Alumnipaneeli 2.11.2018

Viikolla 44 vietimme Legio Ostiensis Ry:n vuosijuhlaviikkoa ja saimme tilaisuuden tutustua muutamaan Legion alumniin. Alumnit ovat oikeustieteiden laitoksen vanhoja opiskelijoita, jotka ovat oikeustieteiden laitokselle arvokkaita kumppaneita.

Legion alumnipaneelissa 2.11.2018 urapolustaan kertomaan saapuivat Heidi Poikonen, Denis Galkin, Mari Ojalammi, Outi Slant sekä Marianne Karppinen.

Heidi Poikonen toimii nykyisin sosiaalioikeuden yliopisto-opettajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Hänellä on aikaisempaa taustaa sosiaalityön parissa. Työura tarvitsi kuitenkin uutta potkua ja Poikosta alkoi kiinnostaa hallinnolliset asiat. Hän otti selvää asioista ja huomasi, että Joensuu oli ainut paikka, jossa järjestettiin sosiaalioikeuden opintoja.

Poikonen hakeutui Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan hallinto-oikeutta. Opiskellessaan hän osallistui Legion hallituksen toimintaan puheenjohtajan sekä vara puheenjohtajan tehtävien pariin.

Poikosen käytännön kokemus sosiaalioikeudesta nitoutui yhteen juridisen osaamisen kanssa ja hän pääsi yliopistolle työskentelemään opintojensa jälkeen.

Hänen mukaansa tutkijan uraa harkittaessa on hyvä opetella ajattelemaan juridiikkaa muustakin näkökulmasta kuin juristin näkökulmasta. Poikosen mukaan ”yliopistotyöt vaativat masokistisia piirteitä ja epävarmuuden sietämistä”, sillä työuran alussa ihminen työllistetään määräaikaisilla sopimuksilla ja vakituista työpaikkaa on vaikea saada ennen kuin on väitellyt itsensä tohtoriksi.

Hänellä ei ole tyypillistä työaikaa tai -paikkaa. Hän saattaa olla yhtenä päivänä Joensuussa, seuraavana Kuopiossa ja siitä siirtyä Kouvolaan. Tutkimusta tehdään aina, kun ei ole opetusta. Hänestä parasta tässä työssä on se, että voi itse suunnitella ja päättää mitä tekee ja milloin tekee.

Opiskelijoille vinkkinä hän kertoo, että verkostoituminen kannattaa ja nostaa esiin Twitterin merkityksen sosiaalisena verkostona. Ennakointitaitoa ja joustavuutta hän pitää tutkijan tärkeimpinä ominaisuuksina.

Denis Galkin puolestaan on päässyt projektipäällikön tehtäviin valtiovarainministeriöön. Hän pyrki alun perin Helsinkiin oikeustieteelliseen, mutta kun ovet sinne eivät avautuneet, haki hän Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan siviilioikeutta. Etenkin tietosuojaan liittyvät asiat kiinnostivat häntä.

Galkinin työhistoria on mielenkiintoinen. Hän pääsi heti lukion jälkeen työskentelemään Asianajotoimisto kalasatama Oy:lle ict- tehtäviin, jossa hän jatkoikin 10 vuoden ajan. Lisäksi hän on päässyt kahdesti kesätöihin kilpailu- ja kuluttajavirastoon. Yliopistollakin hän on kerennyt työskentelemään tutkimusassistenttina.

Galkinin mukaan ”tutkijan hommissa voi saada burn outin siitä, ettei tee mitään”. Tämä johtuu siitä, että tekemättömyys alkaa stressaamaan, kun tutkimus ei etene mihinkään.

Hän kokee, että tuurilla on iso merkitys työnhaussa ja muistuttaa, että rekrytointitilanteessa työn saamattomuus ei välttämättä johdu työnhakijan osaamisesta.

Julkisella puolella tärkeänä hän pitää hankintaoikeuden perusteiden osaamista, sillä se helpottaa asioiden käsittämistä. Lisäksi esiin nousee hyvän kirjallisen ulosannin merkitys juristin työvälineenä. ”Pientä osaamattomuutta voi peitellä hyvällä kirjallisella ulosannilla.” – Hän sanoo.

Valtiovarainministeriössä perus työpäivä koostuu hänen mukaansa kokouksista sekä sähköposteihin vastaamisesta. Hän kertoo työn olevan itsenäistä ja vastuullista.

Mari Ojalammi toimii henkilöstösuunnittelijana Pohjois-Karjalan maakuntaliitossa (Pohjois-Karjalan maakunta- ja sote- uudistuksen valmistelutiimi).

Lukion jälkeisenä välivuotenaan hän tajusi olevansa kiinnostunut oikeustieteistä ja etenkin niihin liittyvistä henkilöstöasioista. Tämän vuoksi hän halusi lukea työoikeutta ja johtamista.

Kandidaatin tutkielman jälkeen hän pääsi harjoitteluun PKSSK:lle (nykyinen Siunsote) henkilöstöhallintoon, jonka jälkeen hän sai jatkaa kyseisessä työpaikassa muutaman kuukauden projektisuunnittelijana.

Maisteriksi valmistumisen jälkeen Ojalammi aloitti jälleen PKSSK:lla. Kun työt päättyivät, hakeutui hän jatko-opiskelijaksi Itä-Suomen yliopistoon. Puolen vuoden jälkeen hän pääsi Kiteelle töihin 6 kuukaudeksi, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan vuoden ajan.

Opinnot eivät kuitenkaan tuntunut omalta ja kuin tilauksesta, pääsi hän äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen Ojalammi ei halunnut jatkaa enää opintojaan ja pääsikin töihin Siunsotelle rekrytointisuunnittelijan tehtäviin puoleksi vuodeksi, jonka jälkeen hän haki maakunta- ja soteuudistustiimiin, jossa hän tällä hetkellä työskentelee.

Tällä hetkellä hän kokee käyttävänsä oman potentiaalinsa työtehtävissään ja hän pitää työstään. Hän kokee, että työoikeus ja johtaminen on täydellinen pari hänen työssään.

Hän pitää tasa-arvo ja yhdenvertaisuusasioita sekä viestintäopintoja tärkeinä.

Kyseisessä työssä ei ole yhtään samanlaista työpäivää. Hänen kalenterinsa täyttyy noin kuukausi etukäteen erilaisista kokouksista, tapahtumista ja tilaisuuksista, joihin hän pääsee esiintymään. Lisäksi hänen töihinsä kuuluu erilaisia strategiapäiviä sekä sähköposteihin vastaamista. Hän kertoo tekevänsä aina sitä, mikä inspiroi.

Outi Slant työskentelee työ- ja elinkeinoministeriössä ydinenergiaan kohdistuvissa erityisasiantuntijan tehtävissä.

Hän on tiennyt lapsesta saakka, että oikeustieteet ovat hänen juttunsa. Hän pyrki oikeustieteelliseen, mutta ei päässyt sisään, joten hän lähti opiskelemaan matematiikkaa. Yliopistoon päästyään matematiikan opinnot kuitenkin siirtyivät oikeustieteiden kurssien tieltä ja hän haki uudelleen lukemaan valtiosääntöoikeutta. Hänen sivuaineitaan olivat Eurooppaoikeus sekä oikeustaloustiede ja lainsäädäntötutkimus.

Outi Slant toimi opiskeluaikanaan Legion hallituksen puheenjohtajana.

Opintojensa loppuvaiheessa hän oli tutkimusassistenttina yliopistolla, mutta muutti sittemmin Helsinkiin. Tällöin hänelle avautui mahdollisuus päästä oikeuspoliittiselle tutkimuslaitokselle tutkijaksi. Työ edellytti kuitenkin opintojen loppuun saattamista.

Hän aloitti tutkijan uransa 2013 ja pääsi osallistumaan myös yhteiskunnallisen ja ympäristölainsäädännön yhteishankkeeseen.

Slant jäi työstään äitiyslomalle ja tuolloin lainvalmistelu alkoi kiinnostaa. Mielenkiintoisia työpaikkoja ei kuitenkaan ollut avoinna. Sitten hän löysi työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin työntekijää työ- ja elinkeinoministeiöön. Hän haki ja sai kyseisen työn.

Nyt hän kokee pääsevänsä käyttämään valtiosääntöoikeudellista osaamistaan. Työtehtäviin kuuluu ydinenergiasääntelyyn liittyvää lainvalmistelua sekä hallintopäätöksiä. Hänen mukaansa virkamiehen uralla hallinto-oikeudellisesta osaamisesta on hyötyä. Hänen työpäiviinsä kuuluu kokouksia ja palavereja sekä sähköpostien lukemista ja niihin vastaamista. Lisäksi hänen tulee hoitaa hänelle kuuluvat muut tehtävät, kuten lainvalmistelu sekä äkilliset työt.

Marianne Karppinen työskentelee hallintopäällikkönä Kainuun Osuuspankissa. Lukioaikana hänen lempiaineisiin kuuluivat yhteiskuntaoppi sekä psykologia ja hän mietti uraa niiden kahden aineen välillä. Abiturienttina Joensuun oikeustieteiden laitoksen esittely kuitenkin vakuutti hänet. Hän pääsi heti lukion jälkeen sisään opiskelemaan Eurooppaoikeutta ja siviilioikeutta. Hän piti Eurooppaoikeuden opinnoista, koska englannin kielinen aineisto harjoitti hänen kielitaitoaan.

Opiskeluaikanaan hänen urahaaveisiinsa kuului työskentely ministeriössä, virkamiehenä, diplomaattina tai jatko-opiskelijana.

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat opiskelujen edetessä loppua kohti.

Karppinen oli aikaisemmin työskennellyt kesätöissä pankissa ja hän päätti tiedustella olisiko siellä vapaita työpaikkoja. Hän pääsi pankin asiakasneuvojaksi, josta yleni pankkilakimieheksi. Kyseistä työtä hän teki 3.5 vuotta, jonka jälkeen hän haki hallintopäällikön paikkaa toiselta paikkakunnalta ja sai työn.

Hänen tehtäviinsä kuuluu henkilöstöasiat sekä pankin hallinnon pyörittäminen. Lisäksi hän vastaa pankin tasolla rahanpesua estävistä toimista.

Tässäkään työssä päivät eivät ole samanlaisia. Karppinen pyrkii olemaan töissä 9-17 välillä. Tehtävät jaksottuvat vuosikellomaisesti, mikä tarkoittaa sitä, että loppuvuoden tehtäviin kuuluu muun muassa ensivuoden suunnittelu esimerkiksi tilinpäätöksen ja tulostavoitteiden osalta. Tyypilliseen päivään kuuluu tiimipalaveri, pankin johtoryhmän kokous sekä sähköpostien lukeminen ja niihin vastaaminen.

Marianne Karppisen mukaan parasta työssä on se, että se sisältää sopivan määrän itsenäistä työtä, mutta työssä pääsee kuitenkin olemaan myös ihmisten kanssa tekemisissä.

Ikävimpiin asioihin hän listaa henkilöstöhallintoon liittyvät toimet, kuten kurinpito. Hänen mukaansa seminaarikursseista on hyötyä, jos haluaa töihin, jossa pitää olla esillä.

Tämän vuoden alumnipaneelin vieraita yhdisti sattuman kautta löydetyt työpaikat. He korostivat sitä, että aluksi työt eivät välttämättä ole sitä, mitä haluaa loppu elämän tehdä, mutta lopulta työnteko kannattaa. Kaikki olivat myös yhtä mieltä siitä, että opintojen aikainen sosiaalistuminen ja kirjoitustaidon kehittäminen ovat nykypäivänä opiskelijalle tärkeitä asioita tulevaa työelämää ajatellen.

Krista Kokki
Legion hallituksen sihteeri

 

Tohtori harjoittelemassa maailmalla: Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssi

 

 

 

Katja Karjalainen
tutkijatohtori, kansainvälinen yksityisoikeus, perhe- ja jäämistöoikeus

Tammikuun alussa pakkasin laukkuni ja lensin kuukaudeksi kohti kansainvälisen yksityisoikeuden mekkaa, Haagin konferenssia. Laukku jäi talvimyrskyjen ja muiden vastoinkäymisten armoille muutamaksi päiväksi, mutta minä pääsin melkein ajoissa perille – tehtyäni ensin pakollisen visiitin vaatekauppaan, koska ennakkoon saamieni pukeutumisohjeiden perusteella suomalaisesta yliopistomaailmasta tuttu hupparijuristi ei olisi käynyt laatuun.

Kansainvälinen yksityisoikeus on ollut suomalaisittain paitsiossa. Kansainvälisyksityisoikeudelliset kysymykset usein sivuutetaan tuomioistuimissa. Yliopistoissa on vasta viime vuosina ollut säännöllistä opetusta. Minä olin aikoinani siinä mielessä onnekas, että poikkeuksellisesti silloin, kun tein Helsingin yliopistossa aineopintoja, järjestettiin sekä Ulla Liukkusen että Tuulikki Mikkolan kurssit. Muistan istuneeni luentosalissa erään Ullan luennon jälkeen ja ajatelleeni, että tämä on kiinnostavinta, mitä olen kuullut koko oikeustieteellisen aikana.

Sille tielle minä sitten jäin. Väittelin Helsingin yliopistosta syksyllä 2016. Tutkimukseni aiheena oli Haagin konferenssin laatima aikuisten kansainvälistä suojelua koskeva yleissopimus. Eräässä kansainvälisessä konferenssissa, kun vielä tein väitöskirjaani, minulle ehdotettiin, että voisin tehdä Haagin konferenssin pysyvässä toimistossa lyhyen harjoittelun. Ajatus tällaisesta tutkimuksellisesta työjaksosta jäi tuolloin aikataulusyistä, mutta heräsi uudestaan, kun toimitin konferenssiin väitöskirjani abstraktin. Saatuani sittemmin postdoc -rahoitusta Wihurin säätiöltä ja matkarahat Suomalaiselta Lakimiesyhdistykseltä oli viimeistään selvää, että minun olisi lähdettävä testaamaan ja kartuttamaan tietojani ja taitojani maailmalle. Katsomaan, millaisena näyttäytyy käytännössä yleissopimus, jonka tutkimiseen käytin kaiken kaikkiaan melkein seitsemän vuotta elämästäni.

Reissu kannatti, mutta ehkä eri tavalla kuin ennakkoon ajattelin. Minulle nimittäin aukesi näköala siihen hienovaraiseen kansainväliseen diplomatiaan ja kaupankäyntiin, mitä kansainvälisten yleissopimusten laatiminen ja voimaan saattaminen vaatii. Myös sellaisilla aloilla kuin kansainvälinen yksityisoikeus, jota lähtökohtaisesti on pidetty varsin arvovapaana ja epäkiinnostavana pienten piirien puuhasteluna. Kansainvälisen yleissopimuksen rakentaminen on tarkkaa työtä, jossa monenlaiset intressit on otettava huomioon. Liian löyhät muotoilut vähentävät sopimuksen käyttöarvoa. Liian tiukat muotoilut eivät puolestaan ota riittävällä tavalla huomioon kansallisia arvoja ja lainsäädännöllisiä eroavaisuuksia. Ne vähentävät valtioiden halukkuutta voimaan saattaa valmiita yleissopimuksia.

Valmis yleissopimus on myytävä. Haagin konferenssi onkin eräänlainen kansainvälisen yksityisoikeuden autokauppias. Verbaalisella jonglöörauksella se yrittää rakentaa globaalia kansainvälisen yksityisoikeuden kenttää. Se pyrkii saamaan mahdollisimman monia valtioita liittymään sekä itse konferenssiin että sen laatimiin yleissopimuksiin. Keskeinen osa pysyvän edustuston tehtävää on markkinoida eri valtioille konferenssin yleissopimuksia ja korostaa niiden voimaan saattamisen etuja. Kansainvälisen yksityisoikeuden tarkkaan kielenkäyttöön tottuneelle tulee jopa hieman yllätyksenä, kuinka löyhää terminologiaa käytetään ja löyhiä yhteyksiä eri säädösten välillä etsitään niin sanotusti markkinointitarkoituksessa.

Usein juuri hiljainen ja rivien välistä luettava, ehkä sivulauseissa, ilmenevä tieto on tutkijalle se kaikkein tärkein. Tällainen tieto laajentaa usein ymmärrystä maailmasta ja tutkimusaiheesta paljon enemmän kuin tieto, jonka hankkimisen eteen näkee erikseen paljon vaivaa tai tehtävä, jota nimenomaisesti alkaa tekemään. Yksittäisiä sinällään mielenkiintoisia työtehtäviä tai hyödyllistä Rauhanpalatsin kirjastossa meditoimista ja tiedonhakua antoisammaksi muodostuivatkin nimenomaan ne hiljaisen tiedon verkostot ja se, mitä rivien välistä löysin.

Katja Karjalainen

(Defensor Legis julkaisee numerossa 5/2018 asiantuntija-artikkelini: ”Tavoitteena globaali kansainvälinen yksityisoikeus: Haagin konferenssin kivinen taival”, jossa pohdin konferenssin tehtävää, tavoitteita ja toimintamahdollisuuksia.)

