Hamstereita, pagodi ja punainen lippu – syntymäpäivän vietossa Wienin keskushautausmaalla
Se on suurempi kuin Monaco. Se on puolet Zürichin koosta, mutta sen sanotaan olevan kaksi kertaa elävämpi ja paljon hauskempi. Se on Wienin keskushautausmaa – Der Wiener Zentralfriedhof, Euroopan toiseksi suurin hautausmaa ja yksi maailman suurimmista. Hautausmaa on niin suuri, että sen sisällä kulkee oma bussilinja. Tilaa tarvitaan, sillä hautausmaalla on 330 000 hautaa ja sinne on haudattu noin 3 miljoonaa ihmistä.
Mitäpä tekee ihminen täyttäessään 65? Hän hyppää junaan ja lähtee vauhdilla kohti hautausmaata. Wienissä sinne pääsee kahta rautatielinjaa ja useampaa bussilinjaa käyttäen, mutta keskustasta lähtevä paikallisjuna vaikuttaa kätevimmältä, paitsi tämä, joka ei hautausmaan pysäkille seisahdu. Lentokentän juna-asemalta löytyy toinen paikallisjuna, jolla pääsen hautausmaan portille no 11.
Ensimmäiset havaintoni ovat hautausmaata ympäröivä tiiliaita, sen rautainen portti ja kukkamyymälä, jossa kukkien ohella on kaupan erilaisia seppeleitä, koriste-esineitä, kynttilöitä ja lyhtyjä. Seuraavana havainto on oivallus, että suomalaisen hautausmaatutkijan on järkevintä astua hautausmaalle nimenomaan sivuportista, eikä hämmentyä pääportilta avautuvaa monien maailmojen runsautta. Hautausmaa on aina erityinen paikka, ja myös täällä hautausmaan portista saattaa laskeutua tuttuun universaaliin hautausmaan hämyisään ja hillittyyn tunnelmaan, lyhentää askeleita ja olla yhtä muiden vierailijoiden joukossa. Näin sivuportista sisään astuessa hautausmaa tuntuu lisäksi tutulta: tämähän on Joensuun hautausmaa, mutta moninkertaisena. Mukana on sekä sitä, mitä meillä sanotaan luterilaiseksi Jumalan pelloksi, sekä sitä, mitä Jumalan puistona pidetään, paitsi että tämä on pääosin katolinen hautausmaa. Taustalla vaikuttaa yhteinen eurooppalainen perinne, jossa hautausmaa kaikille avoimena julkisena tilana pyrkii omalta osaltaan julistamaan Ranskan vallankumouksen ideaa: vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Täällä on helppo nähdä, mistä suomalainen hautausmaa-arkkitehtuuri on vaikutteensa saanut. Wienin keskushautausmaalla on laajoja tasaisia nurmikenttiä selkeine hautariveineen ja toisaalla lohkoja, joita rytmittävät puut, sekä suoria käytäviä, jotka päätyvät kokoaviin aukioihin. Keskeisimmät erot ovat hautamuistomerkeissä. Wienin hautausmaalta löytyivät nuo, jo antiikin ajoilta tutut pysyt hautakivet, jollaisia on myös jokaisella vanhalla suomalaisella hautausmaalla, mutta sieltä puuttuvat suomalaisille rakkaat, tasasivuiset matkalaukkumalliset hautakivet, jotka julistavat pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa. Wienin keskushautausmaan tyypillisimpiä hautakiviä ovat korkeat pystykivet yhdistettyinä hautaa rajaaviin reunakiviin.
Wienin keskushautausmaa pyrkii palvelemaan kaikkia
Wienin keskushautausmaa suunniteltiin teollistuvan, miljoonakaupungiksi kasvavan, monikulttuurisen ja monien uskontojen Wienin tarpeisiin. Katolinen kirkko hallitsi rakentamisen aikana Wieniä ja kirkon vaikutus näkyy edelleen selkeänä. Kristinusko hallitsee kokonaisuutta, mutta hautausmaa on silti moninainen. Jo suunniteltaessa juutalaisille perustettiin oma osastonsa, eikä hautausmaata varsinaisesti vihitty, kun se avattiin pyhäinpäivänä 1874. Protestantit saivat oman lohkonsa ja myös muslimit huomioitiin jo 1870-luvulla. Hautausmaalle ovat saaneet omat lohkonsa aina tarpeen vaatiessa niin Venäjän, Serbian, Antiokian, Romanian ja Bulgarian kuin koptiortodoksit. Siellä on lohkonsa Armenian kristityille, mormoneille, islaminuskoisille sekä Egyptin muslimeille erikseen. Hautausmaan buddhalainen pagodi on ensimmäinen laatuaan Euroopassa. Aivan kuten suomalaiset hautausmaa, niin myös Wienin keskushautausmaa pyrkii palvelemaan kaikkia, mutta kaikki eivät sinne halua. On uskonnollisia ja kulttuurisia ryhmiä, jotka haluavat olla erillään. Uusi islamilainen hautausmaa on Liesingissä, Wienin lounaispuolella. Sieltä puuttuvat kaikki kristinuskoon tai muihin uskontoihin viittaavat symbolit, eivätkä hautausmaan työntekijätkään ole vierasuskoisia.
Kauan ei tarvitse kävellä, kun huomio kiinnittyy haudoille tuotujen kukkien värikkyyteen ja erilaisten esineiden runsauteen. Erityisen runsasta koristelu on lasten haudoilla. Pieni vainaja on saattanut saada haudalleen toistakymmentä nallea, pupuja, leikkiautoja ja niiden ohella kukkia ja jopa limonadipullon. Kaikki kertovat, että lapsesta huolehditaan edelleen, vaikka hän on kuollut.
Joillain haudoilla on tarroja, joissa huomautetaan hauta-ajan loppumisesta tai kehotetaan kunnostamaan hauta. Tarrat on kiinnitetty suoraan muistomerkkiin. Suomessa nämä merkit ovat erillisissä maahan iskettävissä pienissä muovilapuissa. Vanhalla juutalaisella osastolla tällaisia tarroja ei ole, vaikka osa hautakivistä on murtunut, eikä omaisia enää ole. Suomalaiseen hillittyyn hautakulttuuriin tottuneen silmissä uusimman hautakivikerrostuman tapa kiinnittää tai puhaltaa hautakiveen vainajan kuva näyttää edelleen erikoiselta, vaikka kasvokuvia näkee yhä enemmän myös Suomen hautausmailla. Wieniläishaudassa kuva saattaa olla pelkkä kasvokuva, mutta monessa haudassa kuvia on useampia, eivätkä kaikki kuvatut ole vielä edes vainajia. Näyttävä hautamuistomerkki on hankittu jo valmiiksi. Erikoista on myös hautamuistomerkkien värikkyys. Trindadtobagolaisen steelpannistin Courney Jonesin kokovartalokuva erottuu kauas. Erityisen paljon kuvahautoja on Balkanin maista tulleiden haudoilla, mutta niitä on myös itävaltalaisten, eri Aasian maista kuin myös muslimien haudoilla. Käytävien varrella penkkejä lepäämistä varten, mutta istuimia on tuotu myös haudoille muistelua varten. Serbialaisen vainajan haudalla kaksi vanhempaa naista keskustelee äänekkäästi sulassa sovussa samalla, kun he syövät ja juovat eväitään vainajan muiston äärellä.
Hautausmaa on kulttuurikävelyn paikka
Hautausmaan tunnetuimmat haudat löytyvät pienen etsimisen jälkeen omana saarekkeenaan hautausmaan keskellä. Hautojen löytymistä avittaa pienten opasryhmien parveilu läheisellä aukiolla. Hautausmaa on kulttuurikävelyn paikka. Säveltäjien yllättävän vaatimattomia muistomerkkejä katsellessa saattaa samalla hyräillä Beethovenin Eroicaa, Johann Stauss nuoremman Tonava kaunoista, Eduard Straussin polkkia, muistella Brahmsin toisen sinfonian finaalia, Franz Schubertin Keskeneräistä sinfoniaa, ja sitten miettiä, kuka ihme olikaan Franz von Suppė. Työmaalle palatessa oli ukko pakko googlata, ja kas, alkusoitto operetista Kevyt ratsuväki onkin varsinainen korvamato. Von Suppė johtaa myös pohtimaan Itävalta-Unkarin monikansallisen imperiumin koostumusta. Von Suppė syntyi Splitissä ja kävi koulunsa Zagrebissa eli nykyisessä Kroatiassa, mutta hänen hautansa on silloisen imperiumin keskuksessa Wienissä. Miten hänen kansallisuutensa määritellään, ja onko nykyisiä kansallisuuskäsityksiä edes syytä sijoittaa menneeseen? Säveltäjien haudat olivat saaneet olla rauhassa ja ilman vierailijoiden viestejä, kynttilöitä ja koriste-esineitä, joita kuuluisuuksien haudoilta yleensä tapaa. Pariisissa Jim Morrisonin haudasta Pére Lachaisella on tullut kulttipaikka, Valamon hautausmaalla Pentti Saarikosken hauta on täynnä kyniä ja niin Jean-Paul Sartren kuin Simone de Beauvoirin haudat Cimetière de Montparnassella ovat täynnä erilaisia kirjelappuja. Täällä Beethoven oli saanut haudalleen vain muutaman pikkuenkelin ja kynttilöitä, Schubert kukkia, mutta muut kuuluisuudet olivat säästyneet krääsältä. Toki on mahdollista, että hautausmaan hoitajat pitivät huolta, että hautausmaan rauha ja siisteys säilyvät.
Tässä vaiheessa on kuljeskelijan syytä pitää tauko ja asetella hautausmaan erinomaiseen ravintolaan. Kahvin, apfelstrudelin ja ison oluen jälkeen on voimia jatkaa kierrosta. Hautausmaan yhteydessä oleva hautajaismuseo (Bestattungsmuseum) on pieni, tummasävyinen, mutta käymisen arvoinen paikka. Museossa esitellään mm. uudelleen käytettävä arkku, jonka pohja avautuu ja vainaja voidaan jättää hautaan ilman arkkua. Tämä varsin ekologinen arkkumalli kehitettiin jo 1800-luvun lopulla. Museo kertoo hautajaiskulttuurin muutoksesta, kuoleman ammattilaisten työstä ja muistuttaa kävijää, että Wienin keskushautausmaan on paitsi kaupunkipuisto myös luonnonsuojelualue ja kaupungin keuhkot. Videotaululla esitellään hautausmaan eläimiä. Pääosassa ovat nisäkkäät, linnut ja suurperhoset. Hautausmaan hamstereista on tullut kuuluisia. Niistä tehty luontodokumentti esitettiin muutama vuosi sitten myös Suomen televisiossa. Hautausmaalla elää kohtalainen kauriskanta. Niitä on etenkin hautausmaan vanhassa juutalaisosassa, jossa kävijöitä on vähemmän, hautarivien välissä on vanhaa puustoa ja pensaikkoa ja ruoho on pidempää. Museon kaupasta saa erilaisten T-paitojen ohella kuolema-energiajuomaa ja kuolema-viiniä. Erityisesti minua kiinnostavat kuolema-aiheiset legot. Ostaako tuliaisiksi ruumissaatto, vai ruumisauto, entä luurankojen kantama arkku?
Elävää luontoa
Hautausmaan luontoarvot olin jo havainnut, mutta museovierailu innostaa katsomaan jatkossa elävien hautakivien ohella myös elävää luontoa. Erilaisia kylttejä, joissa toivotaan vierailijoiden huomiovan eläimet, on siellä täällä. Löytyypä kokonaisia hautausmaan lohkoja, joissa yhdessä tarjotaan niitty perhosille, toisessa suojaa kauriille. Hamstereita en onnistu näkemään. Joensuun hautausmaalla kynttilöitä ja ruokajätteitä ja kukkia syövät oravat ja rotat. Wienissä ei rottia kuulemma ole, kertoo hautausmaan infopisteen toimistoväki, kaikki kolme yhdellä suulla. Hamsteri on paikallinen rohmu. Myrkkysyöttejä ei missään näy.
Askel johtaa vanhaan juutalaiseen osaa, sitten katsomaan buddhalaisten lohkoa ja kohti erilaisia muistoaukiota ja -merkkejä. Neuvostosotilaiden hautausmaa on kuin kopio suomalaisesta sankarihautausmaasta. Sitä ovat hautojen viivasuorat rivit, yhtäläiset hautakivet, seremonia-aukio ja sankaripatsas. Tähti-aihe ja portin neuvostosotilaita kuvaavat patsaat osoittivat, että kyse on nimenomaan neuvostojoukoista ja heistä matkalla Moskovasta Stalingradin kautta Berliiniin. Muistoaukiota ja -merkkejä on juutalaisille, venäläisille, romanialaisille, italialaisille, ranskalaisille, jugoslavialaisille, puolalaisille sotilaille. Omat muistonsa ovat saaneet Wehrmachtin sotilaat, pommitusten ja fasismin (1934–1945) uhrit. Hautausmaalla voi muistella myös heinäkuun 1927 levottomuuksien siviilivainajia, kansannousua 1848 ja sisällissotaa 1934. Nolo on olo, kun havaitsen, että en lopulta tiedän Itävallan historiasta juuri mitään. Seuraavana päivänä saan sivistymättömyyttäni hieman anteeksi, kun sosialistiseen Wieniin johdattava opas kertoo, että hänen kouluaikaansa 1990-luvulla Itävallan historian käsittely päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja alkoi uudelleen vuodesta 1956. Itävalta eli kouluopetuksen mukaan historiatonta aikaa neljä vuosikymmentä. Nykykoulussa puhutaan sisällissodasta, itävaltalaisjoukoista Espanjan sisällissodasta ja heidän joutumisestaan keskitysleireille. Esillä ovat suhteet Saksaan, neuvostojoukkojen tulo virallisesti vapauttajina, mutta sitten myös miehittäjinä ja Itävallan uudelleen synnystä. Historiantutkija pohtii, mikä yhteys on Itävallan laitaoikeiston nousulla ja taannoisella historiattomuudella, muistamisella ja aktiivisella muistamattomuudella. Kun puhutaan ”on muistettava”, niin mitä silloin on muistettava.
Vaeltelu hautausmaalla jatkuu. Jäteastioita on siellä täällä, mutta ne ovat varsin siivottomia. Maatuva jäte heitetään avoimiin betonilaareihin. Kynttilöille ovat muoviset jäteastiat. Kasteluvettä on saatavilla useasta paikasta, mutta missäpä kastelukannut. Muovisia maahan asetettavia kukkaruukkuja ei täällä näy.
Uurnalehdon muistopaikka on hämmentävä. Vainajien nimilaatat, jotka Suomessa ovat kaikki samanlaisia, ovat täällä montaa eri kokoa. Yksilöitymiskehitys näkyy isoina nimilaattoina. Muistoesineitä ja kukkia, jotka Suomessa lasketaan mieluusti yhteisesti niille määrättyyn yhteiseen paikkaa, on Wienissä kiinnitettynä oman vainajan nimilaattaan tai aivan sen alle. Hautausmaan poliittinen luonne paljastuu muistoesineissä ja kukkien salatussa tai julkisessa symboliikassa, mutta se näkyy myös hautamuistomerkeissä. Jossain pyydetään vapauttamaan Iran, jossain julistetaan taistelutahtoa, toisaalla on jalkapallojoukkueen huivi. Käyn katsomassa lasten hautausmaata ja jatkan islamilaiselle osastolle. Se erottuu kauas vihreine ja punaisine lippuineen. Hautamuistomerkit eivät noudata islamin perinteitä, joka edellyttää vaatimattomuutta, vaan nämä muistuttavat pitkälti hautausmaan muita kiviä hautaa rajaavine reunakivineen. Kivissä on vainajien kasvokuvia, tietoja ammateista (useat ovat tohtoreita tai insinöörejä) ja tekstit ovat sekä arabiaksi ja latinalaisin kirjaimin. Haudoilla on kukkia ja sinne on tuotu istuimia. Koptilainen osasto on vieressä, eikä sekään poikkea koko hautausmaan yleisilmeestä. Kaikki muuttuvat ja ottavat mallia ja oppia toisistaan.
Viisi tuntia vierähtää nopeasti. Hautausmaan kirkot, krematorion ja hautajaistilat jätän tarkastamassa. Juon ravintolassa toisen oluen ja hyppään raitiovaunuun näkemääni sulattelemaan.
