Aatteet ovat tutkijan vaatteet, 50 vuotta tiedepukeutumista itseä ja yhteisöä varten

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)  ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Teemu Oivo laittoi kesällä viestin, että jos Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tilaisuuden pukukoodi on ”rennot arkivaatteet”, niin se tarkoittaa hellepäivänäkin tummaa pukua. Neljä vuosikymmentä aiemmin sanomalehti Karjalaisen toimittaja Liisa Kuivalainen kierteli kymmenenvuotista taivaltaan juhlivan Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksen vieraana ja hämmästyi, laitoksen tutkijat eivät työskennelleetkään tummissa puvuissa, kauluspaidoissa solmioin varustettuina, vaan he olivat etupäässä nuorehkoa samettihousuista villapaitajoukkoa parralla tai ilman. Kuivalaisen silmään pisti yhteiskuntatieteen eteisessä ollut ällistyttävän ränsistynyt nahkatuoli. ”Ei taida täällä ilmapiiriä turha jäykkyys vaivata”, raportoi Kuivalainen.

Pukeutumisella tai pukeutumattomuudella on akateemisessa maailmassa ja akateemisissa yhteisöissä vahva yhteys niin tieteenalaan, eri yliopistoihin kuin yksittäisen yliopiston laitoksiin. Pukeutumisen merkitys ei ole vähäinen, vaikka siitä vain harvoin eksplisiittisesti keskustellaan. Tässä blogissa pohdimme erilaisia pukeutumisen tapoja ja käytäntöjä, ja sitä, mitä ne kertovat yliopistojen olemuksesta, eri yksiköistä tai tieteenaloista. Sosiobiologinen perustotuus ulkoasusta on, että sillä joko erottaudutaan tai sitten piiloudutaan massaan, ja näille molemmille on perustellut syynsä.

Aikanaan se mietitytti, että mitähän professori Mikko A. Salo tarkoitti, kun hän 1993 uusille Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan opiskelijoille tokaisi, että M-talon käytävillä me laitoksen työntekijät opimme jouluun mennessä tunnistamaan teidät yhteiskuntapolitiikan opiskelijat ihan pukeutumisenne perusteella. Niin kävi myös meille opiskelijoille, me tunnistimme ja erotimme itsemme matematiikan ja kansantaloustieteen opiskelijoista.

 

Uudet aatteet ja uudet vaatteet

Yliopistojen perustaminen maan eri alueille on eri aikoina ja eri alueilla tarkoittanut hieman eri asioita. Yhteistä on kuitenkin se, että kukin korkeakouluyksikkö merkitsi paikkakunnalleen kehityksen voimavaraa. Se toi valtion rahaa tutkimukseen ja palkkoihin ja vahvisti monella tapaa alueensa poliittista ja taloudellista merkitystä, mutta ennen kaikkea: kukin yliopisto tuotti opettajia ja virkamiehiä oman alueensa ja toiseksi koko maan tarpeisiin.

Erityisesti 1960-luvulta alkanut yliopistoverkoston laajeneminen tarkoitti yliopiston vahvaa sidosta alueeseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopiston vahva sidos alueeseen tarkoitti samalla alueen sivistyksen ja kulttuurielämän monipuolistamista esimerkiksi erilaisten esitelmien, lehtikirjoitusten ja erilaisten asiantuntijatehtävien kautta. Yliopisto vahvisti toimialueensa olemassaoloa ja toi samalla akateemisia ihmisiä paikkakunnille.

Uusilla yliopistoilla oli myös piilomerkityksiä. Niille oli annettu mahdollisuus muuttaa vanhan yliopistolaitoksen käytäntöjä, akateemisen maailmaan iskostuneita hierakisia rakenteita ja ääneen lausumattomia sääty-yhteiskunnan perinteitä ja porvarillisen elitismin piirteitä.

Joensuun korkeakoulun ensimmäinen rehtori Heikki Kirkinen edusti uutta aikaa ja vastusti tunnetusti promootiomiekkojen käyttöä. Kirkisen mukaan sota-ase ei tasa-arvon ja edistyksen yliopistoon kuulunut. Se oli jäänne keisarillisen Suomen ajalta. Vastaavasti Kuopiossa professori –sittemmin myös rehtori – Osmo Hännisen ehdotuksesta valittiin miekan tilalle viitta, koska se oli rauhanomaisempi akateeminen symboli.

Uudet korkeakoulut alkoivat tehdä pesäeroa keisarillisiin myös pukeutumisessaan. Niin Joensuun, Kuopion, kuin muiden uusien yliopistojen tutkijoilla ja opettajilla oli valta vapautua yliopistouniformusta, ja tätä myös tapahtui, mutta ei kaikkialla. Tiedealojen erot olivat suuret, samoin alueelliset vaihtelut. Vanhoilliset piirit totesivat aikoinaan, että myös radikalisoitumisaste näkyi pukeutumisessa. Yhteiskuntatieteissä pukeuduttiin aivan eri tavoin kuin kasvatustieteiden puolella. Vaatteet alkoivat tulla myös 1960-luvulta alkaneen nuorisomuodin kehityksen myötä entistä tärkeämmäksi välineeksi yksilölle sen ilmaisemiseksi, kuka olet, ja mihin ryhmään haluat sitoutua.

Korkeakouluihin tuli ensiksi sinipaitoja, maripaitoja, samettipukuja, hameen sijaan housuja ja uuden aallon pikkutakkeja/jakkuja.  Jotkut kantoivat vyöllään pirtanauhaa, toiset kaulassaan palestiinalaishuvia. Opiskelijajärjestöt tilasivat yhteiset colleget. Kaikki eivät koskaan ole pukeutuneet ”yleisen linjan mukaisesti” vaan erityiset yksilöt ovat halunneet erottautua massasta. Yliopistoissa on aina ollut kokonaisia tieteenaloja, jotka pukeutumisellaan edustavat toisinajattelua tai toisintekemistä – ympäristöpolitiikan tutkijat eivät ole koskaan pukumuottiin asettuneet ja niinhän sanotaan, että kielten professorit pitävät pukeutumisellaan yllä selvästi myös esteettisiä näkökohtia.

Aina on ollut myös yksittäisiä akateemisia suurhahmoja, jotka omalla pukeutumisellaan ovat tietoisesti ja/tai tiedostamattaan halunneet erottautua valtavirrasta. Karjalan tutkimuslaitoksella näitä esimerkkejä on pitkä liuta, monet meistä edelleen muistavat Tuula Nylanderin mustan pukeutumisen, jonka muista mustista erotti tavaramerkiksi muodostunut ”mustaa ja jotain kirkkaan punaista”, Jukka Oksan elämää suuremmat collegehupparit ja sen kaapissa roikkuvan edustuspikkutakin, Kaija Heikkisen rintamerkit ja jotain violettia, Timo Lautasen olkatoppaukset ja Pertti Rannikon klassikoksi nousseen reikäisen Koitere-paidan. Pukeutuminen on karismaa! Oulusta kerrotaan, kuinka Joensuusta tullut Pauli Tapani Karjalainen mullisti koko maantieteen laitoksen pukeutumisen. Pikku-Paulit omaksuivat opettajansa ajatukset ja pukukoodin.

Jos akateemisen maailman pukukoodeista haluaa tehdä luokitteluja tai kategorisointeja, niin sitä on mahdollista arvioida ja ryhmitellä esimerkiksi seuraaviin ryhmiin.

 

Klassinen pukukoodi

Suomalaisen yliopistolaitoksen perusvanha pukukoodi näyttäytyy väitöstilaisuudessa, jossa musta on yleisväri ja väittelijät kipuilevat pukukoodin kanssa, miehet frakkinsa, naiset mekkonsa, (paitsi rajoja rikkovat riittajallinojat) kanssa. Tohtorinhattu eli silinteri on myös tätä kaikkein vanhinta kerrostumaa, joka otetaan esille, kun halutaan korostaa akateemisuutta ja sen eroa muusta väestöstä, ja kun halutaan korostaa yliopistoa autonomisena yksikkönä.

 

Haalari on univormu ja pukukoodi

Teekkarit ottivat teekkarihengessä käyttöön duunarien haalarit 1970-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat levitä ensin kauppatieteilijöiden käyttöön ja sittemmin kaikkien korkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Yhtäkkiä vapaan opiskelijanuorison tahtotilana oli pukeutua eri värisiin ja laputettuihin työmiehen vaatteisiin. Joiden yksilöllisyys oli siinä, että kaikilla oli samalaiset asusteet ja samanlaiset tarrat. Jotkut valitsivat jopa sivuaineensa saadakseen tietynvärisen haalarin. ”Keltainen sosiologihaalari kun sointui niin kauniisti pitkään mustaan tukkaani.” Haalareiden tietoiselle tai tiedostamattomalle työläislookille vastapainoksi nousi tietoisen elitistinen sitsipukeutuminen juhla-asuineen. Se oli osin paluuta lukion vanhojen tanssien ihanuuteen, mutta myös merkki yliopistolaisuudesta, johon katsottiin kuuluvan nyt vanha säätyläiskulttuuri, kuviteltu suomenruotsalainen kulttuurielitismi ja lauluissa jopa 1930-luvun kansallinen uho. Opiskelijoiden arvokonservatismi ei ketään yllättänyt, sillä se säteili ajan henkeä ja yhteiskunnallista eriarvoistumista. Yllättävää sen sijaan oli, että edes historianopiskelijat eivät ole kyseenalaistaneet juhlakäytännön sidoksia, vaan laulavat valkoisen armeijan lauluja 2000-luvulla niitä edes ironisoimatta.

Opiskelijapukeutuminen on muutamalla tieteenalalla tarkoin säädeltyä. Jos aiemmin matemaatikot ja taloustieteilijät tunnisti Joensuussa paremmasta seppälästylestä, niin tänään uraputkeen tähtäävät teekkarit ja kauppatieteilijät elävät opiskelija-arkeaan business-lookissa. Monilla oppialojen eri heimoilla ovat omat vastaavat tapansa viestiä ryhmästään pukukoodilla. Yhteenkuuluvuudesta ovat kertoneet myös ammattijärjestöjen hupparit ja laitosasut. Joensuun oikeustieteilijöiden pikkutakkipukeutumista ovat keventäneet oppiainepaidat.

Universitaksessa univormumainen pukeutuminen näyttäytyy tänään UEFissa lisääntyneitä t-paitoina, huppareina ja muina asusteina.  Siinä tavoitteena on olla yksilöllinen yhteisöllisesti. Ennen tämä hoidettiin pukeutumalla pukuun ja kravattiin, ainakin virallisissa tilaisuuksissa. Nyt etätöissä ollaan rennoissa yliopiston t-paidoissa, ”violeteissa verkkareissa”  ja logoillaan kotoisasti.

 

Sametti on maantiede

Joensuulaisen maantieteen tavaramerkiksi on muodostunut vuosikymmenten saatossa ruskea vakosametti. Tämä sosiologilook, ristoalapuromainen vakosamettipuku tai vaihtoehtoisesti pikkutakki indikoi voimakkaasti, että tutkijan tieteellinen paradigma ja kotipesä löytyy joensuulaisen maantieteen traditiosta. Luonnollisesti institutionaalinen asema säätelee pukeutumista ja ”pakottaa” johtajat pukuun ja jakkuun.

Mutta kun institutionaalinen asema muuttuu, niin voi se näkyä myös pukeutumisessa: moni jakoi mielihyvin Perttu Vartiaisen riemun, kun hän luopui rehtorin tehtävästä, riisui pikkutakin, limonadikengät ja puvun housut ja pukeutui uudelleen maantieteilijän uniformuun ja vapautta lisää julistaakseen laittoi jalkaansa rehelliset reinot. Päinvastoin kävi opiskeluaikoinaan rennontyylikkäästä pukeutumisesta tunnetulle Jouni Kekäleelle. Hallinnon ylimmässä kerroksessa tarvittiin tumma puku.

Yliopiston johdossa ja hallinnossa on selvästi viime vuosina käyty kilpailua rennon ja jäykän välillä: välillä on kravatti kaulassa ja välillä ollaan rennosti ylänappi auki. Yliopistolaisten pukeutumiseen on puututtu harvoin, vaan on luotettu kunkin omaan tietoiseen kykyyn viestiä vaatetuksellaan mitä tahtoo.

 

Kansantaloustieteestä markkinointiin – mitä pukeutumisessa on tapahtunut?

Yliopistolaitoksen muutoksessa kohti markkinaorientoituneempaa ja yritysyhteistyötä tekevää yliopistoa on tapahtunut tieteenalakohtaisia muutoksia, jotka ovat kenties heijastuneet myös tieteenalan sukupuolijakaumaan ja sitä kautta myös pukeutumiseen. Kun asiaa katsoo Itä-Suomen yliopiston näkökulmasta, niin yksi tällainen muutos on kansantaloustieteen laitoksen muuttuminen kauppatieteiden laitokseksi. Siinä missä kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliainen 1980-luvulla vielä liikkui campuksella ”tavallisen” yhteiskuntatieteilijän rennoissa arkivaatteissa niin näyttää 2020-luvun pukeutumiskoodi muuttuneen liike-elämän vaatimuksia vastaavaksi.

 

Historian tutkijat erottaa siitä, että heitä ei erota mistään

Yksi haasteellisemmista pukeutumisen perusteella tunnistettavista tieteenalan paradigmoista on historian tutkimus. Joensuussa ei ole seurattu Jyväskylän tapaan Helsingin mattikligemäistä pukukoodia. Historian tutkija voi pukeutua värikkääseen kauluspaitaan, merkityksiä täynnä oleviin ”huumorisukkiin” tai vaihtoehtoisesti (arki)pukuun. Monet kuitenkin pukeutuvat tavalla, joka on edellä mainittujen pukeutumistyylien välimaastossa – siis niin sanotusti ihan tavallisesti.

 

Humanistit nuo campuksen tyyliniekat

Humanistit ja kasvatustieteilijät ovat aina edustaneet campuksen tyylitajua ja seuranneet muodin kehitystä muita tarkemmin. Opiskelijoiden keskuudessa yleinen ajatus ainakin vielä 2000-luvun alkuun saakka oli, että ruotsin opiskelijat ja myös ruotsin kielen laitoksen henkilökunnan saattoi tunnistaa campuksen tyylikkäimpinä pukeutujina. Vienola, Agoran kahvila oli catwalk, jossa saattoi seurata milanolaismuotia joensuulaittain ja taidolla muokattuna. Opettajaksi opiskelevat puolestaan ovat perinteisesti edustaneet urheiluvaatteiden muodin uusinta ”hottia”.

 

Perinteet kunniaan

Lääketieteessä ja monissa muissakin luonnontieteissä perinteiset akateemiset traditiot näkyvät vähintäänkin konferenssi-illallisten ja väitöskaronkkojen pukukoodeissa, joissa juhlapukeutuminen hoidetaan viimeisen päälle tyylikkäästi. Näillä aloilla toimii erottajana myös laboratoriotakki, jolla ylpeänä kerrotaan vallasta tehdä tiedettä ja hoitaa ihmisiä. Tuolla laboratoriotakilla saattoi erottaa myös kemistin ja biologin, joista jälkimmäiset ovat olleet pukeutumisessaan kahtaa muutakin mallia. Toinen on metsätieteilijöiden tapaan halti-sasta-fjällräven-pukeutujaa ja toinen taas 1990-luvulta lähtien runsastuvaa ns. korkokenkäbiologityyppiä, joka ei metsää tunne, ja joka etsii kenttäkursseillakin vesivessaa.

Uusilla oppiaineilla oli mahdollisuus murtaa vanha. Usein se oli muutamasta henkilöstä kiinni. Joensuun teologian laitosta on pidetty Helsingin jatkona, eikä ihme, jos etenkin läntisen teologian oppiainepukeutumista seuraa.

 

Lopuksi

Blogi on kirjoitettu ns. huumorin pilkesilmäkulmassa ja samalla arvostaen jokaisen omaa tai tieteenalanmukaista pukeutumisen tapaa. Jotakin pukeutuminen aina kuitenkin kertoo pukeutujastaan, ja ehkä myös hänen edustamastaan oppialasta, mutta se, mitä se kertoo, on jo laajemman tutkimuskysymys, sillä ensin pitäisi osata arvioida, kuinka paljon tiedepukeutuminen on tiedostettua ja tiedostamatonta. Onko pukeutuminen myös tilannesidonnaista, eli jos maaseutututkimusseminaari järjestetään Pohjanmaalla, niin pukeudutaanko sinne eri tavoin kuin vastaavaan seminaariin Viron maaseudulla tai Ranskan Dijonissa.

Jos kuitenkin lähdetään sitä, että tieteenalojen edustajat erottautuvat toisistaan pukeutumisella, niin voidaan todeta, että vahvimmin vaatteilla viestiminen näyttäytyy erityisesti yliopiston ruokaloissa. Toisaalta viime aikoina on ollut entistä vaikeampaa kertoa asujen perusteella henkilön ajattelusta ja opillisesta suuntautumisesta. Labratakkikaan ei enää erota meitä, koska ne päällä ei saa tulla ruokaloihin.

Yliopistojen välisiä pukeutumiskoodistoja mietittäessä on huomioitava myös ympäröivä alue ja sen arjen toiminnan tavat ja rakenteet. Itä-Suomen yliopiston Joensuussa tai Kuopiossa ei välttämättä helteisenä heinäkuun konferenssipäivänä tarvitse käyttää tummaa pukua, koska se ei muutenkaan ole yleinen tapa pukeutua alueella. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa tumma puku on jo luonnollisempi valinta, koska pörssiin töihin menevät meklarit kulkevat samoja reittejä ja käyttävät samaa pukukoodistoa,… ja kun se perinne niin vaatii.

Onko edelleen myös niin, että pukeutumisellamme viestitämme jotakin hyvin tietoista – miksi osa haluaa erottautua, ja miksi erottautumisen tavat ovat erilaisia: mitä Koijärvi-hupparin kantajat haluavat viestiä: kriittisyyttä, vaatimattomuutta, omaa pätevyyttään, mitä? Mitä puolestaan viestivät aina tyylikkäät jakku/puvut: luotettavuutta, tehokkuutta, täsmällisyyttä, dynaamisuutta, epävarmuutta, herran asemaa, johtajaa, toisten huomioimista, mitä? Yksi asia kait kuitenkin yhdistää akateemista pukeutujaa tieteenalasta riippumatta – jos et tiedä, miten pukeutua niin turvaudu mustaan – se ei mene metsään.

Tiede – yhdessä leikkimistä vai toisten voittamista?

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Suomalaista yliopistolaitosta, kuten koko yhteiskuntaamme hallitsee jatkuvan kilpailun eetos. Sosiologit vetävät tässä yhteydessä esille Weberin protestanttisen etiikan. Nykyaikaan kuuluu tapa puhua hobbesilaisittain globaalista kilpailukyvystä ja siinä menestymisestä. Kilpailun eetos määrittelee yhteiskunnallista toimijuuttamme ja työelämää. Kilpailun läsnäoloa yliopistotyössä pidetään nykyisellään jo itsestään selvänä, ja ainoana oikeana, tapana olla mukana akateemisessa yhteisössä. Kilpailemme apurahoista, vakinaisista työsuhteista, julkaisupisteistä ja huomiosta internetin erilaisissa ympäristöissä. Ja ennen kaikkea me pelkäämme häviötä tässä kilpailussa – sitä, että meitä ei huomata omana itsenämme.

 

Kilpailu johtamisen välineenä

Kilpailuretoriikka on johtamisen väline, jolla yhteisöön luodaan rakenteita kilpailemiselle ja sille, että kaikki sen jäsenet pakotetaan mukaan kilpailupeliin. Siihen, jossa on voittajia ja voitettuja.

Koronakevään 2020 suurin huoli on ollut siinä, kuinka nopeasti “me” pystymme palaamaan normaaliin: yhteiskunnassa globaaliin ja kiihtyvään kuluttamiseen, yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen kasvattamisen peliin ja omassa elämässämme palaamaan selvään jakoon työajan ja oman ajan välillä.

Jotkut visionäärit ovat ehdottaneet, että koronatilanne voisi muuttaa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On jopa ennakoitu, että poikkeustilanne vaikuttaisi tapaamme kuluttaa. Onko koronteeni tehnyt meistä analyyttisempiä ja vastuullisempia kansalaisia? Muuttivatko matkustuskiellot kenties matkatottumuksiamme? Osaammeko paremmin erotella nyt sen, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kilpailu ja yksilöiden selviäminen ”eloonjäämiskamppailussa” eivät kuitenkaan näyttäisi häviävän koronteenikevään myötä. Kilpailu pikemmin lisääntyy kaikilla yhteiskunnan eri sektoreilla, kun toimintoja ja resursseja jaetaan uudelleen. Ravintolat, tapahtumajärjestäjät, matkatoimistot, lentoyhtiöt, joukkoliikenne, asuminen jne. kaikki hakevat paikkaansa elpyviltä markkinoilta. On suorastaan liikuttavaa seurata keskustelua, jossa yhteiskunnan rakenteita toisaalta ylläpidetään vahvoilla tukitoimilla, ja jossa haaveilijat uneksivat paremmasta maailmasta omissa etäkoloissaan. Kysymys kuuluu: keitä ovat he, jotka tulevat pärjäämään koronan jälkeisessä kilpailussa?

Kilpailu vaikuttaa vahvana siis myös yliopistotyön arjessa ja henkilösuhteissa. Akateemiset työläiset – me, jotka olemme yliopisto – on saatu kilpailemaan jatkuvasti toinen toistamme vastaan. Armotonta taistelua käydään vakansseista, rahoituksesta, julkaisujen määristä, huomiosta, twiittien seuraajista.

 

Kilpailu vai kilvoittelu luovan toiminnan lähteenä

Toinen näkökulma ihmisyyteen tulee huizingalaisesta ajatuksesta ihmisestä leikkivänä ja uutta luovana oliona. Tämä ajattelutapa on kulttuurissamme vanhaa juonnetta, jossa yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisiamme kunnioittava kehittyminen nähdään olennaisena kulttuurin kehittymisen välineenä. Leikkivä ihminen on haasteellinen vallalle, koska hän luo omat sääntönsä, kehittää jatkuvasti uutta ja hylkää sen, mikä ei ole kivaa ja toimivaa. Lisäksi luovuuteen kuuluu olennaisena osana luova laiskuus, aika joka vaaditaan aidon uuden luomiseen, ja joka on pois selkeästi määriteltävästä suorittamisesta.

Akateemisen kilpailun ohella meidän pitäisi pystyä tekemään enemmän yhteistyötä, koska kukaan ei pärjää tässä kilpailussa itsekseen. Eikä pärjää laitoksemme, joka kamppailee omassa sarjassaan toisia laitoksia vastaa, ei tiedekunta tiedekuntien tappelussa määrärahoista, eikä yliopisto toisia vastaan olemassaolosta ja opetusministeriön suosiosta, eikä kukaan kansakunta pärjää yksin – ei edes taistelussa koronaa vastaan.

 

Millaisia tyyppejä jatkuva akateemisen maailman taisto vaatii, suosii tai kehittää?

Retoriikka näkyy tietysti myös rekrytoinnissa ja puheessa hyvistä tyypeistä rekrytoinnin yhteydessä. Puheessa keskiössä ovat ensinnäkin ne eteenpäin pyrkivät, menestystä huokuvat huippututkijat, joilla on leveät hartiat ja strategisen pelin taju, he, jotka tuntevat oikeat tyypit verkostoissaan. He, jotka seisovat niin konferenssien kuin työpaikan kahvijonossa aina strategisesti järkevällä tavalla, heti siinä sen tärkeän välittömässä läheisyydessä. He, jotka sitten “huippuseminaarista” palatessaan kertovat tavanneensa Sarahin, Jean-Paulin, Nissen tai jonkun muun kansainvälisen gurun. Nämä tyypit osoittavat menestyksensä myös ulkoisesti, eikä hius- tai partakarva sojota, housut ovat suorat ja hame on juuri sopivan pitkä.

Sitten ovat ne työhönsä sitoutuneet ja siitä aidosti innostuneet (ja tämä ei tarkoita, että edellinen ryhmä ei olisi työstään innostunut, päinvastoin), jotka keskittyvät omaan aihealueeseensa, toivovat että oikeat päällystakit huomaavat heidät, ottavat siipiensä suojaan ja sitä kautta akateeminen ura etenisi. Näille tyypeille kahvijonojen ja cocktailkutsujen sosiaaliset tilanteet eivät ole työntekemisen tai itsensä esittämisen paikkoja, vaan pikemminkin ikävä velvollisuus. Heidän pukeutumistaan säätelee pikemmin mukavuus, edullisuus ja “kuha on”.

Kolmannen ryhmän muodostavat tyypit, jotka voivat olla hiljaisia tai hyvin kovaäänisiä. He, joiden tehtävä on toimia kittinä tai sienirihmastona muun henkilöstön keskuudessa. Heidän tekemänsä työ on usein näkymätöntä, ja heihin usein kiinnitetään huomiota muusta syystä kuin akateemisista ansioista (riippumatta siitä millaiset heidän akateemiset ansionsa ovat). He eivät hakeudu valokeilaan, mutta heillä on tärkeä näkymätön tehtävä toimia akateemisten yhteisöjen kittinä/liimamateriaalina, heidän verkostot ovat laajat, eikä tuo verkosto koostu ainoastaan huipuista. Mukana on ihan tavallisia huilajanheikkejä ja jarmovalkosia eri yliopistoista ja niiden liepeiltä. Tämä porukka suosii seuratakkeja, bändipaitoja ja marimekkoa – myös no logo -toimii.

Ja sitten ovat he, uransa huipulla olevat ”päällystakit”, jotka valikoivat näistä edellä esitetyistä tyypeistä ne, joiden kanssa hakevat rahoitusta, järjestävät rahoituksen ja osoittavat avoimen tehtävän. He, jotka neuvottelevat rahasta, tuovat rahaa, puhuvat rahaa ja elävät sitä. He, joilla ura on ja on ollut yli kaiken. Nämä iättömät, pikkutakkijakkupukutyypit muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä, sen seminaarien ykköspöydän väen. Heidät tunnistaa iättömästä muodista pikkusalkkuineen ja käsilaukkuineen.

Todellisuudessa lienee kuitenkin niin, että menestyvä ja hyvin toimiva akateeminen yhteisö tarvitsee monimuotoisuutta onnistuakseen yhä kovenevassa kilpailussa. Kilpailun tiimellyksessä yhteistyön, yhdessä leikkimisen ja sen joutoajalla tapahtuvan yhteisen lorvailun arvo kilpailussa menestymiseen lienee lopulta suurempi kuin ensi alkuun osaisi ajatellakaan. Taivas on kaukana kaikkialta ja joukkue voittaa pelaamalla yhdessä.

Koronakevät ja työn uudet luokkajaot – kuka saa altistua, ketä pitää suojata

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Koronakaranteenin purku on Suomessa nyt toukokuun myötä aluillaan. Mutkatonta tai yksioikoista ei koronteenista irtautuminen ole, kuten ei ollut siihen sulkeutuminenkaan. Karanteenikevät 2020 on ollut eräänlainen yhteiskunnallinen koe. Korona nosti pinnalle yhteiskunnassa piileviä rakenteita. Se paljasti monenlaisia hierarkioita, tai luokkia, kuten sosiologit tapaavat sanoa.

Myös yksilön elämä ja sen loppuminen on tullut päätöksenteon kohteeksi, vaikka sillä on hyvin vahva juridinen suoja länsimaisissa hyvinvoinnin yhteiskunnissa. Julkiseen keskusteluun ovat nyt nousseet ihmishengen taloudellinen arvo ja erilaisten työntekijöiden ja yrittäjien lähtökohtaisesti eriarvoiset asemat. Samalla on selkeästi tullut näkyväksi se, että työntekijyys ja yrittäjyys eivät ole enää samanlaisia luokkia kuin savupiipputeollisuuden aikana.

Koronteenikevät on osoittanut, että kaikki meistä, heistä ja teistä eivät ole yhtä arvokkaita, eivät yhtä tuottavia, eivätkä ansaitse samanlaista kohtelua, jos julkiseen puheeseen on uskomista. Yksilöt nähdään eriarvoisina, ja mikä kummallisinta, ihmiselämälle lasketaan rahallinen arvo – hintalappu, joka yhteiskunnan on joko varaa maksaa tai sitten ei ole. Näennäisesti kyse on siitä, kuinka paljon kunkin koronapotilaan hoito saisi maksaa, mutta samalla taloudellista lisäarvoa hakeva väestönosa laskeskelee ja optimoi sitä, ketkä ovat yhteiskunnan palveluiden arvoisia ja ketkä eivät ja erityisesti sitä, milloin yksilön tai jopa joidenkin ihmisryhmien arvo ja elämä voidaan täysin alistaa elinkeinoelämän tarpeille.

 

Eriarvoiset työntekijämme

Työntekijöitä ja työnteon tapoja tarkastelemalla yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kirkkaana ilmi. Samaan aikaan, kun etätyöstä ja etäkoulusta oli tulossa monelle rutiini ja asiaan oltiin alistumassa, ilmoitti hallitus, että lapset aloittavat lähiopetuksen toukokuun puolivälissä (14.5). Tämä ei Akavan suurimmalle ammattijärjestölle OAJ:lle sopinut. Järjestön puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmoitti järjestönsä vastustavan hallituksen päätöstä.

