Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Pielisjoenlinna
Pielisjoen linna (public domain)

Karjalan tutkimuslaitoksen alkio sijaitsi syksyllä 1970 Joensuun korkeakoulun päärakennukseksi muutetussa Itä-Suomen seminaarin rakennuksessa, jossa tutkimuslaitoksen muodosti entinen terveyssisaren vastaanottohuone. Varsinaiseksi sijaintipaikaksi olivat ehdolla Joensuun lyseon rakennus, josta tutkimuslaitos olisi saanut 3 000 neliötä ja Pielisjoen linna, josta korkeakoululla oli tarjota runsaasti käyttötilaa. Sinne sijoitettiin korkeakoulun (SITRAn) tietokoneen pääteasema, sieltä sai toimitilat ylioppilaskunta ja myös tutkimuslaitos, jolle osoitettiin kolmannen kerroksen etelä- ja länsisivun kolme kadunpuoleista huonetta: nurkkahuone, välihuone ja toimisto. Kellarikerroksen kaksi kulmahuonetta, entinen halkovarasto ja työhuoneet luovutettiin Pohjois-Karjalan luonnonystävien käyttöön. Pielisjoen linnassa työskentelivät tähän aikaan muun muassa korkeakoulun rakentamista suunnittelevat arkkitehdit, kuten suunnittelusihteerin nimikkeellä työskennellyt Arja Hakala. Tutkimuslaitos muutti Pielisjoen linnaan sen sisätilaremontin valmistuttua syksyllä 1971.  Remontissa huoneiden lattiat peitettiin sinisillä linolaatoilla, ikkunan puitteet maalattiin punaisiksi ja ovet sinisiksi. Muut sisäpinnat maalattiin. Pielisjoen linnan ulkomaalaus tehtiin 1974. Laitos laajeni yläkerran länsisivulle, jonne saatiin työhuoneiden ohella kirjasto.

Laitoksen ensimmäisen työntekijän Veijo Saloheimon tehtäviin kuului laitoksen toiminnan suunnittelun ohella Pohjois-Karjalan 1600-luvun historiaa koskevien lähteiden kerääminen ja asutusmuotojen tutkiminen. Laitoksen sihteerin virkaan valittiin Tuula Nylander, josta tuli siis laitokselle järjestyksessä toinen työntekijä. Laitoksen seuraava tutkijavirka oli nimikkeellä tutkija, viran alana kansankulttuuri, erityisesti perinnetieteellinen tutkimus. Tähän virkaan valittiin Pekka Laaksonen, jonka kiinnostuksen kohteina olivat kansanrunojen ohella muun muassa romanimusiikki ja jätkäkulttuuri. Laaksonen oli tieteen popularisoija ja mukana useissa tv-tuotannoissa, jotka omalta osaltaan tekivät laitosta tunnetuksi.  Pekka Laaksonen toimi myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtajana, ja sekä hänestä itsestään että hänen kontakteistaan oli hyötyä tutkimuslaitoksen toiminnalle. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön rahoituksen turvin laitokselle palkattiin kolmanneksi tutkijaksi kielentutkija Tauno Hirvonen, joka tutki Ilomantsin Mutalahden karjalaismurteen savolaistumista.

Yhteiskuntatieteellinen ja luonnontieteellinen tutkimus saivat alkunsa 1972. Yhteiskuntatieteen virkoihin valittiin Jukka Oksa ja Ilkka Alanen. Luonnontieteen puolen pioneerit olivat Jouko Meriläinen ja Pertti Huttunen. Ensimmäinen luonnontieteellinen hanke oli Pohjois-Karjalan suurten selkävesien taloudellinen hyväksikäyttö, jonka nuoremman tutkijan nimikkeellä aloittanut, mutta 1973 vanhemmaksi tutkijaksi nimitetty Meriläinen aloitti yhdessä kalabiologi Kyösti Mäkisen kanssa. Luonnontieteilijöistä osa sijoitettiin entiseen Oma-Avun varastorakennukseen, jossa toimivat myös korkeakoulun kemian ja biotieteiden laboratoriot.

Pielisjoen linna oli 1977 jo melkein kokonaan tutkijoiden käytössä. Veijo Saloheimon suuren kulmahuoneen vierellä kaupunkiin päin kolmannessa kerroksessa olevan huoneen jakoivat Kyösti Pulliainen ja Heikki Eskelinen. Sitten tuli Markku Tykkyläisen, Pauli Karjalaisen ja Pekka Pietiäisen ryhmähuone. Toisessa kaupunginpuoleisessa kulmahuoneessa olivat Anne-Leena Siikala ja Jukka Siikala, heidän vierellään Katriina Petrisalo ja sitten Martti Suorsa. Asemanpuoleisessa isossa kulmahuoneessa olivat Pirkkoliisa Ahponen, Matti Taponen ja tutkimusapulaiset. Keittiö eli taukotupa oli aseman suuntaan rakennuksen keskellä. Ilosaareen päin olevan kulmahuoneen jakoivat Barbara ja J.-P. Roos. Ilosaareen päin keskellä oli Tuula Nylanderin ja Maini Oinosen toimistohuone. Sen ja Veijo Saloheimon huoneen välissä työskenteli vielä Jorma Tahvanainen. Toisessa kerroksessa kaupungin ja Ilosaaren suunnan kulmahuone kului Pertti Rannikolle ja Ilkka Alaselle. Sen vieressä tekivät töitään Jukka Oksa, Pentti Sinisalo ja M.-L. Hirvonen. Toinen kulma oli kokonaisuudessaan kanavanvartijan asuntona, johon kuului keittiö, makuuhuone ja olohuone. Sirkkalaan päin oleva pikkuhuone oli Pertti Huttusen ja sen viereinen suurempi kulmahuone Jouko Meriläisen. Sitten tulivat aseman suuntaan kirjasto, Markku Viljasen huone, Raimo Latjan huone ja Raimo Riikosen ja tutkimusapulaisten kulmahuone. Ilosaareen päin keskellä oli laboratorio ja sen vieressä Martti Siisiäisen ja tutkimusapulaisen huone. Alakerrassa kaupunginpuolen päätyovesta tullessa oikealla oli varasto/työpaja, sitten ylioppilaskunta ja Leena Alasen ja Marja Järvelä-Hartikaisen työhuone. Kulmahuone oli tyhjä. Tätä vastapäätä käytävän toisella puolen oli siviilipalvelusmiesten majoitustila, sitten pesuhuone ja sauna, jonka jälkeen tuli vielä tarkemmin määrittelemätöntä kalustettua neuvottelutilaa.

Tutkimuslaitoksen henkilöstö kasvoi nopeasti ulkopuolisen rahoituksen kasvun myötä. Laitoksen suojissa työskenteli jo 1970-luvulla ajoittain yli neljäkymmentä henkilöä. Monet hankkeet olivat lyhytaikaisia, ja koska osa hankkeista toteutettiin kokonaan laitoksen ulkopuolella, on henkilöstön kokonaismäärää hankala tarkoin määritellä. Projektitutkijoiden määrä vaihteli normaalivuosina viidentoista ja kahdenkymmenen tutkijan välillä 1970-luvun vaihtuessa 1980-lukuun.

 

Projektirahoilla laitoksella työskentelevät 1980

                                                      nimike/hanke   ja   rahoittaja

 

Pirkkoliisa Ahponen – tutk.apul./Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Marja Järvelä-Hartikainen – tutkija/Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Markku Tykkyläinen – tutk.ass./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Pauli Karjalainen – tutk.apul./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Martti Suorsa – tutkija/Pienen alueen aluetalouden kasvumalli
– Yrjö Jahnsonin säätiö

Maarit Hult – päivähoidon henkilöstön opetus-
suunnitelma toimikunnan sihteeri              – Opetusministeriö

