Oskari Korhonen
Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee muun muassa viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.
HELSINGIN YLIOPISTON siviilioikeuden professori Heikki Halila karsinoi tuoreimmassa Lakimiesuutiset-lehdessä (”Ja me juristit nauroimme niin”, Lakimiesuutiset 7/2016, s. 15) oikeustieteilijöitä pohjatutkintonsa perusteella pappeihin ja lukkareihin. Halila päättää oikeustieteellisiä yliopistotutkintoja käsittelevän tekstinsä seuraavasti:
”Olen kiinnittänyt Ville Pöngän kanssa Lakimies-lehdessä kuluvana syksynä huomiota siihen, että oikeustieteen tohtorin tutkinnon voi suorittaa vailla lakimieskoulutusta oleva henkilö. Asianomainen ei kuitenkaan tämän kautta tule lakimieheksi. Olemme ehdottaneet, että tutkinto olisi tässä tapauksessa filosofian tohtori sekaannuksen välttämiseksi. Sellaista syntyykin, kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt hallintotieteen maisteri käyttää puheessaan ilmaisua ”me juristit”. Tämä tuo mieleen vanhaa kaskun: lukkarit olivat koolla iloisissa merkeissä, ja lopuksi me papit nauroimme niin.”
HALILAN VERTAUS on herättänyt närää ainakin Twitterissä, jossa esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio twiittasi huomauttaen, että ”Ei todellakaan ole tätä päivää dissata oikeustieteen alalle muulla pohjatutkinnolla ponnistaneita.” Nuotion ja muiden oikeustieteilijöiden kipakka suhtautuminen Halilan kaskuun muistuttaa siitä, että asioilla, joilla voi olla merkitystä ammatillisen edunvalvonnan näkökulmasta, ei tarvitse eikä tässä tapauksessa saa olla merkitystä tieteen saralla. Oikeustieteellisessä tutkimusyhteisössä jako pappeihin ja lukkareihin on tarpeetonta ja yksinkertaisesti mautonta.
MIKÄ ON se vaara, joka ”sekaannuksesta” seuraa? Onko työnantajilla nykytilanteessa aidosti vaikeuksia selvittää työnhakijoiden kelpoisuus mahdollisista sekaannusta aiheuttavista tohtorintutkinnoista huolimatta erityisesti sellaisia virkoja täytettäessä, joihin on vaatimuksena nimenomaisesti oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto (eli OTM-tutkinto, joka yliopistolain (558/2009) 37 §:n 4 momentin mukaan edelllyttää ensin suoritettua oikeusnotaarin tutkintoa)? Sen sijaan, että tiedemaailma velvoitettaisiin tekemään tieteeseen perustumatonta karsinointia, olisi asianmukaisinta pitää kirkkaana sekä omassa että muiden mielessä, että oikeustieteen tohtorin tutkinto on luonteeltaan tieteellinen tutkinto, eikä tuota – eikä sen ole tarkoitustaan tuottaa – pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa kelpoisuusvaatimuksena on edellä mainittu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. (1)
PYRKIMYS SÄILYTTÄÄ juristi-termi yksinomaan yhden tietyn tutkinnon suorittaneiden käytössä herättää kysymyksen Halilan skenaariosta: kun esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt, muun kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut – esimerkiksi kauppatieteiden, valtiotieteiden tai hallintotieteiden maisteri (2) – haluaa viitata yhteisönä kaikkiin oikeudellisen ajattelun sisäistäneisiin ja oikeutta sen sisäisestä näkökulmasta tarkasteleviin henkilöihin itsensä mukaan lukien, mitä termiä hänen tulisi käyttää? Oikeustieteilijässä on vahva akateeminen vivahde, enkä ole varma, onko se sopiva kattotermi kuvaamaan myös esimerkiksi käytännön lakimiestehtävissä toimivia henkilöitä, joilla ei ole akateemisia intressejä. Opettajakuntaankaan harvemmin viitataan kasvatustieteilijöinä, vaikka he ovat opiskelleet kasvatus- tai käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja tehneet opinnäytetyön verran tieteellistä tutkimusta. Lainoppineet ja oikeusoppineet (laki- ja oikeusprofessoreista puhumattakaan) voisi jatkossakin jättää vain iltapäivälehdistön otsikkoihin.
JURISTI- JA lakimies-termejä käytetään melko vakiintuneesti toistensa synonyymeina. Termeillä on kuitenkin myös eronsa: harva työskentelee yksinomaan juristi-nimikkeellä, mutta lakimies on myös yleinen ammattinimike, kuten ”asiantuntija” tai ”sihteeri”. Juristi tai lakimies eivät kuitenkaan ole suojattuja ammattinimikkeitä, kuten esimerkiksi asianajaja. Tämän vuoksi lakimies-nimikkeellä tai lakimiestehtävässä (mahdollisesti erikoisalaa kuvaavalla etuliitteellä varustettuna esimerkiksi ympäristölakimies tai hankintalakimies) voi toimia ja toimii myös muita kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että osa perinteisistä lakimiestehtävistä, kuten syyttäjä, asianajaja tai tuomari on varattu vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon tutkinnon suorittaneille (3). Viralliset ja epäviralliset kelpoisuusvaatimukset muuttuvat jatkuvasti julkisten ja yksityisten työnantajien tarpeiden mukaisesti: esimerkiksi hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi poliisin hallinnosta annetun lain muuttamisesta (HE 121/2016 vp) esitetään, ettei useimpiin ylempiin poliisivirkoihin (pois lukien poliisilakimiehen virka) vaadittaisi enää oikeustieteen ylempää korkeakoulututkintoa, vaan ylempää korkeakoulututkintoa. Yksityiset työnantajat ovat olleet vapaampia päättämään tehtäväkohtaisesti omista kelpoisuusvaatimuksistaan, mikä on näkynyt joustavuutena tutkintojen suhteen.
ONGELMAN YDIN on tässä: haluammeko juristi-termin kuvaavan tulevaisuudessa tiukasti muodollista koulutustaustaa vai kenties syvällisemmin ajattelutapaa ja tosiasiallista osaamista? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paremman puutteessa ”juristi” on mitä mainioin termi kuvaamaan tutkintoriippumattomasti sellaista kyvykästä ihmistä, joka on saanut pintapuolista syvällisempää oikeudellista koulutusta, hallitsee lainopin ja kykenee keskustelemaan oikeudesta sen sisäisestä näkökulmasta oikeustieteen terminologiaa ja oppeja hyödyntäen. Monen KTM-, VTM- tai HTM-tutkinnon yhteydessä on mahdollista lukea juridiikkaa lähes tai tismalleen yhtä paljon kuin OTM-tutkinnossa ja saavuttaa tosiasiallisesti jopa yhtä syvällinen oikeustieteellisen osaamisen taso. Historiallisestikin olisi kovin kummallista sitoa juristi-termin käyttö yksinomaan tietynlaisen yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen juridisen ajattelutavan ja osaamisen asemesta. Olisi suorastaan vähättelevää olla kutsumatta juristiksi henkilöä, joka on toiminut lakimiestehtävissä ennen yliopistolaitoksen syntyä.
1) Oikeustieteellisen alan ylempi korkeakoulututkinto on Suomessa nykyisin myös kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto (MICL, Master of International and Comparative Law). Se ei kuitenkaan tuota kelpoisuutta esimerkiksi syyttäjäksi, asianajaksi tai tuomariksi. Muun muassa näiden tehtävien kelpoisuusvaatimuksena on tämän kirjoituksen kolmannessa alaviitteessä mainittujen säännösten mukaan ”muu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto”. Tässä kirjoituksessa oikeustieteen ylemmällä korkeakoulututkinnolla viitataan muuhun kuin MICL-tutkintoon.
2) Oikean kirjoitusasun leviämisen edistämiseksi huomautettakoon, että toisin kuin Halilan tekstistä voi saada käsityksen, suomalaisissa yliopistoissa ei voi suorittaa hallintotieteen maisterin tutkintoja. Oikea tutkintonimike kirjoitetaan monikossa, kuten myös muut yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tutkinnot: hallintotieteiden, yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden. Oikeustieteellisellä alalla vastaava tutkintonimike on kuitenkin yksikössä: oikeustieteen maisteri.
3) Ks. syyttäjien osalta syyttäjälaitoksesta annetun lain (439/2011) 13 ja 21 § ja valtioneuvoston syyttäjälaitoksesta antaman asetuksen (1390/2011) 4 §:n 2 momentti, asianajajien osalta asianajajista annetun lain (496/1958) 3 §:n 1 momentin 2 kohta ja tuomarien osalta tuomareiden nimittämisestä annetun lain (205/2000) 11 §.
