Johtaja Pulliaisen tiukka linja

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen johdossa on aika ajoin ollut vallankäyttäjiä, jotka määrätietoisesti, jopa keinoja kaihtamatta, ovat pyrkineet ajamaan laitosta haluamaansa suuntaan.  Tämä on aiheuttanut aika ajoin tiukkoja vastakkainasetteluja laitoksen johdon ja sen eri työntekijäryhmien kanssa. Joskus tutkijat ovat joukkona vastustaneet johtoa tai esittäneet poikkeavia näkemyksiä, joskus kyse on ollut yhden tai muutaman työntekijän ja johtajan näkemyseroista, jotka ovat puhjenneet avoimiksi riidoiksi.

Laitoksen johtajana toiminut, sittemmin rehtoriksi kohonnut kansantaloustieteen apulaisprofessori Kyösti Pulliainen oli ärhäkkä ottamaan kantaa ja laukomaan ajatuksensa julki. Pulliainen ei aristellut sanojaan yrittäessään estää näkemystensä mukaisesti väärien henkilöiden rekrytoinnit laitokselle. Pullainen ei halunnut hyväksyä Pertti Koistisen Kehitysaluerahasto Oy:n työllistävää vaikutusta koskevaa tutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan 1976. Esittelijänä toiminut korkeakoulun suunnittelija Jorma Aho esitti johtokunnalle Pulliaisen kannan. Äänestyksessä äänet menivät tasan: kaksi puolesta, kaksi vastaan, joten puheenjohtajan ääni ratkaisi. Pulliainen oli itse estynyt kokouksesta, joten puheenjohtajana toimi Jukka Oksa. Hän kannatti Koistisen tutkimussuunnitelmaa, ja näin Koistisen projekti hyväksyttiin. Pulliainen ei tähän tyytynyt, vaan hän jätti kirjalliseen vastalauseen, jossa esitti, että Koistisella ei ole kykyä suoriutua tehtävästä.  Pulliainen katsoi, että laitoksen johtajana hänellä oli velvollisuus huolehtia, että laitoksella tehdään määrältään riittävää ja laadultaan korkeatasoista tutkimusta. Hänen mielestään Koistisella ei ollut edellytyksiä suoriutua tutkimuksesta. Koistisen kyvyttömyyttä Pulliainen perusteli sillä, että Koistisella ei ollut arvosanaa taloudellisessa oppiaineessa. Koistisen niukka ”tutkijakokemus” oli Pulliaisen mukaan saatu hyvin kapealta alalta, jolla ei ollut yhtymäkohtia kyseessä olevaa tutkimukseen. Lisäksi Pulliainen piti Koistisen tutkimussuunnitelmaa epärealistisena ja aikataulua liian tiukkana. Koistista puolustanut Jukka Oksa näki Koistisen suunnitelman ongelmanasettelun yhteiskuntapoliittisena. Yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian koulutukseen liittyi kyselyaineistojen kerääminen, tilastollinen analyysi ja atk:n käyttöön tarvittava koulutus, muistutti Oksa, ja lisäsi, että Koistisella oli käytännön tutkijakokemus. Kehitysaluerahasto oli arvioinut Koistisen päteväksi ja pystyväksi jo rahoituksen myöntäessään. Oksaa tuki myös Hannes Sihvo, joka kiitteli Koistisen aktiivisuutta ja ajankohtaista tutkimusta.

Tampereen yliopiston professoriksi päätyneestä Pertti Koistisesta tuli yksi tutkimuslaitoksen tuloksekkaimmista tutkijoista ja tutkimusryhmien vetäjistä. Sen sijaan toinen Pulliaisen kammoksuma tutkija, Ilkka Alanen, joutui jättämään paikkansa Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellisen osaston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen assistenttina yhden kolmivuotisen virkakauden jälkeen. Assistentin ohjesääntö takasi kaksi kolmevuotista kautta ja tapana ja käytäntönä oli, että sama henkilö myös valittiin toiselle kolmevuotiskaudelle. Alasen syrjäyttämiselle oli vaikea löytää perusteita. Kehitysalueiden neuvottelukunnan stipendiaattina 1.2.1972 taloon tullut Ilkka Alanen ei ollut syyllistynyt laiminlyönteihin tai rikkeisiin. Jotain oli siis keksittävä. Selitykseksi Alasen syrjäyttämiselle kerrottiin, että hän oli julkaissut vain yhden artikkelin kolmen vuoden aikana. Toiseksi perusteeksi löytyi hakemus. Nuoren turkulaisen hakijan Pertti Rannikon suunnitelma oli Alasen papereita huolellisemmin laadittu, ja tämä nostettiin perusteluksi. Tosin Rannikon tutkimus kaupungin kasvun vaikutuksesta kaupungin muuttoliikkeeseen sopi varsin huonosti tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Alanen sen sijaan tutki Pohjois-Karjalan pienviljelijäväestöä ja maaseudun ongelmia.

Pulliainen ei Ilkka Alasta halunnut, vaikka Alasella oli tutkimustoiminnasta pitkäaikaisin kokemus, ei vaikka hänen julkaisutoimintansa oli laajin: Alasella oli kolmetoista julkaisua, Pertti Rannikolla kaksi, mutta muilla hakijoilla ei lainkaan. Alasen julkaisujen hyvästä laadusta lisäksi kertoi, että niitä oli eri korkeakoulujen sosiologian tai yhteiskuntapolitiikan tutkintovaatimuksissa. Muiden meriittien ohella Alasella oli ollut hakemuksensa liitteenä lisensiaattitutkimuksen käsikirjoitus. Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta äänesti 4–3 Alasen uudelleen valintaa vastaan, ja samalla vastustavalla kannalle asettui lopulta koko korkeakoulun hallitus. Alanen ei päässyt edes varasijalle, jonne nostettiin FK Markku Tykkyläinen. Pulliaisen johdolla Rannikon taakse eli Alasta vastaan asettuivat Matti Jeskanen, Katriina Petrisalo ja Oiva Louhisola. Alasta tukivat Jukka Oksa, Harri Karppinen ja Heikki Hyvärinen.

Syrjäyttämisen syy oli yliopiston historian kirjoittaneen Arto Nevalan mukaan selkeän poliittinen. Alasta pidettiin kommunistina.  Kyösti Pulliainen asetti samalla kyseenalaiseksi Alasen tutkijuuden kokonaisuudessaan kirjoittaessaan Alasen siirtyneen haastattelujen referoinnista marxilaisin termein tapahtuviin teoretisointeihin, jolla alalla Alasella ei ole yhtäläisiä kykyjä. Syrjäyttämisen jälkeen Alanen sai laitoksella työtilat, luvan käyttää laitoksen kirjastoa ja laitteita, mutta kaukopuheluja hän, kuten ei toinen työtilat saanut tutkija Katriina Petrisalokaan, saanut soittaa. Pulliainen jatkoi kamppailua Alasta vastaan ja arvosteli myös Ari Antikaisen tätä puoltavaa lausuntoa. Hän sai lievää tukea Markku Tykkyläiseltä.

Kyösti Pulliainen ei pitänyt myöskään Kaija Heikkistä pätevänä hakijana 1980. Sen sijaan esittelijänä toiminut Juhani Hukkanen totesi Heikkisen täyttävän tarvittavat vaatimukset. Heikkistä tukivat myös Marja Järvelä-Hartikainen ja Pentti Mälkönen. Pulliaisen vaateesta hallintoviraston oli pyydettävä vt. professori Juhani Lehtoselta ja vs. professori Anna-Leena Siikalalta lausunnot, oliko Kaija Heikkinen ”osoittanut huomattavaa taipumusta tieteelliseen työhön”. Lehtonen katsoi, että vaikka Heikkiseltä puuttuivat virallisesti tutkimuksellisen kypsyyden vakuuttavat näytöt, oli huomioitava hänen tutkijankaarensa koko ajan selvästi kohoava suunta. Hänelle siis oli huomattava taipumusta tieteelliseen työhön. Siikala piti Heikkistä varauksetta pätevänä.

Pulliaisen seuraava kahnaus ei yllättänyt laitosväkeä. Pulliaisen ja ekologian osaston vanhemman tutkijan Jouko Meriläisen välit tulehtuivat 1980-luvun puolivälissä. Värikkäin sanankääntein käyty keskustelu nousi julkisuuteen, kun Pohjois-Karjala-lehti julkaisi parhaita paloja.

Pulliaisen hampaisiin joutui myös tukijauraansa aloitellut Vesa Puuronen, josta Pulliainen lausui, että tuo mies ei tule koskaan saamaan virkaa tästä yliopistosta, jos hän on päättämässä. Joensuusta monia projekteja hankkinut ja useita tutkimusohjelmia vetänyt Puuronen ei virkaa saanut, mutta hän sai viran Kuopiosta, josta siirtyi sosiologian professoriksi Oulun yliopistoon.

Linnan henki ja Auroran punatiili

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen toiminnan kannalta laitoksen sijoittaminen Pielisjoen linnaan oli merkittävä tekijä. Eri alojen tutkijat muodostivat tiiviin ryhmän, jossa henkilökohtaiset suhteet näyttelivät tärkeää osaa.  Pielisjoen linna oli oma maailmansa, siihen kuuluivat oma toimisto, oma siivooja ja talossa asuva vahtimestari. He kaikki muodostivat linnan väen. Laitoksella törmäsi kaksi varsin erilaista maailmaa.  Toinen edusti menneisyyden kautta (pohjois-)karjalaisuutta rakentavaa humanistista tutkimusta ja toinen alueen kehitysalueproblematiikkaan syventyvää yhteiskunnallista tutkimusta. Keskeiset tutkijat edustivat kahta eri sukupolvea, sodan kokenutta ja sen jälkeen syntynyttä. Myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään ja arvoiltaan he olivat varsin erilaisia.

Laitoksen aluepoliittiset tutkimushankkeet houkuttelivat Joensuuhun nuorta, yhteiskunnallisesti aktiivista tutkijakuntaa. Jukka Oksan ja muiden aluetutkijoiden tulo vahvasti karjalaishenkisenä perustettuun tutkimuslaitokseen oli osaltaan nostattamassa keskustelua korkeakoulun politisoitumisesta. Karjalais-isänmaallisessa hengessä ei itsessään politiikkaa nähty, mutta näistä poikkeava toiminta nähtiin seminaarihenkisessä Joensuussa poliittisena. Kitkaa oli odotettavissa, sillä Karjalan tutkimuslaitoksen aluetutkimus oli yhteiskunnallisuudessaan kriittistä jo lähtökohtaisesti, ja itse tutkijat avoimen poliittisia. Tutkijoilla oli kontaktit opiskelijaliikkeeseen ja he organisoivat mm. lukupiirejä, joissa opiskeltiin muun muassa Marxin ja Leninin ajattelua.

Laitoksen sisällä vastakkainasettelu oli vahva ja sai ajoittain huvittavia muotoja. Laitoksen 1980-luvun pikkujoulujen alkaessa Tuula Nylander kävi piilottamassa Veijo Saloheimon kehystetyn valokuvan, jotta sitä ei illan mittaan tuhrittaisi. (Eivätkä ainakaan tuolloin riehakkaasta juhlimistyylistä ja toistensa seurasta virtaa saavat tutkijat Rannikko ja Knuuttila pomppisi sen päällä ja tavalla, jolla olivat jo tuhonneet ravintola Jokelan joulukuusen.) Saloheimon katsottiin edustavan isänmaallishenkistä humanistista tutkimusta ja vanhaa maailmaa. Osaltaan tietoinen kahtiajako oli lisäämässä linnan henkeä. Pienessä ja tiiviissä ryhmässä tutkijoiden välille syntyi pakosta päivittäinen keskusteluyhteys, eivätkä osin vastakkaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset välttämättä tätä aina haitanneet. Pikemmin ne lisäsivät toimintatarmoa. Tavoite oli periaatteessa sama: tehdä tutkimusta alueen ja sen asukkaiden hyväksi. Ainoastaan keinot, ajattelutavat ja tiedealat olivat erilaiset.

Karjalan tutkimuslaitoksen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen osasto siirtyivät campus-alueelle Aurora II-rakennuksen valmistuttua 2005. Saaressa, keskellä kaupunkia, rautatieaseman ja torin välillä olleesta linnamaisesta kivirakennuksesta siirryttiin ruutukaavan taakse. Pielisjoen linnasta poistuminen kuohutti mieltä, eivätkä kaikki olleet innolla muuttamassa.

Enää ei työhuoneen ikkunasta voinut katsella virtaavaa Pielisjokea, ei sen kalastajia tai auringonottajia, ei talvista koskikaraa tai keväistä telkkää, nyt oli ikkunan takana punainen tiiliseinä. Oli siirrytty linnasta linnaan tiilenpäitä laskemaan. Vaikka muutos tarkoitti myös henkilökohtaisen työtilan, oman työhuoneen saamista, osa työntekijöistä menetti kosketuksen kokonaan ulkoilmaan, sillä työhuoneen ikkuna avautui laitoksen kahden pitkän käytävän väliseen korkeaan kirjastotilaan, jonne ainoa luonnonvalo tuli kattoikkunoista.

Muuttomatkaan yritettiin saada myös” linnan henki”, laitoksen sisällä vallinnut kannustava ja kriittinen ilmapiiri, joka eli alakerran kahvihuoneen polveilevissa keskusteluissa ja illanviettojen joutavissa jutusteluissa. ”Henki” pullotettiin ja pullo kannettiin poliisiauton johtamana kulkueena kohti campusta. Pullo avattiin uuden laitoskirjaston tiloissa, mutta monen vanhan ”linnalaisen” mielestä henki koki ahdistusta, ja joko jäi, tai leijui linnaan, ja sinne haikailivat vielä kauan monet linnan hengessä eläneet. Tässä näkemyksessä ja puheessa voi toki havaita myös muistelun nostalgisuutta, menetetyn kaipuuta. ”Linnan henki” on toki todellinen, mutta sen on myös metafora kultaisesta ajasta, yksinkertaistetussa menneestä, jossa sekoittuvat oma nuoruus sekä menneisyyden myönteisten, yhteisöllisten piirteiden, yhteenkuuluvuuden korostuminen ja samaan aikaan laitoksen sisäisten jännitteiden, ristiriitojen ja muiden negatiivisten asioiden aktiivinen unohtaminen. Linnan hengessä eli mukana myös yhteinen, yhteisöä koossa pitänyt tarina, jossa linna suojasi sen hyviä, yhteistä hyvää tavoittelevia ihmisiä hallintoa – ulkoista pahaa – vastaan.

Linnan henki oli koostunut ennen kaikkea omasta erillisasemasta, omasta tilasta ja monista vuosikymmenten mittaan syntyneistä perinteistä. Yksi sellainen oli Tuula Nylanderin leipoma omenapiirakka. Omenat olivat peräisin, tai sanottiin olevan, linnan edessä kasvaneesta, varsin kituvasta ja varsin lyijypitoisesta omenapuusta, mutta piirakka oli hyvää. Linnassa vietetyt laitoksen pikkujoulut ja muut juhlat olivat muistoissa aina ohjelmallisia, mukana oli tanssia ja lopulta yleistä älämölöä. Osa juhlijoista lähti koteihinsa, osa kävi väliin ottamassa Jokelassa vauhtia, mutta sinnikkäimmät istuivat linnan alakerran keittiön pyöreän pöydän äärellä aamukahville. Linnan henkeä oli myös tietoisesti pidetty yllä. Laitoksen tutkijat saivat muun muassa yhteisölliset ja samalla yksilölliset college-paidat, joiden rinnassa oli Pielisjoen linnan kuva, joko edestä, takaa tai jommalta kummalta sivulta, mutta kunkin oman huoneen ikkuna oli yksilöllisesti valaistu. Linnan henkeä myös vahvisti väitöskaronkoissa aina samalla tarinalla jaettava käärmepullo. Käärmeen kunnon heiketessä nesteen sisällä ei pullo enää kiertänyt, vaan sitä säilytettiin laitoksen tiloissa. Väittelijä on sittemmin saanut rintanapin: Käärmetohtori. Itärajan avautuessa eli laitoksella aikansa epävirallinen uimaseura Laatokan Loiske.  Siihen kuuluivat kaikki kohtalaisessa kunnossa Laatokassa uineet. Jotkut yksilöt rakensivat avoimuudellaan yhteisöllisyyttä sitä itse huomaamatta Tällaiset ulospäin suuntautuneet tutkijat järjestävät yhteisiä matkoja. pikkujouluja tai vaikkapa pöytälätkäkisoja, jalkapalloveikkauksia, ottivat kantaa ja haastoivat kahvipöytäkeskusteluissa, ohjasivat erilaisia leikkejä ja kysyivät hassuja tietokilpailuissa. Oma merkityksensä on myös heillä, jotka voivat juhlissa pahoin, puhuvat levottomia ja esittävät pientä tulitikkutyttöä pikkujoulunäytelmissä.

Laitoksen siirtoa oli suunniteltu pitkään ja piirustuksia oli esitelty laitoksen väelle useaan kertaan. Yhden tutkijan työpanos oli jopa osoitettu yhteyshenkilöksi. Rakentamista seurattiin tarkoin, olihan muiden uudisrakennusten virheistä ja valvonnan puutteista käyty keskustelua julkisuudessa.  Yksi jos toinen tutkija kävi Tuukka Arosaran tapaan kauhistelemassa ulkona suojaamattomana säilytettyjä eristeitä ja muita rakennusmateriaaleja. Pelolla kuunneltiin rakennusmiesten keskinäisiä puheita, että tämä rakennus ei tule kestämään. Suunnittelijat ja valvojat vakuuttivat, että hyvä tulee, mutta virheiltä ei Aurora II -rakennuksen kohdalla vältytty. Heti ensimmäisen sateen koettaessa huomattiin, että kattoikkunoiden tiivisteet olivat unohtuneet ja laitoskirjaston lattialle oli asetettava sankkoja. Julkisivun tiiliseinä oli rakennettava uudelleen ja myös ilmastointi reistaili.

Kipuilu oli silti monen työntekijän kohdalla suurempaa henkisellä tasolla. Jotain ainutkertaista oli menetetty.

Karjalan tutkimuslaitos 50 vuotta, perustaja esi-isät ja tehtävä

Kirjoittaja: Ismo Björn

Jokaisen organisaation, yrityksen, yhtiön, yhdistyksen ja seuran syntyyn liittyy aina yksi tai useampi sankarihahmo, johon toiminnan alku henkilöitetään. Karjalan tutkimuslaitoksen taustavaikuttajaksi on muistelmissa nostettu silloinen Helsingin yliopiston professori, kansanrunoudentutkija, kulttuurivaikuttaja ja akateemikko Matti Kuusi. Hän on tällaiseksi sankariksi juuri sopiva. Hän oli Karjala-aktiivi, kirjailija Olavi Paavolaisen luonnehdinnan mukaan Akateemisen Karjala-seuran hovirunoilija. Mutta yhtä lailla laitoksen puolestapuhujaksi voi nostaa Enossa syntyneen kirkkohistorian professori Kauko Pirisen. Hän oli 1960- ja 1970-luvun Suomen johtavia historiantutkijoita ja aktiivinen Pohjois-Karjalan puolestapuhuja. Pirinen oli vahvasti ajamassa Joensuun korkeakoulun perustamista ja vaati opettajakoulutuksen rinnalle alueellista tutkimusta.  Myös Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöllä oli laitoksen alkuun saattamisessa vahva rooli, ja jopa Helsingin yliopisto antoi tukensa Karjalan tutkimuslaitoksen perustamiselle. Tutkimuslaitosta tukivat myös aluehallinto ja ylipäätään koko suomalainen korkeakoululaitos kokonaisuudessaan. Poliittinen tahtotila oli vahva, joten toiminnalle oli olemassa vankka tuki ja perusta.

Karjalan tutkimuslaitoksen synnyssä oli nähtävissä vielä hävityn sodan ja menetetyn Karjalan tuntoja. Karjalan tutkimuslaitoksen yhteydessä painotettiin karjalaisen perinteen jatkuvuutta Suomessa ja Pohjois-Karjalassa, Näin oltiin sitomassa Karjalaa ja sen menneisyyttä –alueluovutuksista huolimatta –, ja nimenomaan siksi, Suomeen. Matti Kuusi itse sanoo yhdessä professori Aimo Turusen kanssa tuoneensa Joensuuhun karjalais-kalevalaisen ulottuvuuden. Kuusi toivoi kansanperinteen ja folkloristiikan ohella ikonitutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Professori Auvo Kiiskinen ehdotti, että tutkimus kiinnitettäisiin pohjoiskarjalaisiin asioihin. Maakuntaliiton tehtävä olisi etsiä eri alojen piiristä aiheita, joista tehdyt tutkimukset toteutettaisiin ja sitten palkittaisiin. Karjalan tutkimuslaitoksesta haluttiin myös luonnontieteellistä tutkimusta. Joensuun korkeakoulun suunnittelutyöryhmässä mukana ollut silloinen apulaisprofessori Rauno Ruuhijärvi painotti luontoon ja luonnonvaroihin kohdistuvan tutkimuksen merkitystä Tutkimuslaitosta hahmotelleissa kokouksissa tulivat esille myös luonnonsuojelu ja muun muassa soravarojen suunnitelmallinen käyttö.

Karjalan tutkimuslaitos oli vastaus toiveisiin yliopistollisen opetuksen vaatimasta tutkimuksesta ja laitoksesta, joka tutkisi Pohjois-Karjalaa alueellisena yksikkönä sekä vaalisi Karjalan kulttuuriperinnettä. Korkeakoulun osastorajoista huolimatta laitokselle annettiin mahdollisuus harjoittaa keruu-, tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Tutkimuslaitokselle määrättiin selkeä yhteiskunnallinen palvelutehtävä, joka tähtäsi taloudellisen hyvinvoinnin alueelliseen kasvattamiseen. Tämä tuli selkeänä esille eduskunnan sivistysvaltiokunnan mietinnössä, johon kirjattiin, että Karjalan tutkimuslaitoksen tulisi kyetä suorittamaan tuloksellisesti sellaista tutkimus- ja selvitystyötä, jolla on merkitystä Itä-Suomen taloudellisen kehittämisen kannalta.

Aluetutkimus sai tutkimuslaitoksessa merkittävän painotuksen. Korkeakoulu ja maakuntaliitto ajoivat 1971 Karjalan tutkimuslaitoksen yhteyteen kehitysalueinstituuttia. Taustalla vaikuttivat muuttoliike ja pelko alueellisen epätasa-arvon kasvusta.  Aloite kehitysalueinstituutista kaatui muiden korkeakoulukaupunkien ilmoittautuessa mukaan kilpailuun mahdollisen instituutin sijaintipaikasta. Kehitysalueiden neuvottelukunnan talvella 1972 antaman lausunnon mukaisesti kehitysaluetutkimus oli jaettava useiden toimipaikkojen kesken, eikä vain yhteen paikkaan.

Karjalan tutkimuslaitoksen perustaminen pantiin merkille myös Neuvostoliitossa. Kysymys oli Karjalan kulttuurin ja menneisyyden omistamisesta, ja tuota perintöä tutkivan laitoksen perustaminen merkitsi historiapoliittisesti merkittävän toimijan synnyttämistä. Ajatus Karjalan korkeakoulusta oli ollut Suomessa esillä 1930-luvulla ja välittömästi oli Neuvostoliiton puolella ryhdytty vahvistamaan Petroskoihin 1930 perustetun Karjalan tiedekeskuksen asemaa.  Määritteeseen ”Karjala” tutkimuslaitoksen nimessä kiinnitettiin huomiota Karjalan tutkimuslaitosta 1970 perustettaessa myös Suomen puolella, ja esimerkiksi valtiovarainministeriö vastusti Karjala-nimen käyttöä, koska vain vähäinen osa Karjalasta oli enää Suomen puolella.

Karjalan tutkimuslaitoksen nimestä on käyty sittemmin keskustelua ajoittain. Viime vuosina nimeen ovat puuttuneet erityisesti ne tutkijat, joiden mukaan Karjala on pelkästään maantieteellisesti rajattava paikka, lähinnä Karjalan tasavallan alue Venäjällä, eikä laitoksen toiminta enää vastaisi sen nimeä ja tutkimusaluetta. Nimen vahva metaforinen taso, mutta ennen kaikkea sen vakiintunut asema ja takuu laadusta varmistavat, että nimi säilyy.