Reflections on Rhetoric: Discussing ’Sustainable Development’ in Northern Regions at Arctic Circle Forum 2016




Dr. Sabaa A. Khan, Postdoctoral Researcher

THE FOURTH Arctic Circle Forum took place in Canada from 11 to 13 December 2016, hosted by the Government of Quebec. The Forum compliments the larger Arctic Circle Assembly held in Reykjavik, Iceland, each year. Its objective is to convene international stakeholders to consider specialized issues pertaining to Arctic cooperation. Earlier forums hosted in Alaska, Singapore and Greenland addressed shipping and ports, as well as economic development.

IN 2016, the Forum focused on Sustainable Development in Northern Regions: An Integrated and Partnership-based Approach and provided an opportunity for Quebec to share the Plan Nord. This is an ambitious mining, energy, forestry, wildlife and tourism development plan covering all of Quebec territory that lies north of the 49th degree of latitude. The Forum also included a special plenary session on Climate Change in Arctic and Northern Regions.

David Miller, President and CEO of WWF Canada draws attention to caribou survival in decline across Canada, at the Special Plenary Session on Climate Change.


THE FORUM’S opening session focused on what sustainable development means for the fragile northern regions of the globe. Philippe Couillard, Premier of Quebec, emphasized the importance of harnessing developmental opportunities in Quebec’s vast untapped forests and mineral reserves, while Ólafur Ragnar Grímsson, Arctic Circle Chairman and former President of Iceland, acknowledged a group of protesters outside the Forum and reminded that citizens had to be brought along in the process of sustainable development as central participants.

VITTUS QUJAUKITSOQ, Minister of Commerce, Employment, Trade, Energy and Foreign Affairs, Greenland addressed what is arguably the most important Arctic climate change issue: oil and gas exploration. Casting aside the issues of conservation and climate change, he expressed optimism for the US President-elect Donald Trump’s economic development plans in the Arctic region and stated his hope for a US Secretary of State appointment ”with a comprehensive experience from the private sector.” In light of the subsequent nomination of Exxon Mobil’s chief executive Rex Tillerson as the US Secretary of State, Greenland’s desire for enhanced regional cooperation on Arctic oil and gas development may very well become a reality.

THIS STANDS in stark contrast to the Canadian and outgoing US Administration’s approach to sustainable development in the Arctic.  In fact, a week following the Arctic Circle Forum in Quebec, the US and Canada released a joint statement banning offshore oil and gas development in their respective Arctic waters. The US has imposed an indefinite ban on oil and gas leasing on the majority of US waters in the Chukchi and Beaufort Seas, while Canada imposed an indefinite ban on offshore oil and gas licensing in all Arctic Canadian waters, to be reviewed every five years through a lifecycle assessment based on climate and marine-science.

THE ISSUE of oil and gas development also arose in the Forum’s special plenary session on climate change. David Heurtel, Minister of Sustainable Development, Environment and the fight against Climate Change, Quebec, expressed the province’s desire to move away from drilling. David Miller, President and CEO, World Wildlife Fund, Canada, emphasized the clarity of climate change science on the importance of eliminating fossil fuel dependence and of embracing renewable energy industries that do not negatively impact conservation of flora and fauna, especially the protection of wildlife habitats. His Serene Highness Albert II, Prince of Monaco insisted upon the ”irreplaceable” role of scientific knowledge as the only ”solid and incontestable basis” for Arctic development. Addressing hydrocarbon exploration in particular, he noted that we could not hope but for a limitation of these activities.

WHILE CLEARLY demonstrating there is no consensus between Arctic nations on halting oil and gas exploration in the Arctic as a measure to respond to the urgency of climate change, the Forum made it clear that Arctic development will not be left to federal authorities and top-down processes. Overall, the salient and most widely embraced idea affirmed at the Arctic Circle Quebec Forum was that sustainable development of the Arctic region has to be a broadly inclusive and science-driven process duly integrating the knowledge and participation of local communities.

The ‘Clean Energy for All Europeans’ package – Analysing the Commission’s proposed approach to capacity mechanisms




Kaisa Huhta

Doctoral Researcher (

IN NOVEMBER 2016, the European Commission published an extensive legislative proposal on energy. Known as ‘Clean Energy for All Europeanspackage, the proposal aims to address many of the challenges relating to structural changes the European energy markets have been experiencing during the past decades. These structural changes refer to a transition in which the centralized, fossil fuel-based and state-run energy markets are gradually merging into a competitive, single market where consumers play leading roles and electricity is increasingly produced from renewable sources.

IN THE context of the ongoing energy transition, EU Member States have become concerned about the long-term ability of the electricity markets to supply electricity to consumers. To address these resource adequacy concerns, Member States have introduced capacity mechanisms, which guarantee producers compensation simply for providing generation capacity (kW).

HOWEVER, IT is well-established that the ongoing, uncoordinated introduction of such mechanisms has distortive effects on EU decarbonisation efforts, cross-border trade, competition and EU-wide investment signals.

AMONG OTHER issues, the Commission’s recent proposal seeks to address the uncoordinated development of capacity mechanisms. The provisions concerning resource adequacy are mostly included in the proposal for a regulation on the internal market in electricity. The proposal would introduce three key changes in relation to capacity mechanisms:

FIRST, THE proposal seeks to strengthen the approach on which the EU internal market in electricity is founded: a free, competitive market, where prices are determined by demand and supply, will generate the appropriate investments in generation capacity and ensure security of supply. This market-based approach would be enforced through an obligation for Member States to eliminate any identified regulatory distortions that have caused or contributed to the resource adequacy concerns. In other words, the Commission’s proposal emphasizes that capacity mechanisms should be treated as an exception and never the rule.

SECOND, THE proposed legislation would establish common design principles for capacity mechanisms. These could be used in the event that the Member State is able to demonstrate that the market-based approach will not be able to ensure resource adequacy. The proposed principles emphasize the importance of proportionality and cooperation with neighbouring Member States.  They also include a maximum emissions threshold for capacity committing to a capacity mechanism. This threshold would effectively prevent the participation of coal-based capacity in a capacity mechanism.

THIRD, THE proposed legislation would establish an obligation for Member States to design capacity mechanisms in a way that allows the participation of foreign capacity providers. Further, Member States would not be allowed to restrict capacity located in their territory from participating in capacity mechanisms of other Member States. These requirements aim to ensure that the introduction of capacity mechanisms would not undermine the efficiencies achieved through the integration of electricity markets.

FROM THE point of view of capacity mechanisms, the substance and scope of the Commission’s proposal is largely in line with expectations. The proposed rules on capacity mechanisms reflect the Commission’s cautiousness and even reluctance to deviate from the market-based approach and risk further regulatory distortions. It is clear that the proposed rules would narrow the scope of situations in which it is acceptable for Member States to adopt capacity mechanisms. However, the proposed rules would not fully harmonize the introduction and design of capacity mechanisms. The intention is rather to establish a common threshold for the introduction of capacity mechanisms and to ensure that, if such interventions are introduced, their adverse effects on the internal market in electricity remain minimal.

A COORDINATED, European approach to capacity mechanisms is sorely needed. However, the proposal should be treated as the starting point for negotiations only and not as a final outcome of future legislation. This is because of two issues. Firstly, the proposal will not necessarily gain the support of all Member States. The proposed provisions would apply to both new and existing capacity mechanisms and would, therefore, require the adaptation or even removal of some capacity mechanisms. Secondly, the proposal has clearly been published in a hurry and is still in need of a thorough final revision. Both of these issues are likely to change the content of the proposed provisions before they can enter into force.

Sääntelydieetin laihat tulokset




Emmi Muhonen

Muhonen työskentelee lainsäädäntötutkimuksen nuorempana tutkijana oikeustieteiden laitoksella.

SUOMEN TÄMÄNHETKINEN säädöspolitiikka perustuu pitkälti sääntelyn määrän ja siitä aiheutuvien kustannusten vähentämiseen. Viimeisin uudenvuodenlupaus on hillitä sääntelytaakkaa soveltamalla sääntelyuudistusten kalorinlaskentamallia (one in, one out), jossa yhdestä uudesta lakiesityksestä tulee purkaa yksi vanha. Pitkään jatkunut sääntelykustannusten nousu halutaan pysäyttää. Vuosien saatossa sääntelytaakkaa onkin pyritty keventämään lukuisten peräkkäisten paremman sääntelyn nimeen vannovien sääntelydieettien muodossa. Pikadieettien sijaan sääntelytaakkaa kevennettäessä tulisi kuitenkin keskittyä kokonaisvaltaiseen, pitkäjänteiseen sääntelykehyksen kehittämiseen, joka huomioi sääntelyn koostumuksen.

VILLITYS EI ole uusi. Norminpurku sekä ihanteellisen sääntelykehyksen tavoite on levinnyt fitness- ja hyvinvointibuumien lailla ympäri maailmaa. Norminpurun askelkuvioita harjoiteltiin Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin johdolla jo 1980-luvulla, kun sääntelyä purettiin voimakkaasti yrityksille aiheutuvien sääntelykustannusten vuoksi. 90-luvulla poljettiin ahkerasti yrityksille koituvien sääntelykustannusten kuntopyörää – tai muodikasta oli ainakin hankkia oma toimenpideohjelma valtion säädöspolitiikkaa koristamaan. 2000-luvulla Euroopan unionin jäsenvaltioita kannustettiin joukolla mahtipontisiin kevennystavoitteisiin, kun yrityksille koituvaa hallinnollista taakkaa päätettiin kerralla vähentää neljänneksellä. Haettaessa sääntelyltä vähintäänkin crossfiturheilijan suorituskykyä, keskustelu on 2010-luvulla siirtynyt yrityksille koituvista sääntelykustannuksista sääntelyn aiheuttamiin kustannuksiin kokonaisuudessaan. Sääntelyfitnesstä harrastetaan myös komission tasolla, kun EU-lainsäädännön keventäminen jatkuu REFIT (Regulatory Fitness and Performance) -ohjelman avulla.

LUKUISISTA KUNTOKUUREISTA huolimatta asetetut tavoitteet näyttävät jääneen kauas, eikä odotettuja tuloksia tunnu syntyvän. Lainvalmistelijat ja päätöksentekijät vetoavat kiireeseen ja riittämättömiin resursseihin. Motivaatiota haetaan ihanteista, jotka luovat kuvaa virheettömästä, rationaalisesti valmistellusta lainsäädännöstä. Ihanteiden mukainen lainsäädäntö toimii ketterästi, luoden samalla mahdollisuuksia markkinoille ja kansalaisten arkea helpottaen. Odotusten mukaan samalla on oltava riittävän vahva antamaan suojaa heikommalle sekä riittävän nopea mukautumaan teknologian kehitykseen. Paineita luovat myös todellisuutta ihanteita vasten peilaava tutkijayhteisö ja media, jotka muistuttavat jatkuvasti nykytilanteen ja -toimien riittämättömyydestä.

TODELLINEN MUUTOS on mahdollista vain toimintakulttuurin muutoksen ja laadullisesti paremman sääntelyn myötä. Äärimmilleen vietyjen ihanteiden ja nopeasti näkyvien tulosten tavoittelun sijaan säädöspolitiikassa olisikin hyvä keskittyä toimenpiteiden jatkuvuuteen ja systemaattisuuteen työryhmien ja hallituskausien yli. On huolestuttavaa, että tavoitteet kopioidaan säädöspolitiikan pioneereilta ilman omien tarpeiden ja toimintaympäristön huomioimista. Samoin velvoitteiden ja sääntelyn karsiminen puutteellisten vaikutusarviointien perusteella voivat johtaa epätoivottuihin vaikutuksiin ja sääntelyhäiriöihin. Järkevien kevennystavoitteiden asettaminen tulisikin aloittaa kansallisen sääntely-ympäristön huolellisesta kuntokartoituksesta. Tämän jälkeen sujuvoittamistoimet on helpompi mitoittaa, sillä sääntelykustannusten euromääräänkään ei ole yksin tuijottaminen; toimiva sääntely voi vaatia toisaalla turhan byrokratian karsimista ja toisaalla entistä vahvempia velvoitteita.

Digitaalinen historiatieto säilyy jälkeesi – mutta kuka sitä hallinnoi?




Denis Galkin, Tomi Voutilainen

Galkin on projektitutkija ja Voutilainen julkisoikeuden professori (erityisesti sähköinen hallinto ja informaatio-oikeus) Itä-Suomen yliopistossa.

KÄYTÄMME SÄHKÖPOSTIA, pikaviestipalveluita ja sosiaalisen median palveluita päivittäin. Tietoverkon käytöstä syntyy jokaiseen meistä yhdistettävissä olevia henkilötietoja, joiden käsittely on suojattu tietosuojalainsäädännössä. Tietosuojaan liittyvät kysymykset kattavat kaiken tietoverkossa tapahtuvan tietojenkäsittelyn: Euroopan unionin tuomioistuimen tuoreessa ratkaisussa (C-582/14, 19.10.2016) dynaamisen IP-osoitteenkin katsottiin voivan täyttää henkilötiedon määritelmän.

SE, MITÄ teemme tietoverkossa, on osa digitaalista historiatietoamme. Viime vuosien aikana on tehty erilaisia aloitteita digitaalisen historiatietomme säilyttämiseksi tulevaisuuden tarpeita varten erillisissä digitaalisen tiedon tallennuspalveluissa. Tietojemme tallentamiseen ja hyödyntämiseen liittyy yksityiselämän suojaa koskevia perusoikeuskysymyksiä: miten tällaisissa palveluissa toteutetaan henkilötietojen, luottamuksellisen viestinnän ja omaisuuden suoja? Tietoa kertyy paitsi meistä itsestämme, mutta myös viestintämme muista osapuolista: sukulaisista, työkavereista, ystävistä ja asiakkaista.

HISTORIATIETOJEN SÄILYTYSTARPEET ovat lähtökohtaisesti omiamme, mutta niille voi syntyä myös muita käyttötarpeita esimerkiksi tutkimustarkoituksessa. Lähetetyt ja vastaanotetut digitaaliset viestit osoittautuvat ulkopuolisesta tutkijasta mielenkiintoiseksi, jos viestien lähettäjä tai vastaanottaja on ammattinsa puolesta kiinnostava henkilö: esimerkiksi taiteilijoiden ja poliittisten päättäjien kirjeenvaihto on aina ollut perinteisessä, paperisessa muodossaankin tutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Niin ikään toimittajien ammatissa kertyy tietoaineistoa, josta voi olla iloa media- tai historiantutkijoille. Myös tutkijoille itselleen voi syntyä merkittäviä digitaalisia tietoaineistoja tutkimuksen tekemisen yhteydessä, jotka vuorostaan kiinnostavat muita tutkijoita.

TYYPILLISESTI ULKOPUOLISTEN mielenkiinto kasvaa syntyneeseen historiatietoon, kun viestin lähettäjä tai vastaanottaja kuolee. Suomalaisessa sääntelyssä ei ole selvää, millaisia mahdollisuuksia sivullisilla on digitaalisiin historiatietoihin tai missä asemassa kuolleen henkilön perilliset ovat digitaalisen jäämistön suhteen. Digitaaliseen jäämistövarallisuuteen liittyviä kysymyksiä selvitettiin muutama vuosi sitten, mutta mitään näkyviä kestävällä pohjalla olevia toimenpiteitä selvityksen pohjalta ei ole tehty, ainoastaan Viestintäviraston tulkinnanvarainen kirje teleyrityksille, joka sekään ei varsinaisesti perustunut selvityksen tuloksiin.

VAINAJAN ELINAIKANA syntyneiden viestintätietojen luottamuksellisuudesta on käyty jonkin verran keskustelua valiokunnissa tietoyhteiskuntakaaren (221/2013) eduskuntakäsittelyn yhteydessä (PeVL 18/2014 vp ja LiVM 10/2014 vp). Valiokunnissa kritisoitiin tietoyhteiskuntaakaaren hallituksen esitystä, jonka mukaan vainajan perillisten on katsottu tulevan yleisseuraannon perusteella vainajan henkilökohtaisten sähköisten viestien osalta viestinnän osapuoliksi vainajan sijaan. Perustuslakivaliokunta totesikin, että olennaista on, että vainajan viestintää koskevalla sääntelyllä saattaa olla vaikutuksia myös muiden henkilöiden yksityiselämän ja luottamuksellisen viestin salaisuuden suojan kannalta. Valiokunta piti perusteltuna, että tätä kysymystä selvitetään jatkossa erikseen osana asian jäämistöoikeudelliset erityispiirteet huomioon ottavaa kokonaisarviointia. Liikenne- ja viestintävaliokunta tyytyi puolestaan mietinnössään (LiVM 10/2014 vp) kannustamaan henkilön sähköisessä muodossa olevan omaisuuden oikeudellisen aseman selvittämiseen nykyisen oikeustilan selkeyttämiseksi. Parlamentaarisesta kannustuksesta huolimatta lainvalmistelusta vastaavat ministeriöt eivät ole saaneet näkyviä tuloksia aikaan, vaikka digitalisaatio on nykyisenkin hallituksen yksi kärkihankkeista.

KÄYTTÄESSÄMME ERILAISIA palveluita meidän tulisi aina varmistaa, mihin keräämiämme tietoja käytetään, kenellä on oikeus käyttää keräämiämme tietoja ja miten tiedoille käy, jos palvelun tuottaminen loppuu tai käyttäjä haluaa lopettaa palvelun käytön. Verkkopalveluiden käyttö perustuu usein joko käyttöehtoihin tai sopimuksiin. Käyttäjän on muistettava, että hän on sitoutunut noudattamaan ehtoja – tietämättömyyteen ei voi myöhemmin vedota. Samanaikaisesti palveluntarjoajalle ehdot toimivat väylänä kertoa käyttäjälle palvelun toiminnasta. Käyttöehdoilla palveluntarjoaja ei voi kuitenkaan toteuttaa laissa säädettyä velvollisuuttaan informoida käyttäjää tämän lainmukaisista oikeuksista.

KÄYTTÄJÄN TULEE lisäksi aina varmistaa, onko hänellä oikeus kerätä ja tallentaa tietoja toisista henkilöistä ja julkistaa niitä. Rajoittavatko myös tekijänoikeudet tietojen keräämistä ja hyödyntämistä tietoverkossa? Erityisesti taloudelliselta tai historialliselta arvoltaan merkityksellisten tai arkaluonteisten tietoaineistojen osalta kannattaa myös selvittää, miten niitä pääsee käsittelemään erilaisissa tiedontallennuspalveluissa sen jälkeen, kun käyttäjä kuolee, ja toisaalta, voiko käyttäjä estää esimerkiksi arkaluonteisten tietojen luovuttamisen palvelusta hänen omaisilleen kuolemansa jälkeen.

KEHITETTÄESSÄ YHTEISKUNTAAMME digitaalisten palveluiden varaan on oikeudellisen sääntelyn pysyttävä mukana kehityksessä. Tulkinnanvarainen tai vanhentunut sääntely voi johtaa siihen, että erilaisia palveluinnovaatioita ei voida toteuttaa. Toisaalta kehitystyössä on huomioitava perusoikeuksien toteuttaminen, vaikka sääntelyä kehitettäisiinkin digitalisaatiota ajopuuna käyttämällä.

Kirjoittajat ovat laatineet selvityksen Mikkelin ammattikorkeakoulun Digitalia-hankkeelle Kansalaisarkistoon liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista.

Nord Stream 2 and EU Energy Law

Kim Talus
Professor of European Economic and Energy Law



THE NORD Stream 2 project and its predecessor Nord Stream 1 are well-known international pipeline projects. Nord Stream 2 will, when completed, bring gas from Russia to Germany and the offshore section of the pipeline will extend over around 1200 kilometers across the seabed of the Baltic Sea. The route will largely follow that of Nord Stream 1 that become operational in 2011 (first stream) and 2012 (second stream). The 8 billion euro’s pipeline is expected to be operational at 2020.

WITHIN THE EU, the pipeline will cross the exclusive economic zones (EEZ) of Finland and Sweden as well as the EEZ and territorial waters of Denmark and Germany. For Finland, this means that the project requires certain permits and consents from the Finnish authorities. These include the following: (1) a consent pursuant to the Act on the Exclusive Economic Zone of Finland (1058/2004), and (2) a water permit pursuant to the Water Act (578/2011). Furthermore, an environmental impact assessment pursuant to the Environmental Impact Assessment Act (468/1994) must also be carried out.

IN 2015, the Finnish Ministry for Foreign Affaires made a note that Energy Union and Commission interpretation of energy security aspects of the pipeline would somehow be relevant for Finnish permitting process. This is an interesting but incorrect claim.

FIRST, AS a forthcoming study examining the applicability of the EU Third Energy Package, adopted in 2009, to Nord Stream 2 will conclude, the rules laid down in the Third Energy Package, cannot be applied to Nord Stream 2. There are a number of different arguments that support this finding. These include (1) the intent of the EU legislator, (2) the actual content and wording of the law, and (3) current Member State and EU level practice in relation to past and future pipelines.

SECOND, THE jurisdiction of a coastal State is limited by UNCLOS (United Nations Convention on the Law of the Sea). The Finnish EEZ is governed domestically by the Act on the Exclusive Economic Zone of Finland (1058/2004) (hereinafter the ‘Finnish EEZ Act’). Chapter 2 of the Finnish EEZ Act contains a list of Finnish laws that apply to the EEZ. This list does not include the Finnish Natural Gas Market Act (508/2000), which is therefore not applicable in the Finnish EEZ. Since this Act transposes the Gas Market Directive into Finnish law, it follows that the Gas Market Directive does not apply to pipeline projects within the Finnish EEZ. The situation seems to be similar under the Swedish EEZ Act (Lag (1992:1140) om Sveriges ekonomiska zon): the Swedish Natural Gas Act (Naturgaslag (2005:403) is not applicable in the Swedish EEZ. For Denmark, due to the existence of an upstream natural gas sector, the situation is not identical. However, the Danish Natural Gas Supply Act (Lov om naturgasforsyning, which implements relevant parts of TEP into the Danish legal system) provides that transmission networks in the territorial sea or the EEZ that are not connected to the Danish natural gas system are explicitly excluded from the scope of the Act.

(The full article will be published as Kim Talus, ‘Application of EU energy and certain national laws of Baltic Sea countries to Nord Stream 2 pipeline project’, Journal of World Energy Law & Business 10 (2017) 1), in February 2017.)

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Yksikätinen juristi

Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella ja päätti juuri työnsä hallinnon suunnittelijana Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymässä.

ANNOIN TAANNOIN eräässä sairaanhoitopiirin kokouksessa niin kutsutun juristin vastauksen erääseen oikeudelliseen kysymykseen: vastaus sisälsi liudan sillä hetkellä mieleeni juolahtaneita, lainsäädännön näkökulmasta hyväksyttäviä ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja. Varsinaisen substanssin arvioinnin ja eri toimintamallien välisen puntaroinnin jätin suosiolla itseäni viisaammille ja kokeneemmille. Pitkän uran lääkärinä tehnyt, sittemmin hallinnollisiin tehtäviin siirtynyt viranhaltija pudisteli esitykseni jälkeen päätään ja päivitteli nauraen muulle kokousväelle: ”Oletteko koskaan nähneet yksikätistä juristia? Tuokaa minulle sellainen – nämä muut eivät koskaan kerro suoraan parasta vaihtoehtoa, vaan toteavat aina ensimmäisen jälkeen, että ’on the other hand’!”

OLKOONKIN, ETTÄ viranhaltija vitsaili melko ronskisti vammaisuudella, oli hän oikeassa varsinaisessa asiassaan: se on onnekas, joka pyydystää tiimiinsä lainoppineen, jonka vastaus mahtuu mukavasti yhdelle kämmenelle. Tässä onnistuakseen juristin on opeteltava seisomaan leveässä haara-asennossa – toinen jalka substanssissa, toinen juridiikassa.

JOTKIN OIKEUDENALAT ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin liittyvissä työtehtävissä juristi voi toimia verraten autonomisesti: esimerkiksi perinnön jakamiseen tai työsuhteisiin liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on useimmiten mahdollista löytää vastaus oikeudellisen koulutuksen, lainopin menetelmien ja tavanomaisen elämänkokemuksen avulla. Sen sijaan esimerkiksi mielenterveyslain (1116/1990) mukaiset, tahdonvastaiseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat kiusallisen monimutkainen juridis-lääketieteellinen kokonaisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii joko juristin tai lääkärin saumatonta yhteistyötä taikka yhden ihmisen laajaa osaamista molemmilta tieteenaloilta. Myös esimerkiksi monissa ympäristöoikeuteen liittyvissä kysymyksissä on iloa vaikkapa ympäristö-, metsä- tai luonnontieteellisestä osaamisesta.

ON THE other hand, moni ystäväni on ansiokkaasti puolustanut näkemystä, jonka mukaan juristin roolina on olla organisaatiossaan hieman ulkopuolinen, oikeusjärjestelmän terveiset työhön tuova mahdollistaja, jonka tehtävänä on kertoa muille, mikä onnistuu ja mikä ei. Voiko tästä näkökulmasta ”liiallinen” substanssiosaaminen jopa vaarantaa juristin objektiivisuutta tai vaikeuttaa luovaa juridista ajattelua? Onko yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä kouluttaa ihmisestä ensin jonkin aivan toisen alan asiantuntija, jotta hänestä voidaan myöhemmin kouluttaa alan oikeudellisten kysymysten parissa painiva asiantuntija? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta: jokaisen työyhteisön – oli se sitten julkinen tai yksityinen – on itse määriteltävä se oikeudellisen osaamisen taso, jolla se pystyy parhaiten huolehtimaan velvollisuuksiensa noudattamisesta, toteuttamaan asiakkaidensa oikeuksia ja varautumaan oikeudellisiin riskeihin. Tarvitaanko organisaatiossa erillisiä lakimiehiä, ostetaanko oikeudelliset palvelut lakiasiain- tai asianajotoimistolta vai koulutetaanko työyhteisöön useampia oman alan juridiikkaan erikoistuneita työntekijöitä?

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitoksella suoritettavat HTK/HTM-tutkinnot vastaavat erinomaisesti esimerkiksi viimeisimpään tarpeeseen. Moni hakeutuu oikeudellisten perustutkinto- (korkeakoulututkinnon suorittaneen on mahdollista hakeutua suoraan maisterivaiheeseen) tai jatko-opintojen pariin taskussaan tutkinto ja runsaasti työkokemusta joltain aivan toiselta alalta. Pelkästään oikeustieteiden laitoksen työntekijöistä löytyy esimerkiksi entisiä tai nykyisiä – miten kukakin itsensä identifioi – sosionomeja, insinöörejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä, poliiseja, sosiologeja, ekonomeja, metsätieteilijöitä ja sirkustaiteilijoita.

TOINEN TIE työyhteisöjen oikeudellisen osaamisen turvaamiseen on oikeudellisen koulutuksen tarjoaminen myös muille kuin tuleville juristeille. Moneen tutkintoon kuuluu tai suositellaan sisällytettävän oman alan juridiikkaa: opettajille koulutusoikeutta, ekonomeille vero-oikeutta ja psykologeille oikeuspsykologiaa. Itä-Suomen yliopisto on vastikään myöntänyt oikeustieteiden laitokselle kehittämisrahaa terveydenhuolto-oikeuden opetuksen kehittämiseen. Viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetyn terveydenhuolto-oikeuden kurssin haastavuus ja rikkaus syntyy useista eri koulutusohjelmista tulevien opiskelijoiden tarpeiden ja osaamisen huomioimisesta ja yhteensovittamisesta. Kurssilla istuu tulevien juristien lisäksi tulevia lääkäreitä, farmaseutteja, proviisoreja ja sosiaalityöntekijöitä. Organisaation oma lakimieskin pääsee kunnolla työnsä syrjään vasta, kun myös muut ymmärtävät työnsä oikeudelliset ulottuvuudet ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.

E-waste Realities and Legal Utopias: Labourers Lost in Translation

Sabaa A. Khan

Postdoctoral researcher, International Environmental Law, PhD


“Does the law exist for the purpose of furthering the ambitions of those who have sworn to uphold the law, or is it seriously to be considered as a moral, unifying force, the health and strength of a nation?” James Baldwin. No Name in the Street. 1972.

THE MASSIVE amount of electronic waste that is produced from the global use of digitized commodities is one of the most pressing social and environmental challenges of the 21st century. Global flows of e-waste are particularly problematic for the many developing countries where informal, dangerous e-waste recycling work has proliferated. While providing a poverty alleviation strategy for some of the most marginalized communities in countries such as Ghana and India, informal e-waste recycling work is dangerous, presenting substantial risks to human and environmental health.

Dismantling and smelting at Agbogbloshie. Photo: Sabaa A. Khan

REGULATORY RESPONSES to curtail the pollution emanating from these informal ’urban mining’ industries are on the rise but the economic and social prospects they carry for informal waste workers are uncertain.

WASTE GOVERNANCE regimes can be entirely ineffective when designed without meaningful consideration of the socioeconomic realities of e-waste recycling. This is evidenced by India’s e-waste law adopted in 2012, despite international human rights concerns linked to its negative impact on the 80,000 people working in India’s informal e-waste recycling sector and their families.

REGRETTABLY IT seems Ghana is pursuing a similar, highly exclusionary legal path.  A look at Ghana’s newly adopted Hazardous and Electronic Waste Control Management Bill (2016) reveals that this ‘sustainable’ e-waste regime lacks any coherent linkage to the existing waste management system, in which 95% of the e-waste generated is collected by the informal sector.

Agbogbloshie e-waste worksite. Photo: Sabaa A. Khan

IN GENERAL, the legal framework maintains the informal e-waste sector in invisible and insecure arrangements along the e-waste value chain. It establishes a State-led e-waste collection and recycling system that is totally delinked from the current reality of the e-waste chain in which e-waste generating households and businesses sell e-waste to informal sector collectors.

EXISTING SOCIAL arrangements surrounding e-waste that involve exchanges between formal and informal actors on local and transnational scales are buried underneath this new, top-down, state-centered legal vision for the social and economic ordering of e-waste management. Rather than incentivizing manufacturers and importers to develop efficient closed-loop systems and foster sustainable relationships with informal waste collectors, the legislation gives the government immense discretion and control over e-waste management. It advocates a state-managed chain from collection to processing, providing no clarity on potential opportunities for the legal recognition of small-scale informal collectors who currently dominate the system.

GHANA’S NEW e-waste law appears to create an imaginary space in which the informal sector simply does not exist. Moreover, it is a space under the strict command of governmental authorities who are empowered to order the “sealing up” of any “area, site or premises” suspected to be a place for hazardous waste disposal. Law enforcement officers are also granted a “power of search, seizure and arrest” over any person or place suspected of keeping or transporting hazardous wastes. Spaces that fall under the scope of these governmental powers include vehicles, lagoons, ponds, landfills, buildings, structures, storage containers and ditches. Evidently, this vaguely configured broad authority further legitimizes the persecution of informal waste collectors who are already subject to constant harassment, hostility and seizure by municipal authorities.

THE NEWLY adopted legislation reflects the State’s distorted vision of what constitutes the e-waste economy. It is entirely removed from the spatial reality of actual e-waste flows and is likely to further drive the informal sector into places of invisibility that are characterized by environmental and social risk. Hence, law as embodied within the new e-waste legislation presents new threats to the livelihood of informal workers, rather than clarifying their engagement as stakeholders in a sustainable e-waste economy.

95 percent of e-waste is collected by the informal sector. Photo: Sabaa A. Khan

IN ESSENCE, the laws of e-waste, at all scales, have originated from an artificial perspective of what constitutes sustainable waste governance, and have thus fostered the invisibility and precarious growth of the informal workforce.

AS TO international environmental law, the evolving dynamics of the Basel Convention show that the Convention works together with the international trade regime to legitimize the e-waste trade.  It does so by retaining its primary focus on removing barriers on transnational movements of used e-products. Global objectives in relation to human health protection remain mostly symbolic and unactionable, trapping the social and labour hardships of the global waste economy within the realm of national sovereignty. The possibility for certain transnational actors to play a role in international waste trading without engaging any form of accountability, and sometimes even preserving their anonymity, inevitably expands opportunities for transnational environmental crime in the global e-waste value chain and facilitates the proliferation of exploitative working conditions within the informal economy.

GHANA HAS certainly taken a critical step forward in introducing national e-waste legislation. However, the social and environmental success of the new law is far from imminent and will entirely depend on how inclusively the new regime will be operationalized with respect to the most marginalized social groups whose livelihoods have come to depend on their participation in the urban waste economy.

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Rainforests in the Paris Agreement: Old Wine, New Bottles?

eugenia2Maria Eugenia Recio

Researcher, MPhil, Environmental and Climate Change Law


MERELY A year after its adoption, the landmark Paris climate change treaty came into effect on 4 November 2016. Its Parties are currently convening for the first time in Marrakesh, Morocco. These are clearly important steps for the United Nations climate change regime. At the same time, in light of countries’ nationally-determined contributions (NDCs) under the Paris Agreement, it is clear that more ambitious mitigation efforts are needed to achieve the 1.5°C and 2°C temperature goals included in the Agreement.

LARGE FORESTS located in developing countries can play an important role in global climate change mitigation efforts by taking up carbon from the atmosphere and storing it. The Paris Agreement taps into this potential by encouraging countries to implement measures to reduce deforestation and forest degradation, commonly known as “REDD+”. The basic idea behind REDD+ is that developing countries can apply for compensation for the greenhouse gas emissions avoided by protecting and not cutting their standing forests.

BUT DOES the inclusion of REDD+ in the Paris Agreement actually strengthen international efforts with respect to forests? The protection of natural forests through a multilateral, legally binding agreement has been on the international agenda for over two decades. Sovereignty concerns of developing countries were one of the main reasons why such agreement has not materialized. Nevertheless, during ten years of negotiations on REDD+ under the UN Framework Convention on Climate Change, countries have agreed on a variety of detailed rules in the form a dozen decisions by the Convention’s governing body known as the Conference of the Parties (COP).

DECICIONS BY the UNFCCC COP have gradually helped to build trust, allowing developing countries to engage in negotiations that could be considered to be “safer” than negotiations on a legally binding agreement. Following the mention of REDD+ and the existing framework in the Paris Agreement, the collection of decisions taken to protect forests in developing countries is now for the first time anchored in a legally binding agreement.

A LEGALLY binding agreement implies a stronger commitment by countries to comply with its provisions, as it usually requires ratification by national parliaments. However, the legal force of each particular provision in the agreement depends on the language used. Thus, while the Paris Agreement is clearly a legally binding international agreement, it contains both mandatory and non-mandatory language. Notably for forests, countries are merely “encouraged” to take and support REDD+ action; this does not create a legal obligation to implement REDD+.

ALSO THE existing rules for REDD+ adopted by the COP make its implementation completely voluntary. Furthermore, they favour results-based payments, meaning that countries first need to take action on REDD+ before being compensated based on emission reductions. Such an approach excludes the possibility that REDD+ countries take on obligations to reduce forest emissions beforehand.

REGARDLESS OF the largely voluntary nature of the legal framework for REDD+, Parties to the Paris Agreement have taken on a political commitment to support REDD+. This political recognition can arguably give REDD+ a higher profile and boost its implementation, which could result in more funding to address deforestation in developing countries and broader international support.

ANOTHER POSITIVE step is that REDD+ rules relating to transparency require countries to report on emission reductions and on the impacts that activities have on forest communities and the environment (e.g. biological diversity). However, international oversight over such reporting is limited, and the process remains largely in the hands of national governments.

IT IS useful to note here that while the Paris Agreement also establishes a broader framework for transparency and review, it does not change the transparency rules for REDD+ and recognizes that the REDD+ framework is “already developed”. This does not mean, however, that the existing REDD+ rules are cast in stone. On the contrary, the inclusion of REDD+ in the Paris Agreement creates, in my view, a stronger mandate for Parties to make changes to REDD+ rules in the future. This could mean, for example, aligning REDD+ rules with the new transparency framework applicable to the post-2020 climate regime.

FINALLY, THE Paris Agreement also contains elements that can attract participation in REDD+. First, it effectively reassures that REDD+ will continue to be a part of the long-term international climate regime. This offers a positive assurance for those considering to invest in REDD+ in the medium- to long-term.

SECOND, WHILE the relationship between countries’ nationally-determined contributions (NDCs) under the Paris Agreement and REDD+ remains subject to clarification, REDD+ could be part of the toolbox available for countries to achieve their NDCs.

THIRD, FOR countries willing to use markets to finance REDD+, the agreement creates the legal basis for a market mechanism for countries to ostensibly trade emission reductions, although whether and how it will be used for REDD+ implementation remains to be seen.

IN SHORT, the Paris Agreement does make a difference for REDD+ by enhancing political support for REDD+, strengthening the mandate to continue addressing REDD+ through the climate regime, and offering elements that can broaden country participation in the future.


This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Juristin identiteettikriisi

oskari_edustavampi2Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee muun muassa viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

HELSINGIN YLIOPISTON siviilioikeuden professori Heikki Halila karsinoi tuoreimmassa Lakimiesuutiset-lehdessä (”Ja me juristit nauroimme niin”, Lakimiesuutiset 7/2016, s. 15) oikeustieteilijöitä pohjatutkintonsa perusteella pappeihin ja lukkareihin. Halila päättää oikeustieteellisiä yliopistotutkintoja käsittelevän tekstinsä seuraavasti:

”Olen kiinnittänyt Ville Pöngän kanssa Lakimies-lehdessä kuluvana syksynä huomiota siihen, että oikeustieteen tohtorin tutkinnon voi suorittaa vailla lakimieskoulutusta oleva henkilö. Asianomainen ei kuitenkaan tämän kautta tule lakimieheksi. Olemme ehdottaneet, että tutkinto olisi tässä tapauksessa filosofian tohtori sekaannuksen välttämiseksi. Sellaista syntyykin, kun oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt hallintotieteen maisteri käyttää puheessaan ilmaisua ”me juristit”. Tämä tuo mieleen vanhaa kaskun: lukkarit olivat koolla iloisissa merkeissä, ja lopuksi me papit nauroimme niin.”

HALILAN VERTAUS on herättänyt närää ainakin Twitterissä, jossa esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio twiittasi huomauttaen, että ”Ei todellakaan ole tätä päivää dissata oikeustieteen alalle muulla pohjatutkinnolla ponnistaneita.” Nuotion ja muiden oikeustieteilijöiden kipakka suhtautuminen Halilan kaskuun muistuttaa siitä, että asioilla, joilla voi olla merkitystä ammatillisen edunvalvonnan näkökulmasta, ei tarvitse eikä tässä tapauksessa saa olla merkitystä tieteen saralla. Oikeustieteellisessä tutkimusyhteisössä jako pappeihin ja lukkareihin on tarpeetonta ja yksinkertaisesti mautonta.

MIKÄ ON se vaara, joka ”sekaannuksesta” seuraa? Onko työnantajilla nykytilanteessa aidosti vaikeuksia selvittää työnhakijoiden kelpoisuus mahdollisista sekaannusta aiheuttavista tohtorintutkinnoista huolimatta erityisesti sellaisia virkoja täytettäessä, joihin on vaatimuksena nimenomaisesti oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto (eli OTM-tutkinto, joka yliopistolain (558/2009) 37 §:n 4 momentin mukaan edelllyttää ensin suoritettua oikeusnotaarin tutkintoa)? Sen sijaan, että tiedemaailma velvoitettaisiin tekemään tieteeseen perustumatonta karsinointia, olisi asianmukaisinta pitää kirkkaana sekä omassa että muiden mielessä, että oikeustieteen tohtorin tutkinto on luonteeltaan tieteellinen tutkinto, eikä tuota – eikä sen ole tarkoitustaan tuottaa – pätevyyttä sellaisiin virkoihin, joissa kelpoisuusvaatimuksena on edellä mainittu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto. (1)

PYRKIMYS SÄILYTTÄÄ juristi-termi yksinomaan yhden tietyn tutkinnon suorittaneiden käytössä herättää kysymyksen Halilan skenaariosta: kun esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa väitellyt, muun kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut – esimerkiksi kauppatieteiden, valtiotieteiden tai hallintotieteiden maisteri (2) – haluaa viitata yhteisönä kaikkiin oikeudellisen ajattelun sisäistäneisiin ja oikeutta sen sisäisestä näkökulmasta tarkasteleviin henkilöihin itsensä mukaan lukien, mitä termiä hänen tulisi käyttää? Oikeustieteilijässä on vahva akateeminen vivahde, enkä ole varma, onko se sopiva kattotermi kuvaamaan myös esimerkiksi käytännön lakimiestehtävissä toimivia henkilöitä, joilla ei ole akateemisia intressejä. Opettajakuntaankaan harvemmin viitataan kasvatustieteilijöinä, vaikka he ovat opiskelleet kasvatus- tai käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa ja tehneet opinnäytetyön verran tieteellistä tutkimusta. Lainoppineet ja oikeusoppineet (laki- ja oikeusprofessoreista puhumattakaan) voisi jatkossakin jättää vain iltapäivälehdistön otsikkoihin.

JURISTI- JA lakimies-termejä käytetään melko vakiintuneesti toistensa synonyymeina. Termeillä on kuitenkin myös eronsa: harva työskentelee yksinomaan juristi-nimikkeellä, mutta lakimies on myös yleinen ammattinimike, kuten ”asiantuntija” tai ”sihteeri”. Juristi tai lakimies eivät kuitenkaan ole suojattuja ammattinimikkeitä, kuten esimerkiksi asianajaja. Tämän vuoksi lakimies-nimikkeellä tai lakimiestehtävässä (mahdollisesti erikoisalaa kuvaavalla etuliitteellä varustettuna esimerkiksi ympäristölakimies tai hankintalakimies) voi toimia ja toimii myös muita kuin oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että osa perinteisistä lakimiestehtävistä, kuten syyttäjä, asianajaja tai tuomari on varattu vain oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon tutkinnon suorittaneille (3).  Viralliset ja epäviralliset kelpoisuusvaatimukset muuttuvat jatkuvasti julkisten ja yksityisten työnantajien tarpeiden mukaisesti: esimerkiksi hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi poliisin hallinnosta annetun lain muuttamisesta (HE 121/2016 vp) esitetään, ettei useimpiin ylempiin poliisivirkoihin (pois lukien poliisilakimiehen virka) vaadittaisi enää oikeustieteen ylempää korkeakoulututkintoa, vaan ylempää korkeakoulututkintoa. Yksityiset työnantajat ovat olleet vapaampia päättämään tehtäväkohtaisesti omista kelpoisuusvaatimuksistaan, mikä on näkynyt joustavuutena tutkintojen suhteen.

ONGELMAN YDIN on tässä: haluammeko juristi-termin kuvaavan tulevaisuudessa tiukasti muodollista koulutustaustaa vai kenties syvällisemmin ajattelutapaa ja tosiasiallista osaamista? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että paremman puutteessa ”juristi” on mitä mainioin termi kuvaamaan tutkintoriippumattomasti sellaista kyvykästä ihmistä, joka on saanut pintapuolista syvällisempää oikeudellista koulutusta, hallitsee lainopin ja kykenee keskustelemaan oikeudesta sen sisäisestä näkökulmasta oikeustieteen terminologiaa ja oppeja hyödyntäen. Monen KTM-, VTM- tai HTM-tutkinnon yhteydessä on mahdollista lukea juridiikkaa lähes tai tismalleen yhtä paljon kuin OTM-tutkinnossa ja saavuttaa tosiasiallisesti jopa yhtä syvällinen oikeustieteellisen osaamisen taso. Historiallisestikin olisi kovin kummallista sitoa juristi-termin käyttö yksinomaan tietynlaisen yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen juridisen ajattelutavan ja osaamisen asemesta. Olisi suorastaan vähättelevää olla kutsumatta juristiksi henkilöä, joka on toiminut lakimiestehtävissä ennen yliopistolaitoksen syntyä.


1) Oikeustieteellisen alan ylempi korkeakoulututkinto on Suomessa nykyisin myös kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto (MICL, Master of International and Comparative Law). Se ei kuitenkaan tuota kelpoisuutta esimerkiksi syyttäjäksi, asianajaksi tai tuomariksi. Muun muassa näiden tehtävien kelpoisuusvaatimuksena on tämän kirjoituksen kolmannessa alaviitteessä mainittujen säännösten mukaan ”muu oikeustieteen ylempi korkeakoulututkinto kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinto”. Tässä kirjoituksessa oikeustieteen ylemmällä korkeakoulututkinnolla viitataan muuhun kuin MICL-tutkintoon.

2) Oikean kirjoitusasun leviämisen edistämiseksi huomautettakoon, että toisin kuin Halilan tekstistä voi saada käsityksen, suomalaisissa yliopistoissa ei voi suorittaa hallintotieteen maisterin tutkintoja. Oikea tutkintonimike kirjoitetaan monikossa, kuten myös muut yhteiskuntatieteellisen koulutusalan tutkinnot: hallintotieteiden, yhteiskuntatieteiden, valtiotieteiden. Oikeustieteellisellä alalla vastaava tutkintonimike on kuitenkin yksikössä: oikeustieteen maisteri.

3) Ks. syyttäjien osalta syyttäjälaitoksesta annetun lain (439/2011) 13 ja 21 § ja valtioneuvoston syyttäjälaitoksesta antaman asetuksen (1390/2011) 4 §:n 2 momentti, asianajajien osalta asianajajista annetun lain (496/1958) 3 §:n 1 momentin 2 kohta ja tuomarien osalta tuomareiden nimittämisestä annetun lain (205/2000) 11 §.

Introducing the CCEEL Blog and CCEEL Activities on Climate Law

katikulovesiharrovanasseltKati Kulovesi, Co-Director of CCEEL and Professor of International Law

Harro van Asselt, Professor of Climate Law and Policy

THE PAST few weeks have been remarkable for the evolution of international climate law. A month ago, the Paris Agreement obtained the required ratifications both in terms of the number of countries and their share of global greenhouse gas emissions. As a result, the Paris Agreement will come into effect on 4 November 2016. Its Parties will convene for the first time next week in Marrakesh, Morocco. The entry into force of the Paris Agreement and the first meeting of its Parties are major steps forward for international climate law and policy under the auspices of the United Nations Framework Convention on Climate Change.

BUT IMPORTANT developments have also taken place elsewhere. In early October, the International Civil Aviation Organisation (ICAO) reached agreement on a global mechanism to offset aviation emissions from 2020 onwards. This decision was taken against the backdrop of rapidly growing global aviation emissions. While not perfect, the new ICAO offsetting mechanism represents important progress after years of stalled negotiations.

FINALLY, ON 15 October 2016 an important new amendment was adopted to the Montreal Protocol on Substances that Deplete the Ozone Layer to phase out hydrofluorocarbons (HFCs). These are highly potent greenhouse gases used mostly in air conditioning and refrigerators. Without new regulatory measures, it was feared their emissions would grow, posing a serious threat to climate change mitigation efforts. Indeed, it has been estimated that if implemented, the Montreal Protocol amendment will slow down global warming by up to 0.5 degrees Celsius in the next few decades.

THESE THREE developments are undoubtedly all significant milestones in the evolution of international law on climate change. Just a few years ago the prospects for all three agreements looked gloomy, and the recent developments thus show that countries are increasingly prepared to use international law as an instrument to tackle climate change.

HOWEVER, LOOKING more closely, they also demonstrate that international climate law inhabits an increasingly complex legal and regulatory space with several sites of governance. Moreover, there is a growing emphasis on both national discretion and procedural obligations. The effects these shifts will have in practice will greatly depend on the level of implementation. Critical analysis by the academic community will be needed to understand the relevance of these developments for climate law and governance, and for environmental law more broadly.

AGAINST THIS backdrop, we are launching this CCEEL blog to create a new forum for a critical debate on current developments in climate, energy and environmental law. In this first blog post, we offer a snapshot of our activities in the field of climate law. Future posts will focus mainly on substantive issues and will be published approximately twice a month. In addition to the climate law activities introduced here, CCEEL participates actively in research on, inter alia, international energy law and these activities will be covered in future posts.

MANY OF us at CCEEL are closely following the global climate change negotiations and regularly participate in the UNFCCC process. We also frequently consult various organizations on international climate law and policy. Recent examples include several reports on negotiations for the Paris Agreement and the Agreement’s implementation prepared for the Finnish Ministry of the Environment.

OUR RESEARCH covers both general aspects of the evolution of the UN climate regime, as well as the regime’s various substantive dimensions. Some of our most recent publications discuss the Warsaw Framework to reduce deforestation through REDD+, climate finance after the Paris Agreement, and options for the enhanced transparency framework of the new treaty.

THE SCOPE of climate law is, however, much broader than the UN climate regime, and our research examines to which extent other international legal regimes can contribute to, or distract from, efforts to tackle climate change. Recent research by CCEEL staff specifically analyses efforts to address sectoral greenhouse gas emissions from international aviation and shipping through the International Civil Aviation Organization and the International Maritime Organization as well as interlinkages between climate change, ozone depletion and air pollution.  Another important topic for climate policy and for our research concerns links between international trade law and climate law, including in the context of the World Trade Organization. Our activities are not, however, confined to the international level, but we are also actively following developments related to climate law in the European Union and in Finland.

THE CCEEL also has various research activities related to short-lived climate pollutants. The White project is looking at their regulation in the Arctic region, including how they are being addressed by the Arctic Council. In January 2017, we will be launching a new interdisciplinary research project ClimaSlow, funded through a 5-year grant by the European Research Council. Through this project, we will be looking at ways to strengthen the regulation of short-lived climate pollutants in key developing countries, including China, India and Nepal.

THE INTIMATE link between climate change and energy issues is also reflected in CCEEL’s research activities. We have recently studied links between climate law and renewable energy law in a special issue of Climate Law, guest-edited by CCEEL staff. Moreover, we are interested in examining the international regulation of energy subsidies, and in particular fossil fuel subsidies. Related to this, we are exploring the extent to which – and under which conditions – international institutions can help steer countries away from fossil fuel production.

WITH THIS introduction, we welcome all our students, researchers and the broader climate and environmental law community to follow our blog and engage in interactive discussion through comments.


  • Rainforests in the Paris Agreement: Old Wine, New Bottles? – Eugenia Recio, PhD Candidate, CCEEL, UEF Law School
  • Regulation of Short-Lived Climate Pollutants in the Arctic: Interim Outcomes of the White Project, Dr Yulia Yamineva, Postdoctoral Researcher, CCEEL & Dr Sabaa Khan, Postdoctoral Researcher, CCEEL
  • Relevance of the Paris Agreement for International Environmental Law – Prof. Harro van Asselt and Prof. Kati Kulovesi

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.