Kaivoslain uudistus antaa valtaa kunnalle, mutta ei suojaa maanomistajaa, eikä vettä

Kaivostoiminnan kyseenalaistamisessa on kyse puhtaasta vedestä, ei malmista, kaivosmineraaleista tai kaivoksista itsessään. Kaivosten hyväksyttävyys ei parane, jos kaivosten alapuolisten vesistön varrella asuvilla ja siellä kiinteistöjä omistavilla ei ole takeita vesistöjen säilymisestä käyttökelpoisina myös jatkossa.

Eduskunnassa on käsittelyssä kaivoslain uudistus. Kyse on niistä ehdoista, joita kansainväliselle pääomalle määrätään, kun se louhii Suomen maaperästä rikkauksia ja sijoittajilleen rahaa. Lakiehdotuksen lähtökohta on kaivostoimijat, sivuosassa ovat luonto, maanomistajat ja kansalaiset. Kaivoslaissa tulisi olla kyse siitä, kuinka maaperän rikkaudet saadaan hyödyntämään kaivospaikkakuntaa, suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, ja siten, että kaivoksista olisi nyt ja tulevaisuudessa mahdollisimman vähän haittaa luonnolle.

Lakiehdotuksen taustalla on hahmotettavissa menneen ajan näkemys kaivoksista koko yhteiskuntaa hyödyntävinä laitoksina, ajoilta, jolloin toimijat olivat sidoksissa sijaintipaikkaansa ja keskeinen toimija oli valtionyhtiö Outokumpu Oy. Se oli myös malminetsintäyhtiö, joka pyrki tekemään malminetsinnästä kansallishyveen. Malmeista puhuttiin tuolloin kansallisaarteina, joilla rakennettiin hyvinvointivaltiota ja kaivokset laajoista haitoistaan huolimatta saivat hyväksyntänsä siitä, että niiden nähtiin vaurastuttavan koko yhteiskuntaa.

Tänään kaivostoimijat tulevat pääosin maan rajojen ulkopuolelta. Malmin etsinnästä ja kaivosten valmistelusta vastaavat pioneeriyhtiöt, joiden tarkoituskaan ei ole toimia varsinaisena kaivosyrittäjänä, vaan niiden toiminta perustuu nykyisen lainsäädännön mahdollistamaan lupien siirtoon, valtausten ja kaivostoiminnan valmistelun myyntiin. Ostajina ovat pääasiassa ulkomaalaiset rahoittajat tai kansainväliset suuryritykset. Suomessa ne toimivat eri nimisinä tytäryhtiöinä, mutta emäyhtiö voi olla missä päin tahansa maailmaa.

Kansainvälisen kaivosteollisuuden silmissä Suomen valtteja ovat kiinnostavien ja vapaasti vallattavien malmiesiintymien ohella puhdas ja makea vesi, joka soveltuu myös viemäriksi. Valtteja ovat myös toimiva yhteiskunta, yhteiskuntarauha ja kaivosmyönteinen lainsäädäntö ja viranomaiset. Kansainvälisiä yrityksiä eivät kiinnosta suomalainen luonto, yhteiskunta tai kulttuuri. Kuvaava esimerkki tulee tämän päivän Outokummusta, jossa nykyisen ruotsalaisrahoitteisen kaivosyrityksen ensimmäinen aie on kaataa aiemmasta kaivostoiminnasta ja kansallisesta teollisuushistoriasta kertova, rakennushistoriallisesti arvokkaana suojeltu Keretin kaivostorni. Jos kaivosyritykset eivät kunnioita kulttuurihistoriallisesti suojeltua ympäristöä, niin epäiltävä on, kiinnostaako niitä myöskään luonto tai paikallisten ihmisen oikeudet ympäristöönsä tai kulttuuriperintöönsä.

Suomalaiset ”alkuperäiskansana”

Suomalaisille ovat tärkeitä sauna, puhdas löylyvesi omasta järvestä tai mökkikaivosta, uiminen, kalastus, marjastus, sienestys ja metsästys. Kansainvälisille toimijoille suomalaiset ovat saunoineen samanlainen outo kansa kuin mikä muu tahansa, vaikka suomalaisia ei alkuperäiskansan status suojaa. Kaivokset keskittyvät Itä- ja Pohjois-Suomeen, siis alueille, joissa luonnolla on keskeinen merkitys elämänlaadun kannalta. Monin paikoin metsästys- tai marjastuskauden alku päihittää yhä palkkatyön.

Lakiluonnoksessa kaivostoimijoiden etu haastaa yleisen ja paikallisen edun. Kyse on maaperän rikkauksista, joiden olettaisi hyödyttävän nimenomaan erityisesti niitä alueita, joissa kaivos sijaitsee, ja jotka siitä haittaa kokevat. Kaivos tuo uhkaa puhtaan veden menetyksen ohella kiinteistöjen hinnan laskulle ja luonnon käyttöön rajoituksia. Epävarmuuden aika on valtausten ja malminetsinnän suhteen kohtuuttoman pitkä.

Lakiluonnoksen mukaan kunnat saavat kaavoituksen kautta osittaista päätösvaltaa siitä, ottaako kaivos kuntaan vai ei. Kunnassa voidaan pohtia hyötyjen ja haittojen jakautumista, lyhytaikaisen kaivostoiminnan ja kunnan pidempiaikaisten elinkeinojen suhdetta. Ongelmana on, että kaivosten vaikutukset ulottuvat sijaintikuntaansa laajemmalle. Vaikutukset kohdistuvat erityisesti alapuolisiin vesistöihin. Päätösvallan antaminen kunnalle merkitsee samalla kuntaan kohdistuvien paineiden kasvua. Se tulee tarkoittamaan erillisten ”pro-kaivos-” ja ”ei-kaivosta kuntaan”-tyyppisten vastakkainasettelujen syntyä, jossa kansainväliset kaivosyritykset pyrkivät vaikuttamaan kunnan kaivosmyönteisyyteen erilaisin lupauksin ja toimenpitein muualla maailmassa kokeiltujen ja käytössä olevien käytänteiden mukaisesti. Kukapa muuttotappiokunnassa käy vastustamaan lupausta kymmenistä työpaikoista ja ”uudesta uimahallista”?

Kuulemista ilman kuuntelua

Lakiluonnos esittää erilaisten kuulemistilaisuuksien lisäämistä. Nykyisellään maanomistajat ja kansalaiset kokevat erilaiset kuulemistilaisuudet pelkkinä tiedotustilaisuuksina ilman todellista vaikutusvaltaa. Kaivosten kuulemistilaisuuksien rinnalle tarvitaan pitkäkestoisia toiminnan arviointeja, joissa kaivoksen vaikutuksia tarkastellaan eri näkökulmista. Mukaan tulevat Euroopan unionin tavoitteleman vihreän siirtymän kannalta oleelliset asiat, kuten asuminen, asuinympäristö, luonnon monimuotoisuus, luonnon tuottamat ilmaiset aineelliset ja aineettomat hyödyt eli ekosysteemipalvelut. Ja näihin kuuluu puhdas vesi.  Nämä on syytä ottaa mukaan keskusteluun jo malminetsintävaiheessa. Tuleville sukupolville puhdas vesi on arvokkaampaa kuin saastunut kaivosalue.

Avointa keskustelua hankaloittaa, että kansainvälisten kaivosyritysten toimintakieli on englanti. Niin kuulemisissa kuin hallinnon asiakirjoissa pääpaino annetaan kaivostoiminnan fyysisille ja mitattaville vaikutuksille, joten koko kaivoksesta käytävä keskustelu jämähtää käytännössä insinööritieteiden käsitteiden ymmärtämisen sekä lakitekstien vaikeaselkoiselle tasolle.

Kuulemistilaisuuksien demokraattisuutta pohdittaessa on myös syytä muistaa, että paikallisyhteisöissä ystävyyttä ja ihmisten kanssa toimeen tulemista pidetään tärkeänä, joten kaikki eivät halua julkisesti ottaa kantaa kaivoshankkeisiin, varsinkaan eri mieltä olevien kanssa.

Kussakin kaivoksessa on kyse aina määrätystä paikasta, ja kuhunkin paikkaan liittyvät monet rahassa mittaamattomat sosiaalis-kulttuuriset ja emotionaaliset merkitykset. Se voi olla ylisukupolvinen marja- tai sienipaikka tai jokin muu tärkeä paikka, jonka olemassaolon ja käytön kaivos lopettaa.  Ja kun kaivosalue joskus vapautuu muuhun käyttöön kaivostoiminnan jälkeen, on kaivosalue muuttunut, ja sen käyttö on jokamieheltä rajoittunutta, sieniä et enää kerää, järvi on uimakelvoton, eikä hauki kude, mutta myös maanomistajan talouskäyttö on osin estynyt esimerkiksi puunkasvatuksen suhteen.

Epämääräinen paikallinen hyöty

Nykyisellään kaivostoiminta vaatii vettä, käyttää vettä ja pilaa vettä. Kaivos hyödynnetään kerran, mutta vesistövaikutukset eivät kaivostoiminnan loppumiseen pääty. Ennen kaivostoiminnan aloittamista on saatava varmistus kaivosalueen ennallistamisesta ja sen jälkeen tapahtuvasta valvonnasta. Samalla on varauduttava teknisen kehityksen tulevaisuudessa tarjoamiin mahdollisuuksiin ympäristön tilan parantamiseksi pelkän jätteen kapseloinnin sijaan. Kestävä kaivostoiminta on jo lähtökohdaltaan mahdottomuus, mutta kaivosten ympäristövaikutuksia on kunkin toimijan pyrittävä aktiivisesti vähentämään.