A Nudge Towards Low-Emission Mobility – A Glance at the AFI Directive’s Approach to End Oil Dependence in the European Transport Sector

 

 

 

Sara Kymenvaara, Researcher, Climate Change Law, LL.M.

A FAMOUS metaphor on climate change politics refers to people’s unrelenting driving of SUVs, disconnected from the threat of climate change they are contributing to. Although a lot has changed on the political arena with the entry into force of the Paris Agreement on 4 November 2016, the transport sector’s current state of play, in certain aspects, still corresponds to the metaphor’s dystopian features. The sector plays, however, an important role in achieving the Paris Agreement’s climate change mitigation objectives.

IN THE EU, transport is set to contribute to the overall emission reduction target of 30% by 2030 from 2005-levels. The Commission has also set out a specific goal for the transport sector to reduce greenhouse gas emissions by 60% from 1990-levels by the year 2050.

HOW TO achieve these ambitious objectives?  Transport remains the only sector in EU where GHG emissions have risen since 1990. Emission reductions achieved by new motor vehicles’ improved energy efficiency as a result of the EU Regulations on passenger cars and vans are forecast to be offset by increased mobility demand. In fact, it seems that the 60% emission reduction target for the transport sector will require a “systemic change” in the transport system and sector as a whole.

ONE OF the key measures to achieve the necessary systemic change is to end the transport sector’s heavy reliance on fossil fuels and start using cleaner vehicles and fuels. To this end, a key EU-level policy instrument is Directive 2014/94/EU on the deployment of alternative fuels infrastructure (the “AFI Directive”), a main legislative measure to implement the Commission’s alternative fuels strategy.

ALTERNATIVE FUELS include, for example, electricity, hydrogen, natural gas and sustainable biofuels, and the AFI Directive’s main objective is to promote the construction of the infrastructure needed for the vehicles running on these fuels. However, installing infrastructure for vehicles using alternative fuels should correspond to the amount and types of vehicles in use. Such vehicles are not currently sold in amounts large enough to develop sufficiently competitive prices. Thus, the combination of high prices and lack of infrastructure discourages consumers from buying them.

THEAFI Directive aims to end this vicious circle by obliging EU Member States to promote the development of their national markets for alternative fuels and set objectives and targets for the related infrastructure. The AFI Directive contains, however, no binding targets for infrastructure and the Member States’ objectives can be revised at a later stage. Thus, the AFI Directive ‘nudges’ rather than obliges Member States to develop markets and infrastructure for low-emission fuels and vehicles.

CONCERNING ELECTRIC mobility, for example, the EU Member States must ensure that an “appropriate” number of public charging points are installed for electric vehicles in densely populated areas by 2020. The “appropriate number” is determined largely by the Member States themselves in relation to their national estimates of, and objectives for, the number of electric vehicles to be registered by 2020.

ACHIEVING THE ambitious emission reduction goals in the transport sector also requires that policy incentives that counteract these objectives are identified and abolished. For long, the tax benefit to diesel fuels in many EU Member States has created such an incentive, let alone the failure to consider diesel’s external costs of air pollution on human health. Over half of all newly registered passenger cars in the EU run on diesel while alternative fuel vehicles currently only account for 4.9% of all passenger cars in use.

THE FIGURES indicate that EU currently is far from achieving the objective of a Low-emission Mobility. Interestingly, however, certain estimates, mainly concerning Norway, predict that electric vehicles are set to conquer the markets extensively in the near future. However, Norway seems to be an exception to the otherwise increasing share of diesel vehicles in the rest of Europe; Norway’s share of electric vehicles in new car sales currently is currently almost 30%, while the same figure is 1.5% for Western Europe. In addition, hardly no other European country has a state budget robust enough to afford the fiscal incentives for electric vehicles that have stimulated their surge in Norway.

AGAINST THIS backdrop, the national objectives and policy measures of the EU Member States to implement the AFI Directive will be essential for cutting oil dependence in the transport sector. If these national policy frameworks are sufficiently ambitious, the AFI Directive’s adaptive strategy may indeed solve the deadlock concerning lack of infrastructure and alternative fuel vehicles’ market penetration – and thus contribute to the decarbonisation of the transport sector within the timeframes set out by the EU’s climate policy objectives.

Teknologiakehitys ja sen sääntely eivät ohjaa tulevaisuutta samaan suuntaan

Tommi Oikarinen

Kirjoittaja on projektitutkija oikeustieteiden laitoksella.

TULEVAISUUDEN TEKNOLOGIAKEHITYS tulee muuttamaan nykyistä toimintaympäristöämme useilla eri sektoreilla. Valtiovarainministeriön raportissa ”Pilkahduksia tulevaisuuteen – digitalisaation ja robotisaation mahdollisuudet” (VM 10/2017) toiminnan uudistaminen teknologian tarjoaminen mahdollisuuksien rajoissa – eli digitalisaatio – on nostettu päivän sanaksi. Digitalisaation lisäksi muun muassa robotiikka, keinoäly, puheohjaus sekä virtuaali- tai lisätty todellisuus ovat jo olemassa olevaa arkipäivää, johon yhteiskuntamme toiminnan pitää sopeutua.

TEKNOLOGIAKEHITYKSEN RINNALLA käsitys tiedosta ja sen hallinnasta on myös muuttumassa. Meistä kaikista tallennetaan jatkuvasti valtavia määriä tietoa julkishallinnon rekistereihin, yritysten asiakasjärjestelmiin ja käyttämiemme verkkopalvelujen tietokantoihin. Alaa valtaavana ideologiana My Data (omatieto) muodostaa ihmiskeskeisen lähestymistavan henkilötiedon hallintaan ja käsittelyyn sekä antaa ihmisille oikeuden ja pääsyn heistä kerättyyn dataan. Samalla henkilötiedon yhteiskunnallisen, taloudellisen ja vaihdannallisen arvon nousu luo enenevässä määrin paineita tiedonkäyttörajoitteiden uudelleen pohdinnalle. Omien tietojen hallintaa ja yksityisyyden suojaa koskevien vaatimusten lisäksi tiedon hyödyntämistä vaikeuttaa nykyisin tiedon ja sen hallinnan pirstaleisuus.

PÄÄMINISTERI JUHA Sipilän hallitusohjelma kuvaa tulevaisuuden tavoitetilaksi Suomen kilpailukyvyn rakentumisen korkealle osaamiselle, kestävälle kehitykselle sekä ennakkoluulottomalle uudistamiselle kokeiluja ja digitalisaatiota hyödyntäen. Ohjelmaan sisältyy lisäksi tavoite luoda avoimella datalla ja tietovarantojen paremmalla hyödyntämisellä edellytyksiä uusille liiketoimintaideoille sekä tietoon perustuvan päätöksenteon ja avoimuuden vahvistaminen johtamisen ja toimeenpanon uudis-tamisessa.

TEKNOLOGIAKEHITYKSEN AVULLA tavoitellut uudet toimintamallit ja voimassa oleva sääntely eivät kaikilta osin ohjaa tulevaisuutta samaan suuntaan. Yhteiskunnallemme on tavanomaista, että kansalaisten ja yritysten sekä julkisen hallinnon toimintaa rajataan tuotosten ja toimintatapojen osalta lainsäädännöllä. Teknologiavaihtoehtojen tarjoamien uusien toimintamallien muodostumista saattaa vaikeuttaa palvelu- tai tiedonkäsittelyprosessien liian tarkka normittaminen lain tasolla. Uuden teknologian hyödyntäminen tuo mukanaan myös uusia riskejä, jotka pitää tunnistaa ja ottaa riittävässä määrin hallintaan. Tällöin digitaalisen turvallisuuden keskiöön nousevat toiminnan jatkuvuuden turvaaminen sekä palveluissa käsiteltävän tiedon saatavuus, eheys ja oikeellisuus. Lisäksi uudet teknologiat nostavat esiin myös uusien sääntelykohteiden tarpeen arvioinnin: tarvitaanko tulevaisuudessa esimerkiksi roboteille erityistä lainsäädäntöä?

TULEVAISUUDEN TARPEITA vastaavan sääntelyn kehittämishankkeita on käynnissä sekä kansallisella tasolla että Euroopan unionin laajuisesti. Hallitusohjelman kärkihankkeiden toimeenpanosuunnitelmaan sisältyy tiedonhallintalain valmistelu, jossa selvitetään julkisen hallinnon tiedonhallintaa koskevan sääntelyn ja tiedonhallintakäytäntöjen nykytilaa ja kehittämistarpeita sekä arvioidaan, onko eri hallinnonaloilla syntynyt julkisuuslain kanssa tarpeetonta tai päällekkäistä tiedonhallintaa koskevaa erityislainsäädäntöä.

EUROOPAN UNIONIN tietosuojalainsäädäntö uudistui, kun yleinen tietosuoja-asetus tuli voimaan 24. toukokuuta 2016. Tietosuoja-asetusta sovelletaan kahden vuoden siirtymäajan jälkeen 25. toukokuuta 2018 alkaen, jolloin henkilötietojen käsittelyn on oltava tietosuoja-asetuksen mukaista. Tietosuoja-asetuksen tarkoituksena on ajantasaistaa tietosuojaa koskevaa sääntelyä, jotta voidaan vastata teknologian kehitykseen ja globalisaatioon liittyviin henkilötietojen suojaa koskeviin haasteisiin sekä lisätä henkilötietojen käsittelyn avoimuutta ja läpinäkyvyyttä sekä vahvistaa rekisteröityjen oikeuksia valvoa henkilötietojensa käsittelyä.

UUSIEN TEKNOLOGIOIDEN ja niitä koskevien reunaehtojen ja rajoitteiden ymmärtäminen ja soveltaminen edellyttää uudenkaltaista osaamista. Valtionhallinnossa tehdyssä ”Digitalisaation vaatimat osaamiset valtiolla” -kyselyn tulosten perusteella tulevaisuudessa kaikilta työntekijöiltä vaadittavaksi perusosaamiseksi kuuluvat muun muassa digitaalisten palvelujen ja työvälineiden käyttö sekä ymmärrys digitalisaation vaikutuksista omaan toimintaan ja toimintaympäristöön sekä riskienhallinta. Näiden osaamisvaatimusten yhden keskeisen perustan muodostaa ymmärrys tiedonhallintaa ja tietoteknologiaa koskevasta sääntelystä.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitos järjestää keväällä 2017 opintojakson tietoteknologiaoikeudesta (5311317 J: Tietoteknologiaoikeus, 5 op). Opintojakson tavoitteena on muodostaa osallistujille tuntemus tietoteknologiaoikeudesta ja tietohallintoa koskevasta sääntelystä sekä tietoteknologian käytöstä oikeudellisessa toiminnassa. Opintojaksolle ilmoittautumisaika umpeutuu helmikuun lopussa. Opintojakso on seminaarikurssi, jonka sisältö vaihtelee osallistujien mielenkiinnon mukaan. Tervetuloa!

Volatile relations: EU-Russia energy regulation

 

 

 

Moritz Wüstenberg, Junior Researcher, European Law

THE WORLD Trade Organization (WTO) is often seen as a curiosity generally associated with globalization. The WTO as we know it today has developed in its 70 year’s history from a provisionally applied interim agreement (the General Agreement on Tariffs and Trade or “GATT”) to become an independent organization, with nearly universal participation.

FOLLOWING ACCESSION to the WTO in 2012, Russia has been eager to take its energy related grievances with the EU to be adjudicated at the WTO. Whilst transit has become a lesser problem in recent years, partly due to the direct connection from Russia to Germany via the Nord Stream 1 pipeline (Nord Stream 2 is on its way, see previous blog by K. Talus), the internal market liberalization of the EU has had effects on the European investments of Russia´s export monopoly Gazprom.

THE CASE directly related to energy regulation brought by Russia to the Dispute Settlement Body (case DS476, Certain Measures Relating to the Energy Sector) of the WTO alleges, inter alia, that Russian goods and services are treated less favourably than third countries and less favourably than other EU goods and services (in violation of the Most Favoured Nation obligation and National Treatment obligation of the EU, respectively). The alleged violations are mainly related to limitations in access to infrastructure, including pipelines that connect Nordstream 1 to the wider European gas network, owned by Gazprom.

TWO OTHER cases brought by Russia against the EU (cases DS474 and DS494) are also related to energy, albeit indirectly. In anti-dumping determinations against energy intensive goods (in this case, steel from Russia), EU rules make it possible to replace the actual energy costs producers pay in Russia by a cost that is adjusted to reflect “market” prices. In effect this means that the anti-dumping margin paid on steel imports to the EU become higher.

THE REGULATION of energy trade between the EU and Russia is vital for the EU to secure its energy supply and at the same time crucial for Russia, as some 50% of the federal budget is raised from the extraction and sale of energy goods. The disputes brought by Russia touch upon matters of trade that are sensitive due to their strategic nature, but are not regulated effectively by the rules of the WTO which were negotiated for more traditional areas of trade.

THE ENERGY Charter Treaty, which Russia abandoned in 2009, has detailed rules for energy trade and would be more effective in regulating this area of trade. Russia withdrew from provisional application of the Energy Charter Treaty following the gas crisis of 2006 and 2009. The gas crisis were caused by transit disputes and resulted in many eastern and central European countries being undersupplied during the winter. Central stated reasons for the final withdrawal from the ECT were related to failures in the regulation of transit. Whether Russia will join the ECT seems uncertain, even though efforts to develop the regulation of transit continue at the Energy Charter.

THE SHORTCOMINGS of the regulatory framework of the WTO for energy trade have been discussed at the WTO as well as in academia. It is generally understood that there are a number of areas, export prohibitions through cartels (e.g. OPEC) and transit rules being prominent examples, which the rules of the WTO do not address effectively. Numerous suggestions for amendment or addition of rules have been made, but the debate remains open.

A NEIGHBOURHOOD trading relationship, such as the one between the EU and Russia, can be regulated by a number of WTO rule compliant means. One option would be the conclusion of a Preferential Trade Agreement (PTA) to regulate energy trade between the EU and Russia. This would be a fairly straightforward option which, as long as it complied with WTO requirements (mainly the obligation not to raise tariffs or other barriers to trade in relation to other WTO members), could be negotiated bilaterally and would effectively remain outside the multilateral framework of the WTO.

PLURILATERAL AGREEMENTS (PA´s), binding to those members that accede to them, have previously been adopted within the framework of the WTO (Annex 4 agreements). The main difference in relation to PTA´s is that PA´s function within the framework of the WTO. There are a number of advantages to regulating through a PA as opposed to a PTA, one being direct access to the dispute settlement system of the WTO. The main difficulty in adopting a PA on energy would be the need to achieve consensus among the WTO membership to add such an agreement to Annex 4. In effect this means that consensus has to be obtained also from members who do not intend to join a PA and consequently do not have rights or obligations arising from it.

RE-REGULATING ENERGY trade between the EU and Russia may become necessary rather sooner or later. Even if a transition to renewable energies is on its way, natural gas will remain an important transition fuel until 2040 and later, even under the most ambitious climate targets. Russia has the world´s largest natural gas reserves and is connected by pipeline to the EU. Maintaining a well-regulated commercial relationship would therefore not only ensure energy security, but would also be advantageous to achieve climate policy targets.

 

Full articles on the above issues have been published recently as:

Moritz Wüstenberg, ´An Overview of the Dichotomy between EU Energy Market Liberalisation and the Multilateral Trading System: Case Review of WTO Case DS476 – Certain Measures Relating to the Energy Sector, International Trade Law & Regulation 22 (1) 2016

Moritz Wüstenberg, ´Reformation or Standstill? Re-Regulating Energy Trade between the EU and Russia, International Energy Law Review 34 (7) 2016

Reflections on Rhetoric: Discussing ‘Sustainable Development’ in Northern Regions at Arctic Circle Forum 2016

 

 

 

Dr. Sabaa A. Khan, Postdoctoral Researcher

THE FOURTH Arctic Circle Forum took place in Canada from 11 to 13 December 2016, hosted by the Government of Quebec. The Forum compliments the larger Arctic Circle Assembly held in Reykjavik, Iceland, each year. Its objective is to convene international stakeholders to consider specialized issues pertaining to Arctic cooperation. Earlier forums hosted in Alaska, Singapore and Greenland addressed shipping and ports, as well as economic development.

IN 2016, the Forum focused on Sustainable Development in Northern Regions: An Integrated and Partnership-based Approach and provided an opportunity for Quebec to share the Plan Nord. This is an ambitious mining, energy, forestry, wildlife and tourism development plan covering all of Quebec territory that lies north of the 49th degree of latitude. The Forum also included a special plenary session on Climate Change in Arctic and Northern Regions.

David Miller, President and CEO of WWF Canada draws attention to caribou survival in decline across Canada, at the Special Plenary Session on Climate Change.

 

THE FORUM’S opening session focused on what sustainable development means for the fragile northern regions of the globe. Philippe Couillard, Premier of Quebec, emphasized the importance of harnessing developmental opportunities in Quebec’s vast untapped forests and mineral reserves, while Ólafur Ragnar Grímsson, Arctic Circle Chairman and former President of Iceland, acknowledged a group of protesters outside the Forum and reminded that citizens had to be brought along in the process of sustainable development as central participants.

VITTUS QUJAUKITSOQ, Minister of Commerce, Employment, Trade, Energy and Foreign Affairs, Greenland addressed what is arguably the most important Arctic climate change issue: oil and gas exploration. Casting aside the issues of conservation and climate change, he expressed optimism for the US President-elect Donald Trump’s economic development plans in the Arctic region and stated his hope for a US Secretary of State appointment “with a comprehensive experience from the private sector.” In light of the subsequent nomination of Exxon Mobil’s chief executive Rex Tillerson as the US Secretary of State, Greenland’s desire for enhanced regional cooperation on Arctic oil and gas development may very well become a reality.

THIS STANDS in stark contrast to the Canadian and outgoing US Administration’s approach to sustainable development in the Arctic.  In fact, a week following the Arctic Circle Forum in Quebec, the US and Canada released a joint statement banning offshore oil and gas development in their respective Arctic waters. The US has imposed an indefinite ban on oil and gas leasing on the majority of US waters in the Chukchi and Beaufort Seas, while Canada imposed an indefinite ban on offshore oil and gas licensing in all Arctic Canadian waters, to be reviewed every five years through a lifecycle assessment based on climate and marine-science.

THE ISSUE of oil and gas development also arose in the Forum’s special plenary session on climate change. David Heurtel, Minister of Sustainable Development, Environment and the fight against Climate Change, Quebec, expressed the province’s desire to move away from drilling. David Miller, President and CEO, World Wildlife Fund, Canada, emphasized the clarity of climate change science on the importance of eliminating fossil fuel dependence and of embracing renewable energy industries that do not negatively impact conservation of flora and fauna, especially the protection of wildlife habitats. His Serene Highness Albert II, Prince of Monaco insisted upon the “irreplaceable” role of scientific knowledge as the only “solid and incontestable basis” for Arctic development. Addressing hydrocarbon exploration in particular, he noted that we could not hope but for a limitation of these activities.

WHILE CLEARLY demonstrating there is no consensus between Arctic nations on halting oil and gas exploration in the Arctic as a measure to respond to the urgency of climate change, the Forum made it clear that Arctic development will not be left to federal authorities and top-down processes. Overall, the salient and most widely embraced idea affirmed at the Arctic Circle Quebec Forum was that sustainable development of the Arctic region has to be a broadly inclusive and science-driven process duly integrating the knowledge and participation of local communities.

The ‘Clean Energy for All Europeans’ package – Analysing the Commission’s proposed approach to capacity mechanisms

 

 

 

Kaisa Huhta

Doctoral Researcher (kaisa.huhta@uef.fi)

IN NOVEMBER 2016, the European Commission published an extensive legislative proposal on energy. Known as ‘Clean Energy for All Europeanspackage, the proposal aims to address many of the challenges relating to structural changes the European energy markets have been experiencing during the past decades. These structural changes refer to a transition in which the centralized, fossil fuel-based and state-run energy markets are gradually merging into a competitive, single market where consumers play leading roles and electricity is increasingly produced from renewable sources.

IN THE context of the ongoing energy transition, EU Member States have become concerned about the long-term ability of the electricity markets to supply electricity to consumers. To address these resource adequacy concerns, Member States have introduced capacity mechanisms, which guarantee producers compensation simply for providing generation capacity (kW).

HOWEVER, IT is well-established that the ongoing, uncoordinated introduction of such mechanisms has distortive effects on EU decarbonisation efforts, cross-border trade, competition and EU-wide investment signals.

AMONG OTHER issues, the Commission’s recent proposal seeks to address the uncoordinated development of capacity mechanisms. The provisions concerning resource adequacy are mostly included in the proposal for a regulation on the internal market in electricity. The proposal would introduce three key changes in relation to capacity mechanisms:

FIRST, THE proposal seeks to strengthen the approach on which the EU internal market in electricity is founded: a free, competitive market, where prices are determined by demand and supply, will generate the appropriate investments in generation capacity and ensure security of supply. This market-based approach would be enforced through an obligation for Member States to eliminate any identified regulatory distortions that have caused or contributed to the resource adequacy concerns. In other words, the Commission’s proposal emphasizes that capacity mechanisms should be treated as an exception and never the rule.

SECOND, THE proposed legislation would establish common design principles for capacity mechanisms. These could be used in the event that the Member State is able to demonstrate that the market-based approach will not be able to ensure resource adequacy. The proposed principles emphasize the importance of proportionality and cooperation with neighbouring Member States.  They also include a maximum emissions threshold for capacity committing to a capacity mechanism. This threshold would effectively prevent the participation of coal-based capacity in a capacity mechanism.

THIRD, THE proposed legislation would establish an obligation for Member States to design capacity mechanisms in a way that allows the participation of foreign capacity providers. Further, Member States would not be allowed to restrict capacity located in their territory from participating in capacity mechanisms of other Member States. These requirements aim to ensure that the introduction of capacity mechanisms would not undermine the efficiencies achieved through the integration of electricity markets.

FROM THE point of view of capacity mechanisms, the substance and scope of the Commission’s proposal is largely in line with expectations. The proposed rules on capacity mechanisms reflect the Commission’s cautiousness and even reluctance to deviate from the market-based approach and risk further regulatory distortions. It is clear that the proposed rules would narrow the scope of situations in which it is acceptable for Member States to adopt capacity mechanisms. However, the proposed rules would not fully harmonize the introduction and design of capacity mechanisms. The intention is rather to establish a common threshold for the introduction of capacity mechanisms and to ensure that, if such interventions are introduced, their adverse effects on the internal market in electricity remain minimal.

A COORDINATED, European approach to capacity mechanisms is sorely needed. However, the proposal should be treated as the starting point for negotiations only and not as a final outcome of future legislation. This is because of two issues. Firstly, the proposal will not necessarily gain the support of all Member States. The proposed provisions would apply to both new and existing capacity mechanisms and would, therefore, require the adaptation or even removal of some capacity mechanisms. Secondly, the proposal has clearly been published in a hurry and is still in need of a thorough final revision. Both of these issues are likely to change the content of the proposed provisions before they can enter into force.

Sääntelydieetin laihat tulokset

 

 

 

Emmi Muhonen

Muhonen työskentelee lainsäädäntötutkimuksen nuorempana tutkijana oikeustieteiden laitoksella.

SUOMEN TÄMÄNHETKINEN säädöspolitiikka perustuu pitkälti sääntelyn määrän ja siitä aiheutuvien kustannusten vähentämiseen. Viimeisin uudenvuodenlupaus on hillitä sääntelytaakkaa soveltamalla sääntelyuudistusten kalorinlaskentamallia (one in, one out), jossa yhdestä uudesta lakiesityksestä tulee purkaa yksi vanha. Pitkään jatkunut sääntelykustannusten nousu halutaan pysäyttää. Vuosien saatossa sääntelytaakkaa onkin pyritty keventämään lukuisten peräkkäisten paremman sääntelyn nimeen vannovien sääntelydieettien muodossa. Pikadieettien sijaan sääntelytaakkaa kevennettäessä tulisi kuitenkin keskittyä kokonaisvaltaiseen, pitkäjänteiseen sääntelykehyksen kehittämiseen, joka huomioi sääntelyn koostumuksen.

VILLITYS EI ole uusi. Norminpurku sekä ihanteellisen sääntelykehyksen tavoite on levinnyt fitness- ja hyvinvointibuumien lailla ympäri maailmaa. Norminpurun askelkuvioita harjoiteltiin Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin johdolla jo 1980-luvulla, kun sääntelyä purettiin voimakkaasti yrityksille aiheutuvien sääntelykustannusten vuoksi. 90-luvulla poljettiin ahkerasti yrityksille koituvien sääntelykustannusten kuntopyörää – tai muodikasta oli ainakin hankkia oma toimenpideohjelma valtion säädöspolitiikkaa koristamaan. 2000-luvulla Euroopan unionin jäsenvaltioita kannustettiin joukolla mahtipontisiin kevennystavoitteisiin, kun yrityksille koituvaa hallinnollista taakkaa päätettiin kerralla vähentää neljänneksellä. Haettaessa sääntelyltä vähintäänkin crossfiturheilijan suorituskykyä, keskustelu on 2010-luvulla siirtynyt yrityksille koituvista sääntelykustannuksista sääntelyn aiheuttamiin kustannuksiin kokonaisuudessaan. Sääntelyfitnesstä harrastetaan myös komission tasolla, kun EU-lainsäädännön keventäminen jatkuu REFIT (Regulatory Fitness and Performance) -ohjelman avulla.

LUKUISISTA KUNTOKUUREISTA huolimatta asetetut tavoitteet näyttävät jääneen kauas, eikä odotettuja tuloksia tunnu syntyvän. Lainvalmistelijat ja päätöksentekijät vetoavat kiireeseen ja riittämättömiin resursseihin. Motivaatiota haetaan ihanteista, jotka luovat kuvaa virheettömästä, rationaalisesti valmistellusta lainsäädännöstä. Ihanteiden mukainen lainsäädäntö toimii ketterästi, luoden samalla mahdollisuuksia markkinoille ja kansalaisten arkea helpottaen. Odotusten mukaan samalla on oltava riittävän vahva antamaan suojaa heikommalle sekä riittävän nopea mukautumaan teknologian kehitykseen. Paineita luovat myös todellisuutta ihanteita vasten peilaava tutkijayhteisö ja media, jotka muistuttavat jatkuvasti nykytilanteen ja -toimien riittämättömyydestä.

TODELLINEN MUUTOS on mahdollista vain toimintakulttuurin muutoksen ja laadullisesti paremman sääntelyn myötä. Äärimmilleen vietyjen ihanteiden ja nopeasti näkyvien tulosten tavoittelun sijaan säädöspolitiikassa olisikin hyvä keskittyä toimenpiteiden jatkuvuuteen ja systemaattisuuteen työryhmien ja hallituskausien yli. On huolestuttavaa, että tavoitteet kopioidaan säädöspolitiikan pioneereilta ilman omien tarpeiden ja toimintaympäristön huomioimista. Samoin velvoitteiden ja sääntelyn karsiminen puutteellisten vaikutusarviointien perusteella voivat johtaa epätoivottuihin vaikutuksiin ja sääntelyhäiriöihin. Järkevien kevennystavoitteiden asettaminen tulisikin aloittaa kansallisen sääntely-ympäristön huolellisesta kuntokartoituksesta. Tämän jälkeen sujuvoittamistoimet on helpompi mitoittaa, sillä sääntelykustannusten euromääräänkään ei ole yksin tuijottaminen; toimiva sääntely voi vaatia toisaalla turhan byrokratian karsimista ja toisaalla entistä vahvempia velvoitteita.

Digitaalinen historiatieto säilyy jälkeesi – mutta kuka sitä hallinnoi?

 

 

 

Denis Galkin, Tomi Voutilainen

Galkin on projektitutkija ja Voutilainen julkisoikeuden professori (erityisesti sähköinen hallinto ja informaatio-oikeus) Itä-Suomen yliopistossa.

KÄYTÄMME SÄHKÖPOSTIA, pikaviestipalveluita ja sosiaalisen median palveluita päivittäin. Tietoverkon käytöstä syntyy jokaiseen meistä yhdistettävissä olevia henkilötietoja, joiden käsittely on suojattu tietosuojalainsäädännössä. Tietosuojaan liittyvät kysymykset kattavat kaiken tietoverkossa tapahtuvan tietojenkäsittelyn: Euroopan unionin tuomioistuimen tuoreessa ratkaisussa (C-582/14, 19.10.2016) dynaamisen IP-osoitteenkin katsottiin voivan täyttää henkilötiedon määritelmän.

SE, MITÄ teemme tietoverkossa, on osa digitaalista historiatietoamme. Viime vuosien aikana on tehty erilaisia aloitteita digitaalisen historiatietomme säilyttämiseksi tulevaisuuden tarpeita varten erillisissä digitaalisen tiedon tallennuspalveluissa. Tietojemme tallentamiseen ja hyödyntämiseen liittyy yksityiselämän suojaa koskevia perusoikeuskysymyksiä: miten tällaisissa palveluissa toteutetaan henkilötietojen, luottamuksellisen viestinnän ja omaisuuden suoja? Tietoa kertyy paitsi meistä itsestämme, mutta myös viestintämme muista osapuolista: sukulaisista, työkavereista, ystävistä ja asiakkaista.

HISTORIATIETOJEN SÄILYTYSTARPEET ovat lähtökohtaisesti omiamme, mutta niille voi syntyä myös muita käyttötarpeita esimerkiksi tutkimustarkoituksessa. Lähetetyt ja vastaanotetut digitaaliset viestit osoittautuvat ulkopuolisesta tutkijasta mielenkiintoiseksi, jos viestien lähettäjä tai vastaanottaja on ammattinsa puolesta kiinnostava henkilö: esimerkiksi taiteilijoiden ja poliittisten päättäjien kirjeenvaihto on aina ollut perinteisessä, paperisessa muodossaankin tutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Niin ikään toimittajien ammatissa kertyy tietoaineistoa, josta voi olla iloa media- tai historiantutkijoille. Myös tutkijoille itselleen voi syntyä merkittäviä digitaalisia tietoaineistoja tutkimuksen tekemisen yhteydessä, jotka vuorostaan kiinnostavat muita tutkijoita.

TYYPILLISESTI ULKOPUOLISTEN mielenkiinto kasvaa syntyneeseen historiatietoon, kun viestin lähettäjä tai vastaanottaja kuolee. Suomalaisessa sääntelyssä ei ole selvää, millaisia mahdollisuuksia sivullisilla on digitaalisiin historiatietoihin tai missä asemassa kuolleen henkilön perilliset ovat digitaalisen jäämistön suhteen. Digitaaliseen jäämistövarallisuuteen liittyviä kysymyksiä selvitettiin muutama vuosi sitten, mutta mitään näkyviä kestävällä pohjalla olevia toimenpiteitä selvityksen pohjalta ei ole tehty, ainoastaan Viestintäviraston tulkinnanvarainen kirje teleyrityksille, joka sekään ei varsinaisesti perustunut selvityksen tuloksiin.

VAINAJAN ELINAIKANA syntyneiden viestintätietojen luottamuksellisuudesta on käyty jonkin verran keskustelua valiokunnissa tietoyhteiskuntakaaren (221/2013) eduskuntakäsittelyn yhteydessä (PeVL 18/2014 vp ja LiVM 10/2014 vp). Valiokunnissa kritisoitiin tietoyhteiskuntaakaaren hallituksen esitystä, jonka mukaan vainajan perillisten on katsottu tulevan yleisseuraannon perusteella vainajan henkilökohtaisten sähköisten viestien osalta viestinnän osapuoliksi vainajan sijaan. Perustuslakivaliokunta totesikin, että olennaista on, että vainajan viestintää koskevalla sääntelyllä saattaa olla vaikutuksia myös muiden henkilöiden yksityiselämän ja luottamuksellisen viestin salaisuuden suojan kannalta. Valiokunta piti perusteltuna, että tätä kysymystä selvitetään jatkossa erikseen osana asian jäämistöoikeudelliset erityispiirteet huomioon ottavaa kokonaisarviointia. Liikenne- ja viestintävaliokunta tyytyi puolestaan mietinnössään (LiVM 10/2014 vp) kannustamaan henkilön sähköisessä muodossa olevan omaisuuden oikeudellisen aseman selvittämiseen nykyisen oikeustilan selkeyttämiseksi. Parlamentaarisesta kannustuksesta huolimatta lainvalmistelusta vastaavat ministeriöt eivät ole saaneet näkyviä tuloksia aikaan, vaikka digitalisaatio on nykyisenkin hallituksen yksi kärkihankkeista.

KÄYTTÄESSÄMME ERILAISIA palveluita meidän tulisi aina varmistaa, mihin keräämiämme tietoja käytetään, kenellä on oikeus käyttää keräämiämme tietoja ja miten tiedoille käy, jos palvelun tuottaminen loppuu tai käyttäjä haluaa lopettaa palvelun käytön. Verkkopalveluiden käyttö perustuu usein joko käyttöehtoihin tai sopimuksiin. Käyttäjän on muistettava, että hän on sitoutunut noudattamaan ehtoja – tietämättömyyteen ei voi myöhemmin vedota. Samanaikaisesti palveluntarjoajalle ehdot toimivat väylänä kertoa käyttäjälle palvelun toiminnasta. Käyttöehdoilla palveluntarjoaja ei voi kuitenkaan toteuttaa laissa säädettyä velvollisuuttaan informoida käyttäjää tämän lainmukaisista oikeuksista.

KÄYTTÄJÄN TULEE lisäksi aina varmistaa, onko hänellä oikeus kerätä ja tallentaa tietoja toisista henkilöistä ja julkistaa niitä. Rajoittavatko myös tekijänoikeudet tietojen keräämistä ja hyödyntämistä tietoverkossa? Erityisesti taloudelliselta tai historialliselta arvoltaan merkityksellisten tai arkaluonteisten tietoaineistojen osalta kannattaa myös selvittää, miten niitä pääsee käsittelemään erilaisissa tiedontallennuspalveluissa sen jälkeen, kun käyttäjä kuolee, ja toisaalta, voiko käyttäjä estää esimerkiksi arkaluonteisten tietojen luovuttamisen palvelusta hänen omaisilleen kuolemansa jälkeen.

KEHITETTÄESSÄ YHTEISKUNTAAMME digitaalisten palveluiden varaan on oikeudellisen sääntelyn pysyttävä mukana kehityksessä. Tulkinnanvarainen tai vanhentunut sääntely voi johtaa siihen, että erilaisia palveluinnovaatioita ei voida toteuttaa. Toisaalta kehitystyössä on huomioitava perusoikeuksien toteuttaminen, vaikka sääntelyä kehitettäisiinkin digitalisaatiota ajopuuna käyttämällä.

Kirjoittajat ovat laatineet selvityksen Mikkelin ammattikorkeakoulun Digitalia-hankkeelle Kansalaisarkistoon liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista.

Nord Stream 2 and EU Energy Law

Kim Talus
Professor of European Economic and Energy Law

 

 

THE NORD Stream 2 project and its predecessor Nord Stream 1 are well-known international pipeline projects. Nord Stream 2 will, when completed, bring gas from Russia to Germany and the offshore section of the pipeline will extend over around 1200 kilometers across the seabed of the Baltic Sea. The route will largely follow that of Nord Stream 1 that become operational in 2011 (first stream) and 2012 (second stream). The 8 billion euro’s pipeline is expected to be operational at 2020.

WITHIN THE EU, the pipeline will cross the exclusive economic zones (EEZ) of Finland and Sweden as well as the EEZ and territorial waters of Denmark and Germany. For Finland, this means that the project requires certain permits and consents from the Finnish authorities. These include the following: (1) a consent pursuant to the Act on the Exclusive Economic Zone of Finland (1058/2004), and (2) a water permit pursuant to the Water Act (578/2011). Furthermore, an environmental impact assessment pursuant to the Environmental Impact Assessment Act (468/1994) must also be carried out.

IN 2015, the Finnish Ministry for Foreign Affaires made a note that Energy Union and Commission interpretation of energy security aspects of the pipeline would somehow be relevant for Finnish permitting process. This is an interesting but incorrect claim.

FIRST, AS a forthcoming study examining the applicability of the EU Third Energy Package, adopted in 2009, to Nord Stream 2 will conclude, the rules laid down in the Third Energy Package, cannot be applied to Nord Stream 2. There are a number of different arguments that support this finding. These include (1) the intent of the EU legislator, (2) the actual content and wording of the law, and (3) current Member State and EU level practice in relation to past and future pipelines.

SECOND, THE jurisdiction of a coastal State is limited by UNCLOS (United Nations Convention on the Law of the Sea). The Finnish EEZ is governed domestically by the Act on the Exclusive Economic Zone of Finland (1058/2004) (hereinafter the ‘Finnish EEZ Act’). Chapter 2 of the Finnish EEZ Act contains a list of Finnish laws that apply to the EEZ. This list does not include the Finnish Natural Gas Market Act (508/2000), which is therefore not applicable in the Finnish EEZ. Since this Act transposes the Gas Market Directive into Finnish law, it follows that the Gas Market Directive does not apply to pipeline projects within the Finnish EEZ. The situation seems to be similar under the Swedish EEZ Act (Lag (1992:1140) om Sveriges ekonomiska zon): the Swedish Natural Gas Act (Naturgaslag (2005:403) is not applicable in the Swedish EEZ. For Denmark, due to the existence of an upstream natural gas sector, the situation is not identical. However, the Danish Natural Gas Supply Act (Lov om naturgasforsyning, which implements relevant parts of TEP into the Danish legal system) provides that transmission networks in the territorial sea or the EEZ that are not connected to the Danish natural gas system are explicitly excluded from the scope of the Act.

(The full article will be published as Kim Talus, ‘Application of EU energy and certain national laws of Baltic Sea countries to Nord Stream 2 pipeline project’, Journal of World Energy Law & Business 10 (2017) 1), in February 2017.)

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.

Yksikätinen juristi

Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella ja päätti juuri työnsä hallinnon suunnittelijana Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymässä.

ANNOIN TAANNOIN eräässä sairaanhoitopiirin kokouksessa niin kutsutun juristin vastauksen erääseen oikeudelliseen kysymykseen: vastaus sisälsi liudan sillä hetkellä mieleeni juolahtaneita, lainsäädännön näkökulmasta hyväksyttäviä ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja. Varsinaisen substanssin arvioinnin ja eri toimintamallien välisen puntaroinnin jätin suosiolla itseäni viisaammille ja kokeneemmille. Pitkän uran lääkärinä tehnyt, sittemmin hallinnollisiin tehtäviin siirtynyt viranhaltija pudisteli esitykseni jälkeen päätään ja päivitteli nauraen muulle kokousväelle: ”Oletteko koskaan nähneet yksikätistä juristia? Tuokaa minulle sellainen – nämä muut eivät koskaan kerro suoraan parasta vaihtoehtoa, vaan toteavat aina ensimmäisen jälkeen, että ’on the other hand’!”

OLKOONKIN, ETTÄ viranhaltija vitsaili melko ronskisti vammaisuudella, oli hän oikeassa varsinaisessa asiassaan: se on onnekas, joka pyydystää tiimiinsä lainoppineen, jonka vastaus mahtuu mukavasti yhdelle kämmenelle. Tässä onnistuakseen juristin on opeteltava seisomaan leveässä haara-asennossa – toinen jalka substanssissa, toinen juridiikassa.

JOTKIN OIKEUDENALAT ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin liittyvissä työtehtävissä juristi voi toimia verraten autonomisesti: esimerkiksi perinnön jakamiseen tai työsuhteisiin liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on useimmiten mahdollista löytää vastaus oikeudellisen koulutuksen, lainopin menetelmien ja tavanomaisen elämänkokemuksen avulla. Sen sijaan esimerkiksi mielenterveyslain (1116/1990) mukaiset, tahdonvastaiseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat kiusallisen monimutkainen juridis-lääketieteellinen kokonaisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii joko juristin tai lääkärin saumatonta yhteistyötä taikka yhden ihmisen laajaa osaamista molemmilta tieteenaloilta. Myös esimerkiksi monissa ympäristöoikeuteen liittyvissä kysymyksissä on iloa vaikkapa ympäristö-, metsä- tai luonnontieteellisestä osaamisesta.

ON THE other hand, moni ystäväni on ansiokkaasti puolustanut näkemystä, jonka mukaan juristin roolina on olla organisaatiossaan hieman ulkopuolinen, oikeusjärjestelmän terveiset työhön tuova mahdollistaja, jonka tehtävänä on kertoa muille, mikä onnistuu ja mikä ei. Voiko tästä näkökulmasta ”liiallinen” substanssiosaaminen jopa vaarantaa juristin objektiivisuutta tai vaikeuttaa luovaa juridista ajattelua? Onko yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä kouluttaa ihmisestä ensin jonkin aivan toisen alan asiantuntija, jotta hänestä voidaan myöhemmin kouluttaa alan oikeudellisten kysymysten parissa painiva asiantuntija? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta: jokaisen työyhteisön – oli se sitten julkinen tai yksityinen – on itse määriteltävä se oikeudellisen osaamisen taso, jolla se pystyy parhaiten huolehtimaan velvollisuuksiensa noudattamisesta, toteuttamaan asiakkaidensa oikeuksia ja varautumaan oikeudellisiin riskeihin. Tarvitaanko organisaatiossa erillisiä lakimiehiä, ostetaanko oikeudelliset palvelut lakiasiain- tai asianajotoimistolta vai koulutetaanko työyhteisöön useampia oman alan juridiikkaan erikoistuneita työntekijöitä?

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitoksella suoritettavat HTK/HTM-tutkinnot vastaavat erinomaisesti esimerkiksi viimeisimpään tarpeeseen. Moni hakeutuu oikeudellisten perustutkinto- (korkeakoulututkinnon suorittaneen on mahdollista hakeutua suoraan maisterivaiheeseen) tai jatko-opintojen pariin taskussaan tutkinto ja runsaasti työkokemusta joltain aivan toiselta alalta. Pelkästään oikeustieteiden laitoksen työntekijöistä löytyy esimerkiksi entisiä tai nykyisiä – miten kukakin itsensä identifioi – sosionomeja, insinöörejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä, poliiseja, sosiologeja, ekonomeja, metsätieteilijöitä ja sirkustaiteilijoita.

TOINEN TIE työyhteisöjen oikeudellisen osaamisen turvaamiseen on oikeudellisen koulutuksen tarjoaminen myös muille kuin tuleville juristeille. Moneen tutkintoon kuuluu tai suositellaan sisällytettävän oman alan juridiikkaa: opettajille koulutusoikeutta, ekonomeille vero-oikeutta ja psykologeille oikeuspsykologiaa. Itä-Suomen yliopisto on vastikään myöntänyt oikeustieteiden laitokselle kehittämisrahaa terveydenhuolto-oikeuden opetuksen kehittämiseen. Viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetyn terveydenhuolto-oikeuden kurssin haastavuus ja rikkaus syntyy useista eri koulutusohjelmista tulevien opiskelijoiden tarpeiden ja osaamisen huomioimisesta ja yhteensovittamisesta. Kurssilla istuu tulevien juristien lisäksi tulevia lääkäreitä, farmaseutteja, proviisoreja ja sosiaalityöntekijöitä. Organisaation oma lakimieskin pääsee kunnolla työnsä syrjään vasta, kun myös muut ymmärtävät työnsä oikeudelliset ulottuvuudet ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.

E-waste Realities and Legal Utopias: Labourers Lost in Translation

Sabaa A. Khan

Postdoctoral researcher, International Environmental Law, PhD

 

“Does the law exist for the purpose of furthering the ambitions of those who have sworn to uphold the law, or is it seriously to be considered as a moral, unifying force, the health and strength of a nation?” James Baldwin. No Name in the Street. 1972.

THE MASSIVE amount of electronic waste that is produced from the global use of digitized commodities is one of the most pressing social and environmental challenges of the 21st century. Global flows of e-waste are particularly problematic for the many developing countries where informal, dangerous e-waste recycling work has proliferated. While providing a poverty alleviation strategy for some of the most marginalized communities in countries such as Ghana and India, informal e-waste recycling work is dangerous, presenting substantial risks to human and environmental health.

Dismantling and smelting at Agbogbloshie. Photo: Sabaa A. Khan

REGULATORY RESPONSES to curtail the pollution emanating from these informal ‘urban mining’ industries are on the rise but the economic and social prospects they carry for informal waste workers are uncertain.

WASTE GOVERNANCE regimes can be entirely ineffective when designed without meaningful consideration of the socioeconomic realities of e-waste recycling. This is evidenced by India’s e-waste law adopted in 2012, despite international human rights concerns linked to its negative impact on the 80,000 people working in India’s informal e-waste recycling sector and their families.

REGRETTABLY IT seems Ghana is pursuing a similar, highly exclusionary legal path.  A look at Ghana’s newly adopted Hazardous and Electronic Waste Control Management Bill (2016) reveals that this ‘sustainable’ e-waste regime lacks any coherent linkage to the existing waste management system, in which 95% of the e-waste generated is collected by the informal sector.

Agbogbloshie e-waste worksite. Photo: Sabaa A. Khan

IN GENERAL, the legal framework maintains the informal e-waste sector in invisible and insecure arrangements along the e-waste value chain. It establishes a State-led e-waste collection and recycling system that is totally delinked from the current reality of the e-waste chain in which e-waste generating households and businesses sell e-waste to informal sector collectors.

EXISTING SOCIAL arrangements surrounding e-waste that involve exchanges between formal and informal actors on local and transnational scales are buried underneath this new, top-down, state-centered legal vision for the social and economic ordering of e-waste management. Rather than incentivizing manufacturers and importers to develop efficient closed-loop systems and foster sustainable relationships with informal waste collectors, the legislation gives the government immense discretion and control over e-waste management. It advocates a state-managed chain from collection to processing, providing no clarity on potential opportunities for the legal recognition of small-scale informal collectors who currently dominate the system.

GHANA’S NEW e-waste law appears to create an imaginary space in which the informal sector simply does not exist. Moreover, it is a space under the strict command of governmental authorities who are empowered to order the “sealing up” of any “area, site or premises” suspected to be a place for hazardous waste disposal. Law enforcement officers are also granted a “power of search, seizure and arrest” over any person or place suspected of keeping or transporting hazardous wastes. Spaces that fall under the scope of these governmental powers include vehicles, lagoons, ponds, landfills, buildings, structures, storage containers and ditches. Evidently, this vaguely configured broad authority further legitimizes the persecution of informal waste collectors who are already subject to constant harassment, hostility and seizure by municipal authorities.

THE NEWLY adopted legislation reflects the State’s distorted vision of what constitutes the e-waste economy. It is entirely removed from the spatial reality of actual e-waste flows and is likely to further drive the informal sector into places of invisibility that are characterized by environmental and social risk. Hence, law as embodied within the new e-waste legislation presents new threats to the livelihood of informal workers, rather than clarifying their engagement as stakeholders in a sustainable e-waste economy.

95 percent of e-waste is collected by the informal sector. Photo: Sabaa A. Khan

IN ESSENCE, the laws of e-waste, at all scales, have originated from an artificial perspective of what constitutes sustainable waste governance, and have thus fostered the invisibility and precarious growth of the informal workforce.

AS TO international environmental law, the evolving dynamics of the Basel Convention show that the Convention works together with the international trade regime to legitimize the e-waste trade.  It does so by retaining its primary focus on removing barriers on transnational movements of used e-products. Global objectives in relation to human health protection remain mostly symbolic and unactionable, trapping the social and labour hardships of the global waste economy within the realm of national sovereignty. The possibility for certain transnational actors to play a role in international waste trading without engaging any form of accountability, and sometimes even preserving their anonymity, inevitably expands opportunities for transnational environmental crime in the global e-waste value chain and facilitates the proliferation of exploitative working conditions within the informal economy.

GHANA HAS certainly taken a critical step forward in introducing national e-waste legislation. However, the social and environmental success of the new law is far from imminent and will entirely depend on how inclusively the new regime will be operationalized with respect to the most marginalized social groups whose livelihoods have come to depend on their participation in the urban waste economy.

This post has also been published at CCEEL Blog at CCEEL website.