Rakennemuutos, Pulliaisen opit ja KTL

Joensuun yliopisto oli valtakunnallisen huomion keskellä, kun Carelia-salissa järjestettiin 1987 pääministeri Harri Holkerin johtama rakennemuutosseminaari.  Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Jukka Oksan johdolla järjestivät samaan aikaan virallisen rakennusmuutosseminaarin kanssa vaihtoehtoseminaarin. Ns. vanhan päätalon luentosalissa P1 puhuttiin otsikolla ”Tiede – rakennemuutoksen renki vai isäntä” samat asiat kuin varsinaisessa Holkerin kokouksessa.  Laitoksen tutkijat asemoivat itsensä selkeästi tieteen ja tutkimuksen – eivät poliittisen vallan – edustajiksi. Tutkimuslaitoksen itseymmärryksen ja perinnön kannalta tämä oli itsestään selvää. Laitoksen tutkijat toimivat nimenomaan tutkijoina, joilla oli tutkittua tietoa ja ymmärrys siitä, mitä uusi, ”talous ensin” -politiikka toisi tullessaan Pohjois-Karjalan kaltaiselle maaseudulle. Tutkijoilla ei ollut tarvetta, ei edes syytä näyttäytyä osana poliittista valtaa ja sitä pönkittävää puhetta. Ne päivät, joissa tutkimuslaitoksen ja kunkin tutkijan oli pohdittava asemaansa osana ”virallista” yliopistoa, olivat vielä edessä.

Tutkimuslaitoksen järjestämää vaihtoehtoseminaaria enemmän valtakunnallista huomiota saivat avoimet mielenilmaisut, etenkin rakennemuutosseminaarilaisten linja-autoa kohti heitetyt tomaatit sekä yliopistolta kaupungille suuntautunut surumarssi. Marssijat kantoivat kylttejä, joissa vaadittiin joukkoliikenteelle tukea ja maaseudun muistamista. Entinen kansanedustaja Aune Mänttäri raahasi verenpunaiseksi värjättyä mallinukkea. Jäätyneiksi väitettyjen tomaattien heittelijöiden joukossa oli puolestaan tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen, joka osoitti mieltään muiden nuorten keskusta-, demari- ja muun vasemmistoaktiivien kanssa. Tutkimuslaitoksen sisällä tapahtumat johtivat puhutteluihin.  Vaihtoehtoseminaarin järjestämiseen ei yliopiston johto puuttunut, mutta laitoksen johtajan roolia ottanut humanistisen osaston vastuuhenkilö Veijo Saloheimo kutsui puhutteluun virkasuhteessa olleet nuoret tutkijat, koska he olivat osallistuneet mielenilmaisuihin virka-aikana.

Rakennemuutosseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa yhteiskunnassa. Se muutti myös yliopistojen asemaa. Yhteiskunnallisen suunnittelun aika alkoi olla ohi, eikä Karjalan tutkimuslaitos tai muutkaan yliopistolliset tutkimuslaitokset eri puolilla Suomea olleet enää yhtä selkeä osa poliittista järjestelmää ja valtakunnallista kokonaissuunnittelua.  Tutkitun (ja alueista nousevan) tiedon aika oli vähenemässä. Demokraattinen valmistelukulttuuri vaihtui ministeriön johtoryhmän omassa piirissä tehtyyn suunnitteluun.  Korkeakoulujen kehittäminen puolestaan pelkistyi puite- ja resurssijärjestelmään, jossa valtiovalta (opetusministeriö) ja korkeakoulut kävivät tulosneuvotteluja asetetuista tavoitteista. Yliopistoja sidottiin osaksi elinkeinoelämää tukevaa järjestelmää. Tuolloin puhutusta hallitusta rakennemuutoksesta kertoo se yliopistojen tehtävän kohdalla paljon se, että valtion tiedeneuvoston nimi muuttui tiede- ja teknologianeuvostoksi. Korkeakoulupuheeseen iskostuivat vähitellen ja pyytämättä sanat tulosvastuullisuus ja kansainvälisyys.

Rakennemuutosseminaari toi julki valtionhallinnossa, lähinnä valtiovarainministeriössä, tehdyt linjanvedot.  Yliopistolaitosta oli jo ryhdytty ohjaamaan uudelle tielle. Joensuussa muutos oli alkanut muuta maata nopeammin.  Yliopiston vasta valittu rehtori Kyösti Pulliainen oli jo 1985 – siis kaksi vuotta ennen rakennemuutosseminaaria – osallistunut kansainvälisen talousjärjestön OECD:n järjestämään koulutustilaisuuteen Skotlannissa. Eri maista tulleille tuoreille rehtoreille oli tuolloin viikon ajan jaettu uutta oppia yliopiston roolista ja toimintatavoista. OECD:n vaatimuksiin kuului yliopistojen kansainvälistyminen. Painopisteet olivat tutkimuksen kansainvälistämisessä ja tutkimuksen sitomisessa taloudellisen kasvun edistämiseen. Käytännön tutkimuksen oli tuettava ennen muuta yritystoimintaa.

Taloustieteilijänä Kyösti Pulliainen näki maailman vahvasti talouden kautta ja painotti yliopiston, (teknologia-) teollisuuden ja hallinnon kolmiyhteyttä. Skotlannin matkallaan hän lienee omaksunut myöhemmin laajalti levinneen uusliberalistisen pelottelu- eli uhkapuheen mallin: jos nyt meneekin hyvin, niin vaikeudet odottavat nurkan takana. Tohtoripromootion yhteydessä hän kysyi, onko meillä lainkaan yliopistoa vuosituhannen alussa. Hän viittasi tulevaisuudessa koittaviin niukkuuden aikoihin ja vaati laatua. Oli hankittava ulkopuolista rahaa, keskityttävä vahvuuksiin ja kasvatettava yliopiston autonomiaa. Pulliainen ajoi vahvasti panos/tuotos -ajattelua. Poissulkemisista ei vielä tässä vaiheessa puhuttu.

OECD:n opit hyvin sisäistänyt Pulliainen toteutti talouselämän tahdon Joensuun yliopistossa käytäntöön, ja tähän Joensuu oli juuri sopiva. Joensuu oli nuori, riittävän monipolinen ja sopivankokoinen alueellinen yliopisto, josta puuttuivat vanhoihin yliopistoihin muodostuneet syvät akateemiset perinteet ja vastarinta. Pulliaisen tapaan ajattelevia henkilöitä löytyi opetusministeriöstä ja omasta yliopistosta.

Pulliaisen johdolla Joensuun yliopisto hakeutui uudistusten eturintamaan kokeilemaan muun muassa uudenlaista budjettikäytäntöä ja kokonaistyöaikaa. Pulliainen markkinoi tiedepuistoa yliopiston avauksena ympäröiville yrityksille. Hän esitti yliopiston ulkopuolisia toimijoita yliopiston hallintoon, joustavaa työtä ja erilaisia kokeiluja. Muutokset alkoivat kirjastosta ja tietotekniikasta. Määrärahojen jakaminen jätettiin yhä enemmän laitoksille itselleen, joten se merkitsi laitosjohtajien vallan kasvua.  Laitoksilla rahan luonne muuttui, kyse ei ollut enää pelkästään rahasta, vaan henkilöistä, joiden toiminta mitattiin rahassa. Kukin tutkija joko toi tai kulutti rahaa. Mukaan hallintaan tulivat vähitellen tulostavoitteet ja niiden mittaaminen. Yliopistolaisten arjessa muutos ei alkujaan näkynyt, sillä toimintamenobudjettia ja muita kokeiluja tehtiin Joensuussa 1980-luvun lopulla suotuissa olosuhteissa taloudellisen kasvun aikana. Kaikkien korkeakoulujen määrärahat kasvoivat ja henkilöstön määrä lisääntyi.  Lisärahaa ei kuitenkaan jaettu tasaisesti, vaan siitä hyötyivät erityisesti taloudellis-tekniset tieteet. Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteiden painoarvo väheni. Muutos tapahtui viiveellä, mutta se aiheutti henkisen murroksen. Karjalan tutkimuslaitoksella muutoksen voi todeta tapahtuneen erityisesti talousmaantieteen merkityksen kasvuna.