Aatteet ovat tutkijan vaatteet, 50 vuotta tiedepukeutumista itseä ja yhteisöä varten

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)  ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Teemu Oivo laittoi kesällä viestin, että jos Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tilaisuuden pukukoodi on ”rennot arkivaatteet”, niin se tarkoittaa hellepäivänäkin tummaa pukua. Neljä vuosikymmentä aiemmin sanomalehti Karjalaisen toimittaja Liisa Kuivalainen kierteli kymmenenvuotista taivaltaan juhlivan Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksen vieraana ja hämmästyi, laitoksen tutkijat eivät työskennelleetkään tummissa puvuissa, kauluspaidoissa solmioin varustettuina, vaan he olivat etupäässä nuorehkoa samettihousuista villapaitajoukkoa parralla tai ilman. Kuivalaisen silmään pisti yhteiskuntatieteen eteisessä ollut ällistyttävän ränsistynyt nahkatuoli. ”Ei taida täällä ilmapiiriä turha jäykkyys vaivata”, raportoi Kuivalainen.

Pukeutumisella tai pukeutumattomuudella on akateemisessa maailmassa ja akateemisissa yhteisöissä vahva yhteys niin tieteenalaan, eri yliopistoihin kuin yksittäisen yliopiston laitoksiin. Pukeutumisen merkitys ei ole vähäinen, vaikka siitä vain harvoin eksplisiittisesti keskustellaan. Tässä blogissa pohdimme erilaisia pukeutumisen tapoja ja käytäntöjä, ja sitä, mitä ne kertovat yliopistojen olemuksesta, eri yksiköistä tai tieteenaloista. Sosiobiologinen perustotuus ulkoasusta on, että sillä joko erottaudutaan tai sitten piiloudutaan massaan, ja näille molemmille on perustellut syynsä.

Aikanaan se mietitytti, että mitähän professori Mikko A. Salo tarkoitti, kun hän 1993 uusille Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan opiskelijoille tokaisi, että M-talon käytävillä me laitoksen työntekijät opimme jouluun mennessä tunnistamaan teidät yhteiskuntapolitiikan opiskelijat ihan pukeutumisenne perusteella. Niin kävi myös meille opiskelijoille, me tunnistimme ja erotimme itsemme matematiikan ja kansantaloustieteen opiskelijoista.

 

Uudet aatteet ja uudet vaatteet

Yliopistojen perustaminen maan eri alueille on eri aikoina ja eri alueilla tarkoittanut hieman eri asioita. Yhteistä on kuitenkin se, että kukin korkeakouluyksikkö merkitsi paikkakunnalleen kehityksen voimavaraa. Se toi valtion rahaa tutkimukseen ja palkkoihin ja vahvisti monella tapaa alueensa poliittista ja taloudellista merkitystä, mutta ennen kaikkea: kukin yliopisto tuotti opettajia ja virkamiehiä oman alueensa ja toiseksi koko maan tarpeisiin.

Erityisesti 1960-luvulta alkanut yliopistoverkoston laajeneminen tarkoitti yliopiston vahvaa sidosta alueeseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopiston vahva sidos alueeseen tarkoitti samalla alueen sivistyksen ja kulttuurielämän monipuolistamista esimerkiksi erilaisten esitelmien, lehtikirjoitusten ja erilaisten asiantuntijatehtävien kautta. Yliopisto vahvisti toimialueensa olemassaoloa ja toi samalla akateemisia ihmisiä paikkakunnille.

Uusilla yliopistoilla oli myös piilomerkityksiä. Niille oli annettu mahdollisuus muuttaa vanhan yliopistolaitoksen käytäntöjä, akateemisen maailmaan iskostuneita hierakisia rakenteita ja ääneen lausumattomia sääty-yhteiskunnan perinteitä ja porvarillisen elitismin piirteitä.

Joensuun korkeakoulun ensimmäinen rehtori Heikki Kirkinen edusti uutta aikaa ja vastusti tunnetusti promootiomiekkojen käyttöä. Kirkisen mukaan sota-ase ei tasa-arvon ja edistyksen yliopistoon kuulunut. Se oli jäänne keisarillisen Suomen ajalta. Vastaavasti Kuopiossa professori –sittemmin myös rehtori – Osmo Hännisen ehdotuksesta valittiin miekan tilalle viitta, koska se oli rauhanomaisempi akateeminen symboli.

Uudet korkeakoulut alkoivat tehdä pesäeroa keisarillisiin myös pukeutumisessaan. Niin Joensuun, Kuopion, kuin muiden uusien yliopistojen tutkijoilla ja opettajilla oli valta vapautua yliopistouniformusta, ja tätä myös tapahtui, mutta ei kaikkialla. Tiedealojen erot olivat suuret, samoin alueelliset vaihtelut. Vanhoilliset piirit totesivat aikoinaan, että myös radikalisoitumisaste näkyi pukeutumisessa. Yhteiskuntatieteissä pukeuduttiin aivan eri tavoin kuin kasvatustieteiden puolella. Vaatteet alkoivat tulla myös 1960-luvulta alkaneen nuorisomuodin kehityksen myötä entistä tärkeämmäksi välineeksi yksilölle sen ilmaisemiseksi, kuka olet, ja mihin ryhmään haluat sitoutua.

Korkeakouluihin tuli ensiksi sinipaitoja, maripaitoja, samettipukuja, hameen sijaan housuja ja uuden aallon pikkutakkeja/jakkuja.  Jotkut kantoivat vyöllään pirtanauhaa, toiset kaulassaan palestiinalaishuvia. Opiskelijajärjestöt tilasivat yhteiset colleget. Kaikki eivät koskaan ole pukeutuneet ”yleisen linjan mukaisesti” vaan erityiset yksilöt ovat halunneet erottautua massasta. Yliopistoissa on aina ollut kokonaisia tieteenaloja, jotka pukeutumisellaan edustavat toisinajattelua tai toisintekemistä – ympäristöpolitiikan tutkijat eivät ole koskaan pukumuottiin asettuneet ja niinhän sanotaan, että kielten professorit pitävät pukeutumisellaan yllä selvästi myös esteettisiä näkökohtia.

Aina on ollut myös yksittäisiä akateemisia suurhahmoja, jotka omalla pukeutumisellaan ovat tietoisesti ja/tai tiedostamattaan halunneet erottautua valtavirrasta. Karjalan tutkimuslaitoksella näitä esimerkkejä on pitkä liuta, monet meistä edelleen muistavat Tuula Nylanderin mustan pukeutumisen, jonka muista mustista erotti tavaramerkiksi muodostunut ”mustaa ja jotain kirkkaan punaista”, Jukka Oksan elämää suuremmat collegehupparit ja sen kaapissa roikkuvan edustuspikkutakin, Kaija Heikkisen rintamerkit ja jotain violettia, Timo Lautasen olkatoppaukset ja Pertti Rannikon klassikoksi nousseen reikäisen Koitere-paidan. Pukeutuminen on karismaa! Oulusta kerrotaan, kuinka Joensuusta tullut Pauli Tapani Karjalainen mullisti koko maantieteen laitoksen pukeutumisen. Pikku-Paulit omaksuivat opettajansa ajatukset ja pukukoodin.

Jos akateemisen maailman pukukoodeista haluaa tehdä luokitteluja tai kategorisointeja, niin sitä on mahdollista arvioida ja ryhmitellä esimerkiksi seuraaviin ryhmiin.

 

Klassinen pukukoodi

Suomalaisen yliopistolaitoksen perusvanha pukukoodi näyttäytyy väitöstilaisuudessa, jossa musta on yleisväri ja väittelijät kipuilevat pukukoodin kanssa, miehet frakkinsa, naiset mekkonsa, (paitsi rajoja rikkovat riittajallinojat) kanssa. Tohtorinhattu eli silinteri on myös tätä kaikkein vanhinta kerrostumaa, joka otetaan esille, kun halutaan korostaa akateemisuutta ja sen eroa muusta väestöstä, ja kun halutaan korostaa yliopistoa autonomisena yksikkönä.

 

Haalari on univormu ja pukukoodi

Teekkarit ottivat teekkarihengessä käyttöön duunarien haalarit 1970-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat levitä ensin kauppatieteilijöiden käyttöön ja sittemmin kaikkien korkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Yhtäkkiä vapaan opiskelijanuorison tahtotilana oli pukeutua eri värisiin ja laputettuihin työmiehen vaatteisiin. Joiden yksilöllisyys oli siinä, että kaikilla oli samalaiset asusteet ja samanlaiset tarrat. Jotkut valitsivat jopa sivuaineensa saadakseen tietynvärisen haalarin. ”Keltainen sosiologihaalari kun sointui niin kauniisti pitkään mustaan tukkaani.” Haalareiden tietoiselle tai tiedostamattomalle työläislookille vastapainoksi nousi tietoisen elitistinen sitsipukeutuminen juhla-asuineen. Se oli osin paluuta lukion vanhojen tanssien ihanuuteen, mutta myös merkki yliopistolaisuudesta, johon katsottiin kuuluvan nyt vanha säätyläiskulttuuri, kuviteltu suomenruotsalainen kulttuurielitismi ja lauluissa jopa 1930-luvun kansallinen uho. Opiskelijoiden arvokonservatismi ei ketään yllättänyt, sillä se säteili ajan henkeä ja yhteiskunnallista eriarvoistumista. Yllättävää sen sijaan oli, että edes historianopiskelijat eivät ole kyseenalaistaneet juhlakäytännön sidoksia, vaan laulavat valkoisen armeijan lauluja 2000-luvulla niitä edes ironisoimatta.

Opiskelijapukeutuminen on muutamalla tieteenalalla tarkoin säädeltyä. Jos aiemmin matemaatikot ja taloustieteilijät tunnisti Joensuussa paremmasta seppälästylestä, niin tänään uraputkeen tähtäävät teekkarit ja kauppatieteilijät elävät opiskelija-arkeaan business-lookissa. Monilla oppialojen eri heimoilla ovat omat vastaavat tapansa viestiä ryhmästään pukukoodilla. Yhteenkuuluvuudesta ovat kertoneet myös ammattijärjestöjen hupparit ja laitosasut. Joensuun oikeustieteilijöiden pikkutakkipukeutumista ovat keventäneet oppiainepaidat.

Universitaksessa univormumainen pukeutuminen näyttäytyy tänään UEFissa lisääntyneitä t-paitoina, huppareina ja muina asusteina.  Siinä tavoitteena on olla yksilöllinen yhteisöllisesti. Ennen tämä hoidettiin pukeutumalla pukuun ja kravattiin, ainakin virallisissa tilaisuuksissa. Nyt etätöissä ollaan rennoissa yliopiston t-paidoissa, ”violeteissa verkkareissa”  ja logoillaan kotoisasti.

 

Sametti on maantiede

Joensuulaisen maantieteen tavaramerkiksi on muodostunut vuosikymmenten saatossa ruskea vakosametti. Tämä sosiologilook, ristoalapuromainen vakosamettipuku tai vaihtoehtoisesti pikkutakki indikoi voimakkaasti, että tutkijan tieteellinen paradigma ja kotipesä löytyy joensuulaisen maantieteen traditiosta. Luonnollisesti institutionaalinen asema säätelee pukeutumista ja ”pakottaa” johtajat pukuun ja jakkuun.

Mutta kun institutionaalinen asema muuttuu, niin voi se näkyä myös pukeutumisessa: moni jakoi mielihyvin Perttu Vartiaisen riemun, kun hän luopui rehtorin tehtävästä, riisui pikkutakin, limonadikengät ja puvun housut ja pukeutui uudelleen maantieteilijän uniformuun ja vapautta lisää julistaakseen laittoi jalkaansa rehelliset reinot. Päinvastoin kävi opiskeluaikoinaan rennontyylikkäästä pukeutumisesta tunnetulle Jouni Kekäleelle. Hallinnon ylimmässä kerroksessa tarvittiin tumma puku.

Yliopiston johdossa ja hallinnossa on selvästi viime vuosina käyty kilpailua rennon ja jäykän välillä: välillä on kravatti kaulassa ja välillä ollaan rennosti ylänappi auki. Yliopistolaisten pukeutumiseen on puututtu harvoin, vaan on luotettu kunkin omaan tietoiseen kykyyn viestiä vaatetuksellaan mitä tahtoo.

 

Kansantaloustieteestä markkinointiin – mitä pukeutumisessa on tapahtunut?

Yliopistolaitoksen muutoksessa kohti markkinaorientoituneempaa ja yritysyhteistyötä tekevää yliopistoa on tapahtunut tieteenalakohtaisia muutoksia, jotka ovat kenties heijastuneet myös tieteenalan sukupuolijakaumaan ja sitä kautta myös pukeutumiseen. Kun asiaa katsoo Itä-Suomen yliopiston näkökulmasta, niin yksi tällainen muutos on kansantaloustieteen laitoksen muuttuminen kauppatieteiden laitokseksi. Siinä missä kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliainen 1980-luvulla vielä liikkui campuksella ”tavallisen” yhteiskuntatieteilijän rennoissa arkivaatteissa niin näyttää 2020-luvun pukeutumiskoodi muuttuneen liike-elämän vaatimuksia vastaavaksi.

 

Historian tutkijat erottaa siitä, että heitä ei erota mistään

Yksi haasteellisemmista pukeutumisen perusteella tunnistettavista tieteenalan paradigmoista on historian tutkimus. Joensuussa ei ole seurattu Jyväskylän tapaan Helsingin mattikligemäistä pukukoodia. Historian tutkija voi pukeutua värikkääseen kauluspaitaan, merkityksiä täynnä oleviin ”huumorisukkiin” tai vaihtoehtoisesti (arki)pukuun. Monet kuitenkin pukeutuvat tavalla, joka on edellä mainittujen pukeutumistyylien välimaastossa – siis niin sanotusti ihan tavallisesti.

 

Humanistit nuo campuksen tyyliniekat

Humanistit ja kasvatustieteilijät ovat aina edustaneet campuksen tyylitajua ja seuranneet muodin kehitystä muita tarkemmin. Opiskelijoiden keskuudessa yleinen ajatus ainakin vielä 2000-luvun alkuun saakka oli, että ruotsin opiskelijat ja myös ruotsin kielen laitoksen henkilökunnan saattoi tunnistaa campuksen tyylikkäimpinä pukeutujina. Vienola, Agoran kahvila oli catwalk, jossa saattoi seurata milanolaismuotia joensuulaittain ja taidolla muokattuna. Opettajaksi opiskelevat puolestaan ovat perinteisesti edustaneet urheiluvaatteiden muodin uusinta ”hottia”.

 

Perinteet kunniaan

Lääketieteessä ja monissa muissakin luonnontieteissä perinteiset akateemiset traditiot näkyvät vähintäänkin konferenssi-illallisten ja väitöskaronkkojen pukukoodeissa, joissa juhlapukeutuminen hoidetaan viimeisen päälle tyylikkäästi. Näillä aloilla toimii erottajana myös laboratoriotakki, jolla ylpeänä kerrotaan vallasta tehdä tiedettä ja hoitaa ihmisiä. Tuolla laboratoriotakilla saattoi erottaa myös kemistin ja biologin, joista jälkimmäiset ovat olleet pukeutumisessaan kahtaa muutakin mallia. Toinen on metsätieteilijöiden tapaan halti-sasta-fjällräven-pukeutujaa ja toinen taas 1990-luvulta lähtien runsastuvaa ns. korkokenkäbiologityyppiä, joka ei metsää tunne, ja joka etsii kenttäkursseillakin vesivessaa.

Uusilla oppiaineilla oli mahdollisuus murtaa vanha. Usein se oli muutamasta henkilöstä kiinni. Joensuun teologian laitosta on pidetty Helsingin jatkona, eikä ihme, jos etenkin läntisen teologian oppiainepukeutumista seuraa.

 

Lopuksi

Blogi on kirjoitettu ns. huumorin pilkesilmäkulmassa ja samalla arvostaen jokaisen omaa tai tieteenalanmukaista pukeutumisen tapaa. Jotakin pukeutuminen aina kuitenkin kertoo pukeutujastaan, ja ehkä myös hänen edustamastaan oppialasta, mutta se, mitä se kertoo, on jo laajemman tutkimuskysymys, sillä ensin pitäisi osata arvioida, kuinka paljon tiedepukeutuminen on tiedostettua ja tiedostamatonta. Onko pukeutuminen myös tilannesidonnaista, eli jos maaseutututkimusseminaari järjestetään Pohjanmaalla, niin pukeudutaanko sinne eri tavoin kuin vastaavaan seminaariin Viron maaseudulla tai Ranskan Dijonissa.

Jos kuitenkin lähdetään sitä, että tieteenalojen edustajat erottautuvat toisistaan pukeutumisella, niin voidaan todeta, että vahvimmin vaatteilla viestiminen näyttäytyy erityisesti yliopiston ruokaloissa. Toisaalta viime aikoina on ollut entistä vaikeampaa kertoa asujen perusteella henkilön ajattelusta ja opillisesta suuntautumisesta. Labratakkikaan ei enää erota meitä, koska ne päällä ei saa tulla ruokaloihin.

Yliopistojen välisiä pukeutumiskoodistoja mietittäessä on huomioitava myös ympäröivä alue ja sen arjen toiminnan tavat ja rakenteet. Itä-Suomen yliopiston Joensuussa tai Kuopiossa ei välttämättä helteisenä heinäkuun konferenssipäivänä tarvitse käyttää tummaa pukua, koska se ei muutenkaan ole yleinen tapa pukeutua alueella. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa tumma puku on jo luonnollisempi valinta, koska pörssiin töihin menevät meklarit kulkevat samoja reittejä ja käyttävät samaa pukukoodistoa,… ja kun se perinne niin vaatii.

Onko edelleen myös niin, että pukeutumisellamme viestitämme jotakin hyvin tietoista – miksi osa haluaa erottautua, ja miksi erottautumisen tavat ovat erilaisia: mitä Koijärvi-hupparin kantajat haluavat viestiä: kriittisyyttä, vaatimattomuutta, omaa pätevyyttään, mitä? Mitä puolestaan viestivät aina tyylikkäät jakku/puvut: luotettavuutta, tehokkuutta, täsmällisyyttä, dynaamisuutta, epävarmuutta, herran asemaa, johtajaa, toisten huomioimista, mitä? Yksi asia kait kuitenkin yhdistää akateemista pukeutujaa tieteenalasta riippumatta – jos et tiedä, miten pukeutua niin turvaudu mustaan – se ei mene metsään.

Tiede – yhdessä leikkimistä vai toisten voittamista?

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Suomalaista yliopistolaitosta, kuten koko yhteiskuntaamme hallitsee jatkuvan kilpailun eetos. Sosiologit vetävät tässä yhteydessä esille Weberin protestanttisen etiikan. Nykyaikaan kuuluu tapa puhua hobbesilaisittain globaalista kilpailukyvystä ja siinä menestymisestä. Kilpailun eetos määrittelee yhteiskunnallista toimijuuttamme ja työelämää. Kilpailun läsnäoloa yliopistotyössä pidetään nykyisellään jo itsestään selvänä, ja ainoana oikeana, tapana olla mukana akateemisessa yhteisössä. Kilpailemme apurahoista, vakinaisista työsuhteista, julkaisupisteistä ja huomiosta internetin erilaisissa ympäristöissä. Ja ennen kaikkea me pelkäämme häviötä tässä kilpailussa – sitä, että meitä ei huomata omana itsenämme.

 

Kilpailu johtamisen välineenä

Kilpailuretoriikka on johtamisen väline, jolla yhteisöön luodaan rakenteita kilpailemiselle ja sille, että kaikki sen jäsenet pakotetaan mukaan kilpailupeliin. Siihen, jossa on voittajia ja voitettuja.

Koronakevään 2020 suurin huoli on ollut siinä, kuinka nopeasti “me” pystymme palaamaan normaaliin: yhteiskunnassa globaaliin ja kiihtyvään kuluttamiseen, yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen kasvattamisen peliin ja omassa elämässämme palaamaan selvään jakoon työajan ja oman ajan välillä.

Jotkut visionäärit ovat ehdottaneet, että koronatilanne voisi muuttaa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On jopa ennakoitu, että poikkeustilanne vaikuttaisi tapaamme kuluttaa. Onko koronteeni tehnyt meistä analyyttisempiä ja vastuullisempia kansalaisia? Muuttivatko matkustuskiellot kenties matkatottumuksiamme? Osaammeko paremmin erotella nyt sen, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kilpailu ja yksilöiden selviäminen ”eloonjäämiskamppailussa” eivät kuitenkaan näyttäisi häviävän koronteenikevään myötä. Kilpailu pikemmin lisääntyy kaikilla yhteiskunnan eri sektoreilla, kun toimintoja ja resursseja jaetaan uudelleen. Ravintolat, tapahtumajärjestäjät, matkatoimistot, lentoyhtiöt, joukkoliikenne, asuminen jne. kaikki hakevat paikkaansa elpyviltä markkinoilta. On suorastaan liikuttavaa seurata keskustelua, jossa yhteiskunnan rakenteita toisaalta ylläpidetään vahvoilla tukitoimilla, ja jossa haaveilijat uneksivat paremmasta maailmasta omissa etäkoloissaan. Kysymys kuuluu: keitä ovat he, jotka tulevat pärjäämään koronan jälkeisessä kilpailussa?

Kilpailu vaikuttaa vahvana siis myös yliopistotyön arjessa ja henkilösuhteissa. Akateemiset työläiset – me, jotka olemme yliopisto – on saatu kilpailemaan jatkuvasti toinen toistamme vastaan. Armotonta taistelua käydään vakansseista, rahoituksesta, julkaisujen määristä, huomiosta, twiittien seuraajista.

 

Kilpailu vai kilvoittelu luovan toiminnan lähteenä

Toinen näkökulma ihmisyyteen tulee huizingalaisesta ajatuksesta ihmisestä leikkivänä ja uutta luovana oliona. Tämä ajattelutapa on kulttuurissamme vanhaa juonnetta, jossa yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisiamme kunnioittava kehittyminen nähdään olennaisena kulttuurin kehittymisen välineenä. Leikkivä ihminen on haasteellinen vallalle, koska hän luo omat sääntönsä, kehittää jatkuvasti uutta ja hylkää sen, mikä ei ole kivaa ja toimivaa. Lisäksi luovuuteen kuuluu olennaisena osana luova laiskuus, aika joka vaaditaan aidon uuden luomiseen, ja joka on pois selkeästi määriteltävästä suorittamisesta.

Akateemisen kilpailun ohella meidän pitäisi pystyä tekemään enemmän yhteistyötä, koska kukaan ei pärjää tässä kilpailussa itsekseen. Eikä pärjää laitoksemme, joka kamppailee omassa sarjassaan toisia laitoksia vastaa, ei tiedekunta tiedekuntien tappelussa määrärahoista, eikä yliopisto toisia vastaan olemassaolosta ja opetusministeriön suosiosta, eikä kukaan kansakunta pärjää yksin – ei edes taistelussa koronaa vastaan.

 

Millaisia tyyppejä jatkuva akateemisen maailman taisto vaatii, suosii tai kehittää?

Retoriikka näkyy tietysti myös rekrytoinnissa ja puheessa hyvistä tyypeistä rekrytoinnin yhteydessä. Puheessa keskiössä ovat ensinnäkin ne eteenpäin pyrkivät, menestystä huokuvat huippututkijat, joilla on leveät hartiat ja strategisen pelin taju, he, jotka tuntevat oikeat tyypit verkostoissaan. He, jotka seisovat niin konferenssien kuin työpaikan kahvijonossa aina strategisesti järkevällä tavalla, heti siinä sen tärkeän välittömässä läheisyydessä. He, jotka sitten “huippuseminaarista” palatessaan kertovat tavanneensa Sarahin, Jean-Paulin, Nissen tai jonkun muun kansainvälisen gurun. Nämä tyypit osoittavat menestyksensä myös ulkoisesti, eikä hius- tai partakarva sojota, housut ovat suorat ja hame on juuri sopivan pitkä.

Sitten ovat ne työhönsä sitoutuneet ja siitä aidosti innostuneet (ja tämä ei tarkoita, että edellinen ryhmä ei olisi työstään innostunut, päinvastoin), jotka keskittyvät omaan aihealueeseensa, toivovat että oikeat päällystakit huomaavat heidät, ottavat siipiensä suojaan ja sitä kautta akateeminen ura etenisi. Näille tyypeille kahvijonojen ja cocktailkutsujen sosiaaliset tilanteet eivät ole työntekemisen tai itsensä esittämisen paikkoja, vaan pikemminkin ikävä velvollisuus. Heidän pukeutumistaan säätelee pikemmin mukavuus, edullisuus ja “kuha on”.

Kolmannen ryhmän muodostavat tyypit, jotka voivat olla hiljaisia tai hyvin kovaäänisiä. He, joiden tehtävä on toimia kittinä tai sienirihmastona muun henkilöstön keskuudessa. Heidän tekemänsä työ on usein näkymätöntä, ja heihin usein kiinnitetään huomiota muusta syystä kuin akateemisista ansioista (riippumatta siitä millaiset heidän akateemiset ansionsa ovat). He eivät hakeudu valokeilaan, mutta heillä on tärkeä näkymätön tehtävä toimia akateemisten yhteisöjen kittinä/liimamateriaalina, heidän verkostot ovat laajat, eikä tuo verkosto koostu ainoastaan huipuista. Mukana on ihan tavallisia huilajanheikkejä ja jarmovalkosia eri yliopistoista ja niiden liepeiltä. Tämä porukka suosii seuratakkeja, bändipaitoja ja marimekkoa – myös no logo -toimii.

Ja sitten ovat he, uransa huipulla olevat ”päällystakit”, jotka valikoivat näistä edellä esitetyistä tyypeistä ne, joiden kanssa hakevat rahoitusta, järjestävät rahoituksen ja osoittavat avoimen tehtävän. He, jotka neuvottelevat rahasta, tuovat rahaa, puhuvat rahaa ja elävät sitä. He, joilla ura on ja on ollut yli kaiken. Nämä iättömät, pikkutakkijakkupukutyypit muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä, sen seminaarien ykköspöydän väen. Heidät tunnistaa iättömästä muodista pikkusalkkuineen ja käsilaukkuineen.

Todellisuudessa lienee kuitenkin niin, että menestyvä ja hyvin toimiva akateeminen yhteisö tarvitsee monimuotoisuutta onnistuakseen yhä kovenevassa kilpailussa. Kilpailun tiimellyksessä yhteistyön, yhdessä leikkimisen ja sen joutoajalla tapahtuvan yhteisen lorvailun arvo kilpailussa menestymiseen lienee lopulta suurempi kuin ensi alkuun osaisi ajatellakaan. Taivas on kaukana kaikkialta ja joukkue voittaa pelaamalla yhdessä.

Koronakevät ja työn uudet luokkajaot – kuka saa altistua, ketä pitää suojata

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Koronakaranteenin purku on Suomessa nyt toukokuun myötä aluillaan. Mutkatonta tai yksioikoista ei koronteenista irtautuminen ole, kuten ei ollut siihen sulkeutuminenkaan. Karanteenikevät 2020 on ollut eräänlainen yhteiskunnallinen koe. Korona nosti pinnalle yhteiskunnassa piileviä rakenteita. Se paljasti monenlaisia hierarkioita, tai luokkia, kuten sosiologit tapaavat sanoa.

Myös yksilön elämä ja sen loppuminen on tullut päätöksenteon kohteeksi, vaikka sillä on hyvin vahva juridinen suoja länsimaisissa hyvinvoinnin yhteiskunnissa. Julkiseen keskusteluun ovat nyt nousseet ihmishengen taloudellinen arvo ja erilaisten työntekijöiden ja yrittäjien lähtökohtaisesti eriarvoiset asemat. Samalla on selkeästi tullut näkyväksi se, että työntekijyys ja yrittäjyys eivät ole enää samanlaisia luokkia kuin savupiipputeollisuuden aikana.

Koronteenikevät on osoittanut, että kaikki meistä, heistä ja teistä eivät ole yhtä arvokkaita, eivät yhtä tuottavia, eivätkä ansaitse samanlaista kohtelua, jos julkiseen puheeseen on uskomista. Yksilöt nähdään eriarvoisina, ja mikä kummallisinta, ihmiselämälle lasketaan rahallinen arvo – hintalappu, joka yhteiskunnan on joko varaa maksaa tai sitten ei ole. Näennäisesti kyse on siitä, kuinka paljon kunkin koronapotilaan hoito saisi maksaa, mutta samalla taloudellista lisäarvoa hakeva väestönosa laskeskelee ja optimoi sitä, ketkä ovat yhteiskunnan palveluiden arvoisia ja ketkä eivät ja erityisesti sitä, milloin yksilön tai jopa joidenkin ihmisryhmien arvo ja elämä voidaan täysin alistaa elinkeinoelämän tarpeille.

 

Eriarvoiset työntekijämme

Työntekijöitä ja työnteon tapoja tarkastelemalla yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kirkkaana ilmi. Samaan aikaan, kun etätyöstä ja etäkoulusta oli tulossa monelle rutiini ja asiaan oltiin alistumassa, ilmoitti hallitus, että lapset aloittavat lähiopetuksen toukokuun puolivälissä (14.5). Tämä ei Akavan suurimmalle ammattijärjestölle OAJ:lle sopinut. Järjestön puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmoitti järjestönsä vastustavan hallituksen päätöstä.

Vaarassa olivat niin lapset kuin opettajat, painotti Luukkainen. Opetusministeri Li Anderssonin oli muistutettava, että sellainen perustuslaillinen oikeus kuin lasten oppivelvollisuus ja oikeus koulunkäyntiin ovat muuta kuin Luukkaisen ajama edunvalvontakysymys. OAJ:n näkökannalla on kannattajansa ja vastustajansa. Toiset pitävät peruskoulujen avaamista liian suurena riskinä, toiset ja etenkin lastenlääkärit katsovat, että koulut olisi tullut avata jo ennen toukokuun puoliväliä.

Oli kyse edunvalvonnasta tai huolesta terveydestä, niin keskustelu toi esiin sen, kuinka eriarvoisessa asemassa työntekijät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat. Viimeistään se teki näkyväksi, kuinka toiset ammatit ovat arvostetumpia ja arvokkaampia kuin toiset, sillä samaan aikaan toisaalla…

”Siwan kassasta” on tullut ilmiö, sanonta ja toteamus, jossa yhdistyvät ylemmyydentunne, vähättely ja pienipalkkaisen pilkka. ”Siwan kassa” on henkilö, joka on näkymätön ihmisenä, mutta joka on itse kunkin pakko kohdata. Hän voi olla bussikuski, myyjä, laitosapulainen, siivooja, mutta yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut puurtaja, jonka odotetaan olevan valmiina palvelemaan ilman omia vaateitaan tai omaa olemustaan. ”Siwan kassa” on ensisijaisesti näkymätön parialuokan edustaja, jonka elämä on alistettu kuluttamisen ja sitä ylläpitävien rakenteiden logiikalle. Hänen työnsä, työpanoksensa tai korona-altistuksensa ei näytä olevan laajamittaisen keskustelun aiheena. Siwan tai pienyrittäjänä toimivan lähikioskin kassa ei myöskään edusta koronataistelun eturintamaa, toisin kuin sairaanhoidon ja hoivan parissa työskentelevät sankariruumiit, joita on tänä keväänä muistettu julkisesti kiittää. ”Siwan kassat” vain ovat.

Kun hallitus oli ilmoittanut koulujen avaamisesta, niin osattiin odottaa uusia ”paluu arkeen”- suunnitelmia. Kulttuuri- ja sivistystoimen tehtäväksi näytti yhtäkkiä tulevan koronakaranteenissa olevien kansalaisten hyvinvoinnin tukeminen. Yhteiskunnallinen halpa hoitotyö sisältää siis myös henkisen hoitotyön – se on mittaamattoman arvokasta, monella tavalla, mutta siitä ei haluta maksaa käypää korvausta.

Kirjastojen avaamisesta kuultiin, ja OAJ vs. Siwan kanssa keskustelu siirtyi samalla kirjastotoimen sisälle ja siitä sitten laajemmin kulttuuritoimeen. Tosin näkymättömäksi ja varsin vähän median kiinnostusta herättäneeksi. Käytännössä kaikki avaamisratkaisut tarkoittavat aina myös kannanottoa siitä, kuka ja miksi voidaan uhrata koronalle avaamisessa. Esimerkiksi yliopistojen sisällä tämä tarkoittaa henkilökunnan eriarvoistumista ja eriarvoistumisen linjana näyttää olevan ihmisten fyysisen – suoran tai välillisen – kohtaamisen kontrollointi. Tänäkään päivänä kirjastot eivät toimi ilman henkilökuntaa ja fyysiset kirjakappaleet liikkuvat ihmiseltä toiselle. Ihmisen kohtaamisen pakosta ja tähän pakottamisesta näyttää olevan koronakontrollissa kyse: kuka määrätään eturintamaan ja kuka tekee tätä uhraamalla oman terveytensä ja henkensä.

 

Tervetuloa länteen ”Andrei” – mutta muista olla ahkera

Korona paljasti Suomesta uusia hyvinvointiin ja talouteen liittyviä rajalinjoja kuin perinteisen rikkaan myyttisen etelän ja juurevan, mutta köyhän muun Suomen. Suomalainen hyvinvointi ja perustuotanto on rakentunut erityisesti EU:n aikana kasvavalle siirtotyöläisyydelle. Suomalainen rakentaminen ja ruokatuotanto, erityisesti perusraaka-ainetuotanto, tapahtuu ulkomaisen työvoiman tekemänä. Yhtäkkiä suomalaisen elämän jatkuvuuden takeeksi tarvittiin erityisjärjestelyjä ukrainalaisten ”Irinoiden” ja ”tervetuloa länteen Andreiden” Suomeen saamiseksi ahkerasti pelloilla ahertamaan entisten renkien, piikojen, muonamiesten ja kausityöläisten tapaan. Suomalaisessa puheessa tämä romantisoitiin ihanaksi paluuksi peltotyöhön, mutta varsin pian päästiin retoriikassa taistelemaan siitä, osaavatko perussuomalaiset enää tehdä töitä ja kelpaako marjanpoiminta koronan työttömäksi tekemälle suomalaiselle ollenkaan.

Koska sosiologiseen hyvään tapaan kuuluu piirtää nelikenttä aiheesta kuin aiheesta, niin sellainen on tähänkin tekstiin saatava. Näyttää siltä, että koronaluokat tuovat esille sen, että perussuomalaisen kansalaisuuden tilalle Suomessakin on muodostunut uudenlainen taloudelliseen hyötyyn perustuva kansalaisuus. Se määrittää lopulta yksilön ihmisarvon – ei se, minkä maan passia henkilö kantaa.

kansalaisuus
ihmisarvo ulkomaalaiset uhrattavat työntekijät (ns. marjan- ja tomaatinpoimijat) ulkomaalaiset säästettävät työntekijät (digiasiantuntijat)
kotimaiset uhrattavat työntekijät (Siwan kassat, hoiva-hoivaajat ja kulttuuriset hoivaajat) kotimaiset säästettävät työntekijät (virkamiehet, konsultit, yrittäjät ja luova luokka)

Taloudellista lisäarvoa tuottava, osaava tai erilaisia pääomia omistava luokka saa tukiaisia ja heidän olemassaolonsa turvataan. Se osa ihmisistä, joilla on vain tuotannollinen välinearvo tai joiden työtehtävät liittyvät pakolliseen ihmisten hoitamiseen korona-aikana ovat puolestaan uhrattavissa – ilmeisesti ilman sen suurempia subventioita.

Linnansa lukeneet muistavat räätäli Halmeen puheen Täällä Pohjantähden alla-romaanista, jossa Aadolf Halme puolusti Pentinkulman navettapiikoja. Mielenkiintoista onkin ollut nähdä, että korona-aika on paljastanut nyky-Suomesta samanlaisen raa’an luokkajaon niihin, joilla on ihmisarvo ja niihin, joiden ihmisarvo on uhrattavissa tai jota ei ole olemassa. Olemmeko palaamassa 1900-luvun alkuun, jossa valtaapitäville on kädestä pitäen opetettava, että ihminen se on köyhäkin ja köyhäkin on ihminen ja ihmisarvonsa ansainnut?

 

Pelko ja pelottelu eriarvoisuuden käyttövoimana

Korona herätti pelkäämään tuntematonta tai palautti tuntemattomaksi unohtuneen kuolevaisuuden arkeemme. Jokaisen on tietenkin pelättävä ja varottava altistumista ja sairastumista, mutta kauhulla on kannettava huolta myös markkinoista ja niiden toimivuudesta ja siitä, että pystymme palamaan normaaliin mahdollisimman nopeasti. Ja normaali tässä puheessa on globaali kulutusyhteiskunta ja sen tavat tuottaa kulutushyödykkeitä. Kukaan ei tosin ole aidosti kyseenalaistanut sitä, haluammeko palata siihen.

Kriisitietoisuuden punaisena lankana ja uhkana on markkinoiden totaalinen romahdus, oven takana vaaniva lama ja kaamea taantuma. Nyt pitää olla varuillaan. Nyt tulee pelätä. Nyt on hyvä muistuttaa valmistautumisesta. Niin tulisi, niin pitäisi, niin olisi hyvä. Tuo kova kolmikko (tulisi, pitäisi ja olisi hyvä) on kovin tuttua kuultavaa, ja vielä tutumpaa on korvissa puhe nurkan takana vaanivasta taantuman uhkasta ja maailman(talouden) romahtamisesta.

Jos nyt meneekin hyvin, niin on varauduttava, sillä uhka avaruudesta tai ties mistä on täällä ehkä jo huomenna ja se vaatii vahvistamaan nykyisiä rakenteita, jotka ehkä ovat syynä siihen, kuinka valmistaudumme näiden uhkien kohtaamiseen ja kuinka jaamme yhteistä hyvää uhkien tullessa todellisuudeksi. Ja nyt se tuntematon onkin pöllähtänyt, ilmeisesti Kiinasta maailmalle – nyt pitää pelätä: työntekijän ja jopa yrittäjän – ihan kirjaimellisesti henkensä edestä.

OECDläis-eekolainen talouspuhe uhkakuvineen hallitsee keskustelua koko yhteiskunnassa. Joku laskeskelee rahalla mitattavaa hoivasuhdetta, toinen kaupungistumisen ja keskittämisen kustannusvaikutuksia ja joku intoilee kilpaillusta rahasta yliopistoilla tai yritysmaailmassa. Tässäkään tilanteessa harvempi lopulta puhuu tasa-arvosta, yhteiskunnan rakentamisesta ja yhteisestä hyvästä. Vaan on toki myös heitä, jotka pohtivat, että kuinka kantaa huolta heikommasta, kuinka luoda myös tuolle toiselle turvallinen elämä ja mahdollistaa hänelle edes jollain tapaa normaali ihmisarvoinen elämä, työ ja arki. Ja kuinka saavuttaa se niin sanottu kestävä kehitys.

Koronteenikevään aikana on yhteiskunnan sisälle iskeytynyt kiiloja eri ihmis/työntekijä/elinkeinoryhmien välille – ikään kuin toiset olisivat toisiaan arvokkaampia. Sitäkö me oikeasti haluamme? Keinotekoisia rajoja työelämän sisään on myös yritetty tehdä jaottelemalla työtä tekeviä suorittaviin ja suorittamista avustaviin tai sitä tukeviin tekijöihin. Konstit ovat monet. Kenen etu on saada työntekijät kamppailemaan keskenään, liitot tukkanuottasille ja ammattijärjestöt kilpailemaan keskenään ja työantajat kiivailemaan siitä, kuka tarvitsee eniten tukea selvitäkseen?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi keskiössä olla yhteisen hyvän rakentaminen. Eikö kaikilla pitäisi olla kuitenkin oikeasti yhteinen tavoite, yhteinen hyvä, jossa oma ja yhteinen ovat liitoksissa? Jossa hyväksytään se, että koronteenin seurauksena kaikki ottavat osumaa, kukaan ei säästy ilman menetyksiä tai muutoksia. Ja muutos voi olla myös hyväksi, yhteiseksi sellaiseksi.

 

Yhteiskunnassa eletään yhdessä toimien!

Yhteiskunnan toiminta perustuu joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen. Yhteiskunnan jäsenet toimivat joukkona, eivät yksilöinä. Kaikki työt yhteiskunnassa ovat tärkeitä. Monet työt, kuten omamme, ovat yksittäistä ajattelutyötä, jossa ei näennäisesti näytä tapahtuvan mitään. Oivallukset, uuden löytämiset, tiedonvälitys tai muukaan arkinen työ eivät näy konkreettisesti arjessamme. Tavara liikkuu, tehtaat pyörivät ja kauppa käy, mutta ei ilman näkymättömien työpanosta. Näkymättömyydestään huolimatta yliopiston vaikutus yhteiskuntaan on valtava.

Sivistyksen merkitys näkyy julkisuudessa ennen kaikkea sen puutteena ja nopeana paluuna jopa väkivaltaiseen oman edun puolustamiseen, kuten maailmalla on jo havaittu. Julkinen keskustelu, oli se netissä tai eduskunnassa, kääntyy hetkessä ala-arvoiseen ja tietoiseen vääristelyyn ja oman edun tavoitteluun. Toisinaan se kääntyy jopa fyysiseksi uhkaksi, kun ajattelu ei riitä, eikä koulussa annettu oppi ole mennyt perille ja kun ihmishenki alkaa olla halpaa muutenkin. Koulu ja koulutus on kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä on helppo puhua oman kokemuksen kautta. Mutta koulun lisäksi yhteiskunta on myös paljon muuta yhdessä tekemistä ja kokemista ja luottamusverkostoja, jossa arvostetaan toisten asiantuntemusta ja otetaan siitä opiksi myös vaikeina aikoina.

https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nollatutkijat/