Vaarassa olivat niin lapset kuin opettajat, painotti Luukkainen. Opetusministeri Li Anderssonin oli muistutettava, että sellainen perustuslaillinen oikeus kuin lasten oppivelvollisuus ja oikeus koulunkäyntiin ovat muuta kuin Luukkaisen ajama edunvalvontakysymys. OAJ:n näkökannalla on kannattajansa ja vastustajansa. Toiset pitävät peruskoulujen avaamista liian suurena riskinä, toiset ja etenkin lastenlääkärit katsovat, että koulut olisi tullut avata jo ennen toukokuun puoliväliä.

Oli kyse edunvalvonnasta tai huolesta terveydestä, niin keskustelu toi esiin sen, kuinka eriarvoisessa asemassa työntekijät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat. Viimeistään se teki näkyväksi, kuinka toiset ammatit ovat arvostetumpia ja arvokkaampia kuin toiset, sillä samaan aikaan toisaalla…

”Siwan kassasta” on tullut ilmiö, sanonta ja toteamus, jossa yhdistyvät ylemmyydentunne, vähättely ja pienipalkkaisen pilkka. ”Siwan kassa” on henkilö, joka on näkymätön ihmisenä, mutta joka on itse kunkin pakko kohdata. Hän voi olla bussikuski, myyjä, laitosapulainen, siivooja, mutta yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut puurtaja, jonka odotetaan olevan valmiina palvelemaan ilman omia vaateitaan tai omaa olemustaan. ”Siwan kassa” on ensisijaisesti näkymätön parialuokan edustaja, jonka elämä on alistettu kuluttamisen ja sitä ylläpitävien rakenteiden logiikalle. Hänen työnsä, työpanoksensa tai korona-altistuksensa ei näytä olevan laajamittaisen keskustelun aiheena. Siwan tai pienyrittäjänä toimivan lähikioskin kassa ei myöskään edusta koronataistelun eturintamaa, toisin kuin sairaanhoidon ja hoivan parissa työskentelevät sankariruumiit, joita on tänä keväänä muistettu julkisesti kiittää. ”Siwan kassat” vain ovat.

Kun hallitus oli ilmoittanut koulujen avaamisesta, niin osattiin odottaa uusia ”paluu arkeen”- suunnitelmia. Kulttuuri- ja sivistystoimen tehtäväksi näytti yhtäkkiä tulevan koronakaranteenissa olevien kansalaisten hyvinvoinnin tukeminen. Yhteiskunnallinen halpa hoitotyö sisältää siis myös henkisen hoitotyön – se on mittaamattoman arvokasta, monella tavalla, mutta siitä ei haluta maksaa käypää korvausta.

Kirjastojen avaamisesta kuultiin, ja OAJ vs. Siwan kanssa keskustelu siirtyi samalla kirjastotoimen sisälle ja siitä sitten laajemmin kulttuuritoimeen. Tosin näkymättömäksi ja varsin vähän median kiinnostusta herättäneeksi. Käytännössä kaikki avaamisratkaisut tarkoittavat aina myös kannanottoa siitä, kuka ja miksi voidaan uhrata koronalle avaamisessa. Esimerkiksi yliopistojen sisällä tämä tarkoittaa henkilökunnan eriarvoistumista ja eriarvoistumisen linjana näyttää olevan ihmisten fyysisen – suoran tai välillisen – kohtaamisen kontrollointi. Tänäkään päivänä kirjastot eivät toimi ilman henkilökuntaa ja fyysiset kirjakappaleet liikkuvat ihmiseltä toiselle. Ihmisen kohtaamisen pakosta ja tähän pakottamisesta näyttää olevan koronakontrollissa kyse: kuka määrätään eturintamaan ja kuka tekee tätä uhraamalla oman terveytensä ja henkensä.

 

Tervetuloa länteen ”Andrei” – mutta muista olla ahkera

Korona paljasti Suomesta uusia hyvinvointiin ja talouteen liittyviä rajalinjoja kuin perinteisen rikkaan myyttisen etelän ja juurevan, mutta köyhän muun Suomen. Suomalainen hyvinvointi ja perustuotanto on rakentunut erityisesti EU:n aikana kasvavalle siirtotyöläisyydelle. Suomalainen rakentaminen ja ruokatuotanto, erityisesti perusraaka-ainetuotanto, tapahtuu ulkomaisen työvoiman tekemänä. Yhtäkkiä suomalaisen elämän jatkuvuuden takeeksi tarvittiin erityisjärjestelyjä ukrainalaisten ”Irinoiden” ja ”tervetuloa länteen Andreiden” Suomeen saamiseksi ahkerasti pelloilla ahertamaan entisten renkien, piikojen, muonamiesten ja kausityöläisten tapaan. Suomalaisessa puheessa tämä romantisoitiin ihanaksi paluuksi peltotyöhön, mutta varsin pian päästiin retoriikassa taistelemaan siitä, osaavatko perussuomalaiset enää tehdä töitä ja kelpaako marjanpoiminta koronan työttömäksi tekemälle suomalaiselle ollenkaan.

Koska sosiologiseen hyvään tapaan kuuluu piirtää nelikenttä aiheesta kuin aiheesta, niin sellainen on tähänkin tekstiin saatava. Näyttää siltä, että koronaluokat tuovat esille sen, että perussuomalaisen kansalaisuuden tilalle Suomessakin on muodostunut uudenlainen taloudelliseen hyötyyn perustuva kansalaisuus. Se määrittää lopulta yksilön ihmisarvon – ei se, minkä maan passia henkilö kantaa.

kansalaisuus
ihmisarvo ulkomaalaiset uhrattavat työntekijät (ns. marjan- ja tomaatinpoimijat) ulkomaalaiset säästettävät työntekijät (digiasiantuntijat)
kotimaiset uhrattavat työntekijät (Siwan kassat, hoiva-hoivaajat ja kulttuuriset hoivaajat) kotimaiset säästettävät työntekijät (virkamiehet, konsultit, yrittäjät ja luova luokka)

Taloudellista lisäarvoa tuottava, osaava tai erilaisia pääomia omistava luokka saa tukiaisia ja heidän olemassaolonsa turvataan. Se osa ihmisistä, joilla on vain tuotannollinen välinearvo tai joiden työtehtävät liittyvät pakolliseen ihmisten hoitamiseen korona-aikana ovat puolestaan uhrattavissa – ilmeisesti ilman sen suurempia subventioita.

Linnansa lukeneet muistavat räätäli Halmeen puheen Täällä Pohjantähden alla-romaanista, jossa Aadolf Halme puolusti Pentinkulman navettapiikoja. Mielenkiintoista onkin ollut nähdä, että korona-aika on paljastanut nyky-Suomesta samanlaisen raa’an luokkajaon niihin, joilla on ihmisarvo ja niihin, joiden ihmisarvo on uhrattavissa tai jota ei ole olemassa. Olemmeko palaamassa 1900-luvun alkuun, jossa valtaapitäville on kädestä pitäen opetettava, että ihminen se on köyhäkin ja köyhäkin on ihminen ja ihmisarvonsa ansainnut?

 

Pelko ja pelottelu eriarvoisuuden käyttövoimana

Korona herätti pelkäämään tuntematonta tai palautti tuntemattomaksi unohtuneen kuolevaisuuden arkeemme. Jokaisen on tietenkin pelättävä ja varottava altistumista ja sairastumista, mutta kauhulla on kannettava huolta myös markkinoista ja niiden toimivuudesta ja siitä, että pystymme palamaan normaaliin mahdollisimman nopeasti. Ja normaali tässä puheessa on globaali kulutusyhteiskunta ja sen tavat tuottaa kulutushyödykkeitä. Kukaan ei tosin ole aidosti kyseenalaistanut sitä, haluammeko palata siihen.

Kriisitietoisuuden punaisena lankana ja uhkana on markkinoiden totaalinen romahdus, oven takana vaaniva lama ja kaamea taantuma. Nyt pitää olla varuillaan. Nyt tulee pelätä. Nyt on hyvä muistuttaa valmistautumisesta. Niin tulisi, niin pitäisi, niin olisi hyvä. Tuo kova kolmikko (tulisi, pitäisi ja olisi hyvä) on kovin tuttua kuultavaa, ja vielä tutumpaa on korvissa puhe nurkan takana vaanivasta taantuman uhkasta ja maailman(talouden) romahtamisesta.

Jos nyt meneekin hyvin, niin on varauduttava, sillä uhka avaruudesta tai ties mistä on täällä ehkä jo huomenna ja se vaatii vahvistamaan nykyisiä rakenteita, jotka ehkä ovat syynä siihen, kuinka valmistaudumme näiden uhkien kohtaamiseen ja kuinka jaamme yhteistä hyvää uhkien tullessa todellisuudeksi. Ja nyt se tuntematon onkin pöllähtänyt, ilmeisesti Kiinasta maailmalle – nyt pitää pelätä: työntekijän ja jopa yrittäjän – ihan kirjaimellisesti henkensä edestä.

OECDläis-eekolainen talouspuhe uhkakuvineen hallitsee keskustelua koko yhteiskunnassa. Joku laskeskelee rahalla mitattavaa hoivasuhdetta, toinen kaupungistumisen ja keskittämisen kustannusvaikutuksia ja joku intoilee kilpaillusta rahasta yliopistoilla tai yritysmaailmassa. Tässäkään tilanteessa harvempi lopulta puhuu tasa-arvosta, yhteiskunnan rakentamisesta ja yhteisestä hyvästä. Vaan on toki myös heitä, jotka pohtivat, että kuinka kantaa huolta heikommasta, kuinka luoda myös tuolle toiselle turvallinen elämä ja mahdollistaa hänelle edes jollain tapaa normaali ihmisarvoinen elämä, työ ja arki. Ja kuinka saavuttaa se niin sanottu kestävä kehitys.

Koronteenikevään aikana on yhteiskunnan sisälle iskeytynyt kiiloja eri ihmis/työntekijä/elinkeinoryhmien välille – ikään kuin toiset olisivat toisiaan arvokkaampia. Sitäkö me oikeasti haluamme? Keinotekoisia rajoja työelämän sisään on myös yritetty tehdä jaottelemalla työtä tekeviä suorittaviin ja suorittamista avustaviin tai sitä tukeviin tekijöihin. Konstit ovat monet. Kenen etu on saada työntekijät kamppailemaan keskenään, liitot tukkanuottasille ja ammattijärjestöt kilpailemaan keskenään ja työantajat kiivailemaan siitä, kuka tarvitsee eniten tukea selvitäkseen?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi keskiössä olla yhteisen hyvän rakentaminen. Eikö kaikilla pitäisi olla kuitenkin oikeasti yhteinen tavoite, yhteinen hyvä, jossa oma ja yhteinen ovat liitoksissa? Jossa hyväksytään se, että koronteenin seurauksena kaikki ottavat osumaa, kukaan ei säästy ilman menetyksiä tai muutoksia. Ja muutos voi olla myös hyväksi, yhteiseksi sellaiseksi.

 

Yhteiskunnassa eletään yhdessä toimien!

Yhteiskunnan toiminta perustuu joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen. Yhteiskunnan jäsenet toimivat joukkona, eivät yksilöinä. Kaikki työt yhteiskunnassa ovat tärkeitä. Monet työt, kuten omamme, ovat yksittäistä ajattelutyötä, jossa ei näennäisesti näytä tapahtuvan mitään. Oivallukset, uuden löytämiset, tiedonvälitys tai muukaan arkinen työ eivät näy konkreettisesti arjessamme. Tavara liikkuu, tehtaat pyörivät ja kauppa käy, mutta ei ilman näkymättömien työpanosta. Näkymättömyydestään huolimatta yliopiston vaikutus yhteiskuntaan on valtava.

Sivistyksen merkitys näkyy julkisuudessa ennen kaikkea sen puutteena ja nopeana paluuna jopa väkivaltaiseen oman edun puolustamiseen, kuten maailmalla on jo havaittu. Julkinen keskustelu, oli se netissä tai eduskunnassa, kääntyy hetkessä ala-arvoiseen ja tietoiseen vääristelyyn ja oman edun tavoitteluun. Toisinaan se kääntyy jopa fyysiseksi uhkaksi, kun ajattelu ei riitä, eikä koulussa annettu oppi ole mennyt perille ja kun ihmishenki alkaa olla halpaa muutenkin. Koulu ja koulutus on kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä on helppo puhua oman kokemuksen kautta. Mutta koulun lisäksi yhteiskunta on myös paljon muuta yhdessä tekemistä ja kokemista ja luottamusverkostoja, jossa arvostetaan toisten asiantuntemusta ja otetaan siitä opiksi myös vaikeina aikoina.

https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nollatutkijat/

Koronteeni ja maallikkojen talousviisaudet: Tule apuun Anja eli kyllä valtionraha kelpaa….

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

A-studiossa 22.4.2020 käsiteltiin koronakriisin yritystukia. Ylen toimittajat kysyivät Nina Kopolalta, Business Finlandin pääjohtajalta, kohdistuvatko yrityksille koronan takia jaettavat tuet oikein? Kopola vastaisi, että yrityskentässä oli paljon niitä, jotka kärsivät tilanteesta, mutta että Business Finland oli jakanut yritystukia vallitsevassa tilanteessa sääntöjensä mukaisesti. Meille maallikolle yritystukien jakautuminen ja listat siitä, ketkä tukia saivat, aiheuttivat epäuskon ja epäoikeudenmukaisuuden tunnot. Ei voinut olla oikein, että suuret vientiyritykset, jotka eivät kärsineet akuutista kassavajeesta, saivat tukia. Oliko oikein, että jo valmiiksi konkurssikypsille yrityksille tai niin sanotuille kassakaappiyrityksille, joilla ei ole ollut minkäänlaista liikevaihtoa, myönnettiin tukia. Maallikkokatsojina katsomme tahoillamme oikeustajuamme loukatun. Nina Kopolan esiintyminen vaikutti molemmista ylimieliseltä ja se edelleen lisäsi ärtymystä. Miksi hermostua? Mistä oli kyse?

(Hyvinvointi)valtio kelpaa sittenkin?

Markusjänttiläistä maalikkotalousajattelijaa kummastutti, miksi myöntää yritystukia vakavaraisille yrityksille, jotka eivät kärsineet akuutista kasavajeesta. Business Finlandin kautta jaettavat valtion rahat ovat jo lainsäädännön kautta luonteeltaan kehittämistukia, eivätkä ne siten ole edes tarkoitettu perustoiminnan ylläpitämiseen. Kysymys on siitä, miksi koronteenin aikaisia yritystukia sitten on laajamittaisesti jaettu Business Finlandin kehittämisinstrumentin kautta. Miksi myönnetyt summat olivat tähtitieteellisiä verrattuina niihin muutamiin tuhansiin euroihin, joita tuttavien ja tuttavan tuttavien pikkuyritykset kuuluivat saaneen.

Koronteenikeväänä hyvinvointivaltion tuen perään huutelijoita on tuntunut riittävän, ja sen nämä suurten yritysten tekemät yritystukien hamuamiset osoittavat. Samat yritykset, jotka normaalioloissa pitävät valtiota talouden kehittymisen ja talousajattelun hidasteina, markkinoita häiritsevinä mekanismeina, ovat nyt yllättäen sitä mieltä, että kun jokin riski sattuu yrittäjän kohdalle, ja vieläpä tällainen ennalta-arvaamaton riski, johon yrittäjä ei ole osannut vakuutustenkaan kautta varautua, niin tottahan valtiolla on oltava keinot tästä selviämiseen – ja yrittäjille on tukea löydyttävä.

Jopa rakennusteollisuuden tulevaisuudesta ollaan huolissaan. Mielessä häilähtää ohikiitävä ajatus, että eikö markkinoilla vallitsekaan kysynnän ja tarjonnan laki. Senhän pitäisi tarkoittaa sitä, että jos asunnot eivät mene kaupaksi, rakentaminen hyytyy ja rakennusteollisuus sakkaa, niin tuotteiden eli asuntojen hintoja tulee silloin laskea, jotta kauppa taas käy. Näin kuviteltiinkin tapahtuneen, kun uusien taloyhtiöiden lainoitusjärjestelmä 2010-luvulla muuttui. Virheellisesti jotkut uuden asunnon ostajat erehtyivät luulemaan että, uusien asunto-osakkeiden hinnat laskivat, koska niiden myyntihinnat laskivat. Kyse oli suurentuneista taloyhtiölainoista, joissa riski asuntolainoista siirtyi taloyhtiölle, ja kaikille sen osakkaille yhteisesti, entisten (pelkkien) henkilökohtaisten pankkilainojen sijaan. Valtio tuli apuun ja muutti sääntöjä, jotta rakentaminen jatkuisi.

Taloyhtiölainojen määrä on 2010-luvulla kasvanut merkittävästi. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että uusiin asuntoihin pääsee käsiksi maksamalla noin 30 % (myyntihinta) asunto-osakkeensa kokonaishinnasta (velattomasta hinnasta). Timo Metso on todennut, että uusien asuntojen kaupankäynti on saatu kiihdytettyä uusille kierroksille, juuri tällä järjestelmällä, jossa pankit ja rakennusliikkeet tarjoavat kuluttajille ja sijoittajille asuntoja myyntihinnalla ts. asuntokauppaa alettiin vauhdittaa suurilla taloyhtiölainoilla. Yhtiölainoituksen taustalla oli verotuksellinen muutos, jossa asunnosta maksetaan varainsiirtovero asunnon velattoman hinnan mukaan aikaisemman myyntihinnan sijaan. Samaan aikaan erityisesti asuntosijoittaja hyötyy siitä, jos taloyhtiölainan rahoitusvastikkeet luetaan tuloksi taloyhtiön kirjanpidossa, niin asuntosijoittaja voi vähentää koko taloyhtiölainan lyhennyksensä asunnon vuokratuotosta. Tällainen verotusmuutos hyödyttää siis ensisijaisesti asuntosijoittajia, jotka tällä hetkellä ovat keskeinen osa uudisasuntomarkkinoita, tietenkin tämä järjestely myös kiihdyttää rakentamista ja hyödyntää näin rakennusteollisuutta, tavallista kuluttajaa järjestelmä ei varsinaisesti hyödytä, mutta se antaa illuusion edullisesta uudisasunnosta.

Timo Metsola on kritisoinut itseään tähän tapaan: ”Tässä yhteydessä täytyy valitettavasti myöntää, että aikanaan itse keksin ja ajoin läpi mallin, jossa tämä kirjanpidossa tulouttaminen kirjataan myös näiden taloyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin, jotta sijoittaja uskaltaa varmemmin laskea verovähennysoikeuden varaan.” Ylen uutisten mukaan: ”Metsola pitää uusien kerrostaloasuntojen myynnissä yleistynyttä suurta yhtiölainaosuutta venäläisenä rulettina, joka uhkaa romuttaa asunto-osakeyhtiöiden vakaan luottoaseman. Lisäksi Metsolan mielestä asunto-osakkeita sijoitusmielessä ostaneet saavat turhan anteliaan veroedun, jos taloyhtiö tulouttaa lyhennykset kirjanpidossaan.” (Ks. myös http://asuntosijoituskokemuksia.blogspot.com/2014/10/yhtiolainan-verokohtelu.html)

Kuka valvoo virkakoneistoa?

Koronteenin aikaisten yritystukien jakamisen ohella huomiomme kiinnittyy myös siihen, että se valvonta, joka ennen hoitui virkamieskoneiston sisäisenä toimintana, näyttää siirtyneen erilaisille kansalaisjärjestöille, aktiivisille kansalaisille ja toimittajille. Yleisradion rooli kriittisen journalismin ja koronteeniajan uutisoinnin tuottajana on selkeästi korostunut ja myös painettua sanaa luetaan tarkemmin. Suomalainen hyvinvointivaltio, kuten suurin osa länsimaisista yhteiskunnista, pohjautuu vallankolmijakoon ja ”weberiläiseen” byrokratiaan, jossa virkamiestyönä valvotaan kansalaisiin kohdistuvia muun yhteiskunnan ja myös toisten virkamiesten toimenpiteitä. Kun suomalaisen yhteiskunnan toimintarakenteita on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan kevennetty ja ns. byrokratiaa purettu, niin tämä on tarkoittanut samalla valvonnan vähentymistä. Virkamiesvalvontana ennen tapahtunut toiminta on osin luisunut poliittisille päättäjille. Tästä kertoo se, että pääministeriä tai muita ministereitä on koronteenin aikana kuulusteltu asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole poliittisia vaan perinteisesti virkamiesten virkavastuulla tekemiä päätöksiä ja hankintoja, joiden valvonta hoidettiin aikaisemmin myös toisten virkamiesten taholta. Nyt vastuu on epämääräistynyt, samoin valvonta.

Politiikan ja byrokratian välistä suhdetta voimme tarkastella myös kansainvälisen vertailun kautta –

vertailemalla tilannetta Ruotsiin. Siellä koronteenin aikaiset päätökset on tehty pitkälti virkamiesten päätöksillä, joihin hallitus ja kruunu ovat sotkeutuneet vain vähän, jos lainkaan. Suomessa Business Finlandin taloustuet ja niiden jaoissa tapahtuneet eettiset ja juridiset virheet nähdään hallituksen vastuulla oleviksi. Hassua, mutta Ruotsissa ei kukaan ole syyttämässä hallitusta ja vaatimassa Kalle Kustaan eroa.

Koronteenissa riittää ihmettelemistä vielä pitkäksi aikaa, ja maallikkoajattelija saa pohtia monenlaisia teemoja taloudesta juridiikkaan. Esimerkiksi koulujen avautumiskeskustelu huhtikuun lopulla antoi lisäpohtimisen aihetta. Siinä näyttivät olevan vastakkain Opettajien ammattijärjestön intressit ja Suomen perustuslain takaama oikeus lasten koulunkäyntiin. Samaan aikaan, kun OAJ vastusti koulujen avaamista, niin perustuslain nojalla tuli nähdä peruskoululaisten oikeus koulunkäyntiin. Demokraattisessa valtiossa määrittelykamppailut ja intressien ristiriidat ovat keskeinen osa ”koneiston toimivuutta” – niinpä kaikista edellä esitetyistäkin ajatuksista voi olla montaa mieltä … se, mikä meille ”markusjänttiläisille” tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ei kenties olekaan sitä jollekin toiselle.

Koronteeni ja etätyö

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Koronakaranteenista johtuva koronteenikevät 2020 muuttaa jatkuvasti muotoaan, ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja seurauksia voidaan tässä vaiheessa (8.4.2020) vain ounastella. Vaikka emme kristallipalloa omistakaan, voimme siitä huolimatta yrittää miettiä niitä seurauksia, joita koronteeni mahdollisesti tulee yhteiskuntaan jättämään, ja kuinka se tulee yhteiskuntaa muuttamaan. Mitä korona tarkoittaa työnteon ja -jaon kannalta? Mitä korona tarkoittaa maaseudun kannalta? Entä asutuksen ja palvelujen keskittämisen? Kääntääkö korona suurten koulujen ja sairaaloiden rakentamisen politiikkaa? Mitä voimme oppia koronteenikeväästä SOTE-uudistuksen näkökulmasta? Kysymysten lista on loputon, ja näihin kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia vielä useiden vuosien ajan.

Suomalainen työelämä ja hyvinvointivaltio ovat koronteenin seurauksena suurten haasteiden edessä. Työpaikkojen säilyminen on yksi kevään 2020 keskeisin haaste. Elinkeinoelämän Keskusliitto arvioi: puoli miljoonaa suomalaista on lomautus- tai irtisanomisuhan alla ja noin viidennes suomalaisista yrityksistä pelkää ajautuvansa pikaiseen konkurssiin. Koronakriisin seurauksena myös EK ilmoitti omasta säästöohjelmastaan. Se tarkoittaa henkilöstön tilapäisiä lomautuksia ja jopa johtoryhmän palkan menettämistä lomautuksia vastaavaksi ajaksi. Kukapa tässä tilanteessa ilkeää tai ylipäätään kehtaa ruikuttaa etätyöhön liittyvistä epäkohdista.

 

Etätyöstä

Monet asiantuntija-ammateissa olevat henkilöt ovat koronan myötä ryhtyneet tekemään työtään etänä. Tämä on asiantuntijatyötätekevien etuoikeus ja mahdollisuus, siis työskennellä täysipäiväisesti ja kokonaan kotoa käsin.  Kaikki eivät voi siirtyä etäkonttorin suojiin koronavirukselta ja sen aiheuttamalta COVID 19-taudilta. Etäkonttoriin eivät siirry päivittäistavaraliikkeiden työntekijät, eivät bussikuskit, päiväkotien, sairaaloiden tai hoivakotien henkilöstöt, eivät poliisit tai palomiehetkään, mutta meille keille se on mahdollista, etätyö on tässä tilanteessa erinomainen optio.

Monissa asiantuntija-ammateissa etätyö on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut potentiaalinen työnteon muoto, usein jopa suositeltu. Meillä yliopistoissa monet hoitivat kohtalaisen osan työtehtävistään etänä jo ennen koronaa, jotkut kokonaan. Tutkimuspainotteisessa kirjoitustyössä tämä on ollut varsin yleistä etenkin käsikirjoitusvaiheessa, jolloin on haluttu rauhoittua laitosrutiineilta. Nyt on toisin ja olemme kaikki pakotettuja etätyöhön työtehtävistämme riippumatta. Koronteenin seurauksena myös opetus ja yliopiston hallinto siirtyivät etäyhteyksien varaan.

Samaan aikaan, kun työ siirtyi etätyöksi, niin se myös väistämättä digitalisoitui. Koronteenin aikana digiloikka on ollut melkoinen: toisilla suurempi ja toisilla pienempi, sen mukaan, kuinka paljon digitalisaatiossa kukin oli ollut mukana ennen maaliskuuta 2020.  Nyt siinä on pakko olla mukana. Tahtoi tai ei. Samalla etätyötä tehdessä tekniikasta, tietotekniikasta ja digitalisaatiosta on tullut työntekijän omalla vastuulla oleva asia: laitteiden, ohjelmien ja ohjelmistojen toimivuus ja toiminta ovat viime kädessä käyttäjän itsensä vastuulla.

Yhtä-äkkiä edessäsi on valtava joukko aivan uusia ohjelmia, uutta sanastoa, käytäntöjä, jotka sinun pitäisi hallita. Mikä VPN ei ole päällä? Mitä ovat zoom, teams, class room tai moodle? Miksi tämä kaikkien mielestä niin yksinkertainen ja helppo zoom ei minulla toimi? Mikä video minulla muka on päällä? Miksi koneeni sotkee muiden kokousyhteyden? Nyt hävisi kuva, mutta mistä pääsen pois tästä kokouksen chat-tilasta. Tässä on yhteinen teksti, miten pääsen siihen kiinni. Tässä on tuhat valikkoa! Mikä keskustelupainike siinä yläkulmassa? Mikä punainen puhelin? Tallentuuko tämä?  Read only! Ja niin käyttäjä yrittää itse selvittää, mistä on kysymys. Hän soittaa kaverilleen, jolle uskaltaa kertoa, että en edes tiedä, mikä on software center tai vohvelivalikko. Ja yhtä ymmällään on se toinen, mutta hänellä on puoliso tai lapsi, joka saattaisi tietää, jos omilta töiltään ennättäisi, ellei sitten pilkkaa yliopistoa vääristä ohjelmista. Pahimman hädän tullen tietotekniikkatohelo ottaa yhteyttä tietotekniikka-asiantuntijoihin (mikäli ”ilkeää” heitä häiritä muutenkin kiireisenä aikana).

Tästä kaikesta seuraa, että asiantuntijoille, jotka eivät lähtökohtaisesti ole tietotekniikan asiantuntijoita, valuu myös uusia työtehtäviä – nyt pitää oman työn sisällön lisäksi hallita myös digitalisaation uusimmat virtaukset, jos ei omasta halusta, niin siitä syystä, että pystyy osallistumaan työyhteisön toimintaan ”etänä”. Me, jotka emme näitä hallitse, tunnemme huonommuutta ja epäpätevyyttä – olkoonkin, että kuvittelemme omalla asiantuntija-alallamme olevamme ihan kelvollisia tai ainakin uutteria työntekijöitä. Asiantuntijuutta ei enää mitata pelkästään oman alan tuntemuksella, vaan nyt asiantuntijuuteen on tullut uusi kierre – digitaidot. Miten selviämme me, joille jokainen uusi ohjelma on kauhun paikka ja uusi kone järkytys. Paniikki! Työntekijä tuntee syyllisyyttä ja huonommuutta, koska hän ei hallitse uutta sanastoa, uusia ohjelmia, ei uutta teknologiaa. Nyt punnitaan, kuka osaa, kuka pystyy, kuka jaksaa… ja kuka osaa hymyillä. Ja samaan aikaan pitäisi sitä työtäkin tehdä, siis tutkia, kirjoittaa ja opettaa. Mutta kun vähintään kerran päivässä itkettää avuttomuus tietotekniikan edessä.

Uusien vastuualueiden lisäksi myös työsuorituspaikka – työtilat, toimisto, työpiste ja muut oheislaitteet kunnossapitoa, siivousta ja vartiointia myöten siirtyvät työnantajan vastuulta työntekijän vastuulle. Hän myös vastaa ergonomiasta ja vakuutuksista. Asiantuntijatyö on ulkoistettu virastoista ja oppilaitoksista, sekä monilta yksityisiltä työpaikoilta ihmisten yksityisiin koteihin – joissa huolehditaan työn ohella nyt siis myös työtiloista niiden siivouksesta ja ylläpidosta. Näitä asioita, eivät kaikki välttämättä pohdi tai pidä merkityksellisinä, mutta toisille – niille, joille työpaikan yhteisöllisyys ja ilmapiiri, konkreettiset, fyysiset tilat ovat tärkeitä – olisi kauhu, jos etätyö jäisi vallitsevaksi olotilaksi, ikään kuin uuden työn status queksi, työntekemisen paikkana.

 

Työtä on ulkoistettu ennenkin…

Työn ulkoistaminen yksittäisille yrittäjille, alihankkijoille ei tietenkään ole uusi ilmiö, vaan se on otettu käyttöön heti, kun mahdollisuus on tullut. Aikoinaan suuret teollisuusyritykset olivat yhteiskuntia yhteiskunnassa. Ne hoitivat kaiken päiväkerhoista hautaan. Hyvinvointivaltion kehittyminen mahdollisti sosiaalihuollon siirron yhteiskunnalle, samoin koulutukset, yhdyskuntapalvelut jne. Ydintehtäväänsä keskittyvät yritykset halusivat eroon myös kaikista työn sivutehtävistä. Se puolestaan tarkoitti muun muassa kunnossapidon, kuljetusten ja laiterakennuksen ulkoistamista yksityisille yrittäjille. Ne saivat huolehtia laitteidensa kunnosta, omien työtekijöiden palkasta ja turvasta. Riski konerikoista ja sairaspoissaoloista siirrettiin muualle yksityisten huoleksi.

Outokummussa kaivosyhtiö luopui 1960-luvulta lähtien vähitellen omasta kuljetuskalustostaan. Kaivoksiin ajaviin vinotunneleihin ilmestyivät paikallisten autoilijoiden autot. Tehdasalueen suljetussa tilassa oli mahdollisuus käyttää maantieajoon kelpaamattomia kuorma-autoja, ja sellaisia sinne todella tuotiin. Räsäsen Seppo oli yksi palkatuista kuskeista, ja Sepi kertoi illalla meille naapurin lapsille, kuinka hän säikähti kaivokseen alas ajaessaan, kun jarruja ei autosta löytynyt. Kaivosyhtiön luottamus alihankkijan itsevalvontaan oli ollut liian vahva. Yrittäjän halu rikastua oli ajanut työntekijöiden turvallisuuden yli. Toivotaan, että koronteenin seurauksena ”nyky-yrittäjät” ja työnantajat ymmärtävät sen, ettei jarruttomia autoja kannata kaivokseen ajossa käyttää, vaan että me asiantuntijatyötätekevät tarvitsemme ympärillemme fyysiset työtilat, toimivat digipalvelut ja ne asiantuntijat, jotka meitä digitoheloita osaavat auttaa – ja ennen kaikkea lihaa ja luuta olevat työkaverit, joiden seurassa ne mahdolliset tulokset siinä tyhjänpuhumisen ohessa kypsyvät.

Ylirajainen hoiva ja koronteeni

Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Globaali maailma, avautuvat rajat, vapaa liikkuvuus, vapaa kauppa jne. Ei tarvitse tietysti muistuttaa, mitä tälle kaikelle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Uusi tilanne prekaarissa maailmassa on toisaalta meille kaikille yhteinen, mutta samaan aikaan myös hyvin henkilökohtainen ja erilainen. Päätin avata tässä blogitekstissä tilannetta oman tutkimukseni näkökulmasta.

Olen tarkastellut muuttoliikettä transnationaalin perheen ja hoivan kautta (esim. Pöllänen 2013; Davydova-Minguet & Pöllänen 2020). Kun tarkasteluni on keskittynyt Suomessa asuvien venäjänkielisten transnationaaliin hoivaan, niin ”fiktiivissä” konstruktioissa rajojen sulkeutumisen mahdollisuus on potentiaalisena uhkana arjen turvallisuuden tunteelle ollut jo pitkään läsnä. Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen on ollut aikaisemminkin totta Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja potentiaalinen mahdollisuus esimerkiksi ns. Georgian sodan yhteydessä. Nyt tilanne on kuitenkin totaalinen, ja toisaalta se koskee Suomesta käsin katsottuna myös muita rajoja kuin Suomen ja Venäjän välistä rajaa.

Miten Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen sitten liittyy hoivaan? Suomessa asuu noin 80 000 venäjänkielistä henkilöä, heistä suurella osalla on hoivavelvollisuuksia Venäjällä asuviin sukulaisiinsa: vanhempiinsa, appivanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä, lapsiinsa, lapsenlapsiinsa jne. Nämä hoivavelvollisuudet ovat monen tasoisia, ja monenlaisia: osa on vastuussa lastenlastensa satunnaisesta hoivasta esimerkiksi vanhempien työmatkojen aikana, toiset taas huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa taloudellisesta ja materiaalisesta selviämisestä säännöllisen perille kuljetun ruoka- tai raha-avun kautta, jotkut puolestaan huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa jokapäiväisestä hoivasta säännöllisten hoivavierailujen kautta. Olemme yhdessä Olga Davydova-Minguet’n ja Teemu Oivon (Oivo ym. tulossa; ks. myös Lehto ym. 2019) kanssa konstruoineet tutkimusaineistoista ja aikaisemmasta tutkimuksesta tyyppitarina-analyysin kautta Veran tarinan. Veran tarinan kautta teemme tutkimusanalyysiä. Veran tarina ei siis ole kenenkään yksittäisen informantin tarina, eikä se sinällään ole totta yksittäisen todellisen henkilön elämässä, vaan Veran tarina on konstruktio etnografisesta tutkimusaineistosta ja aikaisemmasta kirjallisuudesta, ja se tai osa siitä on lopulta totta hyvin monen Suomessa asuvan venäjänkielisen elämässä.

Olen kirjoittanut Verasta aikaisemmin muun muassa näin (teksti on kopioitu aikaisemmasta artikkelista (Lehto, Rokkonen, Pöllänen 2019) https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf):

Veran ajatuksia kesällä 2019….

”Mie oon Vera, ja minä oon muuttanut Venäjän Karjalasta Suomeen 1995. Se oli sitä aikaa, kun Neuvostoliitto oli juuri hajonnut, ja naisten tilanne uuden Venäjän alkuvuosina oli – no, sanottakoon hankala. Sieltä meitä lähti paljon nuoria naisia ”länteen” – Suomeen, monet aika paljon kauemmaskin. Minä tapasin Villen, joka oli kiteeläinen yrittäjä, ja teki tuohon aikaan Venäjän kauppaa. Minä olen koulutukseltani kielenkääntäjä ja tein tuolloin usein myös keikkatöitä tulkkina. Yhdellä tällaisella tulkkauskeikalla tapasin Villen, ja muutaman vuoden päästä me menimme naimisiin. 1990-luku Kiteellä oli hankalaa aikaa venäläistaustaiselle naiselle, se oli sellaista huoran varjossa elämistä (ks. Uimonen 2010), ja töitä oli tarjolla vain vähän. Työvoimatoimistosta minut ohjattiin lähihoitajakoulutukseen (ks. Könönen 2011). Aluksi se tuntui oudolta, mutta sitten ajattelin, että Suomessa on pulaa hyvistä hoitajista etenkin vanhushoivassa, ja minulla oli kuitenkin kokemusta hoivaamisesta – koska Venäjällä me hoidamme ikääntyvät vanhukset itse, perhepiirissä. Kun muita töitä ei ollut tarjolla, niin mikäpä ettei – voin minä olla lähihoitajakin. Välillä tuli sellainen olo, että suomalaiset ajattelivat, että ratkaisu suomalaisen yhteiskunnan hoivapommiin olisi Venäjältä muuttaneet maahanmuuttajanaiset. Ikään kuin me olisimme jotenkin etnisen taustamme vuoksi sopivia hoivaajanaisia (Jokinen & Jakonen 2011). En mie sitä silloin sen tarkemmin miettinyt, kahdessa vuodessa sain lähihoitajan pätevyyden ja koko 2000-luvun alun ajan riitti keikkatöitä Keski-Karjalan alueen hoivakodeissa.

Vuosituhannen taitteessa olin jopa kunnan palkkalistoilla hetken aikaa, mutta sittenhän se yksityistäminen alkoi Keski-Karjalassakin. Lieksassa, Pohjois-Karjalassa, hoivaa oli yksityistetty rajusti jo vuodesta 1993 alkaen. Aluksi se oli sekavaa aikaa minulle, kun piti olla monen hoivakodin listoilla yhtä aikaa ja työvuoroja tarjottiin usein lyhyillä varoajoilla, ja monesti oli tarjolla vuoroja useista paikoista samaan aikaan ja sitten taas pitkiä aikoja, kun ei tarjottu mitään. Kaikki työt piti ottaa vastaan, oman jaksamisenkin kustannuksella. Se oli sitä prekaarin julmaa optimismia (Berlant 2011). 2010-luvulla tilanne muuttui, kun Pörriäinen alkoi tuottaa hoivaa koko alueella, ja nämä pienet hoivakodit lopettivat toimintansa yksi toisensa jälkeen, koska eiväthän ne pärjänneet kilpailutuksissa. Kyläläiset – suomenkieliset – olivat kauhuissaan, sanoivat että palvelun laatu kärsii. Minä en sitä niin ajatellut. Minusta oli ylipäänsä kummallista, miksi suomalaiset halusivat laittaa omia läheisiään muiden hoidettavaksi – eihän sellainen ole arvokasta vanhuutta. Vanhuksen kuuluu saada olla perheen parissa, ja lapsilla on velvollisuus hoitaa omat vanhempansa. Venäjällähän tilanne on edelleen tämä, asia on legitimoitu ihan lainsäädännön tasolla. Minulle se Pörriäinen oli tavallaan pelastus – oli yksi työnantaja, jolle jatkoin keikkatöiden tekemistä, mutta ei tarvinnut säntäillä useamman paikan välillä.

Toisaalta, koko ajanhan minä säntäilen usean paikan väliä. Samalla kun teen keikkaa Pörriäiseen palkkatyönä Keski-Karjalan alueella eri hoivakodeissa, niin minä myös hoidan mieheni vanhempia Kiteellä, omaa iäkästä äitiäni Sortavalassa, ja lapsenlapsenihan asuvat edelleen Petroskoissa – tietysti minä autan näitä kaikkia, niinhän me olemme Venäjällä tottuneet tekemään jo Neuvostoliiton aikoina. Sosialistisessa ja post-sosialistisessa ympäristössä perhe on laaja ja yhtä pidetään. Kuten Eeva Jokinen (2005) on osoittanut, toisinaan tämä tekee arjen rytmistä sekavaa ja raskasta. Kyllähän minä olen välillä väsynytkin tähän jatkuvaan moneen suuntaan repeämiseen ja palkkatyön epävarmuuteen, mutta jotenkin sitä on aina tippunut jaloilleen ja selvinnyt. Sitä vaan olen monesti miettinyt, että onneksi meillä ei ole Villen kanssa yhteisiä lapsia, niin ei ole tarvinnut elää väsyneen äidin elämää, ja olla kiinni siinä väsyttävässä pikkulapsihoivassa ympärivuorokautisesti.

Tulevaisuuttani en ole osannut ajatella. Äiti asuu edelleen Sortavalassa ja kaipaa koko ajan enemmän ja enemmän minun apuani. Nykyään ei enää riitä, että maksan hänen laskujaan ja käyn siivoamassa. Hän tarvitsee nykyään apua jo ihan peseytymisessä ja monessa muussakin asiassa. Pyrin käymään hänen luonaan viikoittain, ja onneksi äitini naapurissa asuva keski-ikäinen perheetön Vanja pitää äitiä silmällä ja auttaakin, ja ilmoittaa minulle aina, jos tulee jotain äkillistä. Sen minä kuitenkin tulevaisuudestani tiedän, että Keski-Karjalasta en voi muuttaa minnekään. Eikä se olisi mahdollistakaan, koska asuntojen myyminen tältä alueelta on vaikeaa. Minun on myös asuttava lähellä rajaa ja minulla on oltava mahdollisimman mutkaton rajan ylitys mahdollisuus Karjalan Tasavaltaan, äitini, lasteni ja lastenlasteni luokse. Ja korostan nyt, että mahdollisimman mutkaton, koska eihän tämä Suomen ja Venäjän välinen raja koskaan mikään kevyt ja helppo ylitettävä ole. Ja vuoden 2014 jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin, niin tämä lännen ja idän vanha kylmänsodan aikainen vastakkainasettelu on tavallaan tullut takaisin, ja kyllä se näkyy tässä meidänkin rajanylityspaikalla, rajamuodollisuudet muuttuvat ja aina saa varautua uusiin tilanteisiin. Eniten tämä uusi geopoliittinen tilanne vaivaa minua kuitenkin sen vuoksi, että siinä missä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen me entiset neuvostokansalaiset pidettiin yhtä asiassa kun asiassa, niin nyt ihmiset ovat muuttuneet varovaisiksi ja ihmissuhteisiin on tullut jännitteitä. Toiset ovat pro-Putin väkeä ja toiset pro-EU porukoita, ja se näkyy ihan siinäkin keneltä kehtaa apua arjen askareisiin kysyä. Toivon vain, että jonkin ratkaisun löytäisivät (ne, jotka asioista päättävät) tähän tilanteeseen, ettei se varjostaisi koko minun loppuelämääni.” (Lehto, Rokkonen & Pöllänen 2019.)

**********************

Näin tuumi Vera siis vielä kesällä 2019. Mutta vuonna 2020 Veran elämään, kuten meistä jokaisen elämään astui musta joutsen, jollaista meistä kovin moni ei ollut osannut konstruoida edes fiktiivisissä tarinoissa – jotain, minkä selättäminen ei ollut pelkästään edes EU:n tai muun kansainvälisen tai kansallisen päätöksenteon vallassa – musta joutsen oli eräänlainen epäorgaaninen uhka, jonka hallitseminen osoittautui vähintäänkin ”haasteelliseksi” – näyttää, että emme lopulta voi hallita koronteenin laajuutta, pituutta tai kovin montaa muutakaan siihen liittyvää seikkaa. Miten tämä koronteeni vaikuttaa Veraan vuonna 2020?

**********************

Päällimmäisinä Veran mielessä ovat pelko ja huoli tai huoli ja pelko. Hänen on lopulta hankala määritellä, että mikä sen huolen suurin lähde on. Toisaalta Vera pelkää itse virusta, sitä että mitä jos hänen Venäjän puolella asuva iäkäs äitinsä sairastuu virukseen ja menehtyy, ja entäs jos kuolema on tässä tilanteessa peräti kivulias ja piinaava. Toisaalta Vera on peloissaan siitä, että raja on kiinni – se aiheuttaa hänessä myös ärtymystä. Hän ei voi mennä auttamaan äitiään, hän ei voi viedä äidilleen lääkkeitä, ruokaa, puhtaita vaatteita – eikä, sitä inhimillistä läsnäoloa ja rakkautta. Äiti on rajan takana melko lailla yksin, eristyksissä, pakotetussa koronteenissa, kuten miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Suomessa käsketään kaikkien yli 70-vuotiaiden pidättäytyä sosiaalisista kontakteista. Veran äiti Venäjän puolella ei voi tätä ohjetta noudattaa, hän tarvitsee apua talon lämmitykseen, kantoveden kuljetukseen tupaan ja ruokahuoltoon. Äidillä ei ole mahdollista saada apua julkisen sektorin palveluna (kotihoidon kautta), kuten monilla vanhuksilla Suomessa. Äiti on naapuri- ja tuttava-avun varassa. Veran huoli ja pelko ovat konkreettisia – kenties hyvin aiheellisiakin.

Äidin lisäksi Vera on tietenkin huolissaan myös lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Huoli on hiukan erilaista kuin huoli äidistä. Lastensa ja lastenlastensa hengen puolesta Vera ei tässä vaiheessa pelkää, mutta pelko kohdistuu taloudelliseen toimeentuloon ja siihen, kuinka lapset perheineen selviävät tästä – ja, kuinka pitkäksi aikaa tämä tilanne jättää jälkensä hänen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa – kuukausiksi, vuosiksi vai vuosikymmeniksi? Kyllähän Vera muistaa sen, millaista Suomessa oli 1990-luvun laman jälkeen – ja jotkuthan puhuvat jopa 1970-luvulla syntyneistä suomalaisista, että he ovat laman traumauttama sukupolvi.

Toinen kysymys, joka on Veralle kenties kaikkein konkreettisin, koska hänen arkensa sijoittuu transnationaalin perheen ympärille – mitä rajoille tapahtuu, milloin hän pääsee tapaamaan äitiään Venäjän puolelle? Vera pohtii sitäkin, että kun kerrotaan rajojen ylittämisen olevan edelleen mahdollista riittävän tärkeästä syystä, niin onko hoiva tällainen riittävän tärkeä syy saada ylittää raja? Ja mitäpä jos Vera pääseekin ylittämään rajan Venäjän puolelle äitinsä ja muiden transnationaalin perheensä jäsenten luo –  pääseekö hän myös takaisin Suomeen?

Lopulta Vera toivoo myös solidaarisuutta, toistemme ymmärtämistä, ja sitä ettemme tuomitsisi toistemme ratkaisuja ja valintoja, emmekä sortuisi polisoimaan (Björn, Pöllänen & Saarti 2018) toinen toistamme. Meillä kaikilla on omanlaiset ja omat tilanteemme, joiden puitteissa yritämme tehdä vastuullisia ratkaisuja tilanteesta selviämiseksi. Meillä kaikilla on erilaiset tarpeet ja tilanteet, vastuut ja velvollisuudet – huolet ovat kollektiivia, mutta viime kädessä henkilökohtaisia. Ovatko nämä sittenkin minun toiveitani – ehkä lopulta sekä Veran että minun.

Lähteet:

Berlant, Lauren (2011). Cruel optimism. Durham: Duke university press.

Björn, Ismo, Pöllänen, Pirjo & Saarti, Jarmo. Tiedeyhteisöön rakennetut poliisit: analyysi 2000-luvun yliopistoyhteisön vallankäytön mekanismeista. Teoksessa Koulu ja menneisyys. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian vuosikirja. Vol 56/2018. https://journal.fi/koulujamenneisyys/article/view/77698

Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (2020). Everyday transnational Russian-Finnish family relations in a Finnish rural border area. Teoksessa Johanna Hiitola, Kati Turtiainen, Sabine Gruber and Marja Tiilikainen (toim.) Family Life in Transition. Borders, Transnational Mobility, and Welfare Society in Nordic Countries. Routledge.

Jokinen, Eeva & Jakonen, Mikko (2011). Rajaton Hoiva. Teoksessa Eeva Jokinen, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Jokinen, Eeva (2005). Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus.

Könönen, Jukka (2011). Valttikorttina Venäjä. Teoksessa Jokinen, Eeva, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Tutkijaliitto, Helsinki, 97-117.

Lehto, Iiris, Rokkonen, Lilli Aini & Pöllänen, Pirjo (2019). Hoiva paikallaan. Teoksessa Helena Hirvonen, Antero Puhakka & Pirjo Pöllänen (toim.). Arjen rihmastot – Eeva Jokisen juhlakirja. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf

Oivo, Teemu, Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (tulossa). Puun ja kuoren välissä: Suomen venäjänkielisten arjen turvallisuus transnationaalissa tilassa.

Pöllänen, Pirjo (2013). Hoivan rajat – venäläiset maahanmuuttajanaiset ja ylirajainen perhehoiva. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D57/2013, Helsinki. https://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/035ffc129c47ec5ee0e985f2b0f1fc42/1584951290/application/pdf/3258914/P%C3%B6ll%C3%A4nen%20Pirjo_hoivan%20rajat.pdf

Uimonen, Pirjo (2010). Keep the Nation Clean! Negotiating the Norms of Female Purity. Teoksessa Joni Virkkunen, Pirjo Uimonen, Pirjo & Olga Davydova (toim.) Ethnosexual Processes. Realities, Stereotypes and Narratives. Aleksanteri Series 6/2010. Helsinki: Kikimora Publications, 121–137.

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi