilmastorahoituksesta ja teknologiasta.

Kehitysmaiden keskeisenä tavoitteena Pariisissa oli korottaa ilmastorahoituksen tasoa Kööpenhaminassa luvatusta 100 miljardista dollarista vuodessa. Tämänkin kysymyksen osalta Pariisin lopputulos jätti siisällön ratkaistavaksi tulevissa neuvoteluissa. Maiden tavoitteena on sopia määrän korottamisesta ennen vuotta 2025. Pariisin sopimus myös tarkentaa kehittyneiden maiden velvollisuutta raportoida kehittyville maille suoritettavasta ilmastorahoituksesta.

Ilmastonmuutoksen haitallisista vaikutuksista eniten kärsivien maiden kannalta suuri saavutus on, että Pariisin sopimus sisältää ensimmäistä kertaa määräyksiä ilmastovahingoista (niin kutsuttu “loss and damage”). Aihe on ollut teollisuusmaille arkaluontoinen, sillä ne eivät missään tapauksessa halua joutua oikeustoimien kohteeksi ja ilmastovahinkojen maksumiehiksi. Pariisin sopimus lähestyykin aihetta kansainvälistä yhteistyötä korostaen ja oikeudelliset vastuukysymykset sivuttaen. Pariisin lopputulos käsittelee myös useita muita kysymyksiä liittyen muun muassa hiilinieluihin, trooppisen metsäkadon torjuntaan (REDD+) ja uusiin markkinamekanismeihin.

NEUVOTTELUT JATKUVAT

Edellä mainitut ja monet muut Pariisiin sopimuksen yksityiskohdat ja toimeenpanokysymyksen on jätetty tarkennettavaksi tulevissa neuvotteluissa, jota varten Pariisissa perustettiin uusi työryhmä (Ad Hoc Working Group on the Paris Agreement) valmistelemaan Pariisin sopimuksen voimaantuloa. Neuvottelut käynnistyvät jo ensi vuonna.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut jatkuvat myös Pariisin jälkeen täydellä agendalla. Pariisin konferenssi jää historiaan tärkeänä merkkipaaluna 90-luvun alussa alkaneella matkalla. Sen lopputulos vahvistaa kansainvälisen ilmastoyhteistyön puitteita luoden toivoa siitä, että käännekohta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan on vihdoin näköpiirissä.

Kuka kouluttaisi lainvalmistelijoita?

Anssi Keinänen

Kirjoittaja on lainsäädäntötutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa

anssi

LAINVALMISTELUN LAATU on monenlaisen mielenkiinnon kohteena kaiken aikaa. Asia nousee median otsikoihin usein milloin mistäkin syystä. Tutkijat arvioivat valmistelun laatua mitä erilaisin tutkimusasetelmin ja -kysymyksin. Kansallakin tuntuu olevan asiasta omat vankat mielipiteensä.

TUTKIJOIDEN LUOMA kuva kotimaisen lainvalmistelun laadusta ei ole kovinkaan ruusuinen. Lainvalmisteluohjeiden vaatimuksia ei täytetä säädösvalmistelussa. Kansainvälisesti arvioiden häviämme lainvalmistelun laadussa Länsi-Euroopan maille kuin Suomen jalkapallomaajoukkue vastaaville maille. Esimerkiksi säädösehdotuksen vaikutusten arvioinnit ovat kaukana niistä vaatimuksista, mitä arvioinnille asetetaan. Epävarmuuksia, arviointimenetelmiä saati vaihtoehtoisten keinojen vaikutuksia ei tuoda esille arvioinneissa, vaikka näin pitäisi olla.

SYITÄ LAINVALMISTELUN puutteisiin on useita. Ensimmäiseksi katseet voi kohdistaa poliittiseen päätöksentekijään. Heillä on ensisijainen vastuu lainvalmistelun laadusta huolehtimisessa, koska he ovat siitä viime kädessä vastuussa äänestäjille. Ei ole kohtuutonta olettaa, että kansanedustajat todellisuudessa tietäisivät, mitä he ovat päättämässä lakeja säädettäessä. Tosiasiassa Suomessa poliittiset päätöksentekijät eivät ole vaatineet lainvalmistelun laadun parantamista eivätkä sitoutuneet lainvalmistelun laadun parantamiseen.

TOISEKSI SUOMESSA ei ole myöskään ministeriöiden ulkopuolista tahoa, joka arvioisi itsenäisesti lainvalmistelun laatua ja pystyisi luomaan osaltaan painetta ministeriöille lainvalmistelun laadun kehittämiselle.

KOLMANNEKSI LAINVALMISTELURESURSSIT ovat kotimaassa täysin riittämättömällä tasolla suhteessa lainvalmistelun määrään. Lainvalmistelijoille ei ole riittävästi aikaa paneutua huolelliseen lainvalmisteluun vaan aikataulukiireet ovat osasyynä sille, että hallituksen esitykset ovat laadultaan puutteellisia.

NELJÄS TEKIJÄ on sellainen, jossa yliopistojen olisi syytä katsoa peiliin. Suomessa ei ole koulutusohjelmaa, joka tukisi hyvin lainvalmisteluun liittyvissä tehtävissä (laajasti ymmärrettynä lainvalmistelijat, täytäntöönpanoviranomaiset, etujärjestöjen edustajat jne.) työskenteleviä. Perinteisesti ministeriön lainvalmistelijat ovat oikeustieteellisen koulutuksen läpikäyneitä. Voi kysyä, miten perinteinen oikeustieteellinen koulutus tulkinta ja systematisointi -lähestymistapoineen auttaa lainvalmistelijaa hahmottamaan vaihtoehtoisia sääntelykeinoja, arvioimaan säädösehdotuksen vaikutuksia, miettimään sidosryhmien kuulemista tai pohtimaan sääntelyn noudattamiseen liittyviä tekijöitä. Vastaus on melko selvä: huonosti.

ON YMMÄRRETTÄVÄÄ, että lainvalmisteluissa esiintyy puutteita, koska lainvalmistelijoiden koulutustausta ei tue parhaalla mahdollisella tavalla lainvalmistelutehtävissä toimimista. Lisäksi lainvalmisteluohjeet eivät pysty ohjeistamaan hyvin, miten esimerkiksi vaikutusten arviointeja pitäisi toteuttaa, miten arvioida sääntelyn noudattamista ja minkälaisilla tukitoimilla säädösten täytäntöönpanoa voitaisiin helpottaa. Nämä seikat kyllä pitäisi huomioida valmistelussa, mutta avoimeksi jää miten. Tämä tarkoittaa osaltaan sitä, että syyttävää sormea lainvalmistelun tasosta ei kannata suunnata yksittäiseen lainvalmistelijaan.

ONGELMIA VOIDAAN pyrkiä ratkaisemaan. Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella on pyritty vastaamaan osaltaan edellä mainittuihin työelämätarpeisiin. Laitoksella tarjotaan opetusta esimerkiksi lainsäädäntötutkimuksen ja oikeussosiologian perusteista, sääntelyteoriasta, lainvalmistelusta ja empiirisestä oikeustutkimuksesta. Uusimpana lisäyksenä kurssivalikoimaan on helmikuussa alkava viiden opintopisteen ”Lainsäädäntötutkimuksen erityiskysymykset (5311417 J)” -opintojakso. Näiden kurssien yhtenä keskeisenä teemana on sääntelyn tason parantaminen.

LAINSÄÄDÄNTÖTUTKIMUKSEN ERITYISKYSYMYKSET -opintojaksolla syvennytään kolmeen lainvalmisteluun keskeisesti liittyvään teema-alueeseen: nämä ovat sääntelyn noudattaminen, käyttäytymisen taloustieteen huomioiminen sääntelyssä sekä sääntelyhäiriöt.

SÄÄNTELYHÄIRIÖT OVAT yhteydessä julkisuudessa paljon puhuttuun sääntelyn sujuvoittamiseen. Sääntelyn laajat kehittämispyrkimykset entistä laadukkaammaksi ja toimivammaksi kokonaisuudeksi ovat samalla lisänneet huomion kiinnittymistä lainsäädännön ja lainvalmistelun puutteisiin ja epäkohtiin, joista osaa voidaan pitää myös sääntelyhäiriöinä. Yksi sääntelyhäiriön synnyttävä tekijä on se, ettei lainvalmistelussa paneuduta riittävän hyvin sääntelyn kohderyhmien käyttäytymisen selvittämiseen. Esimerkiksi lainvalmistelussa saatetaan tuudittautua siihen, että riittävän selkeiden ja ymmärrettävien pykälien nikkarointi takaa asian ymmärtämisen, eikä erityisiä implementoinnin tukitoimia sen enempää lain toimeenpanijoihin kuin sääntelyn kohderyhmiin tai muihin sidosryhmiin nähden tarvita. Puutteellinen säädösten implementointi voi johtaa osaltaan siihen, että sääntelyn kohdetahot eivät tunnista lainsäädännön vaatimuksia tai sosiaaliset normit eivät tue sääntelyn noudattamista, minkä vuoksi seurauksena saattaa olla puutteellinen sääntelyn noudattaminen ja epäonnistuminen lainsäädännön tavoitteiden saavuttamisessa.

OPINTOJAKSON SUORITETTUAAN opiskelijalle syntyy syvällisempi teoreettinen ymmärrys kurssilla käsitellyistä lainvalmisteluun ja sen toimeenpanoon liittyvistä osa-alueista.  Kurssi laajentaa opiskelijan valmiuksia kehittää ja arvioida lainvalmisteluprosessia ja lain toimeenpanon toteuttamiskeinoja. Opintojakso koostuu kolmesta 4 tunnin luennosta sekä kunkin luennon jälkeen tehtävistä ryhmätöistä ja niiden palauteseminaareista (luennot 12 tuntia ja seminaarityöskentely 12 tuntia). Ennen luentokurssin alkamista opiskelijoiden on tutustuttava annettuun ennakkomateriaaliin. Ilmoittautuminen kurssille alkaa joulukuun ensimmäisenä päivänä.

Oikeustieteelliset yliopistojen asemointitilastoissa

Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

Tapio_Määttä3

 

 

 

 

 

YLIOPISTOJEN VÄLISISTÄ rankingeista on tullut yhä näkyvämpi osa yliopistopolitiikkaa. Ne ovat monelta osin tunnetusti kyseenalaisia. Monen mielestä rankingeilla on lähinnä viihdearvoa. Tähänkin kirjoitukseen on syytä suhtautua samanlaisella kriittisellä asenteella kuin muihinkin yrityksiin sijoittaa yliopistoja tai niiden koulutusaloja johonkin järjestykseen.

OPETUS- JA kulttuuriministeriö on lähettänyt marraskuun alussa yliopistoille tietoa niiden alakohtaisesta asemoitumisesta verrattuna muihin yliopistoihin. Ministeriön saatteen mukaan ”aineiston toivotaan tukevan yliopistoja rakenteiden uudistamisessa.” Yliopistojen ja niiden koulutusalojen menestystä kuvaavina rankingeina tuoreisiin asemointitilastoihin on syytä suhtautua tavallistakin varauksellisemmin, koska asemointi perustuu vain yhden vuoden tilastopohjaan. Mielekkäämpää olisi vertailla yliopistojen profiileja eri koulutusaloilla esimerkiksi kolmen vuoden keskiarvojen perusteella samaan tapaan kuin yliopistojen rahoitusmallikin toimii.

YLIOPISTOJEN ASEMOINTITILASTOJEN perusteella voidaan edellä esitetyt varaukset muistaen arvioida, miten neljä oikeustieteellisen alan tutkintoja antavaa yliopistoa (Helsingin, Itä-Suomen, Lapin ja Turun yliopistot) ovat onnistuneet toiminnassaan oikeustieteellisellä alalla.

ASEMOINTITILASTO PERUSTUU vuoden 2014 julkaisuihin, tutkintoihin ja henkilötyövuosiin. Hakeneita koskevat indikaattorit perustuvat syksyllä 2015 alkaneen koulutuksen opiskelijavalintaan sekä vähintään 55 opintopistettä ja 1–14 opintopistettä suorittaneiden indikaattorit lukuvuoden 2014–2015 tietoihin.

OIKEUSTIETEELLISEN ALAN asemointitilastoissa ei ole mukana Åbo Akademi, koska siellä voi suorittaa vain alemman oikeustieteellisen tutkinnon. Oikeustieteellistä tutkimusta tehdään ja alan opetusta annetaan myös mm. kauppatieteellisen ja hallintotieteellisen koulutuksen osana useissa eri yliopistoissa. Näiden yksiköiden oikeustieteellinen tutkimus ei tule näkyviin ministeriön asemointitilastoissa oikeustieteellisen alan osana.

ASEMOINTITILASTOISSA KOULUTUSALOJA arvioidaan kymmenen eri indikaattorin perusteella. Oikeustieteelliset koulutusyksiköt on asetettu paremmuusjärjestykseen kunkin indikaattorin osalta tiedostossa, joka löytyy täältä.

  • Helsingin yliopisto on paras oikeustieteellinen viiden indikaattorin ja heikoin kahden indikaattorin perusteella.
  • Turun yliopisto on paras oikeustieteellinen kahden indikaattorin ja heikoin kolmen indikaattorin perusteella.
  • Itä-Suomen yliopisto on paras oikeustieteellinen kahden indikaattorin perusteella, eikä heikoin missään indikaattorissa.
  • Lapin yliopisto on paras oikeustieteellinen yhden indikaattorin ja heikoin kahden indikaattorin perusteella.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON osalta vertailuasetelma jää vielä vajaaksi, koska oikeustieteellisen alan koulutus käynnistyi vasta syksyllä 2013. Vuonna 2014 ei vielä suoritettu yhtään oikeustieteellisen alan maisterintutkintoa, joten Itä-Suomen yliopisto jää ilman indikaattoriarvoa kolmessa kriteerissä.

ASEMOINTITILASTON PERUSTEELLA eri oikeustieteellisiä yksiköitä ei ole perusteltua yrittää asettaa yleisesti mihinkään ”paremmuusjärjestykseen”. Kaikki oikeustieteelliset ovat tehokkaita perustutkintojen tuottajia. 7 vuoden läpäisy (oikeustieteellisten keskiarvo 82,1 %) on selvästi kaikkien yliopistojen kaikkien alojen keskiarvoa (48,2 %) parempi.

EHKÄ JOSSAKIN määrin yllättävää on kuitenkin se, että oikeustieteellisissä vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus lukuvuonna 2014–2015 (31,9 %) oli lähes sama kuin kaikkien alojen keskiarvokin (32 %). Itä-Suomen yliopistossa vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus (52,1 %) oli selvästi muita oikeustieteellisiä suurempi.

JOS NELJÄÄ oikeustieteellistä koulutusyksikköä vertaa kaikkien yliopistojen kaikkien alojen keskiarvoihin, oikeustieteellinen ala menestyy valtakunnallisesti heikosti erityisesti kilpaillun tutkimusrahoituksen määrässä, tohtoritutkintojen tuottamisessa suhteessa IV portaan henkilötyövuosiin sekä ulkomaalaisten suorittamien tutkintojen osuudessa. Näissä indikaattoreissa neljän oikeustieteellisen koulutusyksikön profiilit myös eroavat toisistaan selvästi enemmän kuin perustutkintokoulutuksen indikaattoreissa.

  • Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot menestyivät kilpaillussa tutkimusrahoituksessa Lappia ja Turkua paremmin.
  • Ulkomaalaisten suorittamia tutkintoja oli selvästi eniten Helsingissä.

JUFO 2–3 julkaisut suhteutettuna opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrään jäävät valtakunnallisesti myös kaikkien alojen keskiarvosta, tosin julkaisutoiminnan osalta parhaissa oikeustieteellisissä (Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot) ei kovin merkittävästi.

YLLÄTTÄVÄÄ ALAN julkaisuperinne huomioiden ei ole se, että kansainvälisten yhteisjulkaisujen osuus kaikista tieteellisistä JUFO 1–3 julkaisuista jää oikeustieteellisellä alalla varsin vähäiseksi (10 %), kun kaikkien alojen keskiarvo on peräti 45 %. Tämän indikaattorin osalta Lapin yliopisto erottuu selvästi muista oikeustieteellisistä (34 %).

Mitä ajoneuvot ovat – oikeustiede kohtaa kielifilosofian

Maija Aalto-Heinilä

kirjoittaja on oikeusfilosofian lehtori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella

Aalto-Heinilä2009

 

 

 

 

OIKEUS ON erinomainen kohde kielen ja merkityksen luonteesta kiinnostuneille tutkijoille – myös muille kuin juristeille. Oikeushan pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme sääntöjen avulla. Tämä edellyttää, että lainsäätäjä kommunikoi säännöt meille ja että me ymmärrämme ne – muutoin niitä on mahdotonta noudattaa. Kommunikaatiokatkoksilla ja väärinymmärryksillä voi olla kova hinta, sillä oikeussääntöjen rikkomiseen liittyy yleensä jokin sanktio. Kysymyksellä siitä, mistä sanat oikeastaan saavat merkityksensä ja mitä jonkin säännön ymmärtäminen tarkoittaa, on siis muutakin kuin puhtaan teoreettista relevanssia – se liittyy olennaisesti oikeusvarmuuden ja lainsoveltamisen ennakoitavuuden vaatimuksiin.

KLASSINEN ASIAA havainnollistava esimerkki on H.L.A. Hartin ja Lon Fullerin kiista siitä, mistä sääntö ”ei ajoneuvoja puistoon” saa merkityksensä. [1] Hart uskoi, että sanoilla on vakiintuneet ”ydinmerkitykset”, jotka kaikki kieltä hallitsevat tuntevat ja jotka yleensä on taltioitu sanakirjoihin. Jos joku esimerkiksi kaahaa puistossa henkilöautolla, lainsoveltajan ei tarvitse miettiä onko ajoneuvokieltoa rikottu – autot kuuluvat käsitteen ”ajoneuvo” ydinmerkitykseen ja sääntöä voi soveltaa tässä tapauksessa mekaanisesti, ilman harkintaa sen taustalla olevista tarkoituksista tai tavoitteista. Mutta entäpä jos joku tulee puistoon rullaluistimilla tai haluaa tuoda sinne jalustalla seisovan panssarivaunun sotaveteraanien muistoksi? Tällaisissa tapauksissa ei liikuta käsitteen merkityksen ytimessä vaan epämääräisellä reuna-alueella: Hartin mukaan lainsoveltajan täytyy vain päättää itse mihin hän vetää rajan ajoneuvojen ja ei-ajoneuvojen välille, mikä tietysti vähentää huomattavasti ratkaisujen ennakoitavuutta. Kieleen kuuluu väistämättä tietty määrä tällaista epämääräisyyttä, mutta onneksi suurin osa sääntöjen soveltamisista on ns. helppoja tapauksia eli sanojen merkityksen ydinalueella liikkuvia.

FULLER OLI toista mieltä. Hänen mukaansa sääntöjä pitää aina – helpoissakin tapauksissa – tulkita niiden taustalla olevan tarkoituksen kautta. Emme siis voi automaattisesti tietää, kattaako ”ajoneuvo” myös autot (saati sitten rullaluistimet tai panssarivaunumuistomerkit), ellemme tiedä mitä tarkoitusta varten ajoneuvot on haluttu kieltää puistoista. Jos kiellon tarkoitus on esimerkiksi vähentää ilmansaasteiden määrää puistossa, voisi esimerkiksi sähköautot sallia sinne aivan hyvin. (Esimerkki ei ole Fullerin.) Fuller ei siis uskonut sanojen pysyviin, kontekstista riippumattomiin ydinmerkityksiin, vaan ajatteli, että ymmärtäminen vaatii aina puhujan tai kirjoittajan tarkoituksen tuntemista.

SYYSKUUN LOPULLA Ruotsin Örebrossa järjestetyssä The 5th International Conference on Law, Language and Discourse –tapahtumassa [2] käsiteltiin oikeuden ja kielen suhdetta paitsi näistä, myös monista muista eri näkökulmista. Esitelmissä havainnollistettiin esimerkiksi sitä, miten saman oikeustapauksen voi saada näyttämään täysin erilaiselta riippuen tarinankerrontatekniikoista (muun muassa siitä, kenen näkökulmasta tapaus kuvataan ja missä järjestyksessä asiat esitetään) tai miten diskurssianalyysin avulla oikeustapausten perusteluista voidaan kaivaa eksplisiittisten normien lisäksi myös implisiittisiä normeja esimerkiksi siitä miten uhrin oletetaan käyttäytyvän.

KESKEISIMMÄKSI TEEMAKSI konferenssissa nousi kuitenkin monikielisyyden asettama haaste oikeusvarmuudelle, joka koskettaa etenkin meitä eurooppalaisia. EU:ssa on 24 virallista kieltä, joiden pitäisi olla tasa-arvoisia keskenään. Mutta entäpä jos eri kielissä maailma hahmottuu eri tavoilla? Kuten kuuluisassa oikeustapauksessa ”Fonden Marselisborg Lystbådehavn v. Skatteministeriet” ([2005]C-428/02) huomattiin, sana ”ajoneuvo” (vehicle) viittaa joissakin EU-kielissä kaikkiin mahdollisiin liikkumisvälineisiin, myös veneisiin, kun taas joissakin kielissä – kuten tanskassa – se tarkoittaa vain pyörillä kulkevia ajoneuvoja. Jos arvonlisäveron poikkeuksia säätelevää EU-direktiiviä lukee tanskaksi, voi verolta kuvitella välttyvänsä, mikäli harjoittaa veneiden säilytykseen liittyvää liiketoimintaa. Kyseisen direktiivin mukaan ajoneuvojen pysäköintiin liittyvä toiminta kuuluu ALV:n piiriin, mutta tanskaksi veneet eivät ole ajoneuvoja (köretöjer). Tanskalainen laituripaikkojen vuokraaja joutui kuitenkin maksamaan arvonlisäveroa, sillä Euroopan unionin tuomioistuin katsoi että direktiiviä ei pidä tulkita kirjaimellisesti tanskaksi, vaan pitää ottaa huomioon direktiivin erikieliset versiot ja tutkia sen taustalla olevaa yleistä tarkoitusta. Tällaisella tulkintatavalla saadaan köretöjer tarkoittamaan myös veneitä, olkoot tavalliset tanskankielen puhujat mitä mieltä tahansa. EU-oikeuden tulkinnassa fullerilaisuus on siis voittanut hartilaisuuden.

KUTEN TÄMÄ esimerkki osoittaa, ns. ”kiperissä” oikeustapauksissa on useimmiten kyse juuri siitä, mitä jokin keskeinen säädöksen sana tarkoittaa. Siitä puolestaan on lyhyt matka luisua yleiseen filosofiseen pohdintaan kielen ja merkityksen luonteesta. Itä-Suomen yliopistossa tällaiseen poikkitieteelliseen pohdintaan on hyvät mahdollisuudet: täällä oikeustieteilijät ja filosofit ovat samalla laitoksella ja yhteistyö käytännön substanssiosaajien ja nojatuolissa spekuloivien teoreetikoiden välillä sujuu mainiosti.

[1] Ks. Hart, “Positivism and the Separation of Law and Morals”, ja Fuller, “Positivism and Fidelity to Law: A Reply to Professor Hart” (Harvard Law Review, Vol. 71, No. 4 (Feb., 1958)).

[2] http://www.oru.se/English/Schools/School-of-Law-Psycology-and-Social-work/The-5th-International-Conference-on-Language-Law-and-Discourse/

Yhteiskuntatieteistä oikeustieteisiin

Outi Ratamäki

Outi_2936

 

 

 

NELJÄ VUOTTA sosiologian opintoja, kahdeksan vuotta ympäristöpolitiikan opintoja ja tutkimusta, viisi vuotta Suomen ympäristökeskuksen tutkijana. Kaiken tämän jälkeen olen päätynyt oikeustieteiden laitokselle projektitutkijaksi. Miten sujuu oikeustiede yliopistossa?  Riippuu siitä minkä roolin milloinkin valitsen. Olen koordinaattori, mutta samalla myös post doc -tutkija, opettaja ja perusopiskelija. Ja kohta ehkä myös jatko-opiskelija. Voisi luulla, että perusopiskelijan rooliin olisi helpointa hypätä, mutta ei se ihan niin mene. On vaikea luopua aiemmista tavoista tehdä töitä ja palata ikäänkuin takaisin opinnäytetyön tasolle. Tutkijana sen sijaan on helppo olla.

MUKAVINTA TÄSSÄ siirtymässä on ehkä ollut paluu yliopistoon: tuntuu, kuin palaisin kotiin. Toisaalta, en kuitenkaan ole kaivannut hajautettua päätösvaltaa. Edellisessä työpaikassa oli kaksi pomoa, lähempi ja ylempi, jotka päättivät kaiken. Nyt on monta proffaa, laitostasoa, tiedekuntatasoa ja yliopiston hallinnon tasoa. Joka tasolla joku haluaa päättää jostain. En aina tiedä, minne kumartaisin.

TIETEENALAN VAIHDOS hämmentää myös. Mielessäni pyörivät kahden viisaan naisen lausahdukset vuosien takaa: professori Leena Koski opetti meille uusille sosiologian opiskelijoille , ettei totuutta ole olemassa. Emerita Pirkko-Liisa Ahponen taas muistutti minua siitä, että sosiologit elävät käsitteissä. Molemmat toteamukset ovat pitkään luonnehtineet suhdettani tietoon ja tutkimukseen. Mutta mitä tekevät oikeustieteilijät? He sopivat. He sopivat, mikä on totta ja mitä jokin käsite tarkoittaa. Siitä tulee sääntö ja pyörittely jää vähemmälle. Tulkintaa tehdään, mutta faktoilla tuntuu olevan siinä iso rooli. Sosiologi ei usko faktojen olemassaoloon. Sen sijaan tulkinta ja tutkimustulokset syntyvät aineiston ja teorian välisestä vuoropuhelusta.

ENTÄ SITTEN ne menetelmät? Havaintojeni mukaan oikeustieteilijät ovat hieman epävarmoja kun puhutaan tutkimusmenetelmistä. Jako aineiston keruu- ja analyysimenetelmiin saa aikaan pitkiä katseita. Eroja tuntuu olevan myös suhteessa yliopiston ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Oikeustieteilijöiden suhde moniin yhteiskunnallisiin toimijoihin ja ilmiöihin on välittömämpi kuin monilla yhteiskuntatieteilijöillä. Johtunee siitä, että yhteiskuntatieteilijä usein ikään kuin vierailee yhteiskunnassa aineistonkeruumatkoillaan ja vie sitten aineiston mukaansa työhuoneelleen, jossa teoretisoi sen palasiksi tuottaakseen siitä jälleen jotain yhteiskunnallisesti järkevää. Usein tähän menee aika kauan aikaa: vähänkin teoreettisempien artikkelien julkaisuprosessi kestää helposti pari kolme vuotta. Teoretisointi ja kirjoittamiseen kuluva aika yleensä katkaisee toimivan tai ainakin välittömän jatkoyhteyden aineiston lähteeseen.

AINA KUN tuntuu, etten ole riittävän paljon oikeustieteilijä, koetan muistuttaa itseäni, ettei minun olekaan järkevää pyrkiä täysipäi(väi)seksi oikeustieteilijäksi. Mahdollisuuteni ja vahvuuteni on tulla yhteiskuntatieteilijäksi, jolla on osaamista myös oikeustieteissä. Myös se lohduttaa, että oikeustieteilijät käyvät itse keskustelua siitä, mitä oikeustiede on. Ehkä tällaista yhteiskuntatieteistä tupsahtanutta tutkijaa voi käyttää peilinä niissä pohdinnoissa. Itsetuntoindeksini tuntuu heilahtelevan sen mukaan, kenet satun käytävällä kohtaamaan. Kaikki on kuitenkin opiksi.

Kohtaamisiin siis!

Yhteistutkimuksella lisäarvoa myös oikeustieteeseen

Anssi Keinänen – Miikka Vuorela

OIKEUSTIEDE ON perinteisesti ollut tieteenala, jonka piirissä tutkijat ja professorit kirjoittavat yksin. Toisin on esimerkiksi luonnontieteissä ja lääketieteessä, joissa yhdellä artikkelilla saattaa olla satoja, jopa tuhansia kirjoittajia. Suomalaisessa mittakaavassa tieteellisellä artikkelilla on usein kahdesta viiteen kirjoittajaa. Oikeustieteissä yhteistutkimus on kuitenkin vierasta. Yhtenä perustavana syynä lienee lainopillisen metodin luonne, jossa tutkija tekee loogisia johtopäätöksiä lakitekstistä.

Anssi Keinänen
Miikka Vuorela

 

 

 

 

JULKAISEMME MARRASKUUSSA Oikeus-lehdessä yhteistutkimuksen koskien kansalaisten kuulemista säädösvalmistelussa, jonka kirjoittamiseen on osallistunut kolme kirjoittajaa, allekirjoittaneet ja Juho Lehtoviita. Mutta millaista on oikeustieteellinen yhteistutkimus ja mitä se vaatii?

YHTEISEN KIRJOITTAMISEN tärkein sääntö on, että kaikkien tutkijoiden täytyy tuottaa tutkimukselle jotain konkreettista hyötyä. Jos kaikkien osallistujien panos on samanlainen, ei tutkimusta olisi tarvinnut tehdä ryhmässä, sillä yksinkin olisi saavuttanut saman lopputuloksen. Yhdessä ei siis kannata kirjoittaa vain, koska se on kivaa – vaikka onhan se mukavaakin tehdä yhdessä töitä!

OPTIMAALISESSA TILANTEESSA tutkijat tuovat tutkimusryhmään omaa erityisosaamistaan ja erilaisia näkökulmia tutkimusaiheeseen. Silloin yksittäinen tutkija pystyy tuottamaan lisäarvoa tutkimukseen ja näin yhteistutkimus voi tuottaa paljon parempia tuloksia kuin mihin kukaan tutkijoista olisi yksin kyennyt. Kysymyksessä voi olla myös ajankäyttöön liittyvä tutkimuksen tekemisen tehostaminen: on järkevää, että esimerkiksi tutkimusavustaja kerää, tulostaa ja luokittelee tutkimusmateriaalia ohjeiden mukaisesti ja vastaavasti pitemmälle ehtineet tutkijat keskittyvät materiaalin jatkoanalysointiin ja tutkimuksen kirjoittamiseen.

TUTKIMUKSEMME EDUSTAA empiiristä oikeustutkimusta eli oikeustieteen tutkimusta määrällisin ja laadullisin menetelmin. Empiria sopiikin erinomaisesti yhteistutkimukseen. Meidän tapauksessamme yksi tutkija toi laadullista menetelmää koskevan osaamisensa, toinen hallitsi tilastollisen tutkimuksen ja kolmas sekä keräsi että luokitteli alustavasti tutkimusaineiston. Lopputuloksena tutkimuksen johtopäätökset perustuivat monipuolisempaan tarkasteluun ja niistä tuli siten luotettavampia. Ilman ryhmää ja sen sisällä muodostuneita ajatuksia tutkimuksesta olisi tuskin koskaan tullut yhtä hyvää.

HALUAMME KANNUSTAA kaikkia oikeustieteen opiskelijoita, joita tiedemaailma kiinnostaa, harkitsemaan yhteistutkimuksen tekemistä – silloin, kun se aidosti hyödyttäisi tutkimusta.

Multiculturalism, legal pluralism, and cultural ecology in the European North -seminar

Dawid Bunikowski

THE CROSS-DISCIPLINARY seminar entitled “Multiculturalism, legal pluralism, and cultural ecology in the European North” was held at the University of Eastern Finland, in the Law School, on 26 February 2015. The aim of this cross-disciplinary seminar was to shed light on the problems of multiculturalism, nationalism, and majoritarian cultures in the European North in the context of legal pluralism and within a cultural ecological framework.

pluralism1
“We can never get an organizational model from top-down that fits for everyone.” Professor Patrick Dillon from University of Exeter and University of Eastern Finland presented his thoughts about legal pluralism at the seminar.

EACH KEYNOTE speaker represented a different academic discipline. There were, among other speakers, the two English professors: Patrick Dillon is a cultural ecologist, and Jeremy Smith is a historian. Comments on the keynote presentations were given by scholars also with different scientific backgrounds. Another English-speaking scholar, the commentator, originally from Canada, was the human geographer Paul Fryer. The other commentators were Tero Mustonen (social sciences; Finn) and Dawid Bunikowski (law and philosophy; Pole).

PRECISELY, THE aim of the cross-disciplinary nature of the event was to explore the problems mentioned above in the light of new perspectives, challenges, possible solutions, narratives, and new ways of thinking. Questions to be explored included: How do we see relationships between majoritarian and minoritarian cultures? How do we think about indigenous rights? How might we recognise ethnic diversity? What is our position on the exploitation of natural resources in Lapland and in the North? What does the history of the Soviet Union and its nationality politics teach us? Does cultural ecology, supported by arguments from legal pluralism, provide a useful framework for exploring these questions?

IT WAS a pleasure to organize the seminar on behalf of the UEF Law School. We have decided to organize other events on multiculturalism in the future, because the topic is incredibly important nowadays, also in Finland, and requires a cross-disciplinary approach and study. To talk and discuss means to know and understand more, especially if we have different backgrounds, even in the academia. This is also necessary to break the ice of our psychological barriers and fears while talking about multiculturalism. Legal perspective is important, but not the most important, definitely. We need anthropology, cultural ecology, human geography, the humanities, when we talk about a multicultural society. Otherwise, we are lost.

"Oikeutta kohtuudella" is the official blog of UEF Law School. Posts in Finnish or in English.