Asko Suikkanen – Pohjois-Karjala toimikunnan sihteeri
– Valtioneuvoston kanslia

Liisa Ryyppö – tutkija/Kontiolahden historia – Kontiolahden kunta

Kari Niskala – tutk.apul./Savon historia – Savon Säätiö

Leena Tuomi – tutk.apul. /asiakirjajulkaisutyö – V. Saloheimo/stipendi

Jouni Ahponen – tutk.apul./Suur-Liperin historia
– Suur-Liperin historiatoimikunta

Katriina Petrisalo – tutkija/kulttuurien vertaileva tutkimus – eri säätiöt

Pertti Koistinen – tutkija/työvoimapol. tutkimus – Työvoimaministeriö

 

Kirjastotyöntekijät

Mirja Juntunen   –   kanslisti/laitoskirjasto   –   virastotyöntekijä

Kalle Reinikainen   –   amanuenssi/P-K luonnonvarat   –   virastotyöntekijä

 

Karjalan tutkimuslaitoksen vaikutus suomalaiseen (yhteiskuntatieteelliseen) tutkimukseen

Yhteiskuntatieteilijä, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistossa akateemisen sivistyksensä opit saanut katsoo tätä listaa vaikuttuneena. Lista henkii suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen sielua ja on täynnä tutkimuksen suurnimiä. Suomalaisen työelämä tutkimuksen ruumiillistuma Pertti Koistinen on pitkään ollut osa tutkimuslaitoksen syvää ydintä, myös toimiessaan professorina Tampereen yliopistossa. Hänen vaikutuksensa työelämätutkimuksen ja sosiaalipolitiikan käsitteelliseen ja metodologiseen kehittämiseen on ollut merkittävä. Vaikuttava on myös Lapin yliopiston professoriksi siirtyneen Asko Suikkasen panos niin työelämätutkimuksen edelläkävijänä kuin hyvinvointivaltion puolestapuhujana. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Marja Järvelää voitaneen pitää elämäntapatutkimuksen ja laaja-alaisen yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen edelläkävijänä. Humanistisen maantieteen uranuurtaja Pauli Tapani Karjalainen päätyi professoriksi Oulun yliopistoon. Hänen nimeensä vannoo useampi suomalainen maantieteilijäsukupolvi.

Karjalan tutkimuslaitokselle ja Joensuuhun kotiuduttiin myös niin, että joidenkin professoreiksi edenneiden tie suuntasi linnasta ainoastaan Yliopistokadun varteen. Markku Tykkyläisestä tuli laaja-alainen maaseutututkimuksen professori. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Pirkkoliisa Ahposta voidaan kiistatta pitää puolestaan yhteiskuntapolitiikan moniottelijana. Ahposen erikoistumisala on kulttuuripolitiikka, mutta hänen laaja-alainen yhteiskuntarakenteiden ja yksilöiden arjen rakenteiden ymmärryksensä tekee hänestä poikkeuksellisen avarakatseisen yhteiskuntatieteilijän, jonka kannustava ja inhimillinen ohjaus ja aito läsnäolo on vaikuttanut monien hänen opiskelijoidensa uravalintoihin. Muista listan nimistä matkailuntutkijat tunnistavat välittömästi Katriina Pertisalon ja sadat kontiolahtelaiset entisen historianopettajansa Liisa Ryypön, suomalaisen kotiseutuliikkeen voimahahmon, nykyisen KKES hallintoneuvoston puheenjohtajan.

 

Summa summarum

Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitosta on pidetty hyvänä paikkana tehdä tutkimusta ja työtä. Aina on myös työskennelty projekteissa ja projektiluonteisissa töissä. Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitokselta on siirrytty muualle professuureihin tai muihin merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Pielisjoen linnan ja myöhemmin Auroran B-rapun seinien sisäpuolella on toiminut pesäpaikka, josta on ollut hyvä ponnistaa. Laitoksen olemus on vuodesta 1980 muuttunut. Tutkimuslaitos ei tänään toimi enää pelkästään tutkijoiden kasvualustana, vaan laitoksen itsensä kasvaessa siitä on muodostunut akateemiset mitat täyttävä tutkimuslaitos. Professuuria ei enää tarvitse lähteä laitoksen ulkopuolelta hakemaan, vaan professoriksi on mahdollista edetä Auroran B-rapun seinien sisällä.

Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Laitos tuki näin aluettaan tarjoamalla asiantuntemustaan ja koulutettuja kirjoittajia erilaisiin historiahankkeisiin. Laitoksen toiminnassa paikallishistorian kirjoittaminen (maakunta-, pitäjä- ja kuntahistoriat) on ollut pitkäaikaisinta ja ulospäin, etenkin omalle alueelleen näkyvää toimintaa. Erilaiset kunta- ja aluehistoriat ovat kuuluneet tutkimuslaitoksen ohjelmaan koko Karjalan tutkimuslaitoksen olemassaoloajan. Savon ja Pohjois-Karjalan maakuntahistorioiden ohella Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusohjelmaan ovat sisältyneet lukuisat Pohjois-Karjalan ja Savon kuntien, seurakuntien, liikelaitosten ja erilaisten järjestöjen historiat aivan kuten laitosta perustettaessa suunniteltiin.

Karjalan tutkimuslaitoksen perinteet Pohjois-Karjalan maakuntahistorian eri osien (II ja III Veijo Saloheimo, IV Kimmo Katajala (toim.) ja V Ismo Björn (toim.) ja alueen kuntien paikallishistorioiden kirjoittamiseksi voidaan jäljittää Kauko Pirisen puheenvuoroon Pohjois-Karjalan maakuntaseminaarissa maaliskuussa 1966. Pirinen painotti tutkimusten popularisointia. Maakunnan menneisyys oli saatava kansan käsiin, joka oli saatava tuntemaan itsensä pohjoiskarjalaiseksi. Samaa ajatusta painotti hänen oppilaansa Veijo Saloheimo. Pohjois-Karjalaan oli kirjoitettava oma maakuntahistoria ja pitäjähistoriat. Pirinen kiinnitti historiankirjoituksen Joensuun korkeakoulun opettajankoulutukseen. Pirisen mukaan yliopistollinen opetus, myös opettajien valmistukseen tähtäävä, vaati rinnalleen tutkimusta. Samassa puheenvuorossa Pirinen ajoi myös maakunta-arkistoa Joensuuhun. Se tukisi historiantutkimuksen ohella myös yhteiskunnallista tutkimusta. Sodan uhkaa ei enää 1960-luvulla ollut, joten maakunta-arkisto voitiin sijoittaa hänen mukaansa Neuvostoliitosta huolta kantamatta jo näin lähelle rajaa. Maakunta-arkiston saaminen oli vastaavasti nähty tärkeänä myös Jyväskylän ja Oulun yliopistojen historian laitoksilla tutkimuksen, opetuksen ja alueidentiteetin kannalta.

Pirisen ajatukset entisten suurpitäjien historiankirjoittamisesta toteutuivat Suur-Liperin (Maija-Liisa Tuomi), Vanhan Tohmajärven (Jaana Juvonen) ja Suur-Ilomantsin (Ismo Björn) historioiden kohdalla. Suurpitäjistä itsenäistyneet kunnat saivat nekin omat kuntahistoriansa, Tutkimuslaitoksen suojissa tai valvonnan alla on tutkittu ja kirjoitettu lähes kaikkien pohjoiskarjalaisten kuntien historiat: Eno (Ismo Björn), Ilomantsi (Ismo Björn), Joensuu (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Kontiolahti (Liisa Ryyppö), Liperi (Pekka Pakarinen), Nurmes (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Outokumpu (Ismo Björn), Polvijärvi (Maija-Liisa Tuomi), Tuupovaara (Ismo Björn) ja Valtimo (Ismo Björn).

Historiankirjoitusta tehtiin Saloheimon aikana myös virkatyönä, mutta sittemmin enimmäkseen ulkopuolisen, kuntien ja seurakuntien, säätiöiden ja myös liikelaitosten ja muiden rahoittajien turvin. Alkujaan historiat olivat selkeä osa laitoksen toimintaa ja työtä. Vähitellen yliopisto ja laitos halusivat kirjoitustyöstä myös rahallisen tai rahassa laskettavissa olevan siivunsa. Tämä johti erilaisten yhteistyösopimusten solmimiseen. Käytännössä yliopisto tuli kuhunkin hankkeeseen mukaan tarjoamalla kirjoittajalle työpisteen. Kirjoittaja puolestaan oli projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksen henkilökuntaa, opetti ja kirjoitti laitoksen nimissä sekä osallistui normaaliin laitostyöhön. Alueellisen sidoksen kannalta historiantutkijoilla on ollut merkittävä, mutta toisinaan piiloon jäänyt tehtävä. Tutkijoilta on kysytty apua, neuvoja ja ohjeita, heitä on pyydetty puhujiksi ja asiantuntijoiksi. Yhteydet paikalliseen talouselämään ovat muodostuneet vahvoiksi muun muassa erilaisten liike-elämää ja liikemiessukuja koskevien historiakirjoitusten ja asiantuntijatehtävien kautta.

Historian projektitutkijoiden rahoitus on aina poikennut hieman muista tutkijoista, sillä historian kohdalla rahoitus on tullut selkeinä toimeksiantoina ja konkreettisina tavoitteina kirjasta. Historiantutkija on päässyt suunnittelemaan kirjan kuvituksen ja koko ulkoasun. Projektitutkijan kohdalla on aina kysymys myös toimeentulosta. Omat tieteelliset tavoitteet on toisinaan ollut pakko jättää sivuun, kun toimeentulo on kiinni ulkopuolisesta rahoituksesta ja tilaajan toiveista. Ammattitaitoinen historiankirjoittaja muuntaa Jukka Kokkosen ja Jenni Merovuon tavoin itsensä 1700-luvun rajahistorian asiantuntijasta hetkessä 1900-luvun lapsisotilaiden tutkijaksi tai 2000-luvun liikelaitostutkijaksi, tai Alina Kuusiston lailla Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden tutkimuksesta Nurmeksen maatalouden uudistukseen. Jukka Kokkonen on kirjoittanut varsinaisena akateemisena tutkimustyönään Ruotsin ja Venäjän suhteista, mutta tehnyt samaan aikaan useita tieteelliset mitat täyttäviä tilaushistorioita ja muun muassa sukuselvityksiä. Kokkosen kaksiosainen Salmi ja salmilaiset -historiateos (2015, 2019) oli jo ulkoisesti varsin näyttävä meriitti niin tekijälleen kuin koko laitokselle. Kokkosen uusin kirja Rajan rauha – itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809 ilmestyy joulukuussa 2020. Historiantutkijoiden laajat monografiat vaativat vuosikausien työn, mutta ne ovat yliopiston keskeisen rajaan ja laaja-alaiseen Venäjä-osaamiseen liittyvän vahvuusalan ytimessä.

Karjalan tutkimuslaitoksen alue- ja paikallishistorian tutkijat verkostoituvat 2020 omaksi tutkimusryhmäkseen, joka ilmoitti tekevänsä yhteistyötä Itä-Suomen ja Karjalan (raja-) alueelle kytkeytyvien historiahankkeiden parissa tutkijoina, toimittajina ja asiantuntijoina monissa alueen, maakunnan, kuntien, kylien sekä instituutioiden, kuten koulujen ja yritysten, historiaan liittyvissä projekteissa joko itsenäisinä tutkijoina tai työryhmän osana. Historiantutkijat käyvät ”saloheimolaisina” puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa, kirjoittaen blogeja ja kolumneja sekä tarjoten asiantuntemustaan historiaan liittyvissä kysymyksissä. Samalla he toteuttavat yhtä yliopiston keskeistä tehtävää osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun kriittisinä historian kautta asioita lähestyvinä kooteeälläläisinä.

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi