Työ muuttui tukipalvelujen yhtiöittämisessä – valmennus auttaa sopeutumaan

koristekuva
“Työntekijöiden sopeutumista uuteen rooliinsa on mahdollista helpottaa valmentamalla heitä muutokseen.”

Kirjoittaja: Virpi Lemponen

Kun kunta yhtiöittää palvelujaan, muutoksiin sopeutuminen ei ole työntekijöille helppoa. Käynnissä olevan tutkimuksen mukaan työntekijöitä kannattaa valmentaa muutokseen.

Sosiaali- ja terveysalan vuosia jatkuneiden uudistamispyrkimysten varjossa alan tukipalveluja on järjestelty uudelleen – esimerkiksi puhtaanapito- ja ravitsemuspalveluja, talous- ja henkilöstöhallintoa sekä IT-palveluja. Tukipalveluja on ulkoistettu ja yhtiöitetty kunnista ja kuntayhtymistä julkisomisteisiin osakeyhtiöihin.

Ilmiö ei ole uusi, vaan se liittyy jo 1980-luvulla alkaneeseen julkisen sektorin prosessien tehostamiseen, suurien volyymien tavoitteluun, työn uudelleen organisointiin, henkilöstön osaamisen kehittämiseen ja digitalisaation parempaan hyödyntämiseen. Vaikka palvelujen ulkoistamisen ja yhtiöittämisen vaikutukset kohdistuvat suurelta osalta henkilöstöön, niitä on tutkittu lähinnä organisaatioiden näkökulmasta. Siksi Itä-Suomen yliopiston tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia vaikutuksia julkisen sektorin tukipalvelujen yhtiöittämisellä on ollut työntekijöiden työhön.

Tutkimuksessa tarkastellaan julkisomisteisia osakeyhtiötä, jotka tuottavat palveluja omistajilleen ja joiden palvelukseen siirtyi kunnista ja kuntayhtymistä muun muassa laitoshuoltajia, ruokapalvelutyöntekijöitä, palkkasihteereitä, kirjanpitäjiä ja it-alan työntekijöitä. Tutkimuksessa haastateltiin työntekijöitä työn ja osaamisen muutoksista sekä työn tehostamisesta.

Työntekijöiden uusi rooli palvelujen tuottajina

Aluksi vaikutti siltä, että työntekijöiden työ muuttui vain vähän, kun he siirtyivät perustettujen osakeyhtiöiden palvelukseen. Vaikutelmaa vahvisti se, että useiden työntekijöiden työn tekemisen paikka – esimerkiksi sairaalan osasto tai suurtalouskeittiö – pysyi samana.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti monien asioiden muuttuneen. Yksi suuri muutos oli, että kunnan työntekijöistä tuli yhtiön palvelujen tuottajia. Uuteen työhön liittyi aiempaa enemmän vastuuta. Uutta oli sopimuksellisuus, palvelujen tuotteistaminen, maksullisuus sekä palvelujen tuottajan roolin omaksuminen.

Työn muutokset eivät aina saaneet työntekijöiden yksimielistä hyväksyntää, vaan ne aiheuttivat myös vastarintaa. Työntekijät kokivat, että heidän on palveltava aikaisempaa useampia asiakasryhmiä: tilaajaorganisaatioiden hankinnoista vastaavia, tilaajayksiköiden esimiehiä ja palvelujen loppukäyttäjiä. Myös työntekijän entisestä työnantajaorganisaatiosta tuli asiakas, jonka ehdoilla palveluja tuli tuottaa. Monella työntekijällä oli vaikea omaksua uusi roolinsa, sillä se edellytti heiltä uudenlaista asiakaspalveluosaamista, ennen kaikkea palvelualttiutta ja asiakaspalvelutaitoja.

Palveluntuottajan roolin omaksumisessa vaikeuksia tuotti lisäksi työtehtävien rajaaminen. Ennen yhtiöittämisiä tukipalveluissa toimineiden tehtäväkuvat saattoivat olla hyvin laajoja. Yhtiöittämisen jälkeen tilaajan ja tuottajan välisillä sopimuksilla määriteltiin tarkasti ne palvelut, joita tilaaja osti. Kun työntekijä pitäytyi ainoastaan sopimuksessa määritellyissä työtehtävissä, saattoi se aiheuttaa hämmennystä tilaajaorganisaatiossa, sillä yhtiön työntekijä ei enää ollut tilaajaorganisaation määräysvallassa. Eräs haastateltava totesi, että ”pohjamutien kautta mitattiin työntekijän roolin ja sopimusohjatun maailman toimintatapaa.”

Tehostaminen vaatii uusia taitoja

Työn muutos liittyi tutkimuksessa organisaation toimintojen tehostamiseen, kehittämiseen ja uudistamiseen, työntekijöiden osaamisen lisäämiseen sekä teknologian parempaan hyödyntämiseen. Yhtiöittämisten yhtenä tavoitteena oli ”käyttää veronmaksajien rahoja viisaasti, tehokkaasti ja taloudellisesti”.

Esimerkiksi ruokapalveluissa tämä tarkoitti ruuan valmistuksen keskittämistä uusiin ja aiempaa suurempiin valmistuskeittiöihin, joissa ruoka valmistettiin kylmävalmistusmenetelmällä ja joista se jaettiin palvelukeittiöihin kypsennettäväksi. Ruuanvalmistuksen tuotantoprosessin uudistaminen mahdollisti suurien volyymien valmistamisen tehokkaasti ja taloudellisesti.

Valmistuskeittiöiden tuotannon suunnitteluun ja uudistamiseen osallistuneen henkilöstön sopeutuminen uudistuksiin vaikutti kivuttomalta, toisin kuin muualta valmistuskeittiöihin siirtyneiden työntekijöiden. Toimintojen keskittäminen johti työntekijöiden työnkuvien kapeutumiseen, mutta toisaalta heillä oli mahdollisuus syventää ydinosaamistaan. Sekä valmistus- että palvelukeittiöiden ruokapalvelutyöntekijöiltä tämä edellytti osaamista uudenlaisista ruuanvalmistustavoista, muutoksiin sopeutumista sekä uuden teknologian käyttöä.

Työntekijöiden valmennus auttaa muutokseen sopeutumisessa

Työntekijöiden sopeutumista uuteen rooliinsa on mahdollista helpottaa valmentamalla heitä muutokseen. Valmennusta tulisi antaa myös tilaajaorganisaation henkilöstölle, jotta se osaisi toimia uuden tilaaja–tuottaja-asetelman mukaisesti. Myös uusien työtapojen ja työssä vaadittavan teknologian opettelua ja käyttöönottoa olisi tuettava samoin kuin uuden osaamisen hankkimista. Muutoksen onnistumisessa ratkaisevassa asemassa on muutoksen johtaminen ja henkilöstön osallistaminen muutoksen suunnitteluun.

Kirjoitus perustuu Itä-Suomen yliopistossa toteutettavaan tutkimukseen Osaamisen merkitys muutoksessa, kun työ siirtyy kunnasta yhtiöön. Tutkimusta rahoittaa Työsuojelurahasto.

Koronakevät ja työn uudet luokkajaot – kuka saa altistua, ketä pitää suojata

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Koronakaranteenin purku on Suomessa nyt toukokuun myötä aluillaan. Mutkatonta tai yksioikoista ei koronteenista irtautuminen ole, kuten ei ollut siihen sulkeutuminenkaan. Karanteenikevät 2020 on ollut eräänlainen yhteiskunnallinen koe. Korona nosti pinnalle yhteiskunnassa piileviä rakenteita. Se paljasti monenlaisia hierarkioita, tai luokkia, kuten sosiologit tapaavat sanoa.

Myös yksilön elämä ja sen loppuminen on tullut päätöksenteon kohteeksi, vaikka sillä on hyvin vahva juridinen suoja länsimaisissa hyvinvoinnin yhteiskunnissa. Julkiseen keskusteluun ovat nyt nousseet ihmishengen taloudellinen arvo ja erilaisten työntekijöiden ja yrittäjien lähtökohtaisesti eriarvoiset asemat. Samalla on selkeästi tullut näkyväksi se, että työntekijyys ja yrittäjyys eivät ole enää samanlaisia luokkia kuin savupiipputeollisuuden aikana.

Koronteenikevät on osoittanut, että kaikki meistä, heistä ja teistä eivät ole yhtä arvokkaita, eivät yhtä tuottavia, eivätkä ansaitse samanlaista kohtelua, jos julkiseen puheeseen on uskomista. Yksilöt nähdään eriarvoisina, ja mikä kummallisinta, ihmiselämälle lasketaan rahallinen arvo – hintalappu, joka yhteiskunnan on joko varaa maksaa tai sitten ei ole. Näennäisesti kyse on siitä, kuinka paljon kunkin koronapotilaan hoito saisi maksaa, mutta samalla taloudellista lisäarvoa hakeva väestönosa laskeskelee ja optimoi sitä, ketkä ovat yhteiskunnan palveluiden arvoisia ja ketkä eivät ja erityisesti sitä, milloin yksilön tai jopa joidenkin ihmisryhmien arvo ja elämä voidaan täysin alistaa elinkeinoelämän tarpeille.

 

Eriarvoiset työntekijämme

Työntekijöitä ja työnteon tapoja tarkastelemalla yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kirkkaana ilmi. Samaan aikaan, kun etätyöstä ja etäkoulusta oli tulossa monelle rutiini ja asiaan oltiin alistumassa, ilmoitti hallitus, että lapset aloittavat lähiopetuksen toukokuun puolivälissä (14.5). Tämä ei Akavan suurimmalle ammattijärjestölle OAJ:lle sopinut. Järjestön puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmoitti järjestönsä vastustavan hallituksen päätöstä.

Vaarassa olivat niin lapset kuin opettajat, painotti Luukkainen. Opetusministeri Li Anderssonin oli muistutettava, että sellainen perustuslaillinen oikeus kuin lasten oppivelvollisuus ja oikeus koulunkäyntiin ovat muuta kuin Luukkaisen ajama edunvalvontakysymys. OAJ:n näkökannalla on kannattajansa ja vastustajansa. Toiset pitävät peruskoulujen avaamista liian suurena riskinä, toiset ja etenkin lastenlääkärit katsovat, että koulut olisi tullut avata jo ennen toukokuun puoliväliä.

Oli kyse edunvalvonnasta tai huolesta terveydestä, niin keskustelu toi esiin sen, kuinka eriarvoisessa asemassa työntekijät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat. Viimeistään se teki näkyväksi, kuinka toiset ammatit ovat arvostetumpia ja arvokkaampia kuin toiset, sillä samaan aikaan toisaalla…

”Siwan kassasta” on tullut ilmiö, sanonta ja toteamus, jossa yhdistyvät ylemmyydentunne, vähättely ja pienipalkkaisen pilkka. ”Siwan kassa” on henkilö, joka on näkymätön ihmisenä, mutta joka on itse kunkin pakko kohdata. Hän voi olla bussikuski, myyjä, laitosapulainen, siivooja, mutta yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut puurtaja, jonka odotetaan olevan valmiina palvelemaan ilman omia vaateitaan tai omaa olemustaan. ”Siwan kassa” on ensisijaisesti näkymätön parialuokan edustaja, jonka elämä on alistettu kuluttamisen ja sitä ylläpitävien rakenteiden logiikalle. Hänen työnsä, työpanoksensa tai korona-altistuksensa ei näytä olevan laajamittaisen keskustelun aiheena. Siwan tai pienyrittäjänä toimivan lähikioskin kassa ei myöskään edusta koronataistelun eturintamaa, toisin kuin sairaanhoidon ja hoivan parissa työskentelevät sankariruumiit, joita on tänä keväänä muistettu julkisesti kiittää. ”Siwan kassat” vain ovat.

Kun hallitus oli ilmoittanut koulujen avaamisesta, niin osattiin odottaa uusia ”paluu arkeen”- suunnitelmia. Kulttuuri- ja sivistystoimen tehtäväksi näytti yhtäkkiä tulevan koronakaranteenissa olevien kansalaisten hyvinvoinnin tukeminen. Yhteiskunnallinen halpa hoitotyö sisältää siis myös henkisen hoitotyön – se on mittaamattoman arvokasta, monella tavalla, mutta siitä ei haluta maksaa käypää korvausta.

Kirjastojen avaamisesta kuultiin, ja OAJ vs. Siwan kanssa keskustelu siirtyi samalla kirjastotoimen sisälle ja siitä sitten laajemmin kulttuuritoimeen. Tosin näkymättömäksi ja varsin vähän median kiinnostusta herättäneeksi. Käytännössä kaikki avaamisratkaisut tarkoittavat aina myös kannanottoa siitä, kuka ja miksi voidaan uhrata koronalle avaamisessa. Esimerkiksi yliopistojen sisällä tämä tarkoittaa henkilökunnan eriarvoistumista ja eriarvoistumisen linjana näyttää olevan ihmisten fyysisen – suoran tai välillisen – kohtaamisen kontrollointi. Tänäkään päivänä kirjastot eivät toimi ilman henkilökuntaa ja fyysiset kirjakappaleet liikkuvat ihmiseltä toiselle. Ihmisen kohtaamisen pakosta ja tähän pakottamisesta näyttää olevan koronakontrollissa kyse: kuka määrätään eturintamaan ja kuka tekee tätä uhraamalla oman terveytensä ja henkensä.

 

Tervetuloa länteen ”Andrei” – mutta muista olla ahkera

Korona paljasti Suomesta uusia hyvinvointiin ja talouteen liittyviä rajalinjoja kuin perinteisen rikkaan myyttisen etelän ja juurevan, mutta köyhän muun Suomen. Suomalainen hyvinvointi ja perustuotanto on rakentunut erityisesti EU:n aikana kasvavalle siirtotyöläisyydelle. Suomalainen rakentaminen ja ruokatuotanto, erityisesti perusraaka-ainetuotanto, tapahtuu ulkomaisen työvoiman tekemänä. Yhtäkkiä suomalaisen elämän jatkuvuuden takeeksi tarvittiin erityisjärjestelyjä ukrainalaisten ”Irinoiden” ja ”tervetuloa länteen Andreiden” Suomeen saamiseksi ahkerasti pelloilla ahertamaan entisten renkien, piikojen, muonamiesten ja kausityöläisten tapaan. Suomalaisessa puheessa tämä romantisoitiin ihanaksi paluuksi peltotyöhön, mutta varsin pian päästiin retoriikassa taistelemaan siitä, osaavatko perussuomalaiset enää tehdä töitä ja kelpaako marjanpoiminta koronan työttömäksi tekemälle suomalaiselle ollenkaan.

Koska sosiologiseen hyvään tapaan kuuluu piirtää nelikenttä aiheesta kuin aiheesta, niin sellainen on tähänkin tekstiin saatava. Näyttää siltä, että koronaluokat tuovat esille sen, että perussuomalaisen kansalaisuuden tilalle Suomessakin on muodostunut uudenlainen taloudelliseen hyötyyn perustuva kansalaisuus. Se määrittää lopulta yksilön ihmisarvon – ei se, minkä maan passia henkilö kantaa.

kansalaisuus
ihmisarvo ulkomaalaiset uhrattavat työntekijät (ns. marjan- ja tomaatinpoimijat) ulkomaalaiset säästettävät työntekijät (digiasiantuntijat)
kotimaiset uhrattavat työntekijät (Siwan kassat, hoiva-hoivaajat ja kulttuuriset hoivaajat) kotimaiset säästettävät työntekijät (virkamiehet, konsultit, yrittäjät ja luova luokka)

Taloudellista lisäarvoa tuottava, osaava tai erilaisia pääomia omistava luokka saa tukiaisia ja heidän olemassaolonsa turvataan. Se osa ihmisistä, joilla on vain tuotannollinen välinearvo tai joiden työtehtävät liittyvät pakolliseen ihmisten hoitamiseen korona-aikana ovat puolestaan uhrattavissa – ilmeisesti ilman sen suurempia subventioita.

Linnansa lukeneet muistavat räätäli Halmeen puheen Täällä Pohjantähden alla-romaanista, jossa Aadolf Halme puolusti Pentinkulman navettapiikoja. Mielenkiintoista onkin ollut nähdä, että korona-aika on paljastanut nyky-Suomesta samanlaisen raa’an luokkajaon niihin, joilla on ihmisarvo ja niihin, joiden ihmisarvo on uhrattavissa tai jota ei ole olemassa. Olemmeko palaamassa 1900-luvun alkuun, jossa valtaapitäville on kädestä pitäen opetettava, että ihminen se on köyhäkin ja köyhäkin on ihminen ja ihmisarvonsa ansainnut?

 

Pelko ja pelottelu eriarvoisuuden käyttövoimana

Korona herätti pelkäämään tuntematonta tai palautti tuntemattomaksi unohtuneen kuolevaisuuden arkeemme. Jokaisen on tietenkin pelättävä ja varottava altistumista ja sairastumista, mutta kauhulla on kannettava huolta myös markkinoista ja niiden toimivuudesta ja siitä, että pystymme palamaan normaaliin mahdollisimman nopeasti. Ja normaali tässä puheessa on globaali kulutusyhteiskunta ja sen tavat tuottaa kulutushyödykkeitä. Kukaan ei tosin ole aidosti kyseenalaistanut sitä, haluammeko palata siihen.

Kriisitietoisuuden punaisena lankana ja uhkana on markkinoiden totaalinen romahdus, oven takana vaaniva lama ja kaamea taantuma. Nyt pitää olla varuillaan. Nyt tulee pelätä. Nyt on hyvä muistuttaa valmistautumisesta. Niin tulisi, niin pitäisi, niin olisi hyvä. Tuo kova kolmikko (tulisi, pitäisi ja olisi hyvä) on kovin tuttua kuultavaa, ja vielä tutumpaa on korvissa puhe nurkan takana vaanivasta taantuman uhkasta ja maailman(talouden) romahtamisesta.

Jos nyt meneekin hyvin, niin on varauduttava, sillä uhka avaruudesta tai ties mistä on täällä ehkä jo huomenna ja se vaatii vahvistamaan nykyisiä rakenteita, jotka ehkä ovat syynä siihen, kuinka valmistaudumme näiden uhkien kohtaamiseen ja kuinka jaamme yhteistä hyvää uhkien tullessa todellisuudeksi. Ja nyt se tuntematon onkin pöllähtänyt, ilmeisesti Kiinasta maailmalle – nyt pitää pelätä: työntekijän ja jopa yrittäjän – ihan kirjaimellisesti henkensä edestä.

OECDläis-eekolainen talouspuhe uhkakuvineen hallitsee keskustelua koko yhteiskunnassa. Joku laskeskelee rahalla mitattavaa hoivasuhdetta, toinen kaupungistumisen ja keskittämisen kustannusvaikutuksia ja joku intoilee kilpaillusta rahasta yliopistoilla tai yritysmaailmassa. Tässäkään tilanteessa harvempi lopulta puhuu tasa-arvosta, yhteiskunnan rakentamisesta ja yhteisestä hyvästä. Vaan on toki myös heitä, jotka pohtivat, että kuinka kantaa huolta heikommasta, kuinka luoda myös tuolle toiselle turvallinen elämä ja mahdollistaa hänelle edes jollain tapaa normaali ihmisarvoinen elämä, työ ja arki. Ja kuinka saavuttaa se niin sanottu kestävä kehitys.

Koronteenikevään aikana on yhteiskunnan sisälle iskeytynyt kiiloja eri ihmis/työntekijä/elinkeinoryhmien välille – ikään kuin toiset olisivat toisiaan arvokkaampia. Sitäkö me oikeasti haluamme? Keinotekoisia rajoja työelämän sisään on myös yritetty tehdä jaottelemalla työtä tekeviä suorittaviin ja suorittamista avustaviin tai sitä tukeviin tekijöihin. Konstit ovat monet. Kenen etu on saada työntekijät kamppailemaan keskenään, liitot tukkanuottasille ja ammattijärjestöt kilpailemaan keskenään ja työantajat kiivailemaan siitä, kuka tarvitsee eniten tukea selvitäkseen?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi keskiössä olla yhteisen hyvän rakentaminen. Eikö kaikilla pitäisi olla kuitenkin oikeasti yhteinen tavoite, yhteinen hyvä, jossa oma ja yhteinen ovat liitoksissa? Jossa hyväksytään se, että koronteenin seurauksena kaikki ottavat osumaa, kukaan ei säästy ilman menetyksiä tai muutoksia. Ja muutos voi olla myös hyväksi, yhteiseksi sellaiseksi.

 

Yhteiskunnassa eletään yhdessä toimien!

Yhteiskunnan toiminta perustuu joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen. Yhteiskunnan jäsenet toimivat joukkona, eivät yksilöinä. Kaikki työt yhteiskunnassa ovat tärkeitä. Monet työt, kuten omamme, ovat yksittäistä ajattelutyötä, jossa ei näennäisesti näytä tapahtuvan mitään. Oivallukset, uuden löytämiset, tiedonvälitys tai muukaan arkinen työ eivät näy konkreettisesti arjessamme. Tavara liikkuu, tehtaat pyörivät ja kauppa käy, mutta ei ilman näkymättömien työpanosta. Näkymättömyydestään huolimatta yliopiston vaikutus yhteiskuntaan on valtava.

Sivistyksen merkitys näkyy julkisuudessa ennen kaikkea sen puutteena ja nopeana paluuna jopa väkivaltaiseen oman edun puolustamiseen, kuten maailmalla on jo havaittu. Julkinen keskustelu, oli se netissä tai eduskunnassa, kääntyy hetkessä ala-arvoiseen ja tietoiseen vääristelyyn ja oman edun tavoitteluun. Toisinaan se kääntyy jopa fyysiseksi uhkaksi, kun ajattelu ei riitä, eikä koulussa annettu oppi ole mennyt perille ja kun ihmishenki alkaa olla halpaa muutenkin. Koulu ja koulutus on kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä on helppo puhua oman kokemuksen kautta. Mutta koulun lisäksi yhteiskunta on myös paljon muuta yhdessä tekemistä ja kokemista ja luottamusverkostoja, jossa arvostetaan toisten asiantuntemusta ja otetaan siitä opiksi myös vaikeina aikoina.

https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nollatutkijat/