Viisi vuotta eikä suotta! Hyvinvointioikeuden keskus on yhdessä tekemisen voimaa

Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Heidi Vanjusov

Mäki-Petäjä-Leinonen on vanhuusoikeuden professori ja Vanjusov on sosiaalioikeuden yliopisto-opettaja Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella.

 

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokselle perustettiin Hyvinvointioikeuden instituutti vuonna 2018. Olimme suunnitelleet ja haaveilleet kaikesta siitä, mitä voisikaan olla, jos pistämme ideamme yhteen ja perustamme jotain uutta. Suunnitelmalle näytettiin vihreää valoa ja avajaisia vietettiin toiveikkaissa ja innostuneissa tunnelmissa 7.5.2018. Instituutin ideana oli koota yhteen ihmisten hyvinvointiin liittyvää oikeustieteellistä tutkimusta, asiantuntijuutta ja koulutusta. Tavoitteena oli toimia valtakunnallisesti johtavana hyvinvointioikeudellisten teemojen tutkimuskeskittymänä, joten olimme myös kunnianhimoisia alkavan toiminnan suhteen.

Voimme iloksemme todeta, että tavoitteet ovat toteutuneet hyvin, sillä toimintamme on kasvanut ja olemme saaneet hyvin rahoitusta tutkimushankkeillemme. Lisäksi syksystä 2021 alkaen hyvinvointioikeutta on voinut opiskella pääaineena Itä-Suomen yliopistossa ensimmäisenä yliopistona Suomessa. Toimintaamme liittyy vahvasti myös jatko-opintokoulutus ja ensimmäinen tiimissämme tuotettu väitöskirja valmistui viime vuonna. Toimintamme laajennuttua liki kolmellakymmenellä tutkijalla keskusmaiseksi toiminnaksi instituutin nimi vaihtui hyvinvointioikeuden keskukseksi 1.2.2022 alkaen.

Viiden toimintavuotensa aikana hyvinvointioikeuden keskus on verkostoitunut sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja on mukana lukuisissa monitieteisissä tutkimushankkeissa ja yhteistyöverkostoissa. Yhtenä esimerkkinä voimme mainita mukanaolon usean tutkijan voimin Itä-Suomen yliopiston monitieteisissä tutkimusyhteisöissä (Research Community), joihin on vahva strateginen painotus koko yliopiston tasolla. Tutkimuksessa olemme tarttuneet ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin, lainsäädännöllisiin ja yksilön hyvinvointiin liittyviin monialaisiin oikeudellisiin kysymyksiin.

Koneen säätiön rahoittamassa hankessa ”Varjoja paratiisissa? -muistisairaan ihmisen oikeuksien toteutuminen hyvinvointivaltiossa” (VAPA) keskeisenä tavoitteena on saada esille muistisairaiden ihmisten oikeusongelmia ja niiden korjauskeinoja sekä käydä yhteiskunnallista keskustelua muistisairaiden ihmisten asemasta. Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Vammaisuus ja ihmisarvo” (Disability&Dignity) analysoidaan vammaisuuden ja ihmisarvon käsitteitä filosofisesti, tutkitaan ihmisarvon oikeudellista perustaa sekä tarkastellaan empiirisesti vammaisten ihmisten ja heidän läheistensä kokemuksia ihmisarvon toteutumisesta. Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa hankkeessa ”Hyvinvoinnin turvaaminen pandemia-aikoina: kohti syndemioiden yhteistyöhön perustuvaa hallintaa” (WELGO) kehitettään kestäviä ratkaisuja hyvinvoinnin turvaamiseksi tulevaisuuden kriiseissä koronapandemian hallinnasta saatujen kokemusten pohjalta. Itä-Suomen yliopiston tutkijaryhmä keskittyy hankkeessa erityisesti ikääntyvien ja muistisairaiden ihmisten oikeudensaantimahdollisuuksiin pandemia-aikana.

Hyvinvointioikeuden keskuksen toiminnassa keskeistä on myös yhdistää tutkijoita eri tieteiden ja oikeudenalarajojen yli. Hankkeissamme on tutkijoita esimerkiksi sosiologian ja yhteiskuntamaantieteen aloilta. Olemme kokeneet tämän erittäin hedelmälliseksi ja tämä toiminta on konkreettisesti vienyt meitä eteenpäin niissä tavoitteissa, mitä alun perin toiminnalle asetimme. Teemme yhdessä, toisiamme tukien uusia avauksia ja pohdimme erilaisia mahdollisuuksia. Tutkimustoimintamme tukee myös hyvin tarjoamaamme opetusta, mikä toteuttaa edellytystä siitä, että yliopisto-opetuksen tulee perustua tutkimukseen. Oppiaineemme ylittää oikeudenalarajat ja leikkaa myös julkis- ja yksityisoikeudellisen rajapinnan. Hyvinvointioikeuden koulutuksessa korostuu monitieteisyys ja -menetelmäisyys ja oppiaineessa hyödynnetään lainopin lisäksi vahvasti myös muita metodeja, kuten määrällisen ja laadullisen empiirisen tutkimuksen menetelmiä. Pystymme tarjoamaan opiskelijoille ajankohtaista tietoa ja haastamaan heitä kriittiseen ajatteluun esimerkiksi siitä, miten hyvin lainsäädännölle asetetut tavoitteet toteutuvat käytännössä.

Voimme ylpeinä todeta, että tänä päivänä keskus on alan merkittävin tutkimus- ja opetuskeskittymä Suomessa. Tarkoituksenamme on kehittää toimintaamme entistä paremmaksi, edelleen yhdessä toimien, ideoiden ja toisiamme tukien. Erilaisten vastuiden kasvettua olemme päättäneet jakaa vastuita jatkossa niin, että Anna vastaa keskuksen johtajana tutkimuksellisesta puolesta ja Heidi opetuksesta. Tämän on tarkoitus sujuvoittaa toimintaamme ja helpottaa yhteistyötä ulkopuolisten tahojen kanssa.

Juhlavuoden tapahtumia

Hyvinvointioikeuden keskus täyttää viisi vuotta 7.5.2023 ja juhlistamme tähänastista taivalta läpi vuoden. Tämä blogikirjoitus avaa kirjoitusten sarjan, jossa hyvinvointioikeuden keskuksen tutkijat ja hyvinvointioikeutta pääaineenaan opiskelevat opiskelijat avaavat hyvinvointioikeudellisia kysymyksiä eri näkökulmista. Tulemme julkaisemaan juhlavuoden aikana myös muutamia hyvinvointioikeuden pääaineopiskelijoiden tarinoita konkretisoimaan hyvinvointioikeuden opiskelun yksilöllisiä polkuja. Lisäksi järjestämme tutkijoille sekä suuremmalle yleisölle suunnattuja seminaareja ja workshopeja. Seuraavassa esittelemme lyhyesti kevään tapahtumia.

Tapahtumat avaa hyvinvointioikeuden keskuksen ja oikeustieteiden laitoksen siviilioikeuden oppinaineen yhteistyössä järjestämä seminaarisarja ”Tuettu, saavutettava ja yhdenvertainen oikeudellinen päätöksenteko”.  Kysymyksessä on kaksiosaisen työpajasarja, jossa aihetta lähestytään yhteiskuntafilosofisista, lainopillista ja oikeusvertailevista sekä empiirisistä näkökulmista käsin. Työpajoista ensimmäinen ’Tuettu päätöksenteko’ järjestetään Joensuussa 13.-14.2.2023. Seminaariin saapuu pääpuhujaksi Adrian D. Ward Skotlannista. Toinen työpaja ’Saavutettavuus ja päätöksenteko’ järjestetään 8.6.2023 Helsingissä. Seminaarin pääpuhujaksi saapuu professori Rosie Harding Englannista. Työpajat ovat englanninkielisiä. Tutustu työpajoihin verkkosivuillamme.

Huhtikuussa 2023 Hyvinvointioikeuden keskus järjestää kuudennet valtakunnalliset Hyvinvointioikeuden päivät Joensuussa. Päivät koostuvat yleisöseminaarista ja tutkijoille suunnatuista tutkimuspäivistä. Tiistaina 18.4. järjestetään kaikille avoin yleisöseminaari ”Hyvinvointia Pohjois-Karjalassa”, jossa esitellään hyvinvointioikeudellista tutkimusta ja pohditaan uudistuvia hyvinvointipalveluja. 19.-20.4. järjestetään tutkimuspäivät teemalla ”Kenen hyvinvointi?”. Alustajina meillä on yhteiskuntatutkija, perustusvaliokunnan pitkäaikainen jäsen Anna Kontula sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen. Päiville on tervetullut riippumatta tieteenalataustasta, tutkijauran vaiheesta tai tutkimuksen metodisista valinnoista. Lisää hyvinvointioikeuden päivistä verkkosivuillamme.

Kesän alkajaisiksi hyvinvointioikeuden keskus järjestää yhteistyössä Ihmisoikeuskeskuksen kanssa 7.6.2023 seminaarin, jossa tarkastellaan haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksien toteutumista, tutkimuksen haasteita ja tuoreita tutkimustuloksia. Seminaarin keynote -puhujaksi on lupautunut professori Rosie Harding Birminghamin yliopistosta. Muutoin seminaari on suomenkielinen ja se järjestetään Helsingissä. Seminaarista tiedotetaan myöhemmin alkuvuodesta.

Toivotamme kaikki hyvinvointioikeudellisista teemoista kiinnostuneet lämpimästi tervetulleiksi hyvinvointioikeuden keskuksen juhlavuoden tapahtumiin!

Juhlavuotta voi seurata sosiaalisessa mediassa ottamalla seurantaan #HVO5vuotta.

