Johtaja Pulliaisen tiukka linja

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen johdossa on aika ajoin ollut vallankäyttäjiä, jotka määrätietoisesti, jopa keinoja kaihtamatta, ovat pyrkineet ajamaan laitosta haluamaansa suuntaan.  Tämä on aiheuttanut aika ajoin tiukkoja vastakkainasetteluja laitoksen johdon ja sen eri työntekijäryhmien kanssa. Joskus tutkijat ovat joukkona vastustaneet johtoa tai esittäneet poikkeavia näkemyksiä, joskus kyse on ollut yhden tai muutaman työntekijän ja johtajan näkemyseroista, jotka ovat puhjenneet avoimiksi riidoiksi.

Laitoksen johtajana toiminut, sittemmin rehtoriksi kohonnut kansantaloustieteen apulaisprofessori Kyösti Pulliainen oli ärhäkkä ottamaan kantaa ja laukomaan ajatuksensa julki. Pulliainen ei aristellut sanojaan yrittäessään estää näkemystensä mukaisesti väärien henkilöiden rekrytoinnit laitokselle. Pullainen ei halunnut hyväksyä Pertti Koistisen Kehitysaluerahasto Oy:n työllistävää vaikutusta koskevaa tutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan 1976. Esittelijänä toiminut korkeakoulun suunnittelija Jorma Aho esitti johtokunnalle Pulliaisen kannan. Äänestyksessä äänet menivät tasan: kaksi puolesta, kaksi vastaan, joten puheenjohtajan ääni ratkaisi. Pulliainen oli itse estynyt kokouksesta, joten puheenjohtajana toimi Jukka Oksa. Hän kannatti Koistisen tutkimussuunnitelmaa, ja näin Koistisen projekti hyväksyttiin. Pulliainen ei tähän tyytynyt, vaan hän jätti kirjalliseen vastalauseen, jossa esitti, että Koistisella ei ole kykyä suoriutua tehtävästä.  Pulliainen katsoi, että laitoksen johtajana hänellä oli velvollisuus huolehtia, että laitoksella tehdään määrältään riittävää ja laadultaan korkeatasoista tutkimusta. Hänen mielestään Koistisella ei ollut edellytyksiä suoriutua tutkimuksesta. Koistisen kyvyttömyyttä Pulliainen perusteli sillä, että Koistisella ei ollut arvosanaa taloudellisessa oppiaineessa. Koistisen niukka ”tutkijakokemus” oli Pulliaisen mukaan saatu hyvin kapealta alalta, jolla ei ollut yhtymäkohtia kyseessä olevaa tutkimukseen. Lisäksi Pulliainen piti Koistisen tutkimussuunnitelmaa epärealistisena ja aikataulua liian tiukkana. Koistista puolustanut Jukka Oksa näki Koistisen suunnitelman ongelmanasettelun yhteiskuntapoliittisena. Yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian koulutukseen liittyi kyselyaineistojen kerääminen, tilastollinen analyysi ja atk:n käyttöön tarvittava koulutus, muistutti Oksa, ja lisäsi, että Koistisella oli käytännön tutkijakokemus. Kehitysaluerahasto oli arvioinut Koistisen päteväksi ja pystyväksi jo rahoituksen myöntäessään. Oksaa tuki myös Hannes Sihvo, joka kiitteli Koistisen aktiivisuutta ja ajankohtaista tutkimusta.

Tampereen yliopiston professoriksi päätyneestä Pertti Koistisesta tuli yksi tutkimuslaitoksen tuloksekkaimmista tutkijoista ja tutkimusryhmien vetäjistä. Sen sijaan toinen Pulliaisen kammoksuma tutkija, Ilkka Alanen, joutui jättämään paikkansa Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellisen osaston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen assistenttina yhden kolmivuotisen virkakauden jälkeen. Assistentin ohjesääntö takasi kaksi kolmevuotista kautta ja tapana ja käytäntönä oli, että sama henkilö myös valittiin toiselle kolmevuotiskaudelle. Alasen syrjäyttämiselle oli vaikea löytää perusteita. Kehitysalueiden neuvottelukunnan stipendiaattina 1.2.1972 taloon tullut Ilkka Alanen ei ollut syyllistynyt laiminlyönteihin tai rikkeisiin. Jotain oli siis keksittävä. Selitykseksi Alasen syrjäyttämiselle kerrottiin, että hän oli julkaissut vain yhden artikkelin kolmen vuoden aikana. Toiseksi perusteeksi löytyi hakemus. Nuoren turkulaisen hakijan Pertti Rannikon suunnitelma oli Alasen papereita huolellisemmin laadittu, ja tämä nostettiin perusteluksi. Tosin Rannikon tutkimus kaupungin kasvun vaikutuksesta kaupungin muuttoliikkeeseen sopi varsin huonosti tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Alanen sen sijaan tutki Pohjois-Karjalan pienviljelijäväestöä ja maaseudun ongelmia.

Pulliainen ei Ilkka Alasta halunnut, vaikka Alasella oli tutkimustoiminnasta pitkäaikaisin kokemus, ei vaikka hänen julkaisutoimintansa oli laajin: Alasella oli kolmetoista julkaisua, Pertti Rannikolla kaksi, mutta muilla hakijoilla ei lainkaan. Alasen julkaisujen hyvästä laadusta lisäksi kertoi, että niitä oli eri korkeakoulujen sosiologian tai yhteiskuntapolitiikan tutkintovaatimuksissa. Muiden meriittien ohella Alasella oli ollut hakemuksensa liitteenä lisensiaattitutkimuksen käsikirjoitus. Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta äänesti 4–3 Alasen uudelleen valintaa vastaan, ja samalla vastustavalla kannalle asettui lopulta koko korkeakoulun hallitus. Alanen ei päässyt edes varasijalle, jonne nostettiin FK Markku Tykkyläinen. Pulliaisen johdolla Rannikon taakse eli Alasta vastaan asettuivat Matti Jeskanen, Katriina Petrisalo ja Oiva Louhisola. Alasta tukivat Jukka Oksa, Harri Karppinen ja Heikki Hyvärinen.

