Halkomessu eli -holismin jäljillä

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto) ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Siinä se oli. En ollut sitä mitenkään umpikorvessa kuljeskellessani etsinyt, mutta olihan löytö: halkoholistin pesä.  Kokonaisuudessaan täydellinen. Koko, malli, tarkkuus, kaikkineen sopusuhtainen, ja syrjässä katseilta, kaukana asutuksesta, lähellä metsäautotien silmukkaa. Jokainen halko oli täsmämittainen, jokainen erillinen pino tasakorkuinen, kattopelleillä suojattu ja viivasuora. Holistia itseään ei tietenkään näkynyt, ei hän olisi tahtonut nähdyksi tullakaan, ja pesänsä hän oli kauas ihmisasutuksesta rakentanut.

Tarpeet oli koottu lähialueelta, se selvisi ympäristöä tutkimalla. Kovin kauas ei tarvinnut metsäautotietä kävellä, kun vastaan tuli hakkuuaukio. Ja sieltäpä oli halkoholisti puunsa koonnut, pätkinyt, halkonut ja taiten pinoihinsa latonut. Voi vain kuvitella sitä hartautta, jolla tämä kaikki oli tehty. Jos ihminen voi joskus koskettaa pyhää, niin sen voi kuvitella tässä tapahtuneen. Pyhä on ollut konkreettisesti läsnä.

Huolellisesti suojattuja, suoria halkopinoja metsässä

Halkopino on suomalaisen miehen alttari ja sen rakentaminen on kokonainen messu. Moottorisahan ääni sen musiikki, savu suitsuke ja bensiini voiteleva vesi. Ja kaiken keskiössä on viime kädessä kirves, oikeanlainen, omaan käteen sopiva – kahva ehkä oman metsän tuotosta, mutta oma kirves ja sen oikein teroitettu terä on työn tekemisen tärkein väline. Kyllä maailmaan kirveitä mahtuu, mutta kaikki kirveet eivät yhtä hyvin toimi. Terän teroitus on tarkkaa puuhaa, samalla tavalla kuin jääkiekkoilijan luistimen terän teroitus, jokaisen terässä on oma kulmansa ja terävyysaste.

Halkoholisti tekee pinonsa yksin, ja yksin hän on omine ajatuksineen. Vaan halkoessa lähtee ajatus laukalle. Yksin puurtaessa voi omiaan pohtia, vaikka ääneen maalimaa kummastella. Ihan rauhassa. Metsästysaikaan omat ajatukset saattavat keskeytyä ajokoiran haukkuun tai hanhiauran ylilentoon. Halkopinon teko on konkreettista työtä, jossa työn jälki näkyy. Pinon pituus kertoo, kuinka työ etenee, mutta kukaan ei ole pinon pituutta arvioimassa, ei siitä pisteyttämässä, ja vaikka naapuri ohimennen pinoista jotain mainitsisikin, niin oman tietämättömyytensä ja epävarmuutensa siinä vain osoittaisi: oikea halkoholisti antaa arvoa jokaisen omannäköiselle pinolle.

vähemmän suorareunainen halkopino metsässä

Halkoholistin työ, halkopinot, on tehty työtä itseään kunnioittaen ja hartaudella, ilolla työhön keskittyen. Ehkä sen pinon voi kaverilleen näyttää, sille samanuskovaiselle, voimakkaan herätyksen kokeneelle mutta vaivihkaa, ilman varsinaista esittelyä. Ei pinoja julkisesti esitellä. Mieluummin ne vaan ovat. Ja yksinhän on lopulta ihminen uskonsa kanssa. Ne teiden varsien, julkipihojen ja sanomalehtien esittämät halkolatomukset eivät oikeauskoista hetkauta. Hymähdyksiä kuuluu eri puolilta maata, kun Maaseudun Tulevaisuus esittelee kauneimmat tai erikoisimmat pinot. Pah, irtoaa suusta, kun Lievestuoreen kohdalla näkyy tienvarrella pino, jossa koristeena vessanpönttö. Höh ja häh, ihmettelee halkoholisti Uukuniemellä taloksi rakennetun pinon äärellä. Kyllähän sellaisen saa tehdä, mutta pitääkö se muille näyttää, äimistelee halkoholisti.

asumuksen muotoinen halkopino

Halkoholismi ei ole sairaus, mutta se on perinnöllinen ja ikiaikainen. Ennen oli huolehdittava, että puuta olisi tulevalle leskelle kolmeksi talveksi, ja siitä on kiinnipito. Nykyään pitää tietotaitoa halon olemuksesta ja syvimmästä ytimestä siirtää nuoremmille sukupolville opettamalla ja neuvomalla, nuo nuoremmat halkoholistit kun usein asuvat kaupungeissa tai maaseututaajamissa, niin ”halko on maaseutu” -ajatus ei enää luonnostaan siirry seuraaville sukupolville. Halkoholismia periytetään niille läheisille ja tärkeille nuoremmille: lapsille ja lapsenlapsille, ja toivotaan, että ladonnan lumo uppoaa halko kerrallaan.

 

Halkopino on -holistin alttari

Metsällä ja sieltä korjattavalla puulla on Suomessa ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Halkoholistin elämässä metsä ja puu konkretisoituvat pinottavina (koivu)halkoina. Mutta kuka on halkokolisti? Halkoholisti voi olla suurten ikäluokkien edustaja, jonka elämä kulminoituu metsän ympärille – polttopuut ja niistä saatava materiaalinen hyöty on halkoholistin elämän keskipiste. Vaan eipä, halkoholisti voi olla myös se naapurihuoneessa työtään tekevä, konettaan näpyttävä työkaveri. Iästä ei ole kysymys, vaikka halkoholismi puhkeaa monen kohdalla vasta viisissäkymmenissä. Halkoholismi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö: miettimällä saa miettiä, mistä löytyy naispuolinen halkoholisti, mutta kyllä heitä on. Naishalkoholistit ovat vahvasti maaseutuun kiinnittyneitä usein miespuolisia kollegoitaan nuorempia maaseudun kehittäjiä ja maaseuduntajun omaavia tarmokkaita puuhanaisia.

Halkoholisti kokoaa polttopuut säntillisiin pinoihin, toinen toistaan tasaisemmin – onhan luonnollista, että alttarista halutaan tehdä mahdollisimman esteettinen, mutta sellainen käytännöllisen ja pröystäilemättömän esteettinen. Halkoholistit, ne kaikkein puhdasoppisimat, eivät ole uusheränneitä, he ovat kasvaneet metsässä, metsästä ja metsälle isiensä ja edeltäjiensä jäljissä ja oppia ottaen. Halko on aina ollut osa näiden halkoholistien elämää ja elämänmenoa, arkea, jossa keskeistä on toistettavat rutiinit. Halonteko on metsässä, metsästä ja metsälle elettävää arkea.

Oikeauskoiseen halkoholismiin kuuluu metsän antimien täysimääräinen hyötykäyttö, ei sen poltettavan puun tarvitse aina priimaa koivua olla, oma sauna lämpenee yhtä usein männyn oksilla kuin koivuhaloilla. Yhden koulukunnan mukaan kuivista männyn oksista saa kuulemma ne kipakimmat löylyt, toinen vannoo lepän nimiin. Molempien mukaan pelkillä koivunhaloilla saunaa lämmittävät ovat junantuomia mökkiläisiä tai muita maaseudun pistäytyjiä, jotka tuskin jakavat samaa omistautumista halkoholismille.

 

Halkoholistin kaupunkilaistuminen

Suomi ja puulämmitys muuttivat kaupunkeihin 1900-luvun kuluessa. Aluksi puulämmitys oli se, joka toi halkoholismin myös omakotitaloihin. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa poltettiin halkoja ja kaupunkien satamat ja puulaanit, joiden kautta puulämmityksen halkosouvin logistiikka hallittiin, olivat vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laajoja.

Tavallisen kansan porinmatit ja parempien ihmisten kakluunit lämpisivät puulla ja tarvitsivat halkoja. Suomalaisen selviämisen kova ydin: lämmitys puulla kovien pakkastalvien aikana solmivat kaupungistuneen sukupolven metsään tiukoin sitein. Tätä sidettä lisäsi kesämökkiläisyys ja metsäpalstalaisuus, jossa halkojen tekeminen on yksi pyhä toimitus muiden joukossa. Ken metsäänsä arvostaa, se polttopuunsa korjaa, ja oksatkin lämmityksessä hyötykäyttää.

Suurten ikäluokkien ja niiden jälkeläisten lapsuuden tuoksu- ja tuntomuistoihin liittyy olennaisena palavan koivun ja muiden puiden tuoksu ja uunin lämmin poski, jota vasten nojailtiin pakkasleikeistä sisälle siirryttäessä. Omakotitalojen kellareiden tai piharakennusten puusaunat ja yleiset saunat olivat tunnemiljöö, johon kasvettiin, ja jossa oltiin lämpimän puun tuottamassa pehmeän löylyn kosteudessa.

Halkopinot siirtyivät kellareihin, autotalleihin ja pihan perille. Kerrostaloissa 1950- ja 1960-luvulla halkoja säilytettiin kellarivarastoissa. Teollisuuspaikkakuntien lapset leikkivät rullatehtaiden kuruilla tai muulla hakkuujätteellä, jota poltettiin aikana, jolloin Suomessa oli vielä aito kierrätystalous.

halkopino puuliiterissä

Öljy ja lopullisesti sähkö muuttivat halkokulttuurin hyvinvoinnin helppoudeksi. Mutta suomalainen ei luopunut halonhakkuusta. Moottorisahat ja hakkuupölkyt ilmaantuivat autotalleihin. Suomalainen (mies) meni pölkkyalttarinsa äärelle suorittamaan rukoustaan, joka on samanlaista ruumiillista hartaudenharjoittamista kuin monissa uskonnoissa: toistuvaa liikettä ja siihen liittyvää jupisevaa mutinaa. Ruumis ja mieli puhdistuvat ja halkopino kasvaa ja luo turvallisuuden tunteen itselle ja perheelle. Parhaimmillaan koko suvulle ja kansakunnalle. Halkopino armahtaa stressaantuneen mielen (on toki kyseenalaista, tunteeko halkoholisti edes stressiä) ja väsyttää ruumiin juuri oikealla tavalla, jotta tuvan haloilla tuotetussa lämmössä voi Röngän uutisten jälkeen käydä yöpuulle.

 

Mitä halkoholismi meille opettaa?

Miksi halkoholismista kirjoitamme? Miten halkopinot liittyvät työhömme? Halkoholistin antaumuksellisesta suhteesta alttariinsa, rutiiniinsa ja elämäänsä, voimme oppia vaikka ja mitä. Työtä tehdään innosta ja innostuksesta, rutiinina työ hoitaa sieluamme ja ruumista, ja silloin kun työn tekeminen (tutkimus) on mukavaa ja mielenkiintoista, niin työ etenee, ja siitä on hyötyä meille kaikille – halkoholistin leski ja vävypoika hyötyvät vielä pitkään hyvin kuivatetusta halosta, jolla lämpiävät niin mökkisaunat kuin kaupunkikodin leivinuunit.

Työllä on myös alkamis- ja loppumisajankohtansa: kun päivä valkenee, on aika tarttua toimeen ja kun ilta pimenee, on aika siirtyä tupaan uunin ja saunan lämmitykseen, halonhakkuu lopetetaan pimeän tullen. Työn tekemistä ei tarvitse esittää, silloin kun työ oikeasti etenee – kyllä joku ohikulkija kuitenkin huomaa sen katseilta piilossa olevan hyvin tehdyn pinon, sen ilolla ja suurella sydämellä tehdyn tutkimuksen, vaikka se jufo-luokitus puuttuisi.

Requiem halkoholistille

Halkoholisti on ollut aikaansa edellä myös etätyökäytännöissä. Usein pitkänlinjan -holistin pesä sijaitsee katseilta piilossa oman asumuksen ja muun asutuksen ulkopuolella, siellä metsäautotien nurkilla. Työtä tehdään itsenäisesti, itseohjautuvasti ja omilla välineillä – etänä, ja sosiaaliset kontaktit pidetään minimissä. Naapuruston tutuille saman uskoisille toivotellaan huomenet aamulla pinolle kulkiessa ja iltapäivällä kotipihaan kulkiessa vaihdetaan näkemykset viime viikkoisen myrskyn tuhoista ja etenkin siitä, kuinka pitkälle ehti tuulenkaatamien (noiden teollisuuteen kelpaamattomien) runkojen talteenotossa. Työ on loputonta rutiinia, mutta aina yhtä palkitsevaa.

pitkä halkopino mäntykumpareen vieressä

Halko on myös suomalaisen maaseudun syvää ydintä. Metodologisen urbanismin kritiikin kautta voi sanoa, että se ken halon syvän ytimen ymmärtää, niin hänellä on maaseuduntajua. Maaseutu, maalla asuminen ja uusintaminen on elämistä – ei representaatiota (esittämistä) varten. Maaseutua eletään ja ylläpidettään itseä ja yhteisöä varten, ja jos maaseutua aletaan mittaamaan ja arvioimaan kaupunkien kriteereillä, niin vain kuivat koivunhalot näyttäytyvät merkityksellisinä.  Maaseuduntajulla halkoholistin tavoin on syytä ymmärtää, että lepän- ja männynoksat lämmittävät saunan ja jopa leivinuunin yhtälailla. Maaseudulla arkeaan kokopäiväisesti, osavuotisesti tai monipaikkaisesti elävät ylläpitävät ja uusintavat maaseutua itseään ja elämäänsä varten, vaikkei tällä nähtäisikään olevan oikeaa (kansan)taloudellista merkitystä.

Koronteeni ja etätyö

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Koronakaranteenista johtuva koronteenikevät 2020 muuttaa jatkuvasti muotoaan, ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja seurauksia voidaan tässä vaiheessa (8.4.2020) vain ounastella. Vaikka emme kristallipalloa omistakaan, voimme siitä huolimatta yrittää miettiä niitä seurauksia, joita koronteeni mahdollisesti tulee yhteiskuntaan jättämään, ja kuinka se tulee yhteiskuntaa muuttamaan. Mitä korona tarkoittaa työnteon ja -jaon kannalta? Mitä korona tarkoittaa maaseudun kannalta? Entä asutuksen ja palvelujen keskittämisen? Kääntääkö korona suurten koulujen ja sairaaloiden rakentamisen politiikkaa? Mitä voimme oppia koronteenikeväästä SOTE-uudistuksen näkökulmasta? Kysymysten lista on loputon, ja näihin kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia vielä useiden vuosien ajan.

Suomalainen työelämä ja hyvinvointivaltio ovat koronteenin seurauksena suurten haasteiden edessä. Työpaikkojen säilyminen on yksi kevään 2020 keskeisin haaste. Elinkeinoelämän Keskusliitto arvioi: puoli miljoonaa suomalaista on lomautus- tai irtisanomisuhan alla ja noin viidennes suomalaisista yrityksistä pelkää ajautuvansa pikaiseen konkurssiin. Koronakriisin seurauksena myös EK ilmoitti omasta säästöohjelmastaan. Se tarkoittaa henkilöstön tilapäisiä lomautuksia ja jopa johtoryhmän palkan menettämistä lomautuksia vastaavaksi ajaksi. Kukapa tässä tilanteessa ilkeää tai ylipäätään kehtaa ruikuttaa etätyöhön liittyvistä epäkohdista.

 

Etätyöstä

Monet asiantuntija-ammateissa olevat henkilöt ovat koronan myötä ryhtyneet tekemään työtään etänä. Tämä on asiantuntijatyötätekevien etuoikeus ja mahdollisuus, siis työskennellä täysipäiväisesti ja kokonaan kotoa käsin.  Kaikki eivät voi siirtyä etäkonttorin suojiin koronavirukselta ja sen aiheuttamalta COVID 19-taudilta. Etäkonttoriin eivät siirry päivittäistavaraliikkeiden työntekijät, eivät bussikuskit, päiväkotien, sairaaloiden tai hoivakotien henkilöstöt, eivät poliisit tai palomiehetkään, mutta meille keille se on mahdollista, etätyö on tässä tilanteessa erinomainen optio.

Monissa asiantuntija-ammateissa etätyö on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut potentiaalinen työnteon muoto, usein jopa suositeltu. Meillä yliopistoissa monet hoitivat kohtalaisen osan työtehtävistään etänä jo ennen koronaa, jotkut kokonaan. Tutkimuspainotteisessa kirjoitustyössä tämä on ollut varsin yleistä etenkin käsikirjoitusvaiheessa, jolloin on haluttu rauhoittua laitosrutiineilta. Nyt on toisin ja olemme kaikki pakotettuja etätyöhön työtehtävistämme riippumatta. Koronteenin seurauksena myös opetus ja yliopiston hallinto siirtyivät etäyhteyksien varaan.

Samaan aikaan, kun työ siirtyi etätyöksi, niin se myös väistämättä digitalisoitui. Koronteenin aikana digiloikka on ollut melkoinen: toisilla suurempi ja toisilla pienempi, sen mukaan, kuinka paljon digitalisaatiossa kukin oli ollut mukana ennen maaliskuuta 2020.  Nyt siinä on pakko olla mukana. Tahtoi tai ei. Samalla etätyötä tehdessä tekniikasta, tietotekniikasta ja digitalisaatiosta on tullut työntekijän omalla vastuulla oleva asia: laitteiden, ohjelmien ja ohjelmistojen toimivuus ja toiminta ovat viime kädessä käyttäjän itsensä vastuulla.

Yhtä-äkkiä edessäsi on valtava joukko aivan uusia ohjelmia, uutta sanastoa, käytäntöjä, jotka sinun pitäisi hallita. Mikä VPN ei ole päällä? Mitä ovat zoom, teams, class room tai moodle? Miksi tämä kaikkien mielestä niin yksinkertainen ja helppo zoom ei minulla toimi? Mikä video minulla muka on päällä? Miksi koneeni sotkee muiden kokousyhteyden? Nyt hävisi kuva, mutta mistä pääsen pois tästä kokouksen chat-tilasta. Tässä on yhteinen teksti, miten pääsen siihen kiinni. Tässä on tuhat valikkoa! Mikä keskustelupainike siinä yläkulmassa? Mikä punainen puhelin? Tallentuuko tämä?  Read only! Ja niin käyttäjä yrittää itse selvittää, mistä on kysymys. Hän soittaa kaverilleen, jolle uskaltaa kertoa, että en edes tiedä, mikä on software center tai vohvelivalikko. Ja yhtä ymmällään on se toinen, mutta hänellä on puoliso tai lapsi, joka saattaisi tietää, jos omilta töiltään ennättäisi, ellei sitten pilkkaa yliopistoa vääristä ohjelmista. Pahimman hädän tullen tietotekniikkatohelo ottaa yhteyttä tietotekniikka-asiantuntijoihin (mikäli ”ilkeää” heitä häiritä muutenkin kiireisenä aikana).

Tästä kaikesta seuraa, että asiantuntijoille, jotka eivät lähtökohtaisesti ole tietotekniikan asiantuntijoita, valuu myös uusia työtehtäviä – nyt pitää oman työn sisällön lisäksi hallita myös digitalisaation uusimmat virtaukset, jos ei omasta halusta, niin siitä syystä, että pystyy osallistumaan työyhteisön toimintaan ”etänä”. Me, jotka emme näitä hallitse, tunnemme huonommuutta ja epäpätevyyttä – olkoonkin, että kuvittelemme omalla asiantuntija-alallamme olevamme ihan kelvollisia tai ainakin uutteria työntekijöitä. Asiantuntijuutta ei enää mitata pelkästään oman alan tuntemuksella, vaan nyt asiantuntijuuteen on tullut uusi kierre – digitaidot. Miten selviämme me, joille jokainen uusi ohjelma on kauhun paikka ja uusi kone järkytys. Paniikki! Työntekijä tuntee syyllisyyttä ja huonommuutta, koska hän ei hallitse uutta sanastoa, uusia ohjelmia, ei uutta teknologiaa. Nyt punnitaan, kuka osaa, kuka pystyy, kuka jaksaa… ja kuka osaa hymyillä. Ja samaan aikaan pitäisi sitä työtäkin tehdä, siis tutkia, kirjoittaa ja opettaa. Mutta kun vähintään kerran päivässä itkettää avuttomuus tietotekniikan edessä.

Uusien vastuualueiden lisäksi myös työsuorituspaikka – työtilat, toimisto, työpiste ja muut oheislaitteet kunnossapitoa, siivousta ja vartiointia myöten siirtyvät työnantajan vastuulta työntekijän vastuulle. Hän myös vastaa ergonomiasta ja vakuutuksista. Asiantuntijatyö on ulkoistettu virastoista ja oppilaitoksista, sekä monilta yksityisiltä työpaikoilta ihmisten yksityisiin koteihin – joissa huolehditaan työn ohella nyt siis myös työtiloista niiden siivouksesta ja ylläpidosta. Näitä asioita, eivät kaikki välttämättä pohdi tai pidä merkityksellisinä, mutta toisille – niille, joille työpaikan yhteisöllisyys ja ilmapiiri, konkreettiset, fyysiset tilat ovat tärkeitä – olisi kauhu, jos etätyö jäisi vallitsevaksi olotilaksi, ikään kuin uuden työn status queksi, työntekemisen paikkana.

 

Työtä on ulkoistettu ennenkin…

Työn ulkoistaminen yksittäisille yrittäjille, alihankkijoille ei tietenkään ole uusi ilmiö, vaan se on otettu käyttöön heti, kun mahdollisuus on tullut. Aikoinaan suuret teollisuusyritykset olivat yhteiskuntia yhteiskunnassa. Ne hoitivat kaiken päiväkerhoista hautaan. Hyvinvointivaltion kehittyminen mahdollisti sosiaalihuollon siirron yhteiskunnalle, samoin koulutukset, yhdyskuntapalvelut jne. Ydintehtäväänsä keskittyvät yritykset halusivat eroon myös kaikista työn sivutehtävistä. Se puolestaan tarkoitti muun muassa kunnossapidon, kuljetusten ja laiterakennuksen ulkoistamista yksityisille yrittäjille. Ne saivat huolehtia laitteidensa kunnosta, omien työtekijöiden palkasta ja turvasta. Riski konerikoista ja sairaspoissaoloista siirrettiin muualle yksityisten huoleksi.

Outokummussa kaivosyhtiö luopui 1960-luvulta lähtien vähitellen omasta kuljetuskalustostaan. Kaivoksiin ajaviin vinotunneleihin ilmestyivät paikallisten autoilijoiden autot. Tehdasalueen suljetussa tilassa oli mahdollisuus käyttää maantieajoon kelpaamattomia kuorma-autoja, ja sellaisia sinne todella tuotiin. Räsäsen Seppo oli yksi palkatuista kuskeista, ja Sepi kertoi illalla meille naapurin lapsille, kuinka hän säikähti kaivokseen alas ajaessaan, kun jarruja ei autosta löytynyt. Kaivosyhtiön luottamus alihankkijan itsevalvontaan oli ollut liian vahva. Yrittäjän halu rikastua oli ajanut työntekijöiden turvallisuuden yli. Toivotaan, että koronteenin seurauksena ”nyky-yrittäjät” ja työnantajat ymmärtävät sen, ettei jarruttomia autoja kannata kaivokseen ajossa käyttää, vaan että me asiantuntijatyötätekevät tarvitsemme ympärillemme fyysiset työtilat, toimivat digipalvelut ja ne asiantuntijat, jotka meitä digitoheloita osaavat auttaa – ja ennen kaikkea lihaa ja luuta olevat työkaverit, joiden seurassa ne mahdolliset tulokset siinä tyhjänpuhumisen ohessa kypsyvät.