Linnan henki ja Auroran punatiili

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen toiminnan kannalta laitoksen sijoittaminen Pielisjoen linnaan oli merkittävä tekijä. Eri alojen tutkijat muodostivat tiiviin ryhmän, jossa henkilökohtaiset suhteet näyttelivät tärkeää osaa.  Pielisjoen linna oli oma maailmansa, siihen kuuluivat oma toimisto, oma siivooja ja talossa asuva vahtimestari. He kaikki muodostivat linnan väen. Laitoksella törmäsi kaksi varsin erilaista maailmaa.  Toinen edusti menneisyyden kautta (pohjois-)karjalaisuutta rakentavaa humanistista tutkimusta ja toinen alueen kehitysalueproblematiikkaan syventyvää yhteiskunnallista tutkimusta. Keskeiset tutkijat edustivat kahta eri sukupolvea, sodan kokenutta ja sen jälkeen syntynyttä. Myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään ja arvoiltaan he olivat varsin erilaisia.

Laitoksen aluepoliittiset tutkimushankkeet houkuttelivat Joensuuhun nuorta, yhteiskunnallisesti aktiivista tutkijakuntaa. Jukka Oksan ja muiden aluetutkijoiden tulo vahvasti karjalaishenkisenä perustettuun tutkimuslaitokseen oli osaltaan nostattamassa keskustelua korkeakoulun politisoitumisesta. Karjalais-isänmaallisessa hengessä ei itsessään politiikkaa nähty, mutta näistä poikkeava toiminta nähtiin seminaarihenkisessä Joensuussa poliittisena. Kitkaa oli odotettavissa, sillä Karjalan tutkimuslaitoksen aluetutkimus oli yhteiskunnallisuudessaan kriittistä jo lähtökohtaisesti, ja itse tutkijat avoimen poliittisia. Tutkijoilla oli kontaktit opiskelijaliikkeeseen ja he organisoivat mm. lukupiirejä, joissa opiskeltiin muun muassa Marxin ja Leninin ajattelua.

Laitoksen sisällä vastakkainasettelu oli vahva ja sai ajoittain huvittavia muotoja. Laitoksen 1980-luvun pikkujoulujen alkaessa Tuula Nylander kävi piilottamassa Veijo Saloheimon kehystetyn valokuvan, jotta sitä ei illan mittaan tuhrittaisi. (Eivätkä ainakaan tuolloin riehakkaasta juhlimistyylistä ja toistensa seurasta virtaa saavat tutkijat Rannikko ja Knuuttila pomppisi sen päällä ja tavalla, jolla olivat jo tuhonneet ravintola Jokelan joulukuusen.) Saloheimon katsottiin edustavan isänmaallishenkistä humanistista tutkimusta ja vanhaa maailmaa. Osaltaan tietoinen kahtiajako oli lisäämässä linnan henkeä. Pienessä ja tiiviissä ryhmässä tutkijoiden välille syntyi pakosta päivittäinen keskusteluyhteys, eivätkä osin vastakkaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset välttämättä tätä aina haitanneet. Pikemmin ne lisäsivät toimintatarmoa. Tavoite oli periaatteessa sama: tehdä tutkimusta alueen ja sen asukkaiden hyväksi. Ainoastaan keinot, ajattelutavat ja tiedealat olivat erilaiset.

Karjalan tutkimuslaitoksen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen osasto siirtyivät campus-alueelle Aurora II-rakennuksen valmistuttua 2005. Saaressa, keskellä kaupunkia, rautatieaseman ja torin välillä olleesta linnamaisesta kivirakennuksesta siirryttiin ruutukaavan taakse. Pielisjoen linnasta poistuminen kuohutti mieltä, eivätkä kaikki olleet innolla muuttamassa.

Enää ei työhuoneen ikkunasta voinut katsella virtaavaa Pielisjokea, ei sen kalastajia tai auringonottajia, ei talvista koskikaraa tai keväistä telkkää, nyt oli ikkunan takana punainen tiiliseinä. Oli siirrytty linnasta linnaan tiilenpäitä laskemaan. Vaikka muutos tarkoitti myös henkilökohtaisen työtilan, oman työhuoneen saamista, osa työntekijöistä menetti kosketuksen kokonaan ulkoilmaan, sillä työhuoneen ikkuna avautui laitoksen kahden pitkän käytävän väliseen korkeaan kirjastotilaan, jonne ainoa luonnonvalo tuli kattoikkunoista.

Muuttomatkaan yritettiin saada myös” linnan henki”, laitoksen sisällä vallinnut kannustava ja kriittinen ilmapiiri, joka eli alakerran kahvihuoneen polveilevissa keskusteluissa ja illanviettojen joutavissa jutusteluissa. ”Henki” pullotettiin ja pullo kannettiin poliisiauton johtamana kulkueena kohti campusta. Pullo avattiin uuden laitoskirjaston tiloissa, mutta monen vanhan ”linnalaisen” mielestä henki koki ahdistusta, ja joko jäi, tai leijui linnaan, ja sinne haikailivat vielä kauan monet linnan hengessä eläneet. Tässä näkemyksessä ja puheessa voi toki havaita myös muistelun nostalgisuutta, menetetyn kaipuuta. ”Linnan henki” on toki todellinen, mutta sen on myös metafora kultaisesta ajasta, yksinkertaistetussa menneestä, jossa sekoittuvat oma nuoruus sekä menneisyyden myönteisten, yhteisöllisten piirteiden, yhteenkuuluvuuden korostuminen ja samaan aikaan laitoksen sisäisten jännitteiden, ristiriitojen ja muiden negatiivisten asioiden aktiivinen unohtaminen. Linnan hengessä eli mukana myös yhteinen, yhteisöä koossa pitänyt tarina, jossa linna suojasi sen hyviä, yhteistä hyvää tavoittelevia ihmisiä hallintoa – ulkoista pahaa – vastaan.

Linnan henki oli koostunut ennen kaikkea omasta erillisasemasta, omasta tilasta ja monista vuosikymmenten mittaan syntyneistä perinteistä. Yksi sellainen oli Tuula Nylanderin leipoma omenapiirakka. Omenat olivat peräisin, tai sanottiin olevan, linnan edessä kasvaneesta, varsin kituvasta ja varsin lyijypitoisesta omenapuusta, mutta piirakka oli hyvää. Linnassa vietetyt laitoksen pikkujoulut ja muut juhlat olivat muistoissa aina ohjelmallisia, mukana oli tanssia ja lopulta yleistä älämölöä. Osa juhlijoista lähti koteihinsa, osa kävi väliin ottamassa Jokelassa vauhtia, mutta sinnikkäimmät istuivat linnan alakerran keittiön pyöreän pöydän äärellä aamukahville. Linnan henkeä oli myös tietoisesti pidetty yllä. Laitoksen tutkijat saivat muun muassa yhteisölliset ja samalla yksilölliset college-paidat, joiden rinnassa oli Pielisjoen linnan kuva, joko edestä, takaa tai jommalta kummalta sivulta, mutta kunkin oman huoneen ikkuna oli yksilöllisesti valaistu. Linnan henkeä myös vahvisti väitöskaronkoissa aina samalla tarinalla jaettava käärmepullo. Käärmeen kunnon heiketessä nesteen sisällä ei pullo enää kiertänyt, vaan sitä säilytettiin laitoksen tiloissa. Väittelijä on sittemmin saanut rintanapin: Käärmetohtori. Itärajan avautuessa eli laitoksella aikansa epävirallinen uimaseura Laatokan Loiske.  Siihen kuuluivat kaikki kohtalaisessa kunnossa Laatokassa uineet. Jotkut yksilöt rakensivat avoimuudellaan yhteisöllisyyttä sitä itse huomaamatta Tällaiset ulospäin suuntautuneet tutkijat järjestävät yhteisiä matkoja. pikkujouluja tai vaikkapa pöytälätkäkisoja, jalkapalloveikkauksia, ottivat kantaa ja haastoivat kahvipöytäkeskusteluissa, ohjasivat erilaisia leikkejä ja kysyivät hassuja tietokilpailuissa. Oma merkityksensä on myös heillä, jotka voivat juhlissa pahoin, puhuvat levottomia ja esittävät pientä tulitikkutyttöä pikkujoulunäytelmissä.

Laitoksen siirtoa oli suunniteltu pitkään ja piirustuksia oli esitelty laitoksen väelle useaan kertaan. Yhden tutkijan työpanos oli jopa osoitettu yhteyshenkilöksi. Rakentamista seurattiin tarkoin, olihan muiden uudisrakennusten virheistä ja valvonnan puutteista käyty keskustelua julkisuudessa.  Yksi jos toinen tutkija kävi Tuukka Arosaran tapaan kauhistelemassa ulkona suojaamattomana säilytettyjä eristeitä ja muita rakennusmateriaaleja. Pelolla kuunneltiin rakennusmiesten keskinäisiä puheita, että tämä rakennus ei tule kestämään. Suunnittelijat ja valvojat vakuuttivat, että hyvä tulee, mutta virheiltä ei Aurora II -rakennuksen kohdalla vältytty. Heti ensimmäisen sateen koettaessa huomattiin, että kattoikkunoiden tiivisteet olivat unohtuneet ja laitoskirjaston lattialle oli asetettava sankkoja. Julkisivun tiiliseinä oli rakennettava uudelleen ja myös ilmastointi reistaili.

Kipuilu oli silti monen työntekijän kohdalla suurempaa henkisellä tasolla. Jotain ainutkertaista oli menetetty.