Tag Archives: terveydenhuolto-oikeus

ASIAKAS- JA POTILASLAKI YHDISTYVÄT – MITEN MUUTTUU MUISTISAIRAAN IHMISEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS?

 

 

 

 

Projektitutkija Henna Nikumaa, yliopisto-opettaja Heidi Poikonen ja yliopistonlehtori Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Kirjoittajat toimivat tutkijoina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen Hyvinvointioikeuden instituutissa


Maassamme on
ollut pitkään kestämätön tilanne muistisairaiden ihmisten itsemääräämisoikeuden rajoittamisen suhteen. Vaikka perustuslain mukaan kenenkään vapautta ei saa rajoittaa ilman laissa säädettyjä perusteita, ovat vanhustenhuollon rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset puuttuneet lainsäädännöstämme kokonaan. Toki meillä on ollut joukko suosituksia ja lukuisissa kehittämishankkeissa on luotu rajoitustoimia ehkäiseviä hyviä käytäntöjä, mutta ne eivät ole olleet riittäviä.  Rajoitustoimenpiteitä on jouduttu perustelemaan jopa rikosoikeudellisella pakkotilalla, mikä ei sovellu sosiaali- ja terveydenhuoltoon.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän pohtimaan itsemääräämisoikeuslain säätämistä jo vuonna 2010. Prosessi on ollut pitkä, mutta vihdoin viime viikolla kuulimme STM:n esityksen siitä, että potilaslaki ja sosiaalihuollon asiakaslaki yhdistetään ja uuteen lakiin lisätään itsemääräämisoikeuden tukemista ja rajoittamista koskevat säännökset. Esityksen yhteydessä julkaistiin alustavat pykäläluonnokset uudesta laista, jonka olisi tarkoitus tulla voimaan pääosin vuonna 2020.

Muistisairaat ihmiset ovat suurin ryhmä, jota uudistus koskisi. Heidän hoivan ja hoitonsa kannalta pykäläluonnokset sisältävät useita merkittäviä uudistuksia. Esityksen mukaan lakiin otettaisiin säännökset tuetusta päätöksenteosