Halkomessu eli -holismin jäljillä

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto) ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Siinä se oli. En ollut sitä mitenkään umpikorvessa kuljeskellessani etsinyt, mutta olihan löytö: halkoholistin pesä.  Kokonaisuudessaan täydellinen. Koko, malli, tarkkuus, kaikkineen sopusuhtainen, ja syrjässä katseilta, kaukana asutuksesta, lähellä metsäautotien silmukkaa. Jokainen halko oli täsmämittainen, jokainen erillinen pino tasakorkuinen, kattopelleillä suojattu ja viivasuora. Holistia itseään ei tietenkään näkynyt, ei hän olisi tahtonut nähdyksi tullakaan, ja pesänsä hän oli kauas ihmisasutuksesta rakentanut.

Tarpeet oli koottu lähialueelta, se selvisi ympäristöä tutkimalla. Kovin kauas ei tarvinnut metsäautotietä kävellä, kun vastaan tuli hakkuuaukio. Ja sieltäpä oli halkoholisti puunsa koonnut, pätkinyt, halkonut ja taiten pinoihinsa latonut. Voi vain kuvitella sitä hartautta, jolla tämä kaikki oli tehty. Jos ihminen voi joskus koskettaa pyhää, niin sen voi kuvitella tässä tapahtuneen. Pyhä on ollut konkreettisesti läsnä.

Huolellisesti suojattuja, suoria halkopinoja metsässä

Halkopino on suomalaisen miehen alttari ja sen rakentaminen on kokonainen messu. Moottorisahan ääni sen musiikki, savu suitsuke ja bensiini voiteleva vesi. Ja kaiken keskiössä on viime kädessä kirves, oikeanlainen, omaan käteen sopiva – kahva ehkä oman metsän tuotosta, mutta oma kirves ja sen oikein teroitettu terä on työn tekemisen tärkein väline. Kyllä maailmaan kirveitä mahtuu, mutta kaikki kirveet eivät yhtä hyvin toimi. Terän teroitus on tarkkaa puuhaa, samalla tavalla kuin jääkiekkoilijan luistimen terän teroitus, jokaisen terässä on oma kulmansa ja terävyysaste.

Halkoholisti tekee pinonsa yksin, ja yksin hän on omine ajatuksineen. Vaan halkoessa lähtee ajatus laukalle. Yksin puurtaessa voi omiaan pohtia, vaikka ääneen maalimaa kummastella. Ihan rauhassa. Metsästysaikaan omat ajatukset saattavat keskeytyä ajokoiran haukkuun tai hanhiauran ylilentoon. Halkopinon teko on konkreettista työtä, jossa työn jälki näkyy. Pinon pituus kertoo, kuinka työ etenee, mutta kukaan ei ole pinon pituutta arvioimassa, ei siitä pisteyttämässä, ja vaikka naapuri ohimennen pinoista jotain mainitsisikin, niin oman tietämättömyytensä ja epävarmuutensa siinä vain osoittaisi: oikea halkoholisti antaa arvoa jokaisen omannäköiselle pinolle.

vähemmän suorareunainen halkopino metsässä

Halkoholistin työ, halkopinot, on tehty työtä itseään kunnioittaen ja hartaudella, ilolla työhön keskittyen. Ehkä sen pinon voi kaverilleen näyttää, sille samanuskovaiselle, voimakkaan herätyksen kokeneelle mutta vaivihkaa, ilman varsinaista esittelyä. Ei pinoja julkisesti esitellä. Mieluummin ne vaan ovat. Ja yksinhän on lopulta ihminen uskonsa kanssa. Ne teiden varsien, julkipihojen ja sanomalehtien esittämät halkolatomukset eivät oikeauskoista hetkauta. Hymähdyksiä kuuluu eri puolilta maata, kun Maaseudun Tulevaisuus esittelee kauneimmat tai erikoisimmat pinot. Pah, irtoaa suusta, kun Lievestuoreen kohdalla näkyy tienvarrella pino, jossa koristeena vessanpönttö. Höh ja häh, ihmettelee halkoholisti Uukuniemellä taloksi rakennetun pinon äärellä. Kyllähän sellaisen saa tehdä, mutta pitääkö se muille näyttää, äimistelee halkoholisti.

asumuksen muotoinen halkopino

Halkoholismi ei ole sairaus, mutta se on perinnöllinen ja ikiaikainen. Ennen oli huolehdittava, että puuta olisi tulevalle leskelle kolmeksi talveksi, ja siitä on kiinnipito. Nykyään pitää tietotaitoa halon olemuksesta ja syvimmästä ytimestä siirtää nuoremmille sukupolville opettamalla ja neuvomalla, nuo nuoremmat halkoholistit kun usein asuvat kaupungeissa tai maaseututaajamissa, niin ”halko on maaseutu” -ajatus ei enää luonnostaan siirry seuraaville sukupolville. Halkoholismia periytetään niille läheisille ja tärkeille nuoremmille: lapsille ja lapsenlapsille, ja toivotaan, että ladonnan lumo uppoaa halko kerrallaan.

 

Halkopino on -holistin alttari

Metsällä ja sieltä korjattavalla puulla on Suomessa ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Halkoholistin elämässä metsä ja puu konkretisoituvat pinottavina (koivu)halkoina. Mutta kuka on halkokolisti? Halkoholisti voi olla suurten ikäluokkien edustaja, jonka elämä kulminoituu metsän ympärille – polttopuut ja niistä saatava materiaalinen hyöty on halkoholistin elämän keskipiste. Vaan eipä, halkoholisti voi olla myös se naapurihuoneessa työtään tekevä, konettaan näpyttävä työkaveri. Iästä ei ole kysymys, vaikka halkoholismi puhkeaa monen kohdalla vasta viisissäkymmenissä. Halkoholismi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö: miettimällä saa miettiä, mistä löytyy naispuolinen halkoholisti, mutta kyllä heitä on. Naishalkoholistit ovat vahvasti maaseutuun kiinnittyneitä usein miespuolisia kollegoitaan nuorempia maaseudun kehittäjiä ja maaseuduntajun omaavia tarmokkaita puuhanaisia.

Halkoholisti kokoaa polttopuut säntillisiin pinoihin, toinen toistaan tasaisemmin – onhan luonnollista, että alttarista halutaan tehdä mahdollisimman esteettinen, mutta sellainen käytännöllisen ja pröystäilemättömän esteettinen. Halkoholistit, ne kaikkein puhdasoppisimat, eivät ole uusheränneitä, he ovat kasvaneet metsässä, metsästä ja metsälle isiensä ja edeltäjiensä jäljissä ja oppia ottaen. Halko on aina ollut osa näiden halkoholistien elämää ja elämänmenoa, arkea, jossa keskeistä on toistettavat rutiinit. Halonteko on metsässä, metsästä ja metsälle elettävää arkea.

Oikeauskoiseen halkoholismiin kuuluu metsän antimien täysimääräinen hyötykäyttö, ei sen poltettavan puun tarvitse aina priimaa koivua olla, oma sauna lämpenee yhtä usein männyn oksilla kuin koivuhaloilla. Yhden koulukunnan mukaan kuivista männyn oksista saa kuulemma ne kipakimmat löylyt, toinen vannoo lepän nimiin. Molempien mukaan pelkillä koivunhaloilla saunaa lämmittävät ovat junantuomia mökkiläisiä tai muita maaseudun pistäytyjiä, jotka tuskin jakavat samaa omistautumista halkoholismille.

 

Halkoholistin kaupunkilaistuminen

Suomi ja puulämmitys muuttivat kaupunkeihin 1900-luvun kuluessa. Aluksi puulämmitys oli se, joka toi halkoholismin myös omakotitaloihin. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa poltettiin halkoja ja kaupunkien satamat ja puulaanit, joiden kautta puulämmityksen halkosouvin logistiikka hallittiin, olivat vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laajoja.

Tavallisen kansan porinmatit ja parempien ihmisten kakluunit lämpisivät puulla ja tarvitsivat halkoja. Suomalaisen selviämisen kova ydin: lämmitys puulla kovien pakkastalvien aikana solmivat kaupungistuneen sukupolven metsään tiukoin sitein. Tätä sidettä lisäsi kesämökkiläisyys ja metsäpalstalaisuus, jossa halkojen tekeminen on yksi pyhä toimitus muiden joukossa. Ken metsäänsä arvostaa, se polttopuunsa korjaa, ja oksatkin lämmityksessä hyötykäyttää.

Suurten ikäluokkien ja niiden jälkeläisten lapsuuden tuoksu- ja tuntomuistoihin liittyy olennaisena palavan koivun ja muiden puiden tuoksu ja uunin lämmin poski, jota vasten nojailtiin pakkasleikeistä sisälle siirryttäessä. Omakotitalojen kellareiden tai piharakennusten puusaunat ja yleiset saunat olivat tunnemiljöö, johon kasvettiin, ja jossa oltiin lämpimän puun tuottamassa pehmeän löylyn kosteudessa.

Halkopinot siirtyivät kellareihin, autotalleihin ja pihan perille. Kerrostaloissa 1950- ja 1960-luvulla halkoja säilytettiin kellarivarastoissa. Teollisuuspaikkakuntien lapset leikkivät rullatehtaiden kuruilla tai muulla hakkuujätteellä, jota poltettiin aikana, jolloin Suomessa oli vielä aito kierrätystalous.

halkopino puuliiterissä

Öljy ja lopullisesti sähkö muuttivat halkokulttuurin hyvinvoinnin helppoudeksi. Mutta suomalainen ei luopunut halonhakkuusta. Moottorisahat ja hakkuupölkyt ilmaantuivat autotalleihin. Suomalainen (mies) meni pölkkyalttarinsa äärelle suorittamaan rukoustaan, joka on samanlaista ruumiillista hartaudenharjoittamista kuin monissa uskonnoissa: toistuvaa liikettä ja siihen liittyvää jupisevaa mutinaa. Ruumis ja mieli puhdistuvat ja halkopino kasvaa ja luo turvallisuuden tunteen itselle ja perheelle. Parhaimmillaan koko suvulle ja kansakunnalle. Halkopino armahtaa stressaantuneen mielen (on toki kyseenalaista, tunteeko halkoholisti edes stressiä) ja väsyttää ruumiin juuri oikealla tavalla, jotta tuvan haloilla tuotetussa lämmössä voi Röngän uutisten jälkeen käydä yöpuulle.

 

Mitä halkoholismi meille opettaa?

Miksi halkoholismista kirjoitamme? Miten halkopinot liittyvät työhömme? Halkoholistin antaumuksellisesta suhteesta alttariinsa, rutiiniinsa ja elämäänsä, voimme oppia vaikka ja mitä. Työtä tehdään innosta ja innostuksesta, rutiinina työ hoitaa sieluamme ja ruumista, ja silloin kun työn tekeminen (tutkimus) on mukavaa ja mielenkiintoista, niin työ etenee, ja siitä on hyötyä meille kaikille – halkoholistin leski ja vävypoika hyötyvät vielä pitkään hyvin kuivatetusta halosta, jolla lämpiävät niin mökkisaunat kuin kaupunkikodin leivinuunit.

Työllä on myös alkamis- ja loppumisajankohtansa: kun päivä valkenee, on aika tarttua toimeen ja kun ilta pimenee, on aika siirtyä tupaan uunin ja saunan lämmitykseen, halonhakkuu lopetetaan pimeän tullen. Työn tekemistä ei tarvitse esittää, silloin kun työ oikeasti etenee – kyllä joku ohikulkija kuitenkin huomaa sen katseilta piilossa olevan hyvin tehdyn pinon, sen ilolla ja suurella sydämellä tehdyn tutkimuksen, vaikka se jufo-luokitus puuttuisi.

Requiem halkoholistille

Halkoholisti on ollut aikaansa edellä myös etätyökäytännöissä. Usein pitkänlinjan -holistin pesä sijaitsee katseilta piilossa oman asumuksen ja muun asutuksen ulkopuolella, siellä metsäautotien nurkilla. Työtä tehdään itsenäisesti, itseohjautuvasti ja omilla välineillä – etänä, ja sosiaaliset kontaktit pidetään minimissä. Naapuruston tutuille saman uskoisille toivotellaan huomenet aamulla pinolle kulkiessa ja iltapäivällä kotipihaan kulkiessa vaihdetaan näkemykset viime viikkoisen myrskyn tuhoista ja etenkin siitä, kuinka pitkälle ehti tuulenkaatamien (noiden teollisuuteen kelpaamattomien) runkojen talteenotossa. Työ on loputonta rutiinia, mutta aina yhtä palkitsevaa.

pitkä halkopino mäntykumpareen vieressä

Halko on myös suomalaisen maaseudun syvää ydintä. Metodologisen urbanismin kritiikin kautta voi sanoa, että se ken halon syvän ytimen ymmärtää, niin hänellä on maaseuduntajua. Maaseutu, maalla asuminen ja uusintaminen on elämistä – ei representaatiota (esittämistä) varten. Maaseutua eletään ja ylläpidettään itseä ja yhteisöä varten, ja jos maaseutua aletaan mittaamaan ja arvioimaan kaupunkien kriteereillä, niin vain kuivat koivunhalot näyttäytyvät merkityksellisinä.  Maaseuduntajulla halkoholistin tavoin on syytä ymmärtää, että lepän- ja männynoksat lämmittävät saunan ja jopa leivinuunin yhtälailla. Maaseudulla arkeaan kokopäiväisesti, osavuotisesti tai monipaikkaisesti elävät ylläpitävät ja uusintavat maaseutua itseään ja elämäänsä varten, vaikkei tällä nähtäisikään olevan oikeaa (kansan)taloudellista merkitystä.

Mistä vauhtia valokuituun?

Kirjoittajat: Timo Hirvonen ja Arja Kurvinen, Karjalan tutkimuslaitos

Onnen maa -elokuvassa kulkukauppias julisti plastiikin muuttavan maaseudun arjen. Nyttemmin sen on arveltu mullistuvan internetin ansiosta. Avainsana on digitalisaatio. Sen myötä monet fyysiset tuotteet muuttuvat digitaalisiksi, mikä alentaa käyttö-, jakelu- ja kuljetuskustannuksia. Sanomalehti on eturivin esimerkki. Paperilehden painaminen ja kuljettaminen on työlästä. Sen sijaan verkkolehti singahtaa lukijalle silmänräpäyksessä.

Kuulostaa hyvältä, mutta tosielämä on toisenlaista. Varsinkin maaseudulla tietoliikenneverkot ovat puutteellisia ja myös ihmisten digikykyjen ja -halujen vähäisyys hidastaa tietoverkkojen hyödyntämistä. Näitä ongelmia pohdittiin maaseudun valokuituinvestoinnit -selvityksessä, joka julkaistiin keväällä 2020.

Selvityksen mukaan maaseudun valokuiturakentaminen etenee hitaasti, hajautuneena ja julkisen tuen varassa. Syynä on investointien heikko liiketaloudellinen kannattavuus. Kilometri valokuitua maksaa kaivuutöineen kymppitonnin. Jos kilometrin matkalla on viisi taloa, kustannusten kattaminen edellyttää parin tonnin liittymismaksua. Kahden talon tapauksessa hinta nousee useisiin tuhansiin. Melko kallista, joten teleyritysten mielenkiinto on kohdistunut langattomiin verkkoihin.

Valokuitu on kuitenkin etevä tiedonsiirtotekniikka, ja sillä on symboliarvoa tietoyhteiskuntakehityksen ja -politiikan tason osoittajana. Vuodesta 2010 lähtien harvaan asuttujen alueiden valokuiturakentamista on tuettu valtion varoin ja sittemmin myös EU:n maaseuturahastosta. Tukiehdot ovat vaihdelleet, mutta periaatteena on ollut kustannusten kattaminen kolmesta lähteestä: valtion ja EU:n tukena, kuntien rahoituksena ja käyttäjien omavastuuna.

Vuosina 2010–20 Suomessa toteutettiin julkisen tuen avulla noin 200 valokuituhanketta. Niiden tuloksena kuitua vedettiin yli 25 000 kilometriä ja liittymiä myytiin liki 40 000. Hankealueilla asuvien näkökulmasta tuen vaikutuksia ei voi vähätellä: valtio, EU ja kunta ovat maksaneet leijonanosan ja parhaimmillaan vain kolmannes kustannuksista on kohdistunut käyttäjien kukkaroon.

Valtion ja EU:n tuki valokuituun on edellyttänyt kuntien osallistumista. Pohjois-Karjalassakin kuntien suhtautuminen on vaihdellut. Useimmat ovat ottaneet varovaisen linjan. Mobiiliverkkojen arvellaan riittävän ja markkinavetoisen rakentamisen toivotaan elpyvän tiedonsiirtotarpeiden lisääntyessä. Kamreeri tukee varovaisutta esimerkkeineen. Ongelmatapauksissa useat valokuituhankkeiden riskit ovat realisoituneet: kustannusarviot ovat ylittyneet, liittymien kauppa on käynyt vaisusti ja valokuituyhtiöiden taloudenpito on ajautunut umpikujaan.

Nykyvauhdilla ja -tukipolitiikalla tavoite kattavasta ja alueellisesti tasapuolisesta valokuituverkosta saavutetaan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä. Nopeampi aikataulu edellyttää tukien moninkertaistamista tai kysyntäpainetta. Mistä löytyy viisastenkivi viimeksi mainittuun?

Kirjoitus on julkaistu Sanomalehti Karjalaisen Vetoa ja pitoa -kolumnisarjassa 5.11.2020.