Hyvinvointioikeuden keskuksen 5-vuotisjuhlavuoden logo

Hyvinvointioikeuden keskus täyttää vuonna 2023 viisi vuotta ja juhlii kasvuaan alan merkittävimmäksi tutkimus- ja opetuskeskittymäksi Suomessa. Hyvinvointioikeuden keskus kokoaa yhteen ihmisten hyvinvointiin liittyvän monitieteisen oikeudellisen tutkimuksen, asiantuntijuuden ja koulutuksen Itä-Suomen yliopistossa. Itä-Suomen yliopisto on ainoa yliopisto Suomessa, jossa hyvinvointioikeutta voi opiskella pääaineena. Keskuksessa toimii noin 30 tutkijaa hyvinvointioikeuden eri aloilta. 

Tekijänoikeuden, kilpailuoikeuden ja siviilioikeuden rajapinnoilla – Tarkastelussa lisenssisopimukset ja sopimusehtojen kohtuullistaminen

Eetu Huhta ja Joonas Huuhtanen

Huhta on väitöskirjatutkija ja Huuhtanen yliopisto-opettaja Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella.

 

Korona-pandemian luoville aloille aiheuttamista haasteista huolimatta musiikin käyttökorvausten eli nk. tekijänoikeuskorvausten määrät ovat jatkaneet kasvuaan (CISAC Report, 2021). Tekijänoikeuskorvauksia hallinnoivat yleisesti ottaen Suomessa ja maailmalla tekijänoikeusjärjestöt, joita uudehkossa lainsäädännössä kutsutaan yhteishallinnointiorganisaatioiksi. Koska tekijänoikeuksienkin lisensointiin liittyy EU:n sisämarkkinoiden kannalta merkittäviä näkökulmia, on EU tarttunut tekijänoikeuksien yhteishallinnointiin. Alun perin toimintaa on valvottu erityisesti kilpailuoikeuden perusteella. Edistääkseen sisämarkkinoiden toimivuutta ja tarttuakseen eritysesti haasteisiin rajat ylittävässä lisensoinnissa Euroopan komissio ehdotti kuitenkin erillistä direktiiviä yhteishallinnointia koskien vuonna 2014. Yhteishallinnointidirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä erillisellä lailla tekijänoikeuden yhteishallinnoinnista (1494/2016).

Lisenssisopimuksella tarkoitetaan lainsäädännössä lupaa, jolla myönnetään käyttöoikeus tekijänoikeudella tai tekijänoikeuden lähioikeudella suojattuun teokseen tai muuhun suojan kohteeseen tai sopimusta teoksen tai muun suojan kohteen käytöstä maksettavaan korvaukseen. Tekijänoikeuden yhteishallinnointi muodostaa siviilioikeudellisesti mielenkiintoisen asetelman, jossa yhteishallinnointiorganisaatioiden tehtävänä on hallinnoida tekijänoikeuden haltijoiden oikeuksia näiden laskuun. Tekijänoikeudella suojatun aineiston käyttäjä tässä yhteydessä puolestaan on usein miten kaupallinen toimija, joka hankkii yhteishallinnointiorganisaatiolta lisenssin käyttääkseen suojattua materiaalia omassa toiminnassaan. Käytännössä lisensointimenettelyä hyödyntävät toiminnassaan esimerkiksi tv-yhtiöt, ravintolat, hotelit ja tapahtumajärjestäjät. Käyttäjällä ei siis tässä yhteydessä tarkoiteta kuluttajaa, joka esimerkiksi katselee tai kuuntelee lopputuotetta.

Lisenssisopimusehtojen kohtuullisuusarviointi voi tulla kysymykseen paitsi yksittäisen sopimuksen sovittelun yhteydessä, myös sopimuksen osapuolten kilpailuasetelmaan ja sen valvontaan liittyvistä syistä. Lisenssisopimusten sovittelu yksittäisen sopimuksen osalta perustuu oikeustoimilain 36 §:ään. Toisaalta kohtuullisuus voi tulla arvioitavaksi kilpailuoikeudellisin perustein, sillä yhteishallinnointiorganisaatiot ovat lähtökohtaisesti määräävässä markkina-asemassa. Tämä on selvää sekä kotimaisen oikeuskäytännön että EU-oikeuden valossa. Myös yhteishallinnointilain 35 ja 65 § asettavat tiettyjä reunaehtoja lisenssiehdoille.

Haasteet sopimuksen kohtuullisuuden määrittämisessä

Tekijänoikeusorganisaatioiden käyttämien sopimusehtojen kohtuullisuus voi tulla arvioitavaksi esimerkiksi käyttäjiltä perittävien korvausten osalta. Lisenssisopimuksia voidaan osapuoliasetelmansa puolesta pitää herkkinä sovittelulle, sillä sopimusosapuolten välistä epätasapainoa on perinteisesti pidetty sovittelua puoltavana seikkana. Toisaalta huomioon on otettava, että kyse on elinkeinoelämän sopimuksesta, sekä immateriaalioikeuden hyödyntämisen erityinen luonne.

Oikeuskäytännössä lisenssin hinnoittelulla on ollut keskeinen rooli kohtuullisuusarvioinnin kannalta. Kotimaisessa oikeuskäytännössä huomio on keskittynyt nimenomaan käyttökorvauksen suuruuteen, ja muut yhteishallinnointilain 35 § mainitut seikat, kuten yhteishallinnointiorganisaation tarjoaman palvelun taloudellinen arvo, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Lisäksi erityistä painoarvoa on annettu vakiintuneella liiketavalle ja sille, että hinnoitteluperusteet ovat avoimesti tiedossa. Yhteishallinnointiorganisaatioiden määräävän markkina-aseman vuoksi asia vaatii kuitenkin erityistä tarkastelua.

Yleisen hintatason käyttämiseen arviointiperusteena musiikkialan lisenssisopimuksissa liittyy nimittäin se ongelma, että yhteishallinnointiorganisaatioiden monopoliasemasta johtuen vertailua samankaltaista tekijänoikeuden alaista sisältöä koskevien lisenssisopimusten kesken ei kansallisella tasolla voida tehdä. Oikeuskäytännössä on tästä syystä haettu vertailukohtia muista läheisistä maista, erityisesti Ruotsista. Myös EU-tuomioistuimen määräävää markkina-asemaa koskevan oikeuskäytännön valossa on perusteltua tarkastella hintatasoa muiden EU-jäsenvaltioiden hintatasoon verraten, sillä EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan merkittävästi poikkeavaa hinnoittelua voidaan pitää osoituksena määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Vertailtavuuteen liittyy kuitenkin tiettyjä ongelmia, sillä vertailtavat markkinat saattavat poiketa toisistaan niin lainsäädännöllisesti kuin markkinarakenteensa puolesta. Näin ollen tiedot tulisi ensisijaisesti saattaa vertailukelpoisiksi. Erityisen haastavaksi tilanteesta tekee sen, että käynnissä oleva digitaalinen murros voi muuttaa markkinarakennetta varsin nopeasti. Esimerkiksi sisällön siirtyminen keskitetysti digitaalisille alustoille voi vähentää käyttäjän lisensoinnista saamaa hyöytä, ja siten vaikuttaa sopimustasapainoon.

Yleisiä havaintoja

Käyttäjiltä perityt korvaukset ja yleisesti käytetty hintataso ovat olleet oikeuskäytännössä korostuneessa merkityksessä lisenssisopimusten kohtuullisuusarvioinnin kannalta. Toisaalta hinnoitteluperusteet ovat kiistatta keskeinen osa lisenssisopimuksen sisältöä, eikä hintatason ja alan käytänteiden suuri merkitys liikesopimusten sovittelussa muutenkaan ole epätavallista. Lisenssisopimusten kohtuullisuuden arviointiperusteena tämä ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton lähtökohta: lisenssisopimukset koskevat tyypillisesti laajaa ja epäyhtenäistä käyttäjäkuntaa. Lisäksi yhteishallinnointiorganisaatioiden poikkeuksellinen markkina-asema on otettava huomioon kohtuullisuusarvioinnissa.

 

Kirjoitus perustuu Lakimies 6/2022 numerossa julkaistuun asiantuntija-artikkeliin ”Tekijänoikeuden yhteishallinnointi ja sopimusehtojen kohtuullisuus” (maksumuurin takana).

Tieteidenvälistä vuoropuhelua ja prinsessapuuroa

Mervi Issakainen ja Katja Karjalainen

Issakainen on tutkijatohtori ja Karjalainen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella

 

International Journal of Discrimination and the Law on julkaissut artikkelimme Supporting continued work under the UNCRPD: views of employees living with mild cognitive impairment or early onset dementia. Artikkeli on osa kahta Suomen Akatemian rahoittamaa monitieteistä hanketta (MCI@Work & WoLMI). Se pohjautuu aihetta käsittelevää kokemusperäistä tietoa sisältävään empiiriseen aineistoon, jota sosiaalipsykologian, toimintaterapian, teknologian ja psykologian tutkijat ovat keränneet Suomessa, Ruotsissa ja Kanadassa. Oikeustieteellisessä tutkimuksessa on puolestaan arvioitu Yhdistyneiden kansakuntien vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimusta.

Artikkeli on tieteidenvälinen keskustelu siitä, millainen työympäristö ja minkälaiset mukautukset auttavat varhaisella iällä lievään kognitiiviseen heikentymään tai muistisairauteen sairastuvaa työntekijää jatkamaan työssään.

Aloittaessamme työskentelemään artikkelin kanssa me kaksi eri alan tieteenharjoittajaa – oikeustieteilijä ja sosiaalipsykologi – istuimme koneidemme ääressä eri puolilla Suomea ja mietimme päämme puhki, miten yhdistää toimivalla tavalla oikeudellinen tulokulma empiirisen aineiston valottamiin näkökohtiin. Keskustelimme ja pyrimme kartoittamaan yhteistä pohjaa käymällä läpi erilaisia mahdollisuuksia. Voisimmeko kirjoittaa siitä, miten lainsäädäntö toimii tilanteessa, jossa työikäinen ihminen sairastuu lievään kognitiiviseen heikentymään tai muistisairauteen. Olisimmeko voineet kertoa, milloin lainsäädäntö ei toimi. Totesimme pian, että nämä eivät olleet mahdollisia vaihtoehtoja, koska empiirinen aineisto ei avannut tietoa työikäisten vaihteleviin kokemuksiin johtaneiden tilanteiden kannalta olennaisesta oikeudellisesta perustasta, tai miten se oli heidät mahdollisesti pettänyt tai oliko pettänyt. Meillä ei myöskään ollut yhteismitallisia tietoja eri oikeusjärjestelmistä, joita oikeusvertailevan artikkelin tekeminen olisi edellyttänyt. Lopulta mahdollinen vaihtoehto alkoi hahmottua. Entä jos keskittyisimme myönteisiin esimerkkeihin: rakentaisimme teoreettisen kehikon oikeustieteellisen tutkimuksen perusteella ja keskittyisimme kertomuksiin tilanteista, joissa erilaisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty ja työntekijä pystyi jatkamaan työntekoa? Tätä ideaa lähdimme työstämään eteenpäin.

Aluksi tarkastelimme Suomessa kerättyä laadullista seurantatutkimusaineistoa arvioiden, millaista tietoa Ruotsissa ja Kanadassa kerätyistä aineistoista tarvitsemme, jotta voimme vastata asettamaamme tutkimuskysymykseen. Kirjoitimme artikkelille teoreettisen kehikon, joka perustui tuolloin vielä osin julkaisemattomiin oikeustieteellisiin artikkeleihin (Karjalainen ja Ylhäinen 2021)[i] Samanaikaisesti loimme koodirungon kunkin maan aineistoista löytyvien esimerkkien pohjalta, ja puntaroimme työikäisten ihmisten kokemuksia ja vaihtelevia tilanteita suhteessa teoreettiseen kehikkoon. Artikkelin muut kirjoittajat puolestaan kommentoivat sekä koodirunkoa että käsikirjoitusta. Ja näin artikkeli oli vertaisarviointiprosessin jälkeen valmis julkaistavaksi.

Edellä kuvattu on tietenkin elävän elämän mutkat suoristava kertomus tapahtumien kulusta. Istuimme päivästä toiseen yhdessä saman Word-dokumentin äärellä pohtien, kuinka rakentaa hyvää vuoropuhelua oikeudellisen kehikon ja empiirisen aineiston välille. Tämä vaati paitsi runsaasti yhteistä aikaa myös rehellisyyttä sekä toisen kuuntelemista ja niiden myötä syntyvää jaettua ymmärrystä ja luottamusta. Välillä kävimme kiivaitakin keskusteluja muun muassa siitä, kuinka oikeustieteellistä tai kokemukseen perustuvaa tutkimusta tehdään, ja millaisista lähtökohdista ja toimintatavoista on tällöin pidettävä kiinni. Meidän oli molempien myönnettävä, että emme aina ymmärtäneet, mitä toinen tarkoitti tai miten hän työtään teki. Meidän täytyi kysellä toisiltamme, kunnioittaa toistemme erilaista asiantuntijuutta ja pallotella ajatuksia löytääksemme yhteisen pohjan, jolle rakentaa kirjoituksemme. Oli nojattava turvalliseen ilmapiiriin, jossa oman ymmärryksen puutteen voi paljastaa ja nauraa yhdessä.

Pitkien päivien lomassa monesti käymämme keskustelu kertoo, että yksi toimivan (tieteidenvälisen) vuoropuhelun keskeinen elementti on myös ”pinkki prinsessapuuro”:

    • Nälkä. Pitäisikö pitää lounastauko?
    • Joo, pidetään. Mitä sä aiot syödä?
    • Äiti on tehnyt mulle vispipuuroa.
    • Oikeasti? Niin mullekin!

Kiitämme siispä itse hankkeessa mukana olleiden tutkijoiden lisäksi äitejä, jotka tekevät keski-ikäisille tyttärilleen pinkkiä prinsessapuuroa.

 

[i] Katja Karjalainen ja Marjo Ylhäinen: On the Obligation to Make Reasonable Accommodation for an Employee with a Disability. European Journal on Labour Law (12) 4 2021, s. 547–563. Open Access, DOI https://doi.org/10.1177/20319525211027430.
Vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimus ja sosiaalinen osallisuus – oikeus työhön. Lakimies 6/2021, s. 946–962.
Toimintavalmiuksien edistämisestä ja yhdenvertaisuusoikeuksien toteuttamisesta yksityisten välisessä oikeussuhteessa – Esimerkkinä vammaisuus ja työelämä. Oikeus 2021 (50) 3, s. 396–404.

 

Meitä kaikkia oikeustieteilijöitä tarvitaan

Matti Turtiainen, oikeustieteiden laitoksen johtaja
Sampo Mielityinen, oikeustieteiden laitoksen pedagoginen johtaja
Mia Hoffrén, professori
Mika Nissinen, yliopistonlehtori
Hanna Partinen,  yliopisto-opettaja
Jesse Sironen, Judica ry:n puheenjohtaja
Valtteri Halonen, Legio Ostiensis ry:n puheenjohtaja

 

Mitä oikeustieteen opiskelulla tarkoitetaan ja keitä oikeustieteilijät ovat? Oikeustiede on tieteenala, joka on kiinnostunut yhteiskunnan säännöistä, kuten lainsäädännöstä, ja niiden oikeasta tulkinnasta sekä systematiikasta. Kiinnostus oikeuteen ja ymmärrys oikeudesta ei ole kuitenkaan varattu vain oikeustieteilijöille eikä sidottu mihinkään tiettyyn koulutukseen. Jokainen tarvitsee tietoa oikeuden sisällöstä voidakseen toimia yhteiskunnassa. Lisäksi esimerkiksi monessa työtehtävässä voi joutua ratkaisemaan oikeudellisia ongelmia riippumatta siitä, onko henkilöllä oikeustieteellistä tutkintoa. Oikeudellista osaamista voi hankkia myös muualla kuin yliopistossa.

Oikeudelliset kysymykset ovat usein monimutkaisia. Niiden ratkaisemiseen ei silloin riitä yleistieto, vaan tarvitaan syvällisempää, oikeustieteelliseen koulutukseen perustuvaa osaamista.  Esimerkiksi lainsäädännön johdonmukainen kehittäminen edellyttää syvällistä oikeudellista osaamista. Siksi on olemassa meitä oikeustieteilijöitä, jotka olemme kiinnostuneita oikeudesta ja sen kehittämisestä. Meidän tehtävämme on kouluttautua ymmärtämään oikeutta, lainsäädäntöä ja oikeustieteitä syvällisesti. Toimimme asiantuntijoina yhteiskunnassa eri oikeudellista osaamista vaativissa tehtävissä.

Keitä oikeustieteilijät sitten ovat? Oikeustieteellistä osaamista voi hankkia yliopistossa usealla eri tavalla. Osa oikeustieteen tulevista asiantuntijoista rakentaa oikeudellista osaamistaan erityisesti tiettyyn oikeudenalaan keskittyen. Tällainen oikeustieteilijä voi myös kehittää asiantuntijuuttaan yli tieteenalarajojen. Esimerkiksi vero-oikeudesta kiinnostunut oikeustieteilijä voi sisällyttää tutkintoonsa oikeustieteellisten opintojen lisäksi kauppatieteiden opintoja ja ympäristöoikeudesta kiinnostunut oikeustieteilijä bio- tai metsätieteitä. Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen hallintotieteiden maisterin (HTM) tutkinto on rakenteeltaan juuri tällainen tiettyyn oikeudenalaan syventyvä, laajan valinnaisuuden mahdollistava tutkinto, joka valmentaa oikeustieteilijöitä moninaisiin oikeudellisiin asiantuntijatehtäviin.

Osa oikeustieteen tulevista asiantuntijoista rakentaa oikeudellista osaamistaan suorittamalla yleistutkinnon, joka sisältää kattavasti opintoja eri oikeudenaloilta. Oikeustieteen maisterin (OTM) tutkinto valmentaa oikeustieteilijöitä moninaisiin oikeudellisiin asiantuntijatehtäviin. Se antaa myös mahdollisuuden hakea työtehtäviä, joiden kelpoisuusvaatimuksena on oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. Tällaisia tehtäviä ovat esimerkiksi tuomarin ja syyttäjän tehtävät. OTM-oikeustieteilijä voi myös halutessaan suorittaa asianajajatutkinnon.

Oikeustieteen asiantuntijuus voi perustua myös sivuaineopintoihin. Esimerkiksi tuleva kauppatieteiden asiantuntija voi opiskella sivuaineena kauppaoikeutta tai sosiaalityön asiantuntija hyvinvointioikeutta. Yhteiskunta tarvitsee muun muassa johtajia ja lähijohtajia, joilla on oikeudellisesta asiantuntemusta ja kyky seurata oman alansa sääntelyn muutoksia.

Yhteiskuntamme tarvitsee monipuolista oikeustieteellistä osaamista. Me oikeustieteilijät ymmärrämme olevamme osa moninaista joukkoa. Arvostamme ja kunnioitamme toistemme erilaista osaamista, ja otamme keskusteluun avosylin vastaan myös muut kuin oikeustieteen harjoittajat, sillä sivistynyt ja demokraattinen yhteiskunta edellyttää sekä oikeustieteen sisäistä että tieteenalarajat ylittävää vuorovaikutusta. Mikään aikamme polttavista ongelmista ei ratkea vain yhden tieteenalan tai yhden tutkinnon suorittaneiden voimin. Meitä kaikkia oikeustieteilijöitä tarvitaan.

 

 

Kokemuksia 29. Vis Mootista

Tuomas Enkkilä, Elias Eronen,  Ida Lehto,  Reetta Mantere, Juho Mela ja Olivia Salonen

Enkkilä, Eronen, Lehto, Mantere, Mela ja Salonen ovat oikeustieteen opiskelijoita Itä-Suomen yliopistossa.

Willem C. Vis International Commercial Arbitration Moot, tuttavallisemmin Vis Moot, on oikeustapauskilpailu, joka koskee kansainvälistä kaupallista välimiesmenettelyä. Kilpailu keskittyy kansainvälisen kauppalain (CISG) soveltamiseen ja välimiesoikeudellisiin ongelmiin. Oikeustapauskilpailussa ratkaistavan tapauksen aihe vaihtuu joka vuosi ajankohtaisten teemojen mukaan.  Tänä vuonna kilpailussa ratkaistavan riidan kohteena oli kantajan ja vastaajan välisen sopimuksen olemassaolo, vakioehtojen liittäminen osaksi kantajan ja vastaajan välistä sopimusta sekä vakioehtoihin sisältyvän välityslausekkeen pätevyys. 

 

Joukkue Heidelbergin pre-mootissa, Heidelbergin yliopiston edessä

Vis Moot koostuu kahdesta vaiheesta. Ensimmäisessä eli kirjallisessa vaiheessa joukkueet laativat kirjelmän kantajalle, jonka jälkeen kukin joukkue vastaa toisen yliopiston joukkueen kannekirjelmään. Kirjelmien laadinta alkaa lokakuussa ja päättyy tammikuun lopulla. Tästä alkaa kilpailun toinen vaihe eli kilpailun suullinen osio. Siinä osallistujat argumentoivat vaihdellen joko kantajan tai vastaajan puolesta toista yliopistoa vastaan välimiesten edessä. Suullinen vaihe, ja samalla koko kilpailu, päättyy huhtikuussa järjestettävään loppukilpailuun Wienissä. Kaikkien yliopistojen joukkueet osallistuvat Wienin loppukilpailuun. Tätä ennen järjestetään monia esikilpailuja, eli niin sanottuja “pre-mootteja” helmi-, maalis- ja huhtikuun aikana, ympäri maailmaa, jossa joukkueet pääsevät harjoittelemaan suullista argumentaatiotansa Wienin loppukilpailua varten.

 

Tämä oli kolmas vuosi, kun kilpailun päättävä suullinen osio pidettiin virtuaalisena. Etäkuulemisista huolimatta kilpailun järjestäjätaho järjesti sosiaalisia tilaisuuksia Wienissä, joihin joukkueena pääsimme osallistumaan. Tähän kuului virallisten, ja varsin näyttävien, aloitus- ja lopetusseremonioiden ohella myös epävirallisia tilaisuuksia Wienin yöelämässä. Tilaisuudet mahdollistivat uudet ystävät ympäri maailmaa, sekä niin sanotun ”Vis-hengen” kokemisen. Oli mahtavaa päästä tutustumaan muihin oikeustieteen opiskelijoihin, asianajajiin, professoreihin ja välimiehiin sekä päästä edustamaan yliopistoamme. Aikaa joukkueellamme jäi myös kiertää Wieniä turisteina.

 

Joukkue Schönbrunnin linnalla Wienissä

Wienin matkan lisäksi pääsimme osallistumaan paikan päällä pidettäviin pre-mooteihin Heidelbergissä Saksassa sekä Belgradissa Serbiassa. Oli mieletöntä päästä harjoittelemaan suullista argumentaatiota Zoomin lisäksi myös livenä vastapuolta edustavan joukkueen kanssa välimiesten eteen. 

 

Oikeustapauskilpailuun osallistuminen tarjoaa loistavan mahdollisuuden saada arvokasta käytännön kokemusta jo opintojen aikana. Itä-Suomen yliopiston Vis Moot -joukkueeseen on osallistunut edellisinä vuosina niin notaarivaiheen kuin maisterivaiheen opiskelijoita. Tiivis tiimityöskentely on mukavaa vaihtelua yksilöllisten kurssisuoritusten joukossa ja kilpailun yhtenä tavoitteena on valmentaa osallistujia toimimaan ryhmänä. Joukkuetta tukee myös valmentajilta saatu kallisarvoinen palaute niin kirjallisessa kuin suullisessa vaiheessa.

 

Joukkueen valmentajina toimivat Krista Koivisto, Sami Koponen, Simo Kahelin, Oskar Toivonen ja Toni Malminen.

Lisää tunnelmia kilpailukaudesta löydät joukkueen Instagramista @vismootuef. UEF:n joukkueen viralliselta kanavalta voit myös seurata lokakuusta alkaen tämän vuoden joukkueen menoa. Nähdään Vis Mootissa! 


Kilpailun loppuseremoniassa Wienissä

Kokemuksia yliopistovaihdosta – näkökulmia opiskelijoille ja henkilöstölle

 

Mika Nissinen

Nissinen on vero-oikeuden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella.

Yliopistovaihdosta tulee usein mieleen ennen kaikkea opiskelijoiden tekemä vaihto-opiskelu toisessa yliopistossa, mutta myös henkilökunta voi lähteä vaihtoyliopistoon tutkijavierailulle. Henkilöstölle suunnatun tutkijavierailun tavoitteena on muun muassa kehittää opetus- ja tutkimustoimintaa sekä yliopistojen välillä että henkilökohtaisella tasolla. Tutkijavierailulla pääsee tutustumaan toisen yliopiston toimintaan sekä sen henkilökuntaan ja opiskelijoihin.

Osana Erasmus+ -projektia osallistuin keväällä 2022 kahden viikon ajan Navarran julkisen yliopiston (Universidad Pública de Navarra, UPNA) toimintaan Espanjassa (Pamplona). Tavoitteenani oli kehittää opetus- ja tutkimustoimintaa UEF:n ja UPNA:n välillä,  omaa vero-oikeuden osaamista sekä jakaa osaamistani UPNA:lle.

Kuvassa näkyy yhden laitoksen vaaleanharmaa rakennus, jossa pyöreitä ikkunoita katutasossa. Lisäksi vihreitä lehtipuita kampuksen puistotien varrella.

UPNA:ssa tapahtunut yhteistyö piti sisällään mm. seuraavia kokonaisuuksia:

  • Seminaari: Church and taxation
  • Luento: Tax system in Finland: a comparative overview
  • Luento: The Evolution of the OECD Model Tax Convention on Tax Abuse
  • Luento: Mobility and tax treaties (individuals and corporations)
  • Luento: Investment funds and other selected issues
  • Tutkimuksiin liittyvä substanssikeskustelu
  • Väitöskirjaohjaus (2 kpl)
  • Tutustuminen UPNA:n toimintaan ja opetukseen erityisesti oikeustieteiden ja vero-oikeuden näkökulmasta
  • Yhteistyösuunnittelu opetuksessa ja tutkimuksessa.

Tutkijavierailun ansiosta pääsin tutustumaan UPNA:n laadukkaaseen opetus- ja tutkimustyöhön. UPNA:lla on muun muassa tarjolla vaihto-opiskelijoille laadukas englanninkielinen opetuskokonaisuus (muun muassa oikeustieteet ja kauppatieteet). Työskentelyn aikana pystyin myös toivottavasti tarjoamaan osaamistani sekä UPNA:n opiskelijoille että tutkijakollegoilleni. Tarkoitus on muun muassa tehdä tulevaisuudessa yhteistä väitöskirjaohjausta. Osana yhteistyötä tarkoitus on käynnistää yliopistojen välille kansainväliseen vero-oikeuteen liittyvä yhteiskurssi opiskelijoille.

Yliopistojen välinen yhteistyö edellyttää yhteistyötä ihmisten välillä. Erityinen kiitos onnistuneesta tutkijavierailusta kuuluu professori Alejandro Torresille (valtiosääntöoikeus) ja professori Hugo Lópezille (vero-oikeus). Opiskelun sekä opetus- ja tutkimustoiminnan lisäksi hyvään yhteistyöhön kuuluukin oleellisesti myös sosiaalinen kanssakäyminen sekä opiskelija- että henkilökuntavaihdossa. Se luo osaltaan pohjaa tulevaisuudessa tehtävälle yhteistyölle. Uskallankin sanoa, että tällä tutkijavierailukokemuksella ja yhteistyöllä on varmasti kauaskantoiset positiiviset seuraukset.

Hyödyntäkää yliopistovaihdon tuomia mahdollisuuksia sekä opiskeluvaiheessa että työelämässä. Yhtenä erinomaisena kohteena tähän on Universidad Pública de Navarra (https://www.unavarra.es/). Syksyn 2022 UEF:n oikeustieteen opiskelijoille tarkoitetut avoinna olleet kaksi opiskelijavaihtopaikkaa on jo täytetty, mutta seuraavilla hakukierroksilla uusia paikkoja tulee varmasti.

Torilla vaaleanruskeita suuria neliölaattoja ja reunassa vihreitä nurmialueita, vielä lehdettömiä ja oksattomia puun runkoja torin reunoilla. Toria ympäröi vanhat kuusi- ja seitsemänkerroksiset rakennukset. Keskellä toria pyöreä vaaleanruskea lava. Lisäksi ihmisiä torilla.

Lainvalmistelu ammattina: mukana ratkaisemassa yhteiskunnallisia haasteita

Anssi Keinänen ja Petriina Wäre

Keinänen on lainsäädäntötutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella. Wäre on oikeustieteiden laitoksen alumni ja työskentelee erityisasiantuntijana maa- ja metsätalousministeriössä.

Lainvalmistelun laadusta puhutaan paljon, mutta harvemmin keskustellaan itse lainvalmistelijan työstä. “Mitä lainvalmistelijat tekevät”, “miten lainvalmistelijaksi voi päätyä” tai “missä lainvalmistelijalta vaadittavia taitoja voi opiskella” ovat kysymyksiä, joihin harvemmin törmää, tai ainakaan saa vastauksia. 

Yliopistotasoinen lainvalmistelua tukeva kouluttaminen on ollut Suomessa vähäistä. Kouluttamisen tarvetta onkin peräänkuulutettu muun muassa Matti Niemivuon kirjassa Lainvalmistelu: “Yliopistotasoista lainvalmistelukoulutusta on tarpeen kehittää oikeustieteellistä ja yhteiskuntatieteellistä opetusta antavissa koulutusyksiköissä.” 

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos on tarttunut koulutushaasteeseen tarjoamalla muun muassa 25 opintopisteen laajuisen lainvalmistelun perusopintokokonaisuuden ja siten kehittänyt osaltaan koulutusta, joka tukee lainvalmistelijana toimimista. Koulutusta voidaan hyödyntää myös laajemminkin lainvalmisteluun liittyvissä tehtävissä, kuten etu- ja kansalaisjärjestöissä lainsäädäntöön vaikuttamiseen liittyvissä tehtävissä. Myös eduskunnan sivistysvaliokunta on tunnistanut Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen panostuksen lainvalmistelijoiden kouluttamiseen (SiVL 4/2021 vp).  

Jotta lainvalmistelijan työnkuvasta saisi paremman kuvan, toteutimme oikeustieteiden laitokselta valmistuneen alumni Petriina Wäreen kanssa kysymys & vastaus -tyylisen haastattelun aiheesta.

Minkälainen kokemus sinulla on lainvalmistelusta ja lainvalmistelijan tehtävistä? 

Olen työskennellyt maa- ja metsätalousministeriössä (MMM) erityisasiantuntijana marraskuusta 2021 asti. Vastaan MMM:n hallinnonalan hallintosäädösten valmistelusta, maaseudun kehittämistukiin liittyvien yritystukien valtioneuvoston asetusten valmistelusta sekä ravinnekierrätykseen ja biokaasuun liittyvästä säädösvalmistelusta.  

Tehtäviini kuuluu monipuolisen säädösvalmistelun lisäksi myös muita oikeudellisia tehtäviä, kuten neuvontaa, lausuntojen valmistelua ja kanteluihin vastaamista sekä säädösvalmistelun kehittämistä. 

Kerro lyhyesti, mitä lainvalmistelijan työnkuvaan kuuluu lainvalmisteluprosessissa? 

Wäre:
Lainvalmistelija vastaa säädöshankkeen toteuttamisesta. Lainvalmistelijan työnkuvaan kuuluu säädöshankkeen valmistelu projektiluontoisesti yhteistyössä substanssiosaajien ja muiden sidosryhmien kanssa. Valmistelussa selvitetään kaikki vaihtoehtoiset keinot tavoitteiden saavuttamiseksi ja mietitään esimerkiksi säädöshankkeen sijoittuminen oikeusjärjestelmään. Lainsäädännön valmisteluohjeet myös edellyttävät erittäin laaja-alaista vaikutusten arviointia.  

Lainvalmistelija laatii pykälätekstit perusteluineen, ja näidenkin osalta erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja mietitään yhdessä eri asiantuntijoiden kesken. Tarkoituksena on saada aikaan selkeitä, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia säännöksiä. Pykälien kirjoittaminen vaatii lakiteknistä osaamista, missä apuna on esimerkiksi Lainkirjoittajan opas.  

Keinänen:
Vastauksessa on tunnistettavissa hyvän lainvalmistelun ja lainsäädännön tunnuspiirteitä, kuten vaihtoehtojen tunnistaminen ja vaikutusten arvioiminen sekä sääntelyn selkeys ja ymmärrettävyys. Näitä teemoja käsitellään laitoksen kursseilla, kuten lainsäädäntötutkimuksen perusteiden ja lainvalmistelun kursseilla.
 

Kerro hieman opiskelutaustastasi. Miten opinnot ovat auttaneet lainvalmistelutehtävissä? 

Wäre:
Koulutukseltani olen hallintotieteiden maisteri, HTM. Opiskelin Itä-Suomen yliopistossa julkisoikeutta ja pääaineenani oli ympäristöoikeus. Olen lisäksi aiemmin opiskellut laboratorioalan perustutkinnon.  

Säädösvalmistelussa tarvitaan juridista osaamista, joten oikeustieteen opinnot ovat välttämättömiä. Lisäksi olen päässyt hyödyntämään myös ymmärrystäni luonnontieteestä, esimerkiksi ravinnekierrätykseen ja biokaasuun liittyvien säädöshankkeiden valmistelussa. Lainvalmistelu tehdään yhteistyössä substanssiosaajien kanssa, mutta asioiden taustojen ja ilmiöiden ymmärtäminen helpottaa laajojen asiakokonaisuuksien hahmottamista. 

Keinänen:
Lainvalmistelussa tarvitaan siis monenlaista osaamista. Yhtäältä kysymys on siitä, mitä yksittäinen lainvalmistelija osaa ja toisaalta siitä, minkälaisen tiimin tai tuen varassa säädösvalmistelua toteutetaan.
 

Jos saisit kääntää kelloa taaksepäin opiskeluaikoihin, mitä sinun kannattaisi opiskella enemmän ja mitä vähemmän, jos tietäisit työllistyväsi lainvalmistelutehtäviin? 

Wäre:
Oikeusjärjestyksen ja erityisesti perustuslain tunteminen ovat säädösvalmistelutyössä välttämättömiä, ja vaikutusarviointien tekeminen edellyttää lisäksi kaikenlaista yhteiskunnallista ja taloudellista osaamista. Näihin kannattaa mielestäni opinnoissa panostaa.
 

Työskentelen CAP-rahoituskauteen 2023–2027 (common agricultural policy) liittyvien säädöshankkeiden parissa, ja muutamaan otteeseen olen todennut, että olisinpa kiinnittänyt opiskellessani enemmän huomiota EU-oikeuteen. Koska oikeudellinen sääntely ulottuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille, ei turhaa tietoa ja osaamista mielestäni ole ollenkaan. 

 Miten lainvalmistelijoita koulutetaan työssään? 

Wäre:
Lainvalmisteluun pätevöityminen vie paljon aikaa. Jokainen lainvalmistelija perehdytetään hyvin työtehtäviinsä.  Perehdytyksestä vastaa esimies, ja tukena ovat kokeneemmat lainvalmistelijakollegat.    
 

Lainvalmistelijoille on laadittu valtioneuvostossa yhteinen perehdyttämispolku; työkalu oman lainvalmisteluosaamisensa kehittämisen suunnittelemiseen.  Työssäoppiminen on sen oleellinen elementti. Oppimispolkuun kuuluu useita erilaisia valmennuksia muun muassa usean päivän pituinen lainvalmistelun peruskurssi sekä monia ajankohtaisia tai teemallisia lyhyempiä kursseja.  Myös valtioneuvoston yhteisestä oppimisympäristöstä eOppivasta löytyy useita hyödyllisiä valmennuksia. Valmistelua sääntelevät lukuisat oppaat, kuten säädösten kirjoitusasua koskevat tarkat ohjeet, sekä opas vaikutusarviointien tekemisestä ja huomioimisesta.  

Itse olen käynyt muun muassa valtioneuvoston esittelijän kurssin ja lainvalmistelun peruskurssin.                  

Mitkä ovat lainvalmistelijan työn parhaat puolet, ja mitkä asiat aiheuttavat harmaita hiuksia? 

Wäre:
Lainvalmistelu on vaikuttamista yhteiskunnallisiin asioihin, ja valtioneuvostossa saakin ensimmäisten joukossa tietää, mitä yhteiskunnassa tulee seuraavaksi tapahtumaan. 
 

Poliittinen ohjaus vaikuttaa lainvalmisteluun ja valmistelun aikanakin saatetaan tehdä uusia poliittisia linjauksia. Erityisesti erilaiset kriisi- ja häiriötilanteet, kuten sota Ukrainassa ja koronapandemia, aiheuttavat tarvetta reagoida vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen nopeasti sääntelyn keinoin. Tällöin säädösvalmistelun painopisteet saattavat muuttua nopeastikin, mikä aiheuttaa lisätyötä ja mahdollisesti ”niitä harmaita hiuksia”. Samalla tuntuu kuitenkin tärkeältä olla osaltaan mukana ratkaisemassa haasteita ja vaikuttamassa yhteiskunnan hyvinvointiin. 

Keinänen:
Vastauksessa on tunnistettavissa oikeusministeriön lainvalmisteluosaston päällikön Antti Kivivuoren esille nostama ajatus lainvalmistelijasta yhteiskunnallisena suunnittelijana ja ajatus lainsäädännöstä keinona ohjata yhteiskuntaa haluttuun suuntaan. Toisaalta lainvalmistelu ei ole pelkästään virkamiesten tekemää valmistelua, vaan poliittinen ohjaus kuuluu osaksi prosessia. Poliittisen ohjauksen ja hyvän lainvalmistelun vaatimusten toteuttamisen yhteensovittaminen on välillä haasteellista lainvalmistelussa.
 

Mitä haluaisit sanoa opiskelijoille, jotka ovat kiinnostuneita lainvalmisteluun liittyvistä työtehtävistä? 

Wäre:
Valtioneuvostossa on monipuolisia työtehtäviä ja hyvät mahdollisuudet vaikuttaa oman työnsä sisältöön omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. 
 

Pelkästään maa- ja metsätalousministeriön hallinnonala kattaa maa- ja puutarhatalouden, maaseudun kehittämisen, metsätalouden, eläinlääkintähuollon, eläimistä saatavien elintarvikkeiden valvonnan ja kalatalouden. Ministeriö hoitaa myös riista- ja porotaloutta, vesivarojen käyttöä ja maanmittausta.  Mielenkiintoisia asiakokonaisuuksia siis riittää!  

Lisäksi vinkkaisin, että meillä voi hakeutua vaikkapa EU-harjoitteluohjelmiin, mikä tarjoaa hyvän tilaisuuden verkostoitua esimerkiksi Euroopan parlamentissa!  

Keinänen:
Kaiken kaikkiaan haastattelussa välittyy kuva lainvalmistelijan monipuolisesta tehtävänkuvasta, mutta myös osaamisen vaatimuksista, joita tehtävään liittyy. Ministeriöharjoittelut, vierailijaluennot, ekskursiot, lainvalmisteluun liittyvät kurssit sekä tutkielmat ovat keino saada lisää tietoa lainvalmistelijan työstä. Oikeustieteiden laitos jatkaa osaltaan lainvalmisteluun liittyvien valmiuksien kouluttamista niin perusopiskelijoille kuin jo lainvalmistelutehtävissä oleville. Lisäksi lainvalmisteluun kohdistuva tutkimus tuottaa lisätietoa lainvalmistelusta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.
 

Anssi Keinänen

Petriina Wäre

 

Poliisi on monessa mukana lainvalmisteluasiakirjoissa

 

Mika Sutela

Sutela (OTT) on empiirisen rikosoikeustutkimuksen dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja toimii tietoanalyytikkona Poliisihallituksessa sekä tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

Lakitutkan avulla omaan arkeen vaikuttavan lainsäädännön tausta-aineistoon

Lainvalmistelun aikana syntyneet dokumentit ovat lähtökohtaisesti julkisia, ja niiden tulee olla kenen tahansa saatavilla. Aiemmin asiakirjat olivat hajallaan eri tietokannoissa, kaikki asiakirjat eivät olleet sähköisesti saatavilla, ja tietokantojen hakutoiminnot olivat hankalia käyttää. Ratkaisuksi ongelmaan Turun yliopistossa on kehitetty Lakitutka-verkkosovellus.

Lakitutka kokoaa yhteen hakupalveluun lainvalmistelun aikana syntyvät julkiset asiakirjat koko valmisteluprosessin ajalta. Lakitutkan avulla on mahdollista tarkastella esimerkiksi lakihankkeiden etenemistä hallituksen esitysten, annettujen lausuntojen, valiokunta-asiakirjojen ja eduskuntakeskusteluiden kautta. Lakitutka tarjoaa kaikille aiempaa paremman mahdollisuuden päästä käsiksi omaan arkeen vaikuttavan lainsäädännön tausta-aineistoon.

Poliisi hallituksen esityksissä

 Analysoitaessa 2000-luvun aikana (2000–2021) annettuja hallituksen esityksiä, poliisi on mainittu yhteensä 902 dokumentissa, mikä on noin kuudesosa (17 %) kaikista hallituksen esityksistä. Yleisimmät asiasanat näissä vajaassa tuhannessa hallituksen esityksissä ovat olleet Euroopan unioni (N = 243), poliisi (N = 99), rikoslaki (N = 97) ja valvonta (N = 96).

Noin puolessa (52 %) niistä hallituksen esityksistä, joissa poliisi on mainittu, valmistelevana ministeriönä on ollut joko sisä(asiain)ministeriö, oikeusministeriö tai liikenne- ja viestintäministeriö. Nämä ovat kolme selkeästi yleisintä valmisteluministeriötä ennen valtiovarain- sekä sosiaali- ja terveysministeriötä.

Hallituksittain tarkasteltuna määrällisesti eniten poliisi-hakutermin sisältäneitä hallituksen esityksiä ovat antaneet Sipilän hallitus (N = 202) ja Kataisen / Stubbin hallitus (N = 183). Tilanne pysyy samana, kun määrät suhteutetaan hallituskausilla annettujen hallituksen esitysten kokonaismääriin. Sipilän hallituksen ”poliisiprosentti” on 21,2 % ja Kataisen / Stubbin hallituksen 19,4 %. Lipposen II hallituksen vastaava luku on pienin, 11,8 %.

Vuositasolla hakutermiä ”poliisi” sisältäneitä hallituksen esityksiä on ollut noin neljäkymmentä. Määrällisesti eniten tällaisia hallituksen esityksiä annettiin vuonna 2014 (73 kappaletta) ja vähiten vuonna 2019 (15 kappaletta). Määrä on ollut pitkällä aikavälillä kasvussa aivan viime vuosia lukuun ottamatta. Oheisessa kuvassa turkoosilla viivalla esitetty kolmen vuoden liukuva keskiarvo osoittaa, että kehityssuunta oli nousujohteinen vuoteen 2018 asti, minkä jälkeen trendi on puolestaan ollut laskussa.

Hakutermin ”poliisi” sisältämät hallituksen esitykset vuosina 2000–2021, graafinen esitys. Kuvan sisältö löytyy tekstistä.
Kuva. Hakutermin ”poliisi” sisältämien hallituksen esitysten lukumäärät ja niiden kolmen vuoden liukuvat keskiarvot vuosina 2000–2021.

Ministeriöiden lainvalmistelu ja poliisin toimintaympäristö ovat olleet uuden edessä

Reilut kaksi vuotta sitten 16.3.2020 Suomen arkielämä – ja lainvalmistelu – häiriintyi pahasti koronapandemian vuoksi. Suomi oli poikkeustilassa, ja maan lainvalmistelukoneisto oli valjastettava poikkeusajan tehtäviin. Ministeriöiden ”pykäläpajat” alkoivat tuottaa koronaa koskevia säädösesityksiä ennätystahdilla. Suomessa on korona-aikana ollut kahdenlaista ja keskenään melko erilaista lainvalmistelua: perinteistä pidemmän aikavälin valmistelua sekä poikkeusoloja koskevaa ja kiireellistä lyhyen aikavälin valmistelua. Toki esimerkiksi sisäministeriön tai liikenne- ja viestintäministeriön lainvalmisteluun korona ei ole juuri aiheuttanut suuria haasteita, eivätkä lainsäädäntöhankkeet ole jääneet koronakiireiden jalkoihin. Osin koronapandemia on saattanut kuitenkin olla yhteydessä siihen, että poliisiin liittyvien hallituksen esitysten määrä ei ole ollut sillä tasolla kuin pidemmän aikavälin kehitys antaisi olettaa.

Poliisin toimintaympäristö on viime vuosina merkittävästi muuttunut, mikä vaikuttaa poliisin tehtäviin ja poliisille asetettuihin vaatimuksiin. Samalla poliisin rahoitus on ollut suuri keskusteluaihe jo vuosien ajan. Poliisihallinnon toimintamenot ovat tasaisesti kasvaneet vuoden 2017 jälkeen. Sisäministeriön julkaisusarjassa helmikuussa 2022 julkaistussa ulkopuolisessa selvityksessä poliisin määrärahojen käytöstä ja määrärahojen riittävyydestä todetaan, että poliisin menojen kasvu johtuu erityisesti ICT-menojen ja tilakustannusten kasvusta. Vaikka ylivoimaisesti suurin osa poliisin menoista on henkilöstömenoja, nopeimmin kasvaneita menoeriä ovat juuri toimitila- ja ICT-menot eli rahaa toisin sanoen kuluu yhä enemmän rakennuksiin ja teknologiaan. Menojen kasvuun on selvityksen perusteella monia syitä. Muun muassa jatkuvasti uudistuva lainsäädäntö lisää kustannuksia aiheuttaen uusia investointitarpeita. Kustannusten lisääntymiselle antaa tukea myös kuvassa 1 näkyvä lainvalmistelua ilmentävä kehitys ja muutos 2000-luvun alun ja 2010-luvun välillä.

Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristössä on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Valtioneuvosto antoi huhtikuussa eduskunnalle ajankohtaisselonteon turvallisuusympäristön muutoksesta, jossa käsitellään mm. Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa sekä myös muuttuneen tilanteen taloudellisia vaikutuksia, varautumista, kyberturvallisuutta ja hybridivaikuttamista.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Kirsi Pimiä kirjoittaa selonteon ilmestymisen jälkeen julkaistussa sisäministeriön blogissa, että muuttunut turvallisuusympäristö edellyttää sisäisen turvallisuuden ja maahanmuuton viranomaisilta vahvaa suorituskykyä. Tarvitaan mm. ajanmukaista lainsäädäntöä sekä riittäviä investointeja esimerkiksi henkilöstöön, osaamiseen ja infrastruktuuriin. Pimiä myös muistuttaa, kuinka selonteko osoittaa koko sisäasiainhallinnonalan merkityksellisyyden Suomen kokonaisturvallisuudessa. Poliisi on yksi keskeisistä toimijoista kokonaisturvallisuudesta huolehtimisessa.

Yhteiskunta oikeudellistuu, lainsäädäntö uudistuu yhä kiihtyvällä vauhdilla ja samanaikaisesti poliisin työmäärä lisääntyy. Poliisi on verrattain usein mainittu lakien muuttamiseksi ja uudistamiseksi annetuissa hallituksen esityksissä, ja on mukana monen eri ministeriön valmistelemissa lainsäädäntöuudistuksissa. Uudet toiminta- ja turvallisuusympäristössä tapahtuvat ilmiöt ja haasteet luovat poliisille entistä voimakkaammin painetta myös uudistua ja pysyä toiminnallisesti vahvana turvallisuusviranomaisena, johon kansalaiset voivat edelleen luottaa.

 

Lähteet

Lakitutka – lainvalmistelu läpivalaistuna. Verkkosovellus. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta, Tutkimuksen IT. www.lakitutka.fi

Mölsä, Ari, Koronalait ensin, vanhukset ja vammaiset saavat nyt odottaa – Yle kysyi kansliapäälliköiltä, mitkä lait ovat jääneet koronan varjoon. Yle Uutiset 2.5.2021. https://yle.fi/uutiset/3-11907083

Pimiä, Kirsi, Turvallisuusympäristön muutos edellyttää sisäisen turvallisuuden ja maahanmuuton viranomaisilta vahvaa suorituskykyä. Sisäministeriön blogi 20.4.2022. https://intermin.fi/ajankohtaista/blogi/-/blogs/turvallisuusympariston-muutos-edellyttaa-sisaisen-turvallisuuden-ja-maahanmuuton-viranomaisilta-vahvaa-suorituskykya

Valtioneuvosto, Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18. https://www.eduskunta.fi/FI/valiokunnat/ulkoasiainvaliokunta/selonteko-turvallisuusympariston-muutoksesta/Sivut/default.aspx

‘The care sector crisis cannot be blamed on outsourcing – the issue lies with the standard of services and the enforcement of standards’, say researchers from the University of Eastern Finland

Care homes for older people struggle with at least drug therapy, basic health care, palliative care, hygiene, meaningful activities, patients’ self-determination, internal controls, treatment and service plans, and access to qualified staff. The problems are the same in both the private and the public sector.

This is a translation of a MustRead Academy article published originally in Finnish on 29 October 2021.

 

Virve-Maria Toivonen – Matti Muukkonen – Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Toivonen is a Professor of Welfare Law and Legislative Studies, Muukkonen a Senior Lecturer in Public Law and Mäki-Petäjä-Leinonen a Professor of Law and Ageing at UEF Law School.

 

The way in which older people are cared for in Finland is seriously lacking.

The scale of the issue was exposed in 2019 when numerous irregularities were discovered in several private-sector care homes. Inspections carried out by Regional State Administrative Agencies have since unearthed similar failings in public-sector care facilities. The problem therefore lies with the care of older people in general.

These findings inspired us to look closer into the care system itself. The focus of our study became the round-the-clock care of older people. This kind of care is currently mostly provided in what are known as ‘enhanced service housing units’.

We examined both the regulations governing the standard of care services for older people and the enforcement of standards as well as the decisions that Regional State Administrative Agencies have made in enforcement cases.

Standards are poorly defined and therefore difficult to enforce

What we found, most importantly, is that as well as constantly talking about the need to improve the standard of services, decision-makers also need to make sure that those standards are actually enforced. If they are not, all that remains are empty words.

The Constitution of Finland obligates the public authorities to ‘guarantee for everyone adequate social, health and medical services and promote the health of the population’. The phrase may sound hackneyed, but the message is vital to the public’s well-being.

Until the end of 2022, providing these vital services is still the responsibility of local governments. What happens next will be historical: with Finland’s entire health and social services system being overhauled, the provision of these services will become the responsibility of self-governing regional authorities.

At the moment, local governments are under a legal obligation to deliver at least the standard of service laid down in the Constitution. All residents must have equal access to vital services. Local governments also have an obligation to ensure an adequate standard of care for older people. The Local Government Act gives each local government the power to set the standard for its services independently.

The Act on Supporting the Functional Capacity of the Older Population and on Social and Health Services for Older Persons (‘Elderly Care Act’) identifies three benchmarks for a high standard of care: (1) a sufficient number of qualified staff, (2) competent management, and (3) functional facilities.

Do you think these sound unoriginal? Because we do.

And with such perfunctory criteria, is it even possible to measure the standard of services effectively? The short answer is ‘no’.

Qualitative standards cannot be measured without first defining what quality is and what it consists of and then agreeing on unambiguous quality indicators. Any regulation that lacks this foundation is likely to have little impact on the actual standard of services.

Without clear quality indicators, standards also cannot be effectively enforced despite the many undeniably detailed provisions on the division of enforcement responsibilities in Finnish laws.

Whose responsibility is it to enforce standards and how?

Enforcing standards is always primarily the responsibility of the service provider. Each health and social services unit must have its own internal controls for ensuring the standard, safety and appropriateness of its services.

The Social Welfare Act also obligates social services staff to report to their supervisor any threats to the proper care of customers that they notice themselves or that come to their attention otherwise. The supervisor then has a responsibility to notify the local head of social services, such as the municipal social welfare and health officer.

Ultimately, however, it is the authorities that have a legal obligation to ensure the standard of care and the enforcement of standards. The central government organisation with oversight of local social services in Finland is the Ministry of Social Affairs and Health, and enforcement is the responsibility of the National Supervisory Authority for Welfare and Health, the Parliamentary Ombudsman and the Chancellor of Justice.

At the regional level, the responsibility for enforcement lies with Regional State Administrative Agencies. Local governments also have a responsibility to coordinate and oversee both the care services that they provide themselves and any services that they have outsourced to the private sector. Local government institutions such as the municipal social welfare board or similar are responsible for ensuring that the standard of services complies with the applicable laws and regulations on the whole.

So how are standards enforced in practice?

The authorities have the power to inspect the operation of care homes – and the standard of care that they provide – based on complaints and reports of irregularities made by customers or other members of the public. The authorities can also perform inspections on their own accord.

If irregularities are found, the authorities have a number of ways in which to intervene, depending on the nature and seriousness of the irregularity.

The most common interventions are warnings and orders to rectify the issues that have been identified. Regional State Administrative Agencies and the National Supervisory Authority for Welfare and Health can threaten to fine a service provider or to close them down if an order is not complied with. Very serious irregularities can lead to a police investigation and even prosecution.

The care home crisis is not just an issue of the private sector

Dealing with issues relating to the care of older people has become routine for Regional State Administrative Agencies’ enforcement officials. A new enforcement case concerning the round-the-clock care of older people is filed somewhere in Finland almost every other day.

The complaints and the penalties imposed based on those complaints are fairly evenly distributed between private and public service providers. The care home crisis is therefore not just an issue of the private sector and cannot be blamed on outsourcing, as has sometimes been claimed.

More problems have indeed been reported regarding private care homes in recent years, but there is a natural explanation for this: the percentage of private service providers has increased considerably.

The great majority of the irregularities identified by enforcement officials are either directly or indirectly related to the standard of care. The problems most commonly relate to the administration of drug therapy and basic health care, the provision of palliative care as well as hygiene, meaningful activities, patients’ self-determination, internal controls and keeping treatment and service plans up to date.

Staff shortages are another frequently encountered irregularity, which also affects the standard and nature of care. The issue in most cases is lack of qualified staff.

Not all complaints lead to penalties, but around half do. And considering what the complaints are about, that is a high percentage.

However, most of the penalties are at the lower end of the scale: it is usually enough to draw the service provider’s attention to the irregularities that have been identified and to instruct them informally on how to rectify the situation. For example, we only found one case in which a service provider had been threatened with a fine and no cases where an operation had been closed down. This has naturally changed since we completed our study, as recent news reporting clearly shows. Several care homes have also closed since 2019.

What needs to change: a message to decision-makers

The most important objective of regulation relating to the standard of care is to ensure that every older person gets the care that their personal circumstances require.

Based on the enforcement authorities’ records, which is what we based our study on, this is not currently the case.

The approach to resolving the issues that exist with the standard of care for older people has been to reform the Elderly Care Act. The Act now stipulates that all service providers must deploy a standardised care planning and monitoring tool known as RAI (Resident Assessment Instrument). RAI has the potential to provide concrete evidence of the needs of individual patients.

The amended Elderly Care Act also lays down a minimum requirement for the number of staff (0.7) in services for older people. This rule is being adopted in stages, and all service providers must be fully compliant by the spring of 2023. According to the latest information, staff shortages have already forced some service providers to turn away patients due to lack of staff.

The regulation concerning the enforcement of standards in the care of older people still needs to be streamlined. Internal controls are important but clearly not enough to ensure the standard of care. Internal controls could, however, be made more effective by enacting more detailed provisions on service providers’ obligation to publish information online.

Having to post their internal control protocols on the internet for all to see would give service providers an incentive to define what quality is and how standards are enforced.

There are considerable weaknesses in the enforcement system as a whole at the moment. There is no clear planning procedure, although it appears that the idea is for the system to be hierarchical. In other words, local governments are responsible for official controls at the local level, Regional State Administrative Agencies at the regional level, and the National Supervisory Authority for Welfare and Health and the supreme overseers of legality at the national level.

However, it is paramount for the law to clearly and firmly place the primary responsibility for enforcement on the authorities that are mandated to provide services, as this would force these authorities to start proactively scrutinising the practices of the private and public service providers that operate in their respective jurisdictions.

Giving local governments similar powers to impose penalties on service providers as permit authorities currently have is also an option worth exploring. Enforcement officials must be able to issue binding orders on standards in all circumstances, and the penalties for breaking the rules must be clear and sufficiently severe.

Simply giving warnings and pointing out issues that must be rectified going forward cannot be considered adequate deterrents for operators such as municipal care homes to change their ways, when these operators are responsible for the care of the most vulnerable members of society.

Oikeudenalajaottelun merkitys nykypäivän oikeustieteessä

 

Maija Aalto-Heinilä ja Hanna-Maria Niemi

Aalto-Heinilä on oikeusfilosofian yliopistonlehtori ja Niemi nuorempi tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

 

Suomalaisen tiedeakatemian oikeustieteiden ryhmä järjesti Helsingissä 13.10.2021 Oikeustutkimuksen päivän aiheesta ”Oikeudenaloja vai temaattisia kokonaisuuksia?”  Seminaarissa pohdittiin, mikä merkitys perinteisellä oikeudenalajaottelulla on nykypäivänä oikeustieteellisen tutkimuksen, opetuksen, sekä oikeuskäytännön kannalta. Pystytäänkö oikeusjärjestyksen perinteisellä systematiikalla ottamaan haltuun uusia oikeudellisia ongelmia ja ilmiöitä, kuten kestävän kehityksen vaatimukset, tai yhteiskunnan digitalisoituminen? Vai olisiko syytä korvata vanhat jaottelut uusilla väljemmillä temaattisilla kokonaisuuksilla, joissa oikeutta lähestytään jonkin tietyn perspektiivin tai ongelman kautta, eikä anneta perinteisen systematiikan kahlita ajattelua?

Oikeusjärjestyksen perinteinen systematiikka edelleen perusteltua

Seminaarissa esitettiin painavia argumentteja niin vakiintuneen oikeudenalajaottelun kuin uusien lähestymistapojenkin puolesta. Esittelemme ensin syitä sille, miksi monien mielestä oikeusjärjestyksen jäsentäminen erillisiin oikeudenaloihin on edelleen perusteltua. Oikeudenalathan perinteisesti erotellaan toisistaan sen perusteella, millaisia yleisemmän tason periaatteita, käsitteitä tai arvoja jokin oikeusnormien kokonaisuus ilmentää – eli yleisten oppien avulla.

Markku Helin korosti esityksessään sitä, miten ilman oikeusjärjestyksen systematisointia erillisiksi oikeudenaloiksi, sekä ilman noiden erillisten oikeudenalojen omaa sisäistä, yleisten oppien tason koherenssia, oikeustieteilijä on kuin ”kartan hukannut suunnistaja pusikossa”. Ilman oikeuden sisäistä systematiikkaa ei kyetä erottamaan, mikä oikeudessa on tärkeää, ja mikä detaljeja. Yleiset periaatteet auttavat myös käytännön ratkaisutoiminnassa: niillä täytetään lain aukkoja ja välejä, ja saadaan vaikeallekin tapaukselle jokin oikeudellinen kiinnekohta. Myös oikeudellisen opetuksen järjestäminen vaatii oikeusjärjestyksen sisäiselle logiikalle, eli erillisille oikeudenaloille, perustuvaa jäsentelyä – ainakin opintojen alkuvaiheessa.

Janne Kaisto täydensi tätä perinteisen systematiikan puolustusta muistuttamalla, että oikeudenalojen yleiset opit ovat elastisia ja pystyvät mukautumaan moniin uusiin ilmiöihin, ja tarvittaessa yleisiä oppeja voidaan myös päivittää. Esimerkiksi siviilioikeuden yleisiin periaatteisiin voidaan ottaa mukaan ympäristöllisen kestävyyden periaate. Kaisto muistutti myös siitä, että kukaan yksittäinen tutkija ei voi syvällisesti hallita kovin laajoja, monia oikeudenaloja käsittäviä temaattisia kokonaisuuksia.

Juha Häyhä pohti oikeudenalajaottelun merkitystä tuomioistuintoiminnan kannalta. Oikeuden systematiikka näkyy esimerkiksi siinä, miten tuomioistuimet on organisoitu hoitamaan erilaisia asioita (KKO, KHO, erityistuomioistuimet), ja miten tuomareiksi valitaan monipuolisesti eri oikeudenalojen asiantuntijoita. Häyhä (kuten oikeastaan kaikki seminaarin puhujat) korosti sitä, että oikeudenalajaottelu ja siihen liittyvä yleisten oppien muotoilu on oikeustieteen tehtävä, ja käytännön tuomioistuintoiminta tulee tavallaan jälkijunassa. Tuomarinideologian kannalta keskeisintä on johdonmukaisuus ja linjakkuus oman aiemman ratkaisukäytännön kanssa, eli keskenään samanlaisten tapausten yhdenvertainen kohtelu. Oikeudenalajaottelulla on kuitenkin merkitystä esimerkiksi, kun pohditaan kiperiä tapauksia – eri oikeudenalojen keskeiset käsitteet ja periaatteet ovat keskeisessä asemassa, kun kiperää ongelmaa jäsennellään. Käytännön työssä tulee usein pohdittavaksi esimerkiksi se, edustaako käsillä oleva oikeudellinen ongelma pääsääntöä vai poikkeusta. Tällä on välitöntä vaikutusta siihen, voidaanko käyttää laajentavaa tulkintaa, vai onko valittava poikkeuksen edellyttämä suppea tulkinta.

Uudenlaisia tapoja hahmottaa oikeusjärjestystä ja oikeustieteellistä tutkimusta

Seminaarissa esiteltiin myös uudenlaisia tapoja hahmottaa oikeusjärjestystä ja oikeustieteellistä tutkimusta. Visa Kurki esitteli eläinoikeutta, jonka voi ymmärtää tietynlaisen näkökulman ottamisena oikeuteen, mieluummin kuin perinteisenä oikeudenalana. Oikeutta tutkitaan eläinperspektiivistä, jolloin perinteisen oikeudenalajaottelun näkökulmasta täytyy ottaa huomioon esimerkiksi varallisuusoikeudellista, vahingonkorvausoikeudellista, ympäristö- sekä eläinsuojeluoikeudellista normistoa. Näistä ei muodostu mitään koherenttia oikeudenalaa, mutta toisaalta näin voi paljastua, millaisia erilaisia, keskenään kenties ristiriitaisia, oletuksia oikeus sisältää eläimistä sekä ihmisten ja eläinten suhteesta.

Tiina Paloniitty puhui kestävyysoikeudesta (tai kestävän kehityksen oikeudesta), jota on myös hankala ymmärtää oikeudenalana, tai edes temaattisena kokonaisuutena. Kestävyysoikeuden voi pikemminkin ymmärtää yrityksenä ratkaista sellaisia viheliäisiä ongelmia, joihin perinteinen ympäristöoikeus ei ole kyennyt vastaamaan. Tällainen on ennen kaikkea hajakuormituksen ongelma, jossa ympäristön kuormittajaa ei voida paikantaa yhteen pisteeseen, vaan se liittyy laajoihin ilmiöihin, kuten liikenteeseen, kulutukseen, tai maa- ja metsätalouteen. Tällaisten ongelmien ratkaisuun tarvitaan fundamentaalista muutosta kaikessa oikeudellisessa ajattelussa – hieman samaan tapaan kuin perus- ja ihmisoikeudet pitää nykyisin ottaa huomioon kaikilla oikeudenaloilla. Oikeustiede ei tästä näkökulmasta ole pelkästään neutraalia tieteellistä tutkimusta, vaan sillä on selkeästi myös ”ylitieteellinen” kestävyysongelmiin liittyvä agenda.

Suvi Sankari esitteli ns. laskennallista käännettä (”computational turn”) modernissa yhteiskunnassa, joka vaikuttaa niin oikeuden tutkimuskohteisiin kuin oikeudellisen tutkimuksen tekemisen tapoihin. Oikeuden ja digitalisaation monimutkaista suhdetta ei voi ottaa haltuun perinteisillä lainopin tai oikeusteorian metodeilla, vaan siihen tarvitaan monitieteisiä tutkimusyhteisöjä, joihin täytyy sisältyä myös riittävää laskennallisen empiirisen tutkimuksen ja modernin teknologian osaamista, kuten myös yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä digitalisaation riskeistä.

Päivi Korpisaari puhui viestintä- ja informaatio-oikeudesta. Tämän oikeudenalan (tai temaattisen kokonaisuuden) synty liittyi siihen, että jotkut ongelmat vaativat useampien oikeudenalojen normistoa ja perinteisten rajojen, kuten julkis- ja yksityisoikeuden ylittämistä. Esimerkiksi kunnianloukkaus- tai maalittamistapauksiin liittyy mm. vahingonkorvausoikeudellisia, rikosoikeudellisia ja perus- ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Viestintäoikeus, kuten monet muutkin uudet oikeudenalat, ovat Korpisaaren mukaan yhteyshakuisia ja muistuttavat kudos- tai verkostorakennetta, jotka levittäytyvät perinteisten oikeudenalojen päälle.

Seminaarin eri puheenvuoroissa tuotiin esiin myös riskejä, joita liittyy uusien oikeudenalojen, tai temaattisten kokonaisuuksien, luomiseen. Varsinkin laajojen ja kattavien systematisointien kääntöpuolena voi olla ymmärryksen pinnallisuus ja tulkinta-analyysien ohuus. Toisaalta tiedostettiin, että myös liiallinen erikoistuminen ja siiloutuminen aiheuttavat ongelmia; on tärkeää pystyä kommunikoimaan yli oikeudenalarajojen. Ei ole myöskään toivottavaa, että oikeudenaloja perustetaan enemmän imago- ja brändisyistä, kuin aidosti uuden tutkimustavan tai jäsentelyn tarpeen takia. Monia uusia ongelmia voidaan tutkia perinteisten oikeudenalojen piirissä, vaikka niiden nimet eivät olisikaan niin muodikkaita.

Juha Karhu muistutti kuitenkin siitä, että pohjimmiltaan kaikki oikeudenalat, niin uudet kuin vanhatkin, ovat vain ihmisten konventioita, ja konventiot muuttuvat ajan kuluessa. Nykyiset jaottelut voivat tulevaisuuden ihmisten näkökulmasta olla yhtä hullunkurisia kuin Jorge Luis Borgesin esseessä esitelty vanha kiinalainen tapa luokitella eläimiä.[1] Mutta Karhun mukaan jotakin pysyvää voidaan nähdä kaikkien oikeudellisten konventioiden – myös tulevaisuuden ”plastisen oikeuden” taustalla – nimittäin oikeudenmukaisuuden taju. Pyrkimys oikeudenmukaisuuteen on se johtotähti, jonka pitäisi ohjata kompassin tavoin kaikkia uusia oikeudellisia konventioita ja oikeudellista ratkaisutoimintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Erilaisia jaotteluja tärkeämpää on avoin, kriittinen keskustelu

Lopputulemana seminaarista jäi mieleen se, että asian ei tarvitse olla joko-tai, vaan sekä-että. Oikeustieteen ei tarvitse ikuisesti lukkiutua perinteisiin tapoihin systematisoida oikeutta, mutta vanhoja oikeudenaloja ei myöskään kannata liian helposti ja liian kepein perustein hylätä, eikä oikeudellista ajattelua voi oppia, ellei perinteitä ensin tunne. Uudet oikeuden jäsentelyt, esimerkiksi jonkin teeman, ihmisryhmän, tai ongelman perusteella, voivat olla hyvin perusteltuja, mutta ajan myötä myös näiden ympärille täytyy kehittyä oma asiantuntijayhteisönsä, ja niillä täytyy olla jonkinlainen oma identiteetti ja substanssi, jotta ne vakiinnuttavat paikkansa oikeustieteellisen tutkimuksen ja opetuksen kentällä. Myös yksittäisten tutkijoiden kannalta on tärkeää, että he voivat kuulua johonkin tutkijayhteisöön, jota yhdistävät samantyyppiset ongelmat ja kysymyksenasettelut. Oikeustutkimuksen päivä osoitti onneksi, että niin uusien kuin vanhojen oikeudenalojen edustajat pystyivät hyvin kommunikoimaan keskenään ja tunnistamaan molempien lähtökohtien vahvuuksia ja heikkouksia. Onhan niin, että erilaisia jaotteluja tärkeämpi edellytys kaikelle tieteentekemiselle on avoin, kriittinen keskustelu.

 

[1] Borgesin esseessä ”John Wilkinsin analyyttinen kieli” kerrotaan (sepitteellisestä) kiinalaisesta sanakirjasta, jossa  eläimet jaotellaan seuraaviin ryhmiin: 1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) ja niin edelleen, 13) juuri nahkansa luoneet, 14) etäältä kärpästä muistuttavat.