Ilmaisen terveydenhoidon maksut ja muita tšekkiläisiä pähkinöitä

 

 

 

 

 

 

 

 

Maija Aalto-Heinilä, Niko Soininen ja Seppo Sajama oli kutsuttu IVR:n (The International Association for the Philosophy of Law and Social Philosophy) Tšekin osaston ja Kaarlen yliopiston 14.09.2018 järjestämään Historical and New Approaches to Legal Interpretation -työpajaan. Sen tarkoituksena oli edistää suunnitteilla olevan suomalais-tšekkiläisin voimin toteutettavan kirjan Legal Interpretation valmistumista. Kirjaidea oli syntynyt elokuussa 2015 Valamon laitoskokouksen yhteydessä. Koska silloisesta projektiryhmästä puuttui oikeushistorian (erityisesti Savignyn ja keskieurooppalaisen tradition) asiantuntija, Seppo rohkaisi mielensä ja meni syyslomamatkallaan lokakuussa 2015 tapaamaan dosentti Jan Wintriä Prahan Kaarlen yliopiston oikeusteorian laitokselle. Janin jaetussa työhuoneessa oli toinenkin oikeusteoreetikko, dosentti Pavel Ondřejek. Molemmat innostuivat ideasta ja halusivat kuulla lisää. Syyskauden kestäneen kirjeenvaihdon tuloksena sovittiin kirjan suuntaviivoista ja päätettiin järjestää Joensuussa huhtikuussa 2016 työpaja, johon Jan ja Pavel osallistuisivat. Sitä seurasikin sitten toinen työpaja Prahassa syyskuussa 2018.

Työpajaan osallistui myös muuta Kaarlen yliopiston oikeusteorian laitoksen henkilökuntaa ja jatko-opiskelijoita. Esityksissä käsiteltiin mm. Savignyn tulkintakaanoneita, merkityksen ja tulkinnan käsitteitä, logiikan roolia oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa, sekä pohdittiin, tarvitaanko perustuslain tulkinnassa Savignyn perinteisten kaanoneiden lisäksi uusia tulkintakaanoneita. Kuten yleensäkin, mieleenpainuvinta työpajassa eivät niinkään olleet itse esitelmät, vaan niiden synnyttämät keskustelut. Eniten keskustelua ja jopa kiistelyä aiheutti se, kuinka paljon oikeudellinen tulkinta voi muuttaa lakitekstissä olevien sanojen arkikielisiä merkityksiä. Voiko tulkinta kääntää arkikielisen merkityksen aivan päälaelleen?

Dosentti Jan Tryzna kysyi esityksessään, voiko Tšekin perustuslain takaaman ”oikeuden ilmaiseen terveydenhoitoon” ymmärtää niin, että maksujen periminen on sallittua. Työpajan osallistujat jakautuivat tässä kysymyksessä kahteen leiriin. ”Liberaalit” olivat sitä mieltä, että lakitekstiä voi joskus joutua (hyvin systeemisin ja tavoitteellisin perustein) tulkitsemaan täysin arkikielisen merkityksen vastaisesti. ”Konservatiivit” taas olivat sitä mieltä, että sanojen arkikielinen merkitys asettaa rajoituksia tulkinnalle; siksi lakitekstiä – ja varsinkaan perustuslain tekstiä – ei voi taivuttaa vastakohdakseen.

Liberaalien mukaan sanamuodon kääntyminen vastakohdakseen on mahdollista mm. siinä tapauksessa, että maksuttomuus ajaisi koko terveydenhuoltojärjestelmän kriisiin, jolloin kukaan ei saisi asianmukaista hoitoa. Vaikka sanamuodon mukainen tulkinta on heidänkin mukaansa aina lähtökohta (pääsääntö), joskus (poikkeustapauksissa) on pakko käyttää systeemisiä ja tavoitteellisia perusteita. Niiden kasautuessa myös täysin perustuslain arkikielisen merkityksen vastainen tulkinta voisi periaatteessa olla mahdollinen.

Konservatiivinen vasta-argumentti oli se, että tuomari voi periaatteessa ratkaista asian miten tahansa, mutta jos ratkaisu on päinvastainen kuin sovelletun normin arkikielinen merkitys, olisi rehellisempää sanoa, että kyseinen normi tosiasiassa sivuutettiin ja asia ratkaistiin jollakin muulla perusteella. Koska tätä on vaikea tehdä perustuslain tapauksessa, pitäisi katsoa, mitä kyseinen artikla 31 todella sanoo: ”Jokaisella on oikeus terveytensä suojeluun. Kansalaisilla on oikeus julkiseen vakuutukseen perustuvaan ilmaiseen terveydenhoitoon ja terveyspalveluihin lain asettamissa puitteissa” (kor. lis.). Jos valtion varat eivät riitä, ei ole tarpeen rikkoa perustuslakia; tavallisen lain asettamien puitteiden muuttaminen riittää. (Pystyykö populistien miehittämä parlamentti siihen, on tietysti toinen kysymys.)

Dosentti Karel Beran piti toisen mieleen jääneen esityksen. Hänen aiheenaan olivat Tšekin tuoreen siviililakikirjan (Občanský zákoník, 2014, lyh. ”OZ”) sisältämät lain- ja sopimustentulkinnan säännöt, erityisesti OZ § 2(2):n laintulkintasääntö. Koska Tšekin OZ on Itävallan edelleen voimassa olevan siviililakikirjan ABGB:n (1811) rintaperillinen, ei ole ihme, että näillä kahdella on paljon yhteistä. Myös OZ § 2(2):n esikuva löytyy ABGB § 6:stä. Itse asiassa ne antavat täysin saman laintulkintaohjeen:

”Laille ei saa antaa muuta merkitystä kuin sen, joka käy ilmi sanojen omasta merkityksestä niiden kontekstissa sekä lainsäätäjän selvästä tarkoituksesta” 

Ainoa merkittävä ero AGBG:n ja OZ:n versioiden välillä on se, että edellä olevan säännön jälkeen AGBGvaikenee, mutta OZ lisää vielä kryptisesti:

”… eikä kukaan saa vedota oikeussäännön sanoihin niiden merkityksen vastaisesti.”

Beranin keskeinen ongelma oli tämän lisäyksen tulkinta. Koska tulkinnassa on lähdettävä siitä, ettei laissa ole mitään turhaa (koska lainsäätäjä on rationaalinen), ”tšekkiläisen” lisäyksen on sanottava jotain sellaista, mitä ”itävaltalainen” alku ei sano.

Yksi ratkaisu olisi sanoa, että lisäys sanoo vain, ettei lain kirjaimeen (slova, ”sanoihin”) saa vedota lain hengen (smysl, ”merkityksen”) vastaisesti. Mutta olisiko lainsäätäjä todella halunnut kirjata tämän juridisen selviön lakikirjaan?

Toinen, lainsäätäjää arvostavampi, ratkaisu voisi löytyä katsomalla tarkemmin lain sanamuotoa. Sen viisi merkitysteoreettisesti painavaa sanaa on alla lihavoitu ja niiden saksan- ja tšekinkieliset vastineet annettu suluissa. Lopun tšekkiläinen lisäys on kursivoitu.

”Laille ei saa antaa muuta merkitystä(Verstand, význam) kuin sen, joka käy ilmi (hervorleuchtet, plyne) [1] sanojen omasta merkityksestä(Bedeutung, smysl) niiden kontekstissa sekä [2] lainsäätäjän selvästä tarkoituksesta (Absicht, úmysl), eikä kukaan saa vedota oikeussäännön sanoihin (slova) niiden merkityksen(smysl) vastaisesti.

Ensimmäisessä lauseessa sanotaan, että tulkinnassa lakitekstilleannetaan(lisätään, liitetään) merkitys (význam). Tämä herättää kysymyksen, onko lakitekstillä lainkaan merkitystä ennen kuin tulkitsija antaa sille sellaisen (kuten Stanley Fish väittää). ABGB:n ja OZ:n kirjoittajat tuskin uskoivat niin. Luultavimmin he ajattelivat, että lakitekstillä on jonkinlainen esi- tai alkumerkitys (smysl) jo ennen tulkintaa. Tulkinta ei siis luo loppumerkitystä (význam) tyhjästä, vaan se syntyy työstämällä alkumerkitystätulkintaprosessissa. Lainsäätäjä heittäytyy lähes runolliseksi sanoessaan, että loppumerkitys ”virtaa” (tšekiksi) tai ”loistaa” (saksaksi) alkumerkityksestä – tai proosallisemmin käännettynä ”käy ilmi” siitä. Merkitysten ”virta” tai ”loiste” ei kuitenkaan synny itsestään, vaan se pitää käynnistää asettamalla tulkittavana oleva ilmaus sopivaan paikkaan. Lakiteksti mainitsee kaksi sellaista: (1) sanojen kontekstin ja (2) lainsäätäjän ilmeisen tahdon. Nämä vastaavat perinteisiä systemaattista ja intentionaalista kaanonia – Savignylla systemaattista ja historiallista kaanonia.

Mutta onko tšekkiläisenlisäys lainkaan tarpeen? Minkä lisäominaisuuden OZ § 2(2):n lisäys tuo ABGB § 6:een? Kummasta Tšekin lainsäätäjä haluaa lisäyksellään varoittaa: sanamuodon mukaisen tulkinnan vai tavoitteellisen tulkinnan liikakäytöstä? Olisiko hänen pitänyt käyttää lisäyksen lopussa mieluummin loppumerkitystä tarkoittavaa sanaa ”význam” kuin alkumerkitystä tarkoittavaa sanaa ”smysl”? Näkikö hän niiden eron? Vaikka näihin kysymyksiin tulkintasäännön tulkinnasta ei vielä löytynytkään vastausta, saimme joka tapauksessa Prahasta uusien tuttavuuksien lisäksi repullisen mainioita ongelmia ja esimerkkejä tulevaan kirjaamme.

Seppo Sajama

Sharing the passion to change the world – empowering students to curb climate change

 

 

 

A discussion with the Programme Coordinator of the MDP in Environmental Policy and Law, Tuomas Palosaari, by Mari Moilanen

“The decisions we make today are critical in ensuring a safe and sustainable world for everyone, both now and in the future. The next few years are probably the most important in our history”, said Debra Roberts, Co-Chair of IPCC Working Group II, in the press release of the world’s most significant climate report in October, 2018.

In the aftermath, the coordinator of the MDP in Environmental Policy and Law, Tuomas Palosaari, describes the skills that the MDP students develop during their studies to act for a better future.

What do you do, Tuomas?

I’m a lecturer as well as the Coordinator of the Master’s degree programme in Environmental Policy and Law. I take care of many kinds of tasks related to planning, admission, student counselling and lecturing.

I’m also a graduate from the same programme. During my Bachelor’s studies in Finnish environmental law I got more and more interested in global aspects, so I applied to this programme since it fit perfectly my interests and ambitions. And now I’m continuing that path as the coordinator, while at the same time planning my PhD on international environmental law.

What are you passionate about in your field?

I’m interested in the big picture: what is the state of international environmental law, why is it as it is, and where are we going? Climate change plays a central role in every environmental discussion today, making it a natural focus for me. Although I’m from the inland of Finland, I’m also very interested in maritime law. The high seas are kind of a wild west: full of possibilities as well as global risks.

Climate change is a prominent part of the studies – how does it show in practice?

Climate change is interlinked with practically all environmental issues we face today – from biodiversity loss to ozone depletion and air pollution. We offer a variety of courses directly or indirectly related to climate change. We have a specific course on climate change law and policy, but the topic is also addressed in courses on trade and the environment, international forest policy and law, international water law, and so on. Our staff and visiting experts include several professionals working at the centre stage of global climate action, and that knowledge is a valuable asset to pass to new generations of professionals.

However, climate change is not the only focal area. Students have a lot of freedom in planning their studies, and they can choose to focus on, for example, sustainable development, energy policy, natural resources governance or conflict resolution.

What is the current state of our climate? Why do we need more professionals to facilitate quick and drastic action?

We all know the situation is certainly alarming. The recent IPCC report urged the world to take rapid and far-reaching actions to keep the rise of global temperatures under 1.5 degrees Celsius, or else the natural and human systems will face serious consequences. It’s not a very encouraging report, but it makes it clear that we all need to do more than we are currently doing and be more ambitious.

What kind of thoughts do the students have on climate change issues? How is the international political turmoil reflected in the classroom?

I think that the news we have to read today on climate change and its consequences work as a catalyst for many of our students. For instance, the reactions to Trump’s announcement to withdraw from the Paris agreement have been strong in class and many times students wonder why international laws can’t force the States to do more to curb climate change. There’s frustration but, what’s more important, there’s enthusiasm to change things among our students.

However, it is important to place political developments – from the Trump administration to China’s rise in the world – in their context. Therefore our MDP seeks to provide students with the knowledge they need to understand what the true impacts of such political developments can be, what the ongoing value of international law is, and how other countries, non-state actors and subnational authorities can respond in the face of countries threatening to withdraw.

How does the MDP strive to support students’ personal passion to take concrete action in curbing climate change?

Our students are usually already very motivated when they apply for the programme. However, they may not be aware of all the things that are available to them to contribute.

I think that is our main job: to give the right tools and knowledge for the students to pursue their own interests and make a change: whether it’s in governments, the private sector, civil society or through further academic studies. We encourage discussion and the transfer of ideas, and that is why we have a lot of contact teaching and arrange for interactive discussions in our studies.

What can we do as individuals?

Especially with modern technologies and means of communication, I think it is an outdated way of thinking that individuals do not have an impact, and that we are simply passengers in political turmoil. We can all contribute small parts, like cogs in a big machine. But it requires an understanding of the problems and mastering the knowledge and skills to respond to those problems.

Environmental Cooperation under CETA: Bold New Linkages, Bolder Risks

 

 

 

 

Sabaa A. Khan and Kati Kulovesi

Dr Sabaa A. Khan is Senior Researcher at CCEEL / UEF Law School. Her areas of expertise include regional trade agreements and she serves on the Joint Public Advisory Committee of the Commission for Environmental Cooperation, under an appointment by Canada’s Minister of Environment and Climate Change.

Dr Kati Kulovesi is Co-Director of CCEEL and Professor of International Law at the UEF Law School. She specializes in climate change law and holds a PhD in international economic law from the London School of Economics and Political Science.

The EU and Canada highlight climate change and the Paris Agreement in context of the CETA

In the same week as Canada, Mexico and the United States signed a new regional trade agreement that makes absolutely no mention of climate change, Canada and the EU made new efforts to formalize the climate change and trade linkage within the Canada-EU Comprehensive Economic and Trade Agreement (CETA). Representatives of the EU and Canada convened in Montréal for the inaugural meeting of the CETA Joint Committee, mandated to oversee and facilitate the implementation of all aspects of trade and investment under the CETA.

The meeting’s outcomes included a recommendation on ‘trade, climate action and the Paris Agreement’, reiterating the Parties’ shared commitment to the international climate change regime and Article 24.12(1)(e) of the CETA that specifically addresses climate change. The recommendation further signals the Parties’ intention to “step up the role of the Paris Agreement in their bilateral cooperation”.

This can be seen as a promising signal that the international climate change regime will play a salient role in shaping mega-regional trade flows. It is worth noting, however, that the increased trade in merchandise that has taken place under the first year of the CETA’s provisional application appears to be in sectors that are energy-intensive, and closely linked to the high-emissions extractive industries.

Source: Government of Canada

Moreover, the Joint Committee’s reaffirmation of the Paris Agreement at this point in time is an environmental moment worth modest celebration in light of ongoing concerns regarding the potentially massive environmental implications of the CETA investment protection provisions and the legally-ambiguous investment tribunal established under Art. 8.27.

Will the CETA’s Investment Chapter Have a Negative Impact on Environmental Protection in the Finnish Mining Sector?

While Canada and the EU continually underscore the immense mutual benefit that the CETA brings to businesses and communities and its environmentally progressive nature, it is difficult to ignore that the greatest environmental impact of the CETA is likely to be determined by its Investment Chapter, not the Trade & Environment Chapter that is explicitly dedicated to environmental issues.

The basic idea underlying the CETA’s Investment Chapter is to ensure that investors are treated equally and fairly, and that there is no discrimination between domestic and foreign investors. One of the mechanisms it includes for foreign investment protection is the possibility for investors to take legal action against governments through a new Investment Court System. A critical apprehension in this respect is that the prospect of costly legal challenges and damage to a country’s reputation in hosting investment might discourage governments from taking legitimate and necessary regulatory and administrative actions to protect environmental and public interests.

Even though the Investment Chapter reaffirms Parties’ regulatory right with regard to achieving legitimate policy objectives, including the protection of public health and the environment (Article 8.9), the provision on what constitutes a breach of fair and equitable treatment of investors (Article 8.10.4) leaves open the possibility for an investor to challenge governmental measures based on “legitimate expectations.” In light of these provisions, there are valid concerns that the CETA’s profitable implications for Canadian and EU investors come at the expense of the Parties’ willingness to regulate in the public interest and according to the principle of sustainable development.

In the context of the mining industry in particular – a key Canadian sector expected to benefit from the trade agreement – it is difficult to set aside the potential environmental and public health risks for EU Member states that are linked to the CETA’s investment protection rules and dispute settlement architecture. With over 50% of publicly-listed global exploration and mining companies headquartered in Canada, the CETA has not only opened up EU market access to a lucrative and globally powerful group of corporations, it has empowered them through the investment protection chapter to challenge public policy measures that interfere with their natural resource development projects.

In Finland, the mining sector has been one of the key concerns in the context of the CETA. Past negative experiences, including from the Talvivaara mine, have increased the public’s awareness of the sector’s potential environmental impact. When approving the CETA, the Parliament requested the government to evaluate the need to reform the Finnish mining legislation in consideration of the CETA. In response, the government commissioned an expert report, which saw no need for reform. The report’s key message is that the Finnish legal system already contains adequate protection to ensure investors’ fair and equitable treatment.

This finding and the report have, however, generated controversy, not least because the report was commissioned from a law firm known for representing the interests of the mining sector and multinational mining companies. One of the questions is whether the legal analysis in the report is objective enough to constitute a response to the Parliament’s request.

Looking at the report commissioned by the Finnish government, it contains comprehensive and well-informed analysis of the Finnish national legislation. However, the international law dimension would have merited more attention. This would have included analyzing relevant case law to understand what kind of government actions have been challenged through investor-state dispute settlement. Such analysis should have studied at least case law involving the mining sector and Canadian mining companies.

Looking at investor-state dispute settlement, Canadian mining companies already have an extensive track record in seeking financial compensation from governments through arbitral disputes. The request for arbitration filed at the International Center for Settlement of Investment Disputes (ICSID) by Toronto-listed Gabriel Resources against Romania, seeking $4.4 billion for alleged losses in its halted gold-mining project, and the dispute between Vancouver-based Eldorado Gold and Greece (ruled in favor of Eldorado Gold) over the environmental impacts of mine development in the northern region of Halkidiki, are reflective of the kind of mining disputes that could proliferate under the CETA.

In the Gabriel Resources vs. Romania case, the mining company is basing its claim on “unjustified delays in the administrative permitting process, imposing shifting and non-transparent legal requirements, politicizing applicable legal and administrative processes, and ultimately abdicating the responsibility to make decisions on the permitting of the Project in contravention of the applicable legal framework.” In Eldorado Gold vs Greece the claimant’s argument also concerned, inter alia, delays over issuing environmental permits.

A quick glance at the relevant case law thus shows that legal arguments made in the actual proceedings tend to be more complex than those studied in the expert report commissioned by the Finnish government. It would therefore have been useful to also study the actual case law and consider its relevance in the Finnish context. Whether this would have affected the overall conclusion remains unknown without comprehensive analysis.

Overall, the concern remains over the CETA’s Investment Chapter risking to immobilize EU Member states’ from regulating in the interest of public and environmental health protection. Of course, Canada could face similar challenges brought on by EU investment in Canada-based mining operations. Since the Investment Chapter has not been implemented under the provisional application, and the CETA itself has yet to be fully ratified, there is still space for EU Member states to bring in mining legislation reforms to counteract the possible financial, environmental and public health risks associated with the expansion of Canadian mining interests in the EU.

Kirjoitus- ja kirjoittajatrendit suomalaisissa oikeustieteellisen alan aikakauslehdissä

 

 

 

Mika Sutela (HTM, OTT) toimii tutkijatohtorina oikeustieteiden laitoksella.

Tieteellisten artikkelien määrä on pysynyt melko vakaana suomalaisissa oikeustieteellisen alan aikakauslehdissä viime vuosina. Lehtiin kirjoitetaan tyypillisesti yksin ja useimmiten kirjoittajana on mies. Tämä käy ilmi analyysistä, jossa tarkastelun kohteena oli kolmen suomenkielisen oikeustieteellisen alan lehden (Defensor Legis, Lakimies ja Oikeus) kirjoitukset vuosina 2015–2017. Oikeustieteissä tutkimuksen tekeminen on ennen kaikkea kirjoittamista.Oikeustieteen kentällä on tieteellisestä kirjoittamisesta keskusteltu vähänlaisesti. Kuten Mirjami Paso on todennut, tieteellisen kirjoittamisen luonteesta ja ulottuvuuksista tulisikin keskustella huomattavasti entistä enemmän.

Tässä kirjoituksessa selvitän viimeaikaista kirjoitus- ja kirjoittajatilannetta Suomessa julkaistavien oikeustieteellisen alan aikakauslehtien osalta. Tarkasteltavien lehtien ilmestymiskerrat vaihtelevat siten, että Oikeus ilmestyy neljästi ja Lakimies sekä Defensor Legis kuudesti vuodessa. Lakimiehessä on kaksi kertaa vuodessa kaksoisnumero.

Defensor Legisillä ja Lakimies-lehdellä oli vuosina 2015–2017 keskimäärin yli 80 kirjoittajaa, ja Oikeus-lehdellä reilut 50. Lukumäärissä ei ole huomioitu sitä, että kirjoittajilla voi olla useita julkaisuja samassa aikakauslehdessä tarkasteluajanjakson aikana. Myöskään Oikeus-lehden kirjoittajamäärässä ei ole huomioitu päätoimittajia, jotka kirjoittavat yhdessä pääkirjoituksen jokaiseen numeroon. Vuonna 2017 Lakimies-lehdellä oli edellisvuosia vähemmän kirjoittajia. Defensor Legisillä kirjoittajamäärät ovat viime vuosina olleet hienoisessa laskussa ja Oikeus-lehdellä puolestaan kasvussa. Artikkelien määrä sen sijaan on pysynyt melko vakaana kaikissa aikakauslehdissä. Kaiken kaikkiaan vuosittain on julkaistu keskimäärin lähes sata artikkelia. Oikeus-lehdessä on ollut vuosittain karkeasti noin 15 artikkelia, Lakimies-lehdessä 30 ja Defensor Legisissä 50. Mukana luvuissa ei ole katsauksia, kirjallisuusesittelyjä, lyhyempiä kirjoituksia eikä DL:n artikkeleita eurooppaoikeudesta.

Artikkeleista yksinkirjoitettuja oli kaiken kaikkiaan noin 84 prosenttia. Defensor Legisissä yksinkirjoitettuja artikkeleita oli 89 prosenttia, Oikeus-lehdessä 73 prosenttia ja Lakimiehessä 81 prosenttia. Useamman kirjoittajan artikkeleista noin 77 prosenttia oli kahden kirjoittajan tekstejä. Oikeus-lehdessä vain 42 prosenttia yhteisartikkeleista oli kahden kirjoittajan artikkeleita.

Kirjoittajista naisia oli hieman yli kolmannes (36 %). Selkeästi naisvoittoisin kirjoittajakunta oli Oikeus-lehdellä, jonka kirjoittajista noin puolet (n. 51 %) oli naisia. Lakimiehen ja Defensor Legisin välillä ei naisten osuuksissa ollut suurta eroa (n. 34 vs. 29 %). Molemmissa lehdissä naisten osuus tosin on kasvanut. Vuonna 2015 Defensor Legisiin kirjoittaneista naisia oli 24 prosenttia, kun vuonna 2017 vastaava luku oli noin 36 prosenttia, ja vastaavasti Lakimieheessä naisia kirjoittajista vuonna 2015 oli noin 30 prosenttia ja vuonna 2017 noin 38 prosenttia. Huomionarvoista on se, että Lakimiehen kaksoisnumeroissa naiskirjoittajien osuus oli tavallista suurempi (44%). Yhteisartikkelit eri sukupuolten välillä olivat suhteellisesti harvinaisimpia Defensor Legisissä, jossa 65 prosentissa yhteisartikkeleista kirjoittajat olivat samaa sukupuolta. Lakimies- ja Oikeus-lehdessä noin joka toisessa yhteisartikkeleista kirjoittajat olivat samaa sukupuolta. Yleisen tason havainto on se, että jos mies toimi ykköskirjoittajana, suurimmassa osassa (68 %) myös muut kirjoittajat olivat miehiä, mutta jos sen sijaan nainen toimi ykköskirjoittajana, toinen kirjoittajista (tai useamman muun kirjoittajan joukossa) oli tyypillisesti mies (57 %).

Oheisesta kuvasta havaitaan, että tieteellisten artikkelien ensimmäisistä (yksinkirjoitettu artikkeli tai yhteisartikkelin ensimmäinen kirjoittaja) kirjoittajista Defensor Legisissä vain noin neljännes (26 %) oli naisia, kun taas Lakimies- ja Oikeus-lehdessä naisia oli noin puolet. Luvut ovat lähes samoissa, jos tarkastellaan kaikkia tieteellisten artikkeleiden kirjoittamisessa mukana olleita kirjoittajastatuksesta (ensimmäinen, toinen/viimeinen) riippumatta.

Defensor Legis poikkeaa Lakimies- ja Oikeus-lehdestä siltä osin, että siinä ilmestyneiden yhteisartikkeleiden toisista tai kolmansista eli ts. viimeisistä kirjoittajasta jopa lähes puolet (44) on ollut naisia. Sitä vastoin Lakimies-lehden yhteisartikkeleiden viimeisistä kirjoittajista vain joka neljäs (25 %) on ollut nainen. Jos lukuja tarkasteltaisiin yleisemmällä tasolla erittelemättä lehtiä, niin naisten osuus ensimmäisistä, viimeisistä, kuten myös kaikista kirjoittajista olisi lähes samalla tasolla, noin 35–40 prosenttia.

Westin ja kumppanit havaitsivat tutkimuksessaan muun muassa, että miehet olivat tyypillisesti edustettuina arvostettujen ensimmäisten ja viimeisten kirjoittajien joukossa. Tämän tarkastelun perusteella tilanne suomalaisten oikeustieteellisten aikakauslehtien osalta samankaltainen etenkin viimeisten kirjoittajien osalta.

Kuva: Naisten osuus (%) eri kirjoittajastatuksista ja kaikista kirjoittajista kolmessa suomalaisessa eri oikeustieteellisen alan aikakauslehdessä julkaistuissa tieteellisissä artikkeleissa vuosina 2015–2017.

Kaijus Ervasti tarkasteli tieteellistä oikeustieteellistä vaikuttavuutta ja vaikutusvaltaa tiedeyhteisössä tutkimalla artikkeleita ja niiden kirjoittajia yleisoikeustieteellisissä lehdissä (LM, DL, Oikeus ja JFT) vuosina 2001–2010. Hän totesi, että kirjoitusten laatu ja syvällisyys vaihtelevat erittäin paljon näiden lehtien ja kirjoittajien välillä. Vaikka yleisoikeustieteellisten lehtien eroavaisuudet ovat kaventuneet viime vuosikymmenten aikana, lehdillä on varsin erilainen profiili. Ervastin tutkimuksen mukaan Lakimies on monipuolisin ja teoreettisin lehti. Oikeus-lehti puolestaan on monitieteisemmin suuntautunut. Defensor Legisin kirjoitukset ovat muita lehtiä käytännönläheisempiä. Juristipiireissä Lakimies-lehteä on perinteisesti pidetty arvostettuna lehtenä. Lakimies-lehden kirjoittajakunnassa on tutkijoita, myös professoreita. Oikeus-lehden kirjoittajakunta koostuu pääosin tutkijoista. Lehteen kirjoittavat erityisesti nuoret tutkijat. Defensor Legisin kirjoitttajista puolestaan suurin osa on juristeja akateemisen ympäristön ulkopuolelta, erityisesti asianajajia.

Michael McCarthyn tutkimuksessa tarkasteltiin viittaamista ja kirjoittamista ekologian alalla noin 2 800:n kirjoituksen pohjalta vuosina 2007–2013 julkaistussa seitsemässä aikakauslehdessä. Yli 8 100:n kirjoittajan sukupuoli oli tunnistettu nimien ja internethakujen perusteella. Naisia ensimmäisistä kirjoittajista oli kolmannes (33 %), mutta viimeisistä kirjoittajista vain viidennes (20 %). Naisten osuus kirjoittajakunnasta vaihteli aikakauslehtien mukaan. Vähiten naisia esiintyi viitatuimmissa, ”vaikuttavimmissa” lehdissä. Naiset olivat miehiä useammin kirjoittajana toisen naisen kanssa. Tämä havainto on ristiriidassa nyt suomalaisista aikakauslehdistä tehtyjen havaintojen kanssa.

Kaikkien kolmen lehden kirjoitukset ja kirjoittajat käytiin läpi Edilex-lakitietopalvelussa.

Mika Sutela

Tutkijatohtori, OTT

Lähteet
Ervasti, Kaijus, Lakimiehet kirjoituspöydän äärellä – kirjoittaminen oikeustieteellisissä lehdissä. Lakimies 2/2012, s. 219–237.

Ervasti, Kaijus, LAKIMIES, OIKEUS, YHTEISKUNTA – Oikeus yhteiskunnallisena käytäntönä. Edita Publishing Oy 2017.

McCarthy, Michael, Statistical models of gendered patterns of citation and authorship in ecology. Abstract. ISEC, International Statistical Ecology Conference. University of St Andrews, 2nd– 6thJuly 2018. <https://www.eventsforce.net/standrews/frontend/reg/absViewDocumentFE.csp?documentID=2672>.

Paso, Mirjami, Kirjoitanko, koska muuta en voi? Tieteellisestä kirjoittamisesta ja sen opettamisesta. Oikeus 3/2010, s. 299–310.

West, Jevin D. – Jacquet, Jennifer – King, Molly M. – Correll, Shelley J. – Bergstrom, Carl T., The Role of Gender in Scholarly Authorship. PLoS ONE 8(7) 2013. <https://doi.org/10.1371/journal.pone.0066212>.

Doughnut Law – Environmental Law for the Anthropocene?

 

 

 

Niko Soininen

Niko Soininen currently works as a Postdoctoral Researcher in Ocean Governance Law at University of Gothenburg and Senior Lecturer in Environmental law and Jurisprudence at UEF Law School/CCEEL. In the fall of 2018, Soininen will start as an Assistant Professor (sustainable law, governance and regulation) at University of Helsinki.

Anthropocene is the scientific term for a geological time-period acknowledging the fundamental human impact on the Earth’s ecosystems. With global impact come questions of planetary boundaries: How much human impact is too much human impact? The Stockholm Resilience Centre’s study on planetary boundaries shows that we are currently well beyond safe nitrogen and phosphorus output levels. Also, biosphere integrity, especially the loss of genetic diversity, poses a high risk for humanity. Climate change and land-use are currently reported as causing increasing risks. At present, freshwater use lacks a quantified planetary boundary but freshwaters are heavily impacted by the above environmental changes. This is a bleak picture, but not all is lost. I spent four months in the spring of 2018 at the University of Maryland Socio-Environmental Synthesis Center as an ASLA-Fulbright visiting scholar studying adaptive governance. In the following, I’ll recap some of the most salient lessons from the adaptive governance scholarship seeking to design effective and legitimate environmental governance for the Anthropocene.

FROM DOUGHNUT ECONOMICS TO DOUGHNUT LAW

With the global economic system being a major driver in pushing the planetary boundaries, Kate Raworth presents an interesting theory for rethinking economics (Doughnut Economics. Seven Ways to Think Like a 21st Century Economist. Chelsea Green Publishing 2017). She makes a compelling argument for moving away from antiquated pictures of steadily climbing economic growth toward doughnut shape economics. The economic doughnut builds on “a pair of concentric rings”. The inner ring depicts the social foundation of human well-being and the outer ring the ecological boundaries of our planet. All human activity must remain within the doughnut’s two rings. With this picture in mind, Raworth asks us to consider “what economic mindset will give us the best chance of getting there?”

The question of getting the economic system to nourish social well-being while respecting planetary boundaries is not only important for economics, but also for law. In a legal context, the question reads: what legal mindset will give us the best chance of getting there? Applying Raworth’s question to law, we enter a familiar territory for adaptive law and governance scholarship. What does doughnut law and governance look like? What kind of law and governance is needed to stay within safe operating space for humanity? Analogically to the doughnut economy questioning existing economic theories, the adaptive law and governance theories question existing legal theories.

FOUR DOUGHNUT-LESSONS FOR LAW

The first doughnut lesson for law and governance in the Anthropocene is to regulate the use and protection of ecosystems at a systemic level (see a good overview, Benson & Craig 2017; Garmestani & Benson 2013). Traditionally, law has turned a blind eye to regulating cumulative human impacts on ecosystems. This is visible, among others, in the fragmentation of environmental management authority into several sectors at all levels of governance (energy, transportation, food production, natural resources, nature conservation etc.). The limitations of sectoral competence are often aggravated by management and regulatory authorities having limited geographical, and often artificial (non-ecosystem-based), competences. Staying within the doughnut, however, requires law and governance that is equipped with competence equivalent to the nature of the environmental problem at hand. Wicked problems such as climate change, nutrient run-offs and biodiversity loss require a systemic cross-sectoral and multi-level approach to law and governance.

The second doughnut lesson is to recognise that managing (what do we do?) and governing (what do we want?) the use and protection of ecosystems needs to be adaptive. As Craig & Ruhl (2014) and Cosens et al. (2017) have repeatedly observed, procedural and substantive rules need to facilitate the consideration of changing social-ecological circumstances. Traditionally, law has often been used to establish predictable rules that operate acontextually and do not allow consideration of changed ecological, social, economic, technological and cultural circumstances. In Finland, this approach is well illustrated in government issued hydropower licenses that are legally protected against revocation, and in certain instances the law does not even allow changes to existing licenses. This picture of the law as guaranteeing predictability and finality faces significant challenges in the Anthropocene as ecosystems and social systems dependent on them are dynamic entities (complex adaptive systems) with immensely complicated functions, feed-back loops and non-linear tipping-points. For this reason, law needs to allow adaptive and experimental management of social ecological systems and be able to adapt its own rules for maintaining human activity within the doughnut.

The third doughnut lesson is based on an understanding that people and companies do not like to be regulated. They may, however, still wish to advance accepted societal goals and may be very well-equipped to do so. The wrong picture is to think that law is the only policy instrument that really works. If we look at climate change mitigation, this is certainly not true. A study done by Vandenberg & Gilligan (2017) shows that companies like Walmart hold significant power to push environmental policy goals through their subcontractor networks. Law (or public governance in general) is not always the most effective way to steer human activities within the doughnut.

The fourth and final doughnut lesson is that law and governance need to be science based (see e.g. Benson & Craig 2017; Saunders et al. 2017). We need constant monitoring of social and ecological systems to understand how they function, have functioned and will be likely to function. Systemic governance is not possible without science, nor is adaptive management or governance.

With the above four lessons in mind, environmental law and governance will be much more equipped to stay within the social-ecological doughnut than ever before. The million-dollar question is, however, whether the international community, regional actors such as the EU and states have the courage and the political will to move towards more adaptive law and governance. While some encouraging regulatory examples are visible on all governance levels, the push-back of antiquated legal mindsets still linger in the air.

Brysselin pahamaineiset lobbarit – vai miten se nyt menikään?

Mira-Maria Kontkanen, Elisa Vornanen ja Iida Kuusrainen

Kirjoittajat ovat valmistuneet Itä-Suomen yliopistosta eurooppaoikeus pääaineenaan ja toimivat nykyisin lobbareina Brysselissä.

EDUNVALVOJAT JA LOBBARIT – onko näillä termeillä loppupeleissä suurta eroa? Siinä missä edunvalvonta kuulostaa hyvin ammattimaiselta ja luottamusta herättävältä toiminnalta, mielletään lobbaus puolestaan usein edunvalvontaa epämääräisemmäksi toiminnaksi. Siellä se lobbari, käytäväpoliitikko, livauttaa hieman kahisevaa Brysselin hämärissä porttikongeissa kuiskaten toiveitaan eteenpäin. Todellisuudessa molemmat termit kuvaavat pitkäjänteistä lainsäädännön valmisteluun liittyvää vaikuttamis- ja seuraamistyötä tarkoittaen käytännössä samaa. Toimintaa, jonka avoimuutta pyritään myös koko ajan lisäämään esimerkiksi EU:n avoimuusrekistereillä.

OPISKELIMME EUROOPPAOIKEUTTA pääaineenamme UEF:ssa ja tätä nykyä työskentelemme edunvalvojina ja lobbareina Brysselissä. Mira-Maria ja Elisa työskentelevät Suomen Yrittäjien ja kahdeksan suomalaisen kuljetusorganisaation yhteistoimistossa, Iida puolestaan työskentelee konsulttitoimisto Aula Europessa edustaen useita suomalais- ja eurooppalaisyrityksiä muun muassa energia- ja liikennealalta.

SUOMESSA USEIN törmää ajatukseen, että päätökset tulevat EU:sta suoraan annettuina ilman, että kukaan meitä kuuntelee. Todellisuudessa lainsäädäntöä valmistellaan parhaimmillaan vuosia Brysselin päässä yhdessä jäsenvaltioiden, sidosryhmien ja asiantuntijoiden kanssa. Valmistelu on hidasta ja prosessi on raskas, mutta toisaalta se antaa myös meille oivan mahdollisuuden seurata valmistelua ja pyrkiä mahdollisuuksiemme mukaan vaikuttamaan lopputulokseen niin, että myös edustamiemme tahojen intressit on otettu huomioon. Joskus kantamme menevät läpi, toisinaan sopeudumme ja siirrymme eteenpäin.

LOBBARIN TÄRKEIN työkalu ovat ihmissuhdetaidot, joiden merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Hymyä huuleen ja menoksi, yrmeistä lobbarista ei kukaan pidä. Asiantuntijuus ei välttämättä kanna kuin puolitiehen, ellei asiaansa osaa esittää oikein, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tämän arvioimiseen tarvitaan kontakteja, verkostoja ja hiljaista tietoa, joihin on äärimmäisen vaikea päästä osaksi Suomesta käsin.

TYÖSSÄMME MIELEKKÄINTÄ on ehdottomasti monipuolisuus, haasteellisuus, joustavuus sekä se asioiden ja ihmisten kirjo, joiden kanssa saa tehdä töitä. Olemme lainvalmisteluprosessissa mukana luomassa tulevaisuutta samalla pitäen huolta siitä, ettei tulevaisuus ole edustamillemme tahoille ainakaan huonompi kuin tämänhetkinen tilanne. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka oma kädenjälki päätyisi joku päivä laiksi asti.

HAASTAVINTA OVAT varmaankin äärimmäisen laajat asiakokonaisuudet, jotka ovat sidoksissa toisiinsa. Näiden kokonaisuuksien käsittämiseksi olisi hyvä olla useammankin alan ekspertti. Oikeudellinen koulutustausta auttaa ehdottomasti lakipykälien ja lainvalmisteluprosessin ymmärtämisessä, ranskan kielen hallinta puolestaan helpottaa jokapäiväistä elämää Brysselissä. Järjestötausta on opettanut arvokkaita projektinhallintataitoja sekä ihmistuntemusta, joista molemmista on äärimmäisen paljon hyötyä nykytehtävissä. Lisäksi järjestötaustasta on ollut myös apua kontaktien luomisessa, osa hyödyllisistä kontakteista on jopa ollut jo olemassa ennen Brysseliin lähtöä.

MIKÄLI BRYSEELIIN haluaa töihin kannattaa rohkeasti pyrkiä tänne harjoitteluun, sillä harjoittelun kautta avautuu uusia ovia ja samalla pääsee kokeilemaan matalalla kynnyksellä ulkomailla työskentelyä itsessään. Meistä kaikki ovat aloittaneet harjoittelijoina ja yleensä harjoitteluita tarvitaan pari vyön alle ennen kuin keskustellaan pysyvämmistä sopimuksista. Eurooppaoikeuden opinnot edesauttavat varmasti tänne pääsyä, mutta Bryssel on täynnä hyvin monipuolisella taustalla varustettuja ammattilaisia. Tänne siis vain kokeilemaan, jos energiaa, innostusta ja työmoraalia löytyy!

Itä-Suomen yliopistosta koulutukseensa tyytyväisimpiä oikeusnotaareja

 

 

 

Mika Sutela ja Tapio Määttä

Sutela on tutkijatohtori ja Määttä ympäristöoikeuden professori oikeustieteiden laitoksella.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitokselta valmistuneet oikeusnotaarit ovat muista oikeustieteellisistä tiedekunnista valmistuneita oikeusnotaareita tyytyväisempiä saamaansa koulutukseen. Tämä käy ilmi yliopistojen yhteisestä valtakunnallisesta sähköisestä opiskelijapalautekyselystä (ns. kandipalaute).

SUHTEESSA HELSINGIN, Turun ja Lapin oikeustieteellisiin tiedekuntiin Itä-Suomen yliopistossa kyselyyn vastanneet ovat olleet selkeästi tyytyväisimpiä käytettyihin opetusmenetelmiin ja oppimistehtävistä saamaansa palautteeseen. Kaiken kaikkiaan Itä-Suomen yliopistossa ON-tutkinnon suorittaneet ovat antaneet yli 70 prosentissa kaikista väittämistä ”positiivisimman” vastauksen.

PALAUTTEESSA TULEE esille huomattavia eroja eri oikeustieteellisistä tiedekunnista valmistuneiden tyytyväisyydessä saamaansa koulutukseen. Suurimmat keskiarvojen erot olivat lähes yhden asteikon välin suuruisia (esim. keskiarvo 3,4 vrt. 4,3). Suurimmat erot eri oikeustieteellisten yksikköjen välillä olivat opintoihin liittyvän tiedon ja tuen löytämisessä, ongelmatilanteissa neuvoa antavan henkilön löytämisessä sekä tyytyväisyydessä opetusmenetelmiin.

OIKEUSNOTAARIT OVAT varsin tyytyväisiä saamaansa koulutukseen opiskelupaikkakunnasta riippumatta. Oikeustieteissä väittämän ”Pohdin alituiseen, onko opiskelullani merkitystä.” keskiarvo oli 2,5, kun kaikilla aloilla keskiarvo oli 2,7. Toisin sanoen ON-tutkinnon suorittaneet ovat tavallista harvemmin kyseenalaistaneet opiskelujensa merkityksen.

VÄITTÄMÄNVoin hyvin yliopistossani” keskiarvo oikeustieteissä oli 4,2, kun kaikki koulutusalat yhteensä saivat keskiarvon 4,3. Verrattuna muihin aloihin oikeustieteellisessä opetuksessa koettiin eniten kehittämistarvetta oppimisesta saatavan palautteen antamisessa ja opintojen suunnitteluun suunnattavassa ohjauksessa.

KANDIPALAUTTEESSA SELVITETÄÄN kandidaatin tutkinnon suorittaneiden tyytyväisyyttä yliopistoonsa ja kokemuksia opintojen sujumisesta. Kyselyn tuloksia hyödynnetään sekä yliopistojen koulutuksen kehittämisessä että valtakunnallisesti koulutuksen ohjauksessa ja rahoituksessa. Kysely on toteutettu kaikissa suomalaisissa yliopistoissa Maanpuolustuskorkeakoulua lukuun ottamatta vuodesta 2013 lähtien. Kyselyn tuloksista johdettuja tilastoraportteja on avoimesti saatavilla vuoden 2017 osalta opetushallinnon tilastopalvelu Vipusessa.

PALAUTEKYSELYN VÄITTÄMIÄ oli yhteensä 61 kappaletta. Kysymykset jakaantuivat viiteen eri kysymysryhmään. Kolme ryhmää käsitteli opiskelua ja oppimista eri näkökulmista, yksi ryhmä opetuksen kehittämistä ja yksi yleisiä työelämävalmiuksia. Väittämiin annettujen vastausten pisteytysasteikko vaihteli yhdestä viiteen (1 = en tarvinnut / en pysty arvioimaan,…,5 = samaa mieltä / erittäin helppoa).

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella analysoitiin Vipusesta kerättyjä tilastoja oikeustieteellisen koulutusalan osalta. Analyysissä vertailtiin Helsingin, Itä-Suomen, Lapin ja Turun yliopistossa ON-tutkinnon suorittaneiden antamien vastausten keskiarvoja eri kysymysryhmissä. Vastausmäärä vaihteli Itä-Suomen yliopiston 30 vastauksesta Helsingin yliopiston 201 vastaukseen. Vastausprosentit vaikuttavat olevan kuitenkin hyvin suuria kaikissa yksiköissä.

Linkki oikeusnotaariksi vuonna 2017 valmistuneiden kandipalautteen yhteenvetoon (pdf)

https://vipunen.fi/fi-fi/yliopisto/Sivut/Opiskelijapalaute.aspx

http://www.unifi.fi/kandipalaute/

ASIAKAS- JA POTILASLAKI YHDISTYVÄT – MITEN MUUTTUU MUISTISAIRAAN IHMISEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS?

 

 

 

 

Projektitutkija Henna Nikumaa, yliopisto-opettaja Heidi Poikonen ja yliopistonlehtori Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Kirjoittajat toimivat tutkijoina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen Hyvinvointioikeuden instituutissa


Maassamme on
ollut pitkään kestämätön tilanne muistisairaiden ihmisten itsemääräämisoikeuden rajoittamisen suhteen. Vaikka perustuslain mukaan kenenkään vapautta ei saa rajoittaa ilman laissa säädettyjä perusteita, ovat vanhustenhuollon rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset puuttuneet lainsäädännöstämme kokonaan. Toki meillä on ollut joukko suosituksia ja lukuisissa kehittämishankkeissa on luotu rajoitustoimia ehkäiseviä hyviä käytäntöjä, mutta ne eivät ole olleet riittäviä.  Rajoitustoimenpiteitä on jouduttu perustelemaan jopa rikosoikeudellisella pakkotilalla, mikä ei sovellu sosiaali- ja terveydenhuoltoon.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän pohtimaan itsemääräämisoikeuslain säätämistä jo vuonna 2010. Prosessi on ollut pitkä, mutta vihdoin viime viikolla kuulimme STM:n esityksen siitä, että potilaslaki ja sosiaalihuollon asiakaslaki yhdistetään ja uuteen lakiin lisätään itsemääräämisoikeuden tukemista ja rajoittamista koskevat säännökset. Esityksen yhteydessä julkaistiin alustavat pykäläluonnokset uudesta laista, jonka olisi tarkoitus tulla voimaan pääosin vuonna 2020.

Muistisairaat ihmiset ovat suurin ryhmä, jota uudistus koskisi. Heidän hoivan ja hoitonsa kannalta pykäläluonnokset sisältävät useita merkittäviä uudistuksia. Esityksen mukaan lakiin otettaisiin säännökset tuetusta päätöksenteosta, josta maailmanlaajuisestikin säädetään vain kolmessa muussa maassa (Kanada, Australia, UK). Tuettua päätöksentekoa koskevat pykäläluonnokset ovat ilahduttavasti kehittyneet aiemmista esityksistä, joissa tuetun päätöksenteon järjestelmästä suunniteltiin sangen hallinnollista. Nyt ehdotuksen mukaan riittäisi, että asiakas tai potilas nimeäisi tukihenkilönsä suullisesti tai kirjallisesti ja tästä tehtäisiin asianmukaiset kirjaukset asiakas- tai potilasasiakirjoihin.

Pykäläluonnosten mukaan hoitotahdosta otetaan lakiin oma lukunsa. Vaikka hoitotahdon oikeudellinen perusta on ollut jo nyt potilaslaissa (6 ja 8 §) ja potilaan tahtoa on tullut tähänkin asti kunnioittaa, on selkeämpiä säännöksiä hoitotahdosta kaivattu pitkään. Jo 15 vuotta sitten todettiin potilaslain selkeä muutostarve (STM:n työryhmämuistio 2003:25). Hoitotahtoa koskevien säännösten lisäksi myös hoitoa koskevat toiveen luontoiset tahdonilmaukset on nostettu säännöstasolla esille. Hoitotoive-termin sijaan hoivatoive-termin käyttö tosin olisi suositeltavampaa, sillä hoivatoive kuvaa sanana kattavammin henkilöiden toiveiden sisältöjä pykäläluonnoksen tarkoittamissa tilanteissa.

Erityisen ilahduttavaa on se, että hoitotahtoa koskevassa luvussa ehdotetaan säädettäväksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle velvollisuus huolehtia siitä, että henkilö, joka lähitulevaisuudessa todennäköisesti menettää päätöksentekokykynsä, saa neuvontaa ja ohjausta hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen tekemiseen. Tätä oikeudelliseen ennakointiin voimakasta ohjaamista on ehdotettu tutkimuskirjallisuudessa ja useissa kehittämishankkeissa. Tosin ohjaus- ja neuvontavelvollisuudesta olisimme toivoneet vielä hieman laajempaa – se olisi hyvä ulottaa koskemaan vähintään jokaista ikääntyvää ihmistä.

Itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, vahvistaminen ja tukeminen on otettu pykäläluonnoksissa vakavasti. Ehdotetut säännökset muun ohella itsemääräämisoikeuden toteutumista tukevista tiloista ja välineistä tai itsemääräämisoikeutta turvaavan suunnitelman tekemisestä ovat sangen kannatettavia. Myös rajoitustoimenpiteiden ehdoton viimesijaisuus ja se, että erotetaan rajoittaminen kiireellisissä ja kiireettömissä tilanteissa, vastaavat arjen hoitotyön tarpeisiin. Kannatettava on myös säännös siitä, että niissä yksiköissä, joissa lain mukaan voisi käyttää rajoitustoimia, olisi henkilöstöllä oltava koulutus rajoitustoimenpiteiden sekä ennaltaehkäisystä että niiden turvallisista ja ihmisarvoa kunnioittavista toteuttamistavoista.

Varsinaisia rajoitustoimenpiteitä koskevia pykäliä esityksessä on runsaasti ja ne jakaantuvat eri lukuihin palveluiden ja hoidon sisältöjen mukaan. Jo edellinen hallituksen esitys (108/2014) aiheutti huolta rajoitustoimenpiteitä koskevien pykälien runsaasta määrästä. Edelleen on aiheellista kysyä, voiko runsas rajoitustoimista säätäminen tosiasiassa lisätä rajoitustoimenpiteiden käyttöä, jos toimenpiteet tehdään laissa mahdollisiksi? Joka tapauksessa muistisairaan ihmisen pitkäaikaisen hoidon näkökulmasta esityksessä on merkittävää muun ohella ehdotus hygieniahaalarin käytön selkeästä kieltämisestä, sitomisen enimmäisaikarajasta ja poistumisen estämisestä siten, ettei muiden henkilöiden liikkumisvapautta rajoiteta. Myös säännösehdotukset rajoitustoimenpiteitä koskevasta päätöksenteosta ja valituskelpoisuudesta tulevat muokkaamaan hoitotyön käytäntöjä. Lisäksi yhtenä odotetuimpana uudistuksena voi pitää ehdotuksia ensihoitohenkilökunnan ja sosiaalihuollon viranomaisen oikeuksista päästä henkilön asuntoon henkilön terveydentilan tai sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi sekä henkilön siirtämisestä asunnostaan tutkittavaksi tai hoidettavaksi tämän vastuksesta huolimatta.

Uusi asiakas- ja potilaslaki sisältää esityksen mukaan 235 pykälää. Luettavaa riittää jo siis pelkissä pykälissä. Hallituksen esitystä, jonka on luvattu tulevan lausuntokierrokselle kesäkuussa, odotamme suurella mielenkiinnolla. Toivottavasti saamme luettavaksi myös huolella laaditun toimeenpanosuunnitelman, josta näimme jo lupaavan aihion edellisen itsemääräämisoikeus-työryhmän loppuraportissa (STM:n raportteja ja muistioita 2014:14).

Toimeenpanosuunnitelman osuus tulee olemaan merkittävä, sillä uudet säännökset vaativat suuria muutoksia maamme vanhustenhuollon hoiva- ja hoitokäytännöissä. Esimerkiksi hygieniahaalari on edelleen käytössä monissa muistisairaiden ihmisten hoitoyksiköissä, edunvalvontavaltuutus on tuntematon usealle sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselle ja monen hoiva- ja hoitoyksikön tilaratkaisut eivät vastaa itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen vaateita.

Sekä perusoikeuksien että hoitotyön käytäntöjen kehittymisen näkökulmista on ehdottoman tärkeää, että itsemääräämisoikeutta koskeva lainsäädäntöuudistus vihdoin etenee. Vaikka muita vammaryhmiä koskevista rajoitustoimista on jo säädetty ja myös YK:n vammaissopimus maassamme ratifioitu, ovat käytännöt muistisairaan ihmisen vapauden rajoittamisessa Suomessa edelleen sekä perustuslain että YK:n vammaissopimuksen vastaisia. Nyt käsillä oleva uudistus on vanhuusoikeuden näkökulmasta erittäin merkittävä.

"Oikeutta kohtuudella" is the official blog of UEF Law School. Posts in Finnish or in English.