Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Continue reading “Paikallista historiaa puoli vuosisataa”

50 vuotta Karjalan tutkimuslaitosta: yhteisöllisyydestä globalisaatioon, ajattelusta kohti konsultointia

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Karjalan tutkimuslaitos on toiminut 50 vuotta Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa. Virallinen juhlavuosi on 2021, mutta tosiasiassa tuo 50 vuoden virstanpylväs täyttyy näinä aikoina, sillä laitos aloitti toimintansa 1.9.1970. Tuolloin valittiin ensimmäiset työntekijät: laitoksen johtajaksi historian väliaikainen professori Heikki Kirkinen ja sihteeriksi ja tutkijaksi lisensiaatti Veijo Saloheimo. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö lahjoitti palkkarahat tutkijan palkkaan vuoden 1970 loppuun saakka ja tuki palkkausta vielä seuraavanakin vuotena. Toimintaa rahoittivat myös Joensuun kaupunki, Pohjois-Karjalan Kauppakamari ja Kansallis-Osake-Pankki, jonka rahallinen apu tähtäsi erityisesti maakunta-arkiston saamiseksi Joensuuhun.

Karjalan tutkimuslaitos on tehnyt työtä alueensa hyväksi puoli vuosisataa edistäen samalla tiedettä ja akateemista sivistystä. Se on ehtinyt olla satojen henkilöiden työpaikka. Laitoksen suojissa on tehty tuhansia tutkimuksia, selvityksiä, raportteja ja kehittämissuunnitelmia. Karjalan tutkimuslaitoksella tai sen välittömässä ”läheisyydessä” on tehty myös kymmeniä väitöskirjoja, vaikka laitoksella ei ole ollut tutkinnonanto-oikeutta. Karjalan tutkimuslaitokselta on myös ohjattu, opponoitu ja arvosteltu satoja opinnäytetöitä eri laitosten ja eri yliopistojen saldoksi.

Karjalan tutkimuslaitos on elänyt ajassa. KTL on osa suomalaista yliopistolaitosta ja yhteiskuntaa.  Se on ollut aina haluttu ja jopa kadehdittu työpaikka. Yhä vielä kuulee puheita KTL:n eliittitutkijoista. Eliittitutkijuus ja Karjalan tutkimuslaitoksen ”maine” kadehtimisen arvoisena työyhteisönä voi juontaa juurensa monesta tekijästä: ennen Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymistä Itä-Suomen yliopistoksi Karjalan tutkimuslaitos oli hallinnollisesti Joensuun yliopiston erillislaitos, joka vieläpä sijaitsi kampuksesta erillään, kaupungin paraatipaikalla Pielisjoen linnassa. Karjalan tutkimuslaitos on myös leimallisesti monitieteinen, sosiologit, kielitieteilijät, maantieteilijät, historian tutkijat (vain muutamia mainitaksemme) elävät ja kuosittavat siellä akateemista arkeaan. Monitieteisyys on arkista ja jokapäiväistä, ja siitä eittämättä on hyötyä tutkimukselle. Kun paikan tai syrjäisyyden käsitteitä pohditaan laitoksen kahvipöydässä muuten joutavia jutellessa ja sanomalehtiä selaillen porukassa, voi mukana olla maantieteilijä, taloustieteilijä, työelämätutkija ja Pasi. Voisi ajatella, että tällainen arkinen ympäristö luo yhteisöllisyyttä. Onko puheilla vahvasta yhteisöllisyydestä perää? Olemme tutkineet Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa tai oletettavaa yhteisöllisyyttä väitöskirjojen esipuheiden kautta.

 

Yhteisöllisyyttä jäljittämässä….

Tutkimme yhteisöllisyyden ilmaisuja ja niissä tapahtuvia muutoksia Karjalan tutkimuslaitoksella väitöskirjaansa kirjoittaneiden tutkijoiden väitöskirjojen esipuheista ja kiitoksista. Esipuheissa tulee akateemisen perinteen mukaan kiittää lähes kaikki työhuoneen ohikulkeneista lähtien. Esipuheet ovat väitöskirjojen luetuin ja usein myös mieleen jäävin osuus. Analyysimme aineistona ovat Karjalan tutkimuslaitoksen keittiö-kahvihuoneen juhlavitriinin väitöskirjat.

 

  1. Vahvan yhteisöllisyyden aikakausi

Suomalainen yliopistolaitos eli 1990-luvulle saakka sivistysyliopiston aikakautta ts. yliopistoissa tehtiin työtä tiedon ja sivistyksen lisäämisen edistämiseksi. Tutkimisen arvoiset teemat ja aihepiirit määrittyivät tutkijoiden ja tutkimusyhteisöjen keskuudessa, eivätkä akateemisen maailman ulkopuoliset (rahoittajien) toiveet ja tavoitteet määritelleet tutkijoiden arkea ja tutkimuskohteita. Tutkimusta tehtiin yhdessä ajatellen ja pohtien, tutkijakollegat olivat ensisijaisesti yhteistyökumppaneita ja kavereita – eivät kilpailijoita. Tämä sivistysyliopiston aikakausi näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen väitöskirjojen esipuheissa.

Maantieteen professoriksi sittemmin edennyt Jarmo Kortelainen väitteli 1996. Hän kiittää väitöskirjansa Tehdasyhdyskunta talouden ja ympäristötietoisuuden murrosvaiheissa laitosta seuraavasti: ”sain suorittaa varsinaisen tutkimustyöni samassa yliopistossa toimivalla Karjalan tutkimuslaitoksella. Sinne kuuluvat myös suurimmat kiitokset työni toteutumisesta. Pielisjoen linnan suojissa vietetyt yli kahdeksan vuotta eivät hevillä unohdu, ja monista unohtumattomista, osin hatarahkojenkin muistikuvien varassa saan kiittää kolmikkoa Hannu Itkonen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy. (–) kiitän nimiä mainitsematta koko Pielisjoen linnan väkeä joustavasta ja virikkeellisestä työilmapiiristä”. (Kortelainen 1996, 3.) Samana vuonna väitellyt Hannu Itkonen (1996, 3) puolestaan kirjoitti: ”Väitöskirjani valmennuskeskuksen löysin Karjalan tutkimuslaitokselta. Monitieteinen ilmapiiri on ollut innostuksen lähde. Kiitän koko laitoksen väkeä. Tekstinvalmistuksen sisupalkinnon ojennan Tuula Nylanderille ja Lea Kerviselle, jotka kestivät niin tekstini kuin malttamattoman mieleni. Iloni ja suruni ovat jakaneet tehoketjulaiset Jarmo Kortelainen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy.”

Pari vuotta myöhemmin väitellyt Arja Jolkkonen kirjottaa laitoksen tarjonneen hänelle innostavan ilmapiirin: ”Akateeminen käsityö- ja urheiluseura Karjalan Karhuttaret katkaisi ansiokkaasti virikkeellisellä vapaa-ajantoiminnallaan välillä raskaaksi käyneen tutkimustyön.” (Jolkkonen 1998, 3.) Karjalan Karhuttarien merkitys laitoksen naistutkijoiden arjessa ilmenee useissa väitöskirjoissa. Arja Kurvinen (1999, 4) toteaa sen toiminnan tarjonneen monet hauskat hetket ja retket. Kurvinen kiittää laajalti Pielisjoen linnan työyhteisöä sen luomasta kannustavasta ilmapiiristä ja Pielisjoen linnan Pertti Koistisen vaativasta, mutta innostavasta työelämän tutkijakoulusta. (Kurvinen 1999, 3–4.) Maarit Sireni (2002, 3) puolestaan kiittää tutkimuslaitoksen naisia, Karjalan Karhuttaria, mukavista työpäivistä ja luovasta seurasta. ”Heidän riveissään olen sekä heittänyt pesäpalloa että oppinut hyödyllisiä emännän taitoja kuten kuorrutusta ja hevosen ompelemista.” Karhuttaria muistaa myös Tuija Mononen (2008, 6.).

Pielisjoen linnan työyhteisöä kiittää moni. Siviilipalveluksensa Karjalan tutkimuslaitoksella suorittanut Mikko Kumpulainen kertoo sen työyhteisön tehneen jo palveluaikana niin suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt keinolla millä hyvänsä päästä jatkamaan tutkimustyötä Pielisjoen linnassa. (Kumpulainen 1999, 9.) Simo Palviaisen (2004, 3) mukaan Pielisjoen linnan työyhteisölle ei mikään ollut vierasta, eikä mikään ongelma jäänyt ratkaisematta (varsinkaan kahvipöydässä.) Ilkka Pyy (1998, 3) kertoo tutkimuslaitoksen olleen tukikohta, jossa hän oppi tutkijaksi, ja jossa hänen työtään oli aina tuettu. Hän toteaa olleensa Pielisjoen linnan monitieteisen hengen ohjauksessa. Ja jotain tuosta hengestä Pyyn mukaan kertoi, että hänen väitöskirjansa oli kolmas syksyllä 1998 valmistunut, jonka teemana oli otsikkoa myöten syrjäisyys. Ne kaksi muuta olivat Eira Variksen Syrjäkylien murros Venäjän Karjalassa ja Unkarissa. Tutkimus postsosialistisen maaseudun restrukturaatiosta ja resurssiyhdyskuntien selviytymisestä sekä Jukka Oksan Syrjäkylä murroksessa. Jukka Oksa aloittaa kiitoksensa määreellä Pielisjoen linna. Se ja sen työyhteisö olivat Oksan (1998, 3) mukaan muodostaneet työn fyysiset ja henkiset puitteet. Runsaat ja muuttuvat virikkeet olivat pakottaneet Oksan kohtaamaan uusia haasteita, mutta myös estäneet liiallisen, urautumiseen asti menevän keskittymisen. Linnan innostavaa, monitieteistä ilmapiiriä kiittää myös Juha Kotilainen (2004, 3). ”Almost ten years have passed since I entered Pielisjoenlinna, and it has provided a stimulating multi-disciplinary environment where disciplinary boundaries are not so important.”

 

  1. Yhteisöllisyys, työpaikka ja pätkätyöt

Uudella vuosituhannella myös suomalaisessa yliopistolaitoksessa oli jo kovaa vauhtia siirrytty kohti yliopiston uutta aikakautta. Akateeminen vapaus, luovuuden ja harhapoluilla surfailun aikakausi alkoi olla taaksejäänyttä elämää, ja nyt yliopistoa ohjasivat tulokset ja kilpailu. Tutkijoille tämä uusi aikakausi tarkoitti kovenevan kilpailun ohella myös sen omaksumista, että akateeminen ura alkoi entisestään silppuistua, ja että työn jatkuminen yliopistossa väittelyn jälkeen tarkoitti huippuunsa viritettyä akateemista ajattelukykyä, ja jatkuvaa tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntymistä (ja ehken sen esittämistä). Harva osasi suhtautua kollegoihinsa kilpailijoina. Työtä tehtiin edelleen yhdessä, mutta yliopistotutkimus oli muotoutumassa yhä enemmän akateemiseksi työksi.

Ismo Björnin (1999, 3) mukaan Karjalan tutkimuslaitos oli ollut hyvä työpaikka tieteen pätkätyöläiselle. Tieteidenvälisyys eli hänen mukaansa jossain Pielisjoen linnan käytävillä. Karjalan tutkimuslaitoksen mutkaton ilmapiiri rohkaisi myös Ilkka Lehtolaa väitöskirjan tekoon. (Lehtola 2001, 3.) Olga Davydovalle (2009, 3) Karjalan tutkimuslaitos oli otollinen maaperä tutkimuksen valmistumiselle. Seppo Roivaalle (2009, 3) se oli viihtyisä ilmapiiri ja Johanna Uotiselle (2005, 6) Pielisjoen linna oli työympäristönä vertaansa vailla. Minna Piipposelle (2007, 8) se on ollut hyvä paikka tehdä.

Vuosituhannen vaihteessa Karjalan tutkimuslaitos oli siis muuttumassa puhtaasta akateemisesta yhteisöstä työnteon paikaksi, joskin yhteisölliseksi ja merkitseväksi sellaiseksi.

 

  1. Arki, arjen sujuminen ja yhteisön merkitys

Uuden ajan yliopisto alkoi hahmottua 2010 vuotta lähestyttäessä. Ja tätä uutta aikaa leimaavat keskittäminen, keskittyminen, entisestään koveneva kilpailu ja työn kuormittavuuden lisääntyminen. Työ ja työn tekeminen nähdään entistä selkeämmin osana arkea, jossa työyhteisön merkitys arjen voimavarana ja arkea helpottavana komponenttina nousee esiin.

Vuonna 2006 Karjalan tutkimuslaitos muutti silloisen Joensuun yliopiston campusalueelle. Muutto campusalueelle Auroraan merkitsi muutosta, joka heijastui myös väitöskirjojen esipuheissa. Pielisjoen linna, linnan henki ja osin monitieteisyys katoavat kiitoksista, niiden sijaan painottuvat yhteisö ja arki.

Sari Tuuva-Hongiston (2007, 5) väitöskirja ajoittuu muutosvaiheeseen: ”Sain tehdä suurimman osan tutkimuksestani Pielisjoen linnassa – viimeisimmät rutistukset sujuivat tiilenpäitä lukien Karjalan tutkimuslaitoksen uusissa tiloissa Aurorassa. Kiitos linnalaisille ja B-rappulaisille.” Noora Talsi (2014, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen työyhteisöä akateemisen arjen ja juhlan jakamisesta. Pirjo Pölläselle (2013, 7) se on merkittävä työyhteisö. Matti Frisch (2013, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen ja maantieteen laitoksen kollegoita työn ja vapaa-ajan jakamisesta. Ne ovat olleet ilon, inspiraation ja oppimisen paikkoja.  ”There are too many of you to thank by name individually – you all know who you are!”

Tiina Soininen (2015, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen lämmintä ja ystävällistä ja samalla akateemista ilmapiiriä. Hänelle laitos on tarjonnut sekä monitieteistä keskustelua että filosofisia pohdiskeluja.  Soininen kiittää työyhteisöä arkipäivän jakamisesta ja taivaallisen ilon ja murheen laaksojen sietokyvystä. Arkipäivän jakamisesta kiittää työtovereitaan myös Natalia Taksami (2017, 10), laitoksen inspiroivaa ilmapiiriä puolestaan Alexander Izotov (2018, 19).  Sen sijaan Alina Kuusisto (2017, 8) ja Maija Halonen (2019, 10) eivät kirjoita yhteisöstä, vaan esipuheessaan he toteavat Karjalan tutkimuslaitoksentarjoavan erinomaiset puitteet tehdä tutkimusta.

 

  1. Yhteisönä kansainvälinen yhteisö

Uuden ajan yliopistoon kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys, ja kansainvälisen yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksen korostuminen. 2010-luvulla kansainväliset yhteisöt ja sitä kautta muodostuva transnationaali yhteisöllisyys on osin jopa korvannut paikallisyhteisön merkityksen, ja tämä näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijoiden väitöskirjojen esipuheissa.

2010-lukua voidaan kuvata toteamalla, että yhteisestä hengestä ei kiitoksissa enää kirjoiteta, vaan kiitosta saa arki, ehken laitoksen kautta muodostuneet harrasteporukat ja muut pienryhmät, mutta ennen kaikkea väitöskirjojen ja tutkijakoulujen ohjaajat sekä kansainväliset kollegat. (Ks. esim. Laine 2013, 8; Domaniewski 2017,8; Halonen 2019, 10.)

 

Oven takana käytävillä ja tulosta tehden

Väitöskirjojen esipuheet ”mikroaineistona” kertovat meille jotakin konkreettista ja paikallista Karjalan tutkimuslaitoksen yhteisöllisyydestä. Väitöskirjojen esipuheet omalta osaltaan vahvistavat esimerkiksi näkemyksen, että Karjalan tutkimuslaitoksen olemus muuttui ratkaisevasti Pielisjoen linnasta lähdettyä. Aurora II B-rapun kaksi pitkää toisistaan erillistä käytävää, ja niiden 46 työhuonetta suljettuine ovineen eivät edes voi muodostaa samanlaista tiivistä kokonaisuutta kuin mitä linnan aikana oli ollut. Tutkimuslaitoksen henkilöstön kieli- ja sukupolvierot sekä tutkijatyön pirstoutuminen maailmalle olivat osaltaan jakamassa laitoksen väkeä erilaisiin pienryhmiin.

Mutta tämän mikroaineiston kautta voimme myös peilata koko yliopistotyön murrosta: uuden ajan yliopistossa yhteisöllisyys, kaverin kanssa patarointi ja filosofointi eivät enää ole keskeisiä, luova laiskuus on korvautunut tehokkuudella ja täsmäajattelulla, koska keskeistä on tuottaa konkreettista, fokusoitua tietoa rahoittajan määrittelemiin tutkimuskysymyksiin. Tieteen itseohjautuvuus on korvautunut ulkopäin tulevalla tieteen ohjauksella, jolla vaikutetaan niin tutkimuskysymyksiin kuin niistä saataviin tuloksiin.

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi