Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Pielisjoenlinna
Pielisjoen linna (public domain)

Karjalan tutkimuslaitoksen alkio sijaitsi syksyllä 1970 Joensuun korkeakoulun päärakennukseksi muutetussa Itä-Suomen seminaarin rakennuksessa, jossa tutkimuslaitoksen muodosti entinen terveyssisaren vastaanottohuone. Varsinaiseksi sijaintipaikaksi olivat ehdolla Joensuun lyseon rakennus, josta tutkimuslaitos olisi saanut 3 000 neliötä ja Pielisjoen linna, josta korkeakoululla oli tarjota runsaasti käyttötilaa. Sinne sijoitettiin korkeakoulun (SITRAn) tietokoneen pääteasema, sieltä sai toimitilat ylioppilaskunta ja myös tutkimuslaitos, jolle osoitettiin kolmannen kerroksen etelä- ja länsisivun kolme kadunpuoleista huonetta: nurkkahuone, välihuone ja toimisto. Kellarikerroksen kaksi kulmahuonetta, entinen halkovarasto ja työhuoneet luovutettiin Pohjois-Karjalan luonnonystävien käyttöön. Pielisjoen linnassa työskentelivät tähän aikaan muun muassa korkeakoulun rakentamista suunnittelevat arkkitehdit, kuten suunnittelusihteerin nimikkeellä työskennellyt Arja Hakala. Tutkimuslaitos muutti Pielisjoen linnaan sen sisätilaremontin valmistuttua syksyllä 1971.  Remontissa huoneiden lattiat peitettiin sinisillä linolaatoilla, ikkunan puitteet maalattiin punaisiksi ja ovet sinisiksi. Muut sisäpinnat maalattiin. Pielisjoen linnan ulkomaalaus tehtiin 1974. Laitos laajeni yläkerran länsisivulle, jonne saatiin työhuoneiden ohella kirjasto.

Laitoksen ensimmäisen työntekijän Veijo Saloheimon tehtäviin kuului laitoksen toiminnan suunnittelun ohella Pohjois-Karjalan 1600-luvun historiaa koskevien lähteiden kerääminen ja asutusmuotojen tutkiminen. Laitoksen sihteerin virkaan valittiin Tuula Nylander, josta tuli siis laitokselle järjestyksessä toinen työntekijä. Laitoksen seuraava tutkijavirka oli nimikkeellä tutkija, viran alana kansankulttuuri, erityisesti perinnetieteellinen tutkimus. Tähän virkaan valittiin Pekka Laaksonen, jonka kiinnostuksen kohteina olivat kansanrunojen ohella muun muassa romanimusiikki ja jätkäkulttuuri. Laaksonen oli tieteen popularisoija ja mukana useissa tv-tuotannoissa, jotka omalta osaltaan tekivät laitosta tunnetuksi.  Pekka Laaksonen toimi myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtajana, ja sekä hänestä itsestään että hänen kontakteistaan oli hyötyä tutkimuslaitoksen toiminnalle. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön rahoituksen turvin laitokselle palkattiin kolmanneksi tutkijaksi kielentutkija Tauno Hirvonen, joka tutki Ilomantsin Mutalahden karjalaismurteen savolaistumista.

Yhteiskuntatieteellinen ja luonnontieteellinen tutkimus saivat alkunsa 1972. Yhteiskuntatieteen virkoihin valittiin Jukka Oksa ja Ilkka Alanen. Luonnontieteen puolen pioneerit olivat Jouko Meriläinen ja Pertti Huttunen. Ensimmäinen luonnontieteellinen hanke oli Pohjois-Karjalan suurten selkävesien taloudellinen hyväksikäyttö, jonka nuoremman tutkijan nimikkeellä aloittanut, mutta 1973 vanhemmaksi tutkijaksi nimitetty Meriläinen aloitti yhdessä kalabiologi Kyösti Mäkisen kanssa. Luonnontieteilijöistä osa sijoitettiin entiseen Oma-Avun varastorakennukseen, jossa toimivat myös korkeakoulun kemian ja biotieteiden laboratoriot.

Pielisjoen linna oli 1977 jo melkein kokonaan tutkijoiden käytössä. Veijo Saloheimon suuren kulmahuoneen vierellä kaupunkiin päin kolmannessa kerroksessa olevan huoneen jakoivat Kyösti Pulliainen ja Heikki Eskelinen. Sitten tuli Markku Tykkyläisen, Pauli Karjalaisen ja Pekka Pietiäisen ryhmähuone. Toisessa kaupunginpuoleisessa kulmahuoneessa olivat Anne-Leena Siikala ja Jukka Siikala, heidän vierellään Katriina Petrisalo ja sitten Martti Suorsa. Asemanpuoleisessa isossa kulmahuoneessa olivat Pirkkoliisa Ahponen, Matti Taponen ja tutkimusapulaiset. Keittiö eli taukotupa oli aseman suuntaan rakennuksen keskellä. Ilosaareen päin olevan kulmahuoneen jakoivat Barbara ja J.-P. Roos. Ilosaareen päin keskellä oli Tuula Nylanderin ja Maini Oinosen toimistohuone. Sen ja Veijo Saloheimon huoneen välissä työskenteli vielä Jorma Tahvanainen. Toisessa kerroksessa kaupungin ja Ilosaaren suunnan kulmahuone kului Pertti Rannikolle ja Ilkka Alaselle. Sen vieressä tekivät töitään Jukka Oksa, Pentti Sinisalo ja M.-L. Hirvonen. Toinen kulma oli kokonaisuudessaan kanavanvartijan asuntona, johon kuului keittiö, makuuhuone ja olohuone. Sirkkalaan päin oleva pikkuhuone oli Pertti Huttusen ja sen viereinen suurempi kulmahuone Jouko Meriläisen. Sitten tulivat aseman suuntaan kirjasto, Markku Viljasen huone, Raimo Latjan huone ja Raimo Riikosen ja tutkimusapulaisten kulmahuone. Ilosaareen päin keskellä oli laboratorio ja sen vieressä Martti Siisiäisen ja tutkimusapulaisen huone. Alakerrassa kaupunginpuolen päätyovesta tullessa oikealla oli varasto/työpaja, sitten ylioppilaskunta ja Leena Alasen ja Marja Järvelä-Hartikaisen työhuone. Kulmahuone oli tyhjä. Tätä vastapäätä käytävän toisella puolen oli siviilipalvelusmiesten majoitustila, sitten pesuhuone ja sauna, jonka jälkeen tuli vielä tarkemmin määrittelemätöntä kalustettua neuvottelutilaa.

Tutkimuslaitoksen henkilöstö kasvoi nopeasti ulkopuolisen rahoituksen kasvun myötä. Laitoksen suojissa työskenteli jo 1970-luvulla ajoittain yli neljäkymmentä henkilöä. Monet hankkeet olivat lyhytaikaisia, ja koska osa hankkeista toteutettiin kokonaan laitoksen ulkopuolella, on henkilöstön kokonaismäärää hankala tarkoin määritellä. Projektitutkijoiden määrä vaihteli normaalivuosina viidentoista ja kahdenkymmenen tutkijan välillä 1970-luvun vaihtuessa 1980-lukuun.

 

Projektirahoilla laitoksella työskentelevät 1980

                                                      nimike/hanke   ja   rahoittaja

 

Pirkkoliisa Ahponen – tutk.apul./Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Marja Järvelä-Hartikainen – tutkija/Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Markku Tykkyläinen – tutk.ass./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Pauli Karjalainen – tutk.apul./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Martti Suorsa – tutkija/Pienen alueen aluetalouden kasvumalli
– Yrjö Jahnsonin säätiö

Maarit Hult – päivähoidon henkilöstön opetus-
suunnitelma toimikunnan sihteeri              – Opetusministeriö

Asko Suikkanen – Pohjois-Karjala toimikunnan sihteeri
– Valtioneuvoston kanslia

Liisa Ryyppö – tutkija/Kontiolahden historia – Kontiolahden kunta

Kari Niskala – tutk.apul./Savon historia – Savon Säätiö

Leena Tuomi – tutk.apul. /asiakirjajulkaisutyö – V. Saloheimo/stipendi

Jouni Ahponen – tutk.apul./Suur-Liperin historia
– Suur-Liperin historiatoimikunta

Katriina Petrisalo – tutkija/kulttuurien vertaileva tutkimus – eri säätiöt

Pertti Koistinen – tutkija/työvoimapol. tutkimus – Työvoimaministeriö

 

Kirjastotyöntekijät

Mirja Juntunen   –   kanslisti/laitoskirjasto   –   virastotyöntekijä

Kalle Reinikainen   –   amanuenssi/P-K luonnonvarat   –   virastotyöntekijä

 

Karjalan tutkimuslaitoksen vaikutus suomalaiseen (yhteiskuntatieteelliseen) tutkimukseen

Yhteiskuntatieteilijä, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistossa akateemisen sivistyksensä opit saanut katsoo tätä listaa vaikuttuneena. Lista henkii suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen sielua ja on täynnä tutkimuksen suurnimiä. Suomalaisen työelämä tutkimuksen ruumiillistuma Pertti Koistinen on pitkään ollut osa tutkimuslaitoksen syvää ydintä, myös toimiessaan professorina Tampereen yliopistossa. Hänen vaikutuksensa työelämätutkimuksen ja sosiaalipolitiikan käsitteelliseen ja metodologiseen kehittämiseen on ollut merkittävä. Vaikuttava on myös Lapin yliopiston professoriksi siirtyneen Asko Suikkasen panos niin työelämätutkimuksen edelläkävijänä kuin hyvinvointivaltion puolestapuhujana. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Marja Järvelää voitaneen pitää elämäntapatutkimuksen ja laaja-alaisen yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen edelläkävijänä. Humanistisen maantieteen uranuurtaja Pauli Tapani Karjalainen päätyi professoriksi Oulun yliopistoon. Hänen nimeensä vannoo useampi suomalainen maantieteilijäsukupolvi.

Karjalan tutkimuslaitokselle ja Joensuuhun kotiuduttiin myös niin, että joidenkin professoreiksi edenneiden tie suuntasi linnasta ainoastaan Yliopistokadun varteen. Markku Tykkyläisestä tuli laaja-alainen maaseutututkimuksen professori. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Pirkkoliisa Ahposta voidaan kiistatta pitää puolestaan yhteiskuntapolitiikan moniottelijana. Ahposen erikoistumisala on kulttuuripolitiikka, mutta hänen laaja-alainen yhteiskuntarakenteiden ja yksilöiden arjen rakenteiden ymmärryksensä tekee hänestä poikkeuksellisen avarakatseisen yhteiskuntatieteilijän, jonka kannustava ja inhimillinen ohjaus ja aito läsnäolo on vaikuttanut monien hänen opiskelijoidensa uravalintoihin. Muista listan nimistä matkailuntutkijat tunnistavat välittömästi Katriina Pertisalon ja sadat kontiolahtelaiset entisen historianopettajansa Liisa Ryypön, suomalaisen kotiseutuliikkeen voimahahmon, nykyisen KKES hallintoneuvoston puheenjohtajan.

 

Summa summarum

Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitosta on pidetty hyvänä paikkana tehdä tutkimusta ja työtä. Aina on myös työskennelty projekteissa ja projektiluonteisissa töissä. Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitokselta on siirrytty muualle professuureihin tai muihin merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Pielisjoen linnan ja myöhemmin Auroran B-rapun seinien sisäpuolella on toiminut pesäpaikka, josta on ollut hyvä ponnistaa. Laitoksen olemus on vuodesta 1980 muuttunut. Tutkimuslaitos ei tänään toimi enää pelkästään tutkijoiden kasvualustana, vaan laitoksen itsensä kasvaessa siitä on muodostunut akateemiset mitat täyttävä tutkimuslaitos. Professuuria ei enää tarvitse lähteä laitoksen ulkopuolelta hakemaan, vaan professoriksi on mahdollista edetä Auroran B-rapun seinien sisällä.

Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Laitos tuki näin aluettaan tarjoamalla asiantuntemustaan ja koulutettuja kirjoittajia erilaisiin historiahankkeisiin. Laitoksen toiminnassa paikallishistorian kirjoittaminen (maakunta-, pitäjä- ja kuntahistoriat) on ollut pitkäaikaisinta ja ulospäin, etenkin omalle alueelleen näkyvää toimintaa. Erilaiset kunta- ja aluehistoriat ovat kuuluneet tutkimuslaitoksen ohjelmaan koko Karjalan tutkimuslaitoksen olemassaoloajan. Savon ja Pohjois-Karjalan maakuntahistorioiden ohella Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusohjelmaan ovat sisältyneet lukuisat Pohjois-Karjalan ja Savon kuntien, seurakuntien, liikelaitosten ja erilaisten järjestöjen historiat aivan kuten laitosta perustettaessa suunniteltiin.

Karjalan tutkimuslaitoksen perinteet Pohjois-Karjalan maakuntahistorian eri osien (II ja III Veijo Saloheimo, IV Kimmo Katajala (toim.) ja V Ismo Björn (toim.) ja alueen kuntien paikallishistorioiden kirjoittamiseksi voidaan jäljittää Kauko Pirisen puheenvuoroon Pohjois-Karjalan maakuntaseminaarissa maaliskuussa 1966. Pirinen painotti tutkimusten popularisointia. Maakunnan menneisyys oli saatava kansan käsiin, joka oli saatava tuntemaan itsensä pohjoiskarjalaiseksi. Samaa ajatusta painotti hänen oppilaansa Veijo Saloheimo. Pohjois-Karjalaan oli kirjoitettava oma maakuntahistoria ja pitäjähistoriat. Pirinen kiinnitti historiankirjoituksen Joensuun korkeakoulun opettajankoulutukseen. Pirisen mukaan yliopistollinen opetus, myös opettajien valmistukseen tähtäävä, vaati rinnalleen tutkimusta. Samassa puheenvuorossa Pirinen ajoi myös maakunta-arkistoa Joensuuhun. Se tukisi historiantutkimuksen ohella myös yhteiskunnallista tutkimusta. Sodan uhkaa ei enää 1960-luvulla ollut, joten maakunta-arkisto voitiin sijoittaa hänen mukaansa Neuvostoliitosta huolta kantamatta jo näin lähelle rajaa. Maakunta-arkiston saaminen oli vastaavasti nähty tärkeänä myös Jyväskylän ja Oulun yliopistojen historian laitoksilla tutkimuksen, opetuksen ja alueidentiteetin kannalta.

Pirisen ajatukset entisten suurpitäjien historiankirjoittamisesta toteutuivat Suur-Liperin (Maija-Liisa Tuomi), Vanhan Tohmajärven (Jaana Juvonen) ja Suur-Ilomantsin (Ismo Björn) historioiden kohdalla. Suurpitäjistä itsenäistyneet kunnat saivat nekin omat kuntahistoriansa, Tutkimuslaitoksen suojissa tai valvonnan alla on tutkittu ja kirjoitettu lähes kaikkien pohjoiskarjalaisten kuntien historiat: Eno (Ismo Björn), Ilomantsi (Ismo Björn), Joensuu (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Kontiolahti (Liisa Ryyppö), Liperi (Pekka Pakarinen), Nurmes (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Outokumpu (Ismo Björn), Polvijärvi (Maija-Liisa Tuomi), Tuupovaara (Ismo Björn) ja Valtimo (Ismo Björn).

Historiankirjoitusta tehtiin Saloheimon aikana myös virkatyönä, mutta sittemmin enimmäkseen ulkopuolisen, kuntien ja seurakuntien, säätiöiden ja myös liikelaitosten ja muiden rahoittajien turvin. Alkujaan historiat olivat selkeä osa laitoksen toimintaa ja työtä. Vähitellen yliopisto ja laitos halusivat kirjoitustyöstä myös rahallisen tai rahassa laskettavissa olevan siivunsa. Tämä johti erilaisten yhteistyösopimusten solmimiseen. Käytännössä yliopisto tuli kuhunkin hankkeeseen mukaan tarjoamalla kirjoittajalle työpisteen. Kirjoittaja puolestaan oli projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksen henkilökuntaa, opetti ja kirjoitti laitoksen nimissä sekä osallistui normaaliin laitostyöhön. Alueellisen sidoksen kannalta historiantutkijoilla on ollut merkittävä, mutta toisinaan piiloon jäänyt tehtävä. Tutkijoilta on kysytty apua, neuvoja ja ohjeita, heitä on pyydetty puhujiksi ja asiantuntijoiksi. Yhteydet paikalliseen talouselämään ovat muodostuneet vahvoiksi muun muassa erilaisten liike-elämää ja liikemiessukuja koskevien historiakirjoitusten ja asiantuntijatehtävien kautta.

Historian projektitutkijoiden rahoitus on aina poikennut hieman muista tutkijoista, sillä historian kohdalla rahoitus on tullut selkeinä toimeksiantoina ja konkreettisina tavoitteina kirjasta. Historiantutkija on päässyt suunnittelemaan kirjan kuvituksen ja koko ulkoasun. Projektitutkijan kohdalla on aina kysymys myös toimeentulosta. Omat tieteelliset tavoitteet on toisinaan ollut pakko jättää sivuun, kun toimeentulo on kiinni ulkopuolisesta rahoituksesta ja tilaajan toiveista. Ammattitaitoinen historiankirjoittaja muuntaa Jukka Kokkosen ja Jenni Merovuon tavoin itsensä 1700-luvun rajahistorian asiantuntijasta hetkessä 1900-luvun lapsisotilaiden tutkijaksi tai 2000-luvun liikelaitostutkijaksi, tai Alina Kuusiston lailla Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden tutkimuksesta Nurmeksen maatalouden uudistukseen. Jukka Kokkonen on kirjoittanut varsinaisena akateemisena tutkimustyönään Ruotsin ja Venäjän suhteista, mutta tehnyt samaan aikaan useita tieteelliset mitat täyttäviä tilaushistorioita ja muun muassa sukuselvityksiä. Kokkosen kaksiosainen Salmi ja salmilaiset -historiateos (2015, 2019) oli jo ulkoisesti varsin näyttävä meriitti niin tekijälleen kuin koko laitokselle. Kokkosen uusin kirja Rajan rauha – itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809 ilmestyy joulukuussa 2020. Historiantutkijoiden laajat monografiat vaativat vuosikausien työn, mutta ne ovat yliopiston keskeisen rajaan ja laaja-alaiseen Venäjä-osaamiseen liittyvän vahvuusalan ytimessä.

Karjalan tutkimuslaitoksen alue- ja paikallishistorian tutkijat verkostoituvat 2020 omaksi tutkimusryhmäkseen, joka ilmoitti tekevänsä yhteistyötä Itä-Suomen ja Karjalan (raja-) alueelle kytkeytyvien historiahankkeiden parissa tutkijoina, toimittajina ja asiantuntijoina monissa alueen, maakunnan, kuntien, kylien sekä instituutioiden, kuten koulujen ja yritysten, historiaan liittyvissä projekteissa joko itsenäisinä tutkijoina tai työryhmän osana. Historiantutkijat käyvät ”saloheimolaisina” puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa, kirjoittaen blogeja ja kolumneja sekä tarjoten asiantuntemustaan historiaan liittyvissä kysymyksissä. Samalla he toteuttavat yhtä yliopiston keskeistä tehtävää osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun kriittisinä historian kautta asioita lähestyvinä kooteeälläläisinä.