Karjala-tutkimus heijastelee aikaansa

Kirjoittaja: Ismo Björn

Kirjoitettu avauspuheenvuoroksi professori Maria Lähteenmäen johtaman Urbaani karjalaisuus -hankkeen paneeliin Missä mennään: Nykypäivän karjalaisuus? 30.5.2022.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli tapahtuma, joka on vaikuttanut myös Karjala-tutkimukseen. Suomalaiset yliopistot katkaisivat tutkimussuhteet rajan taakse ja yhteydenpito supistui yksittäisten tutkijoiden henkilökohtaisten suhteiden varaan. Politiikan uhkakuvat ja turvattomuuden retoriikka ovat omiaan kaventamaan, mutta myös ohjaamaan tutkimusta. Historiajulkisuudessa on jo osin käännytty paluumatkalle kohti kansallista historiakertomusta, jossa Karjala nähdään idän ja lännen taistelukenttänä ja Karjalan historia taistelujen jatkumona.

Valtiollinen historiapolitiikka on poliittista valtapeliä. Karjalan tutkimuslaitoksen perustaminen 1971 oli osa Karjalan henkisen perinteen sitomista Suomeen. Vaikka suurin osa suomalaista Karjalaa oli alueluovutuksissa mennyt, niin Pohjois-Karjala oli jäänyt Suomelle. Pohjois-Karjalan museo oli sodan jälkeen huolehtinut Laatokan Karjalan museaalisesta perinnöstä ja tutkimuslaitos oli puolestaan uusi tiedepoliittinen Karjala-toimija, jonka synty Suomeen pakotti myös Neuvosto-Karjalan toimimaan. Petroskoissa Karjala-tutkimusta vastaavasti vahvistettiin. Sittemmin laitokset avautuivat yhteistyöhön, ensin virallisten valtiollisten sopimusten, sitten tukijoiden ja laitosten omaehtoisen akateemisen kiinnostuksen kautta.  Yhteistyö Suomen ja Venäjän välillä lisääntyi Neuvostoliiton hajottua. Venäjän vaikutus Karjalan määrittelyyn heijastui rajan avautumisen jälkeen vahvana ja sen vaikutus on näkynyt siitä lähtien suomalaisessa Karjala-keskustelussa. Suomalaiset kuulevat rajantakaisten nykyasukkaiden ja tänne muuttaneiden, samalla tavoin karjalaisina itseään pitävien ääntä ja heidän kokemuksiaan. Venäjän Karjalan vaikutuksen seurauksena Karjala on ikään kuin liikkunut itään. Karjalaa ja karjalaisuutta määritellään alueellisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti uudelleen. Karjalan kielen esille nosto, samoin kuin ortodoksisen uskonnon painottaminen ovat herättäneen kysymyksen oikeasta karjalaisuudesta myös Suomessa.

Vaikka raja jakaa kaksi itsenäistä valtiota, Euroopan unionia ja Venäjää, tulevaisuudessa NATOa ja Venäjää, se ei ole ylittämätön.  Ukrainan sodasta huolimatta rajan yli risteilevät monimuotoiset verkostot. Asiantuntijuus Karjalasta ei ole sidoksissa siihen maahan, josta asiantuntija sen esittää. Venäjän Karjala-keskustelut ovat osa Suomen Karjala-keskusteluja, osa yhteiskunnallista todellisuutta. Suomessa käyty keskustelu ja tutkimus vaikuttavat vastaavasti rajan toisella puolella käytävään keskusteluun. Sosiaalinen media välittää hetkessä viestit maasta toiseen rajasta välittämättä ja nimenomaan siksi. Kiinteät kontaktit, sukulaiset, erilaiset julkaisut, nettipalstat keskusteluineen, valtiolliset TV-kanavat ja muu sähköinen viestintä hälventävät rajaa samalla, kun sitä niissä rakennetaan.

Kirjat ja niiden teemat kertovat Karjalaa koskevasta julkisesta kiinnostuksesta, rahoituksesta ja tutkimuspolitiikan painotuksista. Tarkastelen tässä viimeisen kahden vuoden aikana Suomessa julkaistuja Karjala-aiheisia kirjoja ja niiden teemoja. Kirjat on valittu UEF-primo-tietokannan mukaan hakusanalla ”Karjala”.  Ukrainan sota ei julkaisuissa vielä näy, sillä tutkimukset ilmestyvät pienellä viiveellä, mutta julkaistut kirjat osoittavat Karjala-tutkimuksen painottumisen 2020-luvulla vahvasti kansallisiin teemoihin. Venäjän ja Suomen suhteissa ja historiapolitiikassa tapahtuneet käänteet näkyvät etenkin syyllisten ja uhrien kansallistamisessa ja erojen rakentamisissa Karjalaa koskevissa tutkimuksissa. Stalinin vainoista on julkaistu runsaasti. Uusia kirjoja ovat Karjalaan kaikonneita. Suomalaisten pakolaisten kohtaloita sukutarinana. (Arto Rinne), Taistelua ja kuolemaa. Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920–30-luvuilla (Irina Takala), Stalinin taivaan alle. Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan (Allan Sihvola) sekä Punakankaan suomalaiset. Teloitus- ja hautapaikka Krasny bor 1937–1938. (Aimo Ruusunen). Tähän ryhmään voi sijoittaa myös uutta venäläistä historiatulkintaa julistavan Sergei Veriginin ja Armas Mahshinin kirjoittaman ja Johan Bäckmanin suomentaman kirjan Itä-Karjalan kansanmurha. Todistusaineisto suomalaisen miehityshallinnon rikoksista ihmisyyttä vastaan jatkosodan aikana 1941–1944. Se kääntää syyllisyys- ja uhriteeman asetelman päinvastaiseksi.

Veriginin ja Mashinin kirjan voisi sijoittaa myös talvi- ja jatkosota-kirjallisuuteen, joka Suomessa elää edelleen vahvana Tästä kertovat kirjat Jatkosota Stalinin kanavalla. Taistelut suomalaisin ja venäläisin silmin (Ari Rautala), Suurhyökkäys Pohjois-Karjalasta 1941. Taistellen takaisin 1944 (Pertti Hakulinen), Operaatio Kaleva. Päämajan kaukopartioiden suurin isku ja sen taustat (Pekka Turunen), Tiedustelijan päiväkirja. Päämajan palveluksessa talvi- ja jatkosodassa (Seeva Vuolle), Kette Lappland. Kaukotiedustelua Vienassa ja Muurmannin rajalla (Hannu Valtonen), Sodan tarinat sekä Rukajärvi 1941–1944 (Jukka Kuhanen). Venäjän sisällissotaan liittyy historia- ja muistelmateos Karjalan kuningas. Eversti P.J. Woods ja brittiläinen interventio Pohjois-Venäjällä 1918–1919.

Karjalan kielen aseman noususta kertovat kirjat Vuokkiniemi aapini (Tatjana Tupini) ja Karjalankieliset rajalla (Pekka Suutari toim.) sekä Ilja Moshikovin väitöskirja NUT-partisiipin käyttö karjalaismurteissa. Karjala-aiheisia väitöskirjoja ovat Moshikovin lisäksi Aarne Ylä-Jussilan teologinen tutkimus Heimo, uskonto ja isänmaa. Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944, Marjatta Aittolan historian väitöskirja Eurooppalaisen kirjallisuuden mielikuva Karjalasta 1700–1812 sekä Chloe Wellsin yhteiskuntamaantieteellinen väitöskirja Vyborg is yours. Meanings and memories of a borderland city amongst young people in Finland. Itä-Suomen yliopiston Karjala-sidoksesta kertoo, että kolme näistä väitöksistä on tehty Joensuussa. Aittolan väitös oli Oulussa.

Tiedejulkaisuja ovat Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen julkaisu (Martti Haavio), Rakkaus ei tunne rajoja. Keitä ovat runonlaulajat, äänellä itkijät ja muinaiset tarinan kertojat? (Kaisu Rissanen), Suuri karjalainen piirakkakirja (Pirkko Sallinen-Gimpl), Armahimmat varsisomaset. Vienalaisten naisten kansanpukuja ja elämäntarinoita (Maija Vaara), Pohjois-Karjalan kivet ja kalliot. (Heikki Vesajoki), Laatokka, Suurjärven kiehtova rantahistoria (Maria Lähteenmäki toim.), Karjalan eräperinne. Luovutetun Karjalan metsästyksen ja kalastuksen historia (Tuija Kirkinen ja Kristiina Mannermaa) Matkalla. Kirjoituksia karjalaisen matkailun historiasta (Jani Karhu toim.). Matkoihin kiinnittyvät myös Jonna Saarron Retkipaikka. Seikkailija kauneimmissa maisemissa sekä Saara Finnin uudelleen julkaistut Viipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906.

Karjalan eri alueista erityisen kiinnostuksen kohteena on ollut Viena, josta ovat 2020-luvulla ilmestyneet Pekka Vaaran kirja Viena 1919–1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan, Kulttuurikuvia Vienasta ja Petsamosta (Unto Martikainen), Kainuun vienalaiskylät (Metropoliitta Panteleimon toim.) Elämää Vienan kylissä 1860-luvulla, Pavel Tsubinskin Karjalan tilastollinen ja kansatieteellinen katsaus (Pavel Tsubinski) ja Elämäni polku. Sombajärven kylän istorija sekä muisselmie miun eloksesta (Sandra Stepanova). Tähän voi liittää myös aikakauslehti Karjalan Heimon historian Sielunpaloa ja toimintaa. Karjalan Heimon sata vuosikertaa (Toni Saarinen toim.)

Luovutetun Karjalan kunnista Viipurista on ilmestynyt kaksi teosta: Jalmari Lankinen. Arkkitehti ja valokuvaaja Viipurista (Miikka Kurri ja Anne Tahvanainen) sekä Diasporan Viipuri. Muistojen kaupunki sotien jälkeen (Satu Grűnthal). Sortavalan historiaa käsittelee Tapio Hämysen ja Hannu Itkosen Sortavala muistojen ja mustelmien kaupunki. Raudusta tuli Markku Vauhkosen Muistojen Rautu. Evakkoteemaan liittyy kirjat Evakkotarinoita (Seppo Rapo). Muita teoksia ovat Muistojen Terijoki elää Teri-säätiössä. Teri-saätiö 70 vuotta (Kristiina Ijäs).  Kukkuu se käk pääkaupunkseuvuulkii. Pääkaupungin valkjärveläiset ry. 1961–2020 (Aimo Inkiläinen),

Aatteiden paloa Ruskealan pitäjässä, Yhdistystoimintaa Laatokan Karjalan Ruskealassa säädyistä tasavaltaan (Kari Selkimo) ja Kansanopiston tie Jaakkimasta Ruokolahdelle. Jaakkiman kristillinen opisto 1929–2017(Jouko Siitonen).

Näistä 2020-luvun kahden ensimmäisen vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista paljastuvat Karjala-teeman perinteet, mutta myös trendit. Karjala on aina aikaansa sidottu ja vahvasti poliittinen.

Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Pielisjoenlinna
Pielisjoen linna (public domain)

Karjalan tutkimuslaitoksen alkio sijaitsi syksyllä 1970 Joensuun korkeakoulun päärakennukseksi muutetussa Itä-Suomen seminaarin rakennuksessa, jossa tutkimuslaitoksen muodosti entinen terveyssisaren vastaanottohuone. Varsinaiseksi sijaintipaikaksi olivat ehdolla Joensuun lyseon rakennus, josta tutkimuslaitos olisi saanut 3 000 neliötä ja Pielisjoen linna, josta korkeakoululla oli tarjota runsaasti käyttötilaa. Continue reading “Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat”

Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Continue reading “Paikallista historiaa puoli vuosisataa”

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi