Environmental Cooperation under CETA: Bold New Linkages, Bolder Risks

 

 

 

 

Sabaa A. Khan and Kati Kulovesi

Dr Sabaa A. Khan is Senior Researcher at CCEEL / UEF Law School. Her areas of expertise include regional trade agreements and she serves on the Joint Public Advisory Committee of the Commission for Environmental Cooperation, under an appointment by Canada’s Minister of Environment and Climate Change.

Dr Kati Kulovesi is Co-Director of CCEEL and Professor of International Law at the UEF Law School. She specializes in climate change law and holds a PhD in international economic law from the London School of Economics and Political Science.

The EU and Canada highlight climate change and the Paris Agreement in context of the CETA

In the same week as Canada, Mexico and the United States signed a new regional trade agreement that makes absolutely no mention of climate change, Canada and the EU made new efforts to formalize the climate change and trade linkage within the Canada-EU Comprehensive Economic and Trade Agreement (CETA). Representatives of the EU and Canada convened in Montréal for the inaugural meeting of the CETA Joint Committee, mandated to oversee and facilitate the implementation of all aspects of trade and investment under the CETA.

The meeting’s outcomes included a recommendation on ‘trade, climate action and the Paris Agreement’, reiterating the Parties’ shared commitment to the international climate change regime and Article 24.12(1)(e) of the CETA that specifically addresses climate change. The recommendation further signals the Parties’ intention to “step up the role of the Paris Agreement in their bilateral cooperation”.

This can be seen as a promising signal that the international climate change regime will play a salient role in shaping mega-regional trade flows. It is worth noting, however, that the increased trade in merchandise that has taken place under the first year of the CETA’s provisional application appears to be in sectors that are energy-intensive, and closely linked to the high-emissions extractive industries.

Source: Government of Canada

Moreover, the Joint Committee’s reaffirmation of the Paris Agreement at this point in time is an environmental moment worth modest celebration in light of ongoing concerns regarding the potentially massive environmental implications of the CETA investment protection provisions and the legally-ambiguous investment tribunal established under Art. 8.27.

Will the CETA’s Investment Chapter Have a Negative Impact on Environmental Protection in the Finnish Mining Sector?

While Canada and the EU continually underscore the immense mutual benefit that the CETA brings to businesses and communities and its environmentally progressive nature, it is difficult to ignore that the greatest environmental impact of the CETA is likely to be determined by its Investment Chapter, not the Trade & Environment Chapter that is explicitly dedicated to environmental issues.

The basic idea underlying the CETA’s Investment Chapter is to ensure that investors are treated equally and fairly, and that there is no discrimination between domestic and foreign investors. One of the mechanisms it includes for foreign investment protection is the possibility for investors to take legal action against governments through a new Investment Court System. A critical apprehension in this respect is that the prospect of costly legal challenges and damage to a country’s reputation in hosting investment might discourage governments from taking legitimate and necessary regulatory and administrative actions to protect environmental and public interests.

Even though the Investment Chapter reaffirms Parties’ regulatory right with regard to achieving legitimate policy objectives, including the protection of public health and the environment (Article 8.9), the provision on what constitutes a breach of fair and equitable treatment of investors (Article 8.10.4) leaves open the possibility for an investor to challenge governmental measures based on “legitimate expectations.” In light of these provisions, there are valid concerns that the CETA’s profitable implications for Canadian and EU investors come at the expense of the Parties’ willingness to regulate in the public interest and according to the principle of sustainable development.

In the context of the mining industry in particular – a key Canadian sector expected to benefit from the trade agreement – it is difficult to set aside the potential environmental and public health risks for EU Member states that are linked to the CETA’s investment protection rules and dispute settlement architecture. With over 50% of publicly-listed global exploration and mining companies headquartered in Canada, the CETA has not only opened up EU market access to a lucrative and globally powerful group of corporations, it has empowered them through the investment protection chapter to challenge public policy measures that interfere with their natural resource development projects.

In Finland, the mining sector has been one of the key concerns in the context of the CETA. Past negative experiences, including from the Talvivaara mine, have increased the public’s awareness of the sector’s potential environmental impact. When approving the CETA, the Parliament requested the government to evaluate the need to reform the Finnish mining legislation in consideration of the CETA. In response, the government commissioned an expert report, which saw no need for reform. The report’s key message is that the Finnish legal system already contains adequate protection to ensure investors’ fair and equitable treatment.

This finding and the report have, however, generated controversy, not least because the report was commissioned from a law firm known for representing the interests of the mining sector and multinational mining companies. One of the questions is whether the legal analysis in the report is objective enough to constitute a response to the Parliament’s request.

Looking at the report commissioned by the Finnish government, it contains comprehensive and well-informed analysis of the Finnish national legislation. However, the international law dimension would have merited more attention. This would have included analyzing relevant case law to understand what kind of government actions have been challenged through investor-state dispute settlement. Such analysis should have studied at least case law involving the mining sector and Canadian mining companies.

Looking at investor-state dispute settlement, Canadian mining companies already have an extensive track record in seeking financial compensation from governments through arbitral disputes. The request for arbitration filed at the International Center for Settlement of Investment Disputes (ICSID) by Toronto-listed Gabriel Resources against Romania, seeking $4.4 billion for alleged losses in its halted gold-mining project, and the dispute between Vancouver-based Eldorado Gold and Greece (ruled in favor of Eldorado Gold) over the environmental impacts of mine development in the northern region of Halkidiki, are reflective of the kind of mining disputes that could proliferate under the CETA.

In the Gabriel Resources vs. Romania case, the mining company is basing its claim on “unjustified delays in the administrative permitting process, imposing shifting and non-transparent legal requirements, politicizing applicable legal and administrative processes, and ultimately abdicating the responsibility to make decisions on the permitting of the Project in contravention of the applicable legal framework.” In Eldorado Gold vs Greece the claimant’s argument also concerned, inter alia, delays over issuing environmental permits.

A quick glance at the relevant case law thus shows that legal arguments made in the actual proceedings tend to be more complex than those studied in the expert report commissioned by the Finnish government. It would therefore have been useful to also study the actual case law and consider its relevance in the Finnish context. Whether this would have affected the overall conclusion remains unknown without comprehensive analysis.

Overall, the concern remains over the CETA’s Investment Chapter risking to immobilize EU Member states’ from regulating in the interest of public and environmental health protection. Of course, Canada could face similar challenges brought on by EU investment in Canada-based mining operations. Since the Investment Chapter has not been implemented under the provisional application, and the CETA itself has yet to be fully ratified, there is still space for EU Member states to bring in mining legislation reforms to counteract the possible financial, environmental and public health risks associated with the expansion of Canadian mining interests in the EU.

Kirjoitus- ja kirjoittajatrendit suomalaisissa oikeustieteellisen alan aikakauslehdissä

 

 

 

Mika Sutela (HTM, OTT) toimii tutkijatohtorina oikeustieteiden laitoksella.

Tieteellisten artikkelien määrä on pysynyt melko vakaana suomalaisissa oikeustieteellisen alan aikakauslehdissä viime vuosina. Lehtiin kirjoitetaan tyypillisesti yksin ja useimmiten kirjoittajana on mies. Tämä käy ilmi analyysistä, jossa tarkastelun kohteena oli kolmen suomenkielisen oikeustieteellisen alan lehden (Defensor Legis, Lakimies ja Oikeus) kirjoitukset vuosina 2015–2017. Oikeustieteissä tutkimuksen tekeminen on ennen kaikkea kirjoittamista.Oikeustieteen kentällä on tieteellisestä kirjoittamisesta keskusteltu vähänlaisesti. Kuten Mirjami Paso on todennut, tieteellisen kirjoittamisen luonteesta ja ulottuvuuksista tulisikin keskustella huomattavasti entistä enemmän.

Tässä kirjoituksessa selvitän viimeaikaista kirjoitus- ja kirjoittajatilannetta Suomessa julkaistavien oikeustieteellisen alan aikakauslehtien osalta. Tarkasteltavien lehtien ilmestymiskerrat vaihtelevat siten, että Oikeus ilmestyy neljästi ja Lakimies sekä Defensor Legis kuudesti vuodessa. Lakimiehessä on kaksi kertaa vuodessa kaksoisnumero.

Defensor Legisillä ja Lakimies-lehdellä oli vuosina 2015–2017 keskimäärin yli 80 kirjoittajaa, ja Oikeus-lehdellä reilut 50. Lukumäärissä ei ole huomioitu sitä, että kirjoittajilla voi olla useita julkaisuja samassa aikakauslehdessä tarkasteluajanjakson aikana. Myöskään Oikeus-lehden kirjoittajamäärässä ei ole huomioitu päätoimittajia, jotka kirjoittavat yhdessä pääkirjoituksen jokaiseen numeroon. Vuonna 2017 Lakimies-lehdellä oli edellisvuosia vähemmän kirjoittajia. Defensor Legisillä kirjoittajamäärät ovat viime vuosina olleet hienoisessa laskussa ja Oikeus-lehdellä puolestaan kasvussa. Artikkelien määrä sen sijaan on pysynyt melko vakaana kaikissa aikakauslehdissä. Kaiken kaikkiaan vuosittain on julkaistu keskimäärin lähes sata artikkelia. Oikeus-lehdessä on ollut vuosittain karkeasti noin 15 artikkelia, Lakimies-lehdessä 30 ja Defensor Legisissä 50. Mukana luvuissa ei ole katsauksia, kirjallisuusesittelyjä, lyhyempiä kirjoituksia eikä DL:n artikkeleita eurooppaoikeudesta.

Artikkeleista yksinkirjoitettuja oli kaiken kaikkiaan noin 84 prosenttia. Defensor Legisissä yksinkirjoitettuja artikkeleita oli 89 prosenttia, Oikeus-lehdessä 73 prosenttia ja Lakimiehessä 81 prosenttia. Useamman kirjoittajan artikkeleista noin 77 prosenttia oli kahden kirjoittajan tekstejä. Oikeus-lehdessä vain 42 prosenttia yhteisartikkeleista oli kahden kirjoittajan artikkeleita.

Kirjoittajista naisia oli hieman yli kolmannes (36 %). Selkeästi naisvoittoisin kirjoittajakunta oli Oikeus-lehdellä, jonka kirjoittajista noin puolet (n. 51 %) oli naisia. Lakimiehen ja Defensor Legisin välillä ei naisten osuuksissa ollut suurta eroa (n. 34 vs. 29 %). Molemmissa lehdissä naisten osuus tosin on kasvanut. Vuonna 2015 Defensor Legisiin kirjoittaneista naisia oli 24 prosenttia, kun vuonna 2017 vastaava luku oli noin 36 prosenttia, ja vastaavasti Lakimieheessä naisia kirjoittajista vuonna 2015 oli noin 30 prosenttia ja vuonna 2017 noin 38 prosenttia. Huomionarvoista on se, että Lakimiehen kaksoisnumeroissa naiskirjoittajien osuus oli tavallista suurempi (44%). Yhteisartikkelit eri sukupuolten välillä olivat suhteellisesti harvinaisimpia Defensor Legisissä, jossa 65 prosentissa yhteisartikkeleista kirjoittajat olivat samaa sukupuolta. Lakimies- ja Oikeus-lehdessä noin joka toisessa yhteisartikkeleista kirjoittajat olivat samaa sukupuolta. Yleisen tason havainto on se, että jos mies toimi ykköskirjoittajana, suurimmassa osassa (68 %) myös muut kirjoittajat olivat miehiä, mutta jos sen sijaan nainen toimi ykköskirjoittajana, toinen kirjoittajista (tai useamman muun kirjoittajan joukossa) oli tyypillisesti mies (57 %).

Oheisesta kuvasta havaitaan, että tieteellisten artikkelien ensimmäisistä (yksinkirjoitettu artikkeli tai yhteisartikkelin ensimmäinen kirjoittaja) kirjoittajista Defensor Legisissä vain noin neljännes (26 %) oli naisia, kun taas Lakimies- ja Oikeus-lehdessä naisia oli noin puolet. Luvut ovat lähes samoissa, jos tarkastellaan kaikkia tieteellisten artikkeleiden kirjoittamisessa mukana olleita kirjoittajastatuksesta (ensimmäinen, toinen/viimeinen) riippumatta.

Defensor Legis poikkeaa Lakimies- ja Oikeus-lehdestä siltä osin, että siinä ilmestyneiden yhteisartikkeleiden toisista tai kolmansista eli ts. viimeisistä kirjoittajasta jopa lähes puolet (44) on ollut naisia. Sitä vastoin Lakimies-lehden yhteisartikkeleiden viimeisistä kirjoittajista vain joka neljäs (25 %) on ollut nainen. Jos lukuja tarkasteltaisiin yleisemmällä tasolla erittelemättä lehtiä, niin naisten osuus ensimmäisistä, viimeisistä, kuten myös kaikista kirjoittajista olisi lähes samalla tasolla, noin 35–40 prosenttia.

Westin ja kumppanit havaitsivat tutkimuksessaan muun muassa, että miehet olivat tyypillisesti edustettuina arvostettujen ensimmäisten ja viimeisten kirjoittajien joukossa. Tämän tarkastelun perusteella tilanne suomalaisten oikeustieteellisten aikakauslehtien osalta samankaltainen etenkin viimeisten kirjoittajien osalta.

Kuva: Naisten osuus (%) eri kirjoittajastatuksista ja kaikista kirjoittajista kolmessa suomalaisessa eri oikeustieteellisen alan aikakauslehdessä julkaistuissa tieteellisissä artikkeleissa vuosina 2015–2017.

Kaijus Ervasti tarkasteli tieteellistä oikeustieteellistä vaikuttavuutta ja vaikutusvaltaa tiedeyhteisössä tutkimalla artikkeleita ja niiden kirjoittajia yleisoikeustieteellisissä lehdissä (LM, DL, Oikeus ja JFT) vuosina 2001–2010. Hän totesi, että kirjoitusten laatu ja syvällisyys vaihtelevat erittäin paljon näiden lehtien ja kirjoittajien välillä. Vaikka yleisoikeustieteellisten lehtien eroavaisuudet ovat kaventuneet viime vuosikymmenten aikana, lehdillä on varsin erilainen profiili. Ervastin tutkimuksen mukaan Lakimies on monipuolisin ja teoreettisin lehti. Oikeus-lehti puolestaan on monitieteisemmin suuntautunut. Defensor Legisin kirjoitukset ovat muita lehtiä käytännönläheisempiä. Juristipiireissä Lakimies-lehteä on perinteisesti pidetty arvostettuna lehtenä. Lakimies-lehden kirjoittajakunnassa on tutkijoita, myös professoreita. Oikeus-lehden kirjoittajakunta koostuu pääosin tutkijoista. Lehteen kirjoittavat erityisesti nuoret tutkijat. Defensor Legisin kirjoitttajista puolestaan suurin osa on juristeja akateemisen ympäristön ulkopuolelta, erityisesti asianajajia.

Michael McCarthyn tutkimuksessa tarkasteltiin viittaamista ja kirjoittamista ekologian alalla noin 2 800:n kirjoituksen pohjalta vuosina 2007–2013 julkaistussa seitsemässä aikakauslehdessä. Yli 8 100:n kirjoittajan sukupuoli oli tunnistettu nimien ja internethakujen perusteella. Naisia ensimmäisistä kirjoittajista oli kolmannes (33 %), mutta viimeisistä kirjoittajista vain viidennes (20 %). Naisten osuus kirjoittajakunnasta vaihteli aikakauslehtien mukaan. Vähiten naisia esiintyi viitatuimmissa, ”vaikuttavimmissa” lehdissä. Naiset olivat miehiä useammin kirjoittajana toisen naisen kanssa. Tämä havainto on ristiriidassa nyt suomalaisista aikakauslehdistä tehtyjen havaintojen kanssa.

Kaikkien kolmen lehden kirjoitukset ja kirjoittajat käytiin läpi Edilex-lakitietopalvelussa.

Mika Sutela

Tutkijatohtori, OTT

Lähteet
Ervasti, Kaijus, Lakimiehet kirjoituspöydän äärellä – kirjoittaminen oikeustieteellisissä lehdissä. Lakimies 2/2012, s. 219–237.

Ervasti, Kaijus, LAKIMIES, OIKEUS, YHTEISKUNTA – Oikeus yhteiskunnallisena käytäntönä. Edita Publishing Oy 2017.

McCarthy, Michael, Statistical models of gendered patterns of citation and authorship in ecology. Abstract. ISEC, International Statistical Ecology Conference. University of St Andrews, 2nd– 6thJuly 2018. <https://www.eventsforce.net/standrews/frontend/reg/absViewDocumentFE.csp?documentID=2672>.

Paso, Mirjami, Kirjoitanko, koska muuta en voi? Tieteellisestä kirjoittamisesta ja sen opettamisesta. Oikeus 3/2010, s. 299–310.

West, Jevin D. – Jacquet, Jennifer – King, Molly M. – Correll, Shelley J. – Bergstrom, Carl T., The Role of Gender in Scholarly Authorship. PLoS ONE 8(7) 2013. <https://doi.org/10.1371/journal.pone.0066212>.

Doughnut Law – Environmental Law for the Anthropocene?

 

 

 

Niko Soininen

Niko Soininen currently works as a Postdoctoral Researcher in Ocean Governance Law at University of Gothenburg and Senior Lecturer in Environmental law and Jurisprudence at UEF Law School/CCEEL. In the fall of 2018, Soininen will start as an Assistant Professor (sustainable law, governance and regulation) at University of Helsinki.

Anthropocene is the scientific term for a geological time-period acknowledging the fundamental human impact on the Earth’s ecosystems. With global impact come questions of planetary boundaries: How much human impact is too much human impact? The Stockholm Resilience Centre’s study on planetary boundaries shows that we are currently well beyond safe nitrogen and phosphorus output levels. Also, biosphere integrity, especially the loss of genetic diversity, poses a high risk for humanity. Climate change and land-use are currently reported as causing increasing risks. At present, freshwater use lacks a quantified planetary boundary but freshwaters are heavily impacted by the above environmental changes. This is a bleak picture, but not all is lost. I spent four months in the spring of 2018 at the University of Maryland Socio-Environmental Synthesis Center as an ASLA-Fulbright visiting scholar studying adaptive governance. In the following, I’ll recap some of the most salient lessons from the adaptive governance scholarship seeking to design effective and legitimate environmental governance for the Anthropocene.

FROM DOUGHNUT ECONOMICS TO DOUGHNUT LAW

With the global economic system being a major driver in pushing the planetary boundaries, Kate Raworth presents an interesting theory for rethinking economics (Doughnut Economics. Seven Ways to Think Like a 21st Century Economist. Chelsea Green Publishing 2017). She makes a compelling argument for moving away from antiquated pictures of steadily climbing economic growth toward doughnut shape economics. The economic doughnut builds on “a pair of concentric rings”. The inner ring depicts the social foundation of human well-being and the outer ring the ecological boundaries of our planet. All human activity must remain within the doughnut’s two rings. With this picture in mind, Raworth asks us to consider “what economic mindset will give us the best chance of getting there?”

The question of getting the economic system to nourish social well-being while respecting planetary boundaries is not only important for economics, but also for law. In a legal context, the question reads: what legal mindset will give us the best chance of getting there? Applying Raworth’s question to law, we enter a familiar territory for adaptive law and governance scholarship. What does doughnut law and governance look like? What kind of law and governance is needed to stay within safe operating space for humanity? Analogically to the doughnut economy questioning existing economic theories, the adaptive law and governance theories question existing legal theories.

FOUR DOUGHNUT-LESSONS FOR LAW

The first doughnut lesson for law and governance in the Anthropocene is to regulate the use and protection of ecosystems at a systemic level (see a good overview, Benson & Craig 2017; Garmestani & Benson 2013). Traditionally, law has turned a blind eye to regulating cumulative human impacts on ecosystems. This is visible, among others, in the fragmentation of environmental management authority into several sectors at all levels of governance (energy, transportation, food production, natural resources, nature conservation etc.). The limitations of sectoral competence are often aggravated by management and regulatory authorities having limited geographical, and often artificial (non-ecosystem-based), competences. Staying within the doughnut, however, requires law and governance that is equipped with competence equivalent to the nature of the environmental problem at hand. Wicked problems such as climate change, nutrient run-offs and biodiversity loss require a systemic cross-sectoral and multi-level approach to law and governance.

The second doughnut lesson is to recognise that managing (what do we do?) and governing (what do we want?) the use and protection of ecosystems needs to be adaptive. As Craig & Ruhl (2014) and Cosens et al. (2017) have repeatedly observed, procedural and substantive rules need to facilitate the consideration of changing social-ecological circumstances. Traditionally, law has often been used to establish predictable rules that operate acontextually and do not allow consideration of changed ecological, social, economic, technological and cultural circumstances. In Finland, this approach is well illustrated in government issued hydropower licenses that are legally protected against revocation, and in certain instances the law does not even allow changes to existing licenses. This picture of the law as guaranteeing predictability and finality faces significant challenges in the Anthropocene as ecosystems and social systems dependent on them are dynamic entities (complex adaptive systems) with immensely complicated functions, feed-back loops and non-linear tipping-points. For this reason, law needs to allow adaptive and experimental management of social ecological systems and be able to adapt its own rules for maintaining human activity within the doughnut.

The third doughnut lesson is based on an understanding that people and companies do not like to be regulated. They may, however, still wish to advance accepted societal goals and may be very well-equipped to do so. The wrong picture is to think that law is the only policy instrument that really works. If we look at climate change mitigation, this is certainly not true. A study done by Vandenberg & Gilligan (2017) shows that companies like Walmart hold significant power to push environmental policy goals through their subcontractor networks. Law (or public governance in general) is not always the most effective way to steer human activities within the doughnut.

The fourth and final doughnut lesson is that law and governance need to be science based (see e.g. Benson & Craig 2017; Saunders et al. 2017). We need constant monitoring of social and ecological systems to understand how they function, have functioned and will be likely to function. Systemic governance is not possible without science, nor is adaptive management or governance.

With the above four lessons in mind, environmental law and governance will be much more equipped to stay within the social-ecological doughnut than ever before. The million-dollar question is, however, whether the international community, regional actors such as the EU and states have the courage and the political will to move towards more adaptive law and governance. While some encouraging regulatory examples are visible on all governance levels, the push-back of antiquated legal mindsets still linger in the air.

Brysselin pahamaineiset lobbarit – vai miten se nyt menikään?

Mira-Maria Kontkanen, Elisa Vornanen ja Iida Kuusrainen

Kirjoittajat ovat valmistuneet Itä-Suomen yliopistosta eurooppaoikeus pääaineenaan ja toimivat nykyisin lobbareina Brysselissä.

EDUNVALVOJAT JA LOBBARIT – onko näillä termeillä loppupeleissä suurta eroa? Siinä missä edunvalvonta kuulostaa hyvin ammattimaiselta ja luottamusta herättävältä toiminnalta, mielletään lobbaus puolestaan usein edunvalvontaa epämääräisemmäksi toiminnaksi. Siellä se lobbari, käytäväpoliitikko, livauttaa hieman kahisevaa Brysselin hämärissä porttikongeissa kuiskaten toiveitaan eteenpäin. Todellisuudessa molemmat termit kuvaavat pitkäjänteistä lainsäädännön valmisteluun liittyvää vaikuttamis- ja seuraamistyötä tarkoittaen käytännössä samaa. Toimintaa, jonka avoimuutta pyritään myös koko ajan lisäämään esimerkiksi EU:n avoimuusrekistereillä.

OPISKELIMME EUROOPPAOIKEUTTA pääaineenamme UEF:ssa ja tätä nykyä työskentelemme edunvalvojina ja lobbareina Brysselissä. Mira-Maria ja Elisa työskentelevät Suomen Yrittäjien ja kahdeksan suomalaisen kuljetusorganisaation yhteistoimistossa, Iida puolestaan työskentelee konsulttitoimisto Aula Europessa edustaen useita suomalais- ja eurooppalaisyrityksiä muun muassa energia- ja liikennealalta.

SUOMESSA USEIN törmää ajatukseen, että päätökset tulevat EU:sta suoraan annettuina ilman, että kukaan meitä kuuntelee. Todellisuudessa lainsäädäntöä valmistellaan parhaimmillaan vuosia Brysselin päässä yhdessä jäsenvaltioiden, sidosryhmien ja asiantuntijoiden kanssa. Valmistelu on hidasta ja prosessi on raskas, mutta toisaalta se antaa myös meille oivan mahdollisuuden seurata valmistelua ja pyrkiä mahdollisuuksiemme mukaan vaikuttamaan lopputulokseen niin, että myös edustamiemme tahojen intressit on otettu huomioon. Joskus kantamme menevät läpi, toisinaan sopeudumme ja siirrymme eteenpäin.

LOBBARIN TÄRKEIN työkalu ovat ihmissuhdetaidot, joiden merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Hymyä huuleen ja menoksi, yrmeistä lobbarista ei kukaan pidä. Asiantuntijuus ei välttämättä kanna kuin puolitiehen, ellei asiaansa osaa esittää oikein, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tämän arvioimiseen tarvitaan kontakteja, verkostoja ja hiljaista tietoa, joihin on äärimmäisen vaikea päästä osaksi Suomesta käsin.

TYÖSSÄMME MIELEKKÄINTÄ on ehdottomasti monipuolisuus, haasteellisuus, joustavuus sekä se asioiden ja ihmisten kirjo, joiden kanssa saa tehdä töitä. Olemme lainvalmisteluprosessissa mukana luomassa tulevaisuutta samalla pitäen huolta siitä, ettei tulevaisuus ole edustamillemme tahoille ainakaan huonompi kuin tämänhetkinen tilanne. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka oma kädenjälki päätyisi joku päivä laiksi asti.

HAASTAVINTA OVAT varmaankin äärimmäisen laajat asiakokonaisuudet, jotka ovat sidoksissa toisiinsa. Näiden kokonaisuuksien käsittämiseksi olisi hyvä olla useammankin alan ekspertti. Oikeudellinen koulutustausta auttaa ehdottomasti lakipykälien ja lainvalmisteluprosessin ymmärtämisessä, ranskan kielen hallinta puolestaan helpottaa jokapäiväistä elämää Brysselissä. Järjestötausta on opettanut arvokkaita projektinhallintataitoja sekä ihmistuntemusta, joista molemmista on äärimmäisen paljon hyötyä nykytehtävissä. Lisäksi järjestötaustasta on ollut myös apua kontaktien luomisessa, osa hyödyllisistä kontakteista on jopa ollut jo olemassa ennen Brysseliin lähtöä.

MIKÄLI BRYSEELIIN haluaa töihin kannattaa rohkeasti pyrkiä tänne harjoitteluun, sillä harjoittelun kautta avautuu uusia ovia ja samalla pääsee kokeilemaan matalalla kynnyksellä ulkomailla työskentelyä itsessään. Meistä kaikki ovat aloittaneet harjoittelijoina ja yleensä harjoitteluita tarvitaan pari vyön alle ennen kuin keskustellaan pysyvämmistä sopimuksista. Eurooppaoikeuden opinnot edesauttavat varmasti tänne pääsyä, mutta Bryssel on täynnä hyvin monipuolisella taustalla varustettuja ammattilaisia. Tänne siis vain kokeilemaan, jos energiaa, innostusta ja työmoraalia löytyy!

Itä-Suomen yliopistosta koulutukseensa tyytyväisimpiä oikeusnotaareja

 

 

 

Mika Sutela ja Tapio Määttä

Sutela on tutkijatohtori ja Määttä ympäristöoikeuden professori oikeustieteiden laitoksella.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitokselta valmistuneet oikeusnotaarit ovat muista oikeustieteellisistä tiedekunnista valmistuneita oikeusnotaareita tyytyväisempiä saamaansa koulutukseen. Tämä käy ilmi yliopistojen yhteisestä valtakunnallisesta sähköisestä opiskelijapalautekyselystä (ns. kandipalaute).

SUHTEESSA HELSINGIN, Turun ja Lapin oikeustieteellisiin tiedekuntiin Itä-Suomen yliopistossa kyselyyn vastanneet ovat olleet selkeästi tyytyväisimpiä käytettyihin opetusmenetelmiin ja oppimistehtävistä saamaansa palautteeseen. Kaiken kaikkiaan Itä-Suomen yliopistossa ON-tutkinnon suorittaneet ovat antaneet yli 70 prosentissa kaikista väittämistä ”positiivisimman” vastauksen.

PALAUTTEESSA TULEE esille huomattavia eroja eri oikeustieteellisistä tiedekunnista valmistuneiden tyytyväisyydessä saamaansa koulutukseen. Suurimmat keskiarvojen erot olivat lähes yhden asteikon välin suuruisia (esim. keskiarvo 3,4 vrt. 4,3). Suurimmat erot eri oikeustieteellisten yksikköjen välillä olivat opintoihin liittyvän tiedon ja tuen löytämisessä, ongelmatilanteissa neuvoa antavan henkilön löytämisessä sekä tyytyväisyydessä opetusmenetelmiin.

OIKEUSNOTAARIT OVAT varsin tyytyväisiä saamaansa koulutukseen opiskelupaikkakunnasta riippumatta. Oikeustieteissä väittämän ”Pohdin alituiseen, onko opiskelullani merkitystä.” keskiarvo oli 2,5, kun kaikilla aloilla keskiarvo oli 2,7. Toisin sanoen ON-tutkinnon suorittaneet ovat tavallista harvemmin kyseenalaistaneet opiskelujensa merkityksen.

VÄITTÄMÄNVoin hyvin yliopistossani” keskiarvo oikeustieteissä oli 4,2, kun kaikki koulutusalat yhteensä saivat keskiarvon 4,3. Verrattuna muihin aloihin oikeustieteellisessä opetuksessa koettiin eniten kehittämistarvetta oppimisesta saatavan palautteen antamisessa ja opintojen suunnitteluun suunnattavassa ohjauksessa.

KANDIPALAUTTEESSA SELVITETÄÄN kandidaatin tutkinnon suorittaneiden tyytyväisyyttä yliopistoonsa ja kokemuksia opintojen sujumisesta. Kyselyn tuloksia hyödynnetään sekä yliopistojen koulutuksen kehittämisessä että valtakunnallisesti koulutuksen ohjauksessa ja rahoituksessa. Kysely on toteutettu kaikissa suomalaisissa yliopistoissa Maanpuolustuskorkeakoulua lukuun ottamatta vuodesta 2013 lähtien. Kyselyn tuloksista johdettuja tilastoraportteja on avoimesti saatavilla vuoden 2017 osalta opetushallinnon tilastopalvelu Vipusessa.

PALAUTEKYSELYN VÄITTÄMIÄ oli yhteensä 61 kappaletta. Kysymykset jakaantuivat viiteen eri kysymysryhmään. Kolme ryhmää käsitteli opiskelua ja oppimista eri näkökulmista, yksi ryhmä opetuksen kehittämistä ja yksi yleisiä työelämävalmiuksia. Väittämiin annettujen vastausten pisteytysasteikko vaihteli yhdestä viiteen (1 = en tarvinnut / en pysty arvioimaan,…,5 = samaa mieltä / erittäin helppoa).

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella analysoitiin Vipusesta kerättyjä tilastoja oikeustieteellisen koulutusalan osalta. Analyysissä vertailtiin Helsingin, Itä-Suomen, Lapin ja Turun yliopistossa ON-tutkinnon suorittaneiden antamien vastausten keskiarvoja eri kysymysryhmissä. Vastausmäärä vaihteli Itä-Suomen yliopiston 30 vastauksesta Helsingin yliopiston 201 vastaukseen. Vastausprosentit vaikuttavat olevan kuitenkin hyvin suuria kaikissa yksiköissä.

Linkki oikeusnotaariksi vuonna 2017 valmistuneiden kandipalautteen yhteenvetoon (pdf)

https://vipunen.fi/fi-fi/yliopisto/Sivut/Opiskelijapalaute.aspx

http://www.unifi.fi/kandipalaute/

ASIAKAS- JA POTILASLAKI YHDISTYVÄT – MITEN MUUTTUU MUISTISAIRAAN IHMISEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS?

 

 

 

 

Projektitutkija Henna Nikumaa, yliopisto-opettaja Heidi Poikonen ja yliopistonlehtori Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Kirjoittajat toimivat tutkijoina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen Hyvinvointioikeuden instituutissa


Maassamme on
ollut pitkään kestämätön tilanne muistisairaiden ihmisten itsemääräämisoikeuden rajoittamisen suhteen. Vaikka perustuslain mukaan kenenkään vapautta ei saa rajoittaa ilman laissa säädettyjä perusteita, ovat vanhustenhuollon rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset puuttuneet lainsäädännöstämme kokonaan. Toki meillä on ollut joukko suosituksia ja lukuisissa kehittämishankkeissa on luotu rajoitustoimia ehkäiseviä hyviä käytäntöjä, mutta ne eivät ole olleet riittäviä.  Rajoitustoimenpiteitä on jouduttu perustelemaan jopa rikosoikeudellisella pakkotilalla, mikä ei sovellu sosiaali- ja terveydenhuoltoon.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän pohtimaan itsemääräämisoikeuslain säätämistä jo vuonna 2010. Prosessi on ollut pitkä, mutta vihdoin viime viikolla kuulimme STM:n esityksen siitä, että potilaslaki ja sosiaalihuollon asiakaslaki yhdistetään ja uuteen lakiin lisätään itsemääräämisoikeuden tukemista ja rajoittamista koskevat säännökset. Esityksen yhteydessä julkaistiin alustavat pykäläluonnokset uudesta laista, jonka olisi tarkoitus tulla voimaan pääosin vuonna 2020.

Muistisairaat ihmiset ovat suurin ryhmä, jota uudistus koskisi. Heidän hoivan ja hoitonsa kannalta pykäläluonnokset sisältävät useita merkittäviä uudistuksia. Esityksen mukaan lakiin otettaisiin säännökset tuetusta päätöksenteosta, josta maailmanlaajuisestikin säädetään vain kolmessa muussa maassa (Kanada, Australia, UK). Tuettua päätöksentekoa koskevat pykäläluonnokset ovat ilahduttavasti kehittyneet aiemmista esityksistä, joissa tuetun päätöksenteon järjestelmästä suunniteltiin sangen hallinnollista. Nyt ehdotuksen mukaan riittäisi, että asiakas tai potilas nimeäisi tukihenkilönsä suullisesti tai kirjallisesti ja tästä tehtäisiin asianmukaiset kirjaukset asiakas- tai potilasasiakirjoihin.

Pykäläluonnosten mukaan hoitotahdosta otetaan lakiin oma lukunsa. Vaikka hoitotahdon oikeudellinen perusta on ollut jo nyt potilaslaissa (6 ja 8 §) ja potilaan tahtoa on tullut tähänkin asti kunnioittaa, on selkeämpiä säännöksiä hoitotahdosta kaivattu pitkään. Jo 15 vuotta sitten todettiin potilaslain selkeä muutostarve (STM:n työryhmämuistio 2003:25). Hoitotahtoa koskevien säännösten lisäksi myös hoitoa koskevat toiveen luontoiset tahdonilmaukset on nostettu säännöstasolla esille. Hoitotoive-termin sijaan hoivatoive-termin käyttö tosin olisi suositeltavampaa, sillä hoivatoive kuvaa sanana kattavammin henkilöiden toiveiden sisältöjä pykäläluonnoksen tarkoittamissa tilanteissa.

Erityisen ilahduttavaa on se, että hoitotahtoa koskevassa luvussa ehdotetaan säädettäväksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle velvollisuus huolehtia siitä, että henkilö, joka lähitulevaisuudessa todennäköisesti menettää päätöksentekokykynsä, saa neuvontaa ja ohjausta hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen tekemiseen. Tätä oikeudelliseen ennakointiin voimakasta ohjaamista on ehdotettu tutkimuskirjallisuudessa ja useissa kehittämishankkeissa. Tosin ohjaus- ja neuvontavelvollisuudesta olisimme toivoneet vielä hieman laajempaa – se olisi hyvä ulottaa koskemaan vähintään jokaista ikääntyvää ihmistä.

Itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, vahvistaminen ja tukeminen on otettu pykäläluonnoksissa vakavasti. Ehdotetut säännökset muun ohella itsemääräämisoikeuden toteutumista tukevista tiloista ja välineistä tai itsemääräämisoikeutta turvaavan suunnitelman tekemisestä ovat sangen kannatettavia. Myös rajoitustoimenpiteiden ehdoton viimesijaisuus ja se, että erotetaan rajoittaminen kiireellisissä ja kiireettömissä tilanteissa, vastaavat arjen hoitotyön tarpeisiin. Kannatettava on myös säännös siitä, että niissä yksiköissä, joissa lain mukaan voisi käyttää rajoitustoimia, olisi henkilöstöllä oltava koulutus rajoitustoimenpiteiden sekä ennaltaehkäisystä että niiden turvallisista ja ihmisarvoa kunnioittavista toteuttamistavoista.

Varsinaisia rajoitustoimenpiteitä koskevia pykäliä esityksessä on runsaasti ja ne jakaantuvat eri lukuihin palveluiden ja hoidon sisältöjen mukaan. Jo edellinen hallituksen esitys (108/2014) aiheutti huolta rajoitustoimenpiteitä koskevien pykälien runsaasta määrästä. Edelleen on aiheellista kysyä, voiko runsas rajoitustoimista säätäminen tosiasiassa lisätä rajoitustoimenpiteiden käyttöä, jos toimenpiteet tehdään laissa mahdollisiksi? Joka tapauksessa muistisairaan ihmisen pitkäaikaisen hoidon näkökulmasta esityksessä on merkittävää muun ohella ehdotus hygieniahaalarin käytön selkeästä kieltämisestä, sitomisen enimmäisaikarajasta ja poistumisen estämisestä siten, ettei muiden henkilöiden liikkumisvapautta rajoiteta. Myös säännösehdotukset rajoitustoimenpiteitä koskevasta päätöksenteosta ja valituskelpoisuudesta tulevat muokkaamaan hoitotyön käytäntöjä. Lisäksi yhtenä odotetuimpana uudistuksena voi pitää ehdotuksia ensihoitohenkilökunnan ja sosiaalihuollon viranomaisen oikeuksista päästä henkilön asuntoon henkilön terveydentilan tai sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi sekä henkilön siirtämisestä asunnostaan tutkittavaksi tai hoidettavaksi tämän vastuksesta huolimatta.

Uusi asiakas- ja potilaslaki sisältää esityksen mukaan 235 pykälää. Luettavaa riittää jo siis pelkissä pykälissä. Hallituksen esitystä, jonka on luvattu tulevan lausuntokierrokselle kesäkuussa, odotamme suurella mielenkiinnolla. Toivottavasti saamme luettavaksi myös huolella laaditun toimeenpanosuunnitelman, josta näimme jo lupaavan aihion edellisen itsemääräämisoikeus-työryhmän loppuraportissa (STM:n raportteja ja muistioita 2014:14).

Toimeenpanosuunnitelman osuus tulee olemaan merkittävä, sillä uudet säännökset vaativat suuria muutoksia maamme vanhustenhuollon hoiva- ja hoitokäytännöissä. Esimerkiksi hygieniahaalari on edelleen käytössä monissa muistisairaiden ihmisten hoitoyksiköissä, edunvalvontavaltuutus on tuntematon usealle sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselle ja monen hoiva- ja hoitoyksikön tilaratkaisut eivät vastaa itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen vaateita.

Sekä perusoikeuksien että hoitotyön käytäntöjen kehittymisen näkökulmista on ehdottoman tärkeää, että itsemääräämisoikeutta koskeva lainsäädäntöuudistus vihdoin etenee. Vaikka muita vammaryhmiä koskevista rajoitustoimista on jo säädetty ja myös YK:n vammaissopimus maassamme ratifioitu, ovat käytännöt muistisairaan ihmisen vapauden rajoittamisessa Suomessa edelleen sekä perustuslain että YK:n vammaissopimuksen vastaisia. Nyt käsillä oleva uudistus on vanhuusoikeuden näkökulmasta erittäin merkittävä.

Boosting the EU’s circular economy plans by addressing links between chemicals, products and waste legislation

 

 

 

Topi Turunen

Topi Turunen is a PhD researcher in environmental law at CCEEL / UEF Law School and a Researcher at the Finnish Environment Institute.

The European Union (EU) is seeking to make the European economy more sustainable through its Circular Economy Action Plan. The interface between chemical, products and waste legislation presents some complex challenges for the objectives of the circular economy package. In January 2018, the European Commission published a communication and staff working document on options to address linkages between three key pieces of EU law, namely the Waste Framework Directive, Regulation on Classification, Labelling and Packaging of Substances (CLP) and the REACH regulation.

Four key challenges

There are four key challenges in the interface between chemicals, products and waste legislation that the communication seeks to address. The first is that waste management operators often do not have adequate information on the presence of substances of concern. This makes controlling the life-cycle of certain chemicals complicated. Information on the composition of materials is available in the supply chain in accordance with chemicals legislation. However, when a material becomes waste, waste treatment operators are not considered to be a part of the supply chain and the information on the material’s composition is therefore not made available to them. Under chemicals regulation, operators recovering chemicals from waste are considered as manufacturers and as starting a new supply chain for the substance in question. The recovered substances will have to be either registered as any new substances; or registered as UVCB substances (i.e. substances of Unknown or Variable Composition, Complex Reaction Products and Biological Material); or the composition of the material has to be identified through the safety data dossier of similar substance that has already been registered in the case of recovery exemption. Hence the identification of the composition of the waste-based materials according to REACH cannot be by-passed in recovery although REACH explicitly does not apply to material when they are still considered ‘waste’. The administrative costs to fulfill obligations of REACH can be high and it has been pointed out that the supervision of recovery exemptions tends to have loopholes.

The second challenge relates to the question of whether the recovery of so-called ‘legacy substances’ (substances that are commonly present in products but that have been prohibited or restricted in new products) should be promoted in order to increase the overall recovery of wastes. Waste streams containing legacy substances can be huge in volume and their recovery can therefore have a substantial impact on the achievement of circular economy objective for more efficient material circulation. Nevertheless, it remains unclear whether the risks of using such wastes can be balanced through the positive environmental impacts of their recovery from the waste stream.

The third challenge is that the regulation of End-of-Waste criteria is not fully harmonised within the EU and it is therefore not always clear when a product or substance ceases to be waste. The Commission is therefore proposing a more harmonized EU-wide regulation of different waste streams ceasing to be waste and more uniform rules for the End-of-Waste schemes in the EU Member States.

The fourth key challenge relates to some discrepancies in waste and chemicals regulation: hazardous waste is not always considered hazardous as a chemical according to the CLP Regulation after it has gone through a recovery process and ceased to be waste. Moreover, hazardous chemicals are not necessarily considered hazardous waste after being discarded.

Thoughts on the way forward

Solving the four key challenges will be complicated. What will be required is either new legislation or significant amendments to the existing legal framework. Possible measures include abolishing the recovery exemptions system, redefining the scope of supply chains and expanding the scope of extended producer responsibility schemes. The downside of abolishing the recovery exemptions system would be increased administrative burdens that risks creating a disincentive for recovery. On the positive side, this would result in safer material cycles and reduce the possible negative impacts of wastes by improving the monitoring of chemical substances in waste recovery. Redefining the supply chains and strengthening the extended producer responsibility both emphasise the crucial role of manufacturers and importers: the life-cycle of the product and its properties have to be taken into account in order to reach the objective of effective and safe material cycles. The distinction between waste and products could also be clarified with more harmonized EU-wide End-of-Waste regulations and clearer criteria for when an object or substance ceases to be waste. Finland has taken initial steps towards improving the quality of its End-of-Waste regulation by starting to draft national end-of-waste legislation and a guidance to support case-by-case decision-making.

Once waste ceases to be waste, it will be subject to the same regulatory framework as similar non-waste products. Therefore the acceptance of legacy substances in recovered materials seems unlikely and it seems more likely that their use in products will remain unlawful. A further argument in support for the proposed approach is that the evaluation of trade-offs between the positive impacts of recovery and the negative impacts of using legacy substances would most likely prove to be extremely complicated and expensive.

Coming back to the Commission’s recent proposal, a final aspect worth noting is that the proposal does not create any obligations for stakeholders. The Commission however proclaims that it will start multiple research projects and aims to work with relevant stakeholders and European Chemicals Agency (ECHA) in order to solve the above-mentioned problems. This process should be well under way by the time the current Commission’s term comes to a close at the end of 2019.

This blog post is based on the following article, published in the Finnish Journal of Environmental Law:

Turunen, Topi: Kemikaali-, tuote- ja jätesääntelyn rajapinnan ongelmakohdat – kommentteja komission tiedonannosta keskinäisistä yhteyksistä. Ympäristöjuridiikka 1/2018, pp. 44–60.

Algoritmit oikeudellisen päätöksenteon tukena

 

 

 

Mika Sutela

Kirjoittaja on väitellyt Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokselta.

Voitko kuvitella
päivän, jolloin tekoäly tukee oikeudellista päätöksentekoa? Tekoälytuomarin aikakausi voi olla luultua lähempänä. Hurjaa vauhtia arkipäiväistyvällä tekoälyllä tarkoitetaan yleensä ihmisten älyllistä toimintaa imitoimaan pyrkivää tietotekniikkaa. Älyllisessä toiminnassa ovat mukana myös tunteet sekä jonkinasteinen tietoisuus. The Curious AI Companyn toimitusjohtaja Harri Valpola totesi Ylen Perjantai-ohjelmassa (9.3.2018), että ihmiset haluavat nähdä älyn kiinni jossakin fyysisessä laitteessa, ja siksi robotit kiehtovat kovasti ihmisiä, mutta tekoälyn kehitys menee jossakin muualla. Tällä hetkellä kaikkein kehittyneimmät tekoälyt ovat puhdasta ohjelmistoa.

Analytiikasta puhuttaessa on usein kyse algoritmeista, jotka ymmärtävät ihmisten käyttäytymistä. Arjessamme taustalla olevat algoritmit tiedostamattamme määrittävät Google-hakujen tuloksia, Yle Areenassa suositeltuja ohjelmia ja Spotifyssä suositeltua musiikkia, sosiaalisessa mediassa näkemiämme julkaisuja sekä verkkokaupan mainoksia. Esimerkiksi verkkokauppaa personoidaan aiemman käyttäytymisen mukaan, mikä vaikuttaa sivuston visuaalisuuteen, tuotesuosituksiin ja kampanjoihin. Lisäksi algoritmit muun muassa ennustavat vaalituloksia ja seulovat työhakemuksia.

Algoritmit ovat valtaosin liikesalaisuuksia, joiden mekanismeja ei paljasteta ulkopuolisille. Ongelmallista on, ettei niiden tuottamia tuloksia voida arvioida. Tuomarin on tiedettävä, miten algoritmi toimii ja mitä dataa sen kehittämiseen on käytetty. Voi kuitenkin olla, etteivät edes ohjelmoijat tiedä, millä perusteilla algoritmit suosituksiinsa päätyvät. Läpinäkyvyyden puuttuessa tuloksiin päädytään ilman, että kukaan tietää, millä perusteilla niihin on päädytty.

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Tommi Mikkonen ei ole huolissaan algoritmeista; ne ovat ihmisten tekemiä ja ihmisten hallittavissa. Tässä hengessä algoritmit tavataan esittää puolueettomina ja matemaattisen neutraaleina, mutta silti ne sisältävät aina laatijoidensa oletuksia. Neutraalit algoritmit päätyvät toistamaan ihmisten ennakkoluuloja, koska algoritmien käyttämä data on ihmisten ennakkoluulojen muokkaamaa. Algoritmit perustuvat aiemmin tehtyihin valintoihin ja asenteisiin. Kun yliopistoja paremmuusjärjestykseen laittava algoritmi vertailee mm. tieteellisten julkaisujen määriä, sisäänpääsyprosentteja ja valmistusaikoja, algoritmin tekijät olettavat, että nämä seikat kuvaavat parhaiten yliopistojen menestymistä. Tulos voisi olla toinen, jos huomioon otettaisiin myös esimerkiksi opiskelijoiden taustat.

Digitalisoitumisen moninaiset vaikutukset oikeudenhoitoon, lakimiestyöhön sekä kansalaisten oikeuksiin on yhä akuutimpi kysymys, joka muuttaa sekä koko oikeudenhoitoa että yksittäisen lakimiehen työtä lähitulevaisuudessa. Hankejohtaja Marko Loisa oikeusministeriöstä on pohtinut, että poliisi–syyttäjä–tuomioistuin -akselilla on paljon sellaista, mitä voitaisiin analytiikkatyökaluja käyttämällä automatisoida ja sujuvoittaa. Poliisi voi hyödyntää dataa tehdessään päätöksiä, minne ja milloin resursseja on suunnattava. Tietokone voidaan opettaa lukemaan pykäliä ja tulkitsemaan oikeustapauksia. Kone pystyy lyhyessä ajassa käymään läpi merkittävästi enemmän tapauksia kuin yksikään ihminen. Asianajajan ammatissa riitely on ydinasia ja sitä se tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Tästä huolimatta tekoäly on asianajoalalla jo nyt kuuma aihe, sillä tekoälyä voidaan käyttää tukemaan päätöksentekoa ja automatisoimaan mekaanisempia tehtäviä säästäen asianajajan aikaa rutiininomaisilta paperitöiltä.

Oikeussaleissa on jo kokeiltu algoritmeihin perustuvaa data-analytiikkaa ja päätöksentekoa. Tietokonealgoritmeihin perustuvia järjestelmiä on käytetty uusimisriskin arviointiin Yhdysvalloissa jo ainakin toista vuosikymmentä. Yhdysvaltojen kymmenissä osavaltioissa tuomarit ovat saaneet päätöstensä tueksi COMPAS-järjestelmän algoritmien suorittamia laskemia siitä, millä todennäköisyydellä oikeuden eteen tuotu henkilö syyllistyy uudestaan rikokseen. Algoritmien laskelmissa on huomioitu 137 erilaista muuttujaa, jotka ennustavat todennäköisyyttä, jolla rikollinen syyllistyy uuteen rikokseen, jää kiinni ja tulee tuomituksi. Ongelmaksi tässä muodostuu aineisto: uusimisasteen ajatellaan kertovan siitä, kuinka todennäköisesti henkilö tulevaisuudessa tekee rikoksen, mutta tietoa on kuitenkin vain rikoksista kiinnijääneistä ja tuomituksi tulleista, mikä tuottaa järjestelmällisen harhan. COMPAS-järjestelmä on kuitenkin vähentänyt tuomareiden henkilökohtaisten käsitysten merkitystä, mikä on johtanut johdonmukaisempiin tuomioihin.

Muuan englantilais-amerikkalainen tutkijaryhmä puolestaan tarkasteli tutkimuksessaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja ja havaitsi, että tekoälytuomari ennusti 584:stä aiemmin tehdyistä ratkaisuista 79 prosenttia oikein. Tutkijoiden mukaan EIT:n päätökset olivat vahvemmin yhteydessä tapausten ei-oikeudellisiin seikkoihin kuin suoraan oikeudellisiin argumentteihin. Havainto tukee aiempia tuomioistuinten päätöksenteosta tehtyjä tutkimuslöydöksiä. Yksi luotettavampia päätösten selittäjiä oli niissä käytetty kieli.

Ihanteellinen tuomari on kuin kone, joka ei anna väsymyksen, omien tunteidensa, mieltymystensä tai näkemystensä vaikuttaa päätöksiin. Ihminen ei kuitenkaan ole kone. Rangaistuksen määräämisen ollessa yksi tärkeimmistä osavaiheista rikosprosessissa, algoritmeilla on suuri potentiaali apuvälineenä ratkaisujen tuottamisessa oikeusturvan sekä yhdenmukaisuuden näkökulmasta. Algoritmit eivät tule korvaamaan oikeudellista harkintaa ja perinteisiä tuomareita, mutta niillä tulee varmasti olemaan entistä tärkeämpi rooli rikoslainkäytössä. Rikokset ja tilannekohtaiset tekijät ovat aina uniikkeja, eikä kahta samanlaista tapausta ole olemassa. Algoritmit eivät kykene ottamaan huomioon kaikkia yksittäistapausten erityispiirteitä, minkä vuoksi tuomareiden on tehtävä varsinainen päätös. Kun algoritmien tulosten käyttö on ohjeellista, ja tuomarit hyödyntävät niitä oman harkintansa mukaisesti, säilyy päätöksenteossa inhimillinen puoli.

Ihminen laumaeläimenä tekee miten muutkin tekevät. Algoritmit tehostavat sekä yksilöllisyyttä että laumakäyttäytymistä paitsi helpottamalla sopivan, oikeudenmukaisen rangaistuksen määrittämistä, myös kertomalla, mitä yleensä samankaltaisista rikoksista tuomitaan rangaistukseksi. Vaikka algoritmeilla on omat rajoitteensa, ne voivat joka tapauksessa edistää rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä. Kun tuomari tekee päätöksen algoritmiperusteisen suosituksen pohjalta, esimerkiksi se, milloin oikeudenkäynti pidetään tai millainen olo tuomarilla on kyseisenä päivänä, ei vaikuta niin todennäköisesti päätökseen. Algoritmit, jotka poistavat muun muassa vastaajan sukupuolen, etnisen taustan ja kotipaikan vaikutukset, poistavat harhaisuutta, joka liittyy ihmisten tekemiin päätöksiin.

Tuomareita avustavien algoritmien tulisi olla läpinäkyviä. On pyrittävä siihen, että tuomittavana oleva henkilö saisi tietoa ratkaisun taustoista. Perinteiset dataa hyödyntävät menetelmät, kuten esimerkiksi klassiset tilastomenetelmät, ovat yleensä melko läpi­näkyviä. Nämä ovat kuitenkin vaarassa unohtua tekoälykeskustelun lomassa. On muistettava, että tekoäly on vain yksi datan hyödyntämisen menetelmä muiden joukossa. Jo melko yksinkertaisilla kuvailevilla analyysimenetelmillä olisi mahdollista antaa tukea oikeudelliseen päätöksentekoon. Toisinaan jopa yksinkertaiset tilastolliset peukalosäännöt ovat likimain yhtä tarkkoja kuin monimutkaiset algoritmit. Tilastolliset peukalosäännöt toimivat parhaiten silloin, kun tavoitteet ovat selkeästi määriteltyjä ja kun dataa on tarjolla aiemmista ratkaisuista.

The role of law in securing resilience of water, energy and food systems

 

 

 

Kaisa Huhta, Antti Belinskij and Niko Soininen*

CLIMATE CHANGE, population growth and economic and technological development are significant challenges for natural resources management. Governing limited resources requires that the interlinkages between natural resource sectors are adequately acknowledged and addressed.

SUCH INTERLINKAGES are particularly clear between the water, energy and food sectors. Agriculture is the largest consumer of global freshwater. Water is also needed, for example, in the production of hydropower and biofuels and in the operation of solar panels. Energy is needed to ensure food production and water services, but some forms of energy production may also decrease land available for agriculture. Hence, decisions concerning one of these sectors do impact the functioning of others.

RESILIENCE REFERS to the ability of a system to adequately prepare for, and to recover from, shocks without losing its capacity to function.[1] It is particularly important for sectors such as water, energy and food. This is because, first, the uninterrupted availability of and access to these resources is irreplaceable to any society. Second, the potential butterfly effects between these sectors further emphasise the importance of safeguarding the functioning of water, energy and food systems.

RESILIENCE HAS a legal dimension. Law can either improve or impede the ability of a system to withstand disturbances and shocks. So how do we recognise a legal framework that improves the resilience of the water-energy-food nexus? First and foremost, the legal framework should adequately acknowledge the vulnerabilities of water, energy and food systems. Secondly, it should recognise interlinkages between these sectors in such a way that prevents a shock in one sector from paralysing the functioning of the others. Finally, a functional and effective legal framework should tackle the different time scales on which the water-energy-food security nexus operates. This means that a legal framework should be equipped to respond to sudden short-term disturbances as well as facilitate the long-term security in these sectors.

WHAT IS also needed is an adequate institutional and jurisdictional setup for co-operation and co-management of the sectors. For example, law governing electricity supply should acknowledge that a disruption will eventually affect food and water supply as well. Furthermore, law should not only facilitate responses to sudden shocks but also include tools to prevent such shocks in the longer term. In the water sector, for example, this would mean clear obligations concerning the investments needed to maintain functioning infrastructures.

THE ROLE of law in establishing and maintaining resilient water, energy and food systems is important but challenging. In an ideal situation, law supports and enhances the resilience of these sectors. However, law can also have the opposite effect if it emphasises predictability in a way that hinders adaptive reactions in shock situations. For example, rigid and static procedural rules may impede flexible and fast reactions to shock situations even if these rules are generally favourable to ensuring legal predictability and non-discriminatory practices. Furthermore, the societal, technical, economic and scientific uncertainties relating to the interlinkages between water, energy and food sectors make it challenging to balance predictability on the one hand and resilience of water, food and energy systems on the other. Nevertheless, the ability of law to maintain the resilience of these systems is a central element in safeguarding the water, energy and food security.

* The blog post is based on two recent articles supported by the Strategic Research Council’s Winland project (No 303628). The articles are:

  • Antti Belinskij, Niko Soininen and Kaisa Huhta, ‘Vesi-, ruoka- ja energiaturvallisuuden oikeudellinen resilienssi’ Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirja (2017)
  • Antti Belinskij, Kaisa Huhta, Outi Ratamäki and Marko Keskinen, ’International Law and the Water-Energy-Food Security Nexus’ in Peter Saundry (ed.) Food-Energy-Water Nexus (forthcoming 2018).

[1] Walker, Brian, Gunderson, Lance, Kinzig, Ann, Folke, Carl, Carpenter, Steve and Schultz, Lisen, ‘A Handful of Heuristics and Some Propositions for Understanding Resilience in Social-Ecological Systems’, 11 Ecology & Society (2006), p. 14.

Why multilateralism matters

 

 

 

Moritz Wüstenberg

Junior Researcher, Energy Law

LIBERAL TRADE has faced growing resentment from several directions in recent years. The decision by the United Kingdom to withdraw from the European Union following a 2016 referendum has affected both businesses and individuals. On the other side of the Atlantic, the 2016 election of President Trump was built on a campaign of protectionism and threats to multilateral trading rules. Disrupting the international trading system in order to realise an “America first” policy or to cast of the shackles of the European Union raise concerns and questions. In addition to creating economic benefits, trade on multilateral terms has for centuries been recognized as a key tool for maintaining peaceful relations between nations. If multilateralism fails, how will this impact geopolitics? Some exceptions, such as those allowing for closer cooperation without infringing on the multilateral rights, are sanctioned by the multilateral rules of the WTO and their use is on the rise. Is an increase in the use of exceptions to multilateralism a cause for concern?

THE REDUCTION of tariffs has been achieved through several rounds of negotiations under auspices of the General Agreement on Tariffs and Trade (GATT) in the wake of the Second World War. The outcome these means that trade in goods today is nearly tariff free. A key ingredient for the success of the GATT negotiations was the Most-Favoured Nation (MFN) clause, through which tariff concessions negotiated between some Members were multilateralized to all on a non-discriminator basis. In tandem with trade liberalization the global economy witnessed rapid growth of income, creating wealth for those taking part in the process. The driver of this growth has been argued to have been the virtuous cycle in which tariff cuts led to increased trade, which in turn led to more income which yet again enabled tariff cuts. Today, the MFN clause remains a cornerstone of the World Trade Organization Agreements (WTO) with only few exceptions to it.

PREFERENTIAL TRADE Agreements, such as the European Union, NAFTA or the CETA, that offer deeper liberalization to its Members, but do not raise tariffs or other barriers to trade vis-à-vis those WTO Members that are not part of the pact, form the most important exception to the MFN obligation. In general, the preconditions for deviations from the MFN principle are threefold: transparency (the requirement to notify), commitment to regional trade liberalization (the requirement that PTA´s cover all trade between parties) and neutrality in relation to non-parties. The number of PTA´s has grown rapidly in the past decades, leading to concerns on the erosion of multilateralism. This echoes also the broader discussion on the fragmentation of international law, ongoing for more than a century.

THE POSITIVE economic effects that can be achieved through liberal trading policies have been evident in both Great Britain in the 19th century as well as the United State in the 20th century. The repeal of the Corn Laws in 1846 ended a period of mercantilism in place since 1815 and pushed Great Britain into prosperity by embracing free trade, even on unilateral terms. The underlying theory was and remains that gains can be made by specializing in the production of certain products and then exchanging these for products that others produced efficiently. Free trade would eventually lead to an efficient outcome as nations produced those goods which they could produce most efficiently. With its bet on free trade, Great Britain would be the leading economic power of the 19th century.

SUCCESFUL POST-WAR settlements, at least since the 1648 Peace of Westphalia, have specifically recognized the relevance liberal trade has for the maintenance of peaceful relations. Are the mostly peaceful relations since the Second World War under threat from the rattling of trade sabres? While it is unlikely that neither the protectionist policies of the United States or the withdrawal of the United Kingdom from the EU will have any imminent effect on peaceful relations between nations, the stakes are high. Throughout recent history, liberal trade has functioned as an assurance against armed conflict and, conversely protectionism has preluded conflict.

A RECENT investigation on the effect of aluminium and steel imports (Section 232 investigation) on the US economy concluded that these have a negative effect on the National Security and can therefore be “adjusted”. Against a backdrop of several options to protect the domestic industries, President Trump chose to raise duties on imports from all countries including Canada and the European Union. Calls for retaliation were immediate, reflecting the conception that the measures of the United States are unjustified.

NATIONAL SECURITY exceptions are found in most trade agreements, including the WTO agreements. The US seems to have prepared to make use of this exception by broadening the traditional interpretation of national security beyond national defence to include also economic security in the aluminium and steel investigation. The apparent reason behind this interpretation is an attempt to rely on a little used MFN exception of the GATT (Article XXI) that allows WTO Members to take `any action which it considers necessary for the protection of its essential security interests`. While there are qualifications for the use of Article XXI, it is in effect self-judging it suffices that the measures taken are considered necessary by the state taking them. Invoking this article without due cause could be the straw that breaks the camel´s back, undermining the effectiveness of the multilateral framework and causing other nations to retaliate by also invoking Article XXI to justify their trade restrictive measures.

THE POLITICAL “TRILEMMA” is how the economist Dani Rodrik has described the problem facing international economic integration. Nations have to make a choice between two of three lines of policy: international economic integration, the nation-state and mass politics. Should international economic integration be maintained, either the nation-state or mass politics have to be sacrificed. With both America and the United Kingdom choosing the nation-state and mass politics over integration, only time will tell if history will repeat itself with trade protectionism flowing into geopolitical tensions.

DEEPER COMMITMENT to free trade without diminishing the rights of WTO Members is at the core of the Preferential Trade Agreement exceptions to MFN treatment. Negotiation with fewer nations enables faster decision making and makes it possible to overcome the foot-dragger effect which the consensus based rules of the WTO can have. Consequently, PTA can be seen as a building block as opposed to a stumbling block for multilateralism. Moves toward unilateralism as witnessed in the US aluminium and steel investigation, on the other hand can be considered conflicting with multilateralism. It remains to be seen if trade-politics convert to geo-politics and, more ominously, trade wars morph into real wars.

This blog is based on the author’s recent publication ´Back to the future: MFN treatment in an era of protectionism´ in the Nordic Journal of International Law. This publication reviews the development of the Most-Favoured Nation clause in light of historical events and analyses its importance in trading relations today.

 

"Oikeutta kohtuudella" is the official blog of UEF Law School. Posts in Finnish or in English.