Avainsana: oikeustiede

Julkaistu

Sinisilmäisiä ajatuksia haavoittuvuudesta

Katariina Mauranen

Kirjoittaja on hyvinvointioikeuden pääaineopiskelija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella. Hän toimii tutkimusavustajana Hyvinvointioikeuden keskuksen Varjoja Paratiisissa? Muistisairaan ihmisen oikeuksien totetuminen hyvinvointivaltiossa -hankkeessa. Kirjoitus on osa Hyvinvointioikeuden keskuksen viisivuotisjuhlablogisarjaa.

Vanhuusoikeuden yliopisto-opettaja Henna Nikumaa sanoi minulle kerran viitaten kokemattomuuteeni oikeustieteen kentällä, että nauti opinnoissa sinisilmäisyydestäsi. Opiskellessani hyvinvointioikeutta pääaineenani onkin hyvä pysähtyä välillä miettimään puhtain sinisin silmin, mitä hyvinvointioikeus oikeastaan on. Hyvinvointioikeuden keskuksen kotisivujen mukaan hyvinvointioikeus ei ole niinkään itsenäinen oikeudenala, vaan ennemminkin oikeustieteellisen tutkimuksen kokonaisuus, joka tarkastelee taloudelliseen toimeentuloon, sosiaaliseen hyvinvointiin sekä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen liittyvää oikeudellista sääntelyä. Teos hyvinvointioikeudesta tarkentaa hyvinvointioikeuden sisältöä puolestaan muun muassa siten, että hyvinvointioikeudellisen tutkimuksen kohteena ovat erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien oikeudet.

Kun minulta kysytään, mitä opiskelen, olen huomannut viittaavani usein juuri haavoittuvassa asemassa olevien oikeuksiin. Ymmärtääkseni hyvinvointioikeuden teos painottaa nimenomaan sitä, että hyvinvointioikeudellinen näkökulma tuo esiin haavoittuvien ihmisryhmien hyvinvointiin liittyviä oikeudellisia ongelmia, jotka muuten jäisivät perinteisten oikeudenalojen raameissa marginaaliin. Yllätyksekseni käsite haavoittuvuus ei kuitenkaan ole millään tapaa yksiselitteinen. Ehkä sinisilmäisyyttäni olen pitänyt sen merkityssisältöä liiankin yksinkertaisena. Viitaten Susanna Hastin kolumniin olen Hastin tavoin uskonut, että hyvinvointivaltiossa hyvin toimeentulevat auttavat köyhiä, toisin sanoen haavoittuvuuden kontekstissa hyvinvoivat auttavat haavoittuvassa asemassa olevia.

Ennen opintojani en ole ymmärtänyt haavoittuvuuden käsitteen käyttöön liittyviä haasteita. Käsitteen ongelmana on, että sen käytöllä on suuri riski luoda stigmaa ja stereotypioita ihmisten ylle, joita pidetään haavoittuvina. Haavoittuvuus nähdään ennen kaikkea heikkoutena ja vältettävänä asiana. Se vahvistaa ihannekuvaa itsenäisestä ja riippumattomasta subjektista työntäen haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen poikkeuksena syrjään. Haavoittuvuus liitetään myös ennemmin ihmisten suojeluun kuin heidän voimaantumiseensa ja osallistumiseensa.

Graduni tarkastelun kohteena on haavoittuvuus liittyen muistisairaisiin ihmisiin ja heidän oikeuksiinsa. Aiheen piiriin olen päätynyt työskennellessäni tutkimusavustajana Hyvinvointioikeuden keskuksen VAPA-hankkeessa, joka tutkii muistisairaiden oikeusongelmia. Aion tarkastella haavoittuvuutta muistisairaiden ja heidän läheistensä haastatteluaineiston valossa. Ennen kaikkea olen kiinnostunut mahdollisista merkityksistä, joita muistisairaan ihmisen haavoittuvuus saa heidän omista kokemuksistaan. Tämä inklusiivinen lähestymistapa haavoittuvien ryhmien tutkimukseen mahdollistaa haavoittuvuuden käsitteen tarkastelun uudesta näkökulmasta perinteisemmän oikeudellisen näkökulman rinnalla. Toivottavasti tämä on juuri sitä tietoa, joka tuo esiin syrjään työnnetyn äänen. Ainakin sinisilmäisyyttäni uskon niin.

Lähteet:

Aalto-Heinilä, Maija – Dahlberg, Maija – Niemi, Hanna-Maria, Hyvinvointioikeus – Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, s. 22–63 teoksessa Toivonen, Virve – Mäki-Petäjä-Leinonen, Anna – Nykänen, Eeva, Hyvinvointioikeus – kirjoituksia oikeudesta ja hyvinvoinnista. Kauppakamari 2022.

Limanté, Agné – Artūras, Теrеškinas, Definition of Vulnerable Groups, teoksessa s. 3–28 Agne-Limanté – Dovilé Puraité-Andrikiené (toim.), Legal Protection of Vulnerable Groups in Lithuania, Latvia, Estonia and Poland, Trends and Perspectives. Springer 2022.

Timmer, Alexandra – Baumgärtel, Moritz – Kotzé, Louis – Slingenberg, Lieneke, The potential and pitfalls of the vulnerability concept for human rights. NQHR 2021, s. 190–197.

https://yle.fi/a/74-20038129

Hyvinvointioikeuden keskus täyttää vuonna 2023 viisi vuotta ja juhlii kasvuaan alan merkittävimmäksi tutkimus- ja opetuskeskittymäksi Suomessa. Hyvinvointioikeuden keskus kokoaa yhteen ihmisten hyvinvointiin liittyvän monitieteisen oikeudellisen tutkimuksen, asiantuntijuuden ja koulutuksen Itä-Suomen yliopistossa. Itä-Suomen yliopisto on ainoa yliopisto Suomessa, jossa hyvinvointioikeutta voi opiskella pääaineena. Keskuksessa toimii noin 30 tutkijaa hyvinvointioikeuden eri aloiltaHyvinvointioikeuden keskus täyttää vuonna 2023 viisi vuotta ja juhlii kasvuaan alan merkittävimmäksi tutkimus- ja opetuskeskittymäksi Suomessa. Hyvinvointioikeuden keskus kokoaa yhteen ihmisten
hyvinvointiin liittyvän monitieteisen oikeudellisen tutkimuksen, asiantuntijuuden ja koulutuksen Itä-Suomen yliopistossa. Itä-Suomen yliopisto on ainoa yliopisto Suomessa, jossa hyvinvointioikeutta voi opiskella pääaineena. Keskuksessa toimii noin 30 tutkijaa hyvinvointioikeuden eri aloilta

 

Julkaistu

Hölmöläisen peiton jatkamista ovat vanhustenhuollon säästötoimet

Henna Nikumaa

Kirjoittaja on vanhuusoikeuden tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Hyvinvointioikeuden keskuksessa.

Moni hyvinvointialue hakee tällä hetkellä kiivaasti säästökohteita, koska rahat ovat yksinkertaisesti loppu. Aamulehti uutisoi 13.9.2023, että Pirkanmaan hyvinvointialue Pirha karsii merkittävästi laitoshoitopaikkoja ja tavoittelee sitä, että yhä useampi vanhus hoidetaan kotona. Pirha aikoo vähentää ikäihmisten laitoshoitopaikkoja ja lisätä yhteisöllistä asumista. Samalla vähennetään ympärivuorokautista palveluasumista ja säännöllisen kotihoidon osuutta. Vähennetyt paikat korvattaisiin perhe- ja omaishoidolla, yhteisöllisellä asumisella ja kotihoidon digitaalisilla palveluilla.

Kuulostaa hölmöläisen peiton jatkamiselta. Vieläkään ei siis ymmärretä sitä, etteivät vanhusten palveluiden vähentäminen ja nyt suunnitellut palvelumuutokset tuo niitä kaivattuja säästöjä – päinvastoin. Miksi asiantuntijoiden ja tutkijoiden viestiä ei vieläkään kuulla?

Miksi palveluiden vähentäminen ei säästä? Entä mitä pitäisi tehdä, koska ei raha nyt vain riitä?

Laitoshoito vai palveluasuminen?

Puran ensin edellä mainittua Aamulehden kohua aiheuttanutta artikkelia, jotta ymmärrämme käytetyt termit samalla tavalla.

Uutisessa kerrotaan, että vanhusten laitoshoitopaikkoja karsitaan. Tämä on minun mielestäni hyvä asia, eikä millään lailla uusi asia. Koska laitoshoito on aivan eri asia kuin ympärivuorokautinen palveluasuminen (sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 21 c §), entiseltä nimeltään tehostettu palveluasuminen. Ympärivuorokautista palveluasumista tarvitaan lisää, laitoshoitoa ei. Laitos ei ole kenenkään koti ja varsinaista laitoshoitoa tarvitaan harvoin.

Laitoshoitoa on vähennetty pitkään. Jo vuonna 1992 sosiaali- ja terveysministeriö asetti tavoitteeksi, että vuoteen 2000 mennessä toteutettaisiin ikääntyneiden palveluissa rakennemuutos, jossa vähennetään laitoshoitoa ja lisätään kotiin annettavia palveluja. Euroopan komission asiantuntijaryhmä antoi suositukset laitoshoidon purkamisesta vuonna 2009. Vuonna 2013 laitoshoidon purkaminen nostettiin Suomessa myös hallituksen rakennepoliittiseen ohjelmaan, ja vuoden 2014 lopulla lakiin ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012, jäljempänä vanhuspalvelulaki) otettiin uusi 14 a §, jossa pitkäaikaisen laitoshoidon edellytyksiä entisestään kiristettiin. Lain mukaan kunta (vuodesta 2023 lähtien hyvinvointialue) voi vastata iäkkään henkilön palveluntarpeeseen pitkäaikaisella laitoshoidolla vain, jos siihen on lääketieteelliset tai asiakas- tai potilasturvallisuuteen liittyvät perusteet.

Palvelurakenteen muutoksella ja sinällään hyvää tarkoittavalla laitoshoidon vähentämisellä on kuitenkin ollut karmeat seuraukset – tästä ovat tutkijat ja asiantuntijat raportoineet jo monen monta vuotta. Me kaikki muistamme ne suuret puheet ja suunnitelmat siitä, että kun laitoshoitoa vähennetään, tilalle tulee enemmän kotihoitoa ja tehostettua palveluasumista, joka on ihan erilaista ja paljon parempaa kuin laitoshoito. Kunpa niin olisikin käynyt. Toki hyvääkin kehitystä tapahtui ja vanhusten makuuttaminen terveyskeskuksen vuodeosastoilla väheni. Mutta monta laitoshoidon yksikköä (ei kaikkia) vaihdettiin tehostetun palveluasumisen yksiköiksi hallintopäätöksillä eli niin sanotusti seinässä olevaa kylttiä vaihtamalla – ilman toiminnan tosiasiallista muutosta. Myös eduskunnan oikeusasiamies on ottanut kantaa menettelytapaan, jolla laitoshoitopaikkoja muutettiin palveluasumiseksi (AOA 2.4.2014 dnro 2282/4/13). Erityisen häpeällistä on se, että kotihoidon osuus ei ole lisääntynyt. Kotihoitoa saa yhä harvempi. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi on häpeäpilkku (Kröger ym. 2019).

Säästävätkö säästötoimet?

Se, että jätämme ikääntyneet yksin – mikä tapahtuu sekä yhteisöllisessä asumisessa että kotihoidossa – voi säästää tänään, mutta tulee huomenna entistäkin kalliimmaksi. On totta, että ympärivuorokautisesta hoivasta muodostuu vanhustenhuollon suurimmat kustannukset. Kun sieltä vähennetään, näyttäytyy se hetkellisesti säästönä. Peitosta palan leikkaaminen ja sen siirtäminen toisaalle tuntuu hetken lämpimältä, kunnes kohta kuitenkin paleltaa jälleen.

Suuri osa ikääntyneistä ihmisistä sairastaa jotain etenevää muistisairautta, jotka ovat kansainvälisestikin tunnistettu suurimmaksi ikääntyneiden ihmisten vammaisuutta aiheuttavaksi sairausryhmäksi. Muistisairaus aiheuttaa edetessään kognitiivisen vamman ja sairastuneet tarvitsevat runsaasti tukea, hoivaa ja palveluja sairauden edetessä. Suurin osa vanhustenhuollon palveluja tarvitsevista on muistisairaita. Vain neljällä prosentilla ympärivuorokautisen hoivan asiakkaista ei ole mitään kognitiivista häiriötä (Kauppinen ym. 2023). Kotihoidon käynnit, vaikka niitä kuinka monta päivässä olisikin, eivät enää auta niitä muistisairaita ihmisiä, joiden sairaus on pitkälle edennyt. Tilanteessa ei myöskään auta yhteisöllinen asuminen, koska ei sielläkään ole ympärivuorokautista tukea.

Nämä yksin jätetyt ikääntyneet ja muistisairaat kuormittavat muita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja – kuten ensihoitoa, ensiapua, terveyskeskussairaaloita, geriatrisia osastoja, akuuttiosastoja, psykogeriatrisia osastoja sekä montaa muuta. Pirkanmaalaiset muistavat viime vuonna Taysin ensiavun Acutan ruuhkautumisen. Acutaan hakeutuivat monet ikääntyneet ihmiset, joilla ei sinällään ollut ensiavun tarve, mutta heillä ei ollut mitään muutakaan paikkaa mihin mennä. Vanhuspalvelut on jo karsittu minimiin, palveluja ei saa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää ambulanssin soittaminen. Acutasta tuli ihmisten säilytyspaikka. Niin sanottuja vuodepaikkoja etsittiin ympäri Pirkanmaata, mutta ei niitä löytynyt, koska ikääntyneiden ympärivuorokautista hoitoa on koko ajan vähennetty ja ilmeisesti kuviteltu, että resurssipulasta kärsivä kotihoito riittää.

Toki ensiapua tarvitsevat myös ikääntyneet ja muistisairaat, mutta ensiavulla ei ole tarkoituksenmukaista paikata kotihoitoa tai ympärivuorokautista hoivaa – se vasta kalliiksi tulisikin. Säästöjä ei siis tehdä vähentämällä ympärivuorokautista palveluasumista ja säännöllisen kotihoidon osuutta. Säästöjä itse asiassa tehtäisiin näitä lisäämällä. Tällöin kotihoidon (joka on halvempaa kuin ympärivuorokautinen hoito) turvin pärjäisi useampi, eivätkä he joutuisi heitteille. Kotihoito ei kuitenkaan riitä kaikille, kuten muistisairaille, joiden sairaus on pitkälle edennyt. Heidän oikea-aikainen muuttonsa uuteen kotiin (ympärivuorokautiseen palveluasumiseen) vähentäisi muiden palvelujen, kuten ensiavun, kuormittumista. Säästöjä tulisi siitä, että epätarkoituksenmukainen muiden kalliiden palvelumuotojen kuormitus vähenisi. Tarvitaan siis enemmän kotihoitoa ja enemmän ympärivuorokautista palveluasumista.

No miten sitten olisi säästöjen saaminen perhe- ja omaishoidolla? Perhehoidon lisäämistä ja kehittämistä kannatan, ikääntyneiden perhehoidon saralla on runsaasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ollenkaan riittävästi hyödynnetä. Mutta perhehoidosta pitäisi saada kannattavaa. Perhehoidon palkkiot ovat pienet eikä uusia perhekoteja perusteta kovin nopeasti. Nostaisin perhehoidon palkkioita.

Samoin tekisin omaishoidon palkkioille. Nostaisin palkkioita reilusti ja lieventäisin kriteerejä. Kehittäisin omaishoitajia tukevia palveluja. Tämä säästäisi merkittävästi. Omaiset hoitavat nimittäin jo nyt suurimman osan maamme ikääntyneistä ja tutkimusten mukaan säästävät yhteiskunnalta jopa pari miljardia euroa (Kehusmaa 2014). Kaikilla ei ole omaisia, mutta onnekkailla ikääntyneillä on terveitä ja hyväkuntoisia omaisia, joilla on aikaa ja tietämystä taistella palvelujen saamiseksi. Heiltä emme voi vaatia tämän enempää. He ovat jo nyt kovilla.

Entä säästöjen saaminen yhteisöllisellä asumisella (SHL 21 b §) tai kotihoidon digitaalisilla palveluilla? Haastattelin viime keväänä 60 henkilöä (vanhustenhuollon ammattilaisia sekä ikääntyneitä vammaisia) ympäri maata ikääntyneiden oikeuksien toteutumisesta. Haastattelut ovat osa Itä-Suomen yliopiston Dignity&Disability-tutkimushanketta, jota rahoittaa Suomen Akatemia. Toimin tutkijana hankkeessa. Yhteisöllistä asumista ei kukaan nähnyt nimenomaan palveluja tarvitsevien ikääntyneiden, joista suurin osa on muistisairaita, ratkaisuna. Päinvastoin. Yhteisöllinen asuminen oli jo muutaman hyvinvointialuekuukauden kokemuksella koettu turhana pyörähdyspaikkana, jonne tullaan aivan liian myöhäisessä vaiheessa ja jossa viivähdetään vain sen verran, että paikka ympärivuorokautisesta palveluasumisesta järjestyy. Tällainen pallottelu vie asiakkaiden kuntoa alaspäin ja vie voimavaroja ihan kaikilta – niin asiakkailta, omaisilta, henkilöstöltä kuin palvelujärjestelmältä. Tämäkään peiton leikkaaminen ei auta eikä tuo säästöjä.

Kotihoidon digitaaliset palvelut sen sijaan voivat joltain pieneltä osin ja tiettyjen asiakasryhmien kohdalla jopa säästääkin. Varsinkin joskus tulevaisuudessa. Ratkaisuksi tähän hetkeen tai edes lähitulevaisuuteen siitä ei kuitenkaan ole. Myönnän auliisti, että en ole digipalvelujen asiantuntija, mutta iäkkäiden muistisairaiden kohderyhmää tunnen. Sairauden edettyä pidemmälle harvoja pädit, tabletit, automaattiset dosetit, videopuhelut ja älykellot auttavat.

Ratkaisuja

Mikä sitten säästäisi? Kuten edellä mainitsin, kotihoidon ja ympärivuorokautisen palveluasumisen lisääminen säästäisi soten kokonaiskustannuksia. Samoin perhehoidon lisääminen ja palkkioiden nostaminen, jotta perhekoteja perustettaisiin enemmän. Perhehoito on halvempaa kuin ympärivuorokautinen palveluasuminen. Omaishoitajien palkkioiden nostaminen ja heidän palvelujensa kehittäminen tukisivat heidän jaksamistaan, mikä siirtäisi ympärivuorokautisen palveluasumisen tarvetta, mikä taas säästäisi.

Löytyyhän tutkimuskirjallisuudesta monta muutakin kustannustehokasta keinoa. Eikä edes tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, sillä kustannusvaikuttavia keinoja on kehitetty pitkään myös Suomessa. Noin 20 vuotta sitten toteutetussa suomalaisessa laajassa interventiotutkimuksessa todettiin moniammatillisen yksilöllisesti räätälöidyn omaishoitoperheiden tukitoiminnan tuovan tilastollisesti merkittäviä kustannusvaikutuksia (Eloniemi-Sulkava ym. 2006). Myös suomalaislähtöisen ylpeytemme, nykyään jo maailmanmaineeseen levinneen, ikääntyvien FINGER-elintapaohjelman on todettu sekä ehkäisevän muistisairauksia että säästävän kustannuksia (Kivipelto ym. 2018, Wimo ym. 2023). Liikunnallinen ryhmäkuntoutus säästää palvelujen kokonaiskustannuksia (Pitkälä ym. 2013) ja muistisairaan palveluohjaus pienentää merkittävästi ympärivuorokautiseen hoitoon joutumisen riskiä (Tam-Than ym. 2013).

Lisäksi ehdotan seuraavaa säästötoimenpidettä: lopetetaan vihdoinkin ikääntyneiden ja muistisairaiden syrjintä iän ja vamman perusteella.

Tähän oikea askel on Marinin hallituskaudella hyväksytty uusi vammaispalvelulaki (675/2023, jäljempänä VPL). Viime keväänä hallituksen esitys uudeksi VPL:ksi kävi tiukat perustuslaki- ja sotevaliokuntakierrokset, se ehdittiin nuijia maaliin asti ja sen pitäisi tulla voimaan ensi kuun alusta. Ei siitä täydellistä saatu, mutta parannus se on edelliseen verrattuna. Erityisesti ikääntyneiden vammaisten, kuten muistisairaiden, yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Uusi VPL ei nimittäin syrjisi vammaisia iän eikä diagnoosin perusteella.

Valitettavasti Orpon hallitus on esittänyt uuden VPL:n lykkäämistä ja haluaa muuttaa lain soveltamisalaa (HE 9/2023 vp, s. 7). Lykkäämiselle perustuslakivaliokunta näytti vihreää valoa lausunnossaan 15.9.2023 sangen kyseenalaisen kuulemisprosessin jälkeen (ks. Rautiainen 2023). Ei tarvitse olla selvännäkijä arvatakseen, että hallitus haluaa ikääntymisrajauksen takaisin VPL:iin. Sen ikääntymisrajauksen, jonka viime kevään perustuslakivaliokunta totesi perustuslain vastaiseksi (ks. PeVL 79/2022 vp). Olisihan ikääntymisrajaus myös YK:n vammaissopimuksen vastaista. Sopimuksessa ei rajata mitään ikä-, sairaus- tai vammaryhmää oikeuksien ulkopuolelle. Päinvastoin korostetaan yhdenvertaisuutta. Myös Suomi katsoi sopimusta koskevassa hallituksen esityksessään vammaisuuden käsitteen olevan laaja ja totesi sopimuksen piirissä olevan muun ohella muistisairaat (HE 284/2014 vp, s. 23–24).

Orpon hallituksen esityksessä soveltamisalan tarkentamista perustellaan sillä, että siten vammaispalvelulaki säilyisi vammaisille henkilöille tarkoitettuna erityislakina. Perustelu on kummallinen ja epälooginen. Jos lain soveltamisalaa tarkennetaan niin, että jotkut ikä-, sairaus- tai vammaryhmät rajataan lain soveltamisen ulkopuolelle, niin silloinhan laki nimenomaan säilyisi vain osalle vammaisia ja näin syrjisi osaa. Hallitus tukisi kahden kerroksen kohtelua – tässäkin asiassa. VPL on aina ollut erityislaki ja myös viime keväänä hyväksytty uusi VPL sitä olisi, eihän se ole mihinkään muuttumassa.

Esitys muistuttaa, että iäkkäiden henkilöiden palvelut tulisi järjestää pääosin sosiaalihuoltolain perusteella (HE 9/2023 vp, s. 5). Totta kai näin. Samalla tavalla kuin muidenkin ikäryhmien. Ei ikääntyminen aiheuta vammautumista. Eivät kaikki ikääntyneet ole vammaisia. Mutta esimerkiksi etenevät neurologiset sairaudet voivat aiheuttaa vammautumista. Kuten vaikkapa MS-tauti. Tai totta tosiaan Alzheimerin tauti, joka on neurologinen sairaus, johon voi sairastua huomattavan nuorenakin. Sosiaalihuoltolaki säilyy siis edelleen yleislakina. Ei tämäkään asia ole mihinkään muuttumassa.

Ei myöskään tarvitse pelätä sitä, että uudella VPL:lla nyt jotenkin paikattaisiin ikääntyneiden hoidon ja hoivan järjestämistä. Ensinnäkin tällaisella retoriikalla maalataan vinoutunutta kuvaa siitä, että ikääntyneen vammaisen tarpeet liittyvät ainoastaan hoitoon ja hoivaan. Myös ikääntyneillä vammaisilla voi olla samanlaisia palveluntarpeita kuin nuoremmilla. Lain 1 § sanelee, mihin tarkoitukseen laki on tarkoitettu. Lakia ei tietenkään ole tarkoitettu hoidon ja hoivan järjestämiseen. Minkään ikäiselle vammaiselle henkilölle. Ei siis myöskään ikääntyneille hoidon ja hoivan tarvitsijoille. Ei myöskään sellaisille muistisairaille, joiden palvelutarve on hoitoa tai hoivaa. Ei tietenkään. Hoidon ja hoivan järjestämiseen kaiken ikäisille vammaisille ovat ihan muut lait.

Onneksi kyseinen esitys ei sentään perustele ikääntyneiden vammaisten syrjintää sillä, että vanhathan saavat vanhuspalvelulain nojalla palvelunsa, mitä niin kovin usein kuulee. Toki vanhuspalvelulaki on varsinkin symbolisesti tärkeä laki, mutta eihän se mitään palveluja iäkkäille takaa. Ei siellä säädetä mistään konkreettisista palveluista tai subjektiivisista oikeuksista.

Jostain ihmeellisestä syystä ei ymmärretä, että ei ikääntyneiden vammaisten syrjintä mitään säästöjä toisi. Päinvastoin. Jos panostaisimme ikääntyneidenkin vammaisten osallisuuteen ja toimintakyvyn tukemiseen –mitä vammaispalvelut tekevät – kalliimpien palvelumuotojen tarve lykkääntyisi ja vähenisi. Mikä sitten oikeasti säästäisi.

Jos otamme muistisairaat erityisen tarkastelun kohteeksi, niin on muistutettava, että tutkimusten mukaan muistisairauden puhkeamisen siirtäminen viidellä vuodella vähentäisi dementian esiintyvyyden puoleen. (Brookmeyer ym. 1998). Kyseessä olisi todella merkittävä euromäärä. Tukemalla muistisairaan osallisuutta, osallistumista ja itsenäistä elämää (kirjaimellisesti uuden VPL 1 § mukaan) esimerkiksi liikkumisen tuella, henkilökohtaisella avulla ja tuetulla päätöksenteolla tuetaan muistisairaan arkea ja toimintakykyä ja hidastetaan muistisairauden etenemistä ja täten lykätään sairauden dementia-vaihetta. Mikä jälleen lykkää kallista ympärivuorokautista hoivaa ja tuo siis säästöjä.

Lopuksi

Ymmärrän, että tämä kirjoitukseni on melkoisen patoutunutta tekstiä ja siitä paistanee turhautumiseni. Ymmärrän myös, jos joku väittää, että paikoitellen poikkean asiantuntijan ja tutkijan position ulkopuolelle ja annan sydämeni kirjoittaa. Mutta minua rehellisesti sanottuna hirvittää tämänhetkinen tilanne. Vanhustenhuollon tila, ikääntyneiden syrjintä ja heidän hyvinvointiinsa kohdistuvat säästöt kertovat myös maamme arvovalinnoista. Milloin meidän arvomme ajautuivat tähän rappioon?

Ymmärrän vanhustenhuollon kriisin, velkataakan, sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten pulan, säästötarpeen enkä mitään niistä kiistä. Mutta en hyväksy eri ikäisten aikuisten ihmisten tai tiettyjen diagnoosien saaneiden syrjintää. En myöskään ymmärrä, miksi säästötoimia suunnitellaan edelleen vastoin tutkittua tietoa ja asiantuntijoiden ehdotuksia. Ei sitä peittoa ihan oikeasti kannata jatkaa hölmöläisten tapaan.

Lähteet ja kirjallisuutta

HE 284/2014 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyn yleissopimuksen ja sen valinnaisen pöytäkirjan hyväksymisestä sekä laeiksi yleissopimuksen ja sen valinnaisen pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja eduskunnan oikeusasiamiehestä annetun lain muuttamisesta.

HE 9/2023 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle vammaispalvelulain ja eräiden siihen liittyvien lakien voimaantulon lykkäämistä koskevaksi lainsäädännöksi.

Eloniemi-Sulkava U. – Saarenheimo M. – Laakkonen M.L. – Pietilä M. – Savikko N. – Pitkälä K. (toim.) 2006. Omaishoito yhteistyönä. Iäkkäiden dementiaperheiden tukimallin vaikuttavuus. Vanhustyön keskusliitto. Gummerus Kirjapaino.

Hoppania H.K – Mäki-Petäjä-Leinonen A. – Nikumaa H. 2017. (Un)equal Treatment? People with Dementia Between Elder Care and Disability Services in Finland. European Journal of Social Security, 19(3), s. 225–241.

Kauppinen S. – Forsius P. – Kainiemi E. 2023. Iäkkäiden palvelujen järjestämisen tila hyvinvointialueiden aloittaessa. Vanhuspalvelujen tila -seurannan järjestäjäkyselyn tuloksia 2014–2022. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 4/2023.

Kehusmaa S. 2014. Hoidon menoja hillitsemässä: heikkokuntoisten kotona asuvien ikäihmisten palvelujen käyttö, omaishoito ja kuntoutus. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 131. Kelan tutkimusosasto.

Mäki-Petäjä-Leinonen A. 2022. Asiantuntijalausunto HE 191/2022 vp Hallituksen esityksestä 9.11.2022.

Ngandu T. – Lehtisalo J. – Solomon A. – Levälahti E. – Ahtiluoto S. – Antikainen R. – Bäckman L. – Hänninen T. – Jula A. – Laatikainen T. – Lindström J. – Mangialasche F. – Paajanen T. – Pajala S. – Peltonen M. – Rauramaa R. – Stigsdotter-Neely A. – Strandberg T. – Tuomilehto J. – Soininen H. – Kivipelto M. 2015. A 2 year multidomain intervention of diet, exercise, cognitive training, and vascular risk monitoring versus control to prevent cognitive decline in at-risk elderly people (FINGER): a randomised controlled trial. Lancet 2015:385, s. 2255–2263.

Nikumaa H. – Mäki-Petäjä-Leinonen A. 2022. Vammaispalvelulain uudistus voi johtaa muistisairaiden syrjintään. Helsingin Sanomat vieraskynä 17.10.2022.

PeVL 79/2022 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä (HE 191/2022) eduskunnalle vammaispalvelulaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi

PeVL 1/2023 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä vammaispalvelulain ja eräiden siihen liittyvien lakien voimaantulon lykkäämistä koskevasta lainsäädännöstä.

Tam-Than H. – Cepoiu-Martin M. – Ronksley P. – Maxwell C. – Hemmelgarn B. 2013. Dementia case management and risk of long-term care placement: a systematic review and meta- analysis. International journal of geriatric psychiatry 28(9), s. 889–902.

Wimo A. – Handels R. – Antikainen R. – Eriksdotter M. – Jönsson L. – Knapp M. – Kulmala J. – Laatikainen T. – Lehtisalo J. – Peltonen M. – Sköldunger A. – Soininen H. – Solomon A. – Strandberg T. – Tuomilehto J. – Ngandu T. – Kivipelto M. 2023. Dementia prevention: The potential long-term cost-effectiveness of the FINGER prevention program. Alzheimer’s & Dementia, 19(3), s. 999–1008.

Pitkälä K. – Pöysti M. – Laakkonen M.-L. – Tilvis R. – Savikko N. – Kautiainen H. – Strandberg T. 2013. Effects of the Finnish Alzheimer Disease Exercise Trial (FINALEX): A Randomized Controlled Trial. JAMA Internal Medicine, 173(10), s. 1–8.

Rautiainen P. 2023. Tapahtui niinä päivinä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa… Tilapäivitys Pauli Rautiaisen facebook-sivuilla 15.9.2023. Saatavilla https://www.facebook.com/pauli.a.rautiainen.

Kröger T. – Puthenparambil J. – Van Aerschot L. 2019. Care Poverty: Unmet Care Needs in a Nordic Welfare State. International journal of care and caring 3, no. 4, s. 485–500.

Kivipelto M. – Mangialasche F. – Ngandu T. 2018. Lifestyle interventions to prevent cognitive impairment, dementia and Alzheimer disease. Nature Reviews. Neurology, 14(11), s. 653–666.

Brookmeyer R – Gray S – Kawas C. 1998. Projections of Alzheimer’s disease in the United States and the public health impact of delaying disease onset. American Journal Public Health 88, s. 1337–1342.

Hyvinvointioikeuden keskus täyttää viisi vuotta 2023 ja juhlii kasvuaan alan merkittävimmäksi tutkimus- ja opetuskeskittymäksi Suomessa.
Hyvinvointioikeuden keskus kokoaa yhteen ihmisten hyvinvointiin liittyvän oikeustieteellisen tutkimuksen, asiantuntijuuden ja koulutuksen Itä-Suomen yliopistossa. Itä-Suomen yliopisto onkin ainoa yliopisto Suomessa, jossa voi valita hyvinvointioikeuden pääaineeksi. Keskuksessa toimii noin 30 tutkijaa eri hyvinvointioikeuden aloilta.

Julkaistu

Muuttunut asiakasmaksulaki lääkekustannusten vähennysoikeuden osalta ongelmallinen

 

Soili Törmälehto ja Anita Palukka

Törmälehto, FaT, KTM, työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa ja on väitellyt lääketaloustieteen tutkimusryhmästä farmasian laitokselta. Palukka, ON, KTM, FM, viimeistelee pro gradu -tutkielmaansa muuttuneesta asiakasmaksulaista Itä-Suomen yliopistossa.

 

Ikääntyneiden tehostetun palveluasumisen pitkäaikaisasiakkaita on Suomessa noin 40 000 henkilöä. Asiakkaista 86 % on 75 vuotta täyttäneitä, ja yli puolet on muistisairaita. Pitkäaikaisen tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista säädetään 1. heinäkuuta 2021 muuttuneessa asiakasmaksulaissa. Asiakasmaksulaki on osoittautunut lääkekustannusten vähennysoikeuden osalta ongelmalliseksi.

Asiakasmaksulaki muuttui heinäkuussa

Pitkäaikaisen tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista säädetään 1. heinäkuuta muuttuneessa asiakasmaksulaissa ensimmäistä kertaa. Asiakasmaksulakiin tehtyjen muutosten tarkoituksena on ollut yhdenmukaistaa tehostetun palveluasumisen ja pitkäaikaisen laitoshoidon asiakasmaksuja sekä kuntien maksukäytäntöjä. Muutoksen myötä tehostetun palveluasumisen asiakas maksaa hoivaan ja huolenpitoon liittyvistä palveluista kuukausittain yhden maksun pitkäaikaisen laitoshoidon asiakkaan tapaan, mutta toisin kuin laitoshoidon asiakas, vastaa hän kuitenkin itse asumis- ja lääkemenoistaan. Näiden menojen aiheuttamaa maksurasitusta on kevennetty siten, että tehostetun palveluasumisen asiakkaalla on oikeus laajempiin kuukausituloista tehtäviin vähennyksiin ja suurempaan kuukausittaiseen vähimmäiskäyttövaraan kuin pitkäaikaisen laitoshoidon asiakkaalla.

Kuukausituloista tulee vähentää lääkekustannukset

Asiakasmaksulain mukaan tehostetun palveluasumisen asiakkaan kuukausituloista tulee vähentää terveydenhuollon ammattihenkilön, tavallisimmin lääkärin, määräämien lääkkeiden, kliinisten ravintovalmisteiden ja perusvoiteiden kustannukset. Sairausvakuutuslain nojalla korvattavien valmisteiden kustannukset huomioidaan aiheutuneiden kustannusten mukaan, kuitenkin enintään vuosiomavastuun (ns. lääkekatto 579,78 euroa vuonna 2021) suuruisena.  Muiden kuin sairausvakuutuslain nojalla korvattavien valmisteiden (ns. ei-korvattavat) osalta laissa ei aseteta kustannuksille euromääräistä ylärajaa, mutta vähennyksen saamiseksi niistä tulisi esittää lääkärin antamaa lausunto tai muu luotettava selvitys tarpeellisuudesta terveydelle.

Lääkkeen tarpeellisuutta ei voi päätellä korvaus- eikä myöskään reseptistatuksen perusteella

Uuden sääntelyn ongelmana on, että ei-korvattavien valmisteiden tarpeellisuus tulee osoittaa viranomaiselle lisäselvityksin, vaikka lääkkeitä ei voi asettaa tarpeellisuusjärjestykseen korvattavuuden perusteella. Lääkkeen määräämisestä annetun asetuksen mukaan lääkäri saa määrätä lääkkeitä, olivatpa korvattavia tai eivät, vain henkilölle, jonka lääkityksen tarpeesta hän on varmistunut omalla tutkimuksellaan tai muulla luotettavalla tavalla. Korvausjärjestelmään kuuluva lääkekin voi terveydentilan muuttuessa käydä tarpeettomaksi. Lääkkeen käyttö kuitenkin jatkuu, jos lääkehoitoa ei säännöllisesti arvioida.

Lääkevalmisteiden, kliinisten ravintovalmisteiden ja perusvoiteiden korvattavuudesta päättää puolestaan sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimiva lääkkeiden hintalautakunta. Päätöksenteko perustuu lääkeyrityksen hintalautakunnalle toimittamaan hakemukseen ja sairausvakuutuslakiin. Korvattavuus valmisteelta puuttuu, jos hintalautakunta on hylännyt hakemuksen tai jos lääkeyritys ei ole hakenut korvattavuutta.

Lääkkeen tarpeellisuutta ei myöskään voida arvioida sen perusteella, onko kyseessä lääkemääräyksen vaativa reseptilääke vai ilman reseptiä toimitettava itsehoitolääke (ns. käsikauppalääke). Itsehoitolääkkeen erona reseptilääkkeeseen nähden voi olla esimerkiksi valmisteen pienempi vahvuus tai pakkauskoko. On ymmärrettävää, että apteekista itse, ilman lääkemääräystä, ostettuja itsehoitovalmisteita ei voitaisi suoraan hyväksyä asiakkaan menoksi. Tehostetussa palveluasumisessa käytettävät itsehoitolääkkeet ovat kuitenkin toimintayksikön lääkärin määräämiä ja terveydelle tarpeelliseksi katsomia, vaikka lääke toimitetaan apteekista ilman virallista lääkemääräystä. Itsehoitolääke voi kuulua korvausjärjestelmään, jolloin lääkkeestä saa korvauksen lääkemääräyksellä toimitettaessa. Toisaalta reseptilääkkeestäkään ei välttämättä aina saa korvausta.

Samaa vaikuttavaa ainetta sisältäviä lääkevalmisteita voi olla markkinoilla sekä korvattavina että ei-korvattavina. Valmisteen valintaa ei kuitenkaan ohjaa pelkästään vaikuttava aine ja korvattavuus vaan myös hoidollinen tarkoituksenmukaisuus. Esimerkiksi iäkkäiden kohdalla tulee harkita, onko valmiste helposti nieltävä.

Kelan lääkeostojen rekisterin mukaan vuonna 2019 korvausjärjestelmään kuuluvien lääkkeiden vuotuiset kustannukset 75 vuotta täyttäneillä olivat keskimäärin 976 euroa, mikä ylittää lääkekaton. Korvausjärjestelmän ulkopuolella on kuitenkin monia yleisiä iäkkäiden hoidossa käytettäviä lääkevalmisteita, jotka voivat muodostaa jopa suurimman osan asiakkaan lääkekustannuksista.

Kaikki kunnat eivät huomioi lääkekustannuksia lain edellyttämällä tavalla

Myös asiakasmaksu- ja sairausvakuutuslain tulkinta on osoittautunut haasteelliseksi. Ainakin osa kunnista näyttäisi tulkitsevan säädöksiä virheellisesti siten, että sekä korvattavien että ei-korvattavien lääkkeiden kustannukset hyväksytään vähennyksinä ilman lääkärin lausuntoa, mutta korkeintaan lääkekattoa vastaavaan summaan asti. Ei-korvattavat lääkkeet eivät kuitenkaan kerrytä lääkekattoa, eivätkä oikeuta lisäkorvaukseen, vaan asiakkaan tulee maksaa ne kokonaan itse myös lääkekaton täytyttyä. Kuntien antama ohjeistus ja tiedottaminen lääkkeiden vähennysoikeudesta on myös valitettavan puutteellista. Jos kunnat eivät noudata kaikilta osin asiakasmaksulainsäädäntöä, merkitsee se asiakkaalle suurempia asiakasmaksuja ja vähemmän varoja muihin menoihin.

Tarkastelun keskiössä tulisi olla lääkehoidon kokonaisuus

Kuntien tulisi huomioida tehostetun palveluasumisen maksupäätöksissä ei-korvattavat lääkkeet aiheutuneiden kustannusten mukaan ilman euromääräistä ylärajaa siten kuin laissa edellytetään. Kun kyse on kaikkein heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä – iäkkäistä muistisairaista – olisi myös kohtuullista, että asiakasmaksulaki sallisi lääkekustannusten huomioimisen ilman erillisiä lausuntoja. Näin lääkäreiden aika säästyisi muuhun – lausuntoja tähdellisempään – työhön.

Yksittäisten lääkkeiden tarpeellisuuden arviointia mielekkäämpää olisi tarkastella iäkkään lääkehoidon kokonaisuutta ja sitä, onko lääkehoito rationaalista eli vaikuttavaa, turvallista, laadukasta, taloudellista ja yhdenvertaista. Kansallisten laatusuositusten mukaan ympärivuorokautisen hoidon asiakkaiden lääkehoidon kokonaisarvioinneista tulisi huolehtia ja lääkehoidon tarkistus tulisi tehdä vähintään puolivuosittain.

Jos tehostetun palveluasumisen yksiköissä noudatetaan lääketieteellisiä hoitosuosituksia ja palvelujen laatusuosituksia, tulee jokaisen asiakkaan lääkehoidon tarpeellisuus arvioiduksi säännöllisesti.

Maksupäätöksissä asiakkaita on kohdeltava lääkevähennysten osalta yhdenvertaisesti.

 

Lähteet

Aaltonen K. (2018) Onko lääkkeeseen varaa? SIC! Lääketietoa Fimeasta 4/2018.

Ahonen, J. – Karjalainen, M. – Kuohukivi, A. – Ojala, R. (2013) Pitkäaikaispotilaiden lääkehoidon järkeistäminen palvelukeskuksessa. SIC! Lääketietoa Fimeasta 2/2013.

Jauhonen, H-M. – Jyrkkä, J. (2020) Monilääkitys ja lääkekustannukset kasvussa iäkkäillä. SIC! Lääketietoa Fimeasta 3/2020.

Kurki, P. (2012) Millainen lääke sopii itsehoitoon? SIC! Lääketietoa Fimeasta 1/2012.

Pelkonen, L. (2011) Miten lääke pääsee korvausjärjestelmään? SIC! Lääketietoa Fimeasta 2/2011.

Raivio, M. – Hartikainen, S. (2020) Ikääntyneen optimoitu lääkehoito perusterveydenhuollossa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 136, s. 1590–1597.

Salminen, O. – Tuominen, RK. (2018) Itsehoitolääkkeet osana lääkehoitoa – tunnistammeko riskit? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 134, s. 2024–2030.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto. (2020) Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023. Tavoitteena ikäystävällinen Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:29. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2019. (2020) Tilastoraportti 45/2020.

Suomen virallinen tilasto, Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut. THL.

Voipio-Pulkki, L-M. – Mäntyranta, T. (2017) Edistetään yhdessä järkevää lääkehoitoa. SIC! Lääketietoa Fimeasta 3–4/2017.

Julkaistu

Digisti kohti yliopistojen yhteisiä oikeustieteen opintoja

UEF Law School toteutti oikeustieteen opintoja Digicampus-pilvioppimisympäristössä. Law and the Internet-verkkokurssi toteutettiin yhteistyönä Turun yliopiston kanssa 80 opiskelijalle. Lisäksi UEF tuottaa Lainsäädäntötutkimuksen perusteet -kurssin myös Turun oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoille. OKM:n rahoittaman hankkeen tarkoitus on purkaa yksiköiden päällekkäisyyksiä ja luoda edellytykset alan valtakunnallisen opetusyhteistyön syventämiselle.

 

Mikä on DigiCampus?

DigiCampus on syksyllä 2018 käynnistynyt opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama ja Itä-Suomen yliopiston koordinoima korkeakoulutuksen kehittämishanke. Hankkeessa luodaan korkeakoulujen digitaalinen pilvioppimisympäristö (Digicampus) ympärivuotisten opiskelumahdollisuuksien tukemiseksi, tuotetaan pedagogis-digitaalinen tukipalvelujen toimintamalli ja oppimisympäristön laatumittari, sekä kehitetään kampusten fyysis-digitaalista oppimismaisemaa. Lisäksi opiskelun etenemisen joustavuutta edistetään kehittämällä Exam-tenttipalvelua. Hankkeen tärkeitä arvoja ja osa-alueita ovat saavutettavuus, osallisuus ja esteettömyys.

Digicampukseen kuuluu kolme sisältöhanketta (biotalous, kemia ja oikeustiede), jotka toimivat pilotteina ja tuottavat sisältöä pilvioppimisympäristöön. Oikeustieteen DigiPeda-osahankkeen tavoitteena on ollut kehittää Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen ja Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yhteisiä opintoja. Tarkoitus on purkaa yksiköiden päällekkäisyyksiä ja luoda edellytyksiä alan valtakunnallisen opetusyhteistyön syventämiselle.

Päällekkäisyyksien purkaminen mahdollistaa osallistuvien yksiköiden profiloitumisen sekä opetusresurssien kustannustehokkaan käytön opetuksen kehittämisessä. Esimerkiksi tänä keväänä Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden on mahdollista suorittaa UEF:n Lainsäädäntötutkimuksen perusteet -opintojakso, josta Turussa ei muuten olisi opetusta. Hankkeessa kehitettävät mallit siis parantavat opiskelijoiden mahdollisuuksia saada kattavasti mahdollisimman asiantuntevaa opetusta.

 

Law and the Internet -kurssi yhteistyön pilottina

Lokakuussa 2019 toteutettiin ensimmäinen UEF:n oikeustieteiden laitoksen ja Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yhteinen opintojakso Law and the Internet. Opintojaksolle hyväksyttiin yhteinen opetussuunnitelma molemmissa yliopistoissa  keväällä 2019. Kurssin sisältö ja suoritustapa olivat molemmissa yksiköissä yhtenevät. Kurssin pystyi suorittamaan sekä 3 op että 5 op laajuisena.

Law and the Internet -kurssilla oli  40 opiskelijaa molemmissa yliopistoissa, eli yhteensä kurssilla oli opiskelijoita 80. Heterogeeniseen opiskelijajoukkoon kuului sekä perustutkinto-opiskelijoita että kansainvälisiä vaihto-opiskelijoita. Turun yliopistossa kurssille osallistui myös kansainvälisen maisteriohjelman opiskelijoita. Noin 60 opiskelijaa suoritti kurssin 5 op:n laajuisena ja 20 3 op:n laajuisena.

Itä-Suomen yliopistossa kurssin vastuuopettajana toimi professori Katja Lindroos ja Turun yliopistossa  tutkijatohtori Daniel Acquah. Lindroosin kokemukset yhteisestä kurssista olivat pääosin positiiviset.

Opiskelijat olivat tyytyväisiä kurssiin. Kurssin suoritusmuoto ja verkkokurssin toteus saivat erityisen positiivista palautetta. Opiskelijat suhtautuivat myös ymmärtäväisesti Digicampus-pilvialustan alkukankeuteen, ja kiittivät Digicampuksen teknistä tukea nopeasta reagoinnista ongelmiin.

Opettajan näkökulmasta haasteita aiheuttivat muun muassa yliopistojen erilaiset tekniset ratkaisut esimerkiksi luentojen striimauksessa. Opettajan ja opiskelijoiden välisen vuorovaikutuksen toteuttaminen alustan  välityksellä toimi hyvin. Opiskelijoiden kyselyjen ohjaamisessa oikean yliopiston vastuuopettajalle oli haasteita. Verkkokurssin toteuttaminen vaati toki opettajaltakin kokemusta ja teknisen alusta tuntemusta.

Parhaimmillaan yhteistyössä toteutettava kurssi kuitenkin mahdollistaa resurssien ja asiantuntemuksen jakamisen ja antaa opiskelijoille tilaisuuden verkostoitua toisen tiedekunnan opiskelijakollegoiden kanssa. Opiskelijat pitivät kurssialustalla suoritettavaa pienryhmäkeskustelua antoisana juuri siksi, että pääsivät keskustelemaan muiden kuin oman yliopistonsa opiskelijoiden kanssa.

 

Katja Lindroos
Hanna Partinen
Sampo Mielityinen

Julkaistu

Suuntaa ja syvyyttä yhteisoppimisesta

 

 

 

Heimo Saari
Kirjoittaja opiskelee oikeustieteitä Itä-Suomen yliopistossa.

 

Idea

Aloin vuosi sitten opiskella oikeustieteitä Joensuussa. Jo alussa huomasin tehtävien ja itseoppimisen määrän erittäin suureksi. Opiskeltavana oli laajoja kokonaisuuksia, joihin ei järkytykseltään ehdi eikä osaa kysyä tarkennuksia luennoilla. Palautetta tehtävistä oli mahdoton saada kesken kurssin, joten tunsin jääväni yksin oppimiseni kanssa. Yhdessä oppimisesta oli puhuttu, mutta vain mainintana.

Kuulin tänä syksynä sattumoisin ystävältäni läksykerhoista, joita järjestetään viikoittain tietojenkäsittelytieteessä. Niihin osallistuminen oli täysin vapaaehtoista, mutta suositeltavaa. Halusin luoda myös oikeustieteiden opiskelun tueksi ryhmän, joka antaisi itselleni ja muille mahdollisuuksia oppia laajoja kokonaisuuksia yhdessä tekemällä. En tiennyt ennalta, mitä yhteisoppiminen voisi olla käytännössä, mutta ajattelin toiminnan muotoutuvan, mikäli vain saan ihmisiä mukaan siihen. Siitä alkoi rohkeuden kerääminen ja  epämukavuusalueelle siirtyminen.

Ideasta toteutukseen

Alkusyksyn yleishallinto-oikeuden luennolla nousin ylös ja kerroin ideastani. Loin WhatsApp-ryhmän, jonka linkitin opintojakson Digicampus-ympäristöön. Tiedotin asiasta myös Twitterissä. WhatsApp-ryhmään liittyi 39 jäsentä, joiden kanssa sovimme ensimmäisen tapaamisen samana iltana. Ryhmässä ihmiset saivat vapaasti kysyä mitä tahansa heitä askarruttavia kysymyksiä. Siellä jaettiin tietoa muun muassa SoundCloudin ”Hallintolaki puhuttuna”-tiedoston etsimisestä, tenttiin valmistautumisesta ja tapaamiskerroista.

Kävin yliopiston kirjastolla kysymässä tiloista, joissa opiskelijat voisivat keskustella vapaasti koko päivän ajan. Ryhmätyötilat olivat kaikki varattuja, joten kirjaston henkilöstö ohjeisti minua ottamaan yhteyttä tilavarauspalveluun. Sen kautta sain tilat varattua helposti sähköpostitse. Palvelu kertoi myös tilojen rajallisuudesta: yliopistolla ei välttämättä ole antaa tiloja käyttöön koko päiväksi, joten aikatarve täytyy määritellä todellisen tarpeen perusteella.

Tapaamisten kulku

Yhteisoppimisryhmä kokoontui yleishallinto-oikeuden kurssin aikana seitsemän kertaa kolmen viikon aikana. Osallistumismäärä vaihteli kolmen ja viidentoista välillä. Ennen ensimmäistä kertaa olin kysynyt WhatsAppissa, mitä haluaisimme yhdessä oppia.

Ensimmäisen tapaamisen alussa porukka istui luokassa kuin odottaen jonkun ottavan ohjat. Jälleen hyppäsin epämukavuusalueelleni ja avasin tyhjän Word-tiedoston kaikkien nähtäväksi. Päädyimme tekemään aikaisemman vuoden tenttiä yhdessä. Keskustelimme ja jaoimme tietoa kaikilta osa-alueilta:

  • Mistä löydämme oikeat pykälät?
  • Mitkä ovat tapauksen tosiseikkoja?
  • Miten kirjoitetaan valmis vastaus?
  • Kuinka lakeihin viitataan tenttivastauksessa?

Lopuksi katsoimme mallivastausta. Huomasimme onnistuneemme neljän tunnin aikana ratkaisemaan tiimityönä tenttitehtävän yhtä pistettä vaille täysin pistein. Teimme yhdessä keskustelemalla myös seuraavan luentokerran kotitehtävät. Näin jatkettiin kaikilla tapaamiskerroilla.

Kokemuksia ja palautetta

Tehtävien tekeminen yhdessä tuntui alkujärkytyksen jälkeen luontevalta. Argumentointi puolesta ja vastaan löylytti keskustelua ja lisäsi innostusta aiheeseen. Löysimme yhdessä avaimia lukkoihin, joita yksin opiskellessa muodostuu helposti. Huomasin oppineeni aihealueesta laajasti ja valmistautuvani tenttiin oman lukemiseni ohella. Oli myös mahtavaa tutustua uusiin ihmisiin ja oppia heidän kanssaan. Kasvojen menettämisen pelko kuuluu asiaan, mutta väliäkö sillä; opitpahan jotain uutta itsestäsi ja kurssista!

Kaikille yhdessä oppiminen ei varmastikaan sovi tai ole mahdollista yhtä hyvin, sillä osallistujia oli kurssin osallistujamäärän nähden melko vähän. Erilaisten opiskeluvaihtoehtojen antaminen eri opiskelijoille on kuitenkin juuri se tyyli, jolla oppi menee parhaiten perille.

Yhteisoppimisryhmä sai paljon kiitosta siihen osallistuneilta. Tässä muutama katkelma palautteista:

”Kiitos vastauksesta kaikille, olen taas viisaampi. Näin etäopiskelijana tämmöset ryhmät on niin parhaita kun saa infoa kunhan vaan kysyy.”

”Koska opiskelen opettajaksi ja pakollisena osana rehtorin opintoja on myös yleishallinto-oikeuden kurssi ilman oikeustieteellisen kirjoittamisen kurssia en ymmärtänyt ennen, miten kirjoitetaan tenttikysymyksiin vastauksia oikein. Kiitos kun järjestit!”

”Olen aina ollut vahvasti yksilösuorittaja, mutta kun avoimen kautta oikeusjärjestysopintoja aloitin, eräs HTM:n tutkinnon Itä-Suomen yliopistosta suorittanut ja nyttemmin korkeassa virassa oleva ystäväni sanoi jotain, mikä jäi mieleen: ”Yksin kotona lukevasta voi tulla kirjaviisas, mutta työelämän vaatiman soveltamisen taidon oppii vain, kun asioita pohdiskelee muiden kanssa.” Yhteisoppimisryhmässä huomasin monta kertaa, että ajatus, joka itselle jostain tehtävästä tuli ja josta vankkumatta olisin yksin pitänyt kiinni, ei aina ollutkaan se oikea vaan yhdessä asioita pureskelemalla oikeudelliset ongelmat aukesivat hyvin laaja-alaisesti, ja montaa oikeuslähdettä apuna käyttäen ryhmänä saatiin kysymykseen kattava, hyvä vastaus. Miksi puurtaa yksin, kun muiden kanssa oma ajattelu saa uutta suuntaa ja syvyyttä? Siinä ajassa, kun tehtävän olisi pakertanut omin päin ja mahdollisesti oman ensimmäisen ajatuksen johtamana käsitellyt tapausta väärästä näkökulmasta, saimme yhdessä paljon enemmän aikaan. Yhteisoppimisryhmässä olemme osiemme summa. Suosittelen lämpimästi kaikkia tulemaan mukaan! Ryhmässä saa rohkeasti osallistua keskusteluun pelkäämättä lainkaan, että ”entä jos menee väärin?” Ei haittaa vaikka menisikin, niistä me kaikki opitaan, kun oikea vastaus etsitään :)”

Vastuualueet yhteisoppimisryhmissä

Niin tiiminvetäjällä, opiskelijoilla, opettajilla kuin yliopistollakin on omat roolinsa yhteisoppimisryhmien toteuttamisessa:

Opiskelijat

·         Osallistuminen
·         Keskusteleminen
·         Tiedonjakaminen
·         Avoimuus
·         Motivoitunut asenne

 Yliopisto

·         Tilojen käytön
mahdollistaminen
Tiiminvetäjä

·         Tiedottaminen
·         Tilojen etsiminen ja vastuu
·         Päivämäärien lukkoon
lyöminen
·         Oman itsensä peliin
laittaminen

 Opettaja

·         Tehtävien antaminen
·         Kannustaminen

Erityiset kiitokset opettajille Jonna Kosonen ja Ulla Väätänen motivoinnista ja ylimääräistä tehtävistä sekä tilavarauspalvelulle – ilman teitä yhteisoppimisen järjestäminen olisi ollut huomattavasti tuskaisampaa. Rohkaisen kaikkia asiasta kiinnostuneita hyppäämään tuntemattomaan ja asettamaan itsenne epämukavuusalueelle. Käynnistän yhteisoppimistiimejä jatkossakin lukuvuoden aikana vero-oikeuden, yksityisoikeuden ja ympäristöoikeuden perusteista. Tervetuloa mukaan oppimaan yhdessä!

Kirjoittajan yhteystiedot: heimo.saari@hotmail.com, Twitter @SaariHeimo

Julkaistu

Ihmisarvon jäljillä Sveitsissä

 

 


Maija Aalto-Heinilä & Hanna-Maria Niemi
Aalto-Heinilä on oikeusfilosofian yliopistonlehtori ja Niemi tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

 

Yksi tämän hetken tärkeimmistä käsitteistä oikeusteoriassa ja -filosofiassa sekä bioetiikassa on ihmisarvo. Tästä kertoo esimerkiksi se, että tänä vuonna ihmisarvon käsite oli pääteemana niin Law & Society– järjestön Yhdysvalloissa järjestetyssä maailmankongressissa[1], kuin IVR:n (Internationale Vereinigung für Rechts- und Sozialphilosophie) Sveitsin Luzernissa järjestetyssä maailmankongressissa.[2] Hiljattain on myös julkaistu mm. kattava käsikirja Handbook of Human Dignity in Europe[3] sekä suomeksi Veikko Launiksen Ihmisarvo[4]. Esittelemme tässä blogitekstissä viimeaikaista filosofista ihmisarvotutkimusta heinäkuisen Luzernin IVR-konferenssin annin perusteella.

Ihmisarvo on tunnetusti kiistely ja moniselitteinen käsite: erilaisia näkemyksiä vallitsee niin siitä, mihin ihmisarvo perustuu, kuin siitä, mitä ihmisarvoinen kohtelu käytännössä tarkoittaa. IVR-kongressin plenum-esitelmissä ja työryhmissä puolustettiin niin kantilaista, uskonnollista kuin naturalistista ihmisarvon perustaa. Kantilainen käsitys ihmisarvosta lienee tutuin ja suosituin: sen mukaan ihmisarvo perustuu ihmisen rationaalisuuteen ja autonomisuuteen ja kykyyn olla moraalinen toimija. Kantilaiselle ihmisarvokäsitykselle esitetty tyypillisin kritiikki on se, mitä tapahtuu niiden ihmisten ihmisarvolle, joilta nämä ominaisuudet puuttuvat, esimerkiksi vaikean kehitysvamman takia. Peter Schaber nosti ihmisarvon haasteita käsittelevässä paneelikeskustelussa esille sen, kuinka vaikea on muodostaa ihmisarvon määritelmää, joka varmasti kattaa kaikki ihmiset – määritelmästä tulee helposti liian kapea tai liian kattava.  Heiner Bielefeldt ratkaisi ongelman siten, että kaikilla ihmisillä on potentiaalinen kyky vastuulliseen toimijuuteen, vaikka kaikilla tämä kyky ei aktualisoidukaan. Näin ihmisarvo kattaa kaikki ihmiset, mutta ei ulotu Bielefeldtin mukaan ei-inhimillisiin olentoihin (vaikka ihmisillä toki on moraalisia velvollisuuksia niitä kohtaan). Ihmisarvo liittyy siis ennen kaikkea moraaliseen toimijuuteen ja ihmisoikeuksien tehtävä on tukea ja mahdollistaa kaikkien ihmisten toimijuutta – vain ihmiset kykenevät jakamaan vastavuoroisen vastuun toisistaan (ja muusta luonnosta).

Kongressissa törmäsi myös yllättävän usein, ainakin suomalaisen akateemisen (oikeus)filosofian näkökulmasta, käsitykseen, jonka mukaan ihmisarvo voi olla lähtöisin vain kristinuskon Jumalalta.[5] Keskeinen argumentti tälle tuntui olevan, että muuten emme voi selittää ihmisarvon käsitteeseen kuuluvaa sisäisyyttä tai sisäsyntyisyyttä (inherent dignity): jos ihmistä ei ole luotu Jumalan kuvaksi, mistä ihmisarvo ihmiseen sitten tupsahtaa ja mihin se perustuu? Esimerkiksi Angus Menuge kritisoi omassa esitelmässään ”uutta ihmisarvokäsitystä” (new dignity), jossa ihmisarvo on pelkkä yhteisön myöntämä status, jonka yhteisö voi myös halutessaan ottaa pois. Ihmisarvo näyttäytyy Menugen mukaan nykypäivän oikeuskäytännössä sosiaalisena konstruktiona ja ihmisten identiteetin rakentamisen välineenä, mieluummin kuin ihmisluontoon perustuvana, luovuttamattomana, sisäisenä ominaisuutena.[6] Menuge peräänkuulutti paluuta ”vanhaan” ihmisarvokäsitykseen (old dignity), jolloin oikeuden tehtävänä on tunnistaa ja suojella sisäistä ihmisarvoa, eikä taata jokaiselle oikeutta määritellä itse oma käsityksensä ihmisarvoisesta elämästä.

Kongressissa kuultiin kristillisten filosofien vastapainoksi myös islamilaista ihmisarvokäsitystä selventävä esitelmä. Azizah Y. Al-Hibri puolusti Koraanin tulkintaa, jossa ihmiset nähdään pohjimmiltaan samanarvoisina ja erot heidän välillään pelkästään ”kosmeettisina”. Al-Hibri pyrki ennen kaikkea kumoamaan sen tulkinnan, että islaminuskon ytimessä olisi naisten alistaminen ja vähempiarvoisuus, ja osoittamaan, että Koraani päinvastoin tukee naisten vahvoja poliittisia oikeuksia.

Uskonnolliselle käsitykselle täysin päinvastaista näkemystä edusti John Mikhail, joka puolusti naturalistista käsitystä ihmisarvosta. Mikhailin mukaan moraali on ihmisen sisäsyntyinen, luonnollinen ominaisuus ja sitä pitää tutkia empiirisesti. Ihmisoikeudet ja ihmisarvo perustuvat tähän luonnolliseen, ihmisen aivoihin koodattuun ”universaaliin moraalikielioppiin”. Mikhail perusteli kantaansa vetoamalla niin tunnettuihin moraalisen nativismin kannattajiin filosofian historiassa (esimerkiksi Grotius ja Leibniz) kuin empiirisiin tutkimuksiin, jotka osoittavat, että esimerkiksi tietyistä rikos- ja vahingonkorvausoikeuden yleisistä periaatteista vallitsee lähes maailmanlaajuinen konsensus. Mikhailin esitelmä herätti runsaasti keskustelua ja tyypillisin vastaväite oli perinteinen eettisen naturalismin kritiikki – miten siitä, että asiat ovat jollakin tavalla, voi tehdä päätelmiä siihen, miten niiden pitäisi olla? Ihmisillähän saattaa olla myös luonnollisia taipumuksia esimerkiksi rasismiin ja oman ryhmän suosimiseen, jolloin moraaliperiaatteiden pitäisi pikemminkin hillitä näitä taipumuksia kuin vahvistaa niitä.

Mitä ihmisarvoinen kohtelu käytännössä tarkoittaa? Tähänkin kysymykseen esitettiin hieman toisistaan poikkeavia näkökulmia. Catharine MacKinnon kyseenalaisti plenum-esitelmässään ihmisarvon kunnioittamisen periaatteen itsenäisen kyvyn vastata tosielämän ongelmiin. Hänestä käyttökelpoisempi on tosiasiallisen tasa-arvon käsite, johon ihmisarvo on ikään kuin sisäänrakennettu.  Oikeus tasa-arvoon on usein parempi oikeudellinen argumentti kuin ihmisarvon epämääräisempi periaate, johon tuntuu liittyvän jonkinlainen subjektiivisen kokemuksen näkökulma. Oikeuskäytännössä pitäisi siis keskittyä aineellisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumiseen. Toisaalta kongressin työpajoissa nostettiin esiin myös se, miten oikeudellinen ihmisarvon käsite on oikeuden kehittyessä muuttunut. Esimerkiksi Catherine Dupré totesi esityksessään käsitteen saaneen sisältöä erityisesti EU:n perusoikeuskirjan ihmisarvosäännösten myötä. Tämän vuoksi hänestä ei enää missään nimessä pitäisi puhua ihmisarvosta sisällytyksettömänä käsitteenä, vaikka ihmisarvon syvempää teoretisointia edelleen tarvitaankin.

Juridisesti ihmisarvo liittyy myös ns. sosiaalisen minimin tai eksistenssiminimin käsitteeseen. Sosiaalinen minimi tarkoittaa niitä vähimmäisehtoja, joita ilman ihmisarvoinen elämä ei voi toteutua, ja jotka ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sitoutuneiden valtioiden pitäisi kansalaisilleen turvata. Kuten esimerkiksi Elena Pribytkovan esitelmästä kävi ilmi, sosiaaliseen minimiin ei kuulu pelkkä biologinen hengissä selviäminen, vaan myös osallisuus yhteisöelämään. Kongressiesitysten perusteella sosiaalisen minimin progressiivinen turvaaminen niin, että perustavanlaatuiset tarpeet tulevat turvatuksi ilman syrjintää on yleisesti hyväksytty ihmisoikeusperustainen lähtökohta. Eri asia on tämän velvollisuuden tarkempi määrittely, käytännön toteutus ja näkemys siitä, mihin kaikkiin muihin oikeuksiin tai oikeusvaltion elementteihin perustavanlaatuiset sosiaaliset oikeudet oikeastaan vaikuttavat.

Vaikka ihmisarvo on filosofisesti ja juridisesti häilyvä ja määritelmiä pakeneva käsite, siitä voi tavoittaa jotakin olennaista tarkastelemalla arkisia käytäntöjämme. Hendrik Kaptein muistutti millaisia konkreettisia asioita toisten ihmisarvoiseen kohteluun kuuluu: esimerkiksi kohtelias käytös toisia kohtaan (vaikka he olisivat pahimpia kilpailijoitamme), ennakkoluuloton suhtautuminen tuntemattomiin ihmisiin (sen sijaan että heidät tuomitaan jo etukäteen), ihmisten kanssa kommunikoiminen (sen sijaan että puhutaan heistä selän takana), asioiden ja argumenttien kritisoiminen järkiperustein (henkilöön menevän arvostelun sijaan); ja ennen kaikkea, toisen ihmisen kunnioittaminen vapaana ja itsemääräävänä olentona. Näin ihmisarvon saa ikään kuin kaivettua esiin tavoista, joilla kohtelemme toisia, vaikka sille olisi vaikea antaa tyhjentävää määritelmää.

Toinen epäsuora tapa lähestyä ihmisarvoa on tarkastella niitä tapoja, joilla ihmisarvoa voi loukata. Monissa esitelmissä korostettiin erityisesti nöyryytyksen (humiliation) käsitteen läheistä yhteyttä ihmisarvoon. Voitaisiinkin sanoa, että vaikka tutkijat ovat erimielisiä ihmisarvon positiivisesta määritelmästä, konsensus vallitsee kuitenkin siitä, mitkä ovat keskeisiä ihmisarvoloukkauksia. Tiivistetysti, kaikkein loukkaavinta on tulla kohdelluksi pelkkänä esineenä, jonka voi esimerkiksi rikkoa tai myydä, tai siten, että yksilö jätetään täysin huomiotta – hänet sivuutetaan ja jätetään kokonaan pois laskuista. Nöyryyttäminen voi siis tarkoittaa piittaamattomuutta niin yksilön fyysisistä kuin henkisistä ja sosiaalisista tarpeista.

Tulevaisuudessa ihmisarvoon liittyvät filosofiset kysymykset muuttuvat vielä hankalimmiksi tekoälyn ja robotiikan kehittymisen myötä. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi ihmiskehon fyysisistä ja psyykkisistä rajoituksista uusimman teknologian avulla eroon pyrkivästä transhumanismista? Tai posthumanismista, jossa ihminen palautetaan yhdeksi luontokappaleeksi muiden joukkoon, vailla hierarkkisesti ylintä asemaa? Nämä mainittiin kongressissa esimerkkeinä, jotka haastavat perinteisiä ihmiskäsityksiämme ja sitä kautta ihmisarvon ideaa. Tämän blogitekstin kirjoittajat aikovat jatkossa paneutua erityisesti siihen, miten vammaiset henkilöt haastavat ja pakottavat arvioimaan uudelleen ihmisarvon filosofisia perustuksia. Kuten Neus Torbisco Casalsin plenum-esitelmässä todettiin, ihmisoikeuksien inklusiivisuuden  parantamisessa on vielä paljon työtä. Erityisesti marginaaleissa olevat ihmiset tulisi tunnistaa keskeiseksi osaksi ihmisyyden kirjoa.


[1] https://www.lawandsociety.org/WashingtonDC2019/Washington2019.html
[2] https://www.ivr2019.org/
[3] Becchi, Paolo – Mathis, Klaus (eds.): Handbook of Human Dignity in Europe. Springer, 2019.
[4] Veikko Launis, Ihmisarvo. Vastapaino, 2018.
[5] Esimerkiksi Launis mainitsee ihmisarvon uskonnollisen perustelun vain yhdessä alaviitteessä (Launis 2018, s. 21, av 22).
[6] Menuge käytti esimerkkinä USA:n korkeimman oikeuden tapausta Planned Parenthood v. Casey (505 U.S. 833 (1992)), jossa ihmisarvo liitetään identiteetin määrittelyyn esim. seuraavalla tavalla:these matters, involving the most intimate and personal choices a person may make in a lifetime, choices central to personal dignity and autonomy, are central to the liberty protected by the Fourteenth Amendment. At the heart of liberty is the right to define one’s own concept of existence, of meaning, of the universe, and of the mystery of human life.” (p. 851)

Julkaistu

Myytit vs. kokemukset – oikeustieteen pedagogiikan tunnustelua

Martin Björklund, Sampo Mielityinen

Martin Björklund on luennoitsija ja väitöskirjan tekijä Helsingin yliopistossa sekä Opettajien akatemian puheenjohtaja.

Sampo Mielityinen on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen yliopistonlehtori.

 

Miten oikeustiedettä tulee opettaa? Miten juridiikkaa opitaan, ja miten tätä oppimista voi tukea ja ohjata? Korkeakoulupedagogiikasta on paljon tutkimusta. Toisaalta, meillä opettajilla on myös sisäistettyjä malleja, tottumuksia ja kyseenalaistamattomia ajattelutapoja. Siksi on hyvä pysähtyä toistuvasti miettimään oikeustieteen opetuksen ja oppimisen perusteita.

Sampo Mielityinen käynnisti näistä teemoista keskustelun Twitterissä kysymällä, mitä ovat oikeustieteen opetuksen ja oppimisen myytit – mitä hokemia tai yleistyksiä hellimme oikiskoulutuksesta ­(hittejä ja huteja)? Kysymys herätti vilkasta keskustelua ja ilahduttavana sivupolkuna myös pohdintaa oikeustieteen tehtävästä (ks. Mika Sutelan blogi teemasta).

Twitter-keskustelussa nousi esiin muun muassa arviointiin, opiskelun teoreettisuuteen, perusteiden pänttäämisen tarpeellisuuteen, kriittiseen ajatteluun ja oikeustieteen omalaatuisuuteen liittyviä myyttejä. Niiden testaaminen jatkui Oikeustieteen päivien työpajassa Aalto-yliopistossa torstaina 29.8.2019. Työpajaan osallistui 15 tutkijaa ja opettajaa eri korkeakouluista. Ensin osallistujat äänestivät Dotstorming-työkalulla, mitä myyttejä haluaisivat pajassa työstää. Näin saatiin neljän analysoitavan myytin joukko:

  • Arviointi on objektiivista ja arvosanat vertailukelpoisia.
  • Ensin on päntättävä perusteet ennen kuin voidaan ruveta soveltamaan.
  • Eri oikeudenalat pitää opiskella mielellään 1000 sivun kirjatenteissä.
  • Juristitutkinto on generalistitutkinto ja pätevöittää kaikkeen.

Näitä myyttejä koeteltiin pienryhmissä noin tunnin ajan. Seuraavassa esittelemme nostoja pienryhmien keskusteluista.

”Arviointi on objektiivista ja arvosanat vertailukelpoisia”: Arvosanojen vertailukelpoisuutta voidaan tarkastella monessa kontekstissa: saman tutkinnon eri opintojaksojen välillä, eri opettajien arviointilinjojen johdonmukaisuuden näkökulmasta, eri tiedekuntien käytäntöjä vertaillen tai vaikkapa arviointilinjan ajallisen jatkuvuuden turvaamiseksi. Arvosanojen merkitys esimerkiksi valittaessa auskultointiin ja edelleen tuomarinkoulutukseen pääseviä juristeja korostaa yhdenvertaisuuden tärkeyttä.

Toisaalta arvioinnin objektiivisuus kohtaa samanlaiset tulkinnanvaraisuuteen ja arvosidonnaisuuteen liittyvät haasteet kuin vaikkapa oikeudellinen ratkaisuharkinta. Yhdenmukaisen arvioinnin ideaali – tai illuusio – on yhteydessä yhteiskunnalliseen oikeusvarmuuteen laajempana ideaalina. Tiedämme molempien olevan käytännössä haasteellisia toteuttaa.

Arvioinnin yhdenvertaisuuden parantamisen keinoina nostettiin esiin muun muassa opettajien yhteis- ja ristiinarviointi sekä selkeät arviointikriteerit ja laadulliset arviointimatriisit. Myös opiskelijoille annettava palaute on tärkeää, jotta he pystyvät ymmärtämään, kuinka heidän oppimistaan ja osaamistaan arvioidaan.

”Ensin on päntättävä perusteet ennen kuin voidaan ruveta soveltamaan”: Keskustelussa todettiin, että oikeustieteessä esiintyy edelleen näkemyksiä ja rutiineja, jotka kannustavat opiskelijoita pintasuuntautuneeseen, käytännöstä irrallisten abstraktien peruskäsitteiden ulkoaoppimiseen. Pedagogisesti on hyvin perusteltavissa, että varhainen soveltaminen auttaa myös perusteiden oppimisessa, mutta didaktinen tie tähän on kivinen. Kivistäkin tietä kannattaa silti astella: mitä enemmän opettaja saa opiskelijat ajattelemaan oikeuden toimintaa käytännössä, sen parempi oppimiselle. Toisaalta keskustelussa tuotiin esille, että tämän käytännön toteutus voi kohdata jopa fanaattista vastustusta.

”Eri oikeudenalat pitää opiskella mielellään 1000 sivun kirjatenteissä”: Keskustelussa tuotiin esille systematiikan merkitys juristin osaamiselle – työelämän osaamistarpeidenkin näkökulmasta on perusteltua, että opetus perustuu laajoihin kokonaisuuksiin. Toisaalta opetus- ja arviointimenetelmien taitava käyttö sallisi systemaattisen otteen silloinkin, kun oppimista ja arviointia pilkotaan ja kohdistetaan pienempiin osa-alueisiin kerrallaan. On hyvä erottaa yksittäiset tentit ja muut arviointitilanteet siitä, kuinka opiskelijoita tuetaan ohjauksen avulla reflektoimaan osaamistaan ja sen karttumista tutkinnon mittaan.

”Juristitutkinto on generalistitutkinto ja pätevöittää kaikkeen”: Tämä myytti jakautuu yhtäältä väitteeksi juristitutkinnon merkityksestä kaikissa oikeudellisissa työtehtävissä ja toisaalta väitteeksi juristitutkinnon annista muissakin kuin oikeudellisissa ammateissa (esim. toimitusjohtaja). Juristitutkinnon säilyttämistä yleistutkintona puoltavat tutkinnon antama valmius kokonaiskuvan muodostamiseen, elävän elämän ongelmien poikkioikeudenalaisuus sekä mahdollisuus vaihtaa töitä joustavasti uran mittaan; toisaalta opiskelijoiden motivaatiota saattaa heikentää se, että laajaan yleistutkintoon ei mahdu kovinkaan paljon muiden tieteenalojen opintoja, jotka olisivat hyödyllisiä työelämässä. Keskustelussa pohdittiin myös sitä, antavatko nykyiset tutkinnot riittävästi valmiuksia uuden oppimiseen työuran aikana. Kirjoitustaidon, suullisen viestinnän, ryhmätyöskentelyn ja muun kommunikaation systemaattisen opetuksen vajeet haittaavat myös substanssiosaamisen tehokasta hyödyntämistä.

Kaiken kaikkiaan Oikeustieteen päivien myyttityöpajasta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä:

  • Oikeustieteen opettajilla ja tutkijoilla on erilaisia näkökulmia siihen, mitä oppiminen on, millaista osaamista tutkinnon tulee painottaa sekä millaiset opettajan ja opiskelijan roolit ovat. Näkökulmien ja tulkintojen ero heijastuu väistämättä pedagogisiin ratkaisuihin ja mieltymyksiin.
  • Johdonmukaisten ja opiskelijoille ennakoitavien opintopolkujen rakentamiseksi on tärkeää, että opettajilla on mahdollisuuksia jakaa ja testata omia tulkintojaan Tämä on myös korkeakouluyhteisöjen sisäisen hyvinvoinnin edellytys: on helpompaa ratkoa vaikkapa opetuksen suunnitteluun liittyviä jännitteitä, kun ymmärtää toisen ajattelutapoja.
  • Oikeustieteen opettamiseen liittyvät kysymykset ovat vahvasti kytköksissä oikeuden asemaan, vallitsevaan oikeusvaltioihanteeseen ja generalistijuristin ihanteeseen yksinäisenä oikeamielisenä päätöksentekijänä. Herää myös kysymys, olemmeko pedagogisesti edelleen ”ainoan oikean ratkaisun” ideaalin pauloissa.

Pedagogisten tulkintojen jakamista ja työstämistä jatketaan tulevaisuudessakin oikeustieteen opettajien pedagogisen verkoston tapaamisissa. Tätä työtä tukee myös äskettäin Itä-Suomen yliopistolle perustettu oikeustieteiden opetuksen kehittämisyksikkö (OSKU). Haluatko mukaan verkostoomme? Laita viestiä sampo.mielityinen(at)uef.fi tai martin.bjorklund(at)helsinki.fi.

Julkaistu

Pysyykö oikeustiede mukana modernin yhteiskunnan murroksessa?


 
 
 
 

Mika Sutela

Kirjoittaja on väitellyt Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokselta
 

Oikeustiede keskittyy lakien soveltamiseen, tulkintaan ja systematisointiin. Paavo Kastarin (1980) sanoin ”juridiikka on käytännön tiede”. Oikeustieteissä on kuitenkin tänä päivänä entistä enemmän tilaa monipuoliselle tieteelliselle osaamiselle.

OIKEUSTIETEISSÄ TUTKIMUSKOHTEET EDELLYTTÄVÄT NYKYPÄIVÄNÄ LAAJAA MENETELMÄTYÖKALUPAKIN VALIKOIMAA

Twitterissä asianajaja, OTT Kai Kotiranta kommentoi 14.8. yliopistonlehtori, OTT Sampo Mielityisen twiittiä (13.8.2019) seuraavasti: ”Lainopillinen tutkimus on pitkälti tradition toistamista ja siksi nykypäivänä helposti tunkkainen metodi. Tarvitaanko oikeustieteessä laajempaa näkemystä ja useampien metodologisten työkalujen käyttämistä – lopputulos tärkeämpi kuin selvästi nimettävissä oleva metodi?” Tämä kirjoitus sai alkunsa pääosin tästä seuranneen somekeskustelun pohjalta.

Oikeustieteen valtavirta on aina keskittynyt ja niin tulee keskittymään myös tulevaisuudessa lakien soveltamisen, tulkinnan ja systematisoinnin kysymyksiin. Juristi on asiantuntija oikeussääntöjen sisällön selvittämisessä ja niiden soveltamisessa elävän elämän asioihin ja ongelmiin. (Lehtimaja 1981 ja Tala 2005.) Kuitenkin jo 1960-luvun lopussa Antero Jyränki totesi, että ”uusi” juridiikka edellyttää varsin monipuolista menetelmällistä koulutusta (Jyränki 1969).

Tieteelliset tutkimusmenetelmät ovat tutkijalle välttämätön työkalupakki. (Hirvonen 2011.) Tutkimusongelma määrää pääsääntöisesti tutkimusmenetelmän, ja jos pakista ei löydy muuta kuin vasara, se rajoittaa paljon työskentelyä. Toisin sanoen, jos menetelmäosaaminen rajoittuu suppeaan valikoimaan, tutkimuskohde helposti rajautuu sen perusteella eikä toisinpäin. Laajempi metodologinen hallinta avaisi uusia näkökulmia. Voitaisiin esittää monipuolisia tutkimuskysymyksiä.

Oikeustieteellisessä tutkimuksessa tutkimusongelmat ja -kysymykset, kuten myös tutkimusaineistot yhteiskunnallisen oikeustutkimuksen osalta, tulevat useimmiten käytännön työelämästä, eri hallinnonaloilta. Tutkimuskohteet ovat oikeustieteissä toisinaan monimutkaisia, esimerkiksi asiat eivät ole välttämättä yksinkertaisia syy-seuraussuhteiltaan. Tämä puoltaa vähintäänkin kohtuullisen kokoisen menetelmätyökalupakin hallintaa. Tutkimusongelmiin, tutkimuksen kysymyksenasettelun muotoiluun sekä siihen, minkälaisen aineiston varassa asetettuihin kysymyksiin pyritään vastaamaan vaikuttaa se, lähestytäänkö asiaa suppeasti yhden oikeudenalan sisältä vai monitieteisesti ulospäin avautuvasti (Määttä 2000).

MONITIETEISEEN TUTKIMUKSEEN TUTUSTUMINEN HYVÄ ALOITTAA AJOISSA

Joskus opinnäytetyössä väitetään tehtävän empiiristä tutkimusta, vaikka tosiasiassa työ ei sitä ole. Yksi tutkittavaa ilmiötä esittelevä taulukko tutkielman johdantoluvussa ei vielä tee tutkimuksesta empiiristä. Toisinaan kun haluttaisiin tehdä empiiristä oikeustutkimusta, ei ole kunnollista tutkimusaineistoa tai aineisto aiotaan hankkia ”puolihuolimattomasti” esim. haastattelemalla ilman kunnollista perehtymistä haastattelututkimuksen saloihin. On kyse sitten kvantitatiivisesta tai kvalitatiivisesta aineistosta, on myös hyvä varautua siihen, että ongelmakohtia sen kanssa tulee eteen ja aineiston käsittely vie aikaa.

Nykyisin korostetaan tutkimuksen monitieteisyyttä. Lainopilliselle tutkimukselle on kuitenkin nykypäivänä edelleen kysyntää samaan aikaan, kun monitieteinen ja kansainvälinen oikeudellinen tutkimus painottuu useissa yhteyksissä. Oikeustietein piirissä ei ole olemassa mitään yleisesti oikeaa tutkimuksen mallia, vaan alalla pikemminkin vallitsee useita erilaisia käsityksiä hyvän oikeudellisen tutkimuksen tunnuspiirteistä (Määttä 2015). Tutkielmaseminaareissa esiintyy niin lainopillisia kuin myös monitieteisiä tutkimusaiheita ja -kysymyksiä, mutta käsitykseni mukaan opiskelijoiden empiiriset tutkimuskysymykset muutetaan kuitenkin herkästi lainopillisiksi. Syynä tähän voi olla esimerkiksi se, että opiskelijalla ei ole sellaista laajempaa menetelmällistä osaamista, jolla empiiriseen kysymykseen olisi mahdollista vastata. Opiskelijalla saattaa olla käytössään hyväkin empiirinen aineisto, mutta ei ole välineitä tarkastella sitä. Tällöin siis käy lopulta niin, että hallittava menetelmä määrääkin virheellisesti tutkimusongelman. Usein myös perinne velvoittaa tutkimaan oikeutta lainopillisesti (ks. Minkkinen 2004). Tapa, jolla suomalainen tiedeyhteisö marginalisoi normatiivisesta perinteestä poikkeavan oikeustieteellisen alan tutkijan, ei kerro vahvasta traditiosta vaan päinvastoin epävarmuudesta, siitä, että oikeustiede ei loppujen lopuksi tiedä, mitä se on. (Minkkinen 2017) Antti Kivivuori esitti reilut kaksikymmentä vuotta sitten, että suomalainen oikeustiede ei tunne itseään riittävän hyvin (Kivivuori 1997). Tapio Määtän (2000) mukaan erilaisia tutkimuksen painopisteitä ja sovellettavia menetelmiä koskevista käsityksistä ei pidä yrittää päästä eroon, vaan ne ovat hyvä ja kannustettava asia.

Menetelmäopetusta saatetaan järjestää valinnaisena maisterivaiheen opiskelijoille ja jatkokoulutettaville, mutta kursseja tutkimusmenetelmien perusteista olisi kuitenkin hyvä järjestää jo kandivaiheessa, jotta uudenlaisten, toisinaan työläiden ja haasteellisiltakin tuntuvien asioiden haltuunottoon ei tarvitsisi käyttää resursseja enää siinä vaiheessa, kun olisi aika kirjoittaa tutkielmaa tai tutkimussuunnitelmaa jatko-opintoihin – tai käsitellä ja analysoida tutkimusaineistoa. Toisaalta perusopintovaiheesta lähtien voitaisiin käydä läpi aiempia alan tutkimusjulkaisuja ja tuoda esille metodologisia näkökohtia läpäisyperiaatteella pitkin opintoja. Tämä voisi muuttaa toisinaan havaittavissa olevaa kevytmielistä ja suppeaa suhtautumista monitieteistä tutkimusta kohtaan.

OIKEUSTIETEELLISEN OPETUKSEN JA TUTKIMUKSEN KEHITTÄMINEN OLLUT PITKÄÄN ESILLÄ

Ajatuksia, joiden mukaan oikeustiede haluttiin palauttaa empiirisiin yhteiskuntatieteisiin, esiintyi Suomessa jo 1970-luvulla (Aarnio 1993). Tuolloin oikeustieteellisiä tutkintoja uudistettiinkin. Tärkeänä periaatteellisena kysymyksenä esitettiin, missä määrin oikeustieteellisten opintojen yhteyteen on sovitettava myös muiden alojen opetusta. Katsottiin, että mitä runsaammat tiedot juristilla on myös muilta kuin omalta alaltaan, sitä paremmin hän pystyy hoitamaan myös varsinaista juristin tehtävää. (ks. Kilpi 1974) Uudistamiskomitea ehdottikin ei-juridisen opetuksen lisäämistä. Katsottiin, että aiempaa enemmän juristeja työskenteli sellaisilla toimialoilla, joissa yhteiskuntatieteellinen, valtiotieteellinen tai kauppatieteellinen tutkinto kenties antoi paremman pätevyyden. Vaikka laintuntemusta arvostettiin, sitä vähennettiin. (Ks. Helminen 1974)

Oikeustieteiden opetusta on yritetty edelleen kehittää monipuolisempaan suuntaan etenkin 1990-luvulta lähtien, mutta opetuksessa on vielä paljon kehittämistä. Viime aikoina eri oikeustieteelliset koulutusyksiköt ovat esimerkiksi valinneet erilaisia painopistealoja. Myös valinnaisuutta opinnoissa on lisätty jossain määrin. Juristikoulutus on kuitenkin haluttu pitää yleistutkintona. Opetuksessa korostuu enemmän asiantuntijuus ja kouluttaminen asiantuntijaprofessioon kuin tieteellisyys ja kouluttaminen tutkimusyhteisön jäseneksi. Muun muassa tieteen ja tutkimustoiminnan lähtökohdat, tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen raportointiin liittyvät kysymykset jäävät opetuksessa hyvin vähäiselle huomiolle, mikä aiheuttaa sen, että oikeustieteen opiskelijoilla on jokseenkin heikko tieteellinen yleissivistys ja heikot valmiudet käsitellä todellisuutta koskevaa tietoa. (Ervasti 2011 ja Ervasti – Aaltonen 2017.)

HALUAAKO OIKEUSTIEDE PYSYÄ MUKANA YHTEISKUNNAN MUUTOKSESSA?

Digitalisaatio on suuri yhteiskunnallinen murros, joka mullistaa työn tekemistä, ammatteja ja kokonaisia toimialoja. Teknologia kehittyy ja mullistaa ihmisten arkea ja palveluja. Sanotaan, että nykypäivänä tietoa on enemmän kuin koskaan, mutta saatavilla olevan tiedon määrä kasvaa edelleen teknologian myötä. Digitalisaatio on yhä tärkeämmässä roolissa myös oikeudenkäytössä. Tietojärjestelmien merkitys oikeustieteissä kasvaa edelleen tulevaisuudessa. Lainkäyttöä pyritään entistä enemmän sähköistämään. Teknologinen kehitys voi mahdollistaa tehokkaamman ja nopeamman työskentelyn ja päätöksenteon. Myös tästä näkökulmasta menetelmällisellä hallinnalla on aiempaa korostuneempi merkitys.

Myös muilla aloilla on paikoin kärsitty menetelmäosaamiseen puutteesta, ja esimerkiksi jatkokoulutusvaiheessa ja työnhaussa kaikilla ei ole tästä syystä ollut yhdenvertaisia mahdollisuuksia tehdä tutkimusta ja saada työtä. Silloin kun muilla aloilla menetelmäopetusta on lisätty, suunnitteluvaiheessa ja opetuksen alkumetreillä vastustusta on ollut havaittavissa, mutta sittemmin kaikki tahot ovat kokeneet muutoksen hyödylliseksi. Moni koulutusyksikkö on ollut hereillä yhteiskunnan muutoksessa ja niissä on ollut tilaa rohkeille avauksille.

Jyränki (1969) totesi jo 50 vuotta sitten, että empiiristen menetelmien omaksuminen edistää oikeustieteen kehitystä. Suomalainen keskustelu empiiristen menetelmien käytön mahdollisuuksista oikeustieteellisessä tutkimuksessa saikin alkunsa jo 1970-luvulla (Tolonen 1976). Suomessa ei kuitenkaan ole vielä päästy kansainväliseen valtavirtaan mukaan, jossa oikeus- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdään jokseenkin laajasti (ks. Minkkinen 2017). Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos on ollut dynaaminen, joustava ja avoin edelläkävijä monessa suhteessa opetuksen ja tutkimuksen kehittämisen osalta, ja yksi laitoksen strategisista kehittämisalueista onkin ollut empiirinen oikeustutkimus. Voidaan todeta, että myös yleisellä tasolla alan olisi hyvä pysyä mukana yhteiskunnan muutoksessa. Haluaako oikeustiede olla kehittyvä ala vai tieteellisen yleissivistyksen ja menetelmäkehityksen viimeinen linnake? Vallitsevaa tilannetta kuvastaa mm. se, että moni AMK-tutkinnon suorittanut henkilö tietää enemmän esimerkiksi kvantitatiivisen tutkimuksen tekemisestä kuin OTM- tai HTM-tutkinnon suorittanut henkilö. Tutkimusmenetelmien osaaminen on tärkeää riippumatta, millä menetelmällä pyrkii vastaamaan tutkimuskysymyksiin (Keinänen – Väätänen 2015). On myös hyvä osata lukea empiirisiä tutkimuksia ja ymmärtää niiden perusperiaatteita, vaikka ei itse tekisikään empiirisesti painottunutta tutkimusta.

Tiedepolitiikassa monitieteisyys, kansainvälisyys, profiloituminen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ovat keskeisiä painotuksia tällä hetkellä (Määttä – Sutela 2017). Oikeustieteiden käytännöllisen luonteen vuoksi oikeudelliselle tutkimukselle aiheutuu jännitteitä yliopistoissa asetettujen yleisten vaateiden kanssa (Mähönen 2011). Toisaalta kuitenkin oikeudellisen tutkimuksen tiedonintresseissä on myös entistä useammin tuottaa empiiristä tietoa oikeuden ja yhteiskunnan välisistä ilmiöistä (Keinänen – Väätänen 2015). Näkisin, että oikeustieteellisellä alalla on nykypäivänä tilaa entistä laajemmalle tieteelliselle osaamiselle (ml. menetelmäosaaminen), jonka kehittämiselle teknologian kehitys, kansainvälistymisen paineet, tietoon perustuvan päätöksenteon ja arviointitutkimuksen korostuminen sekä monitieteisen tutkimuksen arvostus luovat painetta.

KIRJALLISUUTTA
Aarnio, Aulis, Onko oikeustiede yhteiskuntatiede? Lakimies 5/1993, s. 695–710.
Ervasti, Kaijus, Oikeussosiologia ja oikeuspoliittinen tutkimus osana oikeustiedettä. Oikeustiede-Jurisprudentia 2011:XLIV, s. 61–132.
Ervasti, Kaijus – Aaltonen, Mikko, Oikeustieteen opetus opiskelijakyselyiden valossa. Edilex-lakikirjasto. 5.10.2017. www.edilex.fi/artikkelit/18106
Helminen, Arvo, Opintouudistus vanhan juristin näkökulmasta. Lakimies 7/1974, s. 672–679.
Hirvonen Ari, Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Yleisen oikeustieteen julkaisuja 17. Helsinki 2011. https://www.helsinki.fi/sites/default/files/atoms/files/hirvonen_mitka_metodit.pdf
Jyränki, Antero, Teesejä juridiikasta ja juristeista. Lakimies 8/1969, s. 880–892.
Kastari, Paavo, Haasteita oikeudelle ja oikeustieteelle. Lakimies 6/1980, s. 558–585.
Keinänen, Anssi – Väätänen, Ulla, Empiirinen oikeustutkimus – mitä ja milloin? Edilex 2015/7.
Kivivuori, Antti, Mitä on oikeustieteen ajanmukaisuus? Lakimies 3/1997, s. 376–377.
Kilpi, Lassi, Oikeustieteellisten opintojen uudelleenjärjestelystä. Lakimies 7/1974, s. 661–671.
Lehtimaja, Lauri, Oikeustieteestä käyttö- ja perustutkimuksena. Lakimies 6/1981, s. 567–600.
Minkkinen, Panu, Miten oikeustiedettä voidaan muuttaa? Lakimies 6/2004, s. 1085–1088.
Minkkinen, Panu, Oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus – suuntaus, tarkastelutapa, menetelmä? Lakimies 7–8/2017, s. 908–923.
Mähönen, Jukka, Suomalaisen oikeustutkimuksen haasteet – näkökulmia julkaisutapoihin ja -foorumeihin, s. 71–80 teoksessa Tatu Hyttinen – Katja Weckström (toim.), Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 50 vuotta. Turun yliopisto 2011.
Määttä, Tapio, Monitieteisyys ympäristöoikeudessa – oikeustieteen sisäiset ja ulkoiset yhteydet oikeustieteellisen tutkimuksen haasteina. Oikeus 3/2000, s. 333–355.
Määttä, Tapio, Metodinen pluralismi oikeustieteessä – ympäristöoikeudellisen tutkimuksen suuntaukset ja menetelmät. Edilex 2015/45.
Määttä, Tapio – Sutela, Mika, Oikeustieteellinen tutkimus ja koulutus yliopistokentässä indikaattorianalyysin valossa. Lakimies 7–8/2017, s. 924–949.
Tala, Jyrki, Lainsäädäntötutkimus – tarpeellinen näkökulma oikeustieteessä. Defensor Legis 6/2005, s. 1321–1322.
Tolonen, Juha, Empiirisen tiedon käytöstä oikeustieteessä. Lakimies 7/1976, s. 593–609.

Julkaistu

Yksikätinen juristi

Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella ja päätti juuri työnsä hallinnon suunnittelijana Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymässä.

ANNOIN TAANNOIN eräässä sairaanhoitopiirin kokouksessa niin kutsutun juristin vastauksen erääseen oikeudelliseen kysymykseen: vastaus sisälsi liudan sillä hetkellä mieleeni juolahtaneita, lainsäädännön näkökulmasta hyväksyttäviä ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja. Varsinaisen substanssin arvioinnin ja eri toimintamallien välisen puntaroinnin jätin suosiolla itseäni viisaammille ja kokeneemmille. Pitkän uran lääkärinä tehnyt, sittemmin hallinnollisiin tehtäviin siirtynyt viranhaltija pudisteli esitykseni jälkeen päätään ja päivitteli nauraen muulle kokousväelle: ”Oletteko koskaan nähneet yksikätistä juristia? Tuokaa minulle sellainen – nämä muut eivät koskaan kerro suoraan parasta vaihtoehtoa, vaan toteavat aina ensimmäisen jälkeen, että ’on the other hand’!”

OLKOONKIN, ETTÄ viranhaltija vitsaili melko ronskisti vammaisuudella, oli hän oikeassa varsinaisessa asiassaan: se on onnekas, joka pyydystää tiimiinsä lainoppineen, jonka vastaus mahtuu mukavasti yhdelle kämmenelle. Tässä onnistuakseen juristin on opeteltava seisomaan leveässä haara-asennossa – toinen jalka substanssissa, toinen juridiikassa.

JOTKIN OIKEUDENALAT ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin liittyvissä työtehtävissä juristi voi toimia verraten autonomisesti: esimerkiksi perinnön jakamiseen tai työsuhteisiin liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on useimmiten mahdollista löytää vastaus oikeudellisen koulutuksen, lainopin menetelmien ja tavanomaisen elämänkokemuksen avulla. Sen sijaan esimerkiksi mielenterveyslain (1116/1990) mukaiset, tahdonvastaiseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat kiusallisen monimutkainen juridis-lääketieteellinen kokonaisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii joko juristin tai lääkärin saumatonta yhteistyötä taikka yhden ihmisen laajaa osaamista molemmilta tieteenaloilta. Myös esimerkiksi monissa ympäristöoikeuteen liittyvissä kysymyksissä on iloa vaikkapa ympäristö-, metsä- tai luonnontieteellisestä osaamisesta.

ON THE other hand, moni ystäväni on ansiokkaasti puolustanut näkemystä, jonka mukaan juristin roolina on olla organisaatiossaan hieman ulkopuolinen, oikeusjärjestelmän terveiset työhön tuova mahdollistaja, jonka tehtävänä on kertoa muille, mikä onnistuu ja mikä ei. Voiko tästä näkökulmasta ”liiallinen” substanssiosaaminen jopa vaarantaa juristin objektiivisuutta tai vaikeuttaa luovaa juridista ajattelua? Onko yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä kouluttaa ihmisestä ensin jonkin aivan toisen alan asiantuntija, jotta hänestä voidaan myöhemmin kouluttaa alan oikeudellisten kysymysten parissa painiva asiantuntija? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta: jokaisen työyhteisön – oli se sitten julkinen tai yksityinen – on itse määriteltävä se oikeudellisen osaamisen taso, jolla se pystyy parhaiten huolehtimaan velvollisuuksiensa noudattamisesta, toteuttamaan asiakkaidensa oikeuksia ja varautumaan oikeudellisiin riskeihin. Tarvitaanko organisaatiossa erillisiä lakimiehiä, ostetaanko oikeudelliset palvelut lakiasiain- tai asianajotoimistolta vai koulutetaanko työyhteisöön useampia oman alan juridiikkaan erikoistuneita työntekijöitä?

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitoksella suoritettavat HTK/HTM-tutkinnot vastaavat erinomaisesti esimerkiksi viimeisimpään tarpeeseen. Moni hakeutuu oikeudellisten perustutkinto- (korkeakoulututkinnon suorittaneen on mahdollista hakeutua suoraan maisterivaiheeseen) tai jatko-opintojen pariin taskussaan tutkinto ja runsaasti työkokemusta joltain aivan toiselta alalta. Pelkästään oikeustieteiden laitoksen työntekijöistä löytyy esimerkiksi entisiä tai nykyisiä – miten kukakin itsensä identifioi – sosionomeja, insinöörejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä, poliiseja, sosiologeja, ekonomeja, metsätieteilijöitä ja sirkustaiteilijoita.

TOINEN TIE työyhteisöjen oikeudellisen osaamisen turvaamiseen on oikeudellisen koulutuksen tarjoaminen myös muille kuin tuleville juristeille. Moneen tutkintoon kuuluu tai suositellaan sisällytettävän oman alan juridiikkaa: opettajille koulutusoikeutta, ekonomeille vero-oikeutta ja psykologeille oikeuspsykologiaa. Itä-Suomen yliopisto on vastikään myöntänyt oikeustieteiden laitokselle kehittämisrahaa terveydenhuolto-oikeuden opetuksen kehittämiseen. Viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetyn terveydenhuolto-oikeuden kurssin haastavuus ja rikkaus syntyy useista eri koulutusohjelmista tulevien opiskelijoiden tarpeiden ja osaamisen huomioimisesta ja yhteensovittamisesta. Kurssilla istuu tulevien juristien lisäksi tulevia lääkäreitä, farmaseutteja, proviisoreja ja sosiaalityöntekijöitä. Organisaation oma lakimieskin pääsee kunnolla työnsä syrjään vasta, kun myös muut ymmärtävät työnsä oikeudelliset ulottuvuudet ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.

Julkaistu

Juristin identiteettikriisi

oskari_edustavampi2Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee muun muassa viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

HELSINGIN YLIOPISTON siviilioikeuden professori Heikki Halila karsinoi tuoreimmassa Lakimiesuutiset-lehdessä (”Ja me juristit nauroimme niin”, Lakimiesuutiset 7/2016, s. 15) oikeustieteilijöitä pohjatutkintonsa perusteella pappeihin ja lukkareihin. Halila päättää oikeustieteellisiä yliopistotutkintoja käsittelevän tekstinsä seuraavasti:

”Olen kiinnittänyt Ville Pöngän kanssa Lakimies-lehdessä kuluvana syksynä huomiota siihen, että oikeustieteen tohtorin tutkinnon voi suorittaa vailla lakimieskoulutusta oleva henkilö. Asianomainen ei kuitenkaan tämän kautta tule lakimieheksi. Olemme ehdottaneet, että tutkinto olisi tässä tapauksessa filosofian tohtori sekaannuksen välttämiseksi. Sellaista syntyykin, kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt hallintotieteen maisteri käyttää puheessaan ilmaisua ”me juristit”. Tämä tuo mieleen vanhaa kaskun: lukkarit olivat koolla iloisissa merkeissä, ja lopuksi me papit nauroimme niin.”

HALILAN VERTAUS on herättänyt närää ainakin Twitterissä, jossa esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio twiittasi huomauttaen, että ”Ei todellakaan ole tätä päivää dissata oikeustieteen alalle muulla pohjatutkinnolla ponnistaneita.” Nuotion ja muiden oikeustieteilijöiden kipakka suhtautuminen Halilan kaskuun muistuttaa siitä, että asioilla, joilla voi olla merkitystä ammatillisen edunvalvonnan näkökulmasta, ei tarvitse eikä tässä tapauksessa saa olla merkitystä tieteen saralla. Oikeustieteellisessä tutkimusyhteisössä jako pappeihin ja lukkareihin on tarpeetonta ja yksinkertaisesti mautonta.

MIKÄ ON se vaara, joka ”sekaannuksesta” seuraa? Onko työnantajilla nykytilanteessa aidosti vaikeuksia selvittää työnhakijoiden kelpoisuus mahdollisista sekaannusta aiheuttavista tohtorintutkinnoista huolimatta erityisesti sellaisia virkoja täytettäessä, joihin on vaatimuksena nimenomaisesti oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto (eli OTM-tutkinto, joka yliopistolain (558/2009) 37 §:n 4 momentin mukaan edelllyttää ensin suoritettua oikeusnotaarin tutkintoa)? Sen sijaan, että tiedemaailma velvoitettaisiin tekemään tieteeseen perustumatonta karsinointia, olisi asianmukaisinta pitää kirkkaana sekä omassa että muiden mielessä, että oikeustieteen tohtorin tutkinto on luonteeltaan tieteellinen tutkinto, eikä tuota – eikä sen ole tarkoitustaan tuottaa – pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa kelpoisuusvaatimuksena on edellä mainittu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. (1)

PYRKIMYS SÄILYTTÄÄ juristi-termi yksinomaan yhden tietyn tutkinnon suorittaneiden käytössä herättää kysymyksen Halilan skenaariosta: kun esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt, muun kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut – esimerkiksi kauppatieteiden, valtiotieteiden tai hallintotieteiden maisteri (2) – haluaa viitata yhteisönä kaikkiin oikeudellisen ajattelun sisäistäneisiin ja oikeutta sen sisäisestä näkökulmasta tarkasteleviin henkilöihin itsensä mukaan lukien, mitä termiä hänen tulisi käyttää? Oikeustieteilijässä on vahva akateeminen vivahde, enkä ole varma, onko se sopiva kattotermi kuvaamaan myös esimerkiksi käytännön lakimiestehtävissä toimivia henkilöitä, joilla ei ole akateemisia intressejä. Opettajakuntaankaan harvemmin viitataan kasvatustieteilijöinä, vaikka he ovat opiskelleet kasvatus- tai käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja tehneet opinnäytetyön verran tieteellistä tutkimusta. Lainoppineet ja oikeusoppineet (laki- ja oikeusprofessoreista puhumattakaan) voisi jatkossakin jättää vain iltapäivälehdistön otsikkoihin.

JURISTI- JA lakimies-termejä käytetään melko vakiintuneesti toistensa synonyymeina. Termeillä on kuitenkin myös eronsa: harva työskentelee yksinomaan juristi-nimikkeellä, mutta lakimies on myös yleinen ammattinimike, kuten ”asiantuntija” tai ”sihteeri”. Juristi tai lakimies eivät kuitenkaan ole suojattuja ammattinimikkeitä, kuten esimerkiksi asianajaja. Tämän vuoksi lakimies-nimikkeellä tai lakimiestehtävässä (mahdollisesti erikoisalaa kuvaavalla etuliitteellä varustettuna esimerkiksi ympäristölakimies tai hankintalakimies) voi toimia ja toimii myös muita kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että osa perinteisistä lakimiestehtävistä, kuten syyttäjä, asianajaja tai tuomari on varattu vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon tutkinnon suorittaneille (3).  Viralliset ja epäviralliset kelpoisuusvaatimukset muuttuvat jatkuvasti julkisten ja yksityisten työnantajien tarpeiden mukaisesti: esimerkiksi hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi poliisin hallinnosta annetun lain muuttamisesta (HE 121/2016 vp) esitetään, ettei useimpiin ylempiin poliisivirkoihin (pois lukien poliisilakimiehen virka) vaadittaisi enää oikeustieteen ylempää korkeakoulututkintoa, vaan ylempää korkeakoulututkintoa. Yksityiset työnantajat ovat olleet vapaampia päättämään tehtäväkohtaisesti omista kelpoisuusvaatimuksistaan, mikä on näkynyt joustavuutena tutkintojen suhteen.

ONGELMAN YDIN on tässä: haluammeko juristi-termin kuvaavan tulevaisuudessa tiukasti muodollista koulutustaustaa vai kenties syvällisemmin ajattelutapaa ja tosiasiallista osaamista? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paremman puutteessa ”juristi” on mitä mainioin termi kuvaamaan tutkintoriippumattomasti sellaista kyvykästä ihmistä, joka on saanut pintapuolista syvällisempää oikeudellista koulutusta, hallitsee lainopin ja kykenee keskustelemaan oikeudesta sen sisäisestä näkökulmasta oikeustieteen terminologiaa ja oppeja hyödyntäen. Monen KTM-, VTM- tai HTM-tutkinnon yhteydessä on mahdollista lukea juridiikkaa lähes tai tismalleen yhtä paljon kuin OTM-tutkinnossa ja saavuttaa tosiasiallisesti jopa yhtä syvällinen oikeustieteellisen osaamisen taso. Historiallisestikin olisi kovin kummallista sitoa juristi-termin käyttö yksinomaan tietynlaisen yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen juridisen ajattelutavan ja osaamisen asemesta. Olisi suorastaan vähättelevää olla kutsumatta juristiksi henkilöä, joka on toiminut lakimiestehtävissä ennen yliopistolaitoksen syntyä.

 

1) Oikeustieteellisen alan ylempi korkeakoulututkinto on Suomessa nykyisin myös kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto (MICL, Master of International and Comparative Law). Se ei kuitenkaan tuota kelpoisuutta esimerkiksi syyttäjäksi, asianajaksi tai tuomariksi. Muun muassa näiden tehtävien kelpoisuusvaatimuksena on tämän kirjoituksen kolmannessa alaviitteessä mainittujen säännösten mukaan ”muu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto”. Tässä kirjoituksessa oikeustieteen ylemmällä korkeakoulututkinnolla viitataan muuhun kuin MICL-tutkintoon.

2) Oikean kirjoitusasun leviämisen edistämiseksi huomautettakoon, että toisin kuin Halilan tekstistä voi saada käsityksen, suomalaisissa yliopistoissa ei voi suorittaa hallintotieteen maisterin tutkintoja. Oikea tutkintonimike kirjoitetaan monikossa, kuten myös muut yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tutkinnot: hallintotieteiden, yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden. Oikeustieteellisellä alalla vastaava tutkintonimike on kuitenkin yksikössä: oikeustieteen maisteri.

3) Ks. syyttäjien osalta syyttäjälaitoksesta annetun lain (439/2011) 13 ja 21 § ja valtioneuvoston syyttäjälaitoksesta antaman asetuksen (1390/2011) 4 §:n 2 momentti, asianajajien osalta asianajajista annetun lain (496/1958) 3 §:n 1 momentin 2 kohta ja tuomarien osalta tuomareiden nimittämisestä annetun lain (205/2000) 11 §.