Syrjäyttämisen syy oli yliopiston historian kirjoittaneen Arto Nevalan mukaan selkeän poliittinen. Alasta pidettiin kommunistina.  Kyösti Pulliainen asetti samalla kyseenalaiseksi Alasen tutkijuuden kokonaisuudessaan kirjoittaessaan Alasen siirtyneen haastattelujen referoinnista marxilaisin termein tapahtuviin teoretisointeihin, jolla alalla Alasella ei ole yhtäläisiä kykyjä. Syrjäyttämisen jälkeen Alanen sai laitoksella työtilat, luvan käyttää laitoksen kirjastoa ja laitteita, mutta kaukopuheluja hän, kuten ei toinen työtilat saanut tutkija Katriina Petrisalokaan, saanut soittaa. Pulliainen jatkoi kamppailua Alasta vastaan ja arvosteli myös Ari Antikaisen tätä puoltavaa lausuntoa. Hän sai lievää tukea Markku Tykkyläiseltä.

Kyösti Pulliainen ei pitänyt myöskään Kaija Heikkistä pätevänä hakijana 1980. Sen sijaan esittelijänä toiminut Juhani Hukkanen totesi Heikkisen täyttävän tarvittavat vaatimukset. Heikkistä tukivat myös Marja Järvelä-Hartikainen ja Pentti Mälkönen. Pulliaisen vaateesta hallintoviraston oli pyydettävä vt. professori Juhani Lehtoselta ja vs. professori Anna-Leena Siikalalta lausunnot, oliko Kaija Heikkinen ”osoittanut huomattavaa taipumusta tieteelliseen työhön”. Lehtonen katsoi, että vaikka Heikkiseltä puuttuivat virallisesti tutkimuksellisen kypsyyden vakuuttavat näytöt, oli huomioitava hänen tutkijankaarensa koko ajan selvästi kohoava suunta. Hänelle siis oli huomattava taipumusta tieteelliseen työhön. Siikala piti Heikkistä varauksetta pätevänä.

Pulliaisen seuraava kahnaus ei yllättänyt laitosväkeä. Pulliaisen ja ekologian osaston vanhemman tutkijan Jouko Meriläisen välit tulehtuivat 1980-luvun puolivälissä. Värikkäin sanankääntein käyty keskustelu nousi julkisuuteen, kun Pohjois-Karjala-lehti julkaisi parhaita paloja.

Pulliaisen hampaisiin joutui myös tukijauraansa aloitellut Vesa Puuronen, josta Pulliainen lausui, että tuo mies ei tule koskaan saamaan virkaa tästä yliopistosta, jos hän on päättämässä. Joensuusta monia projekteja hankkinut ja useita tutkimusohjelmia vetänyt Puuronen ei virkaa saanut, mutta hän sai viran Kuopiosta, josta siirtyi sosiologian professoriksi Oulun yliopistoon.

Rakennemuutos, Pulliaisen opit ja KTL

Kirjoittaja: Ismo Björn

Joensuun yliopisto oli valtakunnallisen huomion keskellä, kun Carelia-salissa järjestettiin 1987 pääministeri Harri Holkerin johtama rakennemuutosseminaari.  Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Jukka Oksan johdolla järjestivät samaan aikaan virallisen rakennusmuutosseminaarin kanssa vaihtoehtoseminaarin. Ns. vanhan päätalon luentosalissa P1 puhuttiin otsikolla ”Tiede – rakennemuutoksen renki vai isäntä” samat asiat kuin varsinaisessa Holkerin kokouksessa.  Laitoksen tutkijat asemoivat itsensä selkeästi tieteen ja tutkimuksen – eivät poliittisen vallan – edustajiksi. Tutkimuslaitoksen itseymmärryksen ja perinnön kannalta tämä oli itsestään selvää. Laitoksen tutkijat toimivat nimenomaan tutkijoina, joilla oli tutkittua tietoa ja ymmärrys siitä, mitä uusi, ”talous ensin” -politiikka toisi tullessaan Pohjois-Karjalan kaltaiselle maaseudulle. Tutkijoilla ei ollut tarvetta, ei edes syytä näyttäytyä osana poliittista valtaa ja sitä pönkittävää puhetta. Ne päivät, joissa tutkimuslaitoksen ja kunkin tutkijan oli pohdittava asemaansa osana ”virallista” yliopistoa, olivat vielä edessä.

Tutkimuslaitoksen järjestämää vaihtoehtoseminaaria enemmän valtakunnallista huomiota saivat avoimet mielenilmaisut, etenkin rakennemuutosseminaarilaisten linja-autoa kohti heitetyt tomaatit sekä yliopistolta kaupungille suuntautunut surumarssi. Marssijat kantoivat kylttejä, joissa vaadittiin joukkoliikenteelle tukea ja maaseudun muistamista. Entinen kansanedustaja Aune Mänttäri raahasi verenpunaiseksi värjättyä mallinukkea. Jäätyneiksi väitettyjen tomaattien heittelijöiden joukossa oli puolestaan tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen, joka osoitti mieltään muiden nuorten keskusta-, demari- ja muun vasemmistoaktiivien kanssa. Tutkimuslaitoksen sisällä tapahtumat johtivat puhutteluihin.  Vaihtoehtoseminaarin järjestämiseen ei yliopiston johto puuttunut, mutta laitoksen johtajan roolia ottanut humanistisen osaston vastuuhenkilö Veijo Saloheimo kutsui puhutteluun virkasuhteessa olleet nuoret tutkijat, koska he olivat osallistuneet mielenilmaisuihin virka-aikana.

Rakennemuutosseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa yhteiskunnassa. Se muutti myös yliopistojen asemaa. Yhteiskunnallisen suunnittelun aika alkoi olla ohi, eikä Karjalan tutkimuslaitos tai muutkaan yliopistolliset tutkimuslaitokset eri puolilla Suomea olleet enää yhtä selkeä osa poliittista järjestelmää ja valtakunnallista kokonaissuunnittelua.  Tutkitun (ja alueista nousevan) tiedon aika oli vähenemässä. Demokraattinen valmistelukulttuuri vaihtui ministeriön johtoryhmän omassa piirissä tehtyyn suunnitteluun.  Korkeakoulujen kehittäminen puolestaan pelkistyi puite- ja resurssijärjestelmään, jossa valtiovalta (opetusministeriö) ja korkeakoulut kävivät tulosneuvotteluja asetetuista tavoitteista. Yliopistoja sidottiin osaksi elinkeinoelämää tukevaa järjestelmää. Tuolloin puhutusta hallitusta rakennemuutoksesta kertoo se yliopistojen tehtävän kohdalla paljon se, että valtion tiedeneuvoston nimi muuttui tiede- ja teknologianeuvostoksi. Korkeakoulupuheeseen iskostuivat vähitellen ja pyytämättä sanat tulosvastuullisuus ja kansainvälisyys.

Rakennemuutosseminaari toi julki valtionhallinnossa, lähinnä valtiovarainministeriössä, tehdyt linjanvedot.  Yliopistolaitosta oli jo ryhdytty ohjaamaan uudelle tielle. Joensuussa muutos oli alkanut muuta maata nopeammin.  Yliopiston vasta valittu rehtori Kyösti Pulliainen oli jo 1985 – siis kaksi vuotta ennen rakennemuutosseminaaria – osallistunut kansainvälisen talousjärjestön OECD:n järjestämään koulutustilaisuuteen Skotlannissa. Eri maista tulleille tuoreille rehtoreille oli tuolloin viikon ajan jaettu uutta oppia yliopiston roolista ja toimintatavoista. OECD:n vaatimuksiin kuului yliopistojen kansainvälistyminen. Painopisteet olivat tutkimuksen kansainvälistämisessä ja tutkimuksen sitomisessa taloudellisen kasvun edistämiseen. Käytännön tutkimuksen oli tuettava ennen muuta yritystoimintaa.

Taloustieteilijänä Kyösti Pulliainen näki maailman vahvasti talouden kautta ja painotti yliopiston, (teknologia-) teollisuuden ja hallinnon kolmiyhteyttä. Skotlannin matkallaan hän lienee omaksunut myöhemmin laajalti levinneen uusliberalistisen pelottelu- eli uhkapuheen mallin: jos nyt meneekin hyvin, niin vaikeudet odottavat nurkan takana. Tohtoripromootion yhteydessä hän kysyi, onko meillä lainkaan yliopistoa vuosituhannen alussa. Hän viittasi tulevaisuudessa koittaviin niukkuuden aikoihin ja vaati laatua. Oli hankittava ulkopuolista rahaa, keskityttävä vahvuuksiin ja kasvatettava yliopiston autonomiaa. Pulliainen ajoi vahvasti panos/tuotos -ajattelua. Poissulkemisista ei vielä tässä vaiheessa puhuttu.

OECD:n opit hyvin sisäistänyt Pulliainen toteutti talouselämän tahdon Joensuun yliopistossa käytäntöön, ja tähän Joensuu oli juuri sopiva. Joensuu oli nuori, riittävän monipolinen ja sopivankokoinen alueellinen yliopisto, josta puuttuivat vanhoihin yliopistoihin muodostuneet syvät akateemiset perinteet ja vastarinta. Pulliaisen tapaan ajattelevia henkilöitä löytyi opetusministeriöstä ja omasta yliopistosta.

Pulliaisen johdolla Joensuun yliopisto hakeutui uudistusten eturintamaan kokeilemaan muun muassa uudenlaista budjettikäytäntöä ja kokonaistyöaikaa. Pulliainen markkinoi tiedepuistoa yliopiston avauksena ympäröiville yrityksille. Hän esitti yliopiston ulkopuolisia toimijoita yliopiston hallintoon, joustavaa työtä ja erilaisia kokeiluja. Muutokset alkoivat kirjastosta ja tietotekniikasta. Määrärahojen jakaminen jätettiin yhä enemmän laitoksille itselleen, joten se merkitsi laitosjohtajien vallan kasvua.  Laitoksilla rahan luonne muuttui, kyse ei ollut enää pelkästään rahasta, vaan henkilöistä, joiden toiminta mitattiin rahassa. Kukin tutkija joko toi tai kulutti rahaa. Mukaan hallintaan tulivat vähitellen tulostavoitteet ja niiden mittaaminen. Yliopistolaisten arjessa muutos ei alkujaan näkynyt, sillä toimintamenobudjettia ja muita kokeiluja tehtiin Joensuussa 1980-luvun lopulla suotuissa olosuhteissa taloudellisen kasvun aikana. Kaikkien korkeakoulujen määrärahat kasvoivat ja henkilöstön määrä lisääntyi.  Lisärahaa ei kuitenkaan jaettu tasaisesti, vaan siitä hyötyivät erityisesti taloudellis-tekniset tieteet. Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteiden painoarvo väheni. Muutos tapahtui viiveellä, mutta se aiheutti henkisen murroksen. Karjalan tutkimuslaitoksella muutoksen voi todeta tapahtuneen erityisesti talousmaantieteen merkityksen kasvuna.

Linnan henki ja Auroran punatiili

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen toiminnan kannalta laitoksen sijoittaminen Pielisjoen linnaan oli merkittävä tekijä. Eri alojen tutkijat muodostivat tiiviin ryhmän, jossa henkilökohtaiset suhteet näyttelivät tärkeää osaa.  Pielisjoen linna oli oma maailmansa, siihen kuuluivat oma toimisto, oma siivooja ja talossa asuva vahtimestari. He kaikki muodostivat linnan väen. Laitoksella törmäsi kaksi varsin erilaista maailmaa.  Toinen edusti menneisyyden kautta (pohjois-)karjalaisuutta rakentavaa humanistista tutkimusta ja toinen alueen kehitysalueproblematiikkaan syventyvää yhteiskunnallista tutkimusta. Keskeiset tutkijat edustivat kahta eri sukupolvea, sodan kokenutta ja sen jälkeen syntynyttä. Myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään ja arvoiltaan he olivat varsin erilaisia.

Laitoksen aluepoliittiset tutkimushankkeet houkuttelivat Joensuuhun nuorta, yhteiskunnallisesti aktiivista tutkijakuntaa. Jukka Oksan ja muiden aluetutkijoiden tulo vahvasti karjalaishenkisenä perustettuun tutkimuslaitokseen oli osaltaan nostattamassa keskustelua korkeakoulun politisoitumisesta. Karjalais-isänmaallisessa hengessä ei itsessään politiikkaa nähty, mutta näistä poikkeava toiminta nähtiin seminaarihenkisessä Joensuussa poliittisena. Kitkaa oli odotettavissa, sillä Karjalan tutkimuslaitoksen aluetutkimus oli yhteiskunnallisuudessaan kriittistä jo lähtökohtaisesti, ja itse tutkijat avoimen poliittisia. Tutkijoilla oli kontaktit opiskelijaliikkeeseen ja he organisoivat mm. lukupiirejä, joissa opiskeltiin muun muassa Marxin ja Leninin ajattelua.

Laitoksen sisällä vastakkainasettelu oli vahva ja sai ajoittain huvittavia muotoja. Laitoksen 1980-luvun pikkujoulujen alkaessa Tuula Nylander kävi piilottamassa Veijo Saloheimon kehystetyn valokuvan, jotta sitä ei illan mittaan tuhrittaisi. (Eivätkä ainakaan tuolloin riehakkaasta juhlimistyylistä ja toistensa seurasta virtaa saavat tutkijat Rannikko ja Knuuttila pomppisi sen päällä ja tavalla, jolla olivat jo tuhonneet ravintola Jokelan joulukuusen.) Saloheimon katsottiin edustavan isänmaallishenkistä humanistista tutkimusta ja vanhaa maailmaa. Osaltaan tietoinen kahtiajako oli lisäämässä linnan henkeä. Pienessä ja tiiviissä ryhmässä tutkijoiden välille syntyi pakosta päivittäinen keskusteluyhteys, eivätkä osin vastakkaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset välttämättä tätä aina haitanneet. Pikemmin ne lisäsivät toimintatarmoa. Tavoite oli periaatteessa sama: tehdä tutkimusta alueen ja sen asukkaiden hyväksi. Ainoastaan keinot, ajattelutavat ja tiedealat olivat erilaiset.

Karjalan tutkimuslaitoksen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen osasto siirtyivät campus-alueelle Aurora II-rakennuksen valmistuttua 2005. Saaressa, keskellä kaupunkia, rautatieaseman ja torin välillä olleesta linnamaisesta kivirakennuksesta siirryttiin ruutukaavan taakse. Pielisjoen linnasta poistuminen kuohutti mieltä, eivätkä kaikki olleet innolla muuttamassa.

Enää ei työhuoneen ikkunasta voinut katsella virtaavaa Pielisjokea, ei sen kalastajia tai auringonottajia, ei talvista koskikaraa tai keväistä telkkää, nyt oli ikkunan takana punainen tiiliseinä. Oli siirrytty linnasta linnaan tiilenpäitä laskemaan. Vaikka muutos tarkoitti myös henkilökohtaisen työtilan, oman työhuoneen saamista, osa työntekijöistä menetti kosketuksen kokonaan ulkoilmaan, sillä työhuoneen ikkuna avautui laitoksen kahden pitkän käytävän väliseen korkeaan kirjastotilaan, jonne ainoa luonnonvalo tuli kattoikkunoista.

Muuttomatkaan yritettiin saada myös” linnan henki”, laitoksen sisällä vallinnut kannustava ja kriittinen ilmapiiri, joka eli alakerran kahvihuoneen polveilevissa keskusteluissa ja illanviettojen joutavissa jutusteluissa. ”Henki” pullotettiin ja pullo kannettiin poliisiauton johtamana kulkueena kohti campusta. Pullo avattiin uuden laitoskirjaston tiloissa, mutta monen vanhan ”linnalaisen” mielestä henki koki ahdistusta, ja joko jäi, tai leijui linnaan, ja sinne haikailivat vielä kauan monet linnan hengessä eläneet. Tässä näkemyksessä ja puheessa voi toki havaita myös muistelun nostalgisuutta, menetetyn kaipuuta. ”Linnan henki” on toki todellinen, mutta sen on myös metafora kultaisesta ajasta, yksinkertaistetussa menneestä, jossa sekoittuvat oma nuoruus sekä menneisyyden myönteisten, yhteisöllisten piirteiden, yhteenkuuluvuuden korostuminen ja samaan aikaan laitoksen sisäisten jännitteiden, ristiriitojen ja muiden negatiivisten asioiden aktiivinen unohtaminen. Linnan hengessä eli mukana myös yhteinen, yhteisöä koossa pitänyt tarina, jossa linna suojasi sen hyviä, yhteistä hyvää tavoittelevia ihmisiä hallintoa – ulkoista pahaa – vastaan.

Linnan henki oli koostunut ennen kaikkea omasta erillisasemasta, omasta tilasta ja monista vuosikymmenten mittaan syntyneistä perinteistä. Yksi sellainen oli Tuula Nylanderin leipoma omenapiirakka. Omenat olivat peräisin, tai sanottiin olevan, linnan edessä kasvaneesta, varsin kituvasta ja varsin lyijypitoisesta omenapuusta, mutta piirakka oli hyvää. Linnassa vietetyt laitoksen pikkujoulut ja muut juhlat olivat muistoissa aina ohjelmallisia, mukana oli tanssia ja lopulta yleistä älämölöä. Osa juhlijoista lähti koteihinsa, osa kävi väliin ottamassa Jokelassa vauhtia, mutta sinnikkäimmät istuivat linnan alakerran keittiön pyöreän pöydän äärellä aamukahville. Linnan henkeä oli myös tietoisesti pidetty yllä. Laitoksen tutkijat saivat muun muassa yhteisölliset ja samalla yksilölliset college-paidat, joiden rinnassa oli Pielisjoen linnan kuva, joko edestä, takaa tai jommalta kummalta sivulta, mutta kunkin oman huoneen ikkuna oli yksilöllisesti valaistu. Linnan henkeä myös vahvisti väitöskaronkoissa aina samalla tarinalla jaettava käärmepullo. Käärmeen kunnon heiketessä nesteen sisällä ei pullo enää kiertänyt, vaan sitä säilytettiin laitoksen tiloissa. Väittelijä on sittemmin saanut rintanapin: Käärmetohtori. Itärajan avautuessa eli laitoksella aikansa epävirallinen uimaseura Laatokan Loiske.  Siihen kuuluivat kaikki kohtalaisessa kunnossa Laatokassa uineet. Jotkut yksilöt rakensivat avoimuudellaan yhteisöllisyyttä sitä itse huomaamatta Tällaiset ulospäin suuntautuneet tutkijat järjestävät yhteisiä matkoja. pikkujouluja tai vaikkapa pöytälätkäkisoja, jalkapalloveikkauksia, ottivat kantaa ja haastoivat kahvipöytäkeskusteluissa, ohjasivat erilaisia leikkejä ja kysyivät hassuja tietokilpailuissa. Oma merkityksensä on myös heillä, jotka voivat juhlissa pahoin, puhuvat levottomia ja esittävät pientä tulitikkutyttöä pikkujoulunäytelmissä.

