Sensitiiviset haastattelut: mitä tulisi huomioida?

Tämä kirjoitus pohjautuu traumaattiset rajat –tutkimushankkeen avausseminaarissa pitämääni esitelmään, ja niihin tuntemuksiin, joita seminaarin alustukset minussa herättivät. Oma esitykseni oli otsikoitu ”Haastattelututkimuksen saavuttamaton ja hankalasti saavutettava tieto”. Keskityin alustuksessani konkreettisella tasolla siihen, minkälaisiin ongelmakohtiin haastattelututkimusta tehtäessä voidaan sensitiivisiä aiheita tutkittaessa törmätä. Koska seminaari oli otsikoitu traumatisoidut rajat –nimellä, niin halusin myös minä lähestyä omaa haastattelututkimuksen esittelyä trauman näkökulmasta

Riitta Granfelt (2007) kuvaa minun ajatteluuni sopivalla tavalla sen, mitä traumalla tarkoitetaan. Hänen mukaansa ”traumaattisella kokemuksella tarkoitetaan tapahtumaa, joka ylittää ihmisen puolustus- ja selviytymismekanismit. Kuvainnollisesti ilmaisten traumassa on kyse särkymisestä: psyykkinen tasapaino ja käsitys itsestä vaurioituvat.” (Riitta Granfelt 2007.) Trauma ja traumaattinen elämäntilanne siis rikkovat yksilön perusturvallisuuden ja tunteen oman elämän hallinnasta, yksilön sietokyky ylittyy ts. yksilön resilienssi selvitä vaikeasta (traumaattisesta), turvallisuuden tunnetta horjuttaneesta tilanteesta ylittyy.

Mitä sitten ovat tai voivat olla nämä yksilön näkökulmasta traumaattiset elämänhallintaa järkyttävät tilanteet? Ja millaisia asioita tutkijan olisi syytä huomioida tällaisia tilanteita läpikäyviä ihmisiä tutkiessaan?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on mielestäni se, että tilanteet ovat yksilöllisiä. Yhteiskunnallisella tasolla voimme määritellä tiettyjä asioita kollektiivisesti traumaattisiksi (kuten seminaarin useissa alustuksissa tuli ilmi), mutta yksilön kokemuksia ei kukaan toinen voi arvioida – se mikä minulle on traumaattista voi puolisolleni olla vain arjen pieni vastoinkäyminen (esim. työttömyys). Ja kollektiiviset traumatkin ovat usein poliittisesti, historiallisen muistin kautta tuotettuja – kuten Ismo Björn omassa esityksessään historian poliittisuudesta toi esille. Mutta tietyissä tilanteissa yksilöiden elämissä ja arjessa ovat läsnä sekä kollektiivinen trauma että yksilöllinen trauma.

Voidaan myös katsoa, että jokainen sukupolvi tuottaa oman kollektiivisen traumansa, joka esimerkiksi minun sukupolvelleni (1970-luvulla syntyneille) on 1990-luvun lama ja sen jättämä epäluulo julkisen vallan kykyyn ja haluun huolehtia kaikista yksilöistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kuunnellessani traumaattiset rajat –seminaarin alustuksia ei minulle voinut olla välittymättä ajatus siitä, että sotahistorian läpitunkema diskurssi talvi- ja jatkosodasta on edelleen Suomen ja Venäjän suhdetta leimaava trauma.

Trauma on tässä ja nyt

Kun omissa tutkimuksissani kohtaan ja haastattelen ihmisiä, joille trauma ja traumaattisesta tilanteesta selviäminen tarkoittavat pakenemista sodan jaloista – niin suomalaisen yhteiskunnan historiallisen ja muistin politiikan kautta tuotettujen kollektiivisten traumojen uudelleen representointi (toinen maailmansota ja 1990-luvun lama) tuntuvat jotenkin hiukan irrelevanteilta.

Siinä tutkimuksessa, jota tällä hetkellä teen ja niitä ihmisiä, joita tällä hetkellä kohtaan trauma muuttuu hyvin konkreettiseksi ja ruumiilliseksi. Turvapaikanhakijoille meneillään olevat sodat ovat kollektiivisia monen sukupolven yhteisiä traumoja, mutta ne ovat myös monen tasoisia henkilökohtaisia traumoja – joista työttömyys ja niukka toimeentulo ovat vähäpätöisimpiä.

Haastattelijan haasteet

Teen omaa haastatteluihin perustuvaa tutkimustani maaseutu-Suomessa asuvien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten keskuudessa. Tiina Sotkasiira on omassa bloggauksessaan pohtinut sitä, millaisissa tilanteissa nämä yksilöt saattavat olla haastatteluun tullessaan. Traumaattiset rajat -seminaarissa pitämässäni alustuksessa pohdin itse sitä, mitä kaikkia kysymyksiä on syytä pohtia, tutkimusprosessin kuluessa, kun haastattelee traumaattisia kokemuksia läpikäyviä ihmisiä.

Minä katson, että silloin kun tehdään yksilöistä lähtevää haastattelututkimusta, niin on syytä muistaa, ettei yksilöstä voi parhaalla tahdollaankaan päällepäin tietää onko hän trauman keskellä tai ei. Vaikka on olemassa kollektiivinen trauma ja voidaan esimerkiksi puhua traumatisoituneista sukupolvista, niin viime kädessä trauma tunteena ja affektina on aina yksilöllinen.

Siinä vaiheessa, kun alkaa suunnitella sensitiivisiä aiheita käsitteleviä tutkimushaastatteluita joutuu tutkija pohtimaan etukäteen monia kysymyksiä. Yksi keskeisin kysymys on se, ketä voi kysyä haastatteluun. Tutkijan on syytä pohtia, millaisia elämänkokemuksia omaavia henkilöitä hän itse on valmis kohtaamaan.

Onko esimerkiksi oma elämäntilanteeni sellainen, että voin haastatella lapsensa sodassa menettäneitä turvapaikanhakijavanhempia ts. pystynkö minä yksilönä kestämään ne asiat, jotka mahdollisesti tulevat haastattelussa esille. Toisaalta, voinko tarjota tällaiselle ihmiselle sellaista psyykkistä tai henkistä apua, jota hän tässä elämäntilanteessaan kaipaa. Onko minulla mahdollisuutta tarjota informanteille jälkihuoltoa? Mitä jos haastateltava murtuu totaalisesti kesken haastattelun ja hänen mielenterveytensä järkkyy? Kuinka voin toimia niin, että haastateltava saa haastattelun päätteeksi tarvitsemaansa apua mielentilaansa. Tutkijalla on joka tapauksessa vastuu myös siitä, millaisia prosesseja hän laittaa haastateltavissaan liikkeelle tutkimuksensa aikana.

Toisaalta tutkija joutuu pohtimaan myös sitä, mitä hän kertoo informanteilleen tutkimuksesta ja sen raportoinnista. Kuten Tuomas Martikainen on todennut, niin lähtökohtaisesti tieteellinen tutkimus on maahanmuuttajille vieraampaa kuin esim. suomenkielisille informanteille. Tällöin tutkija joutuu entistä tarkemmin pohtimaan sitä, mitä asioita tutkimuksesta ja sen raportoinnista on kerrottava haastateltaville. Turvapaikanhakijoita haastateltaessa on syytä pohtia myös sitä, kuten Tiina Sotkasiirakin toteaa, kuinka välttyä siltä, etteivät haastateltavat rinnasta tutkijoita viranomaisiin, ja saa käsitystä, että tutkijalla olisi mahdollisuus vaikuttaa turvapaikkapäätöksiin.

Haastattelua tehtäessä tutkijan pitää pystyä varautumaan siihen, että jossakin kohtaa haastattelua informantti kieltäytyy vastaamasta, tai peräti kieltäytyy jatkamasta koko haastattelua. Näissä tilanteissa tutkija joutuu pohtimaan tarkasti sitä, missä menee painostamisen raja ts. kuinka paljon tutkija voi houkutella informanttia kertomaan asioista, joista tämä mieluummin – syystä tai toisesta – vaikenisi.

Riitta Granfelt (2007, 64) esittää tästä osuvan esimerkin: ”Ainon elämässä on traumaattisia tapahtumia, joista hän ei halua kertoa. Omalla hiljaisella ja hienotunteisella tavallaan Aino on hyvin selvärajainen ja suojelee sisäistä maailmaansa. Ehkä vaikeiden kokemusten läpikäymiselle aikanaan löytyy oikea aika ja paikka.”

Näissä tilanteissa tutkija joutuu haitan arvioinnin eteen. Haitan arvioinnissa pitää problematisoida ja miettiä mahdolliset seuraukset siitä, mikä toimintatapa on kulloisessakin tilanteessa mahdollinen. Onko tutkijan mahdollista yrittää avata haastateltavan traumaa ja kantaa siitä koituvat seuraukset ts. onko uusi tutkimustieto niin arvokasta ja tärkeää, että sen kustannuksella voidaan repiä auki yksilön haavoja?

Lopuksi

Haastattelututkimuksessa on monia herkkiä ja hauraita kohtia, joissa tutkija voi mokata ja pilata haastattelun. Mokia on myös monenlaisia. Usein kysymys on siitä, ettei tutkija jaksa pysyä tarpeeksi terävänä koko haastattelun aikaa ja siitä syystä haastattelusta saatava informaatio jää vajaaksi. Sensitiivisiä aiheita tutkittaessa tutkija voi kuitenkin omalla impulsiivisella ja ajattelemattomalla käytöksellään aiheuttaa myös vahinkoa haastateltaville esim. avata joitakin traumoja, joiden käsittelyyn informantti ei olisi ollut valmis.

Välttääkseen näitä perustavanlaatuisia mokia tutkija tarvitsee tuntosarvet, joiden kautta hänen on mahdollista pystyä toimimaan näissä herkissä ja ennakoimattomissa tilanteissa mahdollisimman hyvin. Parhaiten tutkijan tuntosarvia voi kehittää olemalla kenttätöissä ja kokemalla kenttätöitä. Haastattelijan on syytä muistaa, että informantin tahtoa (tiedostettua & tiedostamatonta) on kunnioitettava läpi koko tutkimusprosessin.

Parhaimmillaan haastattelututkimus voi eheyttää särkyneitä mieliä, mutta pahimmillaan tutkija voi myös puhkaista traumatisoituneen mieleen kotelot – ja tämä on meidän kaikkien haastatteluja tekevien syytä pitää mielessämme. Tutkija ei myöskään itsestäänselvästi ole auttaja ja tutkijan on tunnistettava omat rajansa auttamisessa. Tutkijakin voi auttaa inhimillisyyden ja omien voimiensa sallimissa rajoissa, mutta lääkäriä saatika psykiatria ei pidä alkaa leikkiä, jos ei oikeasti ole lääkäri. Tutkijan pitää olla varautunut siihen, että silloin kun hän huomaa haastateltavan tarvitsevan ammattiapua, niin hänen pitää osata ohjata informantti avunlähteille.

Pirjo Pöllänen
Tutkijatohtori

 

Avunlähteitä

Punainen Risti

Pakolaisneuvonta ry

Suomen Mielenterveysseura

Terveystalo

Mannerheimin Lastensuojeluliitto

 

Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla www.glase.fi.

Karjalan kielen raja

Suomessa vietetään itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa asiaankuuluvin menoin, mutta toistaiseksi en ole huomannut että yhtään tapahtumaa täällä olisi omistettu Stolbovan rauhaan 400-vuotisjuhlalle. Kyseisessä rauhassa nykyinen Pohjois-Karjala ja Laatokan Karjala joutuivat osaksi Suomea ja paljolti tämän seurauksena valtaosa karjalankielisistä lähti muuttomatkalle. Iso osa heistä Tverin alueelle, jossa karjalankielisiä oli vielä 1900-luvun alussa enemmän kuin Karjalan tasavallassa ja Suomessa yhteensä.

Muinaiskarjalan kieli on selvästi pohjana suomen kielen itämurteissa, mutta nykyään karjala on oma itämerensuomalainen kieli, jonka murteita, livvinkarjalaa ja varsinaiskarjalaa, puhutaan sekä Suomessa että Venäjällä. Karjalankielisiä asukkaita on pakkosiirretty kielen säilymiselle tärkeistä kylistä ja suurimpana ongelmana kielen selviytymiselle nyt näenkin sen, että missään ei ole enää luonnollista maantieteellistä aluetta, jossa kieltä voisi kuunnella ja kielen puhumiseen uppoutua kuin kielikylpyyn. Karjalan kielen puhujia onkin enää murto-osa siitä, mitä heitä oli sata vuotta sitten (eli nykyään noin 20 000 henkeä).

Karjalan kielen sijoittuminen Suomen itärajan molemmille puolille on ollut historian saatossa monella tapaa ongelma kielen kehityksen kannalta, sillä karjalaisia on tietoisesti assimiloitu varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Näin tapahtui Suomessa, jossa karjalaisten toivottiin sulautuvan onnistuneen asustuspolitiikan seurauksena. Samalla tavoin myös Venäjällä karjalaisia on assimiloitu erityisesti Hrushtshovin kaudesta alkaen. Tilanne voi kuitenkin muuttua, koska jatkossa karjalan kielen olemassaolo rajan kahdella puolen saattaa merkitä karjalalle myös voimavaraa ja elvytysmahdollisuuksia jos sen kehitys ei sotkeudu poliittisiin ongelmiin.

Vuoden 2016 lopulla julkaisemamme selvitys (Janne Saarikivi & Pekka Suutari: Kielivähemmistöt rajoilla) sekä tammikuun lopulla 2017 Joensuussa pidetty seminaari Karjalankieliset identiteetit rajalla ovat osoittaneet, että kiinnostus karjalaisten rajaaylittävää yhteistyötä kohtaan on suurta ja että nimenomaan ruohonjuuritasolla on eniten saavutettavissa menestystä, kun halutaan lisätä karjalan kielen käyttöä ja kielen arvostusta. Selvityksessä karjalan kieli nostettiin saamen kielen rinnalle uhanalaiseksi alkuperäiskieleksi, jota pitäisi määrätietoisesti elvyttää kielistrategiaa laatimalla ja viranomaistyötä kielen vakiinnuttamisen hyväksi lisäämällä.

Pekka Suutari
professori

Keskustelu kaksoiskansalaisuudesta: Suomalaisten Venäjä-kuvat ja pelot

Uutiset kaksoiskansalaisten erityistarkkailuun asettamisesta strategisiin valtion virkoihin ja tehtäviin nosti julkiseen keskusteluun rajoitusten laillisuuden, oikeudenmukaisuuden ja viestintään liittyvät kysymykset. Lisäksi keskusteluissa on ollut mukana myös tässä kirjoituksessa käsittelemäni suomalaisten Venäjä-pelot.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten toimimista Puolustusvoimien tai ulkoministeriön tehtävissä uhkana. Rajoitukset ja erityiskohtelu eivät ole suoraan riippuvaisia kansalaismielipiteestä, vaan kysymyksen ratkaisevat juridiikan ja turvallisuuden asiantuntijat. Tästä huolimatta päätöksen teko ei elä irrallaan yleisistä käsityksistä ja julkisesta keskustelusta, vaan näiden yhteys syntyy monissa turvallisuus- ja uhkakäsityksissä. Kaikki kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiat eivät ole julkisia, mutta merkittävä osa kokonaisturvallisuudesta on kokemusperäistä ja yleistä käsitystä siitä, mitä tulee varoa ja kuinka.

Keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on tuonut esille suomalaiselle Venäjä-keskusteluille (aiemmin esim. venäläisten maa- ja kiinteistökaupat) ja Venäjä-kuville tuttuja piirteitä. Asiayhteys terävöittää käsityksiä Venäjän kansalaisten ja valtion yhteydestä sekä siitä, perustuvatko uhkakuvat realiteetteihin vai asenteisiin. Viimeisen reilun viikon aikana olen nämä kysymykset mielessäni seurannut internetissä tätä aihetta käsittelevien Helsingin Sanomien, Uuden Suomen ja Iltalehden blogien ja uutisten kommentteja, joista blogikirjoituksen sitaatit ovat peräisin. Kysymykset ovat keskeisiä työn alla olevassa tutkimuksessani suomalaisen julkisen keskustelun Venäjä-kuvista aluetutkimuksen pohjalta, koska huomioni on erityisesti ns. kipupisteissä.

