Johtaja Pulliaisen tiukka linja

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen johdossa on aika ajoin ollut vallankäyttäjiä, jotka määrätietoisesti, jopa keinoja kaihtamatta, ovat pyrkineet ajamaan laitosta haluamaansa suuntaan.  Tämä on aiheuttanut aika ajoin tiukkoja vastakkainasetteluja laitoksen johdon ja sen eri työntekijäryhmien kanssa. Joskus tutkijat ovat joukkona vastustaneet johtoa tai esittäneet poikkeavia näkemyksiä, joskus kyse on ollut yhden tai muutaman työntekijän ja johtajan näkemyseroista, jotka ovat puhjenneet avoimiksi riidoiksi.

Laitoksen johtajana toiminut, sittemmin rehtoriksi kohonnut kansantaloustieteen apulaisprofessori Kyösti Pulliainen oli ärhäkkä ottamaan kantaa ja laukomaan ajatuksensa julki. Pulliainen ei aristellut sanojaan yrittäessään estää näkemystensä mukaisesti väärien henkilöiden rekrytoinnit laitokselle. Pullainen ei halunnut hyväksyä Pertti Koistisen Kehitysaluerahasto Oy:n työllistävää vaikutusta koskevaa tutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan 1976. Esittelijänä toiminut korkeakoulun suunnittelija Jorma Aho esitti johtokunnalle Pulliaisen kannan. Äänestyksessä äänet menivät tasan: kaksi puolesta, kaksi vastaan, joten puheenjohtajan ääni ratkaisi. Pulliainen oli itse estynyt kokouksesta, joten puheenjohtajana toimi Jukka Oksa. Hän kannatti Koistisen tutkimussuunnitelmaa, ja näin Koistisen projekti hyväksyttiin. Pulliainen ei tähän tyytynyt, vaan hän jätti kirjalliseen vastalauseen, jossa esitti, että Koistisella ei ole kykyä suoriutua tehtävästä.  Pulliainen katsoi, että laitoksen johtajana hänellä oli velvollisuus huolehtia, että laitoksella tehdään määrältään riittävää ja laadultaan korkeatasoista tutkimusta. Hänen mielestään Koistisella ei ollut edellytyksiä suoriutua tutkimuksesta. Koistisen kyvyttömyyttä Pulliainen perusteli sillä, että Koistisella ei ollut arvosanaa taloudellisessa oppiaineessa. Koistisen niukka ”tutkijakokemus” oli Pulliaisen mukaan saatu hyvin kapealta alalta, jolla ei ollut yhtymäkohtia kyseessä olevaa tutkimukseen. Lisäksi Pulliainen piti Koistisen tutkimussuunnitelmaa epärealistisena ja aikataulua liian tiukkana. Koistista puolustanut Jukka Oksa näki Koistisen suunnitelman ongelmanasettelun yhteiskuntapoliittisena. Yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian koulutukseen liittyi kyselyaineistojen kerääminen, tilastollinen analyysi ja atk:n käyttöön tarvittava koulutus, muistutti Oksa, ja lisäsi, että Koistisella oli käytännön tutkijakokemus. Kehitysaluerahasto oli arvioinut Koistisen päteväksi ja pystyväksi jo rahoituksen myöntäessään. Oksaa tuki myös Hannes Sihvo, joka kiitteli Koistisen aktiivisuutta ja ajankohtaista tutkimusta.