Laitoksen siirtoa oli suunniteltu pitkään ja piirustuksia oli esitelty laitoksen väelle useaan kertaan. Yhden tutkijan työpanos oli jopa osoitettu yhteyshenkilöksi. Rakentamista seurattiin tarkoin, olihan muiden uudisrakennusten virheistä ja valvonnan puutteista käyty keskustelua julkisuudessa.  Yksi jos toinen tutkija kävi Tuukka Arosaran tapaan kauhistelemassa ulkona suojaamattomana säilytettyjä eristeitä ja muita rakennusmateriaaleja. Pelolla kuunneltiin rakennusmiesten keskinäisiä puheita, että tämä rakennus ei tule kestämään. Suunnittelijat ja valvojat vakuuttivat, että hyvä tulee, mutta virheiltä ei Aurora II -rakennuksen kohdalla vältytty. Heti ensimmäisen sateen koettaessa huomattiin, että kattoikkunoiden tiivisteet olivat unohtuneet ja laitoskirjaston lattialle oli asetettava sankkoja. Julkisivun tiiliseinä oli rakennettava uudelleen ja myös ilmastointi reistaili.

Kipuilu oli silti monen työntekijän kohdalla suurempaa henkisellä tasolla. Jotain ainutkertaista oli menetetty.

Karjalan tutkimuslaitos 50 vuotta, perustaja esi-isät ja tehtävä

Kirjoittaja: Ismo Björn

Jokaisen organisaation, yrityksen, yhtiön, yhdistyksen ja seuran syntyyn liittyy aina yksi tai useampi sankarihahmo, johon toiminnan alku henkilöitetään. Karjalan tutkimuslaitoksen taustavaikuttajaksi on muistelmissa nostettu silloinen Helsingin yliopiston professori, kansanrunoudentutkija, kulttuurivaikuttaja ja akateemikko Matti Kuusi. Hän on tällaiseksi sankariksi juuri sopiva. Hän oli Karjala-aktiivi, kirjailija Olavi Paavolaisen luonnehdinnan mukaan Akateemisen Karjala-seuran hovirunoilija. Mutta yhtä lailla laitoksen puolestapuhujaksi voi nostaa Enossa syntyneen kirkkohistorian professori Kauko Pirisen. Hän oli 1960- ja 1970-luvun Suomen johtavia historiantutkijoita ja aktiivinen Pohjois-Karjalan puolestapuhuja. Pirinen oli vahvasti ajamassa Joensuun korkeakoulun perustamista ja vaati opettajakoulutuksen rinnalle alueellista tutkimusta.  Myös Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöllä oli laitoksen alkuun saattamisessa vahva rooli, ja jopa Helsingin yliopisto antoi tukensa Karjalan tutkimuslaitoksen perustamiselle. Tutkimuslaitosta tukivat myös aluehallinto ja ylipäätään koko suomalainen korkeakoululaitos kokonaisuudessaan. Poliittinen tahtotila oli vahva, joten toiminnalle oli olemassa vankka tuki ja perusta.

Karjalan tutkimuslaitoksen synnyssä oli nähtävissä vielä hävityn sodan ja menetetyn Karjalan tuntoja. Karjalan tutkimuslaitoksen yhteydessä painotettiin karjalaisen perinteen jatkuvuutta Suomessa ja Pohjois-Karjalassa, Näin oltiin sitomassa Karjalaa ja sen menneisyyttä –alueluovutuksista huolimatta –, ja nimenomaan siksi, Suomeen. Matti Kuusi itse sanoo yhdessä professori Aimo Turusen kanssa tuoneensa Joensuuhun karjalais-kalevalaisen ulottuvuuden. Kuusi toivoi kansanperinteen ja folkloristiikan ohella ikonitutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Professori Auvo Kiiskinen ehdotti, että tutkimus kiinnitettäisiin pohjoiskarjalaisiin asioihin. Maakuntaliiton tehtävä olisi etsiä eri alojen piiristä aiheita, joista tehdyt tutkimukset toteutettaisiin ja sitten palkittaisiin. Karjalan tutkimuslaitoksesta haluttiin myös luonnontieteellistä tutkimusta. Joensuun korkeakoulun suunnittelutyöryhmässä mukana ollut silloinen apulaisprofessori Rauno Ruuhijärvi painotti luontoon ja luonnonvaroihin kohdistuvan tutkimuksen merkitystä Tutkimuslaitosta hahmotelleissa kokouksissa tulivat esille myös luonnonsuojelu ja muun muassa soravarojen suunnitelmallinen käyttö.

Karjalan tutkimuslaitos oli vastaus toiveisiin yliopistollisen opetuksen vaatimasta tutkimuksesta ja laitoksesta, joka tutkisi Pohjois-Karjalaa alueellisena yksikkönä sekä vaalisi Karjalan kulttuuriperinnettä. Korkeakoulun osastorajoista huolimatta laitokselle annettiin mahdollisuus harjoittaa keruu-, tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Tutkimuslaitokselle määrättiin selkeä yhteiskunnallinen palvelutehtävä, joka tähtäsi taloudellisen hyvinvoinnin alueelliseen kasvattamiseen. Tämä tuli selkeänä esille eduskunnan sivistysvaltiokunnan mietinnössä, johon kirjattiin, että Karjalan tutkimuslaitoksen tulisi kyetä suorittamaan tuloksellisesti sellaista tutkimus- ja selvitystyötä, jolla on merkitystä Itä-Suomen taloudellisen kehittämisen kannalta.

Aluetutkimus sai tutkimuslaitoksessa merkittävän painotuksen. Korkeakoulu ja maakuntaliitto ajoivat 1971 Karjalan tutkimuslaitoksen yhteyteen kehitysalueinstituuttia. Taustalla vaikuttivat muuttoliike ja pelko alueellisen epätasa-arvon kasvusta.  Aloite kehitysalueinstituutista kaatui muiden korkeakoulukaupunkien ilmoittautuessa mukaan kilpailuun mahdollisen instituutin sijaintipaikasta. Kehitysalueiden neuvottelukunnan talvella 1972 antaman lausunnon mukaisesti kehitysaluetutkimus oli jaettava useiden toimipaikkojen kesken, eikä vain yhteen paikkaan.

Karjalan tutkimuslaitoksen perustaminen pantiin merkille myös Neuvostoliitossa. Kysymys oli Karjalan kulttuurin ja menneisyyden omistamisesta, ja tuota perintöä tutkivan laitoksen perustaminen merkitsi historiapoliittisesti merkittävän toimijan synnyttämistä. Ajatus Karjalan korkeakoulusta oli ollut Suomessa esillä 1930-luvulla ja välittömästi oli Neuvostoliiton puolella ryhdytty vahvistamaan Petroskoihin 1930 perustetun Karjalan tiedekeskuksen asemaa.  Määritteeseen ”Karjala” tutkimuslaitoksen nimessä kiinnitettiin huomiota Karjalan tutkimuslaitosta 1970 perustettaessa myös Suomen puolella, ja esimerkiksi valtiovarainministeriö vastusti Karjala-nimen käyttöä, koska vain vähäinen osa Karjalasta oli enää Suomen puolella.

Karjalan tutkimuslaitoksen nimestä on käyty sittemmin keskustelua ajoittain. Viime vuosina nimeen ovat puuttuneet erityisesti ne tutkijat, joiden mukaan Karjala on pelkästään maantieteellisesti rajattava paikka, lähinnä Karjalan tasavallan alue Venäjällä, eikä laitoksen toiminta enää vastaisi sen nimeä ja tutkimusaluetta. Nimen vahva metaforinen taso, mutta ennen kaikkea sen vakiintunut asema ja takuu laadusta varmistavat, että nimi säilyy.

50 vuotta Karjalan tutkimuslaitosta: yhteisöllisyydestä globalisaatioon, ajattelusta kohti konsultointia

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Karjalan tutkimuslaitos on toiminut 50 vuotta Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa. Virallinen juhlavuosi on 2021, mutta tosiasiassa tuo 50 vuoden virstanpylväs täyttyy näinä aikoina, sillä laitos aloitti toimintansa 1.9.1970. Tuolloin valittiin ensimmäiset työntekijät: laitoksen johtajaksi historian väliaikainen professori Heikki Kirkinen ja sihteeriksi ja tutkijaksi lisensiaatti Veijo Saloheimo. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö lahjoitti palkkarahat tutkijan palkkaan vuoden 1970 loppuun saakka ja tuki palkkausta vielä seuraavanakin vuotena. Toimintaa rahoittivat myös Joensuun kaupunki, Pohjois-Karjalan Kauppakamari ja Kansallis-Osake-Pankki, jonka rahallinen apu tähtäsi erityisesti maakunta-arkiston saamiseksi Joensuuhun.

Karjalan tutkimuslaitos on tehnyt työtä alueensa hyväksi puoli vuosisataa edistäen samalla tiedettä ja akateemista sivistystä. Se on ehtinyt olla satojen henkilöiden työpaikka. Laitoksen suojissa on tehty tuhansia tutkimuksia, selvityksiä, raportteja ja kehittämissuunnitelmia. Karjalan tutkimuslaitoksella tai sen välittömässä ”läheisyydessä” on tehty myös kymmeniä väitöskirjoja, vaikka laitoksella ei ole ollut tutkinnonanto-oikeutta. Karjalan tutkimuslaitokselta on myös ohjattu, opponoitu ja arvosteltu satoja opinnäytetöitä eri laitosten ja eri yliopistojen saldoksi.

Karjalan tutkimuslaitos on elänyt ajassa. KTL on osa suomalaista yliopistolaitosta ja yhteiskuntaa.  Se on ollut aina haluttu ja jopa kadehdittu työpaikka. Yhä vielä kuulee puheita KTL:n eliittitutkijoista. Eliittitutkijuus ja Karjalan tutkimuslaitoksen ”maine” kadehtimisen arvoisena työyhteisönä voi juontaa juurensa monesta tekijästä: ennen Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymistä Itä-Suomen yliopistoksi Karjalan tutkimuslaitos oli hallinnollisesti Joensuun yliopiston erillislaitos, joka vieläpä sijaitsi kampuksesta erillään, kaupungin paraatipaikalla Pielisjoen linnassa. Karjalan tutkimuslaitos on myös leimallisesti monitieteinen, sosiologit, kielitieteilijät, maantieteilijät, historian tutkijat (vain muutamia mainitaksemme) elävät ja kuosittavat siellä akateemista arkeaan. Monitieteisyys on arkista ja jokapäiväistä, ja siitä eittämättä on hyötyä tutkimukselle. Kun paikan tai syrjäisyyden käsitteitä pohditaan laitoksen kahvipöydässä muuten joutavia jutellessa ja sanomalehtiä selaillen porukassa, voi mukana olla maantieteilijä, taloustieteilijä, työelämätutkija ja Pasi. Voisi ajatella, että tällainen arkinen ympäristö luo yhteisöllisyyttä. Onko puheilla vahvasta yhteisöllisyydestä perää? Olemme tutkineet Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa tai oletettavaa yhteisöllisyyttä väitöskirjojen esipuheiden kautta.

 

Yhteisöllisyyttä jäljittämässä….

Tutkimme yhteisöllisyyden ilmaisuja ja niissä tapahtuvia muutoksia Karjalan tutkimuslaitoksella väitöskirjaansa kirjoittaneiden tutkijoiden väitöskirjojen esipuheista ja kiitoksista. Esipuheissa tulee akateemisen perinteen mukaan kiittää lähes kaikki työhuoneen ohikulkeneista lähtien. Esipuheet ovat väitöskirjojen luetuin ja usein myös mieleen jäävin osuus. Analyysimme aineistona ovat Karjalan tutkimuslaitoksen keittiö-kahvihuoneen juhlavitriinin väitöskirjat.

 

  1. Vahvan yhteisöllisyyden aikakausi

Suomalainen yliopistolaitos eli 1990-luvulle saakka sivistysyliopiston aikakautta ts. yliopistoissa tehtiin työtä tiedon ja sivistyksen lisäämisen edistämiseksi. Tutkimisen arvoiset teemat ja aihepiirit määrittyivät tutkijoiden ja tutkimusyhteisöjen keskuudessa, eivätkä akateemisen maailman ulkopuoliset (rahoittajien) toiveet ja tavoitteet määritelleet tutkijoiden arkea ja tutkimuskohteita. Tutkimusta tehtiin yhdessä ajatellen ja pohtien, tutkijakollegat olivat ensisijaisesti yhteistyökumppaneita ja kavereita – eivät kilpailijoita. Tämä sivistysyliopiston aikakausi näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen väitöskirjojen esipuheissa.

Maantieteen professoriksi sittemmin edennyt Jarmo Kortelainen väitteli 1996. Hän kiittää väitöskirjansa Tehdasyhdyskunta talouden ja ympäristötietoisuuden murrosvaiheissa laitosta seuraavasti: ”sain suorittaa varsinaisen tutkimustyöni samassa yliopistossa toimivalla Karjalan tutkimuslaitoksella. Sinne kuuluvat myös suurimmat kiitokset työni toteutumisesta. Pielisjoen linnan suojissa vietetyt yli kahdeksan vuotta eivät hevillä unohdu, ja monista unohtumattomista, osin hatarahkojenkin muistikuvien varassa saan kiittää kolmikkoa Hannu Itkonen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy. (–) kiitän nimiä mainitsematta koko Pielisjoen linnan väkeä joustavasta ja virikkeellisestä työilmapiiristä”. (Kortelainen 1996, 3.) Samana vuonna väitellyt Hannu Itkonen (1996, 3) puolestaan kirjoitti: ”Väitöskirjani valmennuskeskuksen löysin Karjalan tutkimuslaitokselta. Monitieteinen ilmapiiri on ollut innostuksen lähde. Kiitän koko laitoksen väkeä. Tekstinvalmistuksen sisupalkinnon ojennan Tuula Nylanderille ja Lea Kerviselle, jotka kestivät niin tekstini kuin malttamattoman mieleni. Iloni ja suruni ovat jakaneet tehoketjulaiset Jarmo Kortelainen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy.”

Pari vuotta myöhemmin väitellyt Arja Jolkkonen kirjottaa laitoksen tarjonneen hänelle innostavan ilmapiirin: ”Akateeminen käsityö- ja urheiluseura Karjalan Karhuttaret katkaisi ansiokkaasti virikkeellisellä vapaa-ajantoiminnallaan välillä raskaaksi käyneen tutkimustyön.” (Jolkkonen 1998, 3.) Karjalan Karhuttarien merkitys laitoksen naistutkijoiden arjessa ilmenee useissa väitöskirjoissa. Arja Kurvinen (1999, 4) toteaa sen toiminnan tarjonneen monet hauskat hetket ja retket. Kurvinen kiittää laajalti Pielisjoen linnan työyhteisöä sen luomasta kannustavasta ilmapiiristä ja Pielisjoen linnan Pertti Koistisen vaativasta, mutta innostavasta työelämän tutkijakoulusta. (Kurvinen 1999, 3–4.) Maarit Sireni (2002, 3) puolestaan kiittää tutkimuslaitoksen naisia, Karjalan Karhuttaria, mukavista työpäivistä ja luovasta seurasta. ”Heidän riveissään olen sekä heittänyt pesäpalloa että oppinut hyödyllisiä emännän taitoja kuten kuorrutusta ja hevosen ompelemista.” Karhuttaria muistaa myös Tuija Mononen (2008, 6.).

Pielisjoen linnan työyhteisöä kiittää moni. Siviilipalveluksensa Karjalan tutkimuslaitoksella suorittanut Mikko Kumpulainen kertoo sen työyhteisön tehneen jo palveluaikana niin suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt keinolla millä hyvänsä päästä jatkamaan tutkimustyötä Pielisjoen linnassa. (Kumpulainen 1999, 9.) Simo Palviaisen (2004, 3) mukaan Pielisjoen linnan työyhteisölle ei mikään ollut vierasta, eikä mikään ongelma jäänyt ratkaisematta (varsinkaan kahvipöydässä.) Ilkka Pyy (1998, 3) kertoo tutkimuslaitoksen olleen tukikohta, jossa hän oppi tutkijaksi, ja jossa hänen työtään oli aina tuettu. Hän toteaa olleensa Pielisjoen linnan monitieteisen hengen ohjauksessa. Ja jotain tuosta hengestä Pyyn mukaan kertoi, että hänen väitöskirjansa oli kolmas syksyllä 1998 valmistunut, jonka teemana oli otsikkoa myöten syrjäisyys. Ne kaksi muuta olivat Eira Variksen Syrjäkylien murros Venäjän Karjalassa ja Unkarissa. Tutkimus postsosialistisen maaseudun restrukturaatiosta ja resurssiyhdyskuntien selviytymisestä sekä Jukka Oksan Syrjäkylä murroksessa. Jukka Oksa aloittaa kiitoksensa määreellä Pielisjoen linna. Se ja sen työyhteisö olivat Oksan (1998, 3) mukaan muodostaneet työn fyysiset ja henkiset puitteet. Runsaat ja muuttuvat virikkeet olivat pakottaneet Oksan kohtaamaan uusia haasteita, mutta myös estäneet liiallisen, urautumiseen asti menevän keskittymisen. Linnan innostavaa, monitieteistä ilmapiiriä kiittää myös Juha Kotilainen (2004, 3). ”Almost ten years have passed since I entered Pielisjoenlinna, and it has provided a stimulating multi-disciplinary environment where disciplinary boundaries are not so important.”

 

  1. Yhteisöllisyys, työpaikka ja pätkätyöt

Uudella vuosituhannella myös suomalaisessa yliopistolaitoksessa oli jo kovaa vauhtia siirrytty kohti yliopiston uutta aikakautta. Akateeminen vapaus, luovuuden ja harhapoluilla surfailun aikakausi alkoi olla taaksejäänyttä elämää, ja nyt yliopistoa ohjasivat tulokset ja kilpailu. Tutkijoille tämä uusi aikakausi tarkoitti kovenevan kilpailun ohella myös sen omaksumista, että akateeminen ura alkoi entisestään silppuistua, ja että työn jatkuminen yliopistossa väittelyn jälkeen tarkoitti huippuunsa viritettyä akateemista ajattelukykyä, ja jatkuvaa tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntymistä (ja ehken sen esittämistä). Harva osasi suhtautua kollegoihinsa kilpailijoina. Työtä tehtiin edelleen yhdessä, mutta yliopistotutkimus oli muotoutumassa yhä enemmän akateemiseksi työksi.

Ismo Björnin (1999, 3) mukaan Karjalan tutkimuslaitos oli ollut hyvä työpaikka tieteen pätkätyöläiselle. Tieteidenvälisyys eli hänen mukaansa jossain Pielisjoen linnan käytävillä. Karjalan tutkimuslaitoksen mutkaton ilmapiiri rohkaisi myös Ilkka Lehtolaa väitöskirjan tekoon. (Lehtola 2001, 3.) Olga Davydovalle (2009, 3) Karjalan tutkimuslaitos oli otollinen maaperä tutkimuksen valmistumiselle. Seppo Roivaalle (2009, 3) se oli viihtyisä ilmapiiri ja Johanna Uotiselle (2005, 6) Pielisjoen linna oli työympäristönä vertaansa vailla. Minna Piipposelle (2007, 8) se on ollut hyvä paikka tehdä.

Vuosituhannen vaihteessa Karjalan tutkimuslaitos oli siis muuttumassa puhtaasta akateemisesta yhteisöstä työnteon paikaksi, joskin yhteisölliseksi ja merkitseväksi sellaiseksi.

 

  1. Arki, arjen sujuminen ja yhteisön merkitys

Uuden ajan yliopisto alkoi hahmottua 2010 vuotta lähestyttäessä. Ja tätä uutta aikaa leimaavat keskittäminen, keskittyminen, entisestään koveneva kilpailu ja työn kuormittavuuden lisääntyminen. Työ ja työn tekeminen nähdään entistä selkeämmin osana arkea, jossa työyhteisön merkitys arjen voimavarana ja arkea helpottavana komponenttina nousee esiin.

Vuonna 2006 Karjalan tutkimuslaitos muutti silloisen Joensuun yliopiston campusalueelle. Muutto campusalueelle Auroraan merkitsi muutosta, joka heijastui myös väitöskirjojen esipuheissa. Pielisjoen linna, linnan henki ja osin monitieteisyys katoavat kiitoksista, niiden sijaan painottuvat yhteisö ja arki.

Sari Tuuva-Hongiston (2007, 5) väitöskirja ajoittuu muutosvaiheeseen: ”Sain tehdä suurimman osan tutkimuksestani Pielisjoen linnassa – viimeisimmät rutistukset sujuivat tiilenpäitä lukien Karjalan tutkimuslaitoksen uusissa tiloissa Aurorassa. Kiitos linnalaisille ja B-rappulaisille.” Noora Talsi (2014, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen työyhteisöä akateemisen arjen ja juhlan jakamisesta. Pirjo Pölläselle (2013, 7) se on merkittävä työyhteisö. Matti Frisch (2013, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen ja maantieteen laitoksen kollegoita työn ja vapaa-ajan jakamisesta. Ne ovat olleet ilon, inspiraation ja oppimisen paikkoja.  ”There are too many of you to thank by name individually – you all know who you are!”

Tiina Soininen (2015, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen lämmintä ja ystävällistä ja samalla akateemista ilmapiiriä. Hänelle laitos on tarjonnut sekä monitieteistä keskustelua että filosofisia pohdiskeluja.  Soininen kiittää työyhteisöä arkipäivän jakamisesta ja taivaallisen ilon ja murheen laaksojen sietokyvystä. Arkipäivän jakamisesta kiittää työtovereitaan myös Natalia Taksami (2017, 10), laitoksen inspiroivaa ilmapiiriä puolestaan Alexander Izotov (2018, 19).  Sen sijaan Alina Kuusisto (2017, 8) ja Maija Halonen (2019, 10) eivät kirjoita yhteisöstä, vaan esipuheessaan he toteavat Karjalan tutkimuslaitoksentarjoavan erinomaiset puitteet tehdä tutkimusta.

 

  1. Yhteisönä kansainvälinen yhteisö

Uuden ajan yliopistoon kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys, ja kansainvälisen yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksen korostuminen. 2010-luvulla kansainväliset yhteisöt ja sitä kautta muodostuva transnationaali yhteisöllisyys on osin jopa korvannut paikallisyhteisön merkityksen, ja tämä näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijoiden väitöskirjojen esipuheissa.

2010-lukua voidaan kuvata toteamalla, että yhteisestä hengestä ei kiitoksissa enää kirjoiteta, vaan kiitosta saa arki, ehken laitoksen kautta muodostuneet harrasteporukat ja muut pienryhmät, mutta ennen kaikkea väitöskirjojen ja tutkijakoulujen ohjaajat sekä kansainväliset kollegat. (Ks. esim. Laine 2013, 8; Domaniewski 2017,8; Halonen 2019, 10.)

 

Oven takana käytävillä ja tulosta tehden

Väitöskirjojen esipuheet ”mikroaineistona” kertovat meille jotakin konkreettista ja paikallista Karjalan tutkimuslaitoksen yhteisöllisyydestä. Väitöskirjojen esipuheet omalta osaltaan vahvistavat esimerkiksi näkemyksen, että Karjalan tutkimuslaitoksen olemus muuttui ratkaisevasti Pielisjoen linnasta lähdettyä. Aurora II B-rapun kaksi pitkää toisistaan erillistä käytävää, ja niiden 46 työhuonetta suljettuine ovineen eivät edes voi muodostaa samanlaista tiivistä kokonaisuutta kuin mitä linnan aikana oli ollut. Tutkimuslaitoksen henkilöstön kieli- ja sukupolvierot sekä tutkijatyön pirstoutuminen maailmalle olivat osaltaan jakamassa laitoksen väkeä erilaisiin pienryhmiin.

Mutta tämän mikroaineiston kautta voimme myös peilata koko yliopistotyön murrosta: uuden ajan yliopistossa yhteisöllisyys, kaverin kanssa patarointi ja filosofointi eivät enää ole keskeisiä, luova laiskuus on korvautunut tehokkuudella ja täsmäajattelulla, koska keskeistä on tuottaa konkreettista, fokusoitua tietoa rahoittajan määrittelemiin tutkimuskysymyksiin. Tieteen itseohjautuvuus on korvautunut ulkopäin tulevalla tieteen ohjauksella, jolla vaikutetaan niin tutkimuskysymyksiin kuin niistä saataviin tuloksiin.

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi