Tag Archives: oikeustiede

Yksikätinen juristi

Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella ja päätti juuri työnsä hallinnon suunnittelijana Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymässä.

ANNOIN TAANNOIN eräässä sairaanhoitopiirin kokouksessa niin kutsutun juristin vastauksen erääseen oikeudelliseen kysymykseen: vastaus sisälsi liudan sillä hetkellä mieleeni juolahtaneita, lainsäädännön näkökulmasta hyväksyttäviä ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja. Varsinaisen substanssin arvioinnin ja eri toimintamallien välisen puntaroinnin jätin suosiolla itseäni viisaammille ja kokeneemmille. Pitkän uran lääkärinä tehnyt, sittemmin hallinnollisiin tehtäviin siirtynyt viranhaltija pudisteli esitykseni jälkeen päätään ja päivitteli nauraen muulle kokousväelle: ”Oletteko koskaan nähneet yksikätistä juristia? Tuokaa minulle sellainen – nämä muut eivät koskaan kerro suoraan parasta vaihtoehtoa, vaan toteavat aina ensimmäisen jälkeen, että ’on the other hand’!”

OLKOONKIN, ETTÄ viranhaltija vitsaili melko ronskisti vammaisuudella, oli hän oikeassa varsinaisessa asiassaan: se on onnekas, joka pyydystää tiimiinsä lainoppineen, jonka vastaus mahtuu mukavasti yhdelle kämmenelle. Tässä onnistuakseen juristin on opeteltava seisomaan leveässä haara-asennossa – toinen jalka substanssissa, toinen juridiikassa.

JOTKIN OIKEUDENALAT ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin liittyvissä työtehtävissä juristi voi toimia verraten autonomisesti: esimerkiksi perinnön jakamiseen tai työsuhteisiin liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on useimmiten mahdollista löytää vastaus oikeudellisen koulutuksen, lainopin menetelmien ja tavanomaisen elämänkokemuksen avulla. Sen sijaan esimerkiksi mielenterveyslain (1116/1990) mukaiset, tahdonvastaiseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat kiusallisen monimutkainen juridis-lääketieteellinen kokonaisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii joko juristin tai lääkärin saumatonta yhteistyötä taikka yhden ihmisen laajaa osaamista molemmilta tieteenaloilta. Myös esimerkiksi monissa ympäristöoikeuteen liittyvissä kysymyksissä on iloa vaikkapa ympäristö-, metsä- tai luonnontieteellisestä osaamisesta.

ON THE other hand, moni ystäväni on ansiokkaasti puolustanut näkemystä, jonka mukaan juristin roolina on olla organisaatiossaan hieman ulkopuolinen, oikeusjärjestelmän terveiset työhön tuova mahdollistaja, jonka tehtävänä on kertoa muille, mikä onnistuu ja mikä ei. Voiko tästä näkökulmasta ”liiallinen” substanssiosaaminen jopa vaarantaa juristin objektiivisuutta tai vaikeuttaa luovaa juridista ajattelua? Onko yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä kouluttaa ihmisestä ensin jonkin aivan toisen alan asiantuntija, jotta hänestä voidaan myöhemmin kouluttaa alan oikeudellisten kysymysten parissa painiva asiantuntija? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta: jokaisen työyhteisön – oli se sitten julkinen tai yksityinen – on itse määriteltävä se oikeudellisen osaamisen taso, jolla se pystyy parhaiten huolehtimaan velvollisuuksiensa noudattamisesta, toteuttamaan asiakkaidensa oikeuksia ja varautumaan oikeudellisiin riskeihin. Tarvitaanko organisaatiossa erillisiä lakimiehiä, ostetaanko oikeudelliset palvelut lakiasiain- tai asianajotoimistolta vai koulutetaanko työyhteisöön useampia oman alan juridiikkaan erikoistuneita työntekijöitä?

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitoksella suoritettavat HTK/HTM-tutkinnot vastaavat erinomaisesti esimerkiksi viimeisimpään tarpeeseen. Moni hakeutuu oikeudellisten perustutkinto- (korkeakoulututkinnon suorittaneen on mahdollista hakeutua suoraan maisterivaiheeseen) tai jatko-opintojen pariin taskussaan tutkinto ja runsaasti työkokemusta joltain aivan toiselta alalta. Pelkästään oikeustieteiden laitoksen työntekijöistä löytyy esimerkiksi entisiä tai nykyisiä – miten kukakin itsensä identifioi – sosionomeja, insinöörejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä, poliiseja, sosiologeja, ekonomeja, metsätieteilijöitä ja sirkustaiteilijoita.

