Visiting Researcher Aytaç Yürükçü

Aytaç Yürükçün kasvokuva

Turkista kotoisin oleva historiantutkija Aytaç Yürükçü on ollut vierailevana tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella syyskuusta lähtien. Aytacin tutkimusprojekti käsittelee vuosina 1877 – 1878 käytyä Turkin ja Venäjän välistä sotaa (Balkanin sota), johon osallistui myös suomalaisia sotilaita osana Venäjän armeijaa. Aytaçia kiinnostavat etenkin sotakirjeenvaihtajien raportit ja sotilaiden päiväkirjat sekä niiden sodasta välittämä kuva. Sensuuri ja propaganda vaikuttivat siihen, mitä sodasta eri maissa kirjoitettiin. Suomessa Aytaç opiskelee suomen kieltä, taustaltaan historianopettajana hän haaveilee Balkanin sotaa käsittelevän näyttelyn järjestämisestä Suomessa.

Could you introduce yourself to us briefly?

My name is Aytaç Yürükçü. I am a Visiting Researcher in the Karelian Institute and I will be in Joensuu for 9 months from September, 2019, to mid-June, 2020, under the supervision of Professor Jeremy Smith. I am a specialist at the Turkish Historical Society. My research is about the “First Encounter of Two Nations in Balkans in the History of Relations between Finland and Turkey; Finnish Soldiers and War Reports During the Russo-Turkish War of 1877-78” and I want to compare war reports and diaries of soldiers and war correspondents and newspapers in that period.

Your study deals with the work of the war correspondents in the 1870s Balkan war from the perspective of propaganda and censorship. How did you come to this topic and how did you interested in war history – or is this more a history of media communications?

First of all, I’d like to thank to my supervisor Professor Jeremy Smith and Karelian Institute for their warm welcome. My study is related to both journalism and history, although I am a historian rather than a journalist. I chose this topic mainly because I wanted to understand the Russo-Turkish war 1877-1878 with all aspects and my family history. My great-grandfather was born near the city of Plevna, Bulgaria, and his family moved to the Ottoman Empire to live near the Bulgarian border and Edirne after the Russo-Turkish war. When I was a child, I often thought about the history of my ancestors, wondering about where they travelled and what they experienced.

When I was writing my master thesis, I mentioned this to one of my secondary school teachers, who had also migrated from Bulgaria. He recommended to me a book written by a Russian war correspondent Vasili Ivanovich Nemirovich-Danchenko. During my master studies, I focused on the diaries of this Russian war correspondent, and compared his writings to those of British correspondents of the time. As I proceeded in my research, I accessed a lot more newspapers and journals as well as the diaries of other war correspondents, and decided to continue with that topic.

Map presenting changing borders of Bulgaria in the Russo-Turkish War of 1877-78
The Russo-Turkish War and Bulgaria. Source: The Bad War, The Truth Never Taught About World War II by M. S. KING, 2015 3rd Edition 2018, p.19.

Could you tell something about your research material and the objectives of your study?

My objective is to make a detailed analysis of the Balkan war and learn about what really happened there. I would like to focus on the conflict and understand the complexity of the war, objectively study the differing opinions of the war correspondents from Russia and other European countries such as Great Britain, Germany, France and Finland. Due to propaganda and censorship, the war received little media coverage. Writings of the war correspondents of the time were largely influenced by their background and knowledge about history and international relations.

Map presenting with arrows, how Finnish soldiers moved in the Russo-Turkish War
Finns in the Balkan Peninsula. Source: Венелин Цачевски, Финландското “Участие В Руско-Турската Война През 1877-1878 г.” Понеделник, Vol, 1-2, 2012, Sofya, p.51. (Venelin Charevski, Finnish Participation in the Russo-Turkish War in 1877-78).

Unlike newspapers of the time, which lack impartiality, diaries of soldiers give us a more liberal and comprehensive account of the war. For example, Russia used such war reports to influence the opinions of the major states of Europe and make allies. Russian war correspondents were subject to a hard censorship. They had to submit their notes to Russian authorities before publishing them. Currently I am focusing on Russian and Finnish materials, but one should take into account the fact that Finnish newspapers relied on French and German sources, so they had a rather impartial point of view.

Why do you think that the Finnish viewpoint is interesting in your study?

The reason why I am here is that many Finnish soldiers were sent to the Balkan war with the Russian army. It was a time when Finnish people tried to find their national identity, and in my personal view, they did not care very much about the war itself since they were not in agreement with Russia. I think the diaries and documents kept by Finnish soldiers are more impartial than those which were kept by their Russian counterparts.

Finland is also the most appropriate country to focus on for Russian and Eastern European Studies. I have been here for about two months now, and I have managed to find the relevant sources and learn some Finnish. For instance, newspapers are available online and I have visited the Slavic Library to find other sources, microfilms, books and first-hand accounts of Finnish soldiers. I am planning to cooperate with Russian researchers studying the same topic, browse Russian archives and read original research materials.

Old photo, behind a tent and in front of it camels and groups of people.
The Finnish Red Cross military hospital in Yerevan during the Russo-Turkish war.
Source: https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19540707_81 20.11.2019

You have a background and education of history teacher. How do you see your study from that perspective?

I would like to organize a survey, an interview, for history teachers, because Finnish people, in my opinion, are not sufficiently informed about the Balkan war. I would like to assess their level of knowledge. In Turkey I organized a lot of symposiums and exhibitions, and perhaps, If I have time, I could organize an exhibition about the paintings and diaries of soldiers to give the audience an idea of how Finnish soldiers viewed the war. I met a history teacher in Espoo, and we planned to compare Turkish and Finnish history books to see whether it would be possible to add new materials about the war to Finnish history textbooks. I would also be interested in making publications about Finnish history in Turkey. I consider it important to make contributions to the general knowledge about the past and help people understand their own history.

What kind of plans do you have for your research period in Joensuu?

I like Finland and its friendly and helpful people, and this is the reason why I am planning to apply for a scholarship for the next year to improve my Finnish language to read diaries easily. It will also allow me to improve my command of Finnish further. It is good to have a lot of documents to work on as the outline of my research takes shape. Here I can find a lot of courses on Russian history and border studies to improve my knowledge about Russian and East European Studies, which are not available in Turkey.

Old medals with emblems of orthodox cross and crescent moon.
Finnish Soldiers’ emblems and rosettes from Balkan War.
Source: http://sarensukuseura.fi/keskushenkilot.htm and http://www.eskoff.net/turkinst.htm 20.11.2019.

More information: aytac.yurukcu(at)uef.fi

Interviewer: Alina Kuusisto, alina.kuusisto(at)uef.fi

 

Researching Territorial Identifications Using Mental Maps

How do young people understand and represent Finland’s borderline and the Finnish-Russian borderland?

Chloe Wells, Early Stage Researcher, Department of Geographical and Historical Studies
Virpi Kaisto, PhD Researcher, Department of Geographical and Historical Studies, Karelian Institute

Väitöskirjantekijät Chloe Wells ja Virpi Kaisto kirjoittivat yhdessä artikkelin mielikuvakarttametodista Journal of Borderlands Studies -lehteen. Idea yhteisestä artikkelista syntyi, kun he huomasivat molemmat tutkineensa nuoria ja käyttäneensä mielikuvakarttametodia tutkimusmenetelmänään. Chloe tutki menetelmällä suomalaisten lukiolaisten suhdetta Suomen toisen maailmansodan jälkeisiin rajamuutoksiin, ja Virpi Suomen ja Venäjän raja-alueella asuvien suomalaisten ja venäläisten nuorten mielikuvia rajasta ja raja-alueesta. Yhteisen artikkelin tavoitteena oli pohtia menetelmän soveltuvuutta nuorten alueellisten identifioitumisprosessien tutkimiseen, ja nimenomaan siihen, millainen merkitys rajoilla ja rajanvedoilla (bordering) on näissä prosesseissa. Artikkelissa todetaan, että mielikuvakarttamenetelmä sopii hyvin nuorten alueellisten identifioitumisprosessien tutkimiseen eri aluetasoilla. Valittu metodologia kuitenkin määrittää sen, mitä rajoihin ja rajanvetoihin liittyviä ulottuvuuksia voidaan saada selville ja miten syvällisesti alueellista samaistumista voidaan tutkia mielikuvakartoilla.

Drawing: First, map of Finland pictured as a laughing body with both arms. Second, map of Finland pictured as a sad and slimmer body, only with one arm. Viborg included in Finland in the first map, in the second map, marked outside the eastern border.
A pair of anthropomorphic maps of the outline of Finland ‘before and after World War II’ drawn by a high school student in Joensuu.

 

Drawing: Finnish-Russian border. In Russia, bear in “valenki”, Olympic rings of Sochi, Russian flag, Matroshka doll, spoon, written names of cities. In Finland, bicycle, Finnish flag, moose, forest, written names of towns, written e.g., “very beautiful country, very clean”
A map of the Finnish-Russian borderland drawn by an 8th grade student in Vyborg, Russia. The map is an example of how participants in Kaisto’s study perceived and constructed the borderland as a place of both similarity and difference.

When discussing our PhD projects roughly two years ago, we realized that we were both doing research with young people and had both been using the same method of data collection – that of mental mapping. Chloe’s PhD focuses on the Finnish postmemory of the city of Vyborg (Russia), and she had collected mental maps from Finnish high school students (aged 16–19) to discover how they relate to Finland’s borders and territorial shape, and how they understand and represent the changes to Finland’s borders which occurred as a result of World War II (WWII). Virpi studies the Finnish-Russian borderland in her PhD, and she had used the mental mapping method to study Finnish and Russian young people’s (aged 9–15) perceptions of the Finnish-Russian border and borderland, in collaboration with Olga Brednikova of the Centre for Independent Social Research, St. Petersburg. Our mental mapping approaches differed from one another, and we decided that it would be beneficial to compare our methodologies and to engage in writing a joint paper.

Our fruitful collaboration began with a joint presentation given at the BoMoCult/CultChange Conference held at UEF in October 2018. After this we worked on an article for publication in the Journal of Borderlands Studies. Our article, ‘Mental mapping as a method for studying borders and bordering in young people’s territorial identifications’ was published online by the journal in February this year.

The main questions which motivated us, as Human Geographers, were: How are borders and territorial identifications intertwined in young people’s spatial imaginations? How do young people engage in the social, cultural and mental construction of borders and the negotiation of territorial identities? How to use the mental mapping method to investigate these questions?

In the article, we state that identity processes related to borders have been well studied among adults, whilst the study of borders in young people’s territorial identification processes is only beginning to develop. Our aim was to contribute to filling this knowledge gap, because we believe that studying young people’s engagement with borders and their social, cultural and mental construction of borders (‘bordering’) has the potential to enrich the understanding of borders in general.

In our studies, mental mapping proved a suitable method to examine borders in young people’s territorial identification processes. Mental maps reflect both individual and collective world-views, and mental mapping can be used as a standalone method or combined with other methods which provide more explanatory power. In Chloe’s study, participants drew on a blank piece of paper two outline maps of Finland, one ‘before WWII’ and one ‘after’ (see fig. 2). The maps were an ‘ice breaker’ exercise for focus group discussions and, thus, could be supplemented with focus group transcripts and feedback forms collected after the focus groups. Virpi got participants to add drawings and text to a base map showing the south-east section of the Finnish-Russian border and borderland (see fig. 1). The maps served as the only research data.

Chloe’s study provided insight into the role and significance of a nation’s borders and shape in young people’s territorial identifications. It showed how young people perceive ‘Finland’ as an outlined territorial entity and relate to the changes to its borders and ‘geo-body’. The study also illustrated how the mental mapping method worked in combination with other methods. Virpi’s study foregrounded borderlands as central sites for exploring processes of bordering and the construction of national and other collective identities. Her study illustrates the possibilities and limitations that mental mapping as a standalone method has for examining territorial identifications in borderlands.

Our collaboration and the comparison of our two studies highlighted how the mental mapping method can be fruitfully used to study territorial identifications at different scales, and as part of different methodologies. We also showed in our article however, how the research methodology, including the mapping scale and the complementary data collection methods, determine what aspects of borders and bordering in young people’s territorial identifications can be discovered, and how profoundly identification processes can be studied with mental maps. Combining quantitative and qualitative analysis techniques in both studies led to an understanding that the young people had both socially shared and individual ways of relating to and mapping national borders and borderlands.

Kaisto, V. and Wells, C. (2020) ‘Mental Mapping as a Method for Studying Borders and Bordering in Young People’s Territorial Identifications’, Journal of Borderlands Studies. doi: https://doi.org/10.1080/08865655.2020.1719864

Other references:

Kaisto, V. and Brednikova, O. (2019) ‘Lakes, presidents and shopping on mental maps: children’s            perceptions of the Finnish – Russian border and the borderland’, Fennia, 197 (1), pp. 58–76.  doi: https://doi.org/10.11143/fennia.73208

Kaisto, V. and Wells C., (2018) ‘The mental mapping method and the spatial socialization of young          people’ , paper given at the 5th Annual BoMoCult /CultChange Conference, University of   Eastern Finland, Joensuu, Finland, 4-5 October 2018.

Maija Halosen väitös

Maija Halosen kasvokuva

Maija väitteli lokakuussa 2019. Tässä Maijan haastattelu.

The doctoral dissertation of M.Sc. Maija Halonen, entitled “Booming, busting – turning, surviving?: socio-economic evolution and resilience of a forested resource periphery in Finland” was examined at the Faculty of Social Sciences and Business Studies on 18 October 2019. The Opponent in the public examination was Associate Professor Linda Lundmark, University of Umeå, and the Custos was Professor Markku Tykkyläinen, University of Eastern Finland.

“In short, my doctoral thesis is about phases of transformation and adaptation in a resource-based community, more precisely in the town of Lieksa, North Karelia. I scrutinise, how this resource community has adapted to significant shocks over a time period of about 100 years. One aim, of course, was to make predictions for future development: what can we learn from Lieksa’s past”

Väitöskirjasi tarkastettiin 18.10.2019. Mikä on sen aihe pähkinänkuoressa?

”Ihan lyhykäisyydessään se kertoo luonnonvaraperusteisen resurssiyhdyskunnan muutos- ja sopeutumisvaiheista, eli miten Lieksa on sopeutunut jopa turbulenttisiin impulsseihin 1900-luvun taitteesta tähän päivään. Se pyrkii myös tekemään ennustuksia siitä, että mitä voisi kenties oppia tulevaan”.

Väitöskirjasi käsittelee Lieksan toimialojen kehitystä noin sadan vuoden aikavälillä. Mikä tekee Lieksasta mielenkiintoisen tutkimuskohteen?

”Lieksa on aika lailla tyyppiesimerkki luonnonvaraperustaisesta yhdyskunnasta, jossa on jossain vaiheessa ollut todella voimakas kasvuvaihe ja sitä seurannut laskuvaihe. Siellä on myös ollut eri tyyppisiä, jälkikäteen tulleita pienempiä kasvuvaiheita ja laskuvaiheita. Jos nyt puhutaan tällaisista käppyröistä ja käyristä niin Lieksa tavallaan jo niitä käppyröitäkin seuraamalla tekee aika mielenkiintoisia kerrostumia ja käännekohtia, joiden selittäminenkin on hyvin mielenkiintoista”.

Tutkimuksesi kohteena on Lieksa. Miten olet määritellyt tutkimuksessasi paikan käsitteen?

”Se on paikkana ihan muodollisesti aluepaikka, koska se on Suomessa oleva kunta. Se paikka on kuitenkin myös hyvin liikkuva käsite siinä mielessä, että se muuttuu, miten Lieksa on suhteessa muuhun maailmaan. Esimerkiksi se, että minkälaiseksi se paikan rooli muodostuu eri aikoina tässä suuremmassa kontekstissa, kuten Suomen kontekstissa. Miten se linkittyy esimerkiksi muihin resurssiperiferioihin ja markkinoihin? Se paikka on liikkuvainen siinä mielessä. Viime kädessä ne paikalliset ihmiset ovat niitä, jotka konstruoivat, eli rakentavat mielikuvaa siitä paikasta erilaisilla termeillä ja kuvailuilla siitä. Väitöskirjassani paikka määrittyy myös fyysisenä että sijainnillisena terminä. Se on hyvin monimerkityksellinen, joka muuttuu ajassa”.

Korostat väitöskirjassasi yhtenä havaintona, että paikkakuntien kehityskulkuihin eivät vaikuta pelkät paikkakunnan sisäiset tekijät. Kuinka nämä havainnot asemoituvat aikaisempiin aiheeseen liittyviin tutkimuksiin?

”Mielestäni tämä aika lailla jatkaa sitä restrukturaatiotutkimuksen perinnettä, ja se on nimellisestikin mukana. Täällä on ollut vahvasti lokaliteettitutkimusta, mutta se ei ole ollut termillisesti väitöskirjassa. Se kuitenkin menee mielestäni hyvin lähelle sitä, mitä aiemminkin on tehty. Katsotaan paikasta päin, ja tässäkin Lieksan tapauksessa katson, että mitä Lieksassa on tapahtunut ja sitten pyrin huomioimaan sitä, että mitä on ulkoisesti tapahtunut. Siinä mielessä se kiinnittyy siihen perinteeseen, että ei vain kaadeta jotain käsitettä ja oteta sellaisenaan käyttöön, vaan katsotaan paikasta päin ja miten se sopii siihen paikkaan”.

Jatkatko Lieksan parissa työskentelyä ja millä tavalla?

”Itse asiassa kyllä jatkan, olen saanut puolen vuoden kirjoitusapurahan. Tulevaisuuden suunnassa on erityisesti asukasnäkökulma, eli miten paikalliset asukkaat näkevät luonnonvarat, erityisesti siellä alueella missä on hyvin monikäyttöistä metsää, eli on suojelualuetta, talousmetsää, yksityistä maanomistusta, matkailua ja asumisen ympäristöä. Eli miten nämä paikalliset ihmiset arvottavat, ja myös keskustelevat niistä arkielämän pienistä konflikteista. Myös että, miten niitä ratkaistaan, kun on erilaiset arvot siellä arjessa läsnä”.

Haastattelija: Janne Sinerma janne.sinerma(at)uef.fi

Lisätietoja: maija.halonen(at)uef.fi

 

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi