Juristin identiteettikriisi

oskari_edustavampi2Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee muun muassa viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

HELSINGIN YLIOPISTON siviilioikeuden professori Heikki Halila karsinoi tuoreimmassa Lakimiesuutiset-lehdessä (“Ja me juristit nauroimme niin”, Lakimiesuutiset 7/2016, s. 15) oikeustieteilijöitä pohjatutkintonsa perusteella pappeihin ja lukkareihin. Halila päättää oikeustieteellisiä yliopistotutkintoja käsittelevän tekstinsä seuraavasti:

”Olen kiinnittänyt Ville Pöngän kanssa Lakimies-lehdessä kuluvana syksynä huomiota siihen, että oikeustieteen tohtorin tutkinnon voi suorittaa vailla lakimieskoulutusta oleva henkilö. Asianomainen ei kuitenkaan tämän kautta tule lakimieheksi. Olemme ehdottaneet, että tutkinto olisi tässä tapauksessa filosofian tohtori sekaannuksen välttämiseksi. Sellaista syntyykin, kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt hallintotieteen maisteri käyttää puheessaan ilmaisua ”me juristit”. Tämä tuo mieleen vanhaa kaskun: lukkarit olivat koolla iloisissa merkeissä, ja lopuksi me papit nauroimme niin.”

HALILAN VERTAUS on herättänyt närää ainakin Twitterissä, jossa esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio twiittasi huomauttaen, että ”Ei todellakaan ole tätä päivää dissata oikeustieteen alalle muulla pohjatutkinnolla ponnistaneita.” Nuotion ja muiden oikeustieteilijöiden kipakka suhtautuminen Halilan kaskuun muistuttaa siitä, että asioilla, joilla voi olla merkitystä ammatillisen edunvalvonnan näkökulmasta, ei tarvitse eikä tässä tapauksessa saa olla merkitystä tieteen saralla. Oikeustieteellisessä tutkimusyhteisössä jako pappeihin ja lukkareihin on tarpeetonta ja yksinkertaisesti mautonta.

MIKÄ ON se vaara, joka ”sekaannuksesta” seuraa? Onko työnantajilla nykytilanteessa aidosti vaikeuksia selvittää työnhakijoiden kelpoisuus mahdollisista sekaannusta aiheuttavista tohtorintutkinnoista huolimatta erityisesti sellaisia virkoja täytettäessä, joihin on vaatimuksena nimenomaisesti oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto (eli OTM-tutkinto, joka yliopistolain (558/2009) 37 §:n 4 momentin mukaan edelllyttää ensin suoritettua oikeusnotaarin tutkintoa)? Sen sijaan, että tiedemaailma velvoitettaisiin tekemään tieteeseen perustumatonta karsinointia, olisi asianmukaisinta pitää kirkkaana sekä omassa että muiden mielessä, että oikeustieteen tohtorin tutkinto on luonteeltaan tieteellinen tutkinto, eikä tuota – eikä sen ole tarkoitustaan tuottaa – pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa kelpoisuusvaatimuksena on edellä mainittu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. (1)

PYRKIMYS SÄILYTTÄÄ juristi-termi yksinomaan yhden tietyn tutkinnon suorittaneiden käytössä herättää kysymyksen Halilan skenaariosta: kun esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt, muun kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut – esimerkiksi kauppatieteiden, valtiotieteiden tai hallintotieteiden maisteri (2) – haluaa viitata yhteisönä kaikkiin oikeudellisen ajattelun sisäistäneisiin ja oikeutta sen sisäisestä näkökulmasta tarkasteleviin henkilöihin itsensä mukaan lukien, mitä termiä hänen tulisi käyttää? Oikeustieteilijässä on vahva akateeminen vivahde, enkä ole varma, onko se sopiva kattotermi kuvaamaan myös esimerkiksi käytännön lakimiestehtävissä toimivia henkilöitä, joilla ei ole akateemisia intressejä. Opettajakuntaankaan harvemmin viitataan kasvatustieteilijöinä, vaikka he ovat opiskelleet kasvatus- tai käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja tehneet opinnäytetyön verran tieteellistä tutkimusta. Lainoppineet ja oikeusoppineet (laki- ja oikeusprofessoreista puhumattakaan) voisi jatkossakin jättää vain iltapäivälehdistön otsikkoihin.

JURISTI- JA lakimies-termejä käytetään melko vakiintuneesti toistensa synonyymeina. Termeillä on kuitenkin myös eronsa: harva työskentelee yksinomaan juristi-nimikkeellä, mutta lakimies on myös yleinen ammattinimike, kuten “asiantuntija” tai “sihteeri”. Juristi tai lakimies eivät kuitenkaan ole suojattuja ammattinimikkeitä, kuten esimerkiksi asianajaja. Tämän vuoksi lakimies-nimikkeellä tai lakimiestehtävässä (mahdollisesti erikoisalaa kuvaavalla etuliitteellä varustettuna esimerkiksi ympäristölakimies tai hankintalakimies) voi toimia ja toimii myös muita kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että osa perinteisistä lakimiestehtävistä, kuten syyttäjä, asianajaja tai tuomari on varattu vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon tutkinnon suorittaneille (3).  Viralliset ja epäviralliset kelpoisuusvaatimukset muuttuvat jatkuvasti julkisten ja yksityisten työnantajien tarpeiden mukaisesti: esimerkiksi hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi poliisin hallinnosta annetun lain muuttamisesta (HE 121/2016 vp) esitetään, ettei useimpiin ylempiin poliisivirkoihin (pois lukien poliisilakimiehen virka) vaadittaisi enää oikeustieteen ylempää korkeakoulututkintoa, vaan ylempää korkeakoulututkintoa. Yksityiset työnantajat ovat olleet vapaampia päättämään tehtäväkohtaisesti omista kelpoisuusvaatimuksistaan, mikä on näkynyt joustavuutena tutkintojen suhteen.

ONGELMAN YDIN on tässä: haluammeko juristi-termin kuvaavan tulevaisuudessa tiukasti muodollista koulutustaustaa vai kenties syvällisemmin ajattelutapaa ja tosiasiallista osaamista? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paremman puutteessa “juristi” on mitä mainioin termi kuvaamaan tutkintoriippumattomasti sellaista kyvykästä ihmistä, joka on saanut pintapuolista syvällisempää oikeudellista koulutusta, hallitsee lainopin ja kykenee keskustelemaan oikeudesta sen sisäisestä näkökulmasta oikeustieteen terminologiaa ja oppeja hyödyntäen. Monen KTM-, VTM- tai HTM-tutkinnon yhteydessä on mahdollista lukea juridiikkaa lähes tai tismalleen yhtä paljon kuin OTM-tutkinnossa ja saavuttaa tosiasiallisesti jopa yhtä syvällinen oikeustieteellisen osaamisen taso. Historiallisestikin olisi kovin kummallista sitoa juristi-termin käyttö yksinomaan tietynlaisen yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen juridisen ajattelutavan ja osaamisen asemesta. Olisi suorastaan vähättelevää olla kutsumatta juristiksi henkilöä, joka on toiminut lakimiestehtävissä ennen yliopistolaitoksen syntyä.

 

1) Oikeustieteellisen alan ylempi korkeakoulututkinto on Suomessa nykyisin myös kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto (MICL, Master of International and Comparative Law). Se ei kuitenkaan tuota kelpoisuutta esimerkiksi syyttäjäksi, asianajaksi tai tuomariksi. Muun muassa näiden tehtävien kelpoisuusvaatimuksena on tämän kirjoituksen kolmannessa alaviitteessä mainittujen säännösten mukaan “muu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto”. Tässä kirjoituksessa oikeustieteen ylemmällä korkeakoulututkinnolla viitataan muuhun kuin MICL-tutkintoon.

2) Oikean kirjoitusasun leviämisen edistämiseksi huomautettakoon, että toisin kuin Halilan tekstistä voi saada käsityksen, suomalaisissa yliopistoissa ei voi suorittaa hallintotieteen maisterin tutkintoja. Oikea tutkintonimike kirjoitetaan monikossa, kuten myös muut yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tutkinnot: hallintotieteiden, yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden. Oikeustieteellisellä alalla vastaava tutkintonimike on kuitenkin yksikössä: oikeustieteen maisteri.

3) Ks. syyttäjien osalta syyttäjälaitoksesta annetun lain (439/2011) 13 ja 21 § ja valtioneuvoston syyttäjälaitoksesta antaman asetuksen (1390/2011) 4 §:n 2 momentti, asianajajien osalta asianajajista annetun lain (496/1958) 3 §:n 1 momentin 2 kohta ja tuomarien osalta tuomareiden nimittämisestä annetun lain (205/2000) 11 §.

Introducing the CCEEL Blog and CCEEL Activities on Climate Law

katikulovesiharrovanasseltKati Kulovesi, Co-Director of CCEEL and Professor of International Law

Harro van Asselt, Professor of Climate Law and Policy

THE PAST few weeks have been remarkable for the evolution of international climate law. A month ago, the Paris Agreement obtained the required ratifications both in terms of the number of countries and their share of global greenhouse gas emissions. As a result, the Paris Agreement will come into effect on 4 November 2016. Its Parties will convene for the first time next week in Marrakesh, Morocco. The entry into force of the Paris Agreement and the first meeting of its Parties are major steps forward for international climate law and policy under the auspices of the United Nations Framework Convention on Climate Change.

BUT IMPORTANT developments have also taken place elsewhere. In early October, the International Civil Aviation Organisation (ICAO) reached agreement on a global mechanism to offset aviation emissions from 2020 onwards. This decision was taken against the backdrop of rapidly growing global aviation emissions. While not perfect, the new ICAO offsetting mechanism represents important progress after years of stalled negotiations.

FINALLY, ON 15 October 2016 an important new amendment was adopted to the Montreal Protocol on Substances that Deplete the Ozone Layer to phase out hydrofluorocarbons (HFCs). These are highly potent greenhouse gases used mostly in air conditioning and refrigerators. Without new regulatory measures, it was feared their emissions would grow, posing a serious threat to climate change mitigation efforts. Indeed, it has been estimated that if implemented, the Montreal Protocol amendment will slow down global warming by up to 0.5 degrees Celsius in the next few decades.

THESE THREE developments are undoubtedly all significant milestones in the evolution of international law on climate change. Just a few years ago the prospects for all three agreements looked gloomy, and the recent developments thus show that countries are increasingly prepared to use international law as an instrument to tackle climate change.

HOWEVER, LOOKING more closely, they also demonstrate that international climate law inhabits an increasingly complex legal and regulatory space with several sites of governance. Moreover, there is a growing emphasis on both national discretion and procedural obligations. The effects these shifts will have in practice will greatly depend on the level of implementation. Critical analysis by the academic community will be needed to understand the relevance of these developments for climate law and governance, and for environmental law more broadly.

AGAINST THIS backdrop, we are launching this CCEEL blog to create a new forum for a critical debate on current developments in climate, energy and environmental law. In this first blog post, we offer a snapshot of our activities in the field of climate law. Future posts will focus mainly on substantive issues and will be published approximately twice a month. In addition to the climate law activities introduced here, CCEEL participates actively in research on, inter alia, international energy law and these activities will be covered in future posts.

MANY OF us at CCEEL are closely following the global climate change negotiations and regularly participate in the UNFCCC process. We also frequently consult various organizations on international climate law and policy. Recent examples include several reports on negotiations for the Paris Agreement and the Agreement’s implementation prepared for the Finnish Ministry of the Environment.

OUR RESEARCH covers both general aspects of the evolution of the UN climate regime, as well as the regime’s various substantive dimensions. Some of our most recent publications discuss the Warsaw Framework to reduce deforestation through REDD+, climate finance after the Paris Agreement, and options for the enhanced transparency framework of the new treaty.

THE SCOPE of climate law is, however, much broader than the UN climate regime, and our research examines to which extent other international legal regimes can contribute to, or distract from, efforts to tackle climate change. Recent research by CCEEL staff specifically analyses efforts to address sectoral greenhouse gas emissions from international aviation and shipping through the International Civil Aviation Organization and the International Maritime Organization as well as interlinkages between climate change, ozone depletion and air pollution.  Another important topic for climate policy and for our research concerns links between international trade law and climate law, including in the context of the World Trade Organization. Our activities are not, however, confined to the international level, but we are also actively following developments related to climate law in the European Union and in Finland.

THE CCEEL also has various research activities related to short-lived climate pollutants. The White project is looking at their regulation in the Arctic region, including how they are being addressed by the Arctic Council. In January 2017, we will be launching a new interdisciplinary research project ClimaSlow, funded through a 5-year grant by the European Research Council. Through this project, we will be looking at ways to strengthen the regulation of short-lived climate pollutants in key developing countries, including China, India and Nepal.

THE INTIMATE link between climate change and energy issues is also reflected in CCEEL’s research activities. We have recently studied links between climate law and renewable energy law in a special issue of Climate Law, guest-edited by CCEEL staff. Moreover, we are interested in examining the international regulation of energy subsidies, and in particular fossil fuel subsidies. Related to this, we are exploring the extent to which – and under which conditions – international institutions can help steer countries away from fossil fuel production.

WITH THIS introduction, we welcome all our students, researchers and the broader climate and environmental law community to follow our blog and engage in interactive discussion through comments.

UPCOMING BLOG POSTS AT CCEEL BLOG

  • Rainforests in the Paris Agreement: Old Wine, New Bottles? – Eugenia Recio, PhD Candidate, CCEEL, UEF Law School
  • Regulation of Short-Lived Climate Pollutants in the Arctic: Interim Outcomes of the White Project, Dr Yulia Yamineva, Postdoctoral Researcher, CCEEL & Dr Sabaa Khan, Postdoctoral Researcher, CCEEL
  • Relevance of the Paris Agreement for International Environmental Law – Prof. Harro van Asselt and Prof. Kati Kulovesi

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Sensaatiohakuisuus nakertaa luottamusta oikeusjärjestelmään

sutela-mika_13x18Mika Sutela

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkijatohtori.

 

RIKOKSET KIINNOSTAVAT, koskettavat ja myös pelottavat. Rikokset kuuluvat median ja sosiaalisen median jokapäiväiseen uutistarjontaan, lähes jokaiseen uutislähetykseen. Jopa päivän urheilu-uutisten kärkiuutiset voivat käsitellä urheilumaailman rikosasioita. Mikään muu ihmisen luomus ei jaksa kiinnittää yhtä paljon huomiota ja kiehtoa mieltä kuin rikollisuus. Tämän perusteella rikollisuus ansaitsisi paikan maailman ihmeiden listalla, jos niitä vielä nykypäivänä lueteltaisiin.

MIRKA SMOLEJ on todennut internetin roolin rikosuutisten tuottajana kasvaneen koulusurmien jälkeen. Nämä traagiset tapahtumat siirsivät huomion sosiaalisen median interaktiiviseen rooliin. Smolej’n väitöstutkimuksen (2011) mukaan media keskittyy tyypillisesti kertomaan yksittäisistä rikostapauksista eikä raportoi kovinkaan paljoa laajemmista rikollisuustrendeistä, rikollisuuden syistä tai kriminaalipoliittisista aiheista. Janne Kivivuoren mielestä rikollisuustilanteen ja kriminologisten tutkimustulosten uutisoinnissa olisi parannettavaa. Vaikka kriminologian yleisen kiinnostavuuden ja suomalaisen rikollisuuden empiirisen tutkimuksen heikon aseman vuoksi toimittajat ovatkin usein harjoittaneet niin sanottua tutkimusjournalismia, jossa toimittaja itse kerää tutkimusaineiston ja raportoi tutkimustulokset lehdessä, laajat selvitystyyppiset rikos- ja oikeusjutut ovat liki kadonneet sanoma- ja aikakauslehdistä, koska aikaa ei enää juuri ole tehdä tutkivaa journalismia muun työn ohella. Uutissisällössä on oltava muutakin kuin faktoja; mielipiteitä ja tunteita. Erityisesti liikkuva kuva – esimerkiksi valvontakameravideo – kiinnostaa lukijoita.

RIKOLLISUUDEN OHELLA myös tuomioistuinten toiminnasta ja ratkaisuista ollaan entistä enemmän kiinnostuneita mediassa ja somessa. Rangaistuksen määrääminen edustaa rikosprosessin kärkeä ja sitä oikeusjärjestelmän elementtiä, joka vetää puoleensa median huomiota ja kansan kiinnostusta. Kun ihmiset ajattelevat rikosoikeutta, heille tulevat todennäköisesti ensimmäisenä mieleen rangaistukset ja niiden tuomitseminen. Toisin sanoen ihmiset muodostavat käsityksensä rikosoikeudesta pitkälti sen mukaan, mitä he tietävät siitä, millainen rangaistus tekijälle voidaan tosiasiallisesti tuomita ja mikä on rangaistuksen konkreettinen sisältö sitä täytäntöönpantaessa. Ongelmana median ja sosiaalisen median osalta on se, että ne usein etsiytyvät yksittäistapauksiin, sensaatioihin, luettavuuteen, eivät suinkaan oikeusjärjestelmän perusteisiin.

OIKEUSTIETEILIJÄT JA kriminologit ovat olleet viime vuosina entistä kiinnostuneempia median roolista oikeudellisten asioiden, erityisesti rikostapausten, kuvaajana. Kriminologiassa ollaan oltu kiinnostuneita rikosjulkisuuden suhteesta kriminologisiin ilmiöihin. Ensinnäkin median rikoksiin kiinnittämä huomio voi vaikuttaa rikosten ilmoitusalttiuteen, mikä johtaa tilastoidun ilmirikollisuuden muutoksiin.  Toiseksi rikosuutisointi voi vaikuttaa rikollisuuden pelkoon. Kolmanneksi lehdistön tapa kuvata rikollisuutta voi vaikuttaa kansalaisten kriminaalipoliittisiin mielipiteisiin.

JULKINEN KESKUSTELU, esimerkiksi viimeaikainen turvapaikkakeskustelu, muun muassa sosiaalisessa mediassa voi uutisoinnin lisäksi vaikuttaa rikollisuuden pelon lisääntymiseen. Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin suunnittelija Petri Danielssonin mukaan rikollisuutta pelätään hyvin yleisellä tasolla, ja pelko liittyy enemmänkin taloudelliseen epävarmuuteen kuin rikollisuuden todelliseen tasoon.

OLEN POHTINUT väitöskirjani yhteenveto-osassa hieman median vaikutuksia lainkäyttöön ja sitä, kuinka tärkeää on tuottaa kansalaisille empiiristä tietoa rikollisuudesta, rangaistuksista ja oikeusjärjestelmän eri osista. Rikoksista, rangaistuksista, rangaistuskäytännöistä ja rikosoikeusjärjestelmästä tulisi tuottaa enemmän empiiristä faktatietoa kansalaisille. Tämä voisi vaikuttaa positiivisesti niin oikeuslaitokseen kohdistuvaan luottamukseen kuin myös asenteisiin rangaistuksia kohtaan. Mitä avoimempaa oikeudellisten toimijoiden toiminta on, sitä enemmän luottamusta niihin kohdistuu.

JYRKI VIROLAISEN ja Petri Martikaisen mukaan median rikollisuutta ja oikeusjärjestelmää kohtaan kasvaneen kiinnostuksen hyvänä puolena on se, että tuomareiden on täytynyt alkaa kirjoittaa ratkaisunsa kielellä, jota myös toimittajat ja yleisö ymmärtävät. Tuomiot ja tuomioistuinten toiminta avautuvat julkisuudelle, medialle ja sitä kautta kansalaisille juuri perustelujen kautta. Tämä mahdollistaa muun muassa ratkaisujen kontrollin ja kritiikin ja edistää sitä kautta lainkäytön julkisuutta. Oikeuslaitos tarvitsee julkisuutta ja parhaiten se saa sitä median ja sosiaalisen median kautta.

Suomi on harmaata keskitasoa valtioiden välisessä verotuksen kilpailukykyvertailussa 2016

NissinenMikaMika Nissinen

Kirjoittaja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa vero-oikeuden yliopisto-opettajana, on virkavapaalla Verohallinnosta ja kirjoittaa omaa väitöskirjaa Suomen verosopimusten kiinteistä toimipaikoista.

YHDYSVALTALAINEN TAX Foundation on julkaissut kolmannen kerran vertailun valtioiden kilpailukyvystä verotuksessa. Vertailuun otetuista 35:stä OECD-valtiosta Suomi oli sijalla 18 (vuonna 2015 sijalla 19 ja vuonna 2014 sijalla 18). Koska vertailu perustuu OECD-valtioihin, puuttuvat listalta muun muassa Intia ja Suomea aina kiinnostava Venäjä. Suomi oli vertailussa keskitasoa.

VERTAILUN PARHAIMMAT valtiot olivat Viro (1), Uusi-Seelanti (2), Latvia (3), Sveitsi (4) ja Ruotsi (5). Vaikka vertailun pohjalta onkin vaikea tehdä johtopäätöksiä Suomen verojärjestelmän puutteista tai kehityskohteista, on Ruotsin sijoitus selvä indikaattori siitä, että Suomessa olisi mahdollisesti harkittava tiettyjä verojärjestelmän osa-alueita verotuksen kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiseksi. Toki Suomea huonommin ovat sijoittuneet vertailussa muun muassa Canada (19), Tanska (20) ja Saksa (21), mistä johtuen liian suoria johtopäätöksiä vertailusta ei tule tehdä. Huomionarvoista on myös häntäpään sijoitukset Yhdysvaltojen (31) Kreikan (32), Portugalin (33), Italian (34) ja Ranskan (35) osalta.

YHDYSVALTOJEN TAAKKANA on muun muassa maailman korkein yritysveroprosentti teollisuusvaltioiden osalta (39 %), sekä korkea ja huonosti rakennettu henkilöverotus osinko- ja pääomatulojen osalta. Lisäksi Yhdysvaltojen tilannetta heikentävät poikkeavat peruslähtökohdat maailmanlaajuiseen sekä alueelliseen verotukseen liittyen, jotka aiheuttavat törmäyskohtia muiden valtioiden kanssa. Ranskan osalta puutteet liittyvät myös korkeaan yritysveroasteeseen (34,4 %), mutta myös omaisuusverotuksen huonoon rakenteeseen ja sen korkeaan verotukseen, sekä korkeaan progressiiviseen henkilöverotukseen.

HYVIN MENESTYNEIDEN valtioiden osalta raportissa tuodaan esille muun muassa Uuden-Seelannin ottamat kehitysaskeleet vuodesta 2010 lähtien. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että valtioiden tulee olla aktiivisia, sekä säilyttää verojärjestelmän joustava muuntautumismahdollisuus kansainvälisessä kontekstissa. Toki pelkkä ykkössijoitus ei takaa hyvää verojärjestelmää, vaan Tax Foundationin tekemä vertailu on ainoastaan yksi indikaattori verojärjestelmän toimivuudesta. Siksi esimerkiksi perintöveron poistaminen ei ole luonnollisesti perusteltua ainoastaan kyseisen vertailun ykkössijoille pääsemiseksi, jos perintöverotuksen olemassaololle on olemassa perusteltuja syitä.

MIHIN SUOMESSA olisi hyvä kiinnittää huomiota kyseisen vertailun perusteella?

Yritysverotus. Pääosa-alueista Suomen sijoitus yritysverotuksen osalta on itse asiassa varsin vahva (5). Toki yritysverotuksen osalta huomiota tulisi kiinnittää poistoihin ja vähennyksiin, jossa Suomen sijoitus ei ole hyvä (33). Tältä osin olisikin perusteltua tutkia tarkemmin syyt sijoitukseen sekä mahdolliset kehittämistarpeet ko. kokonaisuuteen liittyen.

Henkilöverotus. Yritysverotuksen lisäksi Suomen heikoin sijoitus pääosa-alueissa tulee henkilöverotuksessa (27), jossa syyt liittyvät käytännössä sekä pääoma- (31) että ansiotuloverotukseen (27), henkilöverojärjestelmän yksinkertaisuuden ollessa hieman vahvempi (14).

Kansainvälinen verotus. Myös muun muassa kansainväliseen verotukseen liittyviin säännöksiin (23) tulisi kiinnittää huomiota, jossa syyt huonoon sijoitukseen eivät liity niinkään osinko- ja pääomaverotuksen vapautussäännöksiin (1) vaan ennen kaikkea kansainväliseen aggressiiviseen verosuunnitteluun liittyviin säännöksiin (30), jotka vääränlaisina voivat käytännössä heikentää valtion kilpailukykyä muihin valtioihin nähden. Vertailun perusteella syitä heikkoon sijoitukseen olisi erittäin tärkeä selvittää tarkemmin.

Muut. Näiden lisäksi erilliset sijoitukset pääosa-alueissa annettiin myös kulutusverotuksessa (sijoitus 14, josta heikoin osa-alue on veroasteet, sijoitus 30) sekä omaisuusverotuksessa (19).

Vertailun pohjalta tulee välttää suoria ja ennen kaikkea lopullisia johtopäätöksiä Suomen verojärjestelmän kilpailukyvystä muihin valtioihin nähden. Vertailun pohjalta on kuitenkin helposti löydettävissä Suomen verojärjestelmästä osa-alueita, joita olisi syytä tutkia enemmän, sekä tehdä muun muassa kansainvälistä vertailua valtioiden erilaisista ratkaisuista asiaan liittyen. Vertailu antaakin avaimia sekä lähtökohtia poliittiseen keskusteluun Suomen verojärjestelmän tilasta. Lisäksi se antaa avaimia eri kokonaisuuksiin liittyvälle tutkimustyölle, jota varmasti tarvitaan myös Suomen osalta kehitettäessä Suomen nykyistä verojärjestelmää.

Julkisuudesta rangaistusta lieventävänä tekijänä

sutela-mika_13x18Mika Sutela

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkijatohtori.

 

Heinäkuun lopussa Helsingin käräjäoikeus tuomitsi miehen 60 päivän ehdolliseen rangaistukseen pahoinpitelystä. Syytetty oli pyytänyt, että rangaistusta mitattaessa otetaan huomioon asian saama huomattava julkisuus. Mies oli Joonas Loiri, Vesa-Matti Loirin poika. Käräjäoikeus katsoi, että vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen rangaistus johtaisi tuomittavalle aiheutuneen poikkeuksellisen julkisuuden vuoksi kohtuuttomaan seuraamukseen.

Rikoslain 6 luvun 7 §:ssä luetellaan kaikki rangaistuksen kohtuullistamisperusteet, joista yksi on tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuvan muu seuraus. Lain esitöissä on katsottu, että rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus kuuluu tämän säännöksen piiriin.

Viimeisen reilun vuoden aikana on annettu muutamia ratkaisuja, joissa tuomioistuin on kohtuullistanut eli lieventänyt tuomiota tapauksen saaman ”poikkeuksellisen” julkisuuden vuoksi. Ratkaisut ovat herättäneet keskustelua siitä, onko oikein, että julkisuutta voidaan käyttää alentamaan rangaistusta.

Kesäkuussa 2015 Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kolme nuorta miestä Tapanilan raiskaustapauksesta ehdolliseen vankeuteen. He saivat tuomiot raiskauksesta mutta eivät törkeästä raiskauksesta, josta syyttäjä vaati heille rangaistusta. Yksi tuomituista sai yhden vuoden ja neljän kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Kahden muun ehdolliset vankeustuomiot olivat vuoden mittaiset. Tuomitut on määrätty lisäksi oheisseuraamuksena valvontaan. Käräjäoikeus alensi kaikkien kolmen tuomitun rangaistuksia rikosepäilyjen saaman poikkeuksellisen julkisuuden vuoksi. Nuorten somalialaistaustaisten miesten avustajat kertoivat oikeudessa heidän joutuneen julkisuuden vuoksi uhkailujen kohteeksi. Käräjäoikeuden mukaan tuomittujen puolustukset esittivät oikeudenkäynnissä huolen julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa esitettyjen uhkausten vaikutuksesta heidän kehitykseensä. Helsingin hovioikeus näki teon törkeänä raiskauksena ja kovensi tuomiota. Täysi-ikäinen vastaaja tuomittiin yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, kahden muun vastaajan osalta tuomio koveni yhdeksällä kuukaudella. Myös hovioikeus lievensi tuomiota “kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden” takia. Hovioikeus ei ihmetellyt sitä, että rikostapaus oli noussut julkisuuteen, mutta piti sen käsittelyä poikkeuksellisen laajana. Tapauksesta puhuttiin joukkoraiskauksena jo ennen asian käsittelyä käräjäoikeudessa, mikä on hovioikeuden mukaan ollut omiaan antamaan yleisölle harhaanjohtavan ja väärän kuvan seksuaalisen väkivallan laadusta.

Töölön pyöräturmasta syytetyn miehen tuomio lieveni Helsingin hovioikeudessa lähes kaksi vuotta tämän vuoden heinäkuun alussa. Hovioikeus katsoi tuomion lieventämisen perusteeksi mm. tapauksen saaman poikkeuksellisen julkisuuden. Hovioikeuden mukaan tapausta oli käsitelty julkisuudessa laajasti ja uutisoinnissa oli tuotu esiin myös vastaajan terveydentilaan ja yksityiselämään liittyneitä tietoja, joten rangaistusta kohtuullistettiin. Hovioikeus tuomitsi miehen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä liikennepaosta tieliikenteessä. Syyttäjä vaati miehelle alun perin kahdeksan vuoden vankeusrangaistusta taposta. Käräjäoikeuden tuomio asiassa oli 4 vuotta ja 6 kuukautta vankeutta. Hovioikeus kevensi käräjäoikeuden antamaa vankeusrangaistusta lähes kaksi vuotta, ja tuomitsi miehen vankeuteen 2 vuodeksi ja 8 kuukaudeksi.

Itä-Suomen yliopiston rikos- prosessioikeuden professori Matti Tolvanen on lehtihaastatteluissa todennut olevan poikkeuksellista, että tuomioistuin alentaa rangaistusta julkisuuden vuoksi. Julkisuutta voi soveltaa rangaistuksen alentamisperusteena vain harvoin, poikkeuksellisissa tapauksissa. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että rikoksen sama julkisuus alentaisi lähtökohtaisesti rangaistusta. Julkisuuden pitää olla todella yllättävää tai virheellistä, jolloin rikoksiin liittyvä normaali julkisuus ei voi olla lieventämisperuste. Kun syyllistyy vakavaan rikokseen, on julkisuuteen joutuminen ennakoitavissa – etenkin, jos syyllistytään erittäin vakavaan rikokseen julkisella paikalla, julkisuus ei voi vaikuttaa tuomioon.

KOHTUULLISTAMISPERIAATTEITA SOVELLETAAN HARVOIN

Tilastoja tai tutkimuksia siitä, missä määrin tuomioistuimet ovat käyttäneet poikkeuksellista julkisuutta kohtuullistamisperusteena, ei juuri ole. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin Seuraamusjärjestelmä 2014 (katsauksia 5/2015) -julkaisun sivulla 77 olevasta taulukosta on mahdollista nähdä, että vuosina 2009–2012 kohtuullistamisperusteita on sovellettu alle sata kertaa vuodessa. Sovellettuja perusteita ei ole jaoteltu sen tarkemmin.

Yksityiskohtaisia tilastoja ei ole saatavilla, mutta kohtuullistamisperusteiden soveltaminen (tai ainakin niiden kirjaaminen perusteluihin) ja siten myös poikkeuksellisen julkisuuden soveltaminen lieventävänä seikkana on ilmeisen harvinaista. Voihan toki olla, että rangaistuksen mittaamisessa on merkitystä lieventävillä olosuhteilla, mutta niitä ei ole kirjoitettu näkyviin ratkaisun perusteluihin.

Vuonna 2006 korkein oikeus kallistui Porin Jazzin jalkapallojoukkueen taustajoukkojen talousrikosjutussa sille kannalle, ettei julkisuus antanut aihetta kohtuullistaa vastaajien tuomiota (KKO 2006:44). Saman linjan korkein oikeus otti kuluvan vuoden kesäkuussa ratkaistessaan Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen entisen puheenjohtajan, poliitikko Jukka Vihriälän tapauksen (KKO 2016:39). Näissä tapauksissa kyse oli tosin enemmän tai vähemmän julkisuuden henkilöistä. Tapanilan ja Töölön jutuissa tuomitut olivat yksityishenkilöitä. Tapanilan juttu on jo saanut valitusluvan KKO:een ja siinä tullaan linjaamaan paljon tulevia ratkaisuja.

MEDIA- JA MUUN JULKISUUDEN VAIKUTUS TUOMIOON

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (8.7.2016) todettiin, että Töölön tapauksessa hovioikeuden perustelu julkisuudesta on ongelmallinen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tiedotusvälineillä olisi ainakin välillisesti vaikutusta rikoksista tuomittujen saamiin rangaistuksiin. Oikeuslaitoksen ja journalistien tulisi kummankin pysyä omalla reviirillään.

Helsingin yliopiston rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander puolusti nykyistä käytäntöä kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa heinäkuussa ja totesi, ettei julkisuudella tarkoiteta yksinomaan rikosuutisointia vaan asian saamaa julkisuutta yleisesti. Erityisesti Tapanilan raiskausjutussa nimenomaan some-julkisuuden katsottiin olleen poikkeuksellista. Vastaavaa käytäntöä noudatetaan myös muun muassa Ruotsissa.

Melanderin mukaan oikeuskäytännössä asian saaman poikkeuksellisen julkisuuden lieventävään vaikutukseen on suhtauduttu melko pidättyväisesti. Lähtökohta on perusteltu, mutta joskus julkisuus on kuitenkin syytä ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa. Rikoksesta aiheutunut julkisuus voi tekijän näkökulmasta merkitä jopa tuntuvampaa seurausta kuin tuomioistuimen langettama rikosoikeudellinen rangaistus. Julkisuus saattaa johtaa myös muihin seurauksiin, kuten työpaikan menetykseen tai vaikka ongelmiin yksityiselämässä.

Koska rikosoikeudellisen järjestelmän toiminnassa tulee olla sijaa kohtuusarvioinnille, jossa tarkoituksena on tekijälle aiheutuvien tarpeettomien haittojen välttäminen, Melanderin mukaan on siis aivan luonnollista, että poikkeuksellista julkisuutta tulee voida pitää rangaistusta lieventävänä seikkana. Lisäksi on huomattava, että kaikkia vakaviakaan rikoksia ei kuitenkaan käsitellä julkisuudessa, joten poikkeuksellisen julkisuuden vaikutus tuomioon on melko harvinaista. Voi olla, että julkisuudelle tullaan antamaan useammin merkitystä tuomiota alentavana perusteena. Rikosuutiset leviävät nykyisin nopeasti sosiaalisen median välityksellä. Julkisuus saattaa näin olla laajempaa kuin aikaisemmin.

VTT Juha Martelius vastasi Melanderin kirjoitukseen Helsingin Sanomien mielipideosastolla. Hän kysyi, määrittelisivätkö tuomarit kunkin median laadun? Olisivatko Bin-ladenin ja Brevikin tuomiot olleet Suomessa lievempiä poikkeuksellisen julkisuuden takia? Vai pätisikö sääntö vain tiettyihin rikoksiin? Mihin?

Nykypäivänä laajojen, etenkin suurta julkista mielenkiintoa herättävien, oikeusjuttujen käsittelyissä on entistä enemmän eri medioiden edustajia paikalla oikeussaleissa, lähes ruuhkaksi asti. Voidaan ehkä jopa kysyä, vaikuttaako lisääntyvä media salissa tuomareiden päätöksiin. Jos mediaa on paljon paikalla ennen istunnon alkamista ja myös sen aikana, onko tällä ja sitä kautta ilmenevällä julkisuuden paineella tiedostamattomasti vaikutusta ratkaisuihin? Yleisön läsnäolon on ainakin todettu voivan saada aikaan tuomarin sanattoman viestinnän lisääntymistä.

Aulis Aarnio on vuosituhannen alussa todennut, että media on hivuttautunut tuomioistuimen porstuasta itse oikeussaliin. On väitetty, että media ei olisi enää ulkopuolinen, objektiivinen tarkkailija, vaan aktiivinen toimija lainkäytössä. Puhutaan lainkäytön ja oikeuden medialisoinnista. Law in books ja law in action -termien rinnalla olisi siis käytettävä myös law in media -näkökulmaa.

Lopulta on muistettava, että tuomioistuimet määräävät rangaistukset, ei media. Tulevaisuudessa voi kenties olla, että tuomioistuimet joutuvat arvioimaan nykyistäkin useammin sitä, mikä on poikkeuksellista julkisuutta. Riittääkö se, että rikostapauksesta uutisoidaan sosiaalisessa mediassa sekä iltapäivä- ja sanomalehdissä? Entä jos rikoksesta puhutaan vain somessa, mutta sitäkin voimakkaammin? Selvää on, että lainsäädäntö on vanhentunutta, eikä rikoslain pykälä muiden seurausten huomioon ottamisesta kohtuullistamisperusteena ota huomioon tämän päivän median toimintoja. Toki on myös niin, että julkisuus vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla. Näin ollen median vaikutusta on arvioitava aina tapauskohtaisesti – ja poikkeustapauksissa.

Pikaluottojen valvonnan toimivuudessa on selkeitä puutteita

anssiniko_1874

 

 

 

Anssi Keinänen ja Niko Vartiainen

Anssi Keinänen on lainsäädäntötutkimuksen professori ja Niko Vartiainen tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

PIKALUOTTOTOIMINTAAN ON kohdistunut viime vuosina yleistä mielenkiintoa esimerkiksi ylivelkaantumisvaaran vuoksi. Lainsäätäjä onkin reagoinut toimialan aiheuttamiin haittoihin useilla lainsäädäntömuutoksilla, jotka ovat koskeneet mm. todellisen vuosikoron ilmoittamisvelvollisuutta, korkokaton säätämistä ja pikaluottoyritysten rekisteröitymisvelvoitetta. Lainsäädännön asettamien velvoitteiden valvonnan toimivuus on yksi edellytys sille, että lain tarkoittamat vaikutukset toteutuvat tosiasiallisesti yhteiskunnassa.

PIKALUOTTOTOIMIALAA LEIMAA pikaluottoyritysten suuri valmius kiertää kuluttajansuojalainsäädännön vaatimuksia. Tätä selittää puutteet valvontaresursseissa, mutta ennen kaikkea viranomaisten seuraamuskeinoissa ja kuluttajien kiinnostuksessa reagoida yritysten väärinkäytöksiin. Vaikka joukossa on sääntelyn ehtoja noudattavia yrityksiä, toimialaa leimaa innovatiivisuus keksiä sovelluksia, jotka eivät toimijoiden mielestä kuulu kuluttajansuojalainsäädännön piiriin (esim. vertaislainat).

LISÄKSI TOIMIJAT pyrkivät pitkittämään valvontaviranomaisten kanssa käytävää yhteydenpitoa, jotta he voivat jatkaa lainvastaista toimintaa mahdollisimman pitkään. Pitkittämistä auttaa se, että valvontaviranomaisilla ei ole keinovalikoimassaan mahdollisuutta määrätä seuraamusmaksua tai hakea seuraamusmaksua jo aiheutetun haitan perusteella. Tällaista mahdollisuutta ei ole myöskään markkinaoikeudella.

OIKEUSMINISTERIÖN ASETTAMAN työryhmän raportissa ”Kuluttajansuojaviranomaisten toimivaltuudet” on esitetty kuluttaja-asiamiehen valvonnan keinoihin lisäyksiä, kuten kuluttajaviranomaisen mahdollisuudesta vaatia seuraamusmaksua tilanteessa, jossa neuvottelemalla ei asiasta päästä ratkaisuun.

LISÄKSI KULUTTAJA-ASIAMIEHEN määräämän kiellon vastustamista koskevaa menettelyä muutettaisiin siten, että kuluttaja-asiamiehen kieltopäätökseen tyytymättömän elinkeinonharjoittajan olisi vietävä asia markkinaoikeuden käsiteltäväksi, eikä kielto enää raukeaisi pelkästään elinkeinonharjoittajan vastustuksen perusteella.

EHDOTUKSET OVAT oikeanlaisia pikaluottoalalle. Vaikka elinkeinoelämä vastustaakin voimakkaasti ehdotettua mahdollisuutta seuraamusmaksusta, ainakin pikaluottotoimialalla mahdollisuus olisi kannatettava, kun huomioidaan pikaluottojen kuluttajille aiheuttamat ongelmat ja alan toimijoiden käyttäytyminen lainsäädäntövelvoitteiden kiertämiseksi ja välttämiseksi sekä yhteiskunnan taloudellinen tilanne, jossa valvontaresurssien lisääminen lienee mahdotonta.

PIKAVIPPEJÄ KOSKEVA tutkimus ”Pikaluottojen valvonta: miten lainsäädännön valvonta toteutuu käytännössä?” on julkaistu Edilex lakikanavassa 12.9.2016. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta ”Nuorten velkaongelmat – velkatyypit, selviytyminen ja vastuukysymykset”.

TUTKIMUS TOTEUTETTIIN  haastattelemalla pikaluottolainsäädännön valvontaan osallistuvia viranomaisia. Haastatteluiden perusteella pyrittiin saamaan käsitys pikaluottovalvonnan käytännöistä sekä valvojien mielipiteestä valvonnan toimivuudesta ja kehittämistarpeista.

Mitä ministeri sanoikaan Vaasan hallinto-oikeudesta?

Tapio_Määttä3Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

 

 

Mitä väärää on siinä, kun ministeri Olli Rehn arvioi Vaasan hallinto-oikeuden Talvivaaran/Terrafamen ympäristölupia koskeneiden päätösten johtaneen neuvottelujen kariutumiseen yksityisten sijoittajien kanssa? Eihän ministeri tässä mitenkään kritisoi tuomioistuinta, eikä siten loukkaa niiden riippumattomuutta. Tähän väitteeseen olen törmännyt eilen ja tänään useammassa yhteydessä sen jälkeen, kun usean muun oikeustieteen professorin kanssa olen kriittisesti arvioinut Rehnin kommentteja.

Kuunnellaanpa tarkemmin, mitä Rehn täsmälleen ottaen sanoi.

Tiedotustilaisuuden videotallenteen kohdasta 9.49 alkaen Rehn käyttää Vaasan päätöksiin myös viitaten mm. ilmaisua “kovin valitettavaa”. Hänen mukaansa ympäristölupatilanteen “odotettiin” Vaasassa “selkiytyvän”, mutta “päinvastoin se monimutkaistui merkittävästi.” Rehn toteaa hallinto-oikeuden päättäneen “hyvin poikkeuksellisesti” keskeisten ympäristölupien muuttamisesta määräaikaisiksi. Hänen mukaansa “ympäristöriskit siten kasvoivat Vaasan päätöksen myötä, päinvastoin kuin oli odotettua”.

Tämän jälkeen vasta kohdasta 11.20 alkaen alkaa puhe siitä, miten Vaasan päätös “tappoi lupaavat neuvottelut yksityisten sijoittajien kanssa”.

Mielestäni välillä 9.49-11.20 ministeri arvioi aivan selvästi sisällöllisesti ja kriittisesti Vaasan hallinto-oikeuden päätöksiä. Juridisesti Rehnin puheenvuoro tulee arvioiduksi tilanteessa, jossa kyseessä olevien ympäristölupien valitusten käsittely on kesken. Valtionyhtiö Terrafame on ilmoittanut valittavansa päätöksistä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Kun ministeri toteaa Vaasan hallinto-oikeuden tehneen “odotusten” vastaisen, tilannetta “monimutkaistaneen” ja “hyvin poikkeuksellisen” ratkaisun, jokainen juristi tulkitsee kesken prosessin esitettynä tällaisen arvion pitävän sisällään toiveen, että KHO ratkaisisi asian toisin. Tässä on ministerin esittämän kommentin oikeudellisen ongelmallisuuden ydin perustuslaissa turvatun tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta.

Ympäristöoikeuden näkökulmasta lupien määräaikaisuus ei ollut ollenkaan yllättävää. Tähänkin suhteutettuna ministerin puheenvuoro kokonaisuudessaan kuulostaa selvästi Vaasan päätösten kritiikiltä, kuten useat juristit ja toimittajat ovat julkisuudessa tulkinneet.

Professori Heikki Kullan ja Matti Tolvasen arvio

Haastatteluni Ylelle

Professori Kai Kokon haastattelu Ylen Ajantasassa.  Jutussa on hyvin analysoitu sitä, miksi lupien määräaikaisuus ei ollut yllättävää.

Juristien ohella myös moni toimittaja ymmärsi Rehnin arvostelleen tuomioistuinta. Esimerkiksi Pohjolaisen pääkirjoituksen kirjoittaja tulkitsee Rehnin pisteliäästi ja kovasanaisesti arvostelleen hallinto-oikeuden ratkaisua.

The first graduate from Master’s Programme in Economic and Resources Law: “Energy is the very glue that holds life together”

Oskari Korhonen

The first graduate from UEF Law School’s Master’s Programme in Economic and Resources Law, Dayann Obeng-Darko, decided to pursue a second master’s degree after working with international business and marketing. After completing the degree he felt the urge to continue working as a researcher and ended up pursuing a doctoral degree in law.

We interviewed him about his studies and thoughts about the program and Joensuu.

dayann2So, tell me a little bit of yourself: where are you from and what is your educational background?
– I am from Ghana and had obtained my Senior High School Certificate in Business Management before I moved to Finland to pursue higher education. Prior to coming to Finland, I had taken a year off schooling to undertake volunteerism in UK, working for a charity organisation. I was supporting adults with learning disabilities. I remained in the UK for few more years then it was time to continue my education and that was what brought me to Finland.

Why did you choose to study in our Master’s Programme in Economic and Resources Law?
– Before deciding to study in the law master’s degree programme, I had obtained degrees in business management and finance for my bachelor’s and first master’s respectively; making this law degree my second master’s degree. Having worked for about a couple of years after first master’s degree (in the areas of international business and marketing), employment wasn’t forthcoming after that period, so I decided to pursue further education. I didn’t want to continue in the same background (Business Administration and Economics) so I had to diversify the study options and also to broaden my outlook. It was at that moment that I came across this law programme form the UEF law school and didn’t think twice about applying to it.

What expectations did you have about the programme and were they met? How did you enjoy your studies?
– At the beginning of the studies, I had chosen to specialize in ‘international economic law’, which majorly dealt with legal rules and regulations concerning international trade. I excepted to have developed a strong understanding of legal aspects of global trade activities and most especially, in the trade of energy products (including renewables). Not much of an economic activity could be undertaken without energy; perhaps, one could say, it is the very glue that holds life together. And its legal knowledge, from exploration to utilisation cannot be overstated in this globalised world.
I enjoyed my law studies through and through because firstly my expectation from the programme couldn’t have been more. Secondly, the teaching staff makes learning quite attractive and exciting.

dayann1_pienennettyWhat was your thesis about and why did you pick the topic? How was the writing process?
– My thesis was a comparative legal study about renewable energy in Ghana and the EU. The topic was ‘Renewable Energy in Ghana and the Lessons from the EU: A Comparative Examination of Regulatory Support Schemes’. The aim of the thesis was to analyse and compare the legal and regulatory regimes of the Ghanaian Renewable Energy Act and the EU’s Renewable Energy Directive by focusing on the support schemes for the achievement for renewable energy policy goals in Ghana. I had decided on this topic mainly because of the prominent role renewable energy plays in the sustainable economic and environmental development in global society such as the mitigation of climate change and secured supply of sustainable energy.

I had some difficulties in the initial stages of the writing process. This was because I had moved out of Joensuu and hence, away from the university environment. Although, students can normally access online study materials remotely such as journals, the move away from the university area hampered to some extent, my accessibility to certain materials needed for conducting the research work. For instance, with accessibility to certain peered-reviewed materials, one would have to physically be in the universities local area network. There was also the difficulty (logistical cost) of obtaining certain books. Those initial difficulties disappeared immediately after I decided to moved back to Joensuu to continues the writing of the thesis.

How did you like Joensuu as a place to live? Was this your first experience in Finland and if so, how did you like the country?
– Joensuu, as a place for to live for the purpose of studying, I would say is great. My view is that, everyone who comes to Joensuu to live will have their own experiences of this city and how they may come to appreciate all that the city has to offer them. I am in my 7th year living in Finland, but had only been in Joensuu for about a year.

dayann3Any advice for those wondering if they should apply for the master’s programme? What should they take into account?
– If anyone has the passion and the desire to study law and how it influences every aspect of life, then this law master’s degree programme at the UEF Law School is the right choice for the person. The beauty of it all is that, the educational background of an individual is not an impediment to their chances of being admitted to the programme nor does it hamper his/her studying efforts. Some few prospective students think that they will need to possess a Bachelor of Laws degree before they could apply to the master’s programme. The key element one needs keep in mind is that students are being trained to become legal experts in various areas of specialisations, so it is important to take future goals into accounts when considering application to the law master’s degree programme. Having a knack for making logical argument certainly makes it more exciting.

You are the first one to graduate from the programme. Did you have any spare time for hobbies?
– Yes, I had time for other activities besides studies. Two hobbies that I was able to enjoy whiles studying were travelling and going to the cinema. I also partook in some extra curriculum activities organised by ISYY/ESN, and not forgetting the occasional partying.

What next? Are you looking for job opportunities or do you already have something specific in mind?
– I intend to pursue a career as a legal researcher and as a result, the Doctoral Board of the UEF Law School has decided to support my application for doctoral studies in law leading to Doctor of Laws degree. I am expecting to start this spring.

Keskittämistä vai työnjakoa ja profiloitumista?

Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

Tapio_Määttä3SUOMESSA ON väitetty olevan liian paljon liian pieniä yliopistoja ja niissä liian pieniä laitoksia. Tämä ajatus näkyy myös Helsingin Sanomien laajassa professorikyselyssä (”Yli 850 professoria tyrmää hallituksen tiedepolitiikan”, HS 13.3.2016). Yli puolet kyselyyn vastanneista oikeustieteen professoreista voisi harkita oman alansa laitoksen vähentämistä toisesta yliopistosta. Kyselyyn vastasi 30 oikeustieteen professoria eli noin kolmannes alan professoreista. Puolet (15 kpl) vastanneista vastasi ”ehkä” tai ”kyllä” kysymykseen ”voisiko omalta alaltasi vähentää laitoksia?”

PARANISIKO OIKEUSTIETEELLISEN alan opetuksen ja tutkimuksen laatu, jos alan koulutus keskitettäisiin esimerkiksi Helsingin ja Turun yliopistoihin?  Tuoreimpien yliopistojen henkilöstöä ja opiskelijoita koskevien tilastojen (vuodelta 2015) mukaan oikeustieteellisten yksiköiden opetus- ja tutkimushenkilökunta ja oikeustieteellisen alan opiskelijoiden määrä jakaantuu seuraavasti (Itä-Suomen yliopistossa ja Åbo Akademissa annetaan myös julkisoikeuden koulutusta, minkä vuoksi luvut eivät ole vertailukelpoisia muihin oikeustieteellisiin):​

Opetus- ja tutkimushenkilökunta Uudet opiskelijat vuonna 2015 Perustutkinto-opiskelijat syksyllä 2015 Opiskelija–opettaja -suhde
Helsingin yliopisto 130,7 304 2165 16,6
Lapin yliopisto 66,7 163 1023 15,3
Turun yliopisto 65,3 170 1084 16,6
Itä-Suomen yliopisto 58,5 58 1031 (josta ON/OTM -opiskelijoiden osuus 199) 17,6
Åbo Akademi 2,4 17 117 48,8
Yhteensä 323,6 712 4588 14,2​

JOS LAATUINDIKAATTORIEN (ks. oikeustieteelliset yliopistojen asemointitilastoissa) perusteella heikoin oikeustieteellinen eli Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta lakkautettaisiin, tämä tarkoittaisi vuosittaisen sisäänoton nousemista Helsingissä ja Turussa merkittävästi. Keskittämisen hyötyä on vaikea nähdä. Jo tällä hetkellä ylisuuret opetusryhmät kasvaisivat edelleen ja opettajille jäisi entistä vähemmän aikaa tutkimukseen. Keskittäminen johtaisi myös siihen, että tutkimukseen välttämättä kuuluva kilpailu ja monimuotoisuus vähenisi.

NOIN 700 vuosittain aloittavaa uutta oikeustieteen opiskelijaa on opetuksen laadun näkökulmasta mielekästä kouluttaa 4-5 riittävän hyvin resursoidussa yksikössä esimerkiksi kahden, erittäin suuria (yli 300 opiskelijaa) opiskelijaryhmiä pyörittävän tiedekunnan sijasta. Oikeustiede on tyypillinen professioala, jossa tutkintojen rakenteet ja sisällöt ovat kaikissa oikeustieteellisissä hyvin pitkälti samanlaisia. Koulutukseen liittyvä tasalaatuisuuden vaatimus on pitkään pitänyt yllä ajatusta, että oikeustieteellisten täytyy ”profiloitua kaikkeen”. Tämä on hidastanut työnjaon kehittämistä ja tutkimuksellista profiloitumista.

OPETUKSEN JA tutkimuksen laatua ja toiminnan kustannustehokkuutta parannetaan keskittämisen sijasta oikeustieteellisellä alalla parhaiten kehittämällä työnjakoa ja tutkimuksen profilaatiota. Alan resurssit eivät ole optimaalisessa käytössä, jos jokaisessa yksikössä tehdään samoja asioita samalla tavalla. Tasalaatuisen, kaikki oikeudenalat kattavan virkatutkinnon ideaali ei edellytä, että kaikissa oikeustieteellisissä tulisi olla täsmälleen samat professuurit samoilla tutkimuksellisilla profiileilla. Kaikki oikeustieteelliset ovatkin viime aikoina määrätietoisesti pyrkineet tunnistamaan ja vahvistamaan tutkimuksellisia profiilejaan. Itä-Suomen, Helsingin, Lapin ja Turun yliopistoissa oikeustieteellinen tutkimus on kytkeytynyt vahvasti myös osaksi näiden yliopistojen strategisia tutkimusalueita.

OIKEUSTIETEELLISET TIEDEKUNNAT ja laitokset ovat myös alkaneet suunnata uusia professuurejaan tutkimuksellista profiiliaan vahvistavalla tavalla. Itä-Suomen yliopistossa on mm. ilmasto-oikeuden ja -politiikan, eurooppalaisen energiaoikeuden, sosiaalioikeuden, lapsi- ja koulutusoikeuden sekä lainsäädäntötutkimuksen professuurit, Helsingin yliopistossa mm. viestintäoikeuden, Pohjoismaisen oikeuden, arvopaperimarkkinaoikeuden ja tekijänoikeuden professuurit, Turun yliopistossa tietoyhteiskunnan oikeuden professori ja Lapin yliopistossa oikeusinformatiikan, oikeusvertailun, Venäjän kauppaoikeuden sekä Kiinan yhteiskunnan ja kulttuurin professorit. Åbo Akademilla on perinteisesti ollut vahva ihmisoikeusjuridiikkaan painottuva tutkimusprofiili.

RESURSSIEN KÄYTTÖÄ voidaan järkevöittää myös oikeudenalakohtaisella valtakunnallisella yhteistyöllä ja hyödyntämällä ennakkoluulottomasti uutta opetusteknologiaa. Hyvän esimerkin valtakunnallisesta yhteistyöstä tarjoavat IPR University Center sekä Finnish China Law Center, joissa kaikki oikeustieteelliset ovat mukana.

SELVYYDEN VUOKSI: leikkaukset koulutuksesta ovat mielestäni huonosti harkittuja ja hallituksen useiden ministereiden suhtautuminen tieteeseen hämmästyttävää. Optimistisesti ajatellen saattaa kuitenkin olla niin, että tässä hetkessä selvästi epäonnistuneelta näyttävä tiede- ja yliopistopolitiikka pakottaa yliopistot tekemään pidemmän päälle myös järkeviksi osoittautuvia toimenpiteitä eli kehittämään työnjakoaan ja profiilejaan. Oikeustieteellinen koulutus ja tutkimus hyötyvät valtakunnallisesti hyvässä vauhdissa olevasta yhteistyön alakohtaisesta tiivistämisestä ja tutkimusprofiilien terävöittämisestä. Tämä tie on alan kannalta järkevämpi kuin ylisuurten, tehottomasti toimivien koulutusyksiköiden rakentaminen.

Kohti oikeudenmukaisempaa kansainvälistä yritysverotusta

Mika Nissinen

Kirjoittaja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa vero-oikeuden yliopisto-opettajana, on virkavapaalla Verohallinnosta ja kirjoittaa omaa väitöskirjaa Suomen verosopimusten kiinteistä toimipaikoista. Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan pitämään esitykseen Verohallinnon 18.2.2016 asiantuntijapäivillä.

NissinenMika

 

 

 

 

Maailma on erilainen kuin sata vuotta sitten. Tämä on todettu (vihdoin) myös kansainvälisessä yritysverotuksessa ja OECD:n sekä G20-valtioiden käynnistämän BEPS-työn lopputulosten myötä kansainvälisen verotuksen periaatteita tullaan muuttamaan ennennäkemättömällä tavalla.

Globaali kansainvälinen yritysverotus oli vuonna 2013 tienhaarassa. Järjestelmä palkitsi hyvin aggressiivista verosuunnittelua harrastavat yritykset ja jakoi valtioiden välisen verotusoikeuden tietyissä tilanteissa epätasaisesti. Aggressiivisella verosuunnittelulla tarkoitetaan tässä lähinnä yrityksiä, joiden tavoitteena ei ole yhdenkertainen tuloverotus, vaan nollaverotus tai verotus hyvin alhaisen verotuksen valtiossa keinotekoisten järjestelyjen avulla. Aggressiivisen verosuunnittelun kärsijöinä ovat yhteiskunnan lisäksi myös muun muassa puhtaasti omaan ydinliiketoimintaan keskittyvät yritykset, jotka joutuvat joko maksamaan aggressiivista verosuunnittelua harjoittavien yritysten puolesta enemmän veroja tai vaihtoehtoisesti ovat myös itse pakotettuja ottamaan käyttöön vastaavaa verosuunnittelua. Näistä ja monista pienemmistä syistä johtuen OECD- ja G20-valtiot päättivät ottaa kansainväliseen yritysverotukseen uuden suunnan ja lopputuloksena olivat vuoden 2015 lokakuussa julkaistut BEPS-loppuraportit.

PERIAATTEET MUUTOKSESSA

Uusi suunta tunnustaa ensinnäkin sen tosiasian, että globaalissa yhteiskunnassa on aika muuttaa myös kansainvälisen yritysverotuksen periaatteita tietyiltä osin. Periaatteet, jotka on rakennettu 1920-luvun sotien jälkeiseen aikaan, ovat osittain vanhentuneita nyky-yhteiskunnassa. Tätä toteamusta voidaan pitää vähintäänkin järkevänä. On kestämätöntä ajatella, että vero-oikeuden säännöt pitäisi säilyttää muuttumattomina, vaikka kansainvälinen liiketoiminta on huomattavan erilaista kuin viime vuosisadan alussa. Siksi uusia moderneja ratkaisuja tarvitaan myös verotuksessa. Toisaalta hyväksi toimivaa ei kannata muuttaa ja muutosten tulee olla hallittuja; hyvän verojärjestelmän periaatteita – muun muassa verotuksen oikeudenmukaisuutta ja ennustettavuutta – tulee vaalia myös muutosten hetkellä.

BEPS-loppuraporttien myötä korostuu tulevaisuudessa toinen merkittävä periaate: Verotuksen tavoitteena on kohdentaa verotusoikeus sinne, missä aktiivista liiketoimintaa harjoitetaan. Periaate ei sinänsä ole uusi eikä ihmeellinen, vaan pikemminkin itsestään selvä, mutta sen painotus kasvaa varmasti tulevaisuudessa. Jo yleinen oikeustaju antaa ymmärtää, että liiketoiminnassa harjoitettuun tuloon tulee olla verotusoikeus siellä, missä toimintaa harjoitetaan. Tämä turvaa valtioiden välistä verotusoikeuden neutraalisuutta ja toisaalta asettaa muun muassa sekä kotimaiset että ulkomaiset toimijat veroneutraalimpaan tilanteeseen valtiossa, jossa toimintaa harjoitetaan.

KÄÄNTÖPUOLENA TULKINTATILANTEET

BEPS-työllä on myös kääntöpuolensa. On selvää, että muutoksilla tullaan lisäämään tulon lähdevaltioiden verotusoikeutta ja tämä muuttaa jossain määrin valtioiden verotusoikeuden painopistettä. Tämä on kuitenkin hyväksyttävä seuraanto siitä suuremmasta periaatteesta, että muutokset jakavat tulevaisuudessa liiketoiminnan verotusoikeuden neutraalimmin valtioiden välillä. Näkemykset, jossa länsivaltioiden verotusoikeutta pyrittäisiin turvaamaan kehittyvien valtioiden kustannuksella, ovat aikansa eläneitä.

Toinen ikävä kääntöpuoli muutoksilla on tulkintatilanteiden lisääntyminen verotusoikeuden osalta. Muutokset sisältävät esimerkiksi kiinteään toimipaikkaan liittyviä muutoksia, jossa aikaisemmin selkeät periaatteet on korvattu poikkeuksilla, jotka aiheuttavat varmasti tulkintoja. On myös selvää, että yritysten hallinnollinen työ tulee lisääntymään erilaisten ilmoitusvelvoitteiden johdosta.

Osaa muutoksista voidaan pitää pieninä tai sellaisina, jotka eivät Suomen kannalta ole niin kriittisiä. Verosopimuksiin tulee tulevaisuudessa selkeät veronkiertosäännökset. Suomessa verosopimusten väärinkäytöstilanteet on tähän mennessä pystytty hoitamaan ilman verosopimusten erityismääräyksiä veronkierrosta. Nämä muutokset tehdään kuitenkin muiden maiden vaatimuksista, koska joissain valtioissa yleiset kansalliset veronkiertosäännökset eivät ole olleet riittäviä veronkiertotilanteissa. Lopputulema tässä on se, että veronkiertosäännösten myötä verosopimusten sisältö ei selkeydy. Mallia ja haastetta artiklan sisällöstä voi katsoa jo voimassaolevasta Suomen ja Yhdysvaltojen välisen verosopimuksen 16 artiklasta.

BEPS-loppuraporttien myötä myös Suomessa on ollut paljon keskustelua siitä, miten päivitykset otetaan käyttöön. Muutoksia (esimerkiksi verosopimusten muutokset) voidaan soveltaa vasta uusiin verosopimuksiin, ellei muutoksia sitten oteta käyttöön takautuvasti ylikansallisen verosopimuksen kautta (BEPS:in Action 15 mukainen sopimus, jonka jatkoselvitys valmistuu 2016 vuoden aikana). Täsmennysten osalta päivityksiä voidaan soveltaa myös jo olemassa oleviin sopimuksiin. Onpa päivityksissä kyse muutoksista tai täsmennyksistä, valtioiden kansallinen oikeuskäytäntö voi rajoittaa tulkintaa. Suomessa muun muassa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu KHO 2014:119 on huomioitava Suomen tulkinnoissa siirtohinnoittelun osalta.  Selkeintä toki on, että myös siirtohinnoittelun osalta tarvittavat päivitykset hoidettaisiin selvästi ja avoimesti lakimuutosten kautta, jotta selvyyttä tulkintaan ei tarvitsisi odottaa vuosikausia mahdollisten oikeustapausten kautta.

KAKSINKERTAINEN VEROTUS POIS VIIME KÄDESSÄ VÄLIMIESMENETTELYSSÄ

Vaikka verosopimusten sisältö monimutkaistuu tulevaisuudessa, ja tulkintatilanteet lisäävät riskiä kansainvälisestä kaksinkertaisesta verotuksesta tai verosopimuksen vastaisesta verotuksesta, BEPS-muutosten myötä valtiot ovat sitoutuneet varmistamaan kansainvälisen kaksinkertaisen verotuksen poistumisen tehokkaammin valtioiden välisessä keskinäisessä sopimusmenettelyssä. Muutoksilla on tarkoitus tehostaa sopimusmenettelyä muun muassa niiden keston ja seurannan osalta. Tosiasia on kuitenkin se, että mikäli valtiot eivät löydä yhteistä ratkaisua keskinäisessä sopimusmenettelyssä, asia voi varmuudella ratkea ainoastaan niin sanotussa arbitraatiomenettelyssä, jossa riippumaton toimielin antaa valtioita sitovan ratkaisun asiassa. Merkittävät valtiot ovat sitoutuneet arbitraation käyttöönottoon verosopimuksissa. Suomi odotuttaa vielä omaa lopullista kannanottoa, kunnes arbitraation lopullinen muoto saadaan ratkaistua 2016 vuoden aikana. Suomen on kuitenkin vaikea jättäytyä arbitraation ulkopuolelle, kun katsoo valtioita, jotka ovat ilmoittaneet sitoutuvansa verosopimuksen arbitraatiomenettelyn käyttöönottoon tulevaisuudessa.

BEPS-loppuraporteista on esitetty Suomessa useita erilaisia näkemyksiä. Näkemyksissä sorrutaan helposti joko perinteiseen muutosvastaisuuteen, muutosten täydellisyyden puuttumisen kritisointiin tai siihen, että asiaa katsotaan ainoastaan yhdestä, useimmiten omasta (inhimillisestä) näkökulmasta. Toki muutoksissa on selkeitä kritisoitavia kohtia ja on perusteltua kysyä, olisiko jossain osa-alueessa voitu onnistua paremmin. Lisäksi moni työ vaatii vielä lisää työtä, mikä BEPS-raporteissakin on tunnustettu. Kansainvälisillä foorumeilla on käyty samanlaista debattia puolesta ja vastaan ja joissain näkemyksissä on esitetty, että BEPS-muutosten sijaan vielä radikaalimpia muutoksia on tehtävä. Rakentavaa keskustelua ja vaihtoehtojen punnintaa kansainvälisen verotuksen osalta on siten toivottavaa jatkaa myös Suomessa ja näkökulmissa tulee ottaa huomioon myös kansainvälisillä kentillä esitettävät argumentit. Globaali kansainvälinen yritysverotus tarvitsee yhdenmukaiset globaalit ratkaisut.

MUUTOSTEN TARVE HYVÄKSYTTÄVÄ MYÖS JATKOSSA

Kokonaisuutena näen, että kansainvälisessä yritysverotuksessa on hyväksyttävä muutosten tarve ja tämän pohjalta on uskallettava ohjata kansainvälistä verojärjestelmää askeleittain kohti yhdenmukaisempaa ja neutraalimpaa globaalia verotusta. Nyt tehtävillä muutoksilla toteutetaan näitä tavoitteita. BEPS-muutokset eivät varmasti poista kaikkia verotuksen epäkohtia; kaksi vuotta kestänyt BEPS-työ on tähän aivan liian lyhyt aika. Siksi muutoksia sekä kehitystyötä tarvitaan myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi sähköiseen kaupankäyntiin liittyvät kysymykset jäivät pitkälti avoimeksi (BEPS Action 1 loppuraportti). Samoin merkittävä kysymys liiketulon kohdentamisesta on asia, jota tullaan pohtimaan. Toivotaan, että verotus voi tulevaisuudessa olla dynaamisempi ja entistä enemmän aikaansa seuraava, sitä kautta myös oikeudenmukaisempi niin yritysten kuin yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna.

Tervetuloa (vihdoin) kansainvälisen verotuksen 2000-luvulle!

"Oikeutta kohtuudella" is the official blog of UEF Law School. Posts in Finnish or in English.