TOINEN TIE työyhteisöjen oikeudellisen osaamisen turvaamiseen on oikeudellisen koulutuksen tarjoaminen myös muille kuin tuleville juristeille. Moneen tutkintoon kuuluu tai suositellaan sisällytettävän oman alan juridiikkaa: opettajille koulutusoikeutta, ekonomeille vero-oikeutta ja psykologeille oikeuspsykologiaa. Itä-Suomen yliopisto on vastikään myöntänyt oikeustieteiden laitokselle kehittämisrahaa terveydenhuolto-oikeuden opetuksen kehittämiseen. Viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetyn terveydenhuolto-oikeuden kurssin haastavuus ja rikkaus syntyy useista eri koulutusohjelmista tulevien opiskelijoiden tarpeiden ja osaamisen huomioimisesta ja yhteensovittamisesta. Kurssilla istuu tulevien juristien lisäksi tulevia lääkäreitä, farmaseutteja, proviisoreja ja sosiaalityöntekijöitä. Organisaation oma lakimieskin pääsee kunnolla työnsä syrjään vasta, kun myös muut ymmärtävät työnsä oikeudelliset ulottuvuudet ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.

Juristin identiteettikriisi

oskari_edustavampi2Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee muun muassa viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

HELSINGIN YLIOPISTON siviilioikeuden professori Heikki Halila karsinoi tuoreimmassa Lakimiesuutiset-lehdessä (“Ja me juristit nauroimme niin”, Lakimiesuutiset 7/2016, s. 15) oikeustieteilijöitä pohjatutkintonsa perusteella pappeihin ja lukkareihin. Halila päättää oikeustieteellisiä yliopistotutkintoja käsittelevän tekstinsä seuraavasti:

”Olen kiinnittänyt Ville Pöngän kanssa Lakimies-lehdessä kuluvana syksynä huomiota siihen, että oikeustieteen tohtorin tutkinnon voi suorittaa vailla lakimieskoulutusta oleva henkilö. Asianomainen ei kuitenkaan tämän kautta tule lakimieheksi. Olemme ehdottaneet, että tutkinto olisi tässä tapauksessa filosofian tohtori sekaannuksen välttämiseksi. Sellaista syntyykin, kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt hallintotieteen maisteri käyttää puheessaan ilmaisua ”me juristit”. Tämä tuo mieleen vanhaa kaskun: lukkarit olivat koolla iloisissa merkeissä, ja lopuksi me papit nauroimme niin.”

HALILAN VERTAUS on herättänyt närää ainakin Twitterissä, jossa esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio twiittasi huomauttaen, että ”Ei todellakaan ole tätä päivää dissata oikeustieteen alalle muulla pohjatutkinnolla ponnistaneita.” Nuotion ja muiden oikeustieteilijöiden kipakka suhtautuminen Halilan kaskuun muistuttaa siitä, että asioilla, joilla voi olla merkitystä ammatillisen edunvalvonnan näkökulmasta, ei tarvitse eikä tässä tapauksessa saa olla merkitystä tieteen saralla. Oikeustieteellisessä tutkimusyhteisössä jako pappeihin ja lukkareihin on tarpeetonta ja yksinkertaisesti mautonta.

MIKÄ ON se vaara, joka ”sekaannuksesta” seuraa? Onko työnantajilla nykytilanteessa aidosti vaikeuksia selvittää työnhakijoiden kelpoisuus mahdollisista sekaannusta aiheuttavista tohtorintutkinnoista huolimatta erityisesti sellaisia virkoja täytettäessä, joihin on vaatimuksena nimenomaisesti oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto (eli OTM-tutkinto, joka yliopistolain (558/2009) 37 §:n 4 momentin mukaan edelllyttää ensin suoritettua oikeusnotaarin tutkintoa)? Sen sijaan, että tiedemaailma velvoitettaisiin tekemään tieteeseen perustumatonta karsinointia, olisi asianmukaisinta pitää kirkkaana sekä omassa että muiden mielessä, että oikeustieteen tohtorin tutkinto on luonteeltaan tieteellinen tutkinto, eikä tuota – eikä sen ole tarkoitustaan tuottaa – pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa kelpoisuusvaatimuksena on edellä mainittu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. (1)

PYRKIMYS SÄILYTTÄÄ juristi-termi yksinomaan yhden tietyn tutkinnon suorittaneiden käytössä herättää kysymyksen Halilan skenaariosta: kun esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt, muun kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut – esimerkiksi kauppatieteiden, valtiotieteiden tai hallintotieteiden maisteri (2) – haluaa viitata yhteisönä kaikkiin oikeudellisen ajattelun sisäistäneisiin ja oikeutta sen sisäisestä näkökulmasta tarkasteleviin henkilöihin itsensä mukaan lukien, mitä termiä hänen tulisi käyttää? Oikeustieteilijässä on vahva akateeminen vivahde, enkä ole varma, onko se sopiva kattotermi kuvaamaan myös esimerkiksi käytännön lakimiestehtävissä toimivia henkilöitä, joilla ei ole akateemisia intressejä. Opettajakuntaankaan harvemmin viitataan kasvatustieteilijöinä, vaikka he ovat opiskelleet kasvatus- tai käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja tehneet opinnäytetyön verran tieteellistä tutkimusta. Lainoppineet ja oikeusoppineet (laki- ja oikeusprofessoreista puhumattakaan) voisi jatkossakin jättää vain iltapäivälehdistön otsikkoihin.

JURISTI- JA lakimies-termejä käytetään melko vakiintuneesti toistensa synonyymeina. Termeillä on kuitenkin myös eronsa: harva työskentelee yksinomaan juristi-nimikkeellä, mutta lakimies on myös yleinen ammattinimike, kuten “asiantuntija” tai “sihteeri”. Juristi tai lakimies eivät kuitenkaan ole suojattuja ammattinimikkeitä, kuten esimerkiksi asianajaja. Tämän vuoksi lakimies-nimikkeellä tai lakimiestehtävässä (mahdollisesti erikoisalaa kuvaavalla etuliitteellä varustettuna esimerkiksi ympäristölakimies tai hankintalakimies) voi toimia ja toimii myös muita kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että osa perinteisistä lakimiestehtävistä, kuten syyttäjä, asianajaja tai tuomari on varattu vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon tutkinnon suorittaneille (3).  Viralliset ja epäviralliset kelpoisuusvaatimukset muuttuvat jatkuvasti julkisten ja yksityisten työnantajien tarpeiden mukaisesti: esimerkiksi hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi poliisin hallinnosta annetun lain muuttamisesta (HE 121/2016 vp) esitetään, ettei useimpiin ylempiin poliisivirkoihin (pois lukien poliisilakimiehen virka) vaadittaisi enää oikeustieteen ylempää korkeakoulututkintoa, vaan ylempää korkeakoulututkintoa. Yksityiset työnantajat ovat olleet vapaampia päättämään tehtäväkohtaisesti omista kelpoisuusvaatimuksistaan, mikä on näkynyt joustavuutena tutkintojen suhteen.

ONGELMAN YDIN on tässä: haluammeko juristi-termin kuvaavan tulevaisuudessa tiukasti muodollista koulutustaustaa vai kenties syvällisemmin ajattelutapaa ja tosiasiallista osaamista? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paremman puutteessa “juristi” on mitä mainioin termi kuvaamaan tutkintoriippumattomasti sellaista kyvykästä ihmistä, joka on saanut pintapuolista syvällisempää oikeudellista koulutusta, hallitsee lainopin ja kykenee keskustelemaan oikeudesta sen sisäisestä näkökulmasta oikeustieteen terminologiaa ja oppeja hyödyntäen. Monen KTM-, VTM- tai HTM-tutkinnon yhteydessä on mahdollista lukea juridiikkaa lähes tai tismalleen yhtä paljon kuin OTM-tutkinnossa ja saavuttaa tosiasiallisesti jopa yhtä syvällinen oikeustieteellisen osaamisen taso. Historiallisestikin olisi kovin kummallista sitoa juristi-termin käyttö yksinomaan tietynlaisen yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen juridisen ajattelutavan ja osaamisen asemesta. Olisi suorastaan vähättelevää olla kutsumatta juristiksi henkilöä, joka on toiminut lakimiestehtävissä ennen yliopistolaitoksen syntyä.

 

1) Oikeustieteellisen alan ylempi korkeakoulututkinto on Suomessa nykyisin myös kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto (MICL, Master of International and Comparative Law). Se ei kuitenkaan tuota kelpoisuutta esimerkiksi syyttäjäksi, asianajaksi tai tuomariksi. Muun muassa näiden tehtävien kelpoisuusvaatimuksena on tämän kirjoituksen kolmannessa alaviitteessä mainittujen säännösten mukaan “muu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto”. Tässä kirjoituksessa oikeustieteen ylemmällä korkeakoulututkinnolla viitataan muuhun kuin MICL-tutkintoon.

2) Oikean kirjoitusasun leviämisen edistämiseksi huomautettakoon, että toisin kuin Halilan tekstistä voi saada käsityksen, suomalaisissa yliopistoissa ei voi suorittaa hallintotieteen maisterin tutkintoja. Oikea tutkintonimike kirjoitetaan monikossa, kuten myös muut yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tutkinnot: hallintotieteiden, yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden. Oikeustieteellisellä alalla vastaava tutkintonimike on kuitenkin yksikössä: oikeustieteen maisteri.

3) Ks. syyttäjien osalta syyttäjälaitoksesta annetun lain (439/2011) 13 ja 21 § ja valtioneuvoston syyttäjälaitoksesta antaman asetuksen (1390/2011) 4 §:n 2 momentti, asianajajien osalta asianajajista annetun lain (496/1958) 3 §:n 1 momentin 2 kohta ja tuomarien osalta tuomareiden nimittämisestä annetun lain (205/2000) 11 §.

Yhteiskuntatieteistä oikeustieteisiin

Outi Ratamäki

Outi_2936

 

 

 

NELJÄ VUOTTA sosiologian opintoja, kahdeksan vuotta ympäristöpolitiikan opintoja ja tutkimusta, viisi vuotta Suomen ympäristökeskuksen tutkijana. Kaiken tämän jälkeen olen päätynyt oikeustieteiden laitokselle projektitutkijaksi. Miten sujuu oikeustiede yliopistossa?  Riippuu siitä minkä roolin milloinkin valitsen. Olen koordinaattori, mutta samalla myös post doc -tutkija, opettaja ja perusopiskelija. Ja kohta ehkä myös jatko-opiskelija. Voisi luulla, että perusopiskelijan rooliin olisi helpointa hypätä, mutta ei se ihan niin mene. On vaikea luopua aiemmista tavoista tehdä töitä ja palata ikäänkuin takaisin opinnäytetyön tasolle. Tutkijana sen sijaan on helppo olla.

MUKAVINTA TÄSSÄ siirtymässä on ehkä ollut paluu yliopistoon: tuntuu, kuin palaisin kotiin. Toisaalta, en kuitenkaan ole kaivannut hajautettua päätösvaltaa. Edellisessä työpaikassa oli kaksi pomoa, lähempi ja ylempi, jotka päättivät kaiken. Nyt on monta proffaa, laitostasoa, tiedekuntatasoa ja yliopiston hallinnon tasoa. Joka tasolla joku haluaa päättää jostain. En aina tiedä, minne kumartaisin.

TIETEENALAN VAIHDOS hämmentää myös. Mielessäni pyörivät kahden viisaan naisen lausahdukset vuosien takaa: professori Leena Koski opetti meille uusille sosiologian opiskelijoille , ettei totuutta ole olemassa. Emerita Pirkko-Liisa Ahponen taas muistutti minua siitä, että sosiologit elävät käsitteissä. Molemmat toteamukset ovat pitkään luonnehtineet suhdettani tietoon ja tutkimukseen. Mutta mitä tekevät oikeustieteilijät? He sopivat. He sopivat, mikä on totta ja mitä jokin käsite tarkoittaa. Siitä tulee sääntö ja pyörittely jää vähemmälle. Tulkintaa tehdään, mutta faktoilla tuntuu olevan siinä iso rooli. Sosiologi ei usko faktojen olemassaoloon. Sen sijaan tulkinta ja tutkimustulokset syntyvät aineiston ja teorian välisestä vuoropuhelusta.

ENTÄ SITTEN ne menetelmät? Havaintojeni mukaan oikeustieteilijät ovat hieman epävarmoja kun puhutaan tutkimusmenetelmistä. Jako aineiston keruu- ja analyysimenetelmiin saa aikaan pitkiä katseita. Eroja tuntuu olevan myös suhteessa yliopiston ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Oikeustieteilijöiden suhde moniin yhteiskunnallisiin toimijoihin ja ilmiöihin on välittömämpi kuin monilla yhteiskuntatieteilijöillä. Johtunee siitä, että yhteiskuntatieteilijä usein ikään kuin vierailee yhteiskunnassa aineistonkeruumatkoillaan ja vie sitten aineiston mukaansa työhuoneelleen, jossa teoretisoi sen palasiksi tuottaakseen siitä jälleen jotain yhteiskunnallisesti järkevää. Usein tähän menee aika kauan aikaa: vähänkin teoreettisempien artikkelien julkaisuprosessi kestää helposti pari kolme vuotta. Teoretisointi ja kirjoittamiseen kuluva aika yleensä katkaisee toimivan tai ainakin välittömän jatkoyhteyden aineiston lähteeseen.

AINA KUN tuntuu, etten ole riittävän paljon oikeustieteilijä, koetan muistuttaa itseäni, ettei minun olekaan järkevää pyrkiä täysipäi(väi)seksi oikeustieteilijäksi. Mahdollisuuteni ja vahvuuteni on tulla yhteiskuntatieteilijäksi, jolla on osaamista myös oikeustieteissä. Myös se lohduttaa, että oikeustieteilijät käyvät itse keskustelua siitä, mitä oikeustiede on. Ehkä tällaista yhteiskuntatieteistä tupsahtanutta tutkijaa voi käyttää peilinä niissä pohdinnoissa. Itsetuntoindeksini tuntuu heilahtelevan sen mukaan, kenet satun käytävällä kohtaamaan. Kaikki on kuitenkin opiksi.

Kohtaamisiin siis!