Tampereen yliopiston professoriksi päätyneestä Pertti Koistisesta tuli yksi tutkimuslaitoksen tuloksekkaimmista tutkijoista ja tutkimusryhmien vetäjistä. Sen sijaan toinen Pulliaisen kammoksuma tutkija, Ilkka Alanen, joutui jättämään paikkansa Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellisen osaston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen assistenttina yhden kolmivuotisen virkakauden jälkeen. Assistentin ohjesääntö takasi kaksi kolmevuotista kautta ja tapana ja käytäntönä oli, että sama henkilö myös valittiin toiselle kolmevuotiskaudelle. Alasen syrjäyttämiselle oli vaikea löytää perusteita. Kehitysalueiden neuvottelukunnan stipendiaattina 1.2.1972 taloon tullut Ilkka Alanen ei ollut syyllistynyt laiminlyönteihin tai rikkeisiin. Jotain oli siis keksittävä. Selitykseksi Alasen syrjäyttämiselle kerrottiin, että hän oli julkaissut vain yhden artikkelin kolmen vuoden aikana. Toiseksi perusteeksi löytyi hakemus. Nuoren turkulaisen hakijan Pertti Rannikon suunnitelma oli Alasen papereita huolellisemmin laadittu, ja tämä nostettiin perusteluksi. Tosin Rannikon tutkimus kaupungin kasvun vaikutuksesta kaupungin muuttoliikkeeseen sopi varsin huonosti tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Alanen sen sijaan tutki Pohjois-Karjalan pienviljelijäväestöä ja maaseudun ongelmia.

Pulliainen ei Ilkka Alasta halunnut, vaikka Alasella oli tutkimustoiminnasta pitkäaikaisin kokemus, ei vaikka hänen julkaisutoimintansa oli laajin: Alasella oli kolmetoista julkaisua, Pertti Rannikolla kaksi, mutta muilla hakijoilla ei lainkaan. Alasen julkaisujen hyvästä laadusta lisäksi kertoi, että niitä oli eri korkeakoulujen sosiologian tai yhteiskuntapolitiikan tutkintovaatimuksissa. Muiden meriittien ohella Alasella oli ollut hakemuksensa liitteenä lisensiaattitutkimuksen käsikirjoitus. Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta äänesti 4–3 Alasen uudelleen valintaa vastaan, ja samalla vastustavalla kannalle asettui lopulta koko korkeakoulun hallitus. Alanen ei päässyt edes varasijalle, jonne nostettiin FK Markku Tykkyläinen. Pulliaisen johdolla Rannikon taakse eli Alasta vastaan asettuivat Matti Jeskanen, Katriina Petrisalo ja Oiva Louhisola. Alasta tukivat Jukka Oksa, Harri Karppinen ja Heikki Hyvärinen.

Syrjäyttämisen syy oli yliopiston historian kirjoittaneen Arto Nevalan mukaan selkeän poliittinen. Alasta pidettiin kommunistina.  Kyösti Pulliainen asetti samalla kyseenalaiseksi Alasen tutkijuuden kokonaisuudessaan kirjoittaessaan Alasen siirtyneen haastattelujen referoinnista marxilaisin termein tapahtuviin teoretisointeihin, jolla alalla Alasella ei ole yhtäläisiä kykyjä. Syrjäyttämisen jälkeen Alanen sai laitoksella työtilat, luvan käyttää laitoksen kirjastoa ja laitteita, mutta kaukopuheluja hän, kuten ei toinen työtilat saanut tutkija Katriina Petrisalokaan, saanut soittaa. Pulliainen jatkoi kamppailua Alasta vastaan ja arvosteli myös Ari Antikaisen tätä puoltavaa lausuntoa. Hän sai lievää tukea Markku Tykkyläiseltä.

Kyösti Pulliainen ei pitänyt myöskään Kaija Heikkistä pätevänä hakijana 1980. Sen sijaan esittelijänä toiminut Juhani Hukkanen totesi Heikkisen täyttävän tarvittavat vaatimukset. Heikkistä tukivat myös Marja Järvelä-Hartikainen ja Pentti Mälkönen. Pulliaisen vaateesta hallintoviraston oli pyydettävä vt. professori Juhani Lehtoselta ja vs. professori Anna-Leena Siikalalta lausunnot, oliko Kaija Heikkinen ”osoittanut huomattavaa taipumusta tieteelliseen työhön”. Lehtonen katsoi, että vaikka Heikkiseltä puuttuivat virallisesti tutkimuksellisen kypsyyden vakuuttavat näytöt, oli huomioitava hänen tutkijankaarensa koko ajan selvästi kohoava suunta. Hänelle siis oli huomattava taipumusta tieteelliseen työhön. Siikala piti Heikkistä varauksetta pätevänä.

Pulliaisen seuraava kahnaus ei yllättänyt laitosväkeä. Pulliaisen ja ekologian osaston vanhemman tutkijan Jouko Meriläisen välit tulehtuivat 1980-luvun puolivälissä. Värikkäin sanankääntein käyty keskustelu nousi julkisuuteen, kun Pohjois-Karjala-lehti julkaisi parhaita paloja.

Pulliaisen hampaisiin joutui myös tukijauraansa aloitellut Vesa Puuronen, josta Pulliainen lausui, että tuo mies ei tule koskaan saamaan virkaa tästä yliopistosta, jos hän on päättämässä. Joensuusta monia projekteja hankkinut ja useita tutkimusohjelmia vetänyt Puuronen ei virkaa saanut, mutta hän sai viran Kuopiosta, josta siirtyi sosiologian professoriksi Oulun yliopistoon.

Rakennemuutos, Pulliaisen opit ja KTL

Kirjoittaja: Ismo Björn

Joensuun yliopisto oli valtakunnallisen huomion keskellä, kun Carelia-salissa järjestettiin 1987 pääministeri Harri Holkerin johtama rakennemuutosseminaari.  Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Jukka Oksan johdolla järjestivät samaan aikaan virallisen rakennusmuutosseminaarin kanssa vaihtoehtoseminaarin. Ns. vanhan päätalon luentosalissa P1 puhuttiin otsikolla ”Tiede – rakennemuutoksen renki vai isäntä” samat asiat kuin varsinaisessa Holkerin kokouksessa.  Laitoksen tutkijat asemoivat itsensä selkeästi tieteen ja tutkimuksen – eivät poliittisen vallan – edustajiksi. Tutkimuslaitoksen itseymmärryksen ja perinnön kannalta tämä oli itsestään selvää. Laitoksen tutkijat toimivat nimenomaan tutkijoina, joilla oli tutkittua tietoa ja ymmärrys siitä, mitä uusi, ”talous ensin” -politiikka toisi tullessaan Pohjois-Karjalan kaltaiselle maaseudulle. Tutkijoilla ei ollut tarvetta, ei edes syytä näyttäytyä osana poliittista valtaa ja sitä pönkittävää puhetta. Ne päivät, joissa tutkimuslaitoksen ja kunkin tutkijan oli pohdittava asemaansa osana ”virallista” yliopistoa, olivat vielä edessä.

Tutkimuslaitoksen järjestämää vaihtoehtoseminaaria enemmän valtakunnallista huomiota saivat avoimet mielenilmaisut, etenkin rakennemuutosseminaarilaisten linja-autoa kohti heitetyt tomaatit sekä yliopistolta kaupungille suuntautunut surumarssi. Marssijat kantoivat kylttejä, joissa vaadittiin joukkoliikenteelle tukea ja maaseudun muistamista. Entinen kansanedustaja Aune Mänttäri raahasi verenpunaiseksi värjättyä mallinukkea. Jäätyneiksi väitettyjen tomaattien heittelijöiden joukossa oli puolestaan tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen, joka osoitti mieltään muiden nuorten keskusta-, demari- ja muun vasemmistoaktiivien kanssa. Tutkimuslaitoksen sisällä tapahtumat johtivat puhutteluihin.  Vaihtoehtoseminaarin järjestämiseen ei yliopiston johto puuttunut, mutta laitoksen johtajan roolia ottanut humanistisen osaston vastuuhenkilö Veijo Saloheimo kutsui puhutteluun virkasuhteessa olleet nuoret tutkijat, koska he olivat osallistuneet mielenilmaisuihin virka-aikana.

Rakennemuutosseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa yhteiskunnassa. Se muutti myös yliopistojen asemaa. Yhteiskunnallisen suunnittelun aika alkoi olla ohi, eikä Karjalan tutkimuslaitos tai muutkaan yliopistolliset tutkimuslaitokset eri puolilla Suomea olleet enää yhtä selkeä osa poliittista järjestelmää ja valtakunnallista kokonaissuunnittelua.  Tutkitun (ja alueista nousevan) tiedon aika oli vähenemässä. Demokraattinen valmistelukulttuuri vaihtui ministeriön johtoryhmän omassa piirissä tehtyyn suunnitteluun.  Korkeakoulujen kehittäminen puolestaan pelkistyi puite- ja resurssijärjestelmään, jossa valtiovalta (opetusministeriö) ja korkeakoulut kävivät tulosneuvotteluja asetetuista tavoitteista. Yliopistoja sidottiin osaksi elinkeinoelämää tukevaa järjestelmää. Tuolloin puhutusta hallitusta rakennemuutoksesta kertoo se yliopistojen tehtävän kohdalla paljon se, että valtion tiedeneuvoston nimi muuttui tiede- ja teknologianeuvostoksi. Korkeakoulupuheeseen iskostuivat vähitellen ja pyytämättä sanat tulosvastuullisuus ja kansainvälisyys.

Rakennemuutosseminaari toi julki valtionhallinnossa, lähinnä valtiovarainministeriössä, tehdyt linjanvedot.  Yliopistolaitosta oli jo ryhdytty ohjaamaan uudelle tielle. Joensuussa muutos oli alkanut muuta maata nopeammin.  Yliopiston vasta valittu rehtori Kyösti Pulliainen oli jo 1985 – siis kaksi vuotta ennen rakennemuutosseminaaria – osallistunut kansainvälisen talousjärjestön OECD:n järjestämään koulutustilaisuuteen Skotlannissa. Eri maista tulleille tuoreille rehtoreille oli tuolloin viikon ajan jaettu uutta oppia yliopiston roolista ja toimintatavoista. OECD:n vaatimuksiin kuului yliopistojen kansainvälistyminen. Painopisteet olivat tutkimuksen kansainvälistämisessä ja tutkimuksen sitomisessa taloudellisen kasvun edistämiseen. Käytännön tutkimuksen oli tuettava ennen muuta yritystoimintaa.

Taloustieteilijänä Kyösti Pulliainen näki maailman vahvasti talouden kautta ja painotti yliopiston, (teknologia-) teollisuuden ja hallinnon kolmiyhteyttä. Skotlannin matkallaan hän lienee omaksunut myöhemmin laajalti levinneen uusliberalistisen pelottelu- eli uhkapuheen mallin: jos nyt meneekin hyvin, niin vaikeudet odottavat nurkan takana. Tohtoripromootion yhteydessä hän kysyi, onko meillä lainkaan yliopistoa vuosituhannen alussa. Hän viittasi tulevaisuudessa koittaviin niukkuuden aikoihin ja vaati laatua. Oli hankittava ulkopuolista rahaa, keskityttävä vahvuuksiin ja kasvatettava yliopiston autonomiaa. Pulliainen ajoi vahvasti panos/tuotos -ajattelua. Poissulkemisista ei vielä tässä vaiheessa puhuttu.

OECD:n opit hyvin sisäistänyt Pulliainen toteutti talouselämän tahdon Joensuun yliopistossa käytäntöön, ja tähän Joensuu oli juuri sopiva. Joensuu oli nuori, riittävän monipolinen ja sopivankokoinen alueellinen yliopisto, josta puuttuivat vanhoihin yliopistoihin muodostuneet syvät akateemiset perinteet ja vastarinta. Pulliaisen tapaan ajattelevia henkilöitä löytyi opetusministeriöstä ja omasta yliopistosta.

Pulliaisen johdolla Joensuun yliopisto hakeutui uudistusten eturintamaan kokeilemaan muun muassa uudenlaista budjettikäytäntöä ja kokonaistyöaikaa. Pulliainen markkinoi tiedepuistoa yliopiston avauksena ympäröiville yrityksille. Hän esitti yliopiston ulkopuolisia toimijoita yliopiston hallintoon, joustavaa työtä ja erilaisia kokeiluja. Muutokset alkoivat kirjastosta ja tietotekniikasta. Määrärahojen jakaminen jätettiin yhä enemmän laitoksille itselleen, joten se merkitsi laitosjohtajien vallan kasvua.  Laitoksilla rahan luonne muuttui, kyse ei ollut enää pelkästään rahasta, vaan henkilöistä, joiden toiminta mitattiin rahassa. Kukin tutkija joko toi tai kulutti rahaa. Mukaan hallintaan tulivat vähitellen tulostavoitteet ja niiden mittaaminen. Yliopistolaisten arjessa muutos ei alkujaan näkynyt, sillä toimintamenobudjettia ja muita kokeiluja tehtiin Joensuussa 1980-luvun lopulla suotuissa olosuhteissa taloudellisen kasvun aikana. Kaikkien korkeakoulujen määrärahat kasvoivat ja henkilöstön määrä lisääntyi.  Lisärahaa ei kuitenkaan jaettu tasaisesti, vaan siitä hyötyivät erityisesti taloudellis-tekniset tieteet. Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteiden painoarvo väheni. Muutos tapahtui viiveellä, mutta se aiheutti henkisen murroksen. Karjalan tutkimuslaitoksella muutoksen voi todeta tapahtuneen erityisesti talousmaantieteen merkityksen kasvuna.

Lehmäloton jättöpäivä

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Valtimolaisen lehmäloton säännöt ovat yksinkertaiset. Peltolohko, -kapale, niitty, keto tai hätätilassa opotta aidataan ja jaetaan tasasivuisiin ja -kokoisiin ruutuihin, jotka numeroidaan. Lehmälottoajien on arvioitava, mihin ruutuun aitaukseen laskettava Mansikki paskantaa. Lehmäloton voi tuplata päästämällä aitaukseen myös toisen lehmän. Dallasin aikaan tuo kanttura oli melko varmasti nimeltään Pamela, se näet oli aikanaan Suomen suosituin lehmän nimi iki-ihanan Victoria Principalin, tuon Jaakko Tepon Pam-pam-pam-Pamelan mukaan.  Veikkaus on joka viikko – palautuspäivä keskiviikko. Kierrän vähän muailmaa. Nämä ja muut lotto-, veikkaus- ja (Huruslahden) arpajaismuistot olivat ajankohtaisia taas männä viiikolla. Syyskuun viimeinen päivä oli Akatemian hakemuksen jättöpäivä, siis oli, sillä sitähän siirrettiin maanantaille 5. lokakuuta, kun digitekniikka petti ja koneet tukkeutuivat. Salaliittoteoreetikot pohtivat heti, että kellähän tärkeällä hakijalla oli ongelmia täyttää hakulomaketta vai oliko Akatemiaan tällä kertaa tullut liian vähän tasokkaita huippuluokan hakemuksia.

Akatemian haku on Suomen yliopistokalentereissa punaisella. Se lopettaa kaiken muun työn tuhansilta yliopistolaisilta noin kuukaudeksi. Koneen haku saattaa katkaista Akatemiahankkeen suunnittelun pariksi päiväksi, mutta sitten taas pohtimaan, ketkä ovat mahdolliset arvioijat, miten määritellä oman hakemuksen tieteenalat, keitä mukaan, minne matkaa kukin, ketkä olivatkaan tämän teeman terävin kärki…. Tutkimusryhmät istuvat, pohtivat, ajattelevat ja ääni kohoaa, miten vakuuttaa, että juuri tämä oma tutkimushanke on se kaikkein tärkein, merkittävin ja innovatiivisin. Entäs se, että juuri meidän tutkimusryhmä hoitaa tämän tutkimuskapaleen kaikkein parhaiten. Kuluu päivä, toinen päivä, päivä ja ilta, toinen päivä ja ilta, päivä ja ilta ja iltayö, kokonainen vuorokausi, unet ja valveunet ja kaikissa sama hakemus. Ympäriltä kuuluvat tutut tarinat: ei ennen tämmöisiin aikaa kulutettu. Se oli pari tuntia ja se oli siinä. Arvioijat eivät edes lue. Ne katsovat, että kiinnostaako. Arvioijat ovat vanhoja jääriä, eikä heitä uutuudet innosta. Metodin pitää olla selkeä, eikä tieteidenvälisyyteen pidä mennä – paitsi että hakukuulutuksessa korostetaan interdisiplinäärisyyttä vai oliko se sittenkin crossdisiplinäärisyys, ja väliviivalla vai ilman…. Ja entäs kuviot, hienoja ja innovatiivisia niiden tulisi/olisi/pitäisi olla, mutta samalla pitää muistaa Sara-järjestelmän asettamat reunaehdot – voih, kuviot eivät oikein asetu ”softaan”. Arvioijaa ei vakuuta Suomi ja jos ruotsalaisia ovat, niin ei missään nimessä mikään itään liittyvä.

Asiaan olisi keskityttävä, vaan kyllähän ajatus siinä pakosta lensi tiiviissä ryhmässä nenät vastakkain istuessa, eikä läheskään aina, (tuskin koskaan) oikeaan suuntaan. Uskontotieteilijä Tuomas Martikaisen mukaan pyytämistä miettiessä tutkimusryhmän ajatus harhautui hänen isäänsä Jouko Martikaiseen, tähän valtimolaistaustaiseen Göttingenin yliopiston teologiin, joka tutki syyrialaisista teksteistä, että olivatko itämaan tietäjät todellisia. Valtimo kummitteli taas mielessä ja opiskeluajan valtimolaisryhmä. Toinen tutkija puolestaan muisteli siinä vieressä oman opiskeluaikansa kuusaalaisryhmää ja vielä merkittävämpää vieremäläisjoukkoa, joka ymmärrettävästi viihtyi yhdessä vuosikaudet. Puoli yhdeksän aikaan kaivettiin jo kännykät esille ja palattiin Martikais-aiheeseen ja kuunneltiin pätkä Jaakko Martikaista ”Meitä odotetaan mullan alla”. Äitejä ja isiä odotettiin samaan aikaan kyllä kotiin.

Budjetin tekoon oli apua luvassa ja siihen voitiin luottaa, mutta se yhteys. Kokoushuone oli täynnä laitteita, vaan arvata saattaa, että kukaan kolmesta tohtorista ei niitä osannut käyttää, ei edes se neljäs käytävältä apuun huudettu, eivätkä ne kaksi asentajaa, tai edes etäapu. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen oli luovutettava. Vaan Riitta Rouvinen oli tyyni ja osasi asiansa. Ja sitten taas hakemukseen. Mutta mitä tarkoittaa milestone? Se ei kuulemme viitannut Flintstoneen, joka ensimmäisenä tuli mieleen. (Ja pakkohan oli kuunnella Kivisten ja Sorasten tunnus.)  Onneksi oli Fritschin Matti, jolta saattoi kysyä milestonesta ja muissa erikoisista hakutermeissä apua ilman, että kuuli pitkän saarnan, kuinka koko hakemuksen kysymyksen asettelu oli vääristynyt, ilman päsmäröintiä, kuinka se pitäisi tehdä tai tietoa, että oma hakemus lähti jo viikko sitten.  Virstanpylväs taas takana ja sitten kutsut. Missä muodossa ne pitikään, ja se sanamuoto. Saija Miina apuun ja neuvoja tuli, niin tässä kuin kymmenissä muissa kysymyksissä. Kyllä on maailmassa hyviä ihmisiä ja oikeilla paikoilla. Tässä kohtaa yksilö taas innostuu, kyllä KTL on hyvä paikka tehdä työtä eli niitä hakemuksia, jopa tonttutohelot ilkeävät ja uskaltavat apua kysyä, ja apua ja neuvoja annetaan pyyteettömästi.

Valmistuihan se, ja 12 sivua,  kun Saijan kikat oli käytetty. Ja sitten sinne lomakkeelle, vaan eipä. Yhteydet poikki, ei mahdu, liikaa tekstiä, väärä kohta… Nyt sitten odottamaan, tärppääkö, osasimmeko arvioida, mihin lehmä läjänsä laskee. Saako hakemuksemme ”Karpaattien ruteenien diasporinen elo koronan nostattamien kansallisten rajojen maailmassa Andy Warholin taiteen kautta tulkittuna” rahoituksen. Sitä kai hakemuksemme käsitteli. Emme ole aivan varmoja nimestä, sillä se tehtiin lontooksi.

Vakaville asioille pitää osata nauraa, eikä Akatemian haku niin kovin vakavaa ole. Vakava paikka, mutta niissä kaikkein vakavimmissa paikoissa on pakko pystyä nauramaan, ettei kopistele ennenaikainen viikatemies – senkin olisi voinut riskianalyysiin laittaa, mutta vielähän on pari päivää aikaa…