Yleisesti ottaen viimeaikaisissa verkkokeskusteluissa huolen perusteena on korostettu olevan Venäjän lainsäädännön ja hallinnon. Vain harva viittaa Venäjän kaksoiskansalaisten olevan epäluotettavia etnisten erikoisuuksiensa vuoksi. Venäjän lainsäädäntöä perusteluna pitäville esitetään vasta-argumenttina, että poliitikkojen ja viranomaisten toiminnan takana on tosiasiassa suomalaista ’kaappi russofobiaa’, jossa erilaisten tekosyiden varjolla venäläisiä halutaan kohdella huonosti, levittää venäläisvastaisuutta tai ärsyttää Venäjää. Näkemyksen huoli tai pelko kohdistuu Venäjälle uhitteleviin ja provosoiviin toimiin, joita ajatellaan tehtävän Venäjän vastaisen asenteen, Nato-jäsenyyspropagandan tai viiteryhmien rahoituksen saannin vuoksi. Tämänkin näkökulman uhka vaikuttaa pohjimmiltaan olevan edelleen juuri Venäjä, mahdollisen reaktionsa kautta.

”Jos sutta huutaa, tuleehan se viimein. XXX blogi on uuden tyypin jatko russofobialle, mitä edustivat alkuviikosta Jussi Niinistön ”pienet vihreät miehet”. Hysteriaa pitää saada aikaan.”

Ennakkoasenteiden kyteminen julkisen keskustelun pinnan ei ole vailla perusteita. Niin omassani kuin muidenkin tutkijoiden Venäjä-kuviin liittyvässä tutkimuksessa on tullut ilmi, että negatiiviset lausumat Venäjästä ulkoistetaan usein muiden kuin lausujan omiksi mielipiteiksi.

Väitettä juridisesta tosiasiasta ja realismista huolenaiheena tukee se, että virkarajoituksia tukevat puheenvuorot keskittyvät valtioperspektiiviin. Linkki kansalaisten ja valtion välillä on monimuotoinen asia, mutta sitä ei suomalaiselle Venäjä-keskustelulle tyypillisen klassisen geopoliittisen linssin takaa usein kyseenalaisteta, vaan se otetaan itsestään selvyytenä joko huomaamatta tai siihen vakaasti uskoen. Kaksoiskansalaisille kohdennettujen rajoitteiden kritiikki kyseenalaisti osissa tarkastelemistani keskusteluista näennäisesti ilmeisenä pidettyä lojaliteettien perustumista yksinomaan kansalaisuuteen. Rajoituksia puoltavat vastasivat tähän kritiikkiin yleensä kahden periaatteen pohjalta: Kansalaisuuden merkitys tunnistetaan vain osaksi lojaliteetin kokonaisuutta, mutta koska kansalaisuuteen voi vaikuttaa (muuttaa) helposti, rajoitus katsotaan tarpeelliseksi osana riskien minimointia. Toisissa näkemyksissä ihmisen lojaliteetti isänmaakseen kokemaansa maata kohtaan nähtiin keskivertokansalaisen kohdalla kompromissittomana ja yleisenä, ei tapauskohtaisena.

”Legitiimisti mielestäni voi olla vain yksi maa, jonka kansalainen on, maa, jota puolustaa tarvittaessa riidattomasti.”

Monikansallisten (ja -kulttuurillisten) identiteettien monimuotoinen luonne jää vähälle huomiolle valtiokeskeisessä keskustelussa. Toisaalta, kaksoiskansalaiskeskusteluissa on tuotu esille jopa sekin puoli, että kyseessä on usein suomalaissukuisia ja eritoten inkerinsuomalaisia. Se tosin esitetään enemmänkin huomiona tilanteen monimutkaisuudesta ilman selvää merkityksellistävää tulkintaa suuntaan tai toiseen.

Miksi juuri Venäjän kaksoiskansalaiset ovat huomion keskipisteenä?

Väestönlaskennan ja sitä kautta tehokkaan hallinnon perusperiaatteisiin on katsottu jo kauan kuuluvan valtioiden kansalaistaan keräämät perustiedot, mutta Venäjän kaksoiskansalaisten rekisteröinti herätti huolia Suomessa vuonna 2014. Rekisteröinnin tarkoitusperiä pidettiin erityisen epäilyttävinä, minkä vuoksi tapaus herätti julkisuudessa luultavasti enemmän huolta kuin esimerkiksi kauppojen kuluttajatietojen keräys Suomessa.

Se, mitä Venäjän laki vaatii kansalaisiltaan enemmän kuin Suomen, pohjoismaiden tai EU-maiden lait, ei ole ihan yleissivistystä, ei tuoreessa uutismuistissa eikä nopean suomen ja englanninkielisen googlauksenkaan päässä. Venäjän perustuslain artikkelin 62 kyllä löysin, mistä selviää, ettei kaksoiskansalaisuutta tunnisteta, eikä toisen kansalaisuuden omaaminen automaattisesti vapauta Venäjän kansalaisvelvoitteista, mutta kansainvälisestä normista poikkeavista erityisvelvoitteista en löytänyt tietoa. Edes Venäjänkielisten yhdistysten liiton kannanotto epäröi lausunnossaan venäläisten juridisesta velvoitteesta Venäjää kohtaan. Kuitenkin keskusteluissa osataan hyvin viitata Venäjän lainsäädäntöön:

”XXX ei ole tosiaan tietoinen siitä, että Venäjän lainsäädännön mukaan sen kansalaiset ovat velvolliset avustamaan maan turvallisuuspalveluja? Tällaista ei tietääkseni ole muualla.”

”—Venäjä edellyttää venäläisten kaksoiskansalaisten palvelevan Venäjää kuten venäläiset Venäjällä = antavat tietoja, jos kysytään tai jopa vapaaehtoisesti, jos sattuu Suomi harmittamaan.” (esimerkki kommentteja)

Suomen laki löytyy Finlexistä, josta selviää helpolla, että myös suomalaisten kansalaisvelvollisuudet koskevat kaikkia maan kansalaisia (§ 127). Pitkäaikainen ulkomailla asuminen ja tietyt muut siteet voivat kuitenkin vapauttaa kaksoiskansalaisen varusmiespalveluksesta (asevelvollisuuslaki 76 §). Tämä tosin rauhan aikana. Lähteenä käytetään Venäjän lain lisäksi Putinin lausuntoa, jossa hän sanoo, ettei hyväksy poikkeuksia, vaan kaikki ovat velvoitettuja ajamaan Venäjän etuja.

Väitteessä venäläisiä koskevista säädöksistä voi olla oikeaa tietoa, mutta väitän, että moni keskustelussa tätä tietoa toistanut ei ole tarkistanut väitteen faktoja ennen niiden jakamista. Kyseessä voisi helposti olla siis myös misinformaatio, joka on noussut keskeiseen osaan tätä keskustelua. Väitteiden epäselvän lähteen on kyseenalaistanut myös Spektrin päätoimittaja Eilina Gusatinski.

Väite ilmeisesti vähintäänkin sopii Venäjä-kuviimme ja sitä tukee Uusi Suomen juttu mafia-tyylisestä kiristyksestä Venäjän kansalaisten läheisten hyvinvointia uhaten. Tämänkin tarina toistetaan keskusteluissa eikä sen yleistettävyyttä tai linkkiä Venäjän viralliseen kansalaispolitiikkaan paljoakaan kyseenalaisteta.

Kansallisvaltiokeskeisessä näkökulmassa Venäjä ei kuitenkaan aina ilmene poikkeuksellisena tai väärin toimivana valtiona. Rajoituksia tukeville johtopäätöksille annetaan historiallista pohjaa 90- ja 2000-lukujen liian optimistisesta tai ideologisesta turvallisuuspolitiikasta, jonka yhteydessä ei osattu olla tarpeeksi varautuneita Venäjää kohtaan. Tällainen varautuneisuus liitetään jatkumoon sinisilmäisestä tai liian nöyrästä ja vietävissä olevasta Suomesta ja manipuloivasta omaa etuaan ajavasta Venäjästä. Venäjän itsekäs toiminta nostetaan tässä näkökulmassa toisinaan suvereenikeskeisen kansallisvaltioperiaatteen mukaisesti usein jopa Suomellekin suositeltavaksi (’oikeaksi’) valtion normiksi. Venäjä on tässä näkökulmassa siis positiivinen esimerkki, vaikka ’kansainvälisten suhteiden pelissä’ sitä vastaan toimitaankin rajoittamalla kaksoiskansalaisten virkoihin pääsyä. Suvereniteettikysymykset yleistetään johdonmukaisesti koskemaan Venäjän ja venäläisten lisäksi myös muita ulkomaalaisia, EU-hallintoa ja suuryhtiöitä. Ajatuksen kritiikki kohdistuu mahdollisuuksien hyväksikäytön sallivaan valtioon, ei sallittuja mahdollisuuksiaan hyväkseen käyttäviin muihin toimijoihin.

”Kaksoiskansalaisten virkanimityksiä rajoittava laki on arkipäiväinen suojaustoimi, itsenäisen valtion normaalia ja järkevää varautumista.”

Venäjän vieraat maa-kuvat

Presidentti Tarja Halosen mukaan suomalainen media antaa Venäjästä liian uhkaavan kuvan (HS 30.12.16), eikä hän ole yksin näkemyksensä kanssa. Tyytymättömyys suomalaisen median esittämän Venäjä-kuvan negatiivisuuteen on tullut esiin myös viime lokakuussa julkaistussa tutkimuksessamme Suomen venäjänkielisten mediankäytöstä. Geopoliittisen ja informaatioturvallisuuteen liittyvien uhkien vakavuudesta ja validiudesta voidaan tulla eri johtopäätöksiin, mutta uhan perspektiivit ovat epäilemättä dominoineet median julkisuustilaa jättäen epäpoliittiset dokumentit ja viihdesarjat marginaaliin. Toisinaan jopa talousuutisissa, joissa Venäjää lähestytään yleensä mahdollisuuksien perspektiivistä (Koikkalainen 2011), on väläytelty sitä, kuinka venäläiset turistit ovat valjastettu Kremlin voimapolitiikan välineeksi.

Journalismin normeihin kuuluu pyrkimys reiluuteen ja tasapuolisuuteen, mutta maakuvien luonti ei ole ainakaan uutisjournalismin keskeinen tehtävä. Journalismin laadussa on aiheesta käydyn keskustelun (johon itse yhdyn) mukaan parantamisen varaa: venäläisiä tietolähteitä käytetään uutisoinnissa verrattain vähän, mikä edesauttaa käsitystä Venäjän vieraudesta. Nähdäkseni maakuvien vastuullinen luonti nojaa kuitenkin enemmän peruskoulutukseen ja yksilöiden (useimmiten) omaehtoiseen perehtymiseen, joka voi vääristyä, mikäli se perustuu vain hetkessä elävään ja lähetyskestoltaan hyvin rajoittuneeseen Venäjä-uutisointiin.

Oman vastuunsa Venäjä-kuvan poliittisuudesta kantaa Venäjän virallinen julkisuusdiplomatia. Valtion tukemaa Venäjä-kuvaa ulkomailla ovat ajaneet huomattavan kyseenalaiset propaganda- ja disinformaatiokanavat ja -vaikuttajat sekä Berliinin valloitusta hehkuttavat moottoripyöräjengiläiset, Valtion tukemat kieli -ja kulttuuriohjelmat vaikuttavat olevan kohdennettuja lähinnä venäjänkieliselle diasporalle. Omaehtoinen ruohonjuuritason kulttuuriohjelma puolestaan tavoittaa verrattain pienessä mittakaavassaan vain vähän suomalaisia.

Tiedon puute voi kieliä myös epäluottamuksesta

Uhkakäsityksen peloksi kärjistymistä edesauttaa uhkan kokeminen uskottavana. Verkkokeskusteluissa uhkakuvana nähdään perinteisen sotaskenaarion rinnalla usein epämääräinen uhka: ”Koskaan ei tiedä, mitä sieltä voi tulla”. Nykyaikainen turvallisuustutkimus käsittelee uhkia paljon sotilaallisia uhkakuvia laajemmassa skaalassaan, mutta julkisessa keskustelussa uhkan epämääräisyys edesauttaa myös heikosti perusteltujen uhkakuvien hyväksymistä. Venäläisyyden lähtökohtainen vieraus ja myyttisyys on toki ollut läsnä suomalaisessa Venäjä-kuvissa historiallisesti jo ennen nykyistä ’hybridiuhkien aikaa’ (Raittila 2011), mutta uhkakuvien konkretisointia oli aiemmin kenties helpompi vaatia.

Luottamuksen sosiologiassa on esitetty (Sasaki & Marsh 2012), että luottamus on riippuvainen tiedon puutteesta, koska luottamusta ei tarvita silloin kun täydellinen tieto on saatavilla. Kuten mainittua, suomalaisten Venäjä-kuva on vahvasti mystifioitunut, minkä vuoksi luottamuksen rooli korostuu. Ylen teettämän kyselyn mukaan Venäjän kaksoiskansalaisten toiminta strategisissa turvallisuusviroissa nähdään usein uhkana, mistä voidaan olettaa johtuvan osittain luottamuksen puutteesta.

Keskustelijat, jotka kertoivat tuntevansa Venäjän kaksoiskansalaisia perustelevat luottavansa heihin kokemusperusteisesti siinä missä muihinkin ihmisiin. Tässä argumentaatiossa epäluottamuksen katsotaan nousevan ihmisten kokemattomuudesta ja mahdollisesti uskosta synnynnäisiin ominaisuksiin, ei perustuen Venäjän kaksoiskansalaisten olosuhdetekijöihin kuten keskusteluissa keskeisesti väitetään. Luottamus ei kuitenkaan usein perustu omakohtaisiin kokemuksin, koska suuri osa käsityksistämme on ystävien, tuttujen ja median kautta välitettyä.

Luottamussuhteen kaksoiskansalaisten puoli ohitetaan keskusteluiden valtiokeskeisessä turvallisuusnäkökulmassa seurauksena priorisoinnista tai huomaamattomuudesta. Journalisti Polina Kopylova on huomauttanut, että kaksoiskansalaisten perspektiivistä heidän kansalaisuusasemansa kyseenalaistaminen voi syödä vastavuoroisesti heidän luottamustaan Suomen valtiota kohtaan. Näkökulma muistuttaa yhteiskuntafilosofisen ’yhteiskuntasopimuksen’ perusperiaatteesta: ihmiset suostuvat hallitsijoiden valtaan turvaa vastaan. Mikäli turvattomuuden tunnetta syntyy, hallinnon peruste on heikoilla. Ihmiskeskeiset ja integraationäkökulmat jäävät verkkokeskusteluissa kuitenkin kansallisvaltiokeskeisen näkökulman jalkoihin.

Mikä rooli peloilla siis on?

”Oikeasti te vain pelkäätte” -väittämiä käytetään verkkokeskusteluissa usein vallan välineenä, kun halutaan mitätöidä tiettyjen näkemysten uskottavuus. Pelko on tietysti heikko yksittäinen perusta päätöksenteolle, mutta se on samalla luonnollinen osa inhimillisyyttä ja joskus hyvin myös oikeutettu. Tämän vuoksi pelkääjien osoittaminen ei ole aina mielekästä, mutta ennakkonäkemyksemme mahdollistavat useita väärinkäsityksiä.

Oli Venäjä uhka tai ei, turvallisuusnäkemykset ovat verkkokeskusteluissa yksinkertaistuneet valtiokeskeiselle tasolle, vaikka ’hybridiuhkien’ terminologiaa käytetäänkin. Samalla ihmisten venäläisyys turvallistetaan epäsuorasti kansalaisuuslinkin kautta. Venäjästä myös uskotaan helposti perustelemattomia tietoja, koska maa-kuviin liittyy voimakas arvaamattomuus ja epäluottamus.

Kursivoidut tekstit lainausmerkeissä ovat suoria lainauksia kaksoiskansalaisuudesta käydystä verkkokeskustelusta.

Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla www.glase.fi.

Teemu Oivo
projektitutkija