Oikeustieteet, UEF Law School, Author at OIKEUTTA KOHTUUDELLA – THE BLOG OF UEF LAW SCHOOL

16/12/201516/12/2015

Pariisin historiallinen ilmastosopimus

Kati Kulovesi

Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden professori Itä-Suomen yliopistossa.

Pariisin ilmastokonferenssi päättyi lauantai-iltana 12.12.2015 riemukkaissa tunnelmissa uuden, maailmanlaajuisen ilmastosopimuksen hyväksymiseen. Pariisin sopimus on historiallinen saavutus ja merkittävin kansainvälinen sopimus sitten 90-luvun. Se sisältää monta vaikeaa poliittista kompromissia 195 maan kesken. Sopimus on tärkeä, pitkään odotettu osoitus kansainvälisen yhteisön kyvystä puhaltaa yhteen hiileen vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

ODOTETTUA KUNNIANHIMOISEMMAT TAVOITTEET

Pariisin sopimus on tavoitteiltaan osin jopa kunnianhimoisempi kuin etukäteen uskallettiin odottaa. Kööpenhaminassa vuonna 2009 sovittu kahden asteen tavoite on nyt ensimmäistä kertaa sisällytetty oikeudellisesti sitovaan sopimukseen. Vastoin odotuksia, sopimustekstistä löytyy myös maininta tavoitteesta rajoittaa maapallon keskimääräinen lämpötilan nousu 1,5 asteeseen.

Tavoitteiden saavuttamiseksi sopimuksen osapuolet pyrkivät kääntämään maailman kasvihuonekaasupäästöt laskuun "niin pian kuin mahdollista" sekä saavuttamaan tasapainon ihmisen toimista johtuvien kasvihuonekaasupäästöjen ja niitä sitovien hiilinielujen välillä kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolla.

Suomi on yhdessä muiden EU-maiden kanssa ennen Pariisia ilmoittanut vähentävänsä EU-maiden keskuudessa päästöjä 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Euroopan unionin on tarkoitus määritellä Suomen ja muiden jäsenmaiden maakohtaiset tavoitteet päästökaupan ulkopuolisille sektoreille vuoden 2016 aikana. Päästökauppasektoria ja sille jaettavien päästöoikeuksien määrää käsitellään nykyiseen tapaan yhtenä, EU:n laajuisena kokonaisuutena.

Pariisin lopputuloksen valossa on selvää, että tulevina vuosikymmeninä EU:n ja Suomen on vähennettävä päästöjä vielä reilusti lisää.

KIOTON PÖYTÄKIRJAA VAHVEMPI – KAIKKI MUKAAN PÄÄSTÖTALKOISIIN

Toinen historiallinen saavutus on, että Pariisin sopimuksen alla kaikki maat osallistuvat päästöjen vähentämiseen. Kansainvälistä ilmastoyhteistyötä tähän saakka leimannut jyrkkä erottelu teollisuus- ja kehitysmaihin siirtyy uuden sopimuksen myötä historiaan. Vaikka eri maiden kohtelussa on edelleen eroja, myös kehitysmaat osallistuvat nyt päästötalkoisiin. Lisäksi Pariisin sopimus pyrkii vahvistamaan päästöjen raportointiin liittyvää järjestelmää myös kehitysmaiden osalta.

Tämä on tärkeä muutos. Nyt väistyvä, 90-luvun alussa luotu kahtiajaottelu ei kyennyt huomioimaan nopeaa talouskehitystä ja kasvihuonekaasupäästöjen merkittävää kasvua sellaisissa maissa kuten Kiina, Etelä-Afrikka, Intia ja Brasilia. Päästövähennysvelvoitteiden ulottaminen vain teollisuusmaihin oli tärkein syy siihen, että Yhdysvallat jättäytyi vuonna 1997 solmitun Kioton pöytäkirjan ulkopuolellelle.

KIOTON PÖYTÄKIRJAA HEIKOMPI – PÄÄSTÖVÄHENNYSTAVOITTEITA SÄÄNNELLÄÄN VÄLJEMMIN

Kaikkien maiden sitouttamisella päästötalkoisiin oli kuitenkin hintansa. Verrattaessa Pasiisin sopimusta Kioton pöytäkirjaan on selvää, että uuden sopimuksen järjestelmä on oikeudellisesti heikompi päästövähennysten osalta.

Pariisin sopimus edellyttää, että kaikki maat laativat kansalliset tavoitteet (nationally determined contributions) päästöjen vähentämiseksi ja ryhtyvät toimiin tavoitteiden toteuttamiseksi. Maiden päästötoimet merkitään YK:n ylläpitämään julkiseen rekisteriin. Maiden tulee kasvattaa kansallisten toimiensa kunnianhimoa viiden vuoden välein. Jokainen maa saa kuitenkin periaatteessa itse määritellä, paljonko vähentää päästöjä ja millaisin keinoin. Toisin kuin Kioton pöytäkirjan alla, määrälliset päästötavoitteet eivät tule oikeudellisesti sitoviksi eikä niiden noudattamatta jättämisestä seuraa sanktioita.

Toisaalta kokemus osoittaa, ettei sanktioihin perustuva sopimusjärjestelmä välttämättä toimi halutulla tavalla. Kanda nimittäin irtisanoutui Kioton pöytäkirjasta kesken sopimuskauden välttääkseen päästövelvoitteen rikkomista seuraavat sanktiot.

Pariisin sopimukseen otettu maavetoinen lähestymistapa oli erityisen tärkeä Yhdysvalloille, jonka tavoitteena on saattaa Pariisin sopimus voimaan presidentti Obaman allekirjoituksella ilman ilmastoskeptisen kongressin hyväksyntää. Jotta tämä olisi mahdollista, sopimuksen sisällön on oltava linjassa Yhdysvaltain perustuslain presidentin toimeenpanovaltaa koskevien säännösten kanssa.

Tarinan mukaan Pariisin historiallinen sopimus oli jopa vaarassa kaatua viime metreillä, kun lauantaina jaetussa sopimustekstissä käytettiin Yhdysvaltojen näkökulmasta liian sitovaa ilmaisua teollisuusmaiden päästövähennyksiin liittyen. Pariisin sopimus kuitenkin pelastui, kun tulenarkaa sanamuotoa onnistuttiin lieventämään sopimustekstiin tehtyjen teknisten korjausten yhteydessä.

PARIISISSA LUVATUT PÄÄSTÖVÄHENNYKSET EIVÄT RIITÄ SOPIMUKSEN TAVOITTEIDEN TOTEUTTAMISEEN

Vapaaehtoisuuteen perustuvan järjestelmän merkittävin heikkous on, että maiden yhteenlaskettujen päästövähennysten kunnianhimoa on vaikea kontrolloida. Nyt solmitulla sopimuksella ei pystytä ilman merkittäviä lisätoimia saavuttamaan kahden asteen tavoitetta, 1.5 asteen tavoitteesta puhumattakaan.

Suurin osa maailman maista ilmoitti YK:lle jo hyvissä ajoin ennen Pariisin kokousta aikeistaan vähentää päästöjä Pariisin sopimuksen alla. YK:n ympäristöohjelma on arvioinut, että näillä toimilla maapallon keskilämpötila nousee kuluvan vuosisadan loppuun mennessä 3–3,5 astetta.

Jo ennen launataina päättynyttä kokousta tiedettiin, ettei Pariisissa ole mahdollista saavuttaa kunnianhimoisempaa lopputulosta. Kansainväliselle ilmastoyhteistyölle tyypilliseen tapaan ongelma siirrettiin ratkaistavaksi tulevina vuosina käytävissä jatkoneuvotteluissa.

Neuvottelut päästövähennysten kunnianhimon nostamiseksi on määrä aloittaa vuonna 2018. Lisäksi Pariisin sopimus sisältää mm. EU:n ajaman menettelyn, jonka puitteissa sopimuksen toimeenpanoa arvioidaan viiden vuoden välein ja pyritään tätä kautta vaikuttamaan maiden seuraavien päästölupausten tasoon. Ensimmäisen arvioinnin on määrä tapahtua vuonna 2023.

KOKONAISVALTAINEN OTE ILMASTONMUUTOKSEEN

Erityisesti kehitysmaille oli tärkeää, että Pariisin sopimus käsittelee kaikkia ilmastoyhteistyön osa-alueita tasapuolisesti, eikä keskity vain ilmastonmuutoksen torjuntaan. Sopimuksessa onkin aiempaa tarkempia määräyksiä muun muassa ilmastonmuutoksen haitallisiin vaikutuksiin sopetumisesta, ilmastorahoituksesta ja teknologiasta.

Kehitysmaiden keskeisenä tavoitteena Pariisissa oli korottaa ilmastorahoituksen tasoa Kööpenhaminassa luvatusta 100 miljardista dollarista vuodessa. Tämänkin kysymyksen osalta Pariisin lopputulos jätti siisällön ratkaistavaksi tulevissa neuvoteluissa. Maiden tavoitteena on sopia määrän korottamisesta ennen vuotta 2025. Pariisin sopimus myös tarkentaa kehittyneiden maiden velvollisuutta raportoida kehittyville maille suoritettavasta ilmastorahoituksesta.

Ilmastonmuutoksen haitallisista vaikutuksista eniten kärsivien maiden kannalta suuri saavutus on, että Pariisin sopimus sisältää ensimmäistä kertaa määräyksiä ilmastovahingoista (niin kutsuttu ”loss and damage”). Aihe on ollut teollisuusmaille arkaluontoinen, sillä ne eivät missään tapauksessa halua joutua oikeustoimien kohteeksi ja ilmastovahinkojen maksumiehiksi. Pariisin sopimus lähestyykin aihetta kansainvälistä yhteistyötä korostaen ja oikeudelliset vastuukysymykset sivuttaen. Pariisin lopputulos käsittelee myös useita muita kysymyksiä liittyen muun muassa hiilinieluihin, trooppisen metsäkadon torjuntaan (REDD+) ja uusiin markkinamekanismeihin.

NEUVOTTELUT JATKUVAT

Edellä mainitut ja monet muut Pariisiin sopimuksen yksityiskohdat ja toimeenpanokysymyksen on jätetty tarkennettavaksi tulevissa neuvotteluissa, jota varten Pariisissa perustettiin uusi työryhmä (Ad Hoc Working Group on the Paris Agreement) valmistelemaan Pariisin sopimuksen voimaantuloa. Neuvottelut käynnistyvät jo ensi vuonna.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut jatkuvat myös Pariisin jälkeen täydellä agendalla. Pariisin konferenssi jää historiaan tärkeänä merkkipaaluna 90-luvun alussa alkaneella matkalla. Sen lopputulos vahvistaa kansainvälisen ilmastoyhteistyön puitteita luoden toivoa siitä, että käännekohta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan on vihdoin näköpiirissä.

03/12/2015

Kuka kouluttaisi lainvalmistelijoita?

Anssi Keinänen

Kirjoittaja on lainsäädäntötutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa

LAINVALMISTELUN LAATU on monenlaisen mielenkiinnon kohteena kaiken aikaa. Asia nousee median otsikoihin usein milloin mistäkin syystä. Tutkijat arvioivat valmistelun laatua mitä erilaisin tutkimusasetelmin ja -kysymyksin. Kansallakin tuntuu olevan asiasta omat vankat mielipiteensä.

TUTKIJOIDEN LUOMA kuva kotimaisen lainvalmistelun laadusta ei ole kovinkaan ruusuinen. Lainvalmisteluohjeiden vaatimuksia ei täytetä säädösvalmistelussa. Kansainvälisesti arvioiden häviämme lainvalmistelun laadussa Länsi-Euroopan maille kuin Suomen jalkapallomaajoukkue vastaaville maille. Esimerkiksi säädösehdotuksen vaikutusten arvioinnit ovat kaukana niistä vaatimuksista, mitä arvioinnille asetetaan. Epävarmuuksia, arviointimenetelmiä saati vaihtoehtoisten keinojen vaikutuksia ei tuoda esille arvioinneissa, vaikka näin pitäisi olla.

SYITÄ LAINVALMISTELUN puutteisiin on useita. Ensimmäiseksi katseet voi kohdistaa poliittiseen päätöksentekijään. Heillä on ensisijainen vastuu lainvalmistelun laadusta huolehtimisessa, koska he ovat siitä viime kädessä vastuussa äänestäjille. Ei ole kohtuutonta olettaa, että kansanedustajat todellisuudessa tietäisivät, mitä he ovat päättämässä lakeja säädettäessä. Tosiasiassa Suomessa poliittiset päätöksentekijät eivät ole vaatineet lainvalmistelun laadun parantamista eivätkä sitoutuneet lainvalmistelun laadun parantamiseen.

TOISEKSI SUOMESSA ei ole myöskään ministeriöiden ulkopuolista tahoa, joka arvioisi itsenäisesti lainvalmistelun laatua ja pystyisi luomaan osaltaan painetta ministeriöille lainvalmistelun laadun kehittämiselle.

KOLMANNEKSI LAINVALMISTELURESURSSIT ovat kotimaassa täysin riittämättömällä tasolla suhteessa lainvalmistelun määrään. Lainvalmistelijoille ei ole riittävästi aikaa paneutua huolelliseen lainvalmisteluun vaan aikataulukiireet ovat osasyynä sille, että hallituksen esitykset ovat laadultaan puutteellisia.

NELJÄS TEKIJÄ on sellainen, jossa yliopistojen olisi syytä katsoa peiliin. Suomessa ei ole koulutusohjelmaa, joka tukisi hyvin lainvalmisteluun liittyvissä tehtävissä (laajasti ymmärrettynä lainvalmistelijat, täytäntöönpanoviranomaiset, etujärjestöjen edustajat jne.) työskenteleviä. Perinteisesti ministeriön lainvalmistelijat ovat oikeustieteellisen koulutuksen läpikäyneitä. Voi kysyä, miten perinteinen oikeustieteellinen koulutus tulkinta ja systematisointi -lähestymistapoineen auttaa lainvalmistelijaa hahmottamaan vaihtoehtoisia sääntelykeinoja, arvioimaan säädösehdotuksen vaikutuksia, miettimään sidosryhmien kuulemista tai pohtimaan sääntelyn noudattamiseen liittyviä tekijöitä. Vastaus on melko selvä: huonosti.

ON YMMÄRRETTÄVÄÄ, että lainvalmisteluissa esiintyy puutteita, koska lainvalmistelijoiden koulutustausta ei tue parhaalla mahdollisella tavalla lainvalmistelutehtävissä toimimista. Lisäksi lainvalmisteluohjeet eivät pysty ohjeistamaan hyvin, miten esimerkiksi vaikutusten arviointeja pitäisi toteuttaa, miten arvioida sääntelyn noudattamista ja minkälaisilla tukitoimilla säädösten täytäntöönpanoa voitaisiin helpottaa. Nämä seikat kyllä pitäisi huomioida valmistelussa, mutta avoimeksi jää miten. Tämä tarkoittaa osaltaan sitä, että syyttävää sormea lainvalmistelun tasosta ei kannata suunnata yksittäiseen lainvalmistelijaan.

ONGELMIA VOIDAAN pyrkiä ratkaisemaan. Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella on pyritty vastaamaan osaltaan edellä mainittuihin työelämätarpeisiin. Laitoksella tarjotaan opetusta esimerkiksi lainsäädäntötutkimuksen ja oikeussosiologian perusteista, sääntelyteoriasta, lainvalmistelusta ja empiirisestä oikeustutkimuksesta. Uusimpana lisäyksenä kurssivalikoimaan on helmikuussa alkava viiden opintopisteen ”Lainsäädäntötutkimuksen erityiskysymykset (5311417 J)” -opintojakso. Näiden kurssien yhtenä keskeisenä teemana on sääntelyn tason parantaminen.

LAINSÄÄDÄNTÖTUTKIMUKSEN ERITYISKYSYMYKSET -opintojaksolla syvennytään kolmeen lainvalmisteluun keskeisesti liittyvään teema-alueeseen: nämä ovat sääntelyn noudattaminen, käyttäytymisen taloustieteen huomioiminen sääntelyssä sekä sääntelyhäiriöt.

SÄÄNTELYHÄIRIÖT OVAT yhteydessä julkisuudessa paljon puhuttuun sääntelyn sujuvoittamiseen. Sääntelyn laajat kehittämispyrkimykset entistä laadukkaammaksi ja toimivammaksi kokonaisuudeksi ovat samalla lisänneet huomion kiinnittymistä lainsäädännön ja lainvalmistelun puutteisiin ja epäkohtiin, joista osaa voidaan pitää myös sääntelyhäiriöinä. Yksi sääntelyhäiriön synnyttävä tekijä on se, ettei lainvalmistelussa paneuduta riittävän hyvin sääntelyn kohderyhmien käyttäytymisen selvittämiseen. Esimerkiksi lainvalmistelussa saatetaan tuudittautua siihen, että riittävän selkeiden ja ymmärrettävien pykälien nikkarointi takaa asian ymmärtämisen, eikä erityisiä implementoinnin tukitoimia sen enempää lain toimeenpanijoihin kuin sääntelyn kohderyhmiin tai muihin sidosryhmiin nähden tarvita. Puutteellinen säädösten implementointi voi johtaa osaltaan siihen, että sääntelyn kohdetahot eivät tunnista lainsäädännön vaatimuksia tai sosiaaliset normit eivät tue sääntelyn noudattamista, minkä vuoksi seurauksena saattaa olla puutteellinen sääntelyn noudattaminen ja epäonnistuminen lainsäädännön tavoitteiden saavuttamisessa.

OPINTOJAKSON SUORITETTUAAN opiskelijalle syntyy syvällisempi teoreettinen ymmärrys kurssilla käsitellyistä lainvalmisteluun ja sen toimeenpanoon liittyvistä osa-alueista. Kurssi laajentaa opiskelijan valmiuksia kehittää ja arvioida lainvalmisteluprosessia ja lain toimeenpanon toteuttamiskeinoja. Opintojakso koostuu kolmesta 4 tunnin luennosta sekä kunkin luennon jälkeen tehtävistä ryhmätöistä ja niiden palauteseminaareista (luennot 12 tuntia ja seminaarityöskentely 12 tuntia). Ennen luentokurssin alkamista opiskelijoiden on tutustuttava annettuun ennakkomateriaaliin. Ilmoittautuminen kurssille alkaa joulukuun ensimmäisenä päivänä.

20/11/201520/11/2015

Oikeustieteelliset yliopistojen asemointitilastoissa

Tapio Määttä

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen johtaja ja ympäristöoikeuden professori.

YLIOPISTOJEN VÄLISISTÄ rankingeista on tullut yhä näkyvämpi osa yliopistopolitiikkaa. Ne ovat monelta osin tunnetusti kyseenalaisia. Monen mielestä rankingeilla on lähinnä viihdearvoa. Tähänkin kirjoitukseen on syytä suhtautua samanlaisella kriittisellä asenteella kuin muihinkin yrityksiin sijoittaa yliopistoja tai niiden koulutusaloja johonkin järjestykseen.

OPETUS- JA kulttuuriministeriö on lähettänyt marraskuun alussa yliopistoille tietoa niiden alakohtaisesta asemoitumisesta verrattuna muihin yliopistoihin. Ministeriön saatteen mukaan ”aineiston toivotaan tukevan yliopistoja rakenteiden uudistamisessa.” Yliopistojen ja niiden koulutusalojen menestystä kuvaavina rankingeina tuoreisiin asemointitilastoihin on syytä suhtautua tavallistakin varauksellisemmin, koska asemointi perustuu vain yhden vuoden tilastopohjaan. Mielekkäämpää olisi vertailla yliopistojen profiileja eri koulutusaloilla esimerkiksi kolmen vuoden keskiarvojen perusteella samaan tapaan kuin yliopistojen rahoitusmallikin toimii.

YLIOPISTOJEN ASEMOINTITILASTOJEN perusteella voidaan edellä esitetyt varaukset muistaen arvioida, miten neljä oikeustieteellisen alan tutkintoja antavaa yliopistoa (Helsingin, Itä-Suomen, Lapin ja Turun yliopistot) ovat onnistuneet toiminnassaan oikeustieteellisellä alalla.

ASEMOINTITILASTO PERUSTUU vuoden 2014 julkaisuihin, tutkintoihin ja henkilötyövuosiin. Hakeneita koskevat indikaattorit perustuvat syksyllä 2015 alkaneen koulutuksen opiskelijavalintaan sekä vähintään 55 opintopistettä ja 1–14 opintopistettä suorittaneiden indikaattorit lukuvuoden 2014–2015 tietoihin.

OIKEUSTIETEELLISEN ALAN asemointitilastoissa ei ole mukana Åbo Akademi, koska siellä voi suorittaa vain alemman oikeustieteellisen tutkinnon. Oikeustieteellistä tutkimusta tehdään ja alan opetusta annetaan myös mm. kauppatieteellisen ja hallintotieteellisen koulutuksen osana useissa eri yliopistoissa. Näiden yksiköiden oikeustieteellinen tutkimus ei tule näkyviin ministeriön asemointitilastoissa oikeustieteellisen alan osana.

ASEMOINTITILASTOISSA KOULUTUSALOJA arvioidaan kymmenen eri indikaattorin perusteella. Oikeustieteelliset koulutusyksiköt on asetettu paremmuusjärjestykseen kunkin indikaattorin osalta tiedostossa, joka löytyy täältä.

Helsingin yliopisto on paras oikeustieteellinen viiden indikaattorin ja heikoin kahden indikaattorin perusteella.
Turun yliopisto on paras oikeustieteellinen kahden indikaattorin ja heikoin kolmen indikaattorin perusteella.
Itä-Suomen yliopisto on paras oikeustieteellinen kahden indikaattorin perusteella, eikä heikoin missään indikaattorissa.
Lapin yliopisto on paras oikeustieteellinen yhden indikaattorin ja heikoin kahden indikaattorin perusteella.

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON osalta vertailuasetelma jää vielä vajaaksi, koska oikeustieteellisen alan koulutus käynnistyi vasta syksyllä 2013. Vuonna 2014 ei vielä suoritettu yhtään oikeustieteellisen alan maisterintutkintoa, joten Itä-Suomen yliopisto jää ilman indikaattoriarvoa kolmessa kriteerissä.

ASEMOINTITILASTON PERUSTEELLA eri oikeustieteellisiä yksiköitä ei ole perusteltua yrittää asettaa yleisesti mihinkään ”paremmuusjärjestykseen”. Kaikki oikeustieteelliset ovat tehokkaita perustutkintojen tuottajia. 7 vuoden läpäisy (oikeustieteellisten keskiarvo 82,1 %) on selvästi kaikkien yliopistojen kaikkien alojen keskiarvoa (48,2 %) parempi.

EHKÄ JOSSAKIN määrin yllättävää on kuitenkin se, että oikeustieteellisissä vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus lukuvuonna 2014–2015 (31,9 %) oli lähes sama kuin kaikkien alojen keskiarvokin (32 %). Itä-Suomen yliopistossa vähintään 55 opintopistettä suorittaneiden osuus (52,1 %) oli selvästi muita oikeustieteellisiä suurempi.

JOS NELJÄÄ oikeustieteellistä koulutusyksikköä vertaa kaikkien yliopistojen kaikkien alojen keskiarvoihin, oikeustieteellinen ala menestyy valtakunnallisesti heikosti erityisesti kilpaillun tutkimusrahoituksen määrässä, tohtoritutkintojen tuottamisessa suhteessa IV portaan henkilötyövuosiin sekä ulkomaalaisten suorittamien tutkintojen osuudessa. Näissä indikaattoreissa neljän oikeustieteellisen koulutusyksikön profiilit myös eroavat toisistaan selvästi enemmän kuin perustutkintokoulutuksen indikaattoreissa.

Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot menestyivät kilpaillussa tutkimusrahoituksessa Lappia ja Turkua paremmin.
Ulkomaalaisten suorittamia tutkintoja oli selvästi eniten Helsingissä.

JUFO 2–3 julkaisut suhteutettuna opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrään jäävät valtakunnallisesti myös kaikkien alojen keskiarvosta, tosin julkaisutoiminnan osalta parhaissa oikeustieteellisissä (Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot) ei kovin merkittävästi.

YLLÄTTÄVÄÄ ALAN julkaisuperinne huomioiden ei ole se, että kansainvälisten yhteisjulkaisujen osuus kaikista tieteellisistä JUFO 1–3 julkaisuista jää oikeustieteellisellä alalla varsin vähäiseksi (10 %), kun kaikkien alojen keskiarvo on peräti 45 %. Tämän indikaattorin osalta Lapin yliopisto erottuu selvästi muista oikeustieteellisistä (34 %).

17/11/201518/11/2015

Mitä ajoneuvot ovat – oikeustiede kohtaa kielifilosofian

Maija Aalto-Heinilä

kirjoittaja on oikeusfilosofian lehtori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella

OIKEUS ON erinomainen kohde kielen ja merkityksen luonteesta kiinnostuneille tutkijoille – myös muille kuin juristeille. Oikeushan pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme sääntöjen avulla. Tämä edellyttää, että lainsäätäjä kommunikoi säännöt meille ja että me ymmärrämme ne – muutoin niitä on mahdotonta noudattaa. Kommunikaatiokatkoksilla ja väärinymmärryksillä voi olla kova hinta, sillä oikeussääntöjen rikkomiseen liittyy yleensä jokin sanktio. Kysymyksellä siitä, mistä sanat oikeastaan saavat merkityksensä ja mitä jonkin säännön ymmärtäminen tarkoittaa, on siis muutakin kuin puhtaan teoreettista relevanssia – se liittyy olennaisesti oikeusvarmuuden ja lainsoveltamisen ennakoitavuuden vaatimuksiin.

KLASSINEN ASIAA havainnollistava esimerkki on H.L.A. Hartin ja Lon Fullerin kiista siitä, mistä sääntö ”ei ajoneuvoja puistoon” saa merkityksensä. [1] Hart uskoi, että sanoilla on vakiintuneet ”ydinmerkitykset”, jotka kaikki kieltä hallitsevat tuntevat ja jotka yleensä on taltioitu sanakirjoihin. Jos joku esimerkiksi kaahaa puistossa henkilöautolla, lainsoveltajan ei tarvitse miettiä onko ajoneuvokieltoa rikottu – autot kuuluvat käsitteen ”ajoneuvo” ydinmerkitykseen ja sääntöä voi soveltaa tässä tapauksessa mekaanisesti, ilman harkintaa sen taustalla olevista tarkoituksista tai tavoitteista. Mutta entäpä jos joku tulee puistoon rullaluistimilla tai haluaa tuoda sinne jalustalla seisovan panssarivaunun sotaveteraanien muistoksi? Tällaisissa tapauksissa ei liikuta käsitteen merkityksen ytimessä vaan epämääräisellä reuna-alueella: Hartin mukaan lainsoveltajan täytyy vain päättää itse mihin hän vetää rajan ajoneuvojen ja ei-ajoneuvojen välille, mikä tietysti vähentää huomattavasti ratkaisujen ennakoitavuutta. Kieleen kuuluu väistämättä tietty määrä tällaista epämääräisyyttä, mutta onneksi suurin osa sääntöjen soveltamisista on ns. helppoja tapauksia eli sanojen merkityksen ydinalueella liikkuvia.

FULLER OLI toista mieltä. Hänen mukaansa sääntöjä pitää aina – helpoissakin tapauksissa – tulkita niiden taustalla olevan tarkoituksen kautta. Emme siis voi automaattisesti tietää, kattaako ”ajoneuvo” myös autot (saati sitten rullaluistimet tai panssarivaunumuistomerkit), ellemme tiedä mitä tarkoitusta varten ajoneuvot on haluttu kieltää puistoista. Jos kiellon tarkoitus on esimerkiksi vähentää ilmansaasteiden määrää puistossa, voisi esimerkiksi sähköautot sallia sinne aivan hyvin. (Esimerkki ei ole Fullerin.) Fuller ei siis uskonut sanojen pysyviin, kontekstista riippumattomiin ydinmerkityksiin, vaan ajatteli, että ymmärtäminen vaatii aina puhujan tai kirjoittajan tarkoituksen tuntemista.

SYYSKUUN LOPULLA Ruotsin Örebrossa järjestetyssä The 5th International Conference on Law, Language and Discourse –tapahtumassa [2] käsiteltiin oikeuden ja kielen suhdetta paitsi näistä, myös monista muista eri näkökulmista. Esitelmissä havainnollistettiin esimerkiksi sitä, miten saman oikeustapauksen voi saada näyttämään täysin erilaiselta riippuen tarinankerrontatekniikoista (muun muassa siitä, kenen näkökulmasta tapaus kuvataan ja missä järjestyksessä asiat esitetään) tai miten diskurssianalyysin avulla oikeustapausten perusteluista voidaan kaivaa eksplisiittisten normien lisäksi myös implisiittisiä normeja esimerkiksi siitä miten uhrin oletetaan käyttäytyvän.

KESKEISIMMÄKSI TEEMAKSI konferenssissa nousi kuitenkin monikielisyyden asettama haaste oikeusvarmuudelle, joka koskettaa etenkin meitä eurooppalaisia. EU:ssa on 24 virallista kieltä, joiden pitäisi olla tasa-arvoisia keskenään. Mutta entäpä jos eri kielissä maailma hahmottuu eri tavoilla? Kuten kuuluisassa oikeustapauksessa ”Fonden Marselisborg Lystbådehavn v. Skatteministeriet” ([2005]C-428/02) huomattiin, sana ”ajoneuvo” (vehicle) viittaa joissakin EU-kielissä kaikkiin mahdollisiin liikkumisvälineisiin, myös veneisiin, kun taas joissakin kielissä – kuten tanskassa – se tarkoittaa vain pyörillä kulkevia ajoneuvoja. Jos arvonlisäveron poikkeuksia säätelevää EU-direktiiviä lukee tanskaksi, voi verolta kuvitella välttyvänsä, mikäli harjoittaa veneiden säilytykseen liittyvää liiketoimintaa. Kyseisen direktiivin mukaan ajoneuvojen pysäköintiin liittyvä toiminta kuuluu ALV:n piiriin, mutta tanskaksi veneet eivät ole ajoneuvoja (köretöjer). Tanskalainen laituripaikkojen vuokraaja joutui kuitenkin maksamaan arvonlisäveroa, sillä Euroopan unionin tuomioistuin katsoi että direktiiviä ei pidä tulkita kirjaimellisesti tanskaksi, vaan pitää ottaa huomioon direktiivin erikieliset versiot ja tutkia sen taustalla olevaa yleistä tarkoitusta. Tällaisella tulkintatavalla saadaan köretöjer tarkoittamaan myös veneitä, olkoot tavalliset tanskankielen puhujat mitä mieltä tahansa. EU-oikeuden tulkinnassa fullerilaisuus on siis voittanut hartilaisuuden.

KUTEN TÄMÄ esimerkki osoittaa, ns. ”kiperissä” oikeustapauksissa on useimmiten kyse juuri siitä, mitä jokin keskeinen säädöksen sana tarkoittaa. Siitä puolestaan on lyhyt matka luisua yleiseen filosofiseen pohdintaan kielen ja merkityksen luonteesta. Itä-Suomen yliopistossa tällaiseen poikkitieteelliseen pohdintaan on hyvät mahdollisuudet: täällä oikeustieteilijät ja filosofit ovat samalla laitoksella ja yhteistyö käytännön substanssiosaajien ja nojatuolissa spekuloivien teoreetikoiden välillä sujuu mainiosti.

[1] Ks. Hart, “Positivism and the Separation of Law and Morals”, ja Fuller, “Positivism and Fidelity to Law: A Reply to Professor Hart” (Harvard Law Review, Vol. 71, No. 4 (Feb., 1958)).

[2] http://www.oru.se/English/Schools/School-of-Law-Psycology-and-Social-work/The-5th-International-Conference-on-Language-Law-and-Discourse/

15/10/201515/10/2015

Yhteiskuntatieteistä oikeustieteisiin

Outi Ratamäki

NELJÄ VUOTTA sosiologian opintoja, kahdeksan vuotta ympäristöpolitiikan opintoja ja tutkimusta, viisi vuotta Suomen ympäristökeskuksen tutkijana. Kaiken tämän jälkeen olen päätynyt oikeustieteiden laitokselle projektitutkijaksi. Miten sujuu oikeustiede yliopistossa? Riippuu siitä minkä roolin milloinkin valitsen. Olen koordinaattori, mutta samalla myös post doc -tutkija, opettaja ja perusopiskelija. Ja kohta ehkä myös jatko-opiskelija. Voisi luulla, että perusopiskelijan rooliin olisi helpointa hypätä, mutta ei se ihan niin mene. On vaikea luopua aiemmista tavoista tehdä töitä ja palata ikäänkuin takaisin opinnäytetyön tasolle. Tutkijana sen sijaan on helppo olla.

MUKAVINTA TÄSSÄ siirtymässä on ehkä ollut paluu yliopistoon: tuntuu, kuin palaisin kotiin. Toisaalta, en kuitenkaan ole kaivannut hajautettua päätösvaltaa. Edellisessä työpaikassa oli kaksi pomoa, lähempi ja ylempi, jotka päättivät kaiken. Nyt on monta proffaa, laitostasoa, tiedekuntatasoa ja yliopiston hallinnon tasoa. Joka tasolla joku haluaa päättää jostain. En aina tiedä, minne kumartaisin.

TIETEENALAN VAIHDOS hämmentää myös. Mielessäni pyörivät kahden viisaan naisen lausahdukset vuosien takaa: professori Leena Koski opetti meille uusille sosiologian opiskelijoille , ettei totuutta ole olemassa. Emerita Pirkko-Liisa Ahponen taas muistutti minua siitä, että sosiologit elävät käsitteissä. Molemmat toteamukset ovat pitkään luonnehtineet suhdettani tietoon ja tutkimukseen. Mutta mitä tekevät oikeustieteilijät? He sopivat. He sopivat, mikä on totta ja mitä jokin käsite tarkoittaa. Siitä tulee sääntö ja pyörittely jää vähemmälle. Tulkintaa tehdään, mutta faktoilla tuntuu olevan siinä iso rooli. Sosiologi ei usko faktojen olemassaoloon. Sen sijaan tulkinta ja tutkimustulokset syntyvät aineiston ja teorian välisestä vuoropuhelusta.

ENTÄ SITTEN ne menetelmät? Havaintojeni mukaan oikeustieteilijät ovat hieman epävarmoja kun puhutaan tutkimusmenetelmistä. Jako aineiston keruu- ja analyysimenetelmiin saa aikaan pitkiä katseita. Eroja tuntuu olevan myös suhteessa yliopiston ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Oikeustieteilijöiden suhde moniin yhteiskunnallisiin toimijoihin ja ilmiöihin on välittömämpi kuin monilla yhteiskuntatieteilijöillä. Johtunee siitä, että yhteiskuntatieteilijä usein ikään kuin vierailee yhteiskunnassa aineistonkeruumatkoillaan ja vie sitten aineiston mukaansa työhuoneelleen, jossa teoretisoi sen palasiksi tuottaakseen siitä jälleen jotain yhteiskunnallisesti järkevää. Usein tähän menee aika kauan aikaa: vähänkin teoreettisempien artikkelien julkaisuprosessi kestää helposti pari kolme vuotta. Teoretisointi ja kirjoittamiseen kuluva aika yleensä katkaisee toimivan tai ainakin välittömän jatkoyhteyden aineiston lähteeseen.

AINA KUN tuntuu, etten ole riittävän paljon oikeustieteilijä, koetan muistuttaa itseäni, ettei minun olekaan järkevää pyrkiä täysipäi(väi)seksi oikeustieteilijäksi. Mahdollisuuteni ja vahvuuteni on tulla yhteiskuntatieteilijäksi, jolla on osaamista myös oikeustieteissä. Myös se lohduttaa, että oikeustieteilijät käyvät itse keskustelua siitä, mitä oikeustiede on. Ehkä tällaista yhteiskuntatieteistä tupsahtanutta tutkijaa voi käyttää peilinä niissä pohdinnoissa. Itsetuntoindeksini tuntuu heilahtelevan sen mukaan, kenet satun käytävällä kohtaamaan. Kaikki on kuitenkin opiksi.

Kohtaamisiin siis!

21/09/2015

Yhteistutkimuksella lisäarvoa myös oikeustieteeseen

Anssi Keinänen – Miikka Vuorela

OIKEUSTIEDE ON perinteisesti ollut tieteenala, jonka piirissä tutkijat ja professorit kirjoittavat yksin. Toisin on esimerkiksi luonnontieteissä ja lääketieteessä, joissa yhdellä artikkelilla saattaa olla satoja, jopa tuhansia kirjoittajia. Suomalaisessa mittakaavassa tieteellisellä artikkelilla on usein kahdesta viiteen kirjoittajaa. Oikeustieteissä yhteistutkimus on kuitenkin vierasta. Yhtenä perustavana syynä lienee lainopillisen metodin luonne, jossa tutkija tekee loogisia johtopäätöksiä lakitekstistä.

JULKAISEMME MARRASKUUSSA Oikeus-lehdessä yhteistutkimuksen koskien kansalaisten kuulemista säädösvalmistelussa, jonka kirjoittamiseen on osallistunut kolme kirjoittajaa, allekirjoittaneet ja Juho Lehtoviita. Mutta millaista on oikeustieteellinen yhteistutkimus ja mitä se vaatii?

YHTEISEN KIRJOITTAMISEN tärkein sääntö on, että kaikkien tutkijoiden täytyy tuottaa tutkimukselle jotain konkreettista hyötyä. Jos kaikkien osallistujien panos on samanlainen, ei tutkimusta olisi tarvinnut tehdä ryhmässä, sillä yksinkin olisi saavuttanut saman lopputuloksen. Yhdessä ei siis kannata kirjoittaa vain, koska se on kivaa – vaikka onhan se mukavaakin tehdä yhdessä töitä!

OPTIMAALISESSA TILANTEESSA tutkijat tuovat tutkimusryhmään omaa erityisosaamistaan ja erilaisia näkökulmia tutkimusaiheeseen. Silloin yksittäinen tutkija pystyy tuottamaan lisäarvoa tutkimukseen ja näin yhteistutkimus voi tuottaa paljon parempia tuloksia kuin mihin kukaan tutkijoista olisi yksin kyennyt. Kysymyksessä voi olla myös ajankäyttöön liittyvä tutkimuksen tekemisen tehostaminen: on järkevää, että esimerkiksi tutkimusavustaja kerää, tulostaa ja luokittelee tutkimusmateriaalia ohjeiden mukaisesti ja vastaavasti pitemmälle ehtineet tutkijat keskittyvät materiaalin jatkoanalysointiin ja tutkimuksen kirjoittamiseen.

TUTKIMUKSEMME EDUSTAA empiiristä oikeustutkimusta eli oikeustieteen tutkimusta määrällisin ja laadullisin menetelmin. Empiria sopiikin erinomaisesti yhteistutkimukseen. Meidän tapauksessamme yksi tutkija toi laadullista menetelmää koskevan osaamisensa, toinen hallitsi tilastollisen tutkimuksen ja kolmas sekä keräsi että luokitteli alustavasti tutkimusaineiston. Lopputuloksena tutkimuksen johtopäätökset perustuivat monipuolisempaan tarkasteluun ja niistä tuli siten luotettavampia. Ilman ryhmää ja sen sisällä muodostuneita ajatuksia tutkimuksesta olisi tuskin koskaan tullut yhtä hyvää.

HALUAMME KANNUSTAA kaikkia oikeustieteen opiskelijoita, joita tiedemaailma kiinnostaa, harkitsemaan yhteistutkimuksen tekemistä – silloin, kun se aidosti hyödyttäisi tutkimusta.

22/08/201522/08/2015

Multiculturalism, legal pluralism, and cultural ecology in the European North -seminar

Dawid Bunikowski

THE CROSS-DISCIPLINARY seminar entitled ”Multiculturalism, legal pluralism, and cultural ecology in the European North” was held at the University of Eastern Finland, in the Law School, on 26 February 2015. The aim of this cross-disciplinary seminar was to shed light on the problems of multiculturalism, nationalism, and majoritarian cultures in the European North in the context of legal pluralism and within a cultural ecological framework.

pluralism1 — ”We can never get an organizational model from top-down that fits for everyone.” Professor Patrick Dillon from University of Exeter and University of Eastern Finland presented his thoughts about legal pluralism at the seminar.

EACH KEYNOTE speaker represented a different academic discipline. There were, among other speakers, the two English professors: Patrick Dillon is a cultural ecologist, and Jeremy Smith is a historian. Comments on the keynote presentations were given by scholars also with different scientific backgrounds. Another English-speaking scholar, the commentator, originally from Canada, was the human geographer Paul Fryer. The other commentators were Tero Mustonen (social sciences; Finn) and Dawid Bunikowski (law and philosophy; Pole).

PRECISELY, THE aim of the cross-disciplinary nature of the event was to explore the problems mentioned above in the light of new perspectives, challenges, possible solutions, narratives, and new ways of thinking. Questions to be explored included: How do we see relationships between majoritarian and minoritarian cultures? How do we think about indigenous rights? How might we recognise ethnic diversity? What is our position on the exploitation of natural resources in Lapland and in the North? What does the history of the Soviet Union and its nationality politics teach us? Does cultural ecology, supported by arguments from legal pluralism, provide a useful framework for exploring these questions?

IT WAS a pleasure to organize the seminar on behalf of the UEF Law School. We have decided to organize other events on multiculturalism in the future, because the topic is incredibly important nowadays, also in Finland, and requires a cross-disciplinary approach and study. To talk and discuss means to know and understand more, especially if we have different backgrounds, even in the academia. This is also necessary to break the ice of our psychological barriers and fears while talking about multiculturalism. Legal perspective is important, but not the most important, definitely. We need anthropology, cultural ecology, human geography, the humanities, when we talk about a multicultural society. Otherwise, we are lost.

27/05/201528/05/2015

Pitkä kevät kirjojen parissa

Oskari Korhonen

KELLO 17.05. Viimeisetkin puurtajat on ajettu koesalista. Joensuun normaalikoulun lukion abiturientti Paula Aukee jaksaa vielä hymyillä kameralle, vaikka on nälkä ja väsyttää. Takana on viiden tunnin puserrus oikeustieteellisen alan valintakokeessa.

– TÄSSÄ ON ylioppilaskirjoitukset alla, joten en jaksanut lukea ihan niin paljon kuin mitä olisin voinut, Aukee harmittelee monen muun abiturientin tavoin, mutta lisää kokeen menneen kaikesta huolimatta hyvin.
Jokaiseen tehtävään ei voinut edes etukäteen valmistautua, sillä aineistotehtävässä ollutta materiaalia ei löytynyt koekirjoista.
– Tekijänoikeuslaista oli iso, neljän sivun aineisto, josta täytyi etsiä lainkohtia. Lakitekstiä oli melko hankala lukea niin, että sieltä löytää tärkeimmät pointit.

kuvateksti — Väsyneellä, mutta toiveikkaalla Paula Aukeella on takanaan pitkä rupeama kirjojen parissa.

VAIKKA OIKEUSTIETEELLISEN alan valintakoe on nyt takana, kevään luku-urakka ei ole vielä suinkaan ohi. Keskiviikkona odottaisi vielä suomen kielen ja kirjallisuuden valintakoe. Lauantaina Aukee painaa valkolakin päähänsä ja aloittaa valmistautumisen vielä seuraavan viikon julkisoikeuden kokeeseen.

– PIDÄN ITSENÄISESTÄ opiskelusta, mutta olihan se eri tavalla haastavaa kuin lukiokirjojen lukeminen. Tällainen tarkkuus on ihan uutta, Aukee kertoo valinta- ja ylioppilaskokeisiin lukemisen eroista.
Hän luki aineiston ensin huolella läpi ja teki sen jälkeen kirjoihin alleviivaukset. Eri värit jäivät Aukeelle hyvin mieleen, joten niiden käyttämisestä oli apua.
– Tein alussa myös muistiinpanoja, mutta sitten aika loppui kesken.

AUKEEN INTO oikeustieteeseen syttyi tuomarina työskentelevän perhetutun tarinoiden ja käräjäoikeudessa suoritetun TET-harjoittelun kautta. Alan vaikeudesta on liikkunut monenlaisia huhuja.
– Luulin, että oikeustieteellinen teksti olisi täyttä hepreaa. Olihan siellä vaikeita juttuja, mutta kyllä se ihan suomea oli.

07/05/201507/05/2015

Työelämän eväitä Kuopiosta

Annastiina Purhonen

ELSA JOENSUUN järjestämä Lawyers@Work-työelämäekskursio suuntautui huhtikuun alussa Kuopioon: Itä-Suomen hovioikeuteen, Kuopion vankilaan sekä PwC:lle. Pohjois-Savossa meitä vierailijoita oli vastassa varsinainen ”betonibrutalismin ilmentymä”, kuten hovioikeuden Eeva Kaisa Kääriäinen työpaikkaansa kuvaili.
Itä-Suomen ja Kouvolan hovioikeuksien yhdistyttyä viime vuonna siirrettiin keskeisimmät toiminnot Kuopioon. Kouvolassa sijaitsee edelleen pysyvä istuntopaikka. Itä-Suomen hovioikeudessa Kuopiossa työskentelee tätä nykyä miltei 80 henkilöä, joista 35 tuomarin virassa.

elsajnskuopiossa2 — Joensuulaisia oikeustieteen opiskelijoita Itä-Suomen hovioikeudessa.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDESSA määräaikaisena kansliapäällikkönä toimiva Kääriäinen kertoi hovioikeuteen saapuvan vuodessa noin 1 700 käsiteltävää asiaa. Noin 45 prosenttia asioista koskee jatkokäsittelylupaa, joista puolet evätään. Tänä päivänä sähköisten asiointipalveluiden kehittely ja käyttöönotto koskettavat myös hovioikeuden väkeä, joskin kysymykset järjestelmien toimivuudesta mietityttävät.
Vierailijoiden kysymyksiin muun muassa hovioikeuksien yhdistymisestä ja juttujen käsittelynopeuksista vastaili Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Pertti Nieminen.
– Käsittelyaikojen pituus on kasvanut muutoksen myötä. Ennen Kouvolassa käsittelyaika oli noin neljä kuukautta, mutta nyt istuntokäsittely voi olla noin 7–9 kuukauden pituinen, ja kirjallisten asioiden käsittelyaika vaihtelee, Nieminen kertoi.

KÄÄRIÄINEN AVASI työpäivänsä kulkua ja muistutti organisointikyvyn tärkeydestä.
– Juttuja on paljon, kerrallaan 10–20 asiaa päällekkäin, eikä työpöytä liene koskaan tyhjä. Työn imu on silti niin kovaa, että viihdyn työssäni mainiosti.
Kirjoittamisesta pitävä Kääriäinen mainitsi työnsä parhaaksi puoleksi älyllisen ponnistelun, vaikka toisinaan jutturuuhkasta johtuva stressi voi painaa päälle.
– Parhaita hetkiä ovat ne, kun hankalalta tuntunut juttu viimein kirkastuu ja jäsentyy juridiseen viitekehykseensä.
Sekä Kääriäinen että Nieminen kannustivat opiskelijoita auskultoimaan. Tuomioistuinharjoittelun voi suorittaa yhdistäen hovioikeuden puolen vuoden osuuden joko käräjäoikeudessa tai hallinto-oikeudessa suoritettavaan puolivuotiseen.
– Meillä Itä-Suomen hovioikeudessa on aina vuosittain yksi tuomioistuinharjoittelija. Auskultointi tarjoaa aitiopaikan seurata prosessia, Kääriäinen rohkaisi.

VIERAILU KUOPION vankilassa edusti ekskursion parasta antia ja herätti opiskelijoissa paljon kiinnostusta. Vankitoiminnoista vastaava Kuopion vankilan apulaisjohtaja Jukka Häkkilä johdatteli ryhmämme kiinnostavaan keskusteluun vankiloiden merkityksestä, niiden arkipäiväisistä toiminnoista sekä toiminnan kustannus-hyöty-ajattelusta.
Vaikka vankiloiden ylläpito on rahaa vievää, alleviivasi Häkkilä asiallisten olosuhteiden edesauttavan kuntoutumista ja yhteistyökykyistä ilmapiiriä.
– Ei ole tarkoituksenmukaista tehdä vankilasta jotenkin kiduttavaa ja kurjaa laitosta – se vain provosoisi vastarintaan. Tavoitteena on saada rikoksentekijä lopettamaan rötöstely ja siirtymään tavalliseen elämään. Vapaudenmenetys on itsessään rangaistus.

KUOPION VANKILASSA on 93 vankipaikkaa ja henkilöstöä on 75 hengen verran. Suurin osa vangeista on tutkintavankeja, mutta vankeusvankejakin on muutamia. Vankilan läheisyydessä toimii myös vapauttamisyksikkö.
Useimmilla vangeilla suurin ongelma liittyy päihteiden käyttöön. Päihdeongelmaiselle normaali elämä ja peruskunto ovat vieraita käsitteitä. Tästä syystä Kuopion vankilan yhteyteen ei remontin ja laajennuksen yhteydessä rakennettu teollisuushalleja vankien työskentelyä varten, vaan ohjattu toiminta keskittyy esimerkiksi käsityöpuolella arkisten taitojen hankkimiseen taikka opiskeluun.

ENNAKKO-OLETTAMAT ANKEASTA, kenties epäsiististäkin vankilamaailmasta murenivat, kun Häkkilä kierrätti ryhmäämme eri osastoilla. Vierailut muun muassa perhehuoneessa, vastaanottotilassa ja tarkkailusellissä havainnollistivat vankila-arjen kulkua hyvin. Mielenkiintoisimmat kohtaamiset ryhmämme taisi kuitenkin kokea erään vangin omassa sellissä sekä pastorin vetämässä keskusteluryhmässä.
Modernit tilat yhdistettynä räiskyviin väreihin aina kirkkaan vihreästä oranssiin ja punaiseen tulivat monelle yllätyksenä. Piristävällä värimaailmalla on myös käytännöllinen syy: vartijat tunnistavat värityksen avulla eri tilat nopeasti myös valvontakameran kuvista.
Myös sellikäytävillä näyttäytyvä rauhallinen ja arkinen tunnelma sekä työntekijöiden välillä aistittava rennon luottamuksellinen ilmapiiri häivyttivät lopunkin vankilaelämään liitetyn salaperäisyyden.
– Yhteistyöhengessä täällä pyritään vankien kanssa toimimaan, ja konflikteja meillä onkin harvoin. Nykyaikaiset tilat parantavat turvallisuutta ja käytännön toimia, Häkkilä summasi.

PÄIVÄ PÄÄTTYI vierailuun PricewaterhouseCoopersin eli PwC:n Kuopion toimistolla, jossa ryhmän ottivat vastaan KHT-tilintarkastaja Juha Toppinen ja lakimies Jari Lappalainen.
Itsenäisistä yrityksistä koostuva PwC on yksi maailman suurimmista tilintarkastusketjuista. Toppinen ja Lappalainen kertoivat omasta työurastaan ja työnkuvastaan. Vaikka työtä riittää tasaisesti koko vuodelle, kevät tilinpäätökset tehdään vuodenvaihteen jälkeen ja tilintarkastajaa tarvitaan jo pian sen jälkeen. Tilintarkastajalle kertyy melkoisesti ajokilometrejä, mutta lakimies saa välillä viettää aikaa myös toimistolla.

21/04/201524/04/2015

Sattuman kaupalla unelmauralle – Maija Dahlberg lukiolaisten haastateltavana

Riina Sorsa ja Iiro Multanen, toisen vuositason opiskelijat Joensuun yhteiskoulun lukiosta, tutustuivat kahden päivän ajan oikeustieteiden laitoksen toimintaan. Luennoilla istumisen, opiskelijoiden tapaamisen ja hakuoppaisiin tutustumisen lisäksi he haastattelivat valtiosääntöoikeuden yliopisto-opettaja Maija Dahlbergiä tämän uravalinnasta, opiskelusta ja väitöskirjasta.

maija_blogi — Yliopisto-opettaja Maija Dahlbergin ura yliopistolla alkoi tutkimusavustajan töistä professorin projekteissa. Kuva: Riina Sorsa

Riina: Kerro ensin, kuka olet ja miksi päädyit opiskelemaan oikeustieteitä.
Maija: Olen Maija Dahlberg, valtiosääntöoikeuden yliopisto-opettaja. Aloitin omat opintoni silloisessa Joensuun yliopistossa suoraan lukiosta valmistuttuani. Se oli enemmän tai vähemmän sattuman kauppaa, mutta huomasin nopeasti tykkääväni tästä.

Riina: Mitä valtiosääntöoikeus on?
Maija: Valtiosääntöoikeus on ylimpien valtioelinten, rakenteiden ja järjestelmien keskinäisiä suhteita sääntelevä oikeudenala. Useissa kysymyksissä liikutaan hyvin lähellä politiikkaa. Toinen iso alue institutionaalisten puolen lisäksi ovat perus- ja ihmisoikeudet.

Riina: Mikä on tutkimuskohteesi tällä hetkellä?
Maija: Tutkin väitöskirjassani Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja siihen liittyviä legitiimisyyskysymyksiä jäsenvaltioiden näkökulmasta. Tuomioistuin tekee aika paljon dynaamista tulkintaa ja laajentaa valtion velvollisuuksia sopimuksen nojalla. Herää kysymys, että onko sille mitään rajoja? Esitän tutkimustuloksenani suosituksen siitä, miten ihmisoikeustuomioistuimen tulee toimia, jotta se säilyttäisi legitiimisyytensä.

Haluan ehkä jatkaa tästä aihepiiristä laajemminkin, esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen näkökulmasta. Toisaalta, nyt kun olen pyörinyt niin pitkään ihmisoikeustuomioistuimen kanssa, haluaisin tutkia valtiosääntöoikeutta esimerkiksi lainvalmistelun näkökulmasta. Lainvalmistelu, laillisuusvalvonta, perustuslainmukaisuuden valvonta ja muut kansallisen valtiosääntöoikeuden peruskysymykset värittävät väitöskirjani jälkeistä aikaa.

Iiro: Minkä vuoksi päädyit opetushommiin, etkä toimimaan ”kentällä”?
Maija: Yksi aika praktinen syy voi olla, että pääaineeni on valtiosääntöoikeus. Jo kandin jälkeen pääaineeni professori houkutteli, että jäisin tutkimusavustajaksi hänen projekteihinsa. Graduvaiheessa löysin sisäisen tutkijan paloni. Se puoli veti ja minulle tarjottiin töitä jo ennen valmistumista. Minulle on tarjottu jatkuvasti mielenkiintoisia töitä ja olen saanut vaikuttaa opetuksen sisältöön. Vapaus tehdä sitä, mikä kiinnostaa, on saanut jäämään tänne yliopistolle.

Iiro: Millaisissa työtehtävissä olet toiminut?
Maija: Aloitin tutkimusavustajana, jolloin kokosin lähteitä ja tein joitain osia tutkimukseen. Siitä eteenpäin olen työskennellyt tutkimusamanuenssina ja vuodesta 2009 lähtien yliopisto-opettajan nimikkeellä.

Riina: Miltä oikeustieteiden opiskelu on tuntunut, onko se rankkaa?
Maija: Olen aina sanonut, että opiskelu vaatii eniten istumalihaksia ja sitä, että osaat käyttää kalenteria. Alussa tietyt asiat pitää vain opetella ulkoa, mutta silloin kun asia kiinnostaa, sitä ei koe vaikeana. Vaikeisiin kysymyksiin vain käyttää enemmän aikaa. En olisi ikinä uskonut, jos joku olisi sanonut minulle tullessani opiskelemaan vuonna 2003, että kirjoittaisin väitöskirjan englanniksi. En koe itseäni kovin hyväksi kielissä, mutta toisella kielellä kirjoittaminen ei vaadi laudatur-tasoa, vaan ennemminkin sinnikkyyttä.

Riina: Entä samanaikainen samanaikainen opettajan ja tutkijan työ, onko se rankkaa ja aikaa vievää?
Maija: No, kyllä. Olen kirjoittanut väitöskirjani täysipäiväisenä opettajana. Viimeisin puoli vuotta on ollut minulle vapaa opetuksesta, jonka aikana viimeistelin väitöskirjani ja lähetin sen esitarkastukseen. Toisaalta opettaminen ja tutkiminen ovat myös tukeneet toisiaan.

Iiro: Millaiset tulevaisuudensuunnitelmat sinulla on? Jäätkö tänne vai suuntaatko esimerkiksi Eurooppaan?
Maija: Tännehän sitä oltaisiin väitöksen jälkeen opetushommiin jäämässä. Toki Eurooppa kiinnostaa lyhyinä tutkimusjaksoina. Ennen kuin aloitin jatko-opinnot, olin vuoden verran European Master’s Degree -ohjelmassa Venetsian ja Lundin yliopistoissa. Se on yksi arvokkaimmista vuosista väitöskirjani ja työni kannalta. Perus- ja ihmisoikeuskysymykset eivät pysy Suomen rajojen sisäpuolella, joten joskus täytyy lähteä muuallekin.