Tag Archives: monitieteisyys

Pysyykö oikeustiede mukana modernin yhteiskunnan murroksessa?


 
 
 
 

Mika Sutela

Kirjoittaja on väitellyt Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokselta
 

Oikeustiede keskittyy lakien soveltamiseen, tulkintaan ja systematisointiin. Paavo Kastarin (1980) sanoin ”juridiikka on käytännön tiede”. Oikeustieteissä on kuitenkin tänä päivänä entistä enemmän tilaa monipuoliselle tieteelliselle osaamiselle.

OIKEUSTIETEISSÄ TUTKIMUSKOHTEET EDELLYTTÄVÄT NYKYPÄIVÄNÄ LAAJAA MENETELMÄTYÖKALUPAKIN VALIKOIMAA

Twitterissä asianajaja, OTT Kai Kotiranta kommentoi 14.8. yliopistonlehtori, OTT Sampo Mielityisen twiittiä (13.8.2019) seuraavasti: ”Lainopillinen tutkimus on pitkälti tradition toistamista ja siksi nykypäivänä helposti tunkkainen metodi. Tarvitaanko oikeustieteessä laajempaa näkemystä ja useampien metodologisten työkalujen käyttämistä – lopputulos tärkeämpi kuin selvästi nimettävissä oleva metodi?” Tämä kirjoitus sai alkunsa pääosin tästä seuranneen somekeskustelun pohjalta.

Oikeustieteen valtavirta on aina keskittynyt ja niin tulee keskittymään myös tulevaisuudessa lakien soveltamisen, tulkinnan ja systematisoinnin kysymyksiin. Juristi on asiantuntija oikeussääntöjen sisällön selvittämisessä ja niiden soveltamisessa elävän elämän asioihin ja ongelmiin. (Lehtimaja 1981 ja Tala 2005.) Kuitenkin jo 1960-luvun lopussa Antero Jyränki totesi, että ”uusi” juridiikka edellyttää varsin monipuolista menetelmällistä koulutusta (Jyränki 1969).

Tieteelliset tutkimusmenetelmät ovat tutkijalle välttämätön työkalupakki. (Hirvonen 2011.) Tutkimusongelma määrää pääsääntöisesti tutkimusmenetelmän, ja jos pakista ei löydy muuta kuin vasara, se rajoittaa paljon työskentelyä. Toisin sanoen, jos menetelmäosaaminen rajoittuu suppeaan valikoimaan, tutkimuskohde helposti rajautuu sen perusteella eikä toisinpäin. Laajempi metodologinen hallinta avaisi uusia näkökulmia. Voitaisiin esittää monipuolisia tutkimuskysymyksiä.

Oikeustieteellisessä tutkimuksessa tutkimusongelmat ja -kysymykset, kuten myös tutkimusaineistot yhteiskunnallisen oikeustutkimuksen osalta, tulevat useimmiten käytännön työelämästä, eri hallinnonaloilta. Tutkimuskohteet ovat oikeustieteissä toisinaan monimutkaisia, esimerkiksi asiat eivät ole välttämättä yksinkertaisia syy-seuraussuhteiltaan. Tämä puoltaa vähintäänkin kohtuullisen kokoisen menetelmätyökalupakin hallintaa. Tutkimusongelmiin, tutkimuksen kysymyksenasettelun muotoiluun sekä siihen, minkälaisen aineiston varassa asetettuihin kysymyksiin pyritään vastaamaan vaikuttaa se, lähestytäänkö asiaa suppeasti yhden oikeudenalan sisältä vai monitieteisesti ulospäin avautuvasti (Määttä 2000).

MONITIETEISEEN TUTKIMUKSEEN TUTUSTUMINEN HYVÄ ALOITTAA AJOISSA

Joskus opinnäytetyössä väitetään tehtävän empiiristä tutkimusta, vaikka tosiasiassa työ ei sitä ole. Yksi tutkittavaa ilmiötä esittelevä taulukko tutkielman johdantoluvussa ei vielä tee tutkimuksesta empiiristä. Toisinaan kun haluttaisiin tehdä empiiristä oikeustutkimusta, ei ole kunnollista tutkimusaineistoa tai aineisto aiotaan hankkia ”puolihuolimattomasti” esim. haastattelemalla ilman kunnollista perehtymistä haastattelututkimuksen saloihin. On kyse sitten kvantitatiivisesta tai kvalitatiivisesta aineistosta, on myös hyvä varautua siihen, että ongelmakohtia sen kanssa tulee eteen ja aineiston käsittely vie aikaa.

Nykyisin korostetaan tutkimuksen monitieteisyyttä. Lainopilliselle tutkimukselle on kuitenkin nykypäivänä edelleen kysyntää samaan aikaan, kun monitieteinen ja kansainvälinen oikeudellinen tutkimus painottuu useissa yhteyksissä. Oikeustietein piirissä ei ole olemassa mitään yleisesti oikeaa tutkimuksen mallia, vaan alalla pikemminkin vallitsee useita erilaisia käsityksiä hyvän oikeudellisen tutkimuksen tunnuspiirteistä (Määttä 2015). Tutkielmaseminaareissa esiintyy niin lainopillisia kuin myös monitieteisiä tutkimusaiheita ja -kysymyksiä, mutta käsitykseni mukaan opiskelijoiden empiiriset tutkimuskysymykset muutetaan kuitenkin herkästi lainopillisiksi. Syynä tähän voi olla esimerkiksi se, että opiskelijalla ei ole sellaista laajempaa menetelmällistä osaamista, jolla empiiriseen kysymykseen olisi mahdollista vastata. Opiskelijalla saattaa olla käytössään hyväkin empiirinen aineisto, mutta ei ole välineitä tarkastella sitä. Tällöin siis käy lopulta niin, että hallittava menetelmä määrääkin virheellisesti tutkimusongelman. Usein myös perinne velvoittaa tutkimaan oikeutta lainopillisesti (ks. Minkkinen 2004). Tapa, jolla suomalainen tiedeyhteisö marginalisoi normatiivisesta perinteestä poikkeavan oikeustieteellisen alan tutkijan, ei kerro vahvasta traditiosta vaan päinvastoin epävarmuudesta, siitä, että oikeustiede ei loppujen lopuksi tiedä, mitä se on. (Minkkinen 2017) Antti Kivivuori esitti reilut kaksikymmentä vuotta sitten, että suomalainen oikeustiede ei tunne itseään riittävän hyvin (Kivivuori 1997). Tapio Määtän (2000) mukaan erilaisia tutkimuksen painopisteitä ja sovellettavia menetelmiä koskevista käsityksistä ei pidä yrittää päästä eroon, vaan ne ovat hyvä ja kannustettava asia.

Menetelmäopetusta saatetaan järjestää valinnaisena maisterivaiheen opiskelijoille ja jatkokoulutettaville, mutta kursseja tutkimusmenetelmien perusteista olisi kuitenkin hyvä järjestää jo kandivaiheessa, jotta uudenlaisten, toisinaan työläiden ja haasteellisiltakin tuntuvien asioiden haltuunottoon ei tarvitsisi käyttää resursseja enää siinä vaiheessa, kun olisi aika kirjoittaa tutkielmaa tai tutkimussuunnitelmaa jatko-opintoihin – tai käsitellä ja analysoida tutkimusaineistoa. Toisaalta perusopintovaiheesta lähtien voitaisiin käydä läpi aiempia alan tutkimusjulkaisuja ja tuoda esille metodologisia näkökohtia läpäisyperiaatteella pitkin opintoja. Tämä voisi muuttaa toisinaan havaittavissa olevaa kevytmielistä ja suppeaa suhtautumista monitieteistä tutkimusta kohtaan.

OIKEUSTIETEELLISEN OPETUKSEN JA TUTKIMUKSEN KEHITTÄMINEN OLLUT PITKÄÄN ESILLÄ

Ajatuksia, joiden mukaan oikeustiede haluttiin palauttaa empiirisiin yhteiskuntatieteisiin, esiintyi Suomessa jo 1970-luvulla (Aarnio 1993). Tuolloin oikeustieteellisiä tutkintoja uudistettiinkin. Tärkeänä periaatteellisena kysymyksenä esitettiin, missä määrin oikeustieteellisten opintojen yhteyteen on sovitettava myös muiden alojen opetusta. Katsottiin, että mitä runsaammat tiedot juristilla on myös muilta kuin omalta alaltaan, sitä paremmin hän pystyy hoitamaan myös varsinaista juristin tehtävää. (ks. Kilpi 1974) Uudistamiskomitea ehdottikin ei-juridisen opetuksen lisäämistä. Katsottiin, että aiempaa enemmän juristeja työskenteli sellaisilla toimialoilla, joissa yhteiskuntatieteellinen, valtiotieteellinen tai kauppatieteellinen tutkinto kenties antoi paremman pätevyyden. Vaikka laintuntemusta arvostettiin, sitä vähennettiin. (Ks. Helminen 1974)

Oikeustieteiden opetusta on yritetty edelleen kehittää monipuolisempaan suuntaan etenkin 1990-luvulta lähtien, mutta opetuksessa on vielä paljon kehittämistä. Viime aikoina eri oikeustieteelliset koulutusyksiköt ovat esimerkiksi valinneet erilaisia painopistealoja. Myös valinnaisuutta opinnoissa on lisätty jossain määrin. Juristikoulutus on kuitenkin haluttu pitää yleistutkintona. Opetuksessa korostuu enemmän asiantuntijuus ja kouluttaminen asiantuntijaprofessioon kuin tieteellisyys ja kouluttaminen tutkimusyhteisön jäseneksi. Muun muassa tieteen ja tutkimustoiminnan lähtökohdat, tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen raportointiin liittyvät kysymykset jäävät opetuksessa hyvin vähäiselle huomiolle, mikä aiheuttaa sen, että oikeustieteen opiskelijoilla on jokseenkin heikko tieteellinen yleissivistys ja heikot valmiudet käsitellä todellisuutta koskevaa tietoa. (Ervasti 2011 ja Ervasti – Aaltonen 2017.)

HALUAAKO OIKEUSTIEDE PYSYÄ MUKANA YHTEISKUNNAN MUUTOKSESSA?

Digitalisaatio on suuri yhteiskunnallinen murros, joka mullistaa työn tekemistä, ammatteja ja kokonaisia toimialoja. Teknologia kehittyy ja mullistaa ihmisten arkea ja palveluja. Sanotaan, että nykypäivänä tietoa on enemmän kuin koskaan, mutta saatavilla olevan tiedon määrä kasvaa edelleen teknologian myötä. Digitalisaatio on yhä tärkeämmässä roolissa myös oikeudenkäytössä. Tietojärjestelmien merkitys oikeustieteissä kasvaa edelleen tulevaisuudessa. Lainkäyttöä pyritään entistä enemmän sähköistämään. Teknologinen kehitys voi mahdollistaa tehokkaamman ja nopeamman työskentelyn ja päätöksenteon. Myös tästä näkökulmasta menetelmällisellä hallinnalla on aiempaa korostuneempi merkitys.

Myös muilla aloilla on paikoin kärsitty menetelmäosaamiseen puutteesta, ja esimerkiksi jatkokoulutusvaiheessa ja työnhaussa kaikilla ei ole tästä syystä ollut yhdenvertaisia mahdollisuuksia tehdä tutkimusta ja saada työtä. Silloin kun muilla aloilla menetelmäopetusta on lisätty, suunnitteluvaiheessa ja opetuksen alkumetreillä vastustusta on ollut havaittavissa, mutta sittemmin kaikki tahot ovat kokeneet muutoksen hyödylliseksi. Moni koulutusyksikkö on ollut hereillä yhteiskunnan muutoksessa ja niissä on ollut tilaa rohkeille avauksille.

Jyränki (1969) totesi jo 50 vuotta sitten, että empiiristen menetelmien omaksuminen edistää oikeustieteen kehitystä. Suomalainen keskustelu empiiristen menetelmien käytön mahdollisuuksista oikeustieteellisessä tutkimuksessa saikin alkunsa jo 1970-luvulla (Tolonen 1976). Suomessa ei kuitenkaan ole vielä päästy kansainväliseen valtavirtaan mukaan, jossa oikeus- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdään jokseenkin laajasti (ks. Minkkinen 2017). Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos on ollut dynaaminen, joustava ja avoin edelläkävijä monessa suhteessa opetuksen ja tutkimuksen kehittämisen osalta, ja yksi laitoksen strategisista kehittämisalueista onkin ollut empiirinen oikeustutkimus. Voidaan todeta, että myös yleisellä tasolla alan olisi hyvä pysyä mukana yhteiskunnan muutoksessa. Haluaako oikeustiede olla kehittyvä ala vai tieteellisen yleissivistyksen ja menetelmäkehityksen viimeinen linnake? Vallitsevaa tilannetta kuvastaa mm. se, että moni AMK-tutkinnon suorittanut henkilö tietää enemmän esimerkiksi kvantitatiivisen tutkimuksen tekemisestä kuin OTM- tai HTM-tutkinnon suorittanut henkilö. Tutkimusmenetelmien osaaminen on tärkeää riippumatta, millä menetelmällä pyrkii vastaamaan tutkimuskysymyksiin (Keinänen – Väätänen 2015). On myös hyvä osata lukea empiirisiä tutkimuksia ja ymmärtää niiden perusperiaatteita, vaikka ei itse tekisikään empiirisesti painottunutta tutkimusta.

Tiedepolitiikassa monitieteisyys, kansainvälisyys, profiloituminen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ovat keskeisiä painotuksia tällä hetkellä (Määttä – Sutela 2017). Oikeustieteiden käytännöllisen luonteen vuoksi oikeudelliselle tutkimukselle aiheutuu jännitteitä yliopistoissa asetettujen yleisten vaateiden kanssa (Mähönen 2011). Toisaalta kuitenkin oikeudellisen tutkimuksen tiedonintresseissä on myös entistä useammin tuottaa empiiristä tietoa oikeuden ja yhteiskunnan välisistä ilmiöistä (Keinänen – Väätänen 2015). Näkisin, että oikeustieteellisellä alalla on nykypäivänä tilaa entistä laajemmalle tieteelliselle osaamiselle (ml. menetelmäosaaminen), jonka kehittämiselle teknologian kehitys, kansainvälistymisen paineet, tietoon perustuvan päätöksenteon ja arviointitutkimuksen korostuminen sekä monitieteisen tutkimuksen arvostus luovat painetta.

KIRJALLISUUTTA
Aarnio, Aulis, Onko oikeustiede yhteiskuntatiede? Lakimies 5/1993, s. 695–710.
Ervasti, Kaijus, Oikeussosiologia ja oikeuspoliittinen tutkimus osana oikeustiedettä. Oikeustiede-Jurisprudentia 2011:XLIV, s. 61–132.
Ervasti, Kaijus – Aaltonen, Mikko, Oikeustieteen opetus opiskelijakyselyiden valossa. Edilex-lakikirjasto. 5.10.2017. www.edilex.fi/artikkelit/18106
Helminen, Arvo, Opintouudistus vanhan juristin näkökulmasta. Lakimies 7/1974, s. 672–679.
Hirvonen Ari, Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Yleisen oikeustieteen julkaisuja 17. Helsinki 2011. https://www.helsinki.fi/sites/default/files/atoms/files/hirvonen_mitka_metodit.pdf
Jyränki, Antero, Teesejä juridiikasta ja juristeista. Lakimies 8/1969, s. 880–892.
Kastari, Paavo, Haasteita oikeudelle ja oikeustieteelle. Lakimies 6/1980, s. 558–585.
Keinänen, Anssi – Väätänen, Ulla, Empiirinen oikeustutkimus – mitä ja milloin? Edilex 2015/7.
Kivivuori, Antti, Mitä on oikeustieteen ajanmukaisuus? Lakimies 3/1997, s. 376–377.
Kilpi, Lassi, Oikeustieteellisten opintojen uudelleenjärjestelystä. Lakimies 7/1974, s. 661–671.
Lehtimaja, Lauri, Oikeustieteestä käyttö- ja perustutkimuksena. Lakimies 6/1981, s. 567–600.
Minkkinen, Panu, Miten oikeustiedettä voidaan muuttaa? Lakimies 6/2004, s. 1085–1088.
Minkkinen, Panu, Oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus – suuntaus, tarkastelutapa, menetelmä? Lakimies 7–8/2017, s. 908–923.
Mähönen, Jukka, Suomalaisen oikeustutkimuksen haasteet – näkökulmia julkaisutapoihin ja -foorumeihin, s. 71–80 teoksessa Tatu Hyttinen – Katja Weckström (toim.), Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 50 vuotta. Turun yliopisto 2011.
Määttä, Tapio, Monitieteisyys ympäristöoikeudessa – oikeustieteen sisäiset ja ulkoiset yhteydet oikeustieteellisen tutkimuksen haasteina. Oikeus 3/2000, s. 333–355.
Määttä, Tapio, Metodinen pluralismi oikeustieteessä – ympäristöoikeudellisen tutkimuksen suuntaukset ja menetelmät. Edilex 2015/45.
Määttä, Tapio – Sutela, Mika, Oikeustieteellinen tutkimus ja koulutus yliopistokentässä indikaattorianalyysin valossa. Lakimies 7–8/2017, s. 924–949.
Tala, Jyrki, Lainsäädäntötutkimus – tarpeellinen näkökulma oikeustieteessä. Defensor Legis 6/2005, s. 1321–1322.
Tolonen, Juha, Empiirisen tiedon käytöstä oikeustieteessä. Lakimies 7/1976, s. 593–609.

Miten minusta tuli riskien sääntelyn tutkija

 

 

 

Harriet Lonka

Kirjoittaja on lainsäädäntötutkimuksen tutkijatohtori.

ENPÄ AAVISTANUT vuonna 1997, kun sain SYKE:n tutkijana ympäristöministeriöltä tehtäväkseni Ympäristöriskien hallinnan tutkimus- ja kehittämisohjelman valmistelun, että tuo työ mullistaisi koko loppuelämäni. Kallioperägeologian maisteriopinnot ja julkisoikeuden hallintonotaarin tutkinto eivät suoranaisesti valmentaneet tehtävään. Toki olin jo aiemmin saanut käynnistää Kaakkois-Suomen saastuneiden maa-alueiden kartoitukset (silloin puhuttiin hauskasti vielä SAMASE-kohteista) sekä kartoittaa Suomen öljy- ja kemikaalivahinkojen torjuntavalmiuden tilanteen. Jotakin työ siis oli ehtinyt opettaa. Suomessa ei kuitenkaan ollut tuohon mennessä systemaattisesti, saati monialaisesti pohdittu, mitä ympäristöriski käsitteenä edes tarkoittaa.

LÄHDIMME SITTEN perkaamaan asiaa laajan tutkimuslaitosten, yritysten ja hallinnon joukon kanssa. Ympäristöriski rajattiin tässä työssä tarkoittamaan erilaisissa häiriö- ja onnettomuustilanteissa ympäristöön kohdistuvien päästöjen aiheuttamaa riskiä ympäristölle. Hitaasti etenevät globaalit prosessit, kuten happamoituminen ja ilmastonmuutos, jäivät tarkastelun ulkopuolelle. Samoin luonnononnettomuudet lukuun ottamatta niiden mahdollisesti aiheuttamia haitallisia ympäristöpäästöjä. Riskienhallinnalla ymmärrettiin laajasti kaikkia toimia, joilla pyrittiin vähentämään riskin suuruutta. Tutkimusohjelmaa hommasta ei lopulta syntynyt, ainoastaan tutkimuksen ja kehittämisen ’suuntaviivat’ (Suomen ympäristö 480, 2001). Hyvä niinkin.

MERKITTÄVÄÄ TUOSSA ympäristöriskiprojektissa oli se, että riskienhallinnan käsitettä pyrittiin laajentamaan monipuolisesti haitallisten ympäristöpäästöjen aiheuttamiin vahinkoihin. Vakiintunutta ympäristöriskien hallinnan ajattelu Suomessa oli tuolloin lähinnä vain prosessiteollisuudessa, kemikaalien riskinarvioinnissa ja toisaalta vakuutusten korvausperusteita laskettaessa – niiltä osin kuin erilaiset ympäristöpäästöt vakuutusten piiriin vielä kuuluivat. Ympäristörikoskin oli ilmestynyt rikoslakiin vasta vuonna 1995 (Rikoslain (578/1995) 48 luku).

KAIKKI TÄMÄ historia kuulostaa yllättävältä nyt, noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tänä päivänähän ympäristöriskejä ja niihin liittyviä erilaisia uhkakuvia puntaroidaan some-keskusteluissa ja kahvipöydissä hyvinkin sujuvasti. Valitettavan, laajan herätyksen uhkakuvien pohdintaan on tuonut ilmastonmuutos – joka tosiasiallisesti on hallinnut ympäristöriskikeskusteluamme kuitenkin vasta noin kymmenen viime vuoden ajan!

2000-LUVUN TAITTEESSA ei SYKE:ssä vielä ollut laajemmin tilaa ja tilausta ympäristöriskien hallinnan monialaiselle tutkimukselle. Niinpä lähdin etsimään uutta kotipesää riskienhallinnan tarkasteluille. Se löytyi tuolloin Gaia Consultingista (silloin vielä Gaia Group Oy). Gaiassa yksi avainprojekti oli Sitralle laadittu esiselvitys “Riskien hallinta Suomessa” (Sitran raportteja 23, 2002). Työ oli lähtenyt käyntiin sattumalta samana vuonna, kun globaalit uhkakuvat muuttivat lopullisesti muotoaan vuonna 2001 Yhdysvalloissa tapahtuneiden WTC-iskujen myötä. Kyseessä oli esiselvitys siksi, että Sitrassa oli tuolloin oraalla idea nostaa riskienhallinta ja turvallisuuskysymykset yhdeksi strategiseksi painopistealueeksi. Näin ei sitten valitettavasti käynyt.

RAPORTTIMME TARKOITUKSENA oli “luonnostella niitä tulevaisuuden kehityskulkuja, jotka voivat toimia uusina riskien lähteinä Suomelle ja nostavat esiin tarpeita kehittää Suomen riskipolitiikkaa”. Riskien kehityksen perspektiivinä oli 50 vuotta. Mielenkiintoisina nostoina raportista voi mainita myrskyjen aiheuttamat riskit sähkönjakelulle, hallitsemattoman pakolaistulvan riskin sekä rokotusohjelmien merkityksen epidemioiden hallinnassa. Vaikeasti ennakoitavina uhkina mainittiin muun muassa tulivuorenpurkaus, jonka nostattama tuhka katkaisisi lentoliikenteen Euroopassa pitkäksi aikaa. Sähkökatkoja lukuun ottamatta mainituista riskeistä ei tuolloin vielä Suomessa ollut merkittävämmin kokemuksia.

EI SIIS lopulta ollut täysin odottamatonta, että vuonna 2016 väittelin Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteisiin valtioneuvoston turvallisuusstrategiatyön merkityksestä lainsäädännön muokkaajana. Keskeinen innoitukseni on aina ollut ajatus siitä, että poikkialainen ja monitieteinen yhteistyö on avain yhteiskunnan riskien hallintaan. Selväksi on tullut matkan varrella sekin, että uhkakuvat muuttavat koko ajan muotoaan. Ei 1990-luvulla ajateltu, että sellainen hyvä asia kuin uusiutuvan energian tuotanto tuulella, auringolla ja bioenergialla voisi aiheuttaa myös merkittäviä ympäristöriskejä. Tai että tietotekniikan kehitys jonakin päivänä on paitsi siunaus, myös kansallinen turvallisuusuhka. Näkökannasta riippuen siunaus tai kirous on sekin, että riski- ja turvallisuusasioiden tutkijalla eivät aiheet ole maailmassa ainakaan vähenemään päin!

Sointu-klinikalla oikeustieteiden ja sosiaalityön opiskelijat pääsevät kohtaamaan asiakkaita ja näiden arjen haasteita

 

 

 

Heidi Poikonen, sosiaalioikeuden yliopisto-opettaja
Anna Mäki-Petäjä-Leinonen, vanhuusoikeuden yliopistotutkija
Kaarina Mönkkönen, sosiaalityön yliopistonlehtori
Taru Kekoni, sosiaalityön yliopistonlehtori

TAMMIKUUSSA 2018 Itä-Suomen yliopistossa otetaan jälleen uusi askel opetuksen kehittämisen saralla, kun sosiaalityön ja sosiaalioikeuden oppiaineiden yhteistyössä syntynyt sosiaalioikeuden klinikkatoiminnan kurssi käynnistyy. Sointu-klinikaksi nimetyssä ohjaus- ja neuvontatoiminnassa on tarkoitus tarjota opiskelijoille mahdollisuus tehdä moniammatillista käytännön asiakastyötä aikuissosiaalityöhön kiinnittyvien asiakkaiden parissa. Työelämässä moniammatillinen työskentely on arkipäivää ja siksi harjaantuminen yhteistyöhön jo opiskeluaikana on hyödyllistä. Klinikkatoiminnassa opiskelijat saavat aitoa käytännön kokemusta asiakkaan kohtaamisesta aidossa ohjaus- ja neuvontatilanteessa. Tavoitteena on, että opiskelijat oppivat hahmottamaan omaa rooliaan osana moniammatillista tiimiä ja löytämään itselleen sopivia tapoja toimia tiimin jäsenenä. Klinikalla suoritettava ohjaustoimintaa vaatii opiskelijalta riittävän vahvaa tieto- ja taitopohjaa, minkä vuoksi kurssi on suunnattu opinnoissaan pidemmälle edenneille opiskelijoille.

MUUTTUVA SOSIAALI- ja terveydenhuollon toimintaympäristö luo haasteita aikuissosiaalityön asiakaskunnan oikeusturvan toteutumiselle. Asiakkaiden kohtaamat haasteet ja yksilölliset palvelutarpeet eivät suostu lokeroitumaan hallinnollisen järjestelmän asettamien rajausten sisälle, vaan punoutuvat hänen arjessaan ehjäksi kokonaisuudeksi.  Tämän vuoksi asiakkaiden tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen vaatii ammattilaisilta monipuolista ongelmanratkaisukykyä ja ymmärrystä siitä, millaisia palveluja on tarjolla ja millainen osaaminen muilla professioilla on. Lisäksi tarvitaan moniammatillista pelisilmää, jossa yhteistä tietämystä rakennetaan yhdessä asiakasta hyödyntävällä tavalla. Sekä sosiaalityön että sosiaalioikeuden keskeisenä tavoitteena on varmistaa asiakkaan oikeuksien toteutuminen ja edistää hänen itsemääräämisoikeuttaan ja toimijuuttaan.

SOINTU-KLINIKALLA ASIAKAS saa sosiaalityön ja oikeustieteiden opiskelijoiden muodostamalta parilta oikeudellista ja sosiaalityön kysymyksiin kiinnittyvää ohjausta ja neuvontaa. Klinikkatoimintaan osallistuvat asiakkaat valikoituvat mukaan yhteistyöpaikkojemme ja -organisaatioidemme kautta. Koska asiakkaat ovat ikääntyneitä ja/tai heillä on päihteisiin liittyviä haasteita, kurssin alussa järjestettävillä luennoilla perehdytään ikääntymiseen ja päihdeongelmiin liittyviin juridisiin kysymyksiin. Luento-osuuden päätyttyä työparit tapaavat asiakkaansa ensimmäistä kertaa. Tämän tapaamisen perusteella he kartoittavat asiakkaan tuen tarvetta ja pohtivat, millaista tukea ja ohjausta asiakas tarvitsee. Opiskelijaparit esittelevät ratkaisuehdotuksensa opettajille. Sopivien ratkaisujen löydyttyä työpari tapaa asiakkaan uudelleen ja ohjaa asiakasta oikeanlaisen tuen piiriin huomioiden hänen yksilölliset tarpeet.

KURSSIN JÄRJESTÄMISEN ohessa me kurssin vastuuopettajat teemme tästä opetusmuodosta myös tutkimusta. Tutkimme klinikkatoimintaa yhtäältä opiskelijoiden oppimiskokemusten ja toisaalta asiakkaiden kokemusten kautta. Tarkoituksenamme on kehittää yhteistoiminnallista ja eettisesti kestävää ohjaus- ja neuvontatyötä aikuissosiaalityöhön kytkeytyvien asiakkaiden parissa. Haluamme monipuolistaa monitieteistä ja asiakasrajapintaan kiinnittyvää opetusta ja löytää toimivia opetusmetodeja moniammatillisen työskentelyn harjaannuttamiseen. Yhteisessä tutkimus- ja opetusprosessissa opimme ymmärtämään myös toistemme tieteenalojen tulokulmaa. Tavoitteena on myös luoda hyviä käytäntöjä siitä, miten kampusrajojen yli toteutettavaa tieteidenvälistä opetusta voidaan järjestää monipuolisesti ja uusilla tavoilla, ja selvittää sosiaalioikeudellisen opetuksen tarvetta opiskelijoiden keskuudessa ja oikeudellisen neuvonnan tarvetta sosiaalihuollon asiakkaiden keskuudessa.

ILMOITTAUTUMINEN KURSSILLE on nyt avoinna. Sosiaalityön opiskelijat ovat jo täyttäneet oman kiintiönsä, mutta oikeustieteiden opiskelijoille paikkoja on vielä vapaana. Osallistumalla klinikkaopetukseen saatte ainutlaatuisen kokemuksen moniammatillisesta ohjaustilanteesta sekä samalla olette pilotoimassa ja kehittämässä tällaista opetusmuotoja. Tervetuloa mukaan! Odotamme innolla ja jännityksellä, millainen kurssista muotoutuu.