Rakennemuutos, Pulliaisen opit ja KTL

Kirjoittaja: Ismo Björn

Joensuun yliopisto oli valtakunnallisen huomion keskellä, kun Carelia-salissa järjestettiin 1987 pääministeri Harri Holkerin johtama rakennemuutosseminaari.  Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Jukka Oksan johdolla järjestivät samaan aikaan virallisen rakennusmuutosseminaarin kanssa vaihtoehtoseminaarin. Ns. vanhan päätalon luentosalissa P1 puhuttiin otsikolla ”Tiede – rakennemuutoksen renki vai isäntä” samat asiat kuin varsinaisessa Holkerin kokouksessa.  Laitoksen tutkijat asemoivat itsensä selkeästi tieteen ja tutkimuksen – eivät poliittisen vallan – edustajiksi. Tutkimuslaitoksen itseymmärryksen ja perinnön kannalta tämä oli itsestään selvää. Laitoksen tutkijat toimivat nimenomaan tutkijoina, joilla oli tutkittua tietoa ja ymmärrys siitä, mitä uusi, ”talous ensin” -politiikka toisi tullessaan Pohjois-Karjalan kaltaiselle maaseudulle. Tutkijoilla ei ollut tarvetta, ei edes syytä näyttäytyä osana poliittista valtaa ja sitä pönkittävää puhetta. Ne päivät, joissa tutkimuslaitoksen ja kunkin tutkijan oli pohdittava asemaansa osana ”virallista” yliopistoa, olivat vielä edessä.

Tutkimuslaitoksen järjestämää vaihtoehtoseminaaria enemmän valtakunnallista huomiota saivat avoimet mielenilmaisut, etenkin rakennemuutosseminaarilaisten linja-autoa kohti heitetyt tomaatit sekä yliopistolta kaupungille suuntautunut surumarssi. Marssijat kantoivat kylttejä, joissa vaadittiin joukkoliikenteelle tukea ja maaseudun muistamista. Entinen kansanedustaja Aune Mänttäri raahasi verenpunaiseksi värjättyä mallinukkea. Jäätyneiksi väitettyjen tomaattien heittelijöiden joukossa oli puolestaan tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen, joka osoitti mieltään muiden nuorten keskusta-, demari- ja muun vasemmistoaktiivien kanssa. Tutkimuslaitoksen sisällä tapahtumat johtivat puhutteluihin.  Vaihtoehtoseminaarin järjestämiseen ei yliopiston johto puuttunut, mutta laitoksen johtajan roolia ottanut humanistisen osaston vastuuhenkilö Veijo Saloheimo kutsui puhutteluun virkasuhteessa olleet nuoret tutkijat, koska he olivat osallistuneet mielenilmaisuihin virka-aikana.

Rakennemuutosseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa yhteiskunnassa. Se muutti myös yliopistojen asemaa. Yhteiskunnallisen suunnittelun aika alkoi olla ohi, eikä Karjalan tutkimuslaitos tai muutkaan yliopistolliset tutkimuslaitokset eri puolilla Suomea olleet enää yhtä selkeä osa poliittista järjestelmää ja valtakunnallista kokonaissuunnittelua.  Tutkitun (ja alueista nousevan) tiedon aika oli vähenemässä. Demokraattinen valmistelukulttuuri vaihtui ministeriön johtoryhmän omassa piirissä tehtyyn suunnitteluun.  Korkeakoulujen kehittäminen puolestaan pelkistyi puite- ja resurssijärjestelmään, jossa valtiovalta (opetusministeriö) ja korkeakoulut kävivät tulosneuvotteluja asetetuista tavoitteista. Yliopistoja sidottiin osaksi elinkeinoelämää tukevaa järjestelmää. Tuolloin puhutusta hallitusta rakennemuutoksesta kertoo se yliopistojen tehtävän kohdalla paljon se, että valtion tiedeneuvoston nimi muuttui tiede- ja teknologianeuvostoksi. Korkeakoulupuheeseen iskostuivat vähitellen ja pyytämättä sanat tulosvastuullisuus ja kansainvälisyys.

Rakennemuutosseminaari toi julki valtionhallinnossa, lähinnä valtiovarainministeriössä, tehdyt linjanvedot.  Yliopistolaitosta oli jo ryhdytty ohjaamaan uudelle tielle. Joensuussa muutos oli alkanut muuta maata nopeammin.  Yliopiston vasta valittu rehtori Kyösti Pulliainen oli jo 1985 – siis kaksi vuotta ennen rakennemuutosseminaaria – osallistunut kansainvälisen talousjärjestön OECD:n järjestämään koulutustilaisuuteen Skotlannissa. Eri maista tulleille tuoreille rehtoreille oli tuolloin viikon ajan jaettu uutta oppia yliopiston roolista ja toimintatavoista. OECD:n vaatimuksiin kuului yliopistojen kansainvälistyminen. Painopisteet olivat tutkimuksen kansainvälistämisessä ja tutkimuksen sitomisessa taloudellisen kasvun edistämiseen. Käytännön tutkimuksen oli tuettava ennen muuta yritystoimintaa.

Taloustieteilijänä Kyösti Pulliainen näki maailman vahvasti talouden kautta ja painotti yliopiston, (teknologia-) teollisuuden ja hallinnon kolmiyhteyttä. Skotlannin matkallaan hän lienee omaksunut myöhemmin laajalti levinneen uusliberalistisen pelottelu- eli uhkapuheen mallin: jos nyt meneekin hyvin, niin vaikeudet odottavat nurkan takana. Tohtoripromootion yhteydessä hän kysyi, onko meillä lainkaan yliopistoa vuosituhannen alussa. Hän viittasi tulevaisuudessa koittaviin niukkuuden aikoihin ja vaati laatua. Oli hankittava ulkopuolista rahaa, keskityttävä vahvuuksiin ja kasvatettava yliopiston autonomiaa. Pulliainen ajoi vahvasti panos/tuotos -ajattelua. Poissulkemisista ei vielä tässä vaiheessa puhuttu.

OECD:n opit hyvin sisäistänyt Pulliainen toteutti talouselämän tahdon Joensuun yliopistossa käytäntöön, ja tähän Joensuu oli juuri sopiva. Joensuu oli nuori, riittävän monipolinen ja sopivankokoinen alueellinen yliopisto, josta puuttuivat vanhoihin yliopistoihin muodostuneet syvät akateemiset perinteet ja vastarinta. Pulliaisen tapaan ajattelevia henkilöitä löytyi opetusministeriöstä ja omasta yliopistosta.

Pulliaisen johdolla Joensuun yliopisto hakeutui uudistusten eturintamaan kokeilemaan muun muassa uudenlaista budjettikäytäntöä ja kokonaistyöaikaa. Pulliainen markkinoi tiedepuistoa yliopiston avauksena ympäröiville yrityksille. Hän esitti yliopiston ulkopuolisia toimijoita yliopiston hallintoon, joustavaa työtä ja erilaisia kokeiluja. Muutokset alkoivat kirjastosta ja tietotekniikasta. Määrärahojen jakaminen jätettiin yhä enemmän laitoksille itselleen, joten se merkitsi laitosjohtajien vallan kasvua.  Laitoksilla rahan luonne muuttui, kyse ei ollut enää pelkästään rahasta, vaan henkilöistä, joiden toiminta mitattiin rahassa. Kukin tutkija joko toi tai kulutti rahaa. Mukaan hallintaan tulivat vähitellen tulostavoitteet ja niiden mittaaminen. Yliopistolaisten arjessa muutos ei alkujaan näkynyt, sillä toimintamenobudjettia ja muita kokeiluja tehtiin Joensuussa 1980-luvun lopulla suotuissa olosuhteissa taloudellisen kasvun aikana. Kaikkien korkeakoulujen määrärahat kasvoivat ja henkilöstön määrä lisääntyi.  Lisärahaa ei kuitenkaan jaettu tasaisesti, vaan siitä hyötyivät erityisesti taloudellis-tekniset tieteet. Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteiden painoarvo väheni. Muutos tapahtui viiveellä, mutta se aiheutti henkisen murroksen. Karjalan tutkimuslaitoksella muutoksen voi todeta tapahtuneen erityisesti talousmaantieteen merkityksen kasvuna.

Tiede – yhdessä leikkimistä vai toisten voittamista?

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Suomalaista yliopistolaitosta, kuten koko yhteiskuntaamme hallitsee jatkuvan kilpailun eetos. Sosiologit vetävät tässä yhteydessä esille Weberin protestanttisen etiikan. Nykyaikaan kuuluu tapa puhua hobbesilaisittain globaalista kilpailukyvystä ja siinä menestymisestä. Kilpailun eetos määrittelee yhteiskunnallista toimijuuttamme ja työelämää. Kilpailun läsnäoloa yliopistotyössä pidetään nykyisellään jo itsestään selvänä, ja ainoana oikeana, tapana olla mukana akateemisessa yhteisössä. Kilpailemme apurahoista, vakinaisista työsuhteista, julkaisupisteistä ja huomiosta internetin erilaisissa ympäristöissä. Ja ennen kaikkea me pelkäämme häviötä tässä kilpailussa – sitä, että meitä ei huomata omana itsenämme.

 

Kilpailu johtamisen välineenä

Kilpailuretoriikka on johtamisen väline, jolla yhteisöön luodaan rakenteita kilpailemiselle ja sille, että kaikki sen jäsenet pakotetaan mukaan kilpailupeliin. Siihen, jossa on voittajia ja voitettuja.

Koronakevään 2020 suurin huoli on ollut siinä, kuinka nopeasti “me” pystymme palaamaan normaaliin: yhteiskunnassa globaaliin ja kiihtyvään kuluttamiseen, yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen kasvattamisen peliin ja omassa elämässämme palaamaan selvään jakoon työajan ja oman ajan välillä.

Jotkut visionäärit ovat ehdottaneet, että koronatilanne voisi muuttaa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On jopa ennakoitu, että poikkeustilanne vaikuttaisi tapaamme kuluttaa. Onko koronteeni tehnyt meistä analyyttisempiä ja vastuullisempia kansalaisia? Muuttivatko matkustuskiellot kenties matkatottumuksiamme? Osaammeko paremmin erotella nyt sen, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kilpailu ja yksilöiden selviäminen ”eloonjäämiskamppailussa” eivät kuitenkaan näyttäisi häviävän koronteenikevään myötä. Kilpailu pikemmin lisääntyy kaikilla yhteiskunnan eri sektoreilla, kun toimintoja ja resursseja jaetaan uudelleen. Ravintolat, tapahtumajärjestäjät, matkatoimistot, lentoyhtiöt, joukkoliikenne, asuminen jne. kaikki hakevat paikkaansa elpyviltä markkinoilta. On suorastaan liikuttavaa seurata keskustelua, jossa yhteiskunnan rakenteita toisaalta ylläpidetään vahvoilla tukitoimilla, ja jossa haaveilijat uneksivat paremmasta maailmasta omissa etäkoloissaan. Kysymys kuuluu: keitä ovat he, jotka tulevat pärjäämään koronan jälkeisessä kilpailussa?

Kilpailu vaikuttaa vahvana siis myös yliopistotyön arjessa ja henkilösuhteissa. Akateemiset työläiset – me, jotka olemme yliopisto – on saatu kilpailemaan jatkuvasti toinen toistamme vastaan. Armotonta taistelua käydään vakansseista, rahoituksesta, julkaisujen määristä, huomiosta, twiittien seuraajista.

 

Kilpailu vai kilvoittelu luovan toiminnan lähteenä

Toinen näkökulma ihmisyyteen tulee huizingalaisesta ajatuksesta ihmisestä leikkivänä ja uutta luovana oliona. Tämä ajattelutapa on kulttuurissamme vanhaa juonnetta, jossa yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisiamme kunnioittava kehittyminen nähdään olennaisena kulttuurin kehittymisen välineenä. Leikkivä ihminen on haasteellinen vallalle, koska hän luo omat sääntönsä, kehittää jatkuvasti uutta ja hylkää sen, mikä ei ole kivaa ja toimivaa. Lisäksi luovuuteen kuuluu olennaisena osana luova laiskuus, aika joka vaaditaan aidon uuden luomiseen, ja joka on pois selkeästi määriteltävästä suorittamisesta.

Akateemisen kilpailun ohella meidän pitäisi pystyä tekemään enemmän yhteistyötä, koska kukaan ei pärjää tässä kilpailussa itsekseen. Eikä pärjää laitoksemme, joka kamppailee omassa sarjassaan toisia laitoksia vastaa, ei tiedekunta tiedekuntien tappelussa määrärahoista, eikä yliopisto toisia vastaan olemassaolosta ja opetusministeriön suosiosta, eikä kukaan kansakunta pärjää yksin – ei edes taistelussa koronaa vastaan.

 

Millaisia tyyppejä jatkuva akateemisen maailman taisto vaatii, suosii tai kehittää?

Retoriikka näkyy tietysti myös rekrytoinnissa ja puheessa hyvistä tyypeistä rekrytoinnin yhteydessä. Puheessa keskiössä ovat ensinnäkin ne eteenpäin pyrkivät, menestystä huokuvat huippututkijat, joilla on leveät hartiat ja strategisen pelin taju, he, jotka tuntevat oikeat tyypit verkostoissaan. He, jotka seisovat niin konferenssien kuin työpaikan kahvijonossa aina strategisesti järkevällä tavalla, heti siinä sen tärkeän välittömässä läheisyydessä. He, jotka sitten “huippuseminaarista” palatessaan kertovat tavanneensa Sarahin, Jean-Paulin, Nissen tai jonkun muun kansainvälisen gurun. Nämä tyypit osoittavat menestyksensä myös ulkoisesti, eikä hius- tai partakarva sojota, housut ovat suorat ja hame on juuri sopivan pitkä.

Sitten ovat ne työhönsä sitoutuneet ja siitä aidosti innostuneet (ja tämä ei tarkoita, että edellinen ryhmä ei olisi työstään innostunut, päinvastoin), jotka keskittyvät omaan aihealueeseensa, toivovat että oikeat päällystakit huomaavat heidät, ottavat siipiensä suojaan ja sitä kautta akateeminen ura etenisi. Näille tyypeille kahvijonojen ja cocktailkutsujen sosiaaliset tilanteet eivät ole työntekemisen tai itsensä esittämisen paikkoja, vaan pikemminkin ikävä velvollisuus. Heidän pukeutumistaan säätelee pikemmin mukavuus, edullisuus ja “kuha on”.

Kolmannen ryhmän muodostavat tyypit, jotka voivat olla hiljaisia tai hyvin kovaäänisiä. He, joiden tehtävä on toimia kittinä tai sienirihmastona muun henkilöstön keskuudessa. Heidän tekemänsä työ on usein näkymätöntä, ja heihin usein kiinnitetään huomiota muusta syystä kuin akateemisista ansioista (riippumatta siitä millaiset heidän akateemiset ansionsa ovat). He eivät hakeudu valokeilaan, mutta heillä on tärkeä näkymätön tehtävä toimia akateemisten yhteisöjen kittinä/liimamateriaalina, heidän verkostot ovat laajat, eikä tuo verkosto koostu ainoastaan huipuista. Mukana on ihan tavallisia huilajanheikkejä ja jarmovalkosia eri yliopistoista ja niiden liepeiltä. Tämä porukka suosii seuratakkeja, bändipaitoja ja marimekkoa – myös no logo -toimii.

Ja sitten ovat he, uransa huipulla olevat ”päällystakit”, jotka valikoivat näistä edellä esitetyistä tyypeistä ne, joiden kanssa hakevat rahoitusta, järjestävät rahoituksen ja osoittavat avoimen tehtävän. He, jotka neuvottelevat rahasta, tuovat rahaa, puhuvat rahaa ja elävät sitä. He, joilla ura on ja on ollut yli kaiken. Nämä iättömät, pikkutakkijakkupukutyypit muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä, sen seminaarien ykköspöydän väen. Heidät tunnistaa iättömästä muodista pikkusalkkuineen ja käsilaukkuineen.

Todellisuudessa lienee kuitenkin niin, että menestyvä ja hyvin toimiva akateeminen yhteisö tarvitsee monimuotoisuutta onnistuakseen yhä kovenevassa kilpailussa. Kilpailun tiimellyksessä yhteistyön, yhdessä leikkimisen ja sen joutoajalla tapahtuvan yhteisen lorvailun arvo kilpailussa menestymiseen lienee lopulta suurempi kuin ensi alkuun osaisi ajatellakaan. Taivas on kaukana kaikkialta ja joukkue voittaa pelaamalla yhdessä.