Tag Archives: media

Median yhteiskuntavastuu verotusta koskevassa uutisoinnissa: kuka on veronsaaja?

 

 

 

Mika Nissinen

Kirjoittaja on finanssioikeuden yliopisto-opettaja.

OLEN USEAMMAN vuoden pohtinut median yhteiskuntavastuuta verotusta koskevan uutisoinnin osalta. Siksi luinkin ilolla Helsingin Sanomien uutisen, jonka mukaan julkisuudella, jossa median rooli on luonnollisesti merkittävä, koettiin olevan vaikutusta kansalaisten käsitykseen verotuksen myönteisyydestä (Suomalaisista jo 79 prosenttia maksaa veronsa mielellään – ”Tulokset ovat hämmästyttäneet kansainvälisissä ympyröissä” HS 30.10.2017).

VAIKKA TIETEELLISTÄ tutkimusta median roolista verotuksen ymmärtämisessä en tässä yhteydessä pysty esittämään, on median vaikutus kansalaisten verotusta koskeviin mielipiteisiin kiistaton. Ennen medialle esittämääni varsinaista pyyntöä, lähestyn asiaa kahdella johdattelevalla kysymyksellä.

Mikä seuraavissa kahdessa verotusta koskevassa otsikossa johdattaa kansalaisia täysin tarpeettomasti harhaan?:

Ja mikä seuraavissa otsikoissa on edellä kerrotuista otsikoista poiketen esitetty asianmukaisesti kansalaisille?:

ASIASSA ON syytä korostaa, että vaikka kaikissa uutisissa otsikot liittyvät Supercelliin, kyseinen yhtiö ei ole mitenkään valokeilassa tässä asiassa kuin lähinnä positiivisena veronmaksajana. Tarkoitus on valituilla, pääosin samaa asiakokonaisuutta koskevilla otsikoilla kysyä medialta, kuka verotuksessa on veronsaaja: verottaja vai yhteiskunta?

KAHDEN ENSIMMÄISEN otsikoinnin perusteella osa toimittajista näyttää olevan vahvasti sitä mieltä, että verottaja on verojen saaja. Luonnollisestikaan asia ei ole näin, vaan verottaja (Verohallinto) on ainoastaan verojen ”kerääjä” – se toimittaa verotuksen ja tilittää verot veronsaajille. Otsikoinnin virheellisyyttä voidaan havainnollistaa sillä, että pankkien uutisoitaisiin olevan aina tilisiirtojen osalta rahojen saajia. Miltä kuulostaisi esimerkiksi seuraava tilinsiirtoon liittyvä uutinen: ”Nordea sai yllättäen 700 miljoonan euron mysteeripotin”? Ei varmaan kovinkaan perustellulta.

ONKO TÄLLÄ asialla vaikutusta siihen, miten kansalaiset ymmärtävät verotuksen? Väitän, että on. Epätieteelliseen elämänkokemus-tutkimusmetodiin perustuen väitän, että kaikille kansalaisille ei ole selvää se, kuka ”veronsaaja” on. Edes kaikille vero-oikeuden tenttiin osallistujille tämä ei ole aina selvä asia – vero-oikeuden kurssin tentaattorina olen kuitenkin iloinen siitä, että tämä koskee onneksi vain marginaalista, kurssikirjat liian myöhään avannutta opiskelijajoukkoa.

VÄITÄN MYÖS, että kansalaisten veromyönteisyyteen vaikuttaa uutisointi siitä, väitetäänkö verotulojen saajaksi virheellisesti voudiksikin historiassa kutsuttua verottajaa (Verohallinto) vai oikein esitettynä yhteiskuntaa. Ja muistutetaanko siitä, että hyötyjinä ovat yhteiskunnan kansalaiset: koulutusta saavat lapset, hoitoa saavat potilaat ja ylipäätään kaikki julkisia palveluja käyttävät.

JOTEN MEDIA: pyydän, että kirjoittaisitte veronsaajasta niin kuin asia todellisuudessa on. Veronsaajana ei ole verottaja (Verohallinto) vaan yhteiskunta, me kaikki. On vaikea nähdä perusteltua estettä tämän ”pienen” asian huomioimiselle, kuten edellä mainitut kolme jälkimmäistä uutisotsikkoa veronsaajasta asianmukaisesti osoittavat. Iso kiitos kaikille niille toimittajille, jotka ovat jo tähän mennessä huomioineet tämän uutisoinnissaan. Muut toivotan tervetulleeksi minkä tahansa yliopistomme vero-oikeuden perusteita käsittelevälle kurssille: toivottavasti viimeistään siellä voimme kertoa tarkemmin siitä, ketkä yhteiskunnassamme ovat veronsaajia.

Sensaatiohakuisuus nakertaa luottamusta oikeusjärjestelmään

sutela-mika_13x18Mika Sutela

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkijatohtori.

 

RIKOKSET KIINNOSTAVAT, koskettavat ja myös pelottavat. Rikokset kuuluvat median ja sosiaalisen median jokapäiväiseen uutistarjontaan, lähes jokaiseen uutislähetykseen. Jopa päivän urheilu-uutisten kärkiuutiset voivat käsitellä urheilumaailman rikosasioita. Mikään muu ihmisen luomus ei jaksa kiinnittää yhtä paljon huomiota ja kiehtoa mieltä kuin rikollisuus. Tämän perusteella rikollisuus ansaitsisi paikan maailman ihmeiden listalla, jos niitä vielä nykypäivänä lueteltaisiin.

MIRKA SMOLEJ on todennut internetin roolin rikosuutisten tuottajana kasvaneen koulusurmien jälkeen. Nämä traagiset tapahtumat siirsivät huomion sosiaalisen median interaktiiviseen rooliin. Smolej’n väitöstutkimuksen (2011) mukaan media keskittyy tyypillisesti kertomaan yksittäisistä rikostapauksista eikä raportoi kovinkaan paljoa laajemmista rikollisuustrendeistä, rikollisuuden syistä tai kriminaalipoliittisista aiheista. Janne Kivivuoren mielestä rikollisuustilanteen ja kriminologisten tutkimustulosten uutisoinnissa olisi parannettavaa. Vaikka kriminologian yleisen kiinnostavuuden ja suomalaisen rikollisuuden empiirisen tutkimuksen heikon aseman vuoksi toimittajat ovatkin usein harjoittaneet niin sanottua tutkimusjournalismia, jossa toimittaja itse kerää tutkimusaineiston ja raportoi tutkimustulokset lehdessä, laajat selvitystyyppiset rikos- ja oikeusjutut ovat liki kadonneet sanoma- ja aikakauslehdistä, koska aikaa ei enää juuri ole tehdä tutkivaa journalismia muun työn ohella. Uutissisällössä on oltava muutakin kuin faktoja; mielipiteitä ja tunteita. Erityisesti liikkuva kuva – esimerkiksi valvontakameravideo – kiinnostaa lukijoita.

RIKOLLISUUDEN OHELLA myös tuomioistuinten toiminnasta ja ratkaisuista ollaan entistä enemmän kiinnostuneita mediassa ja somessa. Rangaistuksen määrääminen edustaa rikosprosessin kärkeä ja sitä oikeusjärjestelmän elementtiä, joka vetää puoleensa median huomiota ja kansan kiinnostusta. Kun ihmiset ajattelevat rikosoikeutta, heille tulevat todennäköisesti ensimmäisenä mieleen rangaistukset ja niiden tuomitseminen. Toisin sanoen ihmiset muodostavat käsityksensä rikosoikeudesta pitkälti sen mukaan, mitä he tietävät siitä, millainen rangaistus tekijälle voidaan tosiasiallisesti tuomita ja mikä on rangaistuksen konkreettinen sisältö sitä täytäntöönpantaessa. Ongelmana median ja sosiaalisen median osalta on se, että ne usein etsiytyvät yksittäistapauksiin, sensaatioihin, luettavuuteen, eivät suinkaan oikeusjärjestelmän perusteisiin.

OIKEUSTIETEILIJÄT JA kriminologit ovat olleet viime vuosina entistä kiinnostuneempia median roolista oikeudellisten asioiden, erityisesti rikostapausten, kuvaajana. Kriminologiassa ollaan oltu kiinnostuneita rikosjulkisuuden suhteesta kriminologisiin ilmiöihin. Ensinnäkin median rikoksiin kiinnittämä huomio voi vaikuttaa rikosten ilmoitusalttiuteen, mikä johtaa tilastoidun ilmirikollisuuden muutoksiin.  Toiseksi rikosuutisointi voi vaikuttaa rikollisuuden pelkoon. Kolmanneksi lehdistön tapa kuvata rikollisuutta voi vaikuttaa kansalaisten kriminaalipoliittisiin mielipiteisiin.

JULKINEN KESKUSTELU, esimerkiksi viimeaikainen turvapaikkakeskustelu, muun muassa sosiaalisessa mediassa voi uutisoinnin lisäksi vaikuttaa rikollisuuden pelon lisääntymiseen. Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin suunnittelija Petri Danielssonin mukaan rikollisuutta pelätään hyvin yleisellä tasolla, ja pelko liittyy enemmänkin taloudelliseen epävarmuuteen kuin rikollisuuden todelliseen tasoon.

OLEN POHTINUT väitöskirjani yhteenveto-osassa hieman median vaikutuksia lainkäyttöön ja sitä, kuinka tärkeää on tuottaa kansalaisille empiiristä tietoa rikollisuudesta, rangaistuksista ja oikeusjärjestelmän eri osista. Rikoksista, rangaistuksista, rangaistuskäytännöistä ja rikosoikeusjärjestelmästä tulisi tuottaa enemmän empiiristä faktatietoa kansalaisille. Tämä voisi vaikuttaa positiivisesti niin oikeuslaitokseen kohdistuvaan luottamukseen kuin myös asenteisiin rangaistuksia kohtaan. Mitä avoimempaa oikeudellisten toimijoiden toiminta on, sitä enemmän luottamusta niihin kohdistuu.

JYRKI VIROLAISEN ja Petri Martikaisen mukaan median rikollisuutta ja oikeusjärjestelmää kohtaan kasvaneen kiinnostuksen hyvänä puolena on se, että tuomareiden on täytynyt alkaa kirjoittaa ratkaisunsa kielellä, jota myös toimittajat ja yleisö ymmärtävät. Tuomiot ja tuomioistuinten toiminta avautuvat julkisuudelle, medialle ja sitä kautta kansalaisille juuri perustelujen kautta. Tämä mahdollistaa muun muassa ratkaisujen kontrollin ja kritiikin ja edistää sitä kautta lainkäytön julkisuutta. Oikeuslaitos tarvitsee julkisuutta ja parhaiten se saa sitä median ja sosiaalisen median kautta.

Julkisuudesta rangaistusta lieventävänä tekijänä

sutela-mika_13x18Mika Sutela

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen tutkijatohtori.

 

Heinäkuun lopussa Helsingin käräjäoikeus tuomitsi miehen 60 päivän ehdolliseen rangaistukseen pahoinpitelystä. Syytetty oli pyytänyt, että rangaistusta mitattaessa otetaan huomioon asian saama huomattava julkisuus. Mies oli Joonas Loiri, Vesa-Matti Loirin poika. Käräjäoikeus katsoi, että vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen rangaistus johtaisi tuomittavalle aiheutuneen poikkeuksellisen julkisuuden vuoksi kohtuuttomaan seuraamukseen.

Rikoslain 6 luvun 7 §:ssä luetellaan kaikki rangaistuksen kohtuullistamisperusteet, joista yksi on tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuvan muu seuraus. Lain esitöissä on katsottu, että rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus kuuluu tämän säännöksen piiriin.

Viimeisen reilun vuoden aikana on annettu muutamia ratkaisuja, joissa tuomioistuin on kohtuullistanut eli lieventänyt tuomiota tapauksen saaman ”poikkeuksellisen” julkisuuden vuoksi. Ratkaisut ovat herättäneet keskustelua siitä, onko oikein, että julkisuutta voidaan käyttää alentamaan rangaistusta.

Kesäkuussa 2015 Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kolme nuorta miestä Tapanilan raiskaustapauksesta ehdolliseen vankeuteen. He saivat tuomiot raiskauksesta mutta eivät törkeästä raiskauksesta, josta syyttäjä vaati heille rangaistusta. Yksi tuomituista sai yhden vuoden ja neljän kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Kahden muun ehdolliset vankeustuomiot olivat vuoden mittaiset. Tuomitut on määrätty lisäksi oheisseuraamuksena valvontaan. Käräjäoikeus alensi kaikkien kolmen tuomitun rangaistuksia rikosepäilyjen saaman poikkeuksellisen julkisuuden vuoksi. Nuorten somalialaistaustaisten miesten avustajat kertoivat oikeudessa heidän joutuneen julkisuuden vuoksi uhkailujen kohteeksi. Käräjäoikeuden mukaan tuomittujen puolustukset esittivät oikeudenkäynnissä huolen julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa esitettyjen uhkausten vaikutuksesta heidän kehitykseensä. Helsingin hovioikeus näki teon törkeänä raiskauksena ja kovensi tuomiota. Täysi-ikäinen vastaaja tuomittiin yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, kahden muun vastaajan osalta tuomio koveni yhdeksällä kuukaudella. Myös hovioikeus lievensi tuomiota “kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden” takia. Hovioikeus ei ihmetellyt sitä, että rikostapaus oli noussut julkisuuteen, mutta piti sen käsittelyä poikkeuksellisen laajana. Tapauksesta puhuttiin joukkoraiskauksena jo ennen asian käsittelyä käräjäoikeudessa, mikä on hovioikeuden mukaan ollut omiaan antamaan yleisölle harhaanjohtavan ja väärän kuvan seksuaalisen väkivallan laadusta.

Töölön pyöräturmasta syytetyn miehen tuomio lieveni Helsingin hovioikeudessa lähes kaksi vuotta tämän vuoden heinäkuun alussa. Hovioikeus katsoi tuomion lieventämisen perusteeksi mm. tapauksen saaman poikkeuksellisen julkisuuden. Hovioikeuden mukaan tapausta oli käsitelty julkisuudessa laajasti ja uutisoinnissa oli tuotu esiin myös vastaajan terveydentilaan ja yksityiselämään liittyneitä tietoja, joten rangaistusta kohtuullistettiin. Hovioikeus tuomitsi miehen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä liikennepaosta tieliikenteessä. Syyttäjä vaati miehelle alun perin kahdeksan vuoden vankeusrangaistusta taposta. Käräjäoikeuden tuomio asiassa oli 4 vuotta ja 6 kuukautta vankeutta. Hovioikeus kevensi käräjäoikeuden antamaa vankeusrangaistusta lähes kaksi vuotta, ja tuomitsi miehen vankeuteen 2 vuodeksi ja 8 kuukaudeksi.

Itä-Suomen yliopiston rikos- prosessioikeuden professori Matti Tolvanen on lehtihaastatteluissa todennut olevan poikkeuksellista, että tuomioistuin alentaa rangaistusta julkisuuden vuoksi. Julkisuutta voi soveltaa rangaistuksen alentamisperusteena vain harvoin, poikkeuksellisissa tapauksissa. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että rikoksen sama julkisuus alentaisi lähtökohtaisesti rangaistusta. Julkisuuden pitää olla todella yllättävää tai virheellistä, jolloin rikoksiin liittyvä normaali julkisuus ei voi olla lieventämisperuste. Kun syyllistyy vakavaan rikokseen, on julkisuuteen joutuminen ennakoitavissa – etenkin, jos syyllistytään erittäin vakavaan rikokseen julkisella paikalla, julkisuus ei voi vaikuttaa tuomioon.

KOHTUULLISTAMISPERIAATTEITA SOVELLETAAN HARVOIN

Tilastoja tai tutkimuksia siitä, missä määrin tuomioistuimet ovat käyttäneet poikkeuksellista julkisuutta kohtuullistamisperusteena, ei juuri ole. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin Seuraamusjärjestelmä 2014 (katsauksia 5/2015) -julkaisun sivulla 77 olevasta taulukosta on mahdollista nähdä, että vuosina 2009–2012 kohtuullistamisperusteita on sovellettu alle sata kertaa vuodessa. Sovellettuja perusteita ei ole jaoteltu sen tarkemmin.

Yksityiskohtaisia tilastoja ei ole saatavilla, mutta kohtuullistamisperusteiden soveltaminen (tai ainakin niiden kirjaaminen perusteluihin) ja siten myös poikkeuksellisen julkisuuden soveltaminen lieventävänä seikkana on ilmeisen harvinaista. Voihan toki olla, että rangaistuksen mittaamisessa on merkitystä lieventävillä olosuhteilla, mutta niitä ei ole kirjoitettu näkyviin ratkaisun perusteluihin.

Vuonna 2006 korkein oikeus kallistui Porin Jazzin jalkapallojoukkueen taustajoukkojen talousrikosjutussa sille kannalle, ettei julkisuus antanut aihetta kohtuullistaa vastaajien tuomiota (KKO 2006:44). Saman linjan korkein oikeus otti kuluvan vuoden kesäkuussa ratkaistessaan Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen entisen puheenjohtajan, poliitikko Jukka Vihriälän tapauksen (KKO 2016:39). Näissä tapauksissa kyse oli tosin enemmän tai vähemmän julkisuuden henkilöistä. Tapanilan ja Töölön jutuissa tuomitut olivat yksityishenkilöitä. Tapanilan juttu on jo saanut valitusluvan KKO:een ja siinä tullaan linjaamaan paljon tulevia ratkaisuja.

MEDIA- JA MUUN JULKISUUDEN VAIKUTUS TUOMIOON

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (8.7.2016) todettiin, että Töölön tapauksessa hovioikeuden perustelu julkisuudesta on ongelmallinen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tiedotusvälineillä olisi ainakin välillisesti vaikutusta rikoksista tuomittujen saamiin rangaistuksiin. Oikeuslaitoksen ja journalistien tulisi kummankin pysyä omalla reviirillään.

Helsingin yliopiston rikosoikeuden apulaisprofessori Sakari Melander puolusti nykyistä käytäntöä kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa heinäkuussa ja totesi, ettei julkisuudella tarkoiteta yksinomaan rikosuutisointia vaan asian saamaa julkisuutta yleisesti. Erityisesti Tapanilan raiskausjutussa nimenomaan some-julkisuuden katsottiin olleen poikkeuksellista. Vastaavaa käytäntöä noudatetaan myös muun muassa Ruotsissa.

Melanderin mukaan oikeuskäytännössä asian saaman poikkeuksellisen julkisuuden lieventävään vaikutukseen on suhtauduttu melko pidättyväisesti. Lähtökohta on perusteltu, mutta joskus julkisuus on kuitenkin syytä ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa. Rikoksesta aiheutunut julkisuus voi tekijän näkökulmasta merkitä jopa tuntuvampaa seurausta kuin tuomioistuimen langettama rikosoikeudellinen rangaistus. Julkisuus saattaa johtaa myös muihin seurauksiin, kuten työpaikan menetykseen tai vaikka ongelmiin yksityiselämässä.

Koska rikosoikeudellisen järjestelmän toiminnassa tulee olla sijaa kohtuusarvioinnille, jossa tarkoituksena on tekijälle aiheutuvien tarpeettomien haittojen välttäminen, Melanderin mukaan on siis aivan luonnollista, että poikkeuksellista julkisuutta tulee voida pitää rangaistusta lieventävänä seikkana. Lisäksi on huomattava, että kaikkia vakaviakaan rikoksia ei kuitenkaan käsitellä julkisuudessa, joten poikkeuksellisen julkisuuden vaikutus tuomioon on melko harvinaista. Voi olla, että julkisuudelle tullaan antamaan useammin merkitystä tuomiota alentavana perusteena. Rikosuutiset leviävät nykyisin nopeasti sosiaalisen median välityksellä. Julkisuus saattaa näin olla laajempaa kuin aikaisemmin.

VTT Juha Martelius vastasi Melanderin kirjoitukseen Helsingin Sanomien mielipideosastolla. Hän kysyi, määrittelisivätkö tuomarit kunkin median laadun? Olisivatko Bin-ladenin ja Brevikin tuomiot olleet Suomessa lievempiä poikkeuksellisen julkisuuden takia? Vai pätisikö sääntö vain tiettyihin rikoksiin? Mihin?

Nykypäivänä laajojen, etenkin suurta julkista mielenkiintoa herättävien, oikeusjuttujen käsittelyissä on entistä enemmän eri medioiden edustajia paikalla oikeussaleissa, lähes ruuhkaksi asti. Voidaan ehkä jopa kysyä, vaikuttaako lisääntyvä media salissa tuomareiden päätöksiin. Jos mediaa on paljon paikalla ennen istunnon alkamista ja myös sen aikana, onko tällä ja sitä kautta ilmenevällä julkisuuden paineella tiedostamattomasti vaikutusta ratkaisuihin? Yleisön läsnäolon on ainakin todettu voivan saada aikaan tuomarin sanattoman viestinnän lisääntymistä.

Aulis Aarnio on vuosituhannen alussa todennut, että media on hivuttautunut tuomioistuimen porstuasta itse oikeussaliin. On väitetty, että media ei olisi enää ulkopuolinen, objektiivinen tarkkailija, vaan aktiivinen toimija lainkäytössä. Puhutaan lainkäytön ja oikeuden medialisoinnista. Law in books ja law in action -termien rinnalla olisi siis käytettävä myös law in media -näkökulmaa.

Lopulta on muistettava, että tuomioistuimet määräävät rangaistukset, ei media. Tulevaisuudessa voi kenties olla, että tuomioistuimet joutuvat arvioimaan nykyistäkin useammin sitä, mikä on poikkeuksellista julkisuutta. Riittääkö se, että rikostapauksesta uutisoidaan sosiaalisessa mediassa sekä iltapäivä- ja sanomalehdissä? Entä jos rikoksesta puhutaan vain somessa, mutta sitäkin voimakkaammin? Selvää on, että lainsäädäntö on vanhentunutta, eikä rikoslain pykälä muiden seurausten huomioon ottamisesta kohtuullistamisperusteena ota huomioon tämän päivän median toimintoja. Toki on myös niin, että julkisuus vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla. Näin ollen median vaikutusta on arvioitava aina tapauskohtaisesti – ja poikkeustapauksissa.