Avainsana: tutkimus

Julkaistu

Hölmöläisen peiton jatkamista ovat vanhustenhuollon säästötoimet

Henna Nikumaa

Kirjoittaja on vanhuusoikeuden tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Hyvinvointioikeuden keskuksessa.

Moni hyvinvointialue hakee tällä hetkellä kiivaasti säästökohteita, koska rahat ovat yksinkertaisesti loppu. Aamulehti uutisoi 13.9.2023, että Pirkanmaan hyvinvointialue Pirha karsii merkittävästi laitoshoitopaikkoja ja tavoittelee sitä, että yhä useampi vanhus hoidetaan kotona. Pirha aikoo vähentää ikäihmisten laitoshoitopaikkoja ja lisätä yhteisöllistä asumista. Samalla vähennetään ympärivuorokautista palveluasumista ja säännöllisen kotihoidon osuutta. Vähennetyt paikat korvattaisiin perhe- ja omaishoidolla, yhteisöllisellä asumisella ja kotihoidon digitaalisilla palveluilla.

Kuulostaa hölmöläisen peiton jatkamiselta. Vieläkään ei siis ymmärretä sitä, etteivät vanhusten palveluiden vähentäminen ja nyt suunnitellut palvelumuutokset tuo niitä kaivattuja säästöjä – päinvastoin. Miksi asiantuntijoiden ja tutkijoiden viestiä ei vieläkään kuulla?

Miksi palveluiden vähentäminen ei säästä? Entä mitä pitäisi tehdä, koska ei raha nyt vain riitä?

Laitoshoito vai palveluasuminen?

Puran ensin edellä mainittua Aamulehden kohua aiheuttanutta artikkelia, jotta ymmärrämme käytetyt termit samalla tavalla.

Uutisessa kerrotaan, että vanhusten laitoshoitopaikkoja karsitaan. Tämä on minun mielestäni hyvä asia, eikä millään lailla uusi asia. Koska laitoshoito on aivan eri asia kuin ympärivuorokautinen palveluasuminen (sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 21 c §), entiseltä nimeltään tehostettu palveluasuminen. Ympärivuorokautista palveluasumista tarvitaan lisää, laitoshoitoa ei. Laitos ei ole kenenkään koti ja varsinaista laitoshoitoa tarvitaan harvoin.

Laitoshoitoa on vähennetty pitkään. Jo vuonna 1992 sosiaali- ja terveysministeriö asetti tavoitteeksi, että vuoteen 2000 mennessä toteutettaisiin ikääntyneiden palveluissa rakennemuutos, jossa vähennetään laitoshoitoa ja lisätään kotiin annettavia palveluja. Euroopan komission asiantuntijaryhmä antoi suositukset laitoshoidon purkamisesta vuonna 2009. Vuonna 2013 laitoshoidon purkaminen nostettiin Suomessa myös hallituksen rakennepoliittiseen ohjelmaan, ja vuoden 2014 lopulla lakiin ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012, jäljempänä vanhuspalvelulaki) otettiin uusi 14 a §, jossa pitkäaikaisen laitoshoidon edellytyksiä entisestään kiristettiin. Lain mukaan kunta (vuodesta 2023 lähtien hyvinvointialue) voi vastata iäkkään henkilön palveluntarpeeseen pitkäaikaisella laitoshoidolla vain, jos siihen on lääketieteelliset tai asiakas- tai potilasturvallisuuteen liittyvät perusteet.

Palvelurakenteen muutoksella ja sinällään hyvää tarkoittavalla laitoshoidon vähentämisellä on kuitenkin ollut karmeat seuraukset – tästä ovat tutkijat ja asiantuntijat raportoineet jo monen monta vuotta. Me kaikki muistamme ne suuret puheet ja suunnitelmat siitä, että kun laitoshoitoa vähennetään, tilalle tulee enemmän kotihoitoa ja tehostettua palveluasumista, joka on ihan erilaista ja paljon parempaa kuin laitoshoito. Kunpa niin olisikin käynyt. Toki hyvääkin kehitystä tapahtui ja vanhusten makuuttaminen terveyskeskuksen vuodeosastoilla väheni. Mutta monta laitoshoidon yksikköä (ei kaikkia) vaihdettiin tehostetun palveluasumisen yksiköiksi hallintopäätöksillä eli niin sanotusti seinässä olevaa kylttiä vaihtamalla – ilman toiminnan tosiasiallista muutosta. Myös eduskunnan oikeusasiamies on ottanut kantaa menettelytapaan, jolla laitoshoitopaikkoja muutettiin palveluasumiseksi (AOA 2.4.2014 dnro 2282/4/13). Erityisen häpeällistä on se, että kotihoidon osuus ei ole lisääntynyt. Kotihoitoa saa yhä harvempi. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi on häpeäpilkku (Kröger ym. 2019).

Säästävätkö säästötoimet?

Se, että jätämme ikääntyneet yksin – mikä tapahtuu sekä yhteisöllisessä asumisessa että kotihoidossa – voi säästää tänään, mutta tulee huomenna entistäkin kalliimmaksi. On totta, että ympärivuorokautisesta hoivasta muodostuu vanhustenhuollon suurimmat kustannukset. Kun sieltä vähennetään, näyttäytyy se hetkellisesti säästönä. Peitosta palan leikkaaminen ja sen siirtäminen toisaalle tuntuu hetken lämpimältä, kunnes kohta kuitenkin paleltaa jälleen.

Suuri osa ikääntyneistä ihmisistä sairastaa jotain etenevää muistisairautta, jotka ovat kansainvälisestikin tunnistettu suurimmaksi ikääntyneiden ihmisten vammaisuutta aiheuttavaksi sairausryhmäksi. Muistisairaus aiheuttaa edetessään kognitiivisen vamman ja sairastuneet tarvitsevat runsaasti tukea, hoivaa ja palveluja sairauden edetessä. Suurin osa vanhustenhuollon palveluja tarvitsevista on muistisairaita. Vain neljällä prosentilla ympärivuorokautisen hoivan asiakkaista ei ole mitään kognitiivista häiriötä (Kauppinen ym. 2023). Kotihoidon käynnit, vaikka niitä kuinka monta päivässä olisikin, eivät enää auta niitä muistisairaita ihmisiä, joiden sairaus on pitkälle edennyt. Tilanteessa ei myöskään auta yhteisöllinen asuminen, koska ei sielläkään ole ympärivuorokautista tukea.

Nämä yksin jätetyt ikääntyneet ja muistisairaat kuormittavat muita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja – kuten ensihoitoa, ensiapua, terveyskeskussairaaloita, geriatrisia osastoja, akuuttiosastoja, psykogeriatrisia osastoja sekä montaa muuta. Pirkanmaalaiset muistavat viime vuonna Taysin ensiavun Acutan ruuhkautumisen. Acutaan hakeutuivat monet ikääntyneet ihmiset, joilla ei sinällään ollut ensiavun tarve, mutta heillä ei ollut mitään muutakaan paikkaa mihin mennä. Vanhuspalvelut on jo karsittu minimiin, palveluja ei saa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää ambulanssin soittaminen. Acutasta tuli ihmisten säilytyspaikka. Niin sanottuja vuodepaikkoja etsittiin ympäri Pirkanmaata, mutta ei niitä löytynyt, koska ikääntyneiden ympärivuorokautista hoitoa on koko ajan vähennetty ja ilmeisesti kuviteltu, että resurssipulasta kärsivä kotihoito riittää.

Toki ensiapua tarvitsevat myös ikääntyneet ja muistisairaat, mutta ensiavulla ei ole tarkoituksenmukaista paikata kotihoitoa tai ympärivuorokautista hoivaa – se vasta kalliiksi tulisikin. Säästöjä ei siis tehdä vähentämällä ympärivuorokautista palveluasumista ja säännöllisen kotihoidon osuutta. Säästöjä itse asiassa tehtäisiin näitä lisäämällä. Tällöin kotihoidon (joka on halvempaa kuin ympärivuorokautinen hoito) turvin pärjäisi useampi, eivätkä he joutuisi heitteille. Kotihoito ei kuitenkaan riitä kaikille, kuten muistisairaille, joiden sairaus on pitkälle edennyt. Heidän oikea-aikainen muuttonsa uuteen kotiin (ympärivuorokautiseen palveluasumiseen) vähentäisi muiden palvelujen, kuten ensiavun, kuormittumista. Säästöjä tulisi siitä, että epätarkoituksenmukainen muiden kalliiden palvelumuotojen kuormitus vähenisi. Tarvitaan siis enemmän kotihoitoa ja enemmän ympärivuorokautista palveluasumista.

No miten sitten olisi säästöjen saaminen perhe- ja omaishoidolla? Perhehoidon lisäämistä ja kehittämistä kannatan, ikääntyneiden perhehoidon saralla on runsaasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ollenkaan riittävästi hyödynnetä. Mutta perhehoidosta pitäisi saada kannattavaa. Perhehoidon palkkiot ovat pienet eikä uusia perhekoteja perusteta kovin nopeasti. Nostaisin perhehoidon palkkioita.

Samoin tekisin omaishoidon palkkioille. Nostaisin palkkioita reilusti ja lieventäisin kriteerejä. Kehittäisin omaishoitajia tukevia palveluja. Tämä säästäisi merkittävästi. Omaiset hoitavat nimittäin jo nyt suurimman osan maamme ikääntyneistä ja tutkimusten mukaan säästävät yhteiskunnalta jopa pari miljardia euroa (Kehusmaa 2014). Kaikilla ei ole omaisia, mutta onnekkailla ikääntyneillä on terveitä ja hyväkuntoisia omaisia, joilla on aikaa ja tietämystä taistella palvelujen saamiseksi. Heiltä emme voi vaatia tämän enempää. He ovat jo nyt kovilla.

Entä säästöjen saaminen yhteisöllisellä asumisella (SHL 21 b §) tai kotihoidon digitaalisilla palveluilla? Haastattelin viime keväänä 60 henkilöä (vanhustenhuollon ammattilaisia sekä ikääntyneitä vammaisia) ympäri maata ikääntyneiden oikeuksien toteutumisesta. Haastattelut ovat osa Itä-Suomen yliopiston Dignity&Disability-tutkimushanketta, jota rahoittaa Suomen Akatemia. Toimin tutkijana hankkeessa. Yhteisöllistä asumista ei kukaan nähnyt nimenomaan palveluja tarvitsevien ikääntyneiden, joista suurin osa on muistisairaita, ratkaisuna. Päinvastoin. Yhteisöllinen asuminen oli jo muutaman hyvinvointialuekuukauden kokemuksella koettu turhana pyörähdyspaikkana, jonne tullaan aivan liian myöhäisessä vaiheessa ja jossa viivähdetään vain sen verran, että paikka ympärivuorokautisesta palveluasumisesta järjestyy. Tällainen pallottelu vie asiakkaiden kuntoa alaspäin ja vie voimavaroja ihan kaikilta – niin asiakkailta, omaisilta, henkilöstöltä kuin palvelujärjestelmältä. Tämäkään peiton leikkaaminen ei auta eikä tuo säästöjä.

Kotihoidon digitaaliset palvelut sen sijaan voivat joltain pieneltä osin ja tiettyjen asiakasryhmien kohdalla jopa säästääkin. Varsinkin joskus tulevaisuudessa. Ratkaisuksi tähän hetkeen tai edes lähitulevaisuuteen siitä ei kuitenkaan ole. Myönnän auliisti, että en ole digipalvelujen asiantuntija, mutta iäkkäiden muistisairaiden kohderyhmää tunnen. Sairauden edettyä pidemmälle harvoja pädit, tabletit, automaattiset dosetit, videopuhelut ja älykellot auttavat.

Ratkaisuja

Mikä sitten säästäisi? Kuten edellä mainitsin, kotihoidon ja ympärivuorokautisen palveluasumisen lisääminen säästäisi soten kokonaiskustannuksia. Samoin perhehoidon lisääminen ja palkkioiden nostaminen, jotta perhekoteja perustettaisiin enemmän. Perhehoito on halvempaa kuin ympärivuorokautinen palveluasuminen. Omaishoitajien palkkioiden nostaminen ja heidän palvelujensa kehittäminen tukisivat heidän jaksamistaan, mikä siirtäisi ympärivuorokautisen palveluasumisen tarvetta, mikä taas säästäisi.

Löytyyhän tutkimuskirjallisuudesta monta muutakin kustannustehokasta keinoa. Eikä edes tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, sillä kustannusvaikuttavia keinoja on kehitetty pitkään myös Suomessa. Noin 20 vuotta sitten toteutetussa suomalaisessa laajassa interventiotutkimuksessa todettiin moniammatillisen yksilöllisesti räätälöidyn omaishoitoperheiden tukitoiminnan tuovan tilastollisesti merkittäviä kustannusvaikutuksia (Eloniemi-Sulkava ym. 2006). Myös suomalaislähtöisen ylpeytemme, nykyään jo maailmanmaineeseen levinneen, ikääntyvien FINGER-elintapaohjelman on todettu sekä ehkäisevän muistisairauksia että säästävän kustannuksia (Kivipelto ym. 2018, Wimo ym. 2023). Liikunnallinen ryhmäkuntoutus säästää palvelujen kokonaiskustannuksia (Pitkälä ym. 2013) ja muistisairaan palveluohjaus pienentää merkittävästi ympärivuorokautiseen hoitoon joutumisen riskiä (Tam-Than ym. 2013).

Lisäksi ehdotan seuraavaa säästötoimenpidettä: lopetetaan vihdoinkin ikääntyneiden ja muistisairaiden syrjintä iän ja vamman perusteella.

Tähän oikea askel on Marinin hallituskaudella hyväksytty uusi vammaispalvelulaki (675/2023, jäljempänä VPL). Viime keväänä hallituksen esitys uudeksi VPL:ksi kävi tiukat perustuslaki- ja sotevaliokuntakierrokset, se ehdittiin nuijia maaliin asti ja sen pitäisi tulla voimaan ensi kuun alusta. Ei siitä täydellistä saatu, mutta parannus se on edelliseen verrattuna. Erityisesti ikääntyneiden vammaisten, kuten muistisairaiden, yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Uusi VPL ei nimittäin syrjisi vammaisia iän eikä diagnoosin perusteella.

Valitettavasti Orpon hallitus on esittänyt uuden VPL:n lykkäämistä ja haluaa muuttaa lain soveltamisalaa (HE 9/2023 vp, s. 7). Lykkäämiselle perustuslakivaliokunta näytti vihreää valoa lausunnossaan 15.9.2023 sangen kyseenalaisen kuulemisprosessin jälkeen (ks. Rautiainen 2023). Ei tarvitse olla selvännäkijä arvatakseen, että hallitus haluaa ikääntymisrajauksen takaisin VPL:iin. Sen ikääntymisrajauksen, jonka viime kevään perustuslakivaliokunta totesi perustuslain vastaiseksi (ks. PeVL 79/2022 vp). Olisihan ikääntymisrajaus myös YK:n vammaissopimuksen vastaista. Sopimuksessa ei rajata mitään ikä-, sairaus- tai vammaryhmää oikeuksien ulkopuolelle. Päinvastoin korostetaan yhdenvertaisuutta. Myös Suomi katsoi sopimusta koskevassa hallituksen esityksessään vammaisuuden käsitteen olevan laaja ja totesi sopimuksen piirissä olevan muun ohella muistisairaat (HE 284/2014 vp, s. 23–24).

Orpon hallituksen esityksessä soveltamisalan tarkentamista perustellaan sillä, että siten vammaispalvelulaki säilyisi vammaisille henkilöille tarkoitettuna erityislakina. Perustelu on kummallinen ja epälooginen. Jos lain soveltamisalaa tarkennetaan niin, että jotkut ikä-, sairaus- tai vammaryhmät rajataan lain soveltamisen ulkopuolelle, niin silloinhan laki nimenomaan säilyisi vain osalle vammaisia ja näin syrjisi osaa. Hallitus tukisi kahden kerroksen kohtelua – tässäkin asiassa. VPL on aina ollut erityislaki ja myös viime keväänä hyväksytty uusi VPL sitä olisi, eihän se ole mihinkään muuttumassa.

Esitys muistuttaa, että iäkkäiden henkilöiden palvelut tulisi järjestää pääosin sosiaalihuoltolain perusteella (HE 9/2023 vp, s. 5). Totta kai näin. Samalla tavalla kuin muidenkin ikäryhmien. Ei ikääntyminen aiheuta vammautumista. Eivät kaikki ikääntyneet ole vammaisia. Mutta esimerkiksi etenevät neurologiset sairaudet voivat aiheuttaa vammautumista. Kuten vaikkapa MS-tauti. Tai totta tosiaan Alzheimerin tauti, joka on neurologinen sairaus, johon voi sairastua huomattavan nuorenakin. Sosiaalihuoltolaki säilyy siis edelleen yleislakina. Ei tämäkään asia ole mihinkään muuttumassa.

Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että uudella VPL:lla nyt jotenkin paikattaisiin ikääntyneiden hoidon ja hoivan järjestämistä. Ensinnäkin tällaisella retoriikalla maalataan vinoutunutta kuvaa siitä, että ikääntyneen vammaisen tarpeet liittyvät ainoastaan hoitoon ja hoivaan. Myös ikääntyneillä vammaisilla voi olla samanlaisia palveluntarpeita kuin nuoremmilla. Lain 1 § sanelee, mihin tarkoitukseen laki on tarkoitettu. Lakia ei tietenkään ole tarkoitettu hoidon ja hoivan järjestämiseen. Minkään ikäiselle vammaiselle henkilölle. Ei siis myöskään ikääntyneille hoidon ja hoivan tarvitsijoille. Ei myöskään sellaisille muistisairaille, joiden palvelutarve on hoitoa tai hoivaa. Ei tietenkään. Hoidon ja hoivan järjestämiseen kaiken ikäisille vammaisille ovat ihan muut lait.

Onneksi kyseinen esitys ei sentään perustele ikääntyneiden vammaisten syrjintää sillä, että vanhathan saavat vanhuspalvelulain nojalla palvelunsa, mitä niin kovin usein kuulee. Toki vanhuspalvelulaki on varsinkin symbolisesti tärkeä laki, mutta eihän se mitään palveluja iäkkäille takaa. Ei siellä säädetä mistään konkreettisista palveluista tai subjektiivisista oikeuksista.

Jostain ihmeellisestä syystä ei ymmärretä, että ei ikääntyneiden vammaisten syrjintä mitään säästöjä toisi. Päinvastoin. Jos panostaisimme ikääntyneidenkin vammaisten osallisuuteen ja toimintakyvyn tukemiseen –mitä vammaispalvelut tekevät – kalliimpien palvelumuotojen tarve lykkääntyisi ja vähenisi. Mikä sitten oikeasti säästäisi.

Jos otamme muistisairaat erityisen tarkastelun kohteeksi, niin on muistutettava, että tutkimusten mukaan muistisairauden puhkeamisen siirtäminen viidellä vuodella vähentäisi dementian esiintyvyyden puoleen. (Brookmeyer ym. 1998). Kyseessä olisi todella merkittävä euromäärä. Tukemalla muistisairaan osallisuutta, osallistumista ja itsenäistä elämää (kirjaimellisesti uuden VPL 1 § mukaan) esimerkiksi liikkumisen tuella, henkilökohtaisella avulla ja tuetulla päätöksenteolla tuetaan muistisairaan arkea ja toimintakykyä ja hidastetaan muistisairauden etenemistä ja täten lykätään sairauden dementia-vaihetta. Mikä jälleen lykkää kallista ympärivuorokautista hoivaa ja tuo siis säästöjä.

Lopuksi

Ymmärrän, että tämä kirjoitukseni on melkoisen patoutunutta tekstiä ja siitä paistanee turhautumiseni. Ymmärrän myös, jos joku väittää, että paikoitellen poikkean asiantuntijan ja tutkijan position ulkopuolelle ja annan sydämeni kirjoittaa. Mutta minua rehellisesti sanottuna hirvittää tämänhetkinen tilanne. Vanhustenhuollon tila, ikääntyneiden syrjintä ja heidän hyvinvointiinsa kohdistuvat säästöt kertovat myös maamme arvovalinnoista. Milloin meidän arvomme ajautuivat tähän rappioon?

Ymmärrän vanhustenhuollon kriisin, velkataakan, sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten pulan, säästötarpeen enkä mitään niistä kiistä. Mutta en hyväksy eri ikäisten aikuisten ihmisten tai tiettyjen diagnoosien saaneiden syrjintää. En myöskään ymmärrä, miksi säästötoimia suunnitellaan edelleen vastoin tutkittua tietoa ja asiantuntijoiden ehdotuksia. Ei sitä peittoa ihan oikeasti kannata jatkaa hölmöläisten tapaan.

Lähteet ja kirjallisuutta

HE 284/2014 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyn yleissopimuksen ja sen valinnaisen pöytäkirjan hyväksymisestä sekä laeiksi yleissopimuksen ja sen valinnaisen pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja eduskunnan oikeusasiamiehestä annetun lain muuttamisesta.

HE 9/2023 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle vammaispalvelulain ja eräiden siihen liittyvien lakien voimaantulon lykkäämistä koskevaksi lainsäädännöksi.

Eloniemi-Sulkava U. – Saarenheimo M. – Laakkonen M.L. – Pietilä M. – Savikko N. – Pitkälä K. (toim.) 2006. Omaishoito yhteistyönä. Iäkkäiden dementiaperheiden tukimallin vaikuttavuus. Vanhustyön keskusliitto. Gummerus Kirjapaino.

Hoppania H.K – Mäki-Petäjä-Leinonen A. – Nikumaa H. 2017. (Un)equal Treatment? People with Dementia Between Elder Care and Disability Services in Finland. European Journal of Social Security, 19(3), s. 225–241.

Kauppinen S. – Forsius P. – Kainiemi E. 2023. Iäkkäiden palvelujen järjestämisen tila hyvinvointialueiden aloittaessa. Vanhuspalvelujen tila -seurannan järjestäjäkyselyn tuloksia 2014–2022. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 4/2023.

Kehusmaa S. 2014. Hoidon menoja hillitsemässä: heikkokuntoisten kotona asuvien ikäihmisten palvelujen käyttö, omaishoito ja kuntoutus. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 131. Kelan tutkimusosasto.

Mäki-Petäjä-Leinonen A. 2022. Asiantuntijalausunto HE 191/2022 vp Hallituksen esityksestä 9.11.2022.

Ngandu T. – Lehtisalo J. – Solomon A. – Levälahti E. – Ahtiluoto S. – Antikainen R. – Bäckman L. – Hänninen T. – Jula A. – Laatikainen T. – Lindström J. – Mangialasche F. – Paajanen T. – Pajala S. – Peltonen M. – Rauramaa R. – Stigsdotter-Neely A. – Strandberg T. – Tuomilehto J. – Soininen H. – Kivipelto M. 2015. A 2 year multidomain intervention of diet, exercise, cognitive training, and vascular risk monitoring versus control to prevent cognitive decline in at-risk elderly people (FINGER): a randomised controlled trial. Lancet 2015:385, s. 2255–2263.

Nikumaa H. – Mäki-Petäjä-Leinonen A. 2022. Vammaispalvelulain uudistus voi johtaa muistisairaiden syrjintään. Helsingin Sanomat vieraskynä 17.10.2022.

PeVL 79/2022 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä (HE 191/2022) eduskunnalle vammaispalvelulaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi

PeVL 1/2023 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä vammaispalvelulain ja eräiden siihen liittyvien lakien voimaantulon lykkäämistä koskevasta lainsäädännöstä.

Tam-Than H. – Cepoiu-Martin M. – Ronksley P. – Maxwell C. – Hemmelgarn B. 2013. Dementia case management and risk of long-term care placement: a systematic review and meta- analysis. International journal of geriatric psychiatry 28(9), s. 889–902.

Wimo A. – Handels R. – Antikainen R. – Eriksdotter M. – Jönsson L. – Knapp M. – Kulmala J. – Laatikainen T. – Lehtisalo J. – Peltonen M. – Sköldunger A. – Soininen H. – Solomon A. – Strandberg T. – Tuomilehto J. – Ngandu T. – Kivipelto M. 2023. Dementia prevention: The potential long-term cost-effectiveness of the FINGER prevention program. Alzheimer’s & Dementia, 19(3), s. 999–1008.

Pitkälä K. – Pöysti M. – Laakkonen M.-L. – Tilvis R. – Savikko N. – Kautiainen H. – Strandberg T. 2013. Effects of the Finnish Alzheimer Disease Exercise Trial (FINALEX): A Randomized Controlled Trial. JAMA Internal Medicine, 173(10), s. 1–8.

Rautiainen P. 2023. Tapahtui niinä päivinä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa… Tilapäivitys Pauli Rautiaisen facebook-sivuilla 15.9.2023. Saatavilla https://www.facebook.com/pauli.a.rautiainen.

Kröger T. – Puthenparambil J. – Van Aerschot L. 2019. Care Poverty: Unmet Care Needs in a Nordic Welfare State. International journal of care and caring 3, no. 4, s. 485–500.

Kivipelto M. – Mangialasche F. – Ngandu T. 2018. Lifestyle interventions to prevent cognitive impairment, dementia and Alzheimer disease. Nature Reviews. Neurology, 14(11), s. 653–666.

Brookmeyer R – Gray S – Kawas C. 1998. Projections of Alzheimer’s disease in the United States and the public health impact of delaying disease onset. American Journal Public Health 88, s. 1337–1342.

Hyvinvointioikeuden keskus täyttää viisi vuotta 2023 ja juhlii kasvuaan alan merkittävimmäksi tutkimus- ja opetuskeskittymäksi Suomessa.
Hyvinvointioikeuden keskus kokoaa yhteen ihmisten hyvinvointiin liittyvän oikeustieteellisen tutkimuksen, asiantuntijuuden ja koulutuksen Itä-Suomen yliopistossa. Itä-Suomen yliopisto onkin ainoa yliopisto Suomessa, jossa voi valita hyvinvointioikeuden pääaineeksi. Keskuksessa toimii noin 30 tutkijaa eri hyvinvointioikeuden aloilta.

Julkaistu

Muuttunut asiakasmaksulaki lääkekustannusten vähennysoikeuden osalta ongelmallinen

 

Soili Törmälehto ja Anita Palukka

Törmälehto, FaT, KTM, työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa ja on väitellyt lääketaloustieteen tutkimusryhmästä farmasian laitokselta. Palukka, ON, KTM, FM, viimeistelee pro gradu -tutkielmaansa muuttuneesta asiakasmaksulaista Itä-Suomen yliopistossa.

 

Ikääntyneiden tehostetun palveluasumisen pitkäaikaisasiakkaita on Suomessa noin 40 000 henkilöä. Asiakkaista 86 % on 75 vuotta täyttäneitä, ja yli puolet on muistisairaita. Pitkäaikaisen tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista säädetään 1. heinäkuuta 2021 muuttuneessa asiakasmaksulaissa. Asiakasmaksulaki on osoittautunut lääkekustannusten vähennysoikeuden osalta ongelmalliseksi.

Asiakasmaksulaki muuttui heinäkuussa

Pitkäaikaisen tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista säädetään 1. heinäkuuta muuttuneessa asiakasmaksulaissa ensimmäistä kertaa. Asiakasmaksulakiin tehtyjen muutosten tarkoituksena on ollut yhdenmukaistaa tehostetun palveluasumisen ja pitkäaikaisen laitoshoidon asiakasmaksuja sekä kuntien maksukäytäntöjä. Muutoksen myötä tehostetun palveluasumisen asiakas maksaa hoivaan ja huolenpitoon liittyvistä palveluista kuukausittain yhden maksun pitkäaikaisen laitoshoidon asiakkaan tapaan, mutta toisin kuin laitoshoidon asiakas, vastaa hän kuitenkin itse asumis- ja lääkemenoistaan. Näiden menojen aiheuttamaa maksurasitusta on kevennetty siten, että tehostetun palveluasumisen asiakkaalla on oikeus laajempiin kuukausituloista tehtäviin vähennyksiin ja suurempaan kuukausittaiseen vähimmäiskäyttövaraan kuin pitkäaikaisen laitoshoidon asiakkaalla.

Kuukausituloista tulee vähentää lääkekustannukset

Asiakasmaksulain mukaan tehostetun palveluasumisen asiakkaan kuukausituloista tulee vähentää terveydenhuollon ammattihenkilön, tavallisimmin lääkärin, määräämien lääkkeiden, kliinisten ravintovalmisteiden ja perusvoiteiden kustannukset. Sairausvakuutuslain nojalla korvattavien valmisteiden kustannukset huomioidaan aiheutuneiden kustannusten mukaan, kuitenkin enintään vuosiomavastuun (ns. lääkekatto 579,78 euroa vuonna 2021) suuruisena.  Muiden kuin sairausvakuutuslain nojalla korvattavien valmisteiden (ns. ei-korvattavat) osalta laissa ei aseteta kustannuksille euromääräistä ylärajaa, mutta vähennyksen saamiseksi niistä tulisi esittää lääkärin antamaa lausunto tai muu luotettava selvitys tarpeellisuudesta terveydelle.

Lääkkeen tarpeellisuutta ei voi päätellä korvaus- eikä myöskään reseptistatuksen perusteella

Uuden sääntelyn ongelmana on, että ei-korvattavien valmisteiden tarpeellisuus tulee osoittaa viranomaiselle lisäselvityksin, vaikka lääkkeitä ei voi asettaa tarpeellisuusjärjestykseen korvattavuuden perusteella. Lääkkeen määräämisestä annetun asetuksen mukaan lääkäri saa määrätä lääkkeitä, olivatpa korvattavia tai eivät, vain henkilölle, jonka lääkityksen tarpeesta hän on varmistunut omalla tutkimuksellaan tai muulla luotettavalla tavalla. Korvausjärjestelmään kuuluva lääkekin voi terveydentilan muuttuessa käydä tarpeettomaksi. Lääkkeen käyttö kuitenkin jatkuu, jos lääkehoitoa ei säännöllisesti arvioida.

Lääkevalmisteiden, kliinisten ravintovalmisteiden ja perusvoiteiden korvattavuudesta päättää puolestaan sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimiva lääkkeiden hintalautakunta. Päätöksenteko perustuu lääkeyrityksen hintalautakunnalle toimittamaan hakemukseen ja sairausvakuutuslakiin. Korvattavuus valmisteelta puuttuu, jos hintalautakunta on hylännyt hakemuksen tai jos lääkeyritys ei ole hakenut korvattavuutta.

Lääkkeen tarpeellisuutta ei myöskään voida arvioida sen perusteella, onko kyseessä lääkemääräyksen vaativa reseptilääke vai ilman reseptiä toimitettava itsehoitolääke (ns. käsikauppalääke). Itsehoitolääkkeen erona reseptilääkkeeseen nähden voi olla esimerkiksi valmisteen pienempi vahvuus tai pakkauskoko. On ymmärrettävää, että apteekista itse, ilman lääkemääräystä, ostettuja itsehoitovalmisteita ei voitaisi suoraan hyväksyä asiakkaan menoksi. Tehostetussa palveluasumisessa käytettävät itsehoitolääkkeet ovat kuitenkin toimintayksikön lääkärin määräämiä ja terveydelle tarpeelliseksi katsomia, vaikka lääke toimitetaan apteekista ilman virallista lääkemääräystä. Itsehoitolääke voi kuulua korvausjärjestelmään, jolloin lääkkeestä saa korvauksen lääkemääräyksellä toimitettaessa. Toisaalta reseptilääkkeestäkään ei välttämättä aina saa korvausta.

Samaa vaikuttavaa ainetta sisältäviä lääkevalmisteita voi olla markkinoilla sekä korvattavina että ei-korvattavina. Valmisteen valintaa ei kuitenkaan ohjaa pelkästään vaikuttava aine ja korvattavuus vaan myös hoidollinen tarkoituksenmukaisuus. Esimerkiksi iäkkäiden kohdalla tulee harkita, onko valmiste helposti nieltävä.

Kelan lääkeostojen rekisterin mukaan vuonna 2019 korvausjärjestelmään kuuluvien lääkkeiden vuotuiset kustannukset 75 vuotta täyttäneillä olivat keskimäärin 976 euroa, mikä ylittää lääkekaton. Korvausjärjestelmän ulkopuolella on kuitenkin monia yleisiä iäkkäiden hoidossa käytettäviä lääkevalmisteita, jotka voivat muodostaa jopa suurimman osan asiakkaan lääkekustannuksista.

Kaikki kunnat eivät huomioi lääkekustannuksia lain edellyttämällä tavalla

Myös asiakasmaksu- ja sairausvakuutuslain tulkinta on osoittautunut haasteelliseksi. Ainakin osa kunnista näyttäisi tulkitsevan säädöksiä virheellisesti siten, että sekä korvattavien että ei-korvattavien lääkkeiden kustannukset hyväksytään vähennyksinä ilman lääkärin lausuntoa, mutta korkeintaan lääkekattoa vastaavaan summaan asti. Ei-korvattavat lääkkeet eivät kuitenkaan kerrytä lääkekattoa, eivätkä oikeuta lisäkorvaukseen, vaan asiakkaan tulee maksaa ne kokonaan itse myös lääkekaton täytyttyä. Kuntien antama ohjeistus ja tiedottaminen lääkkeiden vähennysoikeudesta on myös valitettavan puutteellista. Jos kunnat eivät noudata kaikilta osin asiakasmaksulainsäädäntöä, merkitsee se asiakkaalle suurempia asiakasmaksuja ja vähemmän varoja muihin menoihin.

Tarkastelun keskiössä tulisi olla lääkehoidon kokonaisuus

Kuntien tulisi huomioida tehostetun palveluasumisen maksupäätöksissä ei-korvattavat lääkkeet aiheutuneiden kustannusten mukaan ilman euromääräistä ylärajaa siten kuin laissa edellytetään. Kun kyse on kaikkein heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä – iäkkäistä muistisairaista – olisi myös kohtuullista, että asiakasmaksulaki sallisi lääkekustannusten huomioimisen ilman erillisiä lausuntoja. Näin lääkäreiden aika säästyisi muuhun – lausuntoja tähdellisempään – työhön.

Yksittäisten lääkkeiden tarpeellisuuden arviointia mielekkäämpää olisi tarkastella iäkkään lääkehoidon kokonaisuutta ja sitä, onko lääkehoito rationaalista eli vaikuttavaa, turvallista, laadukasta, taloudellista ja yhdenvertaista. Kansallisten laatusuositusten mukaan ympärivuorokautisen hoidon asiakkaiden lääkehoidon kokonaisarvioinneista tulisi huolehtia ja lääkehoidon tarkistus tulisi tehdä vähintään puolivuosittain.

Jos tehostetun palveluasumisen yksiköissä noudatetaan lääketieteellisiä hoitosuosituksia ja palvelujen laatusuosituksia, tulee jokaisen asiakkaan lääkehoidon tarpeellisuus arvioiduksi säännöllisesti.

Maksupäätöksissä asiakkaita on kohdeltava lääkevähennysten osalta yhdenvertaisesti.

 

Lähteet

Aaltonen K. (2018) Onko lääkkeeseen varaa? SIC! Lääketietoa Fimeasta 4/2018.

Ahonen, J. – Karjalainen, M. – Kuohukivi, A. – Ojala, R. (2013) Pitkäaikaispotilaiden lääkehoidon järkeistäminen palvelukeskuksessa. SIC! Lääketietoa Fimeasta 2/2013.

Jauhonen, H-M. – Jyrkkä, J. (2020) Monilääkitys ja lääkekustannukset kasvussa iäkkäillä. SIC! Lääketietoa Fimeasta 3/2020.

Kurki, P. (2012) Millainen lääke sopii itsehoitoon? SIC! Lääketietoa Fimeasta 1/2012.

Pelkonen, L. (2011) Miten lääke pääsee korvausjärjestelmään? SIC! Lääketietoa Fimeasta 2/2011.

Raivio, M. – Hartikainen, S. (2020) Ikääntyneen optimoitu lääkehoito perusterveydenhuollossa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 136, s. 1590–1597.

Salminen, O. – Tuominen, RK. (2018) Itsehoitolääkkeet osana lääkehoitoa – tunnistammeko riskit? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 134, s. 2024–2030.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto. (2020) Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023. Tavoitteena ikäystävällinen Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:29. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2019. (2020) Tilastoraportti 45/2020.

Suomen virallinen tilasto, Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut. THL.

Voipio-Pulkki, L-M. – Mäntyranta, T. (2017) Edistetään yhdessä järkevää lääkehoitoa. SIC! Lääketietoa Fimeasta 3–4/2017.

Julkaistu

Oikeustieteiden laitos – Tutkimusta, asiantuntijoita ja vuorovaikutusta yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseksi

 

Anssi Keinänen
Keinänen on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkimuksesta vastaava varajohtaja ja lainsäädäntötutkimuksen professori.

 

Tämän blogitekstin otsikko on lainattu suoraan oikeustieteiden laitoksen uudesta strategiasta.  Strategiassamme on lupaus, että laitoksen tutkimuksella pyritään osaltaan ratkaisemaan yhteiskunnallisia haasteita, ja laitoksen henkilökunnan asiantuntemusta käytetään hyödyksi näiden ongelmien ratkaisemiseksi muutoinkin. Koulutuksellamme pyrimme vastaamaan työmarkkinoiden tarpeisiin erilaisista asiantuntijoista. Strategialupauksen lunastamiseen tarvitaan avointa ja jatkuvaa vuorovaikutusta eri toimijoiden kanssa.

Kotimaista ja kansainvälistä tutkimusta monitieteisellä tutkimusotteella

Miltä sitten näyttää laitoksemme tutkimus tällä hetkellä? Minkälaisten yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen olemme osallistuneet? Yhden vastauksen saa, kun arvioi laitoksen viime vuoden julkaisutoimintaa. Laitosstrategian tavoitteen mukaisesti voimme todeta, että olemme olleet mukana sekä kotimaisten että kansainvälisten haasteiden ratkaisemisessa monitieteisellä tutkimusotteella.

Laitoksen tutkimustoiminta on kohdistunut vahvasti muun muassa ympäristö-, energia- ja luonnonvaratutkimukseen eri näkökulmista, kuten turvallisuuden, laintulkinnan ja ohjauskeinojen näkökulmasta. Laintulkintaa koskevaa tutkimusta laitoksella tehtiin laajemminkin. Tarkastelussa on ollut esimerkiksi lainsäädäntövallan delegointia koskevat kysymykset, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden julkilausutut systeemiperustelut sekä ihmisoikeussopimuksen ja unionin oikeuden tavoitteellinen tulkinta.

Myös kuntaoikeuteen, rikosoikeuteen ja hyvinvointioikeuteen kohdistuvaa tutkimusta julkaistiin runsaasti viime vuonna. Tarkastelussa on ollut kunnan vastuu tietojen esilläpidosta, yksityisten palveluntuottajien rooli julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajana sekä poliisin käyttämä ja poliisiin kohdistunut väkivalta – muutaman teeman mainitakseni.

Oppikirjoilla on suuri merkitys oikeustieteellisessä koulutuksessa, mutta myös laajemmin oikeustieteen kehittymisessä tieteenä.

Viime vuonna laitoksella julkaistiin oppikirjoiksi soveltuvia perusteoksia esimerkiksi esitutkinnan ja pakkokeinojen osalta, digitaalisten palveluiden sääntelystä, maakaaresta, jäämistösuunnittelusta sekä elinkeinotulon verotuksesta.

Kaiken kaikkiaan laitostamme voi kuvata hyvin tutkimusintensiteettiseksi laitokseksi julkaisujen määrän perusteella – niin lukumääräisesti kuin suhteutettuna laitoksen henkilökunnan kokoon. Tämä on omiaan varmistamaan tavoitteemme tutkittuun tietoon perustuvan opetuksen toteutumisesta.

Oikeustieteellinen tutkimus on kansainvälistynyt viime vuosina, ja tutkimusta tuotetaan yhä enemmän kirjoittamalla yhteisjulkaisuja. Esimerkiksi viime vuonna tieteellisistä referee-julkaisuista lähes puolet julkaistiin kansainvälisissä journaaleissa. Melkein puolessa julkaistuista referee-julkaisuissa tekijöitä oli vähintäänkin kaksi. Melko usein yhteistyötä tehtiin eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten kesken.

Kuinka tutkimusta pyritään kehittämään?

Miten laitoksemme tutkimusta pyritään kehittämään edelleen? Yhdeksi keinoksi on tunnistettu tutkimusryhmämäisemmän toiminnan vahvistaminen. Esimerkiksi väitöskirjatutkijat otetaan tiiviimmin mukaan oppiaineiden ja tutkimusryhmien toimintaan. Lisäksi pyrimme vahvistamaan laitoksen sisällä tapahtuvaa oppiainerajat ylittävää tutkimusyhteistyötä – harvoinhan ”elävä oikeus” pysyy yhden oikeudenalan sisällä – sekä lisäämään tutkimustoiminnan yhteyttä yliopiston tutkimusyhteisöihin monitieteisyyttä vahvistamalla.

Kevään 2021 aikana oppiaineet ja tutkimusryhmät laativat rahoitusstrategian, jonka avulla tutkimustoimintaa ja ulkoisen rahoituksen hakemista pyritään vahvistamaan. Rahoitusstrategian laatimista tuetaan myös tiedekunnassa laaditun rahoituksen vuosikellon avulla.

Vuosi 2021 on tutkitun tiedon teemavuosi: tieto kuuluu kaikelle. Oikeustieteiden laitoksella teemavuosi näkyy tutkimusviestinnän vahvistamisena sekä laitostasolla että oppiaineissa. On tärkeää, että myös yksittäiset tutkijat pyrkivät systemaattisesti tuomaan esille tutkimustuloksiaan ja siten osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun erilaisten haasteiden ratkaisemiseksi. Tiedeviestintään tarjoamme laitoksella enemmän tukea ja koulutusta tulevina vuosina.

Oppiaineita yhdistävät tutkimusteemat yhteistyön mahdollistajina

Laitoksemme vahvuus on aina ollut yhdessä tekemisen perinne. Oppiainerajat ovat olleet yhteistyön osalta matalat, mikä näkyy esimerkiksi lukuisina eri oppiaineiden pitäminä yhteisinä kursseina.  Tätä laitoksemme vahvuutta voidaan hyödyntää enemmänkin yhteisillä tutkimuksilla sekä tunnistamalla systemaattisemmin yhteisiä tutkimusteemoja. Esimerkiksi valvonta liittyy tavalla tai toisella jokaiseen oikeudenalaan. Valvonnan toteutuminen ja valvonnan vaikuttavuus ovat tutkimusteemoja, joista olisi mahdollista tehdä oppiaineiden välistä yhteistyötä.

Laintulkinnassa arvioidaan, onko toimija noudattanut säännöksiä vai ei, mutta usein toimijalla on halua toimia ”paremmin” kuin mitä laki vaatii. Yritysten vastuullisuus ja yritysten mahdollisuus signaloida oman toimintansa ”hyvyyttä” (beoynd compliance) olisi myös teema, jossa eri oppiaineet ja tutkimussuuntaukset (esim. kriminologia, empiirinen oikeustutkimus) voisivat löytää toisensa. Myös sääntelyn kyky ohjata toimijoita ja toimintaa on teema, josta löytyy yhteistä rajapintaa eri oppiaineiden välillä. Tämänkaltaisen ohjauskeinotutkimuksen vahvistamisen myötä voisimme entistä vahvemmin olla mukana yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa.

Julkaistu

Kansainvälisyys koskettaa meitä kaikkia – tavalla tai toisella

 

 

 

Mia Kilpeläinen

Kilpeläinen työskentelee oikeustieteiden laitoksella yliopisto-opettajana ja kansainvälisten asioiden koordinaattorina.

YLIOPISTOSSAMME VIETETTIIN kansainvälisiä päiviä 21.9. ja 28.9. Päivien teemat olivat oivallinen läpileikkaus siitä, mitä kaikkea kansainvälisyys tarkoittaa niin kansallisen tason tavoitteina yliopiston perustehtävien toteutuksessa kuin aivan ruohonjuuritason arjessa. Päivien viesti oli yksiselitteinen: kansainvälistyminen on jokaisen uefilaisen asia ja kansainvälisyys läpäisee kaikki yliopistomme toiminnot, kuten opetuksen, tutkimuksen ja verkostoyhteistyön. Se ei suinkaan ole yksittäinen irrallinen saari, jonka asukkaiksi vain harvat ja valitut pääsevät.

YLIOPISTON STRATEGIASSA painotetaan kansainvälisyyttä, jonka pitäisi olla luonteva osa kunkin laitoksen toimintaa. Kansainvälisyys herättää meissä kaikissa voimakkaita mielikuvia; toisille kansainvälisyys on jo luonteva osa arkipäivää, mutta monelle voi herätä epäilys siitä, onko strategian viesti vain joukko suuria sanoja, joilla ei ole tekemistä arkityömme kanssa. Perinteisesti tarkasteltunahan oikeustieteellä on ollut hyvin vahva kansallinen painotus, joka näyttäytyy kansallisen oikeuden opettamisena suomalaisille opiskelijoille valmistaen heitä kotimaisen työelämän tarpeisiin. Tutkimuksen keskiössä on niin ikään ollut kansallinen oikeus ja tutkimustulosten julkaisukanavana  kotimaiset tieteelliset aikakausilehdet.

EMME KENTIES ajattele, että yksittäisen vaihto-opiskelijan kohtaaminen olisi kansainvälisyyttä tai esimerkiksi se, että kannustamme tutkinto-opiskelijoita viettämään yhden lukukauden ulkomailla. Meillä on kansainvälistä henkilökuntaa, opiskelijoita, julkaisuja, jokaisen omat henkilökohtaiset kontaktit ja yhteistyökumppanit, joihin pidämme yhteyttä. Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa se, viralliset tulosmittarit eivät tunnusta kaikkea kainsäinvälisyyttä, mutta asiaa on hyvä tarkastella myös muista kuin mittareiden näkökulmista.

KANSAINVÄLISYYS NÄYTTÄYTYY jokaiselle henkilökunnan jäsenelle hieman eri tavoin. Siinä missä se jollekin on yksittäisen vaihto-opiskelijan kohtaaminen, toisille se tarkoittaa tutkimusverkostoja ja kiinteää yhteistyötä. Koordinaattorin työnkuvassani se tarkoittaa muun muassa opiskelijoiden ja meille saapuvien vieraiden kohtaamisia, ohjauskeskusteluja, sopimusneuvotteluja, laitoksen esittelyä ja verkostoyhteistyötä. Opettajan ja tutkijan roolissani se tarkoittaa yhtä lailla niitä opiskelijoiden tapaamisia, mutta myös konferensseja ja verkostoitumista tutkijana. Yliopistotasoiset tavoitteet, esimerkiksi sijoituksen parantaminen maailman ranking-listoilla, voivat tuntua kaukaisilta arkityössämme, mutta tosiasiallinen toimintamme tukee niitä jo tällä hetkellä. Lisäksi on muistettava, että ponnistelemme näitä tavoitteita kohti kaikkien koulutusalojen voimin, kukin omalla tavallaan.

NÄIN KANSAINVÄLISTEN asioiden koordinaattorin näkökulmasta – muutaman vuoden laitoksen toimintaa pitkittäistutkimuksenomaisesti havainnoineena – väitän, että laitoksena voimme allekirjoittaa kansainvälisten päivien viestin ja pärjäämme kansainvälistymisasteen vertailussa muiden laitosten kanssa. Meistä jokainen on kantanut kortensa kekoon ja vaikka asiat ovat mielestäni jo nyt hyvällä mallilla, aina voimme pyrkiä korkeammalle, nopeammin ja voimakkaammin kuin olympialaisissa konsanaan. Kansainvälistyminen ei kuitenkaan tapahdu käden käänteessä, vaan se on erittäin pitkäjännitteistä ja tavoitteellista työtä, joka vaatii paljon taustatyötä ennen kuin se näyttäytyy esimerkiksi yhtenä toteutuneena vaihto-opiskelujaksona, vierailuna, yhteistyökumppanina tai julkaisuna. Toisaalta, näinhän asian laita on kaikessa mitä teemme. Kaikilla on jokin päämäärä, jota tavoittelee ja joka vaatii työtä ja johon kansainvälinen näkökulma varmasti liittyy – tavalla tai toisella.

 

 

 

 

 

 

 

Julkaistu

Keskittämistä vai työnjakoa ja profiloitumista?

Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

Tapio_Määttä3SUOMESSA ON väitetty olevan liian paljon liian pieniä yliopistoja ja niissä liian pieniä laitoksia. Tämä ajatus näkyy myös Helsingin Sanomien laajassa professorikyselyssä (”Yli 850 professoria tyrmää hallituksen tiedepolitiikan”, HS 13.3.2016). Yli puolet kyselyyn vastanneista oikeustieteen professoreista voisi harkita oman alansa laitoksen vähentämistä toisesta yliopistosta. Kyselyyn vastasi 30 oikeustieteen professoria eli noin kolmannes alan professoreista. Puolet (15 kpl) vastanneista vastasi ”ehkä” tai ”kyllä” kysymykseen ”voisiko omalta alaltasi vähentää laitoksia?”

PARANISIKO OIKEUSTIETEELLISEN alan opetuksen ja tutkimuksen laatu, jos alan koulutus keskitettäisiin esimerkiksi Helsingin ja Turun yliopistoihin?  Tuoreimpien yliopistojen henkilöstöä ja opiskelijoita koskevien tilastojen (vuodelta 2015) mukaan oikeustieteellisten yksiköiden opetus- ja tutkimushenkilökunta ja oikeustieteellisen alan opiskelijoiden määrä jakaantuu seuraavasti (Itä-Suomen yliopistossa ja Åbo Akademissa annetaan myös julkisoikeuden koulutusta, minkä vuoksi luvut eivät ole vertailukelpoisia muihin oikeustieteellisiin):​

Opetus- ja tutkimushenkilökunta Uudet opiskelijat vuonna 2015 Perustutkinto-opiskelijat syksyllä 2015 Opiskelija–opettaja -suhde
Helsingin yliopisto 130,7 304 2165 16,6
Lapin yliopisto 66,7 163 1023 15,3
Turun yliopisto 65,3 170 1084 16,6
Itä-Suomen yliopisto 58,5 58 1031 (josta ON/OTM -opiskelijoiden osuus 199) 17,6
Åbo Akademi 2,4 17 117 48,8
Yhteensä 323,6 712 4588 14,2​

JOS LAATUINDIKAATTORIEN (ks. oikeustieteelliset yliopistojen asemointitilastoissa) perusteella heikoin oikeustieteellinen eli Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta lakkautettaisiin, tämä tarkoittaisi vuosittaisen sisäänoton nousemista Helsingissä ja Turussa merkittävästi. Keskittämisen hyötyä on vaikea nähdä. Jo tällä hetkellä ylisuuret opetusryhmät kasvaisivat edelleen ja opettajille jäisi entistä vähemmän aikaa tutkimukseen. Keskittäminen johtaisi myös siihen, että tutkimukseen välttämättä kuuluva kilpailu ja monimuotoisuus vähenisi.

NOIN 700 vuosittain aloittavaa uutta oikeustieteen opiskelijaa on opetuksen laadun näkökulmasta mielekästä kouluttaa 4-5 riittävän hyvin resursoidussa yksikössä esimerkiksi kahden, erittäin suuria (yli 300 opiskelijaa) opiskelijaryhmiä pyörittävän tiedekunnan sijasta. Oikeustiede on tyypillinen professioala, jossa tutkintojen rakenteet ja sisällöt ovat kaikissa oikeustieteellisissä hyvin pitkälti samanlaisia. Koulutukseen liittyvä tasalaatuisuuden vaatimus on pitkään pitänyt yllä ajatusta, että oikeustieteellisten täytyy ”profiloitua kaikkeen”. Tämä on hidastanut työnjaon kehittämistä ja tutkimuksellista profiloitumista.

OPETUKSEN JA tutkimuksen laatua ja toiminnan kustannustehokkuutta parannetaan keskittämisen sijasta oikeustieteellisellä alalla parhaiten kehittämällä työnjakoa ja tutkimuksen profilaatiota. Alan resurssit eivät ole optimaalisessa käytössä, jos jokaisessa yksikössä tehdään samoja asioita samalla tavalla. Tasalaatuisen, kaikki oikeudenalat kattavan virkatutkinnon ideaali ei edellytä, että kaikissa oikeustieteellisissä tulisi olla täsmälleen samat professuurit samoilla tutkimuksellisilla profiileilla. Kaikki oikeustieteelliset ovatkin viime aikoina määrätietoisesti pyrkineet tunnistamaan ja vahvistamaan tutkimuksellisia profiilejaan. Itä-Suomen, Helsingin, Lapin ja Turun yliopistoissa oikeustieteellinen tutkimus on kytkeytynyt vahvasti myös osaksi näiden yliopistojen strategisia tutkimusalueita.

OIKEUSTIETEELLISET TIEDEKUNNAT ja laitokset ovat myös alkaneet suunnata uusia professuurejaan tutkimuksellista profiiliaan vahvistavalla tavalla. Itä-Suomen yliopistossa on mm. ilmasto-oikeuden ja -politiikan, eurooppalaisen energiaoikeuden, sosiaalioikeuden, lapsi- ja koulutusoikeuden sekä lainsäädäntötutkimuksen professuurit, Helsingin yliopistossa mm. viestintäoikeuden, Pohjoismaisen oikeuden, arvopaperimarkkinaoikeuden ja tekijänoikeuden professuurit, Turun yliopistossa tietoyhteiskunnan oikeuden professori ja Lapin yliopistossa oikeusinformatiikan, oikeusvertailun, Venäjän kauppaoikeuden sekä Kiinan yhteiskunnan ja kulttuurin professorit. Åbo Akademilla on perinteisesti ollut vahva ihmisoikeusjuridiikkaan painottuva tutkimusprofiili.

RESURSSIEN KÄYTTÖÄ voidaan järkevöittää myös oikeudenalakohtaisella valtakunnallisella yhteistyöllä ja hyödyntämällä ennakkoluulottomasti uutta opetusteknologiaa. Hyvän esimerkin valtakunnallisesta yhteistyöstä tarjoavat IPR University Center sekä Finnish China Law Center, joissa kaikki oikeustieteelliset ovat mukana.

SELVYYDEN VUOKSI: leikkaukset koulutuksesta ovat mielestäni huonosti harkittuja ja hallituksen useiden ministereiden suhtautuminen tieteeseen hämmästyttävää. Optimistisesti ajatellen saattaa kuitenkin olla niin, että tässä hetkessä selvästi epäonnistuneelta näyttävä tiede- ja yliopistopolitiikka pakottaa yliopistot tekemään pidemmän päälle myös järkeviksi osoittautuvia toimenpiteitä eli kehittämään työnjakoaan ja profiilejaan. Oikeustieteellinen koulutus ja tutkimus hyötyvät valtakunnallisesti hyvässä vauhdissa olevasta yhteistyön alakohtaisesta tiivistämisestä ja tutkimusprofiilien terävöittämisestä. Tämä tie on alan kannalta järkevämpi kuin ylisuurten, tehottomasti toimivien koulutusyksiköiden rakentaminen.

Julkaistu

Sattuman kaupalla unelmauralle – Maija Dahlberg lukiolaisten haastateltavana

Riina Sorsa ja Iiro Multanen, toisen vuositason opiskelijat Joensuun yhteiskoulun lukiosta, tutustuivat kahden päivän ajan oikeustieteiden laitoksen toimintaan. Luennoilla istumisen, opiskelijoiden tapaamisen ja hakuoppaisiin tutustumisen lisäksi he haastattelivat valtiosääntöoikeuden yliopisto-opettaja Maija Dahlbergiä tämän uravalinnasta, opiskelusta ja väitöskirjasta.

maija_blogi
Yliopisto-opettaja Maija Dahlbergin ura yliopistolla alkoi tutkimusavustajan töistä professorin projekteissa. Kuva: Riina Sorsa

Riina: Kerro ensin, kuka olet ja miksi päädyit opiskelemaan oikeustieteitä.
Maija: Olen Maija Dahlberg, valtiosääntöoikeuden yliopisto-opettaja. Aloitin omat opintoni silloisessa Joensuun yliopistossa suoraan lukiosta valmistuttuani. Se oli enemmän tai vähemmän sattuman kauppaa, mutta huomasin nopeasti tykkääväni tästä.

Riina: Mitä valtiosääntöoikeus on?
Maija: Valtiosääntöoikeus on ylimpien valtioelinten, rakenteiden ja järjestelmien keskinäisiä suhteita sääntelevä oikeudenala. Useissa kysymyksissä liikutaan hyvin lähellä politiikkaa. Toinen iso alue institutionaalisten puolen lisäksi ovat perus- ja ihmisoikeudet.

Riina: Mikä on tutkimuskohteesi tällä hetkellä?
Maija: Tutkin väitöskirjassani Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja siihen liittyviä legitiimisyyskysymyksiä jäsenvaltioiden näkökulmasta. Tuomioistuin tekee aika paljon dynaamista tulkintaa ja laajentaa valtion velvollisuuksia sopimuksen nojalla. Herää kysymys, että onko sille mitään rajoja? Esitän tutkimustuloksenani suosituksen siitä, miten ihmisoikeustuomioistuimen tulee toimia, jotta se säilyttäisi legitiimisyytensä.

Haluan ehkä jatkaa tästä aihepiiristä laajemminkin, esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen näkökulmasta. Toisaalta, nyt kun olen pyörinyt niin pitkään ihmisoikeustuomioistuimen kanssa, haluaisin tutkia valtiosääntöoikeutta esimerkiksi lainvalmistelun näkökulmasta. Lainvalmistelu, laillisuusvalvonta, perustuslainmukaisuuden valvonta ja muut kansallisen valtiosääntöoikeuden peruskysymykset värittävät väitöskirjani jälkeistä aikaa.

Iiro: Minkä vuoksi päädyit opetushommiin, etkä toimimaan ”kentällä”?
Maija: Yksi aika praktinen syy voi olla, että pääaineeni on valtiosääntöoikeus. Jo kandin jälkeen pääaineeni professori houkutteli, että jäisin tutkimusavustajaksi hänen projekteihinsa. Graduvaiheessa löysin sisäisen tutkijan paloni. Se puoli veti ja minulle tarjottiin töitä jo ennen valmistumista. Minulle on tarjottu jatkuvasti mielenkiintoisia töitä ja olen saanut vaikuttaa opetuksen sisältöön. Vapaus tehdä sitä, mikä kiinnostaa, on saanut jäämään tänne yliopistolle.

Iiro: Millaisissa työtehtävissä olet toiminut?
Maija: Aloitin tutkimusavustajana, jolloin kokosin lähteitä ja tein joitain osia tutkimukseen. Siitä eteenpäin olen työskennellyt tutkimusamanuenssina ja vuodesta 2009 lähtien yliopisto-opettajan nimikkeellä.

Riina: Miltä oikeustieteiden opiskelu on tuntunut, onko se rankkaa?
Maija: Olen aina sanonut, että opiskelu vaatii eniten istumalihaksia ja sitä, että osaat käyttää kalenteria. Alussa tietyt asiat pitää vain opetella ulkoa, mutta silloin kun asia kiinnostaa, sitä ei koe vaikeana. Vaikeisiin kysymyksiin vain käyttää enemmän aikaa. En olisi ikinä uskonut, jos joku olisi sanonut minulle tullessani opiskelemaan vuonna 2003, että kirjoittaisin väitöskirjan englanniksi. En koe itseäni kovin hyväksi kielissä, mutta toisella kielellä kirjoittaminen ei vaadi laudatur-tasoa, vaan ennemminkin sinnikkyyttä.

Riina: Entä samanaikainen samanaikainen opettajan ja tutkijan työ, onko se rankkaa ja aikaa vievää?
Maija: No, kyllä. Olen kirjoittanut väitöskirjani täysipäiväisenä opettajana. Viimeisin puoli vuotta on ollut minulle vapaa opetuksesta, jonka aikana viimeistelin väitöskirjani ja lähetin sen esitarkastukseen. Toisaalta opettaminen ja tutkiminen ovat myös tukeneet toisiaan.

Iiro: Millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on? Jäätkö tänne vai suuntaatko esimerkiksi Eurooppaan?
Maija: Tännehän sitä oltaisiin väitöksen jälkeen opetushommiin jäämässä. Toki Eurooppa kiinnostaa lyhyinä tutkimusjaksoina. Ennen kuin aloitin jatko-opinnot, olin vuoden verran European Master’s Degree -ohjelmassa Venetsian ja Lundin yliopistoissa. Se on yksi arvokkaimmista vuosista väitöskirjani ja työni kannalta. Perus- ja ihmisoikeuskysymykset eivät pysy Suomen rajojen sisäpuolella, joten joskus täytyy lähteä muuallekin.