Lainvalmistelu ammattina: mukana ratkaisemassa yhteiskunnallisia haasteita

Anssi Keinänen ja Petriina Wäre

Keinänen on lainsäädäntötutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella. Wäre on oikeustieteiden laitoksen alumni ja työskentelee erityisasiantuntijana maa- ja metsätalousministeriössä.

Lainvalmistelun laadusta puhutaan paljon, mutta harvemmin keskustellaan itse lainvalmistelijan työstä. “Mitä lainvalmistelijat tekevät”, “miten lainvalmistelijaksi voi päätyä” tai “missä lainvalmistelijalta vaadittavia taitoja voi opiskella” ovat kysymyksiä, joihin harvemmin törmää, tai ainakaan saa vastauksia. 

Yliopistotasoinen lainvalmistelua tukeva kouluttaminen on ollut Suomessa vähäistä. Kouluttamisen tarvetta onkin peräänkuulutettu muun muassa Matti Niemivuon kirjassa Lainvalmistelu: “Yliopistotasoista lainvalmistelukoulutusta on tarpeen kehittää oikeustieteellistä ja yhteiskuntatieteellistä opetusta antavissa koulutusyksiköissä.” 

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos on tarttunut koulutushaasteeseen tarjoamalla muun muassa 25 opintopisteen laajuisen lainvalmistelun perusopintokokonaisuuden ja siten kehittänyt osaltaan koulutusta, joka tukee lainvalmistelijana toimimista. Koulutusta voidaan hyödyntää myös laajemminkin lainvalmisteluun liittyvissä tehtävissä, kuten etu- ja kansalaisjärjestöissä lainsäädäntöön vaikuttamiseen liittyvissä tehtävissä. Myös eduskunnan sivistysvaliokunta on tunnistanut Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen panostuksen lainvalmistelijoiden kouluttamiseen (SiVL 4/2021 vp).  

Jotta lainvalmistelijan työnkuvasta saisi paremman kuvan, toteutimme oikeustieteiden laitokselta valmistuneen alumni Petriina Wäreen kanssa kysymys & vastaus -tyylisen haastattelun aiheesta.

Minkälainen kokemus sinulla on lainvalmistelusta ja lainvalmistelijan tehtävistä? 

Olen työskennellyt maa- ja metsätalousministeriössä (MMM) erityisasiantuntijana marraskuusta 2021 asti. Vastaan MMM:n hallinnonalan hallintosäädösten valmistelusta, maaseudun kehittämistukiin liittyvien yritystukien valtioneuvoston asetusten valmistelusta sekä ravinnekierrätykseen ja biokaasuun liittyvästä säädösvalmistelusta.  

Tehtäviini kuuluu monipuolisen säädösvalmistelun lisäksi myös muita oikeudellisia tehtäviä, kuten neuvontaa, lausuntojen valmistelua ja kanteluihin vastaamista sekä säädösvalmistelun kehittämistä. 

Kerro lyhyesti, mitä lainvalmistelijan työnkuvaan kuuluu lainvalmisteluprosessissa? 

Wäre:
Lainvalmistelija vastaa säädöshankkeen toteuttamisesta. Lainvalmistelijan työnkuvaan kuuluu säädöshankkeen valmistelu projektiluontoisesti yhteistyössä substanssiosaajien ja muiden sidosryhmien kanssa. Valmistelussa selvitetään kaikki vaihtoehtoiset keinot tavoitteiden saavuttamiseksi ja mietitään esimerkiksi säädöshankkeen sijoittuminen oikeusjärjestelmään. Lainsäädännön valmisteluohjeet myös edellyttävät erittäin laaja-alaista vaikutusten arviointia.  

Lainvalmistelija laatii pykälätekstit perusteluineen, ja näidenkin osalta erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja mietitään yhdessä eri asiantuntijoiden kesken. Tarkoituksena on saada aikaan selkeitä, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia säännöksiä. Pykälien kirjoittaminen vaatii lakiteknistä osaamista, missä apuna on esimerkiksi Lainkirjoittajan opas.  

Keinänen:
Vastauksessa on tunnistettavissa hyvän lainvalmistelun ja lainsäädännön tunnuspiirteitä, kuten vaihtoehtojen tunnistaminen ja vaikutusten arvioiminen sekä sääntelyn selkeys ja ymmärrettävyys. Näitä teemoja käsitellään laitoksen kursseilla, kuten lainsäädäntötutkimuksen perusteiden ja lainvalmistelun kursseilla.
 

Kerro hieman opiskelutaustastasi. Miten opinnot ovat auttaneet lainvalmistelutehtävissä? 

Wäre:
Koulutukseltani olen hallintotieteiden maisteri, HTM. Opiskelin Itä-Suomen yliopistossa julkisoikeutta ja pääaineenani oli ympäristöoikeus. Olen lisäksi aiemmin opiskellut laboratorioalan perustutkinnon.  

Säädösvalmistelussa tarvitaan juridista osaamista, joten oikeustieteen opinnot ovat välttämättömiä. Lisäksi olen päässyt hyödyntämään myös ymmärrystäni luonnontieteestä, esimerkiksi ravinnekierrätykseen ja biokaasuun liittyvien säädöshankkeiden valmistelussa. Lainvalmistelu tehdään yhteistyössä substanssiosaajien kanssa, mutta asioiden taustojen ja ilmiöiden ymmärtäminen helpottaa laajojen asiakokonaisuuksien hahmottamista. 

Keinänen:
Lainvalmistelussa tarvitaan siis monenlaista osaamista. Yhtäältä kysymys on siitä, mitä yksittäinen lainvalmistelija osaa ja toisaalta siitä, minkälaisen tiimin tai tuen varassa säädösvalmistelua toteutetaan.
 

Jos saisit kääntää kelloa taaksepäin opiskeluaikoihin, mitä sinun kannattaisi opiskella enemmän ja mitä vähemmän, jos tietäisit työllistyväsi lainvalmistelutehtäviin? 

Wäre:
Oikeusjärjestyksen ja erityisesti perustuslain tunteminen ovat säädösvalmistelutyössä välttämättömiä, ja vaikutusarviointien tekeminen edellyttää lisäksi kaikenlaista yhteiskunnallista ja taloudellista osaamista. Näihin kannattaa mielestäni opinnoissa panostaa.
 

Työskentelen CAP-rahoituskauteen 2023–2027 (common agricultural policy) liittyvien säädöshankkeiden parissa, ja muutamaan otteeseen olen todennut, että olisinpa kiinnittänyt opiskellessani enemmän huomiota EU-oikeuteen. Koska oikeudellinen sääntely ulottuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille, ei turhaa tietoa ja osaamista mielestäni ole ollenkaan. 

 Miten lainvalmistelijoita koulutetaan työssään? 

Wäre:
Lainvalmisteluun pätevöityminen vie paljon aikaa. Jokainen lainvalmistelija perehdytetään hyvin työtehtäviinsä.  Perehdytyksestä vastaa esimies, ja tukena ovat kokeneemmat lainvalmistelijakollegat.    
 

Lainvalmistelijoille on laadittu valtioneuvostossa yhteinen perehdyttämispolku; työkalu oman lainvalmisteluosaamisensa kehittämisen suunnittelemiseen.  Työssäoppiminen on sen oleellinen elementti. Oppimispolkuun kuuluu useita erilaisia valmennuksia muun muassa usean päivän pituinen lainvalmistelun peruskurssi sekä monia ajankohtaisia tai teemallisia lyhyempiä kursseja.  Myös valtioneuvoston yhteisestä oppimisympäristöstä eOppivasta löytyy useita hyödyllisiä valmennuksia. Valmistelua sääntelevät lukuisat oppaat, kuten säädösten kirjoitusasua koskevat tarkat ohjeet, sekä opas vaikutusarviointien tekemisestä ja huomioimisesta.  

Itse olen käynyt muun muassa valtioneuvoston esittelijän kurssin ja lainvalmistelun peruskurssin.                  

Mitkä ovat lainvalmistelijan työn parhaat puolet, ja mitkä asiat aiheuttavat harmaita hiuksia? 

Wäre:
Lainvalmistelu on vaikuttamista yhteiskunnallisiin asioihin, ja valtioneuvostossa saakin ensimmäisten joukossa tietää, mitä yhteiskunnassa tulee seuraavaksi tapahtumaan. 
 

Poliittinen ohjaus vaikuttaa lainvalmisteluun ja valmistelun aikanakin saatetaan tehdä uusia poliittisia linjauksia. Erityisesti erilaiset kriisi- ja häiriötilanteet, kuten sota Ukrainassa ja koronapandemia, aiheuttavat tarvetta reagoida vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen nopeasti sääntelyn keinoin. Tällöin säädösvalmistelun painopisteet saattavat muuttua nopeastikin, mikä aiheuttaa lisätyötä ja mahdollisesti ”niitä harmaita hiuksia”. Samalla tuntuu kuitenkin tärkeältä olla osaltaan mukana ratkaisemassa haasteita ja vaikuttamassa yhteiskunnan hyvinvointiin. 

Keinänen:
Vastauksessa on tunnistettavissa oikeusministeriön lainvalmisteluosaston päällikön Antti Kivivuoren esille nostama ajatus lainvalmistelijasta yhteiskunnallisena suunnittelijana ja ajatus lainsäädännöstä keinona ohjata yhteiskuntaa haluttuun suuntaan. Toisaalta lainvalmistelu ei ole pelkästään virkamiesten tekemää valmistelua, vaan poliittinen ohjaus kuuluu osaksi prosessia. Poliittisen ohjauksen ja hyvän lainvalmistelun vaatimusten toteuttamisen yhteensovittaminen on välillä haasteellista lainvalmistelussa.
 

Mitä haluaisit sanoa opiskelijoille, jotka ovat kiinnostuneita lainvalmisteluun liittyvistä työtehtävistä? 

Wäre:
Valtioneuvostossa on monipuolisia työtehtäviä ja hyvät mahdollisuudet vaikuttaa oman työnsä sisältöön omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. 
 

Pelkästään maa- ja metsätalousministeriön hallinnonala kattaa maa- ja puutarhatalouden, maaseudun kehittämisen, metsätalouden, eläinlääkintähuollon, eläimistä saatavien elintarvikkeiden valvonnan ja kalatalouden. Ministeriö hoitaa myös riista- ja porotaloutta, vesivarojen käyttöä ja maanmittausta.  Mielenkiintoisia asiakokonaisuuksia siis riittää!  

Lisäksi vinkkaisin, että meillä voi hakeutua vaikkapa EU-harjoitteluohjelmiin, mikä tarjoaa hyvän tilaisuuden verkostoitua esimerkiksi Euroopan parlamentissa!  

Keinänen:
Kaiken kaikkiaan haastattelussa välittyy kuva lainvalmistelijan monipuolisesta tehtävänkuvasta, mutta myös osaamisen vaatimuksista, joita tehtävään liittyy. Ministeriöharjoittelut, vierailijaluennot, ekskursiot, lainvalmisteluun liittyvät kurssit sekä tutkielmat ovat keino saada lisää tietoa lainvalmistelijan työstä. Oikeustieteiden laitos jatkaa osaltaan lainvalmisteluun liittyvien valmiuksien kouluttamista niin perusopiskelijoille kuin jo lainvalmistelutehtävissä oleville. Lisäksi lainvalmisteluun kohdistuva tutkimus tuottaa lisätietoa lainvalmistelusta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.
 

Anssi Keinänen

Petriina Wäre

 

Poliisi on monessa mukana lainvalmisteluasiakirjoissa

 

Mika Sutela

Sutela (OTT) on empiirisen rikosoikeustutkimuksen dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja toimii tietoanalyytikkona Poliisihallituksessa sekä tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

Lakitutkan avulla omaan arkeen vaikuttavan lainsäädännön tausta-aineistoon

Lainvalmistelun aikana syntyneet dokumentit ovat lähtökohtaisesti julkisia, ja niiden tulee olla kenen tahansa saatavilla. Aiemmin asiakirjat olivat hajallaan eri tietokannoissa, kaikki asiakirjat eivät olleet sähköisesti saatavilla, ja tietokantojen hakutoiminnot olivat hankalia käyttää. Ratkaisuksi ongelmaan Turun yliopistossa on kehitetty Lakitutka-verkkosovellus.

Lakitutka kokoaa yhteen hakupalveluun lainvalmistelun aikana syntyvät julkiset asiakirjat koko valmisteluprosessin ajalta. Lakitutkan avulla on mahdollista tarkastella esimerkiksi lakihankkeiden etenemistä hallituksen esitysten, annettujen lausuntojen, valiokunta-asiakirjojen ja eduskuntakeskusteluiden kautta. Lakitutka tarjoaa kaikille aiempaa paremman mahdollisuuden päästä käsiksi omaan arkeen vaikuttavan lainsäädännön tausta-aineistoon.

Poliisi hallituksen esityksissä

 Analysoitaessa 2000-luvun aikana (2000–2021) annettuja hallituksen esityksiä, poliisi on mainittu yhteensä 902 dokumentissa, mikä on noin kuudesosa (17 %) kaikista hallituksen esityksistä. Yleisimmät asiasanat näissä vajaassa tuhannessa hallituksen esityksissä ovat olleet Euroopan unioni (N = 243), poliisi (N = 99), rikoslaki (N = 97) ja valvonta (N = 96).

Noin puolessa (52 %) niistä hallituksen esityksistä, joissa poliisi on mainittu, valmistelevana ministeriönä on ollut joko sisä(asiain)ministeriö, oikeusministeriö tai liikenne- ja viestintäministeriö. Nämä ovat kolme selkeästi yleisintä valmisteluministeriötä ennen valtiovarain- sekä sosiaali- ja terveysministeriötä.

Hallituksittain tarkasteltuna määrällisesti eniten poliisi-hakutermin sisältäneitä hallituksen esityksiä ovat antaneet Sipilän hallitus (N = 202) ja Kataisen / Stubbin hallitus (N = 183). Tilanne pysyy samana, kun määrät suhteutetaan hallituskausilla annettujen hallituksen esitysten kokonaismääriin. Sipilän hallituksen ”poliisiprosentti” on 21,2 % ja Kataisen / Stubbin hallituksen 19,4 %. Lipposen II hallituksen vastaava luku on pienin, 11,8 %.

Vuositasolla hakutermiä ”poliisi” sisältäneitä hallituksen esityksiä on ollut noin neljäkymmentä. Määrällisesti eniten tällaisia hallituksen esityksiä annettiin vuonna 2014 (73 kappaletta) ja vähiten vuonna 2019 (15 kappaletta). Määrä on ollut pitkällä aikavälillä kasvussa aivan viime vuosia lukuun ottamatta. Oheisessa kuvassa turkoosilla viivalla esitetty kolmen vuoden liukuva keskiarvo osoittaa, että kehityssuunta oli nousujohteinen vuoteen 2018 asti, minkä jälkeen trendi on puolestaan ollut laskussa.

Hakutermin ”poliisi” sisältämät hallituksen esitykset vuosina 2000–2021, graafinen esitys. Kuvan sisältö löytyy tekstistä.
Kuva. Hakutermin ”poliisi” sisältämien hallituksen esitysten lukumäärät ja niiden kolmen vuoden liukuvat keskiarvot vuosina 2000–2021.

Ministeriöiden lainvalmistelu ja poliisin toimintaympäristö ovat olleet uuden edessä

Reilut kaksi vuotta sitten 16.3.2020 Suomen arkielämä – ja lainvalmistelu – häiriintyi pahasti koronapandemian vuoksi. Suomi oli poikkeustilassa, ja maan lainvalmistelukoneisto oli valjastettava poikkeusajan tehtäviin. Ministeriöiden ”pykäläpajat” alkoivat tuottaa koronaa koskevia säädösesityksiä ennätystahdilla. Suomessa on korona-aikana ollut kahdenlaista ja keskenään melko erilaista lainvalmistelua: perinteistä pidemmän aikavälin valmistelua sekä poikkeusoloja koskevaa ja kiireellistä lyhyen aikavälin valmistelua. Toki esimerkiksi sisäministeriön tai liikenne- ja viestintäministeriön lainvalmisteluun korona ei ole juuri aiheuttanut suuria haasteita, eivätkä lainsäädäntöhankkeet ole jääneet koronakiireiden jalkoihin. Osin koronapandemia on saattanut kuitenkin olla yhteydessä siihen, että poliisiin liittyvien hallituksen esitysten määrä ei ole ollut sillä tasolla kuin pidemmän aikavälin kehitys antaisi olettaa.

Poliisin toimintaympäristö on viime vuosina merkittävästi muuttunut, mikä vaikuttaa poliisin tehtäviin ja poliisille asetettuihin vaatimuksiin. Samalla poliisin rahoitus on ollut suuri keskusteluaihe jo vuosien ajan. Poliisihallinnon toimintamenot ovat tasaisesti kasvaneet vuoden 2017 jälkeen. Sisäministeriön julkaisusarjassa helmikuussa 2022 julkaistussa ulkopuolisessa selvityksessä poliisin määrärahojen käytöstä ja määrärahojen riittävyydestä todetaan, että poliisin menojen kasvu johtuu erityisesti ICT-menojen ja tilakustannusten kasvusta. Vaikka ylivoimaisesti suurin osa poliisin menoista on henkilöstömenoja, nopeimmin kasvaneita menoeriä ovat juuri toimitila- ja ICT-menot eli rahaa toisin sanoen kuluu yhä enemmän rakennuksiin ja teknologiaan. Menojen kasvuun on selvityksen perusteella monia syitä. Muun muassa jatkuvasti uudistuva lainsäädäntö lisää kustannuksia aiheuttaen uusia investointitarpeita. Kustannusten lisääntymiselle antaa tukea myös kuvassa 1 näkyvä lainvalmistelua ilmentävä kehitys ja muutos 2000-luvun alun ja 2010-luvun välillä.

Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristössä on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Valtioneuvosto antoi huhtikuussa eduskunnalle ajankohtaisselonteon turvallisuusympäristön muutoksesta, jossa käsitellään mm. Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa sekä myös muuttuneen tilanteen taloudellisia vaikutuksia, varautumista, kyberturvallisuutta ja hybridivaikuttamista.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Kirsi Pimiä kirjoittaa selonteon ilmestymisen jälkeen julkaistussa sisäministeriön blogissa, että muuttunut turvallisuusympäristö edellyttää sisäisen turvallisuuden ja maahanmuuton viranomaisilta vahvaa suorituskykyä. Tarvitaan mm. ajanmukaista lainsäädäntöä sekä riittäviä investointeja esimerkiksi henkilöstöön, osaamiseen ja infrastruktuuriin. Pimiä myös muistuttaa, kuinka selonteko osoittaa koko sisäasiainhallinnonalan merkityksellisyyden Suomen kokonaisturvallisuudessa. Poliisi on yksi keskeisistä toimijoista kokonaisturvallisuudesta huolehtimisessa.

Yhteiskunta oikeudellistuu, lainsäädäntö uudistuu yhä kiihtyvällä vauhdilla ja samanaikaisesti poliisin työmäärä lisääntyy. Poliisi on verrattain usein mainittu lakien muuttamiseksi ja uudistamiseksi annetuissa hallituksen esityksissä, ja on mukana monen eri ministeriön valmistelemissa lainsäädäntöuudistuksissa. Uudet toiminta- ja turvallisuusympäristössä tapahtuvat ilmiöt ja haasteet luovat poliisille entistä voimakkaammin painetta myös uudistua ja pysyä toiminnallisesti vahvana turvallisuusviranomaisena, johon kansalaiset voivat edelleen luottaa.

 

Lähteet

Lakitutka – lainvalmistelu läpivalaistuna. Verkkosovellus. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta, Tutkimuksen IT. www.lakitutka.fi

Mölsä, Ari, Koronalait ensin, vanhukset ja vammaiset saavat nyt odottaa – Yle kysyi kansliapäälliköiltä, mitkä lait ovat jääneet koronan varjoon. Yle Uutiset 2.5.2021. https://yle.fi/uutiset/3-11907083

Pimiä, Kirsi, Turvallisuusympäristön muutos edellyttää sisäisen turvallisuuden ja maahanmuuton viranomaisilta vahvaa suorituskykyä. Sisäministeriön blogi 20.4.2022. https://intermin.fi/ajankohtaista/blogi/-/blogs/turvallisuusympariston-muutos-edellyttaa-sisaisen-turvallisuuden-ja-maahanmuuton-viranomaisilta-vahvaa-suorituskykya

Valtioneuvosto, Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18. https://www.eduskunta.fi/FI/valiokunnat/ulkoasiainvaliokunta/selonteko-turvallisuusympariston-muutoksesta/Sivut/default.aspx

‘The care sector crisis cannot be blamed on outsourcing – the issue lies with the standard of services and the enforcement of standards’, say researchers from the University of Eastern Finland

Care homes for older people struggle with at least drug therapy, basic health care, palliative care, hygiene, meaningful activities, patients’ self-determination, internal controls, treatment and service plans, and access to qualified staff. The problems are the same in both the private and the public sector.

This is a translation of a MustRead Academy article published originally in Finnish on 29 October 2021.

 

Virve-Maria Toivonen – Matti Muukkonen – Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Toivonen is a Professor of Welfare Law and Legislative Studies, Muukkonen a Senior Lecturer in Public Law and Mäki-Petäjä-Leinonen a Professor of Law and Ageing at UEF Law School.

 

The way in which older people are cared for in Finland is seriously lacking.

The scale of the issue was exposed in 2019 when numerous irregularities were discovered in several private-sector care homes. Inspections carried out by Regional State Administrative Agencies have since unearthed similar failings in public-sector care facilities. The problem therefore lies with the care of older people in general.

These findings inspired us to look closer into the care system itself. The focus of our study became the round-the-clock care of older people. This kind of care is currently mostly provided in what are known as ‘enhanced service housing units’.

We examined both the regulations governing the standard of care services for older people and the enforcement of standards as well as the decisions that Regional State Administrative Agencies have made in enforcement cases.

Standards are poorly defined and therefore difficult to enforce

What we found, most importantly, is that as well as constantly talking about the need to improve the standard of services, decision-makers also need to make sure that those standards are actually enforced. If they are not, all that remains are empty words.

The Constitution of Finland obligates the public authorities to ‘guarantee for everyone adequate social, health and medical services and promote the health of the population’. The phrase may sound hackneyed, but the message is vital to the public’s well-being.

Until the end of 2022, providing these vital services is still the responsibility of local governments. What happens next will be historical: with Finland’s entire health and social services system being overhauled, the provision of these services will become the responsibility of self-governing regional authorities.

At the moment, local governments are under a legal obligation to deliver at least the standard of service laid down in the Constitution. All residents must have equal access to vital services. Local governments also have an obligation to ensure an adequate standard of care for older people. The Local Government Act gives each local government the power to set the standard for its services independently.

The Act on Supporting the Functional Capacity of the Older Population and on Social and Health Services for Older Persons (‘Elderly Care Act’) identifies three benchmarks for a high standard of care: (1) a sufficient number of qualified staff, (2) competent management, and (3) functional facilities.

Do you think these sound unoriginal? Because we do.

And with such perfunctory criteria, is it even possible to measure the standard of services effectively? The short answer is ‘no’.

Qualitative standards cannot be measured without first defining what quality is and what it consists of and then agreeing on unambiguous quality indicators. Any regulation that lacks this foundation is likely to have little impact on the actual standard of services.

Without clear quality indicators, standards also cannot be effectively enforced despite the many undeniably detailed provisions on the division of enforcement responsibilities in Finnish laws.

Whose responsibility is it to enforce standards and how?

Enforcing standards is always primarily the responsibility of the service provider. Each health and social services unit must have its own internal controls for ensuring the standard, safety and appropriateness of its services.

The Social Welfare Act also obligates social services staff to report to their supervisor any threats to the proper care of customers that they notice themselves or that come to their attention otherwise. The supervisor then has a responsibility to notify the local head of social services, such as the municipal social welfare and health officer.

Ultimately, however, it is the authorities that have a legal obligation to ensure the standard of care and the enforcement of standards. The central government organisation with oversight of local social services in Finland is the Ministry of Social Affairs and Health, and enforcement is the responsibility of the National Supervisory Authority for Welfare and Health, the Parliamentary Ombudsman and the Chancellor of Justice.

At the regional level, the responsibility for enforcement lies with Regional State Administrative Agencies. Local governments also have a responsibility to coordinate and oversee both the care services that they provide themselves and any services that they have outsourced to the private sector. Local government institutions such as the municipal social welfare board or similar are responsible for ensuring that the standard of services complies with the applicable laws and regulations on the whole.

So how are standards enforced in practice?

The authorities have the power to inspect the operation of care homes – and the standard of care that they provide – based on complaints and reports of irregularities made by customers or other members of the public. The authorities can also perform inspections on their own accord.

If irregularities are found, the authorities have a number of ways in which to intervene, depending on the nature and seriousness of the irregularity.

The most common interventions are warnings and orders to rectify the issues that have been identified. Regional State Administrative Agencies and the National Supervisory Authority for Welfare and Health can threaten to fine a service provider or to close them down if an order is not complied with. Very serious irregularities can lead to a police investigation and even prosecution.

The care home crisis is not just an issue of the private sector

Dealing with issues relating to the care of older people has become routine for Regional State Administrative Agencies’ enforcement officials. A new enforcement case concerning the round-the-clock care of older people is filed somewhere in Finland almost every other day.

The complaints and the penalties imposed based on those complaints are fairly evenly distributed between private and public service providers. The care home crisis is therefore not just an issue of the private sector and cannot be blamed on outsourcing, as has sometimes been claimed.

More problems have indeed been reported regarding private care homes in recent years, but there is a natural explanation for this: the percentage of private service providers has increased considerably.

The great majority of the irregularities identified by enforcement officials are either directly or indirectly related to the standard of care. The problems most commonly relate to the administration of drug therapy and basic health care, the provision of palliative care as well as hygiene, meaningful activities, patients’ self-determination, internal controls and keeping treatment and service plans up to date.

Staff shortages are another frequently encountered irregularity, which also affects the standard and nature of care. The issue in most cases is lack of qualified staff.

Not all complaints lead to penalties, but around half do. And considering what the complaints are about, that is a high percentage.

However, most of the penalties are at the lower end of the scale: it is usually enough to draw the service provider’s attention to the irregularities that have been identified and to instruct them informally on how to rectify the situation. For example, we only found one case in which a service provider had been threatened with a fine and no cases where an operation had been closed down. This has naturally changed since we completed our study, as recent news reporting clearly shows. Several care homes have also closed since 2019.

What needs to change: a message to decision-makers

The most important objective of regulation relating to the standard of care is to ensure that every older person gets the care that their personal circumstances require.

Based on the enforcement authorities’ records, which is what we based our study on, this is not currently the case.

The approach to resolving the issues that exist with the standard of care for older people has been to reform the Elderly Care Act. The Act now stipulates that all service providers must deploy a standardised care planning and monitoring tool known as RAI (Resident Assessment Instrument). RAI has the potential to provide concrete evidence of the needs of individual patients.

The amended Elderly Care Act also lays down a minimum requirement for the number of staff (0.7) in services for older people. This rule is being adopted in stages, and all service providers must be fully compliant by the spring of 2023. According to the latest information, staff shortages have already forced some service providers to turn away patients due to lack of staff.

The regulation concerning the enforcement of standards in the care of older people still needs to be streamlined. Internal controls are important but clearly not enough to ensure the standard of care. Internal controls could, however, be made more effective by enacting more detailed provisions on service providers’ obligation to publish information online.

Having to post their internal control protocols on the internet for all to see would give service providers an incentive to define what quality is and how standards are enforced.

There are considerable weaknesses in the enforcement system as a whole at the moment. There is no clear planning procedure, although it appears that the idea is for the system to be hierarchical. In other words, local governments are responsible for official controls at the local level, Regional State Administrative Agencies at the regional level, and the National Supervisory Authority for Welfare and Health and the supreme overseers of legality at the national level.

However, it is paramount for the law to clearly and firmly place the primary responsibility for enforcement on the authorities that are mandated to provide services, as this would force these authorities to start proactively scrutinising the practices of the private and public service providers that operate in their respective jurisdictions.

Giving local governments similar powers to impose penalties on service providers as permit authorities currently have is also an option worth exploring. Enforcement officials must be able to issue binding orders on standards in all circumstances, and the penalties for breaking the rules must be clear and sufficiently severe.

Simply giving warnings and pointing out issues that must be rectified going forward cannot be considered adequate deterrents for operators such as municipal care homes to change their ways, when these operators are responsible for the care of the most vulnerable members of society.

Oikeudenalajaottelun merkitys nykypäivän oikeustieteessä

 

Maija Aalto-Heinilä ja Hanna-Maria Niemi

Aalto-Heinilä on oikeusfilosofian yliopistonlehtori ja Niemi nuorempi tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

 

Suomalaisen tiedeakatemian oikeustieteiden ryhmä järjesti Helsingissä 13.10.2021 Oikeustutkimuksen päivän aiheesta ”Oikeudenaloja vai temaattisia kokonaisuuksia?”  Seminaarissa pohdittiin, mikä merkitys perinteisellä oikeudenalajaottelulla on nykypäivänä oikeustieteellisen tutkimuksen, opetuksen, sekä oikeuskäytännön kannalta. Pystytäänkö oikeusjärjestyksen perinteisellä systematiikalla ottamaan haltuun uusia oikeudellisia ongelmia ja ilmiöitä, kuten kestävän kehityksen vaatimukset, tai yhteiskunnan digitalisoituminen? Vai olisiko syytä korvata vanhat jaottelut uusilla väljemmillä temaattisilla kokonaisuuksilla, joissa oikeutta lähestytään jonkin tietyn perspektiivin tai ongelman kautta, eikä anneta perinteisen systematiikan kahlita ajattelua?

Oikeusjärjestyksen perinteinen systematiikka edelleen perusteltua

Seminaarissa esitettiin painavia argumentteja niin vakiintuneen oikeudenalajaottelun kuin uusien lähestymistapojenkin puolesta. Esittelemme ensin syitä sille, miksi monien mielestä oikeusjärjestyksen jäsentäminen erillisiin oikeudenaloihin on edelleen perusteltua. Oikeudenalathan perinteisesti erotellaan toisistaan sen perusteella, millaisia yleisemmän tason periaatteita, käsitteitä tai arvoja jokin oikeusnormien kokonaisuus ilmentää – eli yleisten oppien avulla.

Markku Helin korosti esityksessään sitä, miten ilman oikeusjärjestyksen systematisointia erillisiksi oikeudenaloiksi, sekä ilman noiden erillisten oikeudenalojen omaa sisäistä, yleisten oppien tason koherenssia, oikeustieteilijä on kuin ”kartan hukannut suunnistaja pusikossa”. Ilman oikeuden sisäistä systematiikkaa ei kyetä erottamaan, mikä oikeudessa on tärkeää, ja mikä detaljeja. Yleiset periaatteet auttavat myös käytännön ratkaisutoiminnassa: niillä täytetään lain aukkoja ja välejä, ja saadaan vaikeallekin tapaukselle jokin oikeudellinen kiinnekohta. Myös oikeudellisen opetuksen järjestäminen vaatii oikeusjärjestyksen sisäiselle logiikalle, eli erillisille oikeudenaloille, perustuvaa jäsentelyä – ainakin opintojen alkuvaiheessa.

Janne Kaisto täydensi tätä perinteisen systematiikan puolustusta muistuttamalla, että oikeudenalojen yleiset opit ovat elastisia ja pystyvät mukautumaan moniin uusiin ilmiöihin, ja tarvittaessa yleisiä oppeja voidaan myös päivittää. Esimerkiksi siviilioikeuden yleisiin periaatteisiin voidaan ottaa mukaan ympäristöllisen kestävyyden periaate. Kaisto muistutti myös siitä, että kukaan yksittäinen tutkija ei voi syvällisesti hallita kovin laajoja, monia oikeudenaloja käsittäviä temaattisia kokonaisuuksia.

Juha Häyhä pohti oikeudenalajaottelun merkitystä tuomioistuintoiminnan kannalta. Oikeuden systematiikka näkyy esimerkiksi siinä, miten tuomioistuimet on organisoitu hoitamaan erilaisia asioita (KKO, KHO, erityistuomioistuimet), ja miten tuomareiksi valitaan monipuolisesti eri oikeudenalojen asiantuntijoita. Häyhä (kuten oikeastaan kaikki seminaarin puhujat) korosti sitä, että oikeudenalajaottelu ja siihen liittyvä yleisten oppien muotoilu on oikeustieteen tehtävä, ja käytännön tuomioistuintoiminta tulee tavallaan jälkijunassa. Tuomarinideologian kannalta keskeisintä on johdonmukaisuus ja linjakkuus oman aiemman ratkaisukäytännön kanssa, eli keskenään samanlaisten tapausten yhdenvertainen kohtelu. Oikeudenalajaottelulla on kuitenkin merkitystä esimerkiksi, kun pohditaan kiperiä tapauksia – eri oikeudenalojen keskeiset käsitteet ja periaatteet ovat keskeisessä asemassa, kun kiperää ongelmaa jäsennellään. Käytännön työssä tulee usein pohdittavaksi esimerkiksi se, edustaako käsillä oleva oikeudellinen ongelma pääsääntöä vai poikkeusta. Tällä on välitöntä vaikutusta siihen, voidaanko käyttää laajentavaa tulkintaa, vai onko valittava poikkeuksen edellyttämä suppea tulkinta.

Uudenlaisia tapoja hahmottaa oikeusjärjestystä ja oikeustieteellistä tutkimusta

Seminaarissa esiteltiin myös uudenlaisia tapoja hahmottaa oikeusjärjestystä ja oikeustieteellistä tutkimusta. Visa Kurki esitteli eläinoikeutta, jonka voi ymmärtää tietynlaisen näkökulman ottamisena oikeuteen, mieluummin kuin perinteisenä oikeudenalana. Oikeutta tutkitaan eläinperspektiivistä, jolloin perinteisen oikeudenalajaottelun näkökulmasta täytyy ottaa huomioon esimerkiksi varallisuusoikeudellista, vahingonkorvausoikeudellista, ympäristö- sekä eläinsuojeluoikeudellista normistoa. Näistä ei muodostu mitään koherenttia oikeudenalaa, mutta toisaalta näin voi paljastua, millaisia erilaisia, keskenään kenties ristiriitaisia, oletuksia oikeus sisältää eläimistä sekä ihmisten ja eläinten suhteesta.

Tiina Paloniitty puhui kestävyysoikeudesta (tai kestävän kehityksen oikeudesta), jota on myös hankala ymmärtää oikeudenalana, tai edes temaattisena kokonaisuutena. Kestävyysoikeuden voi pikemminkin ymmärtää yrityksenä ratkaista sellaisia viheliäisiä ongelmia, joihin perinteinen ympäristöoikeus ei ole kyennyt vastaamaan. Tällainen on ennen kaikkea hajakuormituksen ongelma, jossa ympäristön kuormittajaa ei voida paikantaa yhteen pisteeseen, vaan se liittyy laajoihin ilmiöihin, kuten liikenteeseen, kulutukseen, tai maa- ja metsätalouteen. Tällaisten ongelmien ratkaisuun tarvitaan fundamentaalista muutosta kaikessa oikeudellisessa ajattelussa – hieman samaan tapaan kuin perus- ja ihmisoikeudet pitää nykyisin ottaa huomioon kaikilla oikeudenaloilla. Oikeustiede ei tästä näkökulmasta ole pelkästään neutraalia tieteellistä tutkimusta, vaan sillä on selkeästi myös ”ylitieteellinen” kestävyysongelmiin liittyvä agenda.

Suvi Sankari esitteli ns. laskennallista käännettä (”computational turn”) modernissa yhteiskunnassa, joka vaikuttaa niin oikeuden tutkimuskohteisiin kuin oikeudellisen tutkimuksen tekemisen tapoihin. Oikeuden ja digitalisaation monimutkaista suhdetta ei voi ottaa haltuun perinteisillä lainopin tai oikeusteorian metodeilla, vaan siihen tarvitaan monitieteisiä tutkimusyhteisöjä, joihin täytyy sisältyä myös riittävää laskennallisen empiirisen tutkimuksen ja modernin teknologian osaamista, kuten myös yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä digitalisaation riskeistä.

Päivi Korpisaari puhui viestintä- ja informaatio-oikeudesta. Tämän oikeudenalan (tai temaattisen kokonaisuuden) synty liittyi siihen, että jotkut ongelmat vaativat useampien oikeudenalojen normistoa ja perinteisten rajojen, kuten julkis- ja yksityisoikeuden ylittämistä. Esimerkiksi kunnianloukkaus- tai maalittamistapauksiin liittyy mm. vahingonkorvausoikeudellisia, rikosoikeudellisia ja perus- ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Viestintäoikeus, kuten monet muutkin uudet oikeudenalat, ovat Korpisaaren mukaan yhteyshakuisia ja muistuttavat kudos- tai verkostorakennetta, jotka levittäytyvät perinteisten oikeudenalojen päälle.

Seminaarin eri puheenvuoroissa tuotiin esiin myös riskejä, joita liittyy uusien oikeudenalojen, tai temaattisten kokonaisuuksien, luomiseen. Varsinkin laajojen ja kattavien systematisointien kääntöpuolena voi olla ymmärryksen pinnallisuus ja tulkinta-analyysien ohuus. Toisaalta tiedostettiin, että myös liiallinen erikoistuminen ja siiloutuminen aiheuttavat ongelmia; on tärkeää pystyä kommunikoimaan yli oikeudenalarajojen. Ei ole myöskään toivottavaa, että oikeudenaloja perustetaan enemmän imago- ja brändisyistä, kuin aidosti uuden tutkimustavan tai jäsentelyn tarpeen takia. Monia uusia ongelmia voidaan tutkia perinteisten oikeudenalojen piirissä, vaikka niiden nimet eivät olisikaan niin muodikkaita.

Juha Karhu muistutti kuitenkin siitä, että pohjimmiltaan kaikki oikeudenalat, niin uudet kuin vanhatkin, ovat vain ihmisten konventioita, ja konventiot muuttuvat ajan kuluessa. Nykyiset jaottelut voivat tulevaisuuden ihmisten näkökulmasta olla yhtä hullunkurisia kuin Jorge Luis Borgesin esseessä esitelty vanha kiinalainen tapa luokitella eläimiä.[1] Mutta Karhun mukaan jotakin pysyvää voidaan nähdä kaikkien oikeudellisten konventioiden – myös tulevaisuuden ”plastisen oikeuden” taustalla – nimittäin oikeudenmukaisuuden taju. Pyrkimys oikeudenmukaisuuteen on se johtotähti, jonka pitäisi ohjata kompassin tavoin kaikkia uusia oikeudellisia konventioita ja oikeudellista ratkaisutoimintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Erilaisia jaotteluja tärkeämpää on avoin, kriittinen keskustelu

Lopputulemana seminaarista jäi mieleen se, että asian ei tarvitse olla joko-tai, vaan sekä-että. Oikeustieteen ei tarvitse ikuisesti lukkiutua perinteisiin tapoihin systematisoida oikeutta, mutta vanhoja oikeudenaloja ei myöskään kannata liian helposti ja liian kepein perustein hylätä, eikä oikeudellista ajattelua voi oppia, ellei perinteitä ensin tunne. Uudet oikeuden jäsentelyt, esimerkiksi jonkin teeman, ihmisryhmän, tai ongelman perusteella, voivat olla hyvin perusteltuja, mutta ajan myötä myös näiden ympärille täytyy kehittyä oma asiantuntijayhteisönsä, ja niillä täytyy olla jonkinlainen oma identiteetti ja substanssi, jotta ne vakiinnuttavat paikkansa oikeustieteellisen tutkimuksen ja opetuksen kentällä. Myös yksittäisten tutkijoiden kannalta on tärkeää, että he voivat kuulua johonkin tutkijayhteisöön, jota yhdistävät samantyyppiset ongelmat ja kysymyksenasettelut. Oikeustutkimuksen päivä osoitti onneksi, että niin uusien kuin vanhojen oikeudenalojen edustajat pystyivät hyvin kommunikoimaan keskenään ja tunnistamaan molempien lähtökohtien vahvuuksia ja heikkouksia. Onhan niin, että erilaisia jaotteluja tärkeämpi edellytys kaikelle tieteentekemiselle on avoin, kriittinen keskustelu.

 

[1] Borgesin esseessä ”John Wilkinsin analyyttinen kieli” kerrotaan (sepitteellisestä) kiinalaisesta sanakirjasta, jossa  eläimet jaotellaan seuraaviin ryhmiin: 1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) ja niin edelleen, 13) juuri nahkansa luoneet, 14) etäältä kärpästä muistuttavat.

Muuttunut asiakasmaksulaki lääkekustannusten vähennysoikeuden osalta ongelmallinen

 

Soili Törmälehto ja Anita Palukka

Törmälehto, FaT, KTM, työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa ja on väitellyt lääketaloustieteen tutkimusryhmästä farmasian laitokselta. Palukka, ON, KTM, FM, viimeistelee pro gradu -tutkielmaansa muuttuneesta asiakasmaksulaista Itä-Suomen yliopistossa.

 

Ikääntyneiden tehostetun palveluasumisen pitkäaikaisasiakkaita on Suomessa noin 40 000 henkilöä. Asiakkaista 86 % on 75 vuotta täyttäneitä, ja yli puolet on muistisairaita. Pitkäaikaisen tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista säädetään 1. heinäkuuta 2021 muuttuneessa asiakasmaksulaissa. Asiakasmaksulaki on osoittautunut lääkekustannusten vähennysoikeuden osalta ongelmalliseksi.

Asiakasmaksulaki muuttui heinäkuussa

Pitkäaikaisen tehostetun palveluasumisen asiakasmaksuista säädetään 1. heinäkuuta muuttuneessa asiakasmaksulaissa ensimmäistä kertaa. Asiakasmaksulakiin tehtyjen muutosten tarkoituksena on ollut yhdenmukaistaa tehostetun palveluasumisen ja pitkäaikaisen laitoshoidon asiakasmaksuja sekä kuntien maksukäytäntöjä. Muutoksen myötä tehostetun palveluasumisen asiakas maksaa hoivaan ja huolenpitoon liittyvistä palveluista kuukausittain yhden maksun pitkäaikaisen laitoshoidon asiakkaan tapaan, mutta toisin kuin laitoshoidon asiakas, vastaa hän kuitenkin itse asumis- ja lääkemenoistaan. Näiden menojen aiheuttamaa maksurasitusta on kevennetty siten, että tehostetun palveluasumisen asiakkaalla on oikeus laajempiin kuukausituloista tehtäviin vähennyksiin ja suurempaan kuukausittaiseen vähimmäiskäyttövaraan kuin pitkäaikaisen laitoshoidon asiakkaalla.

Kuukausituloista tulee vähentää lääkekustannukset

Asiakasmaksulain mukaan tehostetun palveluasumisen asiakkaan kuukausituloista tulee vähentää terveydenhuollon ammattihenkilön, tavallisimmin lääkärin, määräämien lääkkeiden, kliinisten ravintovalmisteiden ja perusvoiteiden kustannukset. Sairausvakuutuslain nojalla korvattavien valmisteiden kustannukset huomioidaan aiheutuneiden kustannusten mukaan, kuitenkin enintään vuosiomavastuun (ns. lääkekatto 579,78 euroa vuonna 2021) suuruisena.  Muiden kuin sairausvakuutuslain nojalla korvattavien valmisteiden (ns. ei-korvattavat) osalta laissa ei aseteta kustannuksille euromääräistä ylärajaa, mutta vähennyksen saamiseksi niistä tulisi esittää lääkärin antamaa lausunto tai muu luotettava selvitys tarpeellisuudesta terveydelle.

Lääkkeen tarpeellisuutta ei voi päätellä korvaus- eikä myöskään reseptistatuksen perusteella

Uuden sääntelyn ongelmana on, että ei-korvattavien valmisteiden tarpeellisuus tulee osoittaa viranomaiselle lisäselvityksin, vaikka lääkkeitä ei voi asettaa tarpeellisuusjärjestykseen korvattavuuden perusteella. Lääkkeen määräämisestä annetun asetuksen mukaan lääkäri saa määrätä lääkkeitä, olivatpa korvattavia tai eivät, vain henkilölle, jonka lääkityksen tarpeesta hän on varmistunut omalla tutkimuksellaan tai muulla luotettavalla tavalla. Korvausjärjestelmään kuuluva lääkekin voi terveydentilan muuttuessa käydä tarpeettomaksi. Lääkkeen käyttö kuitenkin jatkuu, jos lääkehoitoa ei säännöllisesti arvioida.

Lääkevalmisteiden, kliinisten ravintovalmisteiden ja perusvoiteiden korvattavuudesta päättää puolestaan sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimiva lääkkeiden hintalautakunta. Päätöksenteko perustuu lääkeyrityksen hintalautakunnalle toimittamaan hakemukseen ja sairausvakuutuslakiin. Korvattavuus valmisteelta puuttuu, jos hintalautakunta on hylännyt hakemuksen tai jos lääkeyritys ei ole hakenut korvattavuutta.

Lääkkeen tarpeellisuutta ei myöskään voida arvioida sen perusteella, onko kyseessä lääkemääräyksen vaativa reseptilääke vai ilman reseptiä toimitettava itsehoitolääke (ns. käsikauppalääke). Itsehoitolääkkeen erona reseptilääkkeeseen nähden voi olla esimerkiksi valmisteen pienempi vahvuus tai pakkauskoko. On ymmärrettävää, että apteekista itse, ilman lääkemääräystä, ostettuja itsehoitovalmisteita ei voitaisi suoraan hyväksyä asiakkaan menoksi. Tehostetussa palveluasumisessa käytettävät itsehoitolääkkeet ovat kuitenkin toimintayksikön lääkärin määräämiä ja terveydelle tarpeelliseksi katsomia, vaikka lääke toimitetaan apteekista ilman virallista lääkemääräystä. Itsehoitolääke voi kuulua korvausjärjestelmään, jolloin lääkkeestä saa korvauksen lääkemääräyksellä toimitettaessa. Toisaalta reseptilääkkeestäkään ei välttämättä aina saa korvausta.

Samaa vaikuttavaa ainetta sisältäviä lääkevalmisteita voi olla markkinoilla sekä korvattavina että ei-korvattavina. Valmisteen valintaa ei kuitenkaan ohjaa pelkästään vaikuttava aine ja korvattavuus vaan myös hoidollinen tarkoituksenmukaisuus. Esimerkiksi iäkkäiden kohdalla tulee harkita, onko valmiste helposti nieltävä.

Kelan lääkeostojen rekisterin mukaan vuonna 2019 korvausjärjestelmään kuuluvien lääkkeiden vuotuiset kustannukset 75 vuotta täyttäneillä olivat keskimäärin 976 euroa, mikä ylittää lääkekaton. Korvausjärjestelmän ulkopuolella on kuitenkin monia yleisiä iäkkäiden hoidossa käytettäviä lääkevalmisteita, jotka voivat muodostaa jopa suurimman osan asiakkaan lääkekustannuksista.

Kaikki kunnat eivät huomioi lääkekustannuksia lain edellyttämällä tavalla

Myös asiakasmaksu- ja sairausvakuutuslain tulkinta on osoittautunut haasteelliseksi. Ainakin osa kunnista näyttäisi tulkitsevan säädöksiä virheellisesti siten, että sekä korvattavien että ei-korvattavien lääkkeiden kustannukset hyväksytään vähennyksinä ilman lääkärin lausuntoa, mutta korkeintaan lääkekattoa vastaavaan summaan asti. Ei-korvattavat lääkkeet eivät kuitenkaan kerrytä lääkekattoa, eivätkä oikeuta lisäkorvaukseen, vaan asiakkaan tulee maksaa ne kokonaan itse myös lääkekaton täytyttyä. Kuntien antama ohjeistus ja tiedottaminen lääkkeiden vähennysoikeudesta on myös valitettavan puutteellista. Jos kunnat eivät noudata kaikilta osin asiakasmaksulainsäädäntöä, merkitsee se asiakkaalle suurempia asiakasmaksuja ja vähemmän varoja muihin menoihin.

Tarkastelun keskiössä tulisi olla lääkehoidon kokonaisuus

Kuntien tulisi huomioida tehostetun palveluasumisen maksupäätöksissä ei-korvattavat lääkkeet aiheutuneiden kustannusten mukaan ilman euromääräistä ylärajaa siten kuin laissa edellytetään. Kun kyse on kaikkein heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä – iäkkäistä muistisairaista – olisi myös kohtuullista, että asiakasmaksulaki sallisi lääkekustannusten huomioimisen ilman erillisiä lausuntoja. Näin lääkäreiden aika säästyisi muuhun – lausuntoja tähdellisempään – työhön.

Yksittäisten lääkkeiden tarpeellisuuden arviointia mielekkäämpää olisi tarkastella iäkkään lääkehoidon kokonaisuutta ja sitä, onko lääkehoito rationaalista eli vaikuttavaa, turvallista, laadukasta, taloudellista ja yhdenvertaista. Kansallisten laatusuositusten mukaan ympärivuorokautisen hoidon asiakkaiden lääkehoidon kokonaisarvioinneista tulisi huolehtia ja lääkehoidon tarkistus tulisi tehdä vähintään puolivuosittain.

Jos tehostetun palveluasumisen yksiköissä noudatetaan lääketieteellisiä hoitosuosituksia ja palvelujen laatusuosituksia, tulee jokaisen asiakkaan lääkehoidon tarpeellisuus arvioiduksi säännöllisesti.

Maksupäätöksissä asiakkaita on kohdeltava lääkevähennysten osalta yhdenvertaisesti.

 

Lähteet

Aaltonen K. (2018) Onko lääkkeeseen varaa? SIC! Lääketietoa Fimeasta 4/2018.

Ahonen, J. – Karjalainen, M. – Kuohukivi, A. – Ojala, R. (2013) Pitkäaikaispotilaiden lääkehoidon järkeistäminen palvelukeskuksessa. SIC! Lääketietoa Fimeasta 2/2013.

Jauhonen, H-M. – Jyrkkä, J. (2020) Monilääkitys ja lääkekustannukset kasvussa iäkkäillä. SIC! Lääketietoa Fimeasta 3/2020.

Kurki, P. (2012) Millainen lääke sopii itsehoitoon? SIC! Lääketietoa Fimeasta 1/2012.

Pelkonen, L. (2011) Miten lääke pääsee korvausjärjestelmään? SIC! Lääketietoa Fimeasta 2/2011.

Raivio, M. – Hartikainen, S. (2020) Ikääntyneen optimoitu lääkehoito perusterveydenhuollossa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 136, s. 1590–1597.

Salminen, O. – Tuominen, RK. (2018) Itsehoitolääkkeet osana lääkehoitoa – tunnistammeko riskit? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 134, s. 2024–2030.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto. (2020) Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023. Tavoitteena ikäystävällinen Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:29. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2019. (2020) Tilastoraportti 45/2020.

Suomen virallinen tilasto, Sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut. THL.

Voipio-Pulkki, L-M. – Mäntyranta, T. (2017) Edistetään yhdessä järkevää lääkehoitoa. SIC! Lääketietoa Fimeasta 3–4/2017.

Rikosseuraamusala on riippuvainen kolmannen sektorin toimijoista 

 

Maija Helminen ja Mia Kilpeläinen

Helminen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Kilpeläinen toimii yliopisto-opettajana ja kuuluu kriminologian tutkimusryhmään Itä-Suomen yliopistossa

 

Kansainvälisessä kriminologisessa tutkimuksessa ei-viranomaistoimijoiden kuten yksityisten yritysten ja kolmannen sektorin organisaatioiden tutkimus on lisääntynyt kuluvan vuosituhannen aikana. Suomalaisessa kriminologiassa huomiota on saanut etenkin esimerkiksi yksityisen vartiointialan tutkimus (mm. Saarikkomäki 2017; Paasonen 2014), mutta myös kolmannen sektorin toimijat ovat osallistuneet rikosoikeusjärjestelmän toimintaan usein eri tavoin jo pitkään. Heidän työ on erityisen merkittävää esimerkiksi rikosten uhrien tukipalveluissa ja rikosseuraamusasiakkaiden jälkihuollossa; näitä molempia erikoistuneita palveluja tuottavat lähinnä vain kolmannen sektorin toimijat (Helminen 2019). Voidaan sanoa, että jos kolmannen sektorin toimijoita ei olisi, merkittävä osa rikoksentorjuntatyöstä ja rikoksen haittojen ehkäisevästä työstä jäisi yksinkertaisesti tekemättä.

Nordic Research Council:in rahoittamassa ja Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan sekä Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen yhteistyölle pohjautuvassa PENVOL-projektissa olemme halunneet saada aiempaa paremman ymmärryksen viranomaisten ja kolmannen sektorin yhteistyöstä rikosseuraamusalalla. Tässä esitetyt huomiot pohjautuvat keväällä 2021 keräämäämme kysely- ja haastatteluaineistoon, keskittyen Rikosseuraamuslaitokselta (Rise) kerättyyn aineistoon. Kysely kohdistettiin Suomen kaikkien vankiloiden ja yhdyskuntaseuraamustoimistojen johtajille, apulaisjohtajille ja rikosseuraamusesimiehille. Kyselyyn saatiin vastauksia lähes kaikista yksiköistä, yhteensä 32:lta vastaajalta vankiloista ja 22:lta vastaajalta yhdyskuntaseuraamustoimistoista. Yksi vankilakyselyyn vastannut ilmoitti, että vankila ei tee yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa. Alla raportoidaan tuloksia kuitenkin vain niiden vastaajien osalta, jotka ilmoittivat tekevänsä yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa. Lisäksi Risestä haastateltiin 12 työntekijää, jotka työskentelivät eri vankiloissa ja yhdyskuntaseuraamustoimistoissa ympäri Suomea lähinnä esimiestehtävissä.

Yhteistyötä tarvitaan vankiloiden ja yhdyskuntaseuraamustoimistojen perustehtävien toteuttamiseen

Tutkimuksemme perusteella yhteistyö kolmannen sektorin kanssa ei ollut vankiloille ja yhdyskuntaseuraamustoimistoille ainoastaan tärkeää, vaan monella tapaa rikosseuraamustyö näytti olevan jopa riippuvaista yhteistyöstä. Tämä tuli etenkin ilmi yhdyskuntaseuraamustoimistojen työntekijöiden haastatteluista, joissa monet haastateltavat totesivat, että yhdyskuntapalvelujen toteuttaminen ei onnistuisi ilman kolmannen sektorin tarjoamia palvelupaikkoja. Lisäksi kyselyyn vastanneista 91 %:a ilmoitti yhteistyön kolmannen sektorin kanssa liittyvän palvelu- ja toimintavelvoitepaikkoihin. Erityisen tärkeinä haastateltavat pitivät kolmannen sektorin tarjoamia palvelupaikkoja sellaisille yhdyskuntaseuraamusten suorittajille, joiden taustalla on merkittäviä elämänhallinta- ja päihdeongelmia sekä heikko työkyky. Kolmannen sektorin katsottiin pystyvän tarjoamaan tällaisille suorittajille matalan kynnyksen suorituspaikkoja, joita ei ole välttämättä samalla tavalla tarjolla esimerkiksi kunnissa.

Yhdyskuntaseuraamuspuolella kolmannen sektorin kanssa tehtävä yhteistyö liittyi siis kiinteästi yhdyskuntaseuraamustuomioiden suorittamiseen, vaikka kaikki yhdyskuntaseuraamustoimistojen kyselyyn vastanneet ilmoittivat, että yhteistyötä tehtiin myös tuen, avun ja neuvonnan tarjoamisessa asiakkaille. Kaikki kyselyyn vastanneet ilmoittivat esimerkiksi tekevänsä yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa asunnon järjestämisessä ja asunnottomuuden ehkäisyssä ja lähes kaikki (91 %:a) päihdekuntoutuksessa. Myös vankiloiden puolella yhteistyön merkitys korostui erilaisen tuen tarjoamisessa. Vankiloiden kyselyyn vastanneiden mukaan yhteistyötä tehtiin eniten vankien arjen taitojen harjaannuttamisessa (91 %:a), uskonnollisuuden harjoittamisessa (88 %:a) ja päihdekuntoutuksessa (81 %:a). Valvottuun koevapauteen kuuluva toimintavelvoite näytti kuitenkin lisänneen kolmannen sektorin merkitystä seuraamusten suorittamisen mahdollistamisessa myös vankiloiden puolella, sillä haastattelujen perusteella kolmannen sektorin toimijat ovat tärkeitä toimintavelvoitepaikkojen tarjoajia. Kolmas sektori näyttäytyi tärkeänä kumppanina vankiloille koevapauden järjestämisessä myös kyselyn perusteella, koska 90 %:a vastanneista arvioi yhteistyön kolmannen sektorin kanssa liittyvän koevapaudessa oleviin vankeihin.

Aineistomme perusteella kolmannen sektorin kanssa tehtävällä yhteistyöllä on tärkeä merkitys sille, että esimerkiksi yhdyskuntapalvelujen ja valvottujen koevapauksien suorittaminen on ylipäätään mahdollista. Mielestämme tämän seikan korostaminen on tärkeää, sillä kolmannen sektorin rooli rikosseuraamusalalla voidaan helposti ehkä käsittää ”vain” ns. lisätuen tarjoamisena seuraamusten suorittamisen aikana tai tuomion suorittaneiden jälkihuoltona. Lisätuen tarjoamisella ja jälkihuollolla on tietenkin suuri merkitys sille, että rangaistusten täytäntöönpanossa voidaan tehdä kuntouttavaa ja rikollisuudesta irtaannuttavaa työtä. Tutkimuksemme kuitenkin osoittaa, että yhteistyötä tarvitaan myös vankiloiden ja yhdyskuntaseuraamustoimistojen perustehtävien – seuraamusten täytäntöönpanon – toteuttamiseen.

Riselle nykyistä suurempi rooli yhteistyön rahoittamisessa?

Haastattelemamme Risen työntekijät olivat hyvin tietoisia yhteistyön tärkeydestä rikosseuraamustyölle ja moni heistä nostikin esiin kysymyksen yhteistyön rahoituksesta. Kuten on yleisesti tiedossa, monen kolmannen sektorin toimijan rahoitus on niukkaa ja lyhytjänteistä. Muutamat haastateltavat pelkäsivät kolmannen sektorin rahoituksen niukentuvan entisestään tulevaisuudessa, kun esimerkiksi veikkausvoittovarojen tulevaisuus on tällä hetkellä auki. Jos kolmannen sektorin rahoitus vähentyy, tämän nähtiin mahdollisesti heijastuvan yhteistyöhön siten, että yhteistyö joissakin asioissa loppuu ja esimerkiksi palvelu- ja toimintavelvoitepaikkojen järjestäminen voi vaikeutua. Myös kyselyn vastausten perusteella yhteistyön mahdollisella päättymisellä voisi olla merkittäviä seurauksia sille, miten vaikuttavaa työtä rikosseuraamusalalla pystyttäisiin toteuttamaan; kyselyn vastauksissa sektoritoimijoiden katsottiin nimittäin paikkaavan sekä vankiloiden (60 %:a vastaajista) että yhdyskuntaseuraamustoimistojen (50 %:a vastaajista) resurssivajetta.

Eräät haastateltavat nostivatkin esiin, että Risessä tulisi harkita suuremman vastuun ottamista kolmannen sektorin yhteistyön rahoituksesta esimerkiksi varaamalla yksiköiden budjettiin korvamerkittyä rahoitusta yhteistyötä varten tai maksamalla palvelu- ja toimintavelvoitepaikkoja tarjoaville kolmannen sektorin toimijoille korvausta. Ottaen huomioon kolmannen sektorin kanssa tehtävän yhteistyön tärkeyden Risen ja koko rikoksentorjuntatyön kannalta, mielestämme näitä ehdotuksia kannattaisi harkita vakavasti.

Tutkimustyö jatkuu

Tulemme jatkossa tarkastelemaan keräämme aineistoa tarkemmin eri näkökulmista ja tuomaan esiin myös kolmannen sektorin edustajien näkemyksiä yhteistyöstä Risen kanssa. Kiitämme kuitenkin kaikkia tutkimukseen osallistuneita henkilöitä ja tahoja jo tässä vaiheessa. Tutkimusta tehdessä oli ilo huomata, että hankkeemme sai positiivisen vastaanoton sekä Risen että kolmannen sektorin piirissä. Tutkimusaiheen ajankohtaisuudesta viestii jo seikka, että samanaikaisesti Risessä on kevään aikana valmisteltu sidosryhmäyhteistyön linjauksia, jotka julkaistaan tämän vuoden aikana.

 

Lähteet

Helminen, M. (2019) Finnish Civil Society Organizations in Criminal Justice – Exploring Their Possibilities to Fulfill Mission Values and Maintain Autonomy from a Comparative Perspective. Turun yliopisto, Turku.

Paasonen, J. (2014) Yksityisen turvallisuusalan sääntelyn toimivuus – empiirisiä oikeustutkimuksia yksityisestä turvallisuusalasta. Suomen Turvallisuusosaaminen Oy, Helsinki

Saarikkomäki, E. (2017) Trust in public and private policing: Young people’s encounters with the police and private security guards. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Kandipalautteen takaa, ylös ja eteenpäin!

 

Sampo Mielityinen

Mielityinen on oikeustieteiden laitoksen yliopistonlehtori ja opetuksesta vastaava varajohtaja.

 

Yliopistojen opiskelijat antavat kandidaatintutkintonsa valmistumisvaiheessa palautetta koulutuksestaan valtakunnallisella kyselyllä, josta vastaa Suomen yliopistot UNIFI ry. Tämä niin sanottu kandipalautekysely on arvokas opetuksen kehittämisen tietoperusta. Sen rinnalla käytetään tietenkin monia muita lähteitä, kuten valtakunnallista uraseurantaa, yliopistojen ja yksiköiden omia palautekyselyitä, opintojaksokohtaista palautetta, työllistymisselvityksiä, sidosryhmäkeskusteluja ja ulkoisia arviointeja. Oikeustieteessä ajankohtainen on myös kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) toteuttama tieteenalakohtainen arviointi, joka valmistuu tänä vuonna.

Vuoden 2020 kandipalaute näyttää Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen näkökulmasta upealta. Tässä on muutama nosto tuloksista (mukana sekä HTK- että ON-opiskelijoiden palaute, n=66, asteikko 1–5):

    • Koulutukseni on vastannut sille asetettuja tavoitteita: vastausten keskiarvo 4,2
    • Opetetut asiat ovat olleet mielekkäitä: 4,3
    • Opetus on ollut mielestäni pääosin laadukasta: 4,4
    • Voin hyvin yliopistossani: 4,5
    • Olen oppinut jäsentämään ja erittelemään tietoa: 4,4
    • Olen oppinut tarkastelemaan asioita eri näkökulmista: 4,3
    • Olen oppinut esittämään perusteluja asioille: 4,5

Kandipalautteen valossa olemme onnistuneet monissa opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin ratkaisuissa erinomaisesti, myös suhteessa alan yleiseen tasoon. Ilahduttavaa on havaita tuloksista näkyvä kehitys oppimista tukevassa palautteenannossa, joka on yksi oikeustieteen opintojen alkuvaiheen kestohaasteita opiskelija/opettaja-suhteen vuoksi.

Samalla on hyvä avata yksittäisen palauteaineiston, kuten kandipalautteen, merkitystä ja käyttöä opetuksen kehittämisessä. Nostan esiin muutaman haasteen ja valinnan:

1) Opettajien ja ainetiimien oma kehitystyö: Yliopistotyön suola on mahdollisuus itsensä näköiseen työhön, niin tutkijana, opettajana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajanakin. Opetuksen prosessien on hyvä olla selkeitä ja johdonmukaisia, mutta tämä ei edellytä yhden muotin mallia. Tutkija-opettajien kiinnostuksen kohteet ja pedagogiset profiilit vaihtelevat; niin myös työn osien painoarvot uran eri vaiheissa. Tämä on hyvä asia. Sama palauteaineisto voikin tarjota eri opettajille ja opettajaryhmille erilaisia kehittämisen virikkeitä. Heille merkitykselliset ja motivoivat kehittämisen suunnat eivät myöskään välttämättä erotu valtakunnallisessa aineistossa lainkaan. Tällöin pedajohtaminen on numeroiden tulkinnan sijasta pikemminkin keskusteluja sekä tilan ja virikkeiden tarjoamista rajattuihin sisällöllisiin kokeiluihin. Moni inspiroiva keskustelu ja innostava kokeilu tapahtuu siellä, mihin palautejärjestelmän valo ei yllä koskaan tai vasta pitkällä viipeellä. Ne voivat silti olla työn kiehtovinta ja myös opiskelijoille arvokkainta antia.

2) Yliopiston strategia: Opetuksen kehittäminen tapahtuu aina jossain suhteessa yliopiston strategisiin valintoihin, jotka näkyvät vaikkapa sisäisten kehittämisresurssien suuntaamisessa. Oikeustieteiden laitoksella on muun muassa kehitetty ohjausta ja yhteisoppimista yliopiston sisäisin kehittämisrahoin, ensi syksyksi on rekrytoitu opetusavustajia myös yliopiston rahoituksella ja yliopistotasoisin ratkaisuin luotu verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorien ja koordinaattorien verkosto tukee yksikkömme opettajia konkreettisesti opetuksessa. Kaikki tämä heijastaa yliopiston valintoja ohjauksen, opiskeluhyvinvoinnin ja opettajien tukemisesta. Näissä tilanteissa laitostasoinen pedajohtaminen on lähinnä mahdollisuuksien tunnistamista ja opettajien saattamista yhteyteen yliopistotason toimijoiden kanssa. Samalla kyse on palautetiedon strategisesta hyödyntämisestä: kuinka sen avulla voitaisiin perustella yliopiston johdolle panostuksia laitoksen opetuksen kehittämiseen?

3) Tieteenalakohtaiset prosessit ja yksiköiden yhteistyö: Karvin toteuttama tieteenalakohtainen arviointi tulee tarjoamaan virikkeitä sekä kunkin koulutusyksikön oman toiminnan että yleisemmin oikeustieteen koulutuksen kehittämiseen. Alan yksiköillä on tutkimuksen ohella vakiintunutta hyvää yhteistyötä opiskelijavalinnoissa ja opetuksessa (esim. IPR University Center). Eri kanavista tuleva palautetieto sekä rahoitusmallin kannustimet antavat yhdessä mahdollisuuksia ja suuntaa tulevalle yhteistyölle. Tästä näkökulmasta palautetieto ei ole kilpailun vaan yhteistyön pohjustamisen väline. Olennaista on myös tunnistaa yhteisiä edunvalvonnan paikkoja vaikkapa Lakimiesliiton ja opiskelijajärjestöjen kanssa – moni ohjauksen ja opetuksen pullonkaula aukeaisi, jos alan koulutusta resurssoitaisiin paremmin.

Yksittäinen palauteaineisto asettuu opetuksen kehittämisen näkökulmasta siis osaksi monia eritahtisia ja eritasoisia prosesseja. Mitä paremmin aineisto asetetaan konteksteihinsa sekä keskustellaan ja tulkitaan yhdessä, sitä harkitumpia kehittämistekoja aineiston tuella pystytään tekemään.

Kiitän lämpimästi oikeustieteiden laitoksen henkilökuntaa ja opiskelijoita kuluneesta lukuvuodesta – aurinkoista ja rentouttavaa kesää meille kaikille!

Hollantilainen tuomioistuin käytti Pariisin ilmastosopimusta tärkeänä mittarina arvioidessaan Shellin vastuuta ilmastonmuutoksen torjumisesta

 

Kati Kulovesi ja Mikko Rajavuori

Kulovesi on kansainvälisen ympäristöoikeuden professori ja Rajavuori on yliopistotutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella

 

’Ennen Hollanti tunnettiin tulppaaneista ja tuulimyllyistä, nyt se tunnetaan ilmasto-oikeudenkäynneistä,’ totesi kollegamme, Itä-Suomen yliopiston ilmasto-oikeuden ja politiikan professori Harro van Asselt pari vuotta sitten Urgenda-tapauksen yhteydessä. Tässä kuuluisassa, korkeimpaan oikeuteen asti edenneessä oikeudenkäynnissä tuomioistuin määräsi Hollannin hallituksen kiristämään päästövähennystoimiaan.

Uraauurtavien hollantilaisten ilmasto-oikeudenkäyntien trendi sai jatkoa toukokuussa 2021, kun Haagin alueellinen tuomioistuin velvoitti hollantilaisen öljy-yhtiö Shellin vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään 45 prosentilla vuoden 2019 tasosta vuoden 2030 loppuun mennessä.  Ratkaisu on historiallinen, suorastaan järisyttävä.

Mistä on kyse?

Oikeudenkäynnin taustalla on joukko ympäristöjärjestöjä, kuten Maan ystävät ja Action Aid. Nämä haastoivat Shellin oikeuteen väittäen, että Shellin toiminnasta ja sen myymistä energiatuotteista ilmakehään aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt loukkasivat Hollannin lain suojaamia oikeuksia. Järjestöt pyysivät tuomioistuinta velvoittamaan Shellin vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään, ensisijaisesti 45 prosentilla vuoden 2019 tasosta. Tuomioistuin hyväksyi nämä väitteet.

Ratkaisussa on lukuisia ilmasto-oikeuden kannalta herkullisia elementtejä. Tuomioistuin käyttää Pariisin sopimusta ja erilaisia ihmisoikeusinstrumentteja mittarina arvioidessaan Shelliltä ilmastonmuutoksen torjumiseksi edellytettyjä päästövähennystoimia. Vastuu vähentää päästöjä koskee monikansallisen yhtiön koko arvoketjua ja sen kaikkia, ei ainoastaan Hollannissa tapahtuvia, toimintoja. Kestävän kehityksen tavoitteisiin sisältyvä edullisen ja puhtaan energian tavoite ei oikeuta poikkeamista Pariisin sopimuksen tavoitteista, eikä siksi voi toimia Shellille perusteluna olla vähentämättä päästöjään. Myöskään EU:n päästökauppajärjestelmään kuuluminen ei poista Shellin vastuuta, sillä päästökauppamekanismi kattaa vain osan Shellin päästöistä.

Ratkaisu edellyttää laajaa ja hienosyistä oikeudellisista analyysia ja siinä on aineksia moneen. Tässä nopeassa ensireaktiossa keskitymme ratkaisun kansainvälisoikeudellisiin kytköksiin ja erityisesti Pariisin ilmastosopimuksen merkitykseen.

Mihin ratkaisu perustuu?

Tapausta koskevasta uutisoinnista syntyy osin kuva, että tuomioistuin katsoi juuri Pariisin sopimuksen velvoittavan Shelliä vähentämään päästöjään. Tämä on kuitenkin tuomion oikeudellista pohjaa liian karkeasti yksinkertaistava tulkinta. Oikeudellisesti ratkaisun keskiössä on nimittäin yksityisoikeudellinen nk. huolellisuusvelvoite eli duty of care, jonka perusta on Hollannin siviilioikeudessa.

Tämän oikeudellisen käsitteen tulkintaan tuomioistuin hakee apua muun muassa Pariisin ilmastosopimuksesta, Euroopan ihmisoikeussopimuksesta sekä erilaisista kansainvälisistä mutta oikeudellisesti sitomattomista asiakirjoista, kuten yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia käsittelevistä ohjaavista periaatteista. Tuomioistuin ei siis ratkaisussaan suoraan sovella ihmisoikeusnormeja eikä valtioiden välistä Pariisin sopimusta Shelliä kohtaan. Sen sijaan niitä käytetään apuvälineinä, joiden avulla tuomioistuin määrittelee Shellin huolellisuusvelvoitteen sisältöä.

Tulkintavaikutus on huomattava ja se vaikuttaa ratkaisevasti tapauksen lopputulokseen. Esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen todetaan muodostavan maailmanlaajuisesti hyväksytyn mittatikun sille, mitä vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää. Sopimuksen keskeisiä tavoitteita ovat tavoite rajoittaa maapallon keskimääräinen lämpeneminen selvästi alle kahteen asteeseen ja pyrkiä pitämään se 1,5 asteessa sekä tavoite saavuttaa globaali hiilineutraalisuus eli kasvihuonekaasupäästöjen ja poistumien tasapaino vuoteen 2050 mennessä.

Tuomioistuin toteaa, että vaikka Pariisin sopimus sitoo vain valtioita eikä yrityksiä, sopimuksen tavoitteiden toteuttaminen ei ole mahdollista ilman yksityisten, kansainvälisen oikeuden terminologiassa nk. ei-valtiollisten, toimijoiden panosta. Tuomioistuimen Shelliltä edellyttämien päästövähennysten taso määrittyykin Pariisin sopimuksen, ilmastotieteen ja hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n raporttien luomassa kehikossa.

Kaiken kaikkiaan hollantilainen tuomioistuin antaa kansainvälisen oikeuden alaan kuuluville instrumenteille ainakin suomalaisesta näkökulmasta poikkeuksellisen vahvan roolin Hollannin kansallisen oikeuden ja siihen sisältyvän yksityisoikeudellisen huolellisuusvelvoitteen tulkinnassa. Pariisin ilmastosopimuksen oikeudellinen vaikutus muodostuukin ratkaisun kautta paljon kauaskantoisemmaksi kuin sen kansainvälisoikeudellisesti suhteelliset heikot päästövähennysvelvoitteet antaisivat ymmärtää. Sopimuksen yleiset päämärät ohjaavat kansallisen tuomioistuimen tulkintaa tavalla, jolla on merkittäviä, ellei suorastaan radikaaleja vaikutuksia Shellin oikeudelliseen vastuuasemaan.

Mitä ratkaisu merkitsee?

Shell on ilmoittanut valittavansa tuomiosta ja asian lopullista ratkaisua saadaan tästä syystä vielä odottaa. Tuomiolla on kuitenkin vahva signaaliarvo strategisten ilmasto-oikeudenkäyntien tulevasta merkityksestä.

Tällaiseen on tarjolla runsaasti tilaisuuksia. Ympäristöjärjestöt ja muut ilmastoaktivistit ovat viime vuosina käynnistäneet lukuisia oikeudenkäyntejä eri puolilla maailmaa sekä hallituksia että yrityksiä vastaan. Ilmastoaktivistit ovat saavuttaneet merkittäviä voittoja erityisesti Hollannissa, Irlannissa ja Saksassa, mutta myös hävinneet useita oikeudenkäyntejä, viimeksi Norjassa. Moni oikeudenkäynti on vielä kesken. Näihin kuuluu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen tehty valitus, jossa myös Suomi on vastaajana.

Tuore ratkaisu Shelliä vastaan on ensimmäinen, missä Pariisin sopimusta käytetään standardina yrityksen päästövähennysvastuun määrittelyssä ja suuri yhtiö velvoitetaan merkittäviin, koko sen maailmanlaajuisen toiminnan kattaviin päästövähennystoimiin. Huomattavaa on myös se, että tuomio julistettiin väliaikaisesti täytäntöönpanokelpoiseksi ja se edellyttää siis Shelliltä välittömiä päästövähennyksiä, vaikka oikeusprosessi jatkunee vielä vuosia.

Mitä seuraavaksi?

Hollantilaisen tuomioistuimen uraauurtava ratkaisu on merkittävä osoitus kiihtyvästä taistelusta ilmastonmuutosta vastaan sekä kiireestä toteuttaa lasten ja tulevien sukupolvien näkökulmasta riittävää ilmastopolitiikkaa. Huoli on perusteltu ja aika on käymässä vähiin. Myös kaikki oikeudelliset keinot on otettava käyttöön.

Edellytykset ilmasto-oikeudenkäyntien käynnistämiselle ja menestymiselle kuitenkin vaihtelevat eri maissa ja oikeusjärjestelmissä. Esimerkiksi Suomessa kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet nostaa kanteita hallitusta vastaan poikkeavat Hollannista ja tuomioistuinten rooliin sekä kansainvälisten oikeuslähteiden asemaan suhtaudutaan muutenkin pidättyväisemmin.

Toisaalta globalisoituvan oikeuden aikakaudella eri maiden tuomioistuimet tulkitsevat samoja kansainvälisiä instrumentteja, kuten Pariisin sopimusta ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Ne viittaavat toistensa ratkaisuihin ja tulkintoihin, mitä kautta myös Pariisin sopimuksen merkitys ja vaikutukset laajenevat kauemmaksi kuin perinteisen valtiosopimuksen. Nähtäväksi jää, missä määrin hollantilaisen tuomioistuimen ratkaisu rohkaisee ja vauhdittaa muita tuomioistuimia arvioimaan yritysten vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnasta Pariisin sopimusta mittarina käyttäen.

International student tutoring during the pandemic at the UEF Law School

 

Written by international student tutors Markus Sairanen and Ella Kovanen

 

Every year, dozens of international students begin their studies in international master’s degree programmes at the UEF Law School. Each incoming student is welcomed by their student tutors: peer students who have volunteered to assist them in beginning their studies, settling in, and finding their place in the university community. Usually, the role of the student-tutor involves communicating information, advising on practical matters, showing the students around the campus, and introducing them to the other students. However, the past year has been different—this blog explains to you how.

It has now been over a year since the Covid-19 pandemic began. Spring 2020 was a time of uncertainty where most plans had the word if in them. The uncertainty was also present when planning international tutoring and we had to prepare for different types of scenarios: the best-case scenario being that everything would be back to normal by autumn and the worst-case being that Finland would be in full lockdown. As time passed, it became clear that the latter scenario was closer to reality. Although the country was not entirely in lockdown, meeting in person was discouraged and studying took mostly place remotely. This also had its implications for international student tutoring.

New ways of international tutoring

Once the autumn semester began, we tutors had to quickly adapt to the new situation. Most of the international students were not staying in Joensuu, either due to travel restrictions or because teaching would be held online. The students were scattered all around the world with all continents represented. Consequently, the tutoring had to take place almost entirely online. Luckily, online platforms such as Zoom, Teams and WhatsApp were available. As usual, we tutors first introduced ourselves to the tutees by email. The tutees were encouraged to keep in touch with us either by email or through WhatsApp. The biggest change in tutoring was the increased importance of webinars. The amount of video-conference tutoring and their popularity amongst the tutees reached their peak during the pandemic.

Despite the challenges, some international students were able to stay in Finland. Usually, one of the most important tasks of the international student tutor is to help students with relocating to Joensuu. This involves collecting the student’s apartment keys in advance, meeting them at the train station and guiding them to their apartment. However, this year there was a new aspect to think about – the quarantine. People arriving in Finland were, and still are, required to self-isolate themselves for approximately two weeks after their arrival. This included the incoming international students, who had to stay in isolation once they arrived in Joensuu–without visiting a grocery store. As packing two weeks’ groceries in one’s luggage would have been impractical, the tutors were asked to fetch some groceries in advance. Usually, the tutee provided a grocery list a few days before arrival, and the tutor bought the groceries and delivered them to the student’s apartment or the train station once they arrived. Kindly the University helped with this, compensating travel expenses, and offering pre-purchased grocery bags.

Both new and old issues

Tutoring is always about avoiding and solving challenges that are caused by the new situation that the tutees find themselves in. The Covid 19-pandemic has changed, at least temporarily, the way students study and socialize, which has also given rise to new challenges. Us tutors had the privilege to be on the ‘front-line’ in finding solutions and addressing these challenges.

A surprising challenge that came up was finding a suitable time for tutoring sessions. Since students are participating from all over the world, finding a suitable time for the online sessions and events was more difficult than usual. It was impossible to find a time that is socially acceptable for everyone. The solution was twofold. Firstly, tutoring sessions were scheduled with the help of online surveys to find a time that was suitable for as many as possible. Secondly, the sessions were recorded and made available online. This way students are not obligated to attend an event that might be in the middle of the night in their time zone.

Although we tutors faced several new problems, many of the traditional problems became less commonplace. Most notably, aiding with the practicalities of relocating to Joensuu took up less of the tutors’ time. Nevertheless, the problems faced by the tutees that decided to relocate had new twists. For instance, tutors are often asked to help in getting access to the internet. During the pandemic, this became even more challenging for the incoming students as they were in quarantine.

 Loneliness and lack of community

The most difficult problem the tutors faced was addressing the feeling of loneliness and lack of community that was caused by social distancing and travel restrictions. Since most international students studied from abroad, connections to their peers and the university were at risk of remaining underdeveloped. For instance, a student who had decided to relocate to Finland commented that although distance learning and online lectures had their benefits, the lack of student interaction present in normal times was difficult. The student missed the informal chats between the lectures and talking about assignments or making weekend plans. Group discussions during the lectures provided an opportunity to socialize, but according to her, it felt ‘a bit bittersweet to think about how different the student life could have been if we were not in this situation — meeting new people, going out together in the evening and just having fun.’

We tutors attempted to address these issues by organizing informal online events. Additionally, several events were organized by the University and the Law School. It was also important that students felt that they could always contact their tutors and the UEF staff. We made sure that the students could always contact us by email or by sending a message. Thus, some means to address the feeling of loneliness and the lack of community were available. However, it must be admitted that face-to-face interaction could not be entirely replaced by online interaction. Despite the circumstances, at least those students who stayed in Joensuu managed to find some company: from their flatmates, peer students, and online. Furthermore, according to one student relocating to Joensuu was worth the effort despite the lack of active student life. The restrictions in place were less stringent than elsewhere which allowed them to experience different activities.

 The tutor’s view and the future

The past year as a student tutor has been both taxing and rewarding. Tutoring takes a lot of hours when the new students arrive at the beginning of the semester. It involves a lot of information gathering, writing dozens of emails, answering countless questions, and organizing several meetings. The effort put in is rewarded by having a unique opportunity to meet and discuss with people from all over the world. Furthermore, the experience develops intercultural competencies and language, communication, and organization skills. Especially this year, online tutoring has taught all tutors how to organize and hold a webinar and communicate effectively online. Most importantly, tutoring has been a fun and gratifying experience even in these exceptional times.

Conventional wisdom has it that after a crisis there is no return to the old. The pandemic will certainly influence how international student tutoring is organised in the future. Tutoring on online platforms will probably stay popular. Especially webinars are likely to stay popular as the threshold of organising and participating in online events has lowered. Secondly, the problem of the social and mental well-being of students has now been brought up and will probably gain more attention than in the past in the context of tutoring. In any case, the thing that we tutors most look forward to is the return of in-person tutoring­, which will certainly make a return sooner or later.

Special thanks to NOMPEL programme students Elisabeth and Leonie for sharing their thoughts on how the pandemic has affected their studies and student life.

EU:n taksonomia määrittää vihreät sijoituskohteet – kiristyvätkö vesivoiman ekologisen kestävyyden vaatimukset?

 

Suvi-Tuuli Puharinen & Antti Belinskij
Puharinen on nuorempi tutkija ja Belinskij ympäristöoikeuden professori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella. Kirjoittajat ovat Suomen akatemian SUSHYDRO-hankkeen tutkijoita.

 

EU:n kestävän rahoituksen asetus edellyttää, että rahoitusmarkkinoiden toimijat jatkossa arvioivat ja antavat tietoja sijoitustuotteiden kestävyydestä. Kestävyyskriteerit ovat EU:n taksonomia-asetuksessa. Suomen vesivoimasektori arvostelee kriteerejä siitä, että ne kiristävät toiminnan vaatimuksia ja nostavat siten uusiutuvan energiatuotannon kustannuksia. Vesivoiman ympäristöllisen kestävyyden vaatimukset eivät kuitenkaan taksonomiassa mene juuri nykyistä EU-lainsäädäntöä pidemmälle.

EU tasoittaa kestävän sijoittamisen pelikenttää

Ympäristöllinen kestävyys kiinnostaa sijoittajia enenevässä määrin, ja sijoitustuotteiden tarjoajat, kuten pankit, vastaavat tarpeeseen kestävyyssitoumuksilla. Haasteena on kuitenkin aidosti kestävien sijoituskohteiden tunnistaminen.

EU pyrkii suitsimaan pelikenttää kestävän rahoituksen asetuksella (EU 2019/2089).  Asetuksen perusteella rahoitusmarkkinoiden toimijoiden tulee arvioida ja antaa tietoja tarjoamiensa sijoitustuotteiden kestävyydestä. EU:n taksonomia-asetuksessa (EU 2020/852) puolestaan yhdenmukaistetaan sijoituskohteiden ympäristöllisen kestävyyden kriteerit. Sijoitustuotteita voi jatkossa markkinoida kestävinä vain, jos niillä rahoitetaan EU:n taksonomian mukaista toimintaa.

Ympäristöllisen kestävyyden kriteerit

Taksonomia-asetuksessa ympäristöllinen kestävyys rakentuu kuuden tavoitteen varaan. Vesivoimaan niistä liittyvät erityisesti seuraavat:

  • ilmastonmuutoksen hillintä
  • ilmastonmuutokseen sopeutuminen
  • vesivarojen ja merten tarjoamien luonnonvarojen kestävä käyttö ja suojelu
  • luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemien suojelu ja ennallistaminen.

Ympäristöllisesti kestäväksi katsotaan toiminta, joka edistää merkittävästi ainakin yhden tavoitteen toteuttamista eikä aiheuta merkittävää haittaa muille tavoitteille. Keskustelu vesivoiman kestävyydestä tiivistyy komission 21.4.2021 antamaan delegoituun asetukseen (C(2021) 2800/3), jossa annetaan ilmastonmuutoksen hillintää ja siihen sopeutumista merkittävästi edistävien toimintojen tekniset arviointiperusteet. Asetus tulee voimaan, jos Euroopan parlamentti ja neuvosto eivät vastusta säädöstä neljän kuukauden kuluessa.

Vesivoiman kestävyyskriteerit

Komission arviointiperusteiden mukaan vesivoima voi tietyin edellytyksin edistää merkittävästi ilmastonmuutoksen hillintää uusiutuvan energian lähteenä. Edellytykset keskittyvät tuotannon kasvihuonekaasuintensiteettiin eivätkä ota huomioon laitoksen energiantuotannon volyymiä tai säätövoimapotentiaalia. Kaikki vesivoima voi taksonomian perusteella edistää ilmastonmuutoksen hillintää, vaikka todellisuudessa lähinnä suurimpien laitosten tuotantomäärät ja säätövoimakapasiteetti ovat relevantteja vähähiiliseen energiajärjestelmään siirtymisessä.

Vesivoiman ympäristöllinen kestävyys edellyttää ilmastonmuutoksen hillinnän lisäksi, että vesivoimalaitos ei aiheuta merkittävää haittaa muille ympäristöllisille tavoitteille, kuten vesivarojen kestävälle käytölle ja suojelulle. Vesivoimasektorin kipuilu arviointiperusteiden kanssa tiivistyy tähän haitattomuusvaatimukseen.

Taksonomia-asetuksen mukaan vesivarojen kestävälle käytölle ja suojelulle aiheutuu merkittävää haittaa, jos toiminta heikentää vesimuodostuman hyvää tilaa tai hyvää ekologista potentiaalia. Sääntelyssä noudatellaan EU:n vesipuitedirektiivin (2000/60/EY) vaatimuksia ja Unionin tuomioistuimen linjauksia. Tuomioistuimen Weser-tuomion mukaan (C-461/13) uudelle hankkeelle ei saa myöntää lupaa, jos hanke vaarantaa vesimuodostuman hyvän tilan saavuttamisen tai heikentää sen yhdenkään laadullisen tekijän tilaa. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia sellaisten hankkeiden toteuttamisen, jotka täyttävät ympäristötavoitteista poikkeamisen edellytykset.

Vesivoiman kestävyyden tekniset arviointiperusteet vaihtelevat komission asetuksessa sen mukaan, onko kyse uudesta vai olemassa olevasta laitoksesta. Uusien laitosten kriteerit ovat EU-oikeuden mukaisia, ja ne tunnistavat mahdollisuuden poiketa vesienhoidon ympäristötavoitteista, mitä itse taksonomia-asetuksen teksti ei mainitse. Kriteereissä edellytetään kuitenkin myös ekologisia kompensaatioita. Uuden laitoksen ekologiselle jatkumolle aiheuttamat haitat tulee kompensoida muualla vesienhoitoalueella esimerkiksi toteuttamalla aiemmin padottujen jokivesistöjen ennallistamistoimia.

Kiistanalaisin kysymys arviointiperusteissa on kuitenkin ehkä se, miten olemassa oleviin vesivoimalaitoksiin tehtävien investointien kestävyys määritetään. Arviointiperusteissa edellytetään, että vanhoilla vesivoimalaitoksilla tehdään vesipuitedirektiivin mukaisesti kaikki teknisesti toteuttamiskelpoiset ja ekologisesti relevantit toimenpiteet vesien tilalle, elinympäristöille ja lajeille aiheutuvien haittojen vähentämiseksi. Toimenpiteisiin voi kuulua kalojen ylös- ja alasvaelluksen mahdollistaminen esimerkiksi kalateiden, ekologisen virtaaman sekä elinympäristöjen parantamisen avulla.

Myös nämä vanhojen vesivoimalaitosten kestävyyskriteerit korkeintaan tarkentavat vesipuitedirektiivin vaatimuksia. Direktiivin perusteella jäsenvaltion on tarvittaessa päivitettävä myönnettyjä lupia vesienhoidon ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi. Komissio on jo pariin otteeseen muistuttanut Suomea vesivoimalupien läpikäymisestä ja huomion kiinnittämisestä vaellusratkaisuihin ja ympäristövirtaamiin.

Kiristyykö ekologisen kestävyyden ruuvi vesivoiman ympärillä?

Vesivoimatoimijat vastustavat komission antamia taksonomia-asetuksen kestävyyskriteerejä. Pelkona on, että vesivoima jää kokonaan taksonomian ulkopuolelle tai epäsuotuisaan asemaan verrattuna muihin uusiutuviin energiamuotoihin. Lisäksi ala arvioi kiristyvien vaatimusten nostavan toiminnan kustannuksia.

Uusilta vesivoimalaitoksilta edellytettäviä kompensaatiotoimia lukuun ottamatta komissio ei kuitenkaan ole asettamassa vesivoiman ympäristölliselle kestävyydellä nykyistä EU-lainsäädäntöä pidemmälle meneviä vaatimuksia. Siten EU:n kestävyysruuvi ei ole merkittävästi kiristymässä.

Onkin kysyttävä, ovatko Suomen lainsäädäntö ja hallinnon toimet vastanneet EU-lainsäädännön vaatimuksia vanhojen vesivoimalaitosten haittojen minimoimiseksi. Vesilaissa (587/2011) suojataan lupien pysyvyyttä, eikä vanhojen vesivoimalupien määräysten päivittämisen tarvetta ole arvioitu systemaattisesti. Luvissa määrättyjä kalanvaellusratkaisuja on myös saatettu jättää toteuttamatta. Lupien päivittämisen haasteista kertoo se, että Lapin ELY-keskuksen vuonna 2017 jättämistä hakemuksista Iijoen ja Kemijoen voimalaitosten kalatalousmääräysten muuttamiseksi ei ole vieläkään tehty päätöksiä.

Miten tästä eteenpäin?

Viitaten Iijoen ja Kemijoen prosessien kestoon on vaikea nähdä, että vesivoiman kestävyyttä voidaan nopealla aikataululla parantaa Suomessa lupien muuttamisen avulla. Voiko sitten taksonomia-asetus kannustaa vesivoimasektoria kestävyystoimenpiteisiin?

Toimijoiden pelkona on, että mahdollinen taksonomian ulkopuolelle jääminen voi vaikeuttaa rahoituksen hankkimista, ja siten heikentää taloudellisia toimintaedellytyksiä. Todellisuudessa taksonomia määrittelee kuitenkin ainoastaan sijoittajia erityisesti kiinnostavat vihreät sijoitustuotteet.  Suomessa esimerkiksi Finanssivalvonta on vakuuttanut, että myös muut taloudellisesti järkevät toiminnot saavat jatkossakin rahoitusta.

Ehkä taksonomia-asetuksen suurin vaikutus vesivoiman kestävyyteen on EU:n suunnan näyttämisessä. Komissio tuo kestävyyden arviointikriteereissä selvästi esille näkemyksensä vesivoiman kestävyydestä vesipuitedirektiivin puitteissa. Arviointikriteerit saattavat vaikuttaa siten paitsi rahoitukseen ja tukipolitiikkaan myös vesivoimasektorin vapaaehtoisiin ja viranomaisten toimiin vaelluskalojen luonnonkierron ja vesivoiman muiden ympäristönäkökohtien edistämiseksi.

Suomessa vesivoiman kestävyyden kannalta iso kysymys on myös se, mitä lukuisille hyvin pienille ja energiantuotannon kannalta vähämerkityksellisille voimalaitoksille tulisi tehdä. Ympäristötoimenpiteet voivat käytännössä johtaa niiden taloudellisten toimintaedellytysten häviämiseen. Kestävyyskriteereissä esille tuotu vesivoiman ympäristöhaittojen kompensointi muualla vesienhoitoalueella saattaa avata uusia näköaloja siihen, että isot voimalaitokset osallistuisivat jokivesistöjen ennallistamistoimiin ja tästä mahdollisesti aiheutuvien menetysten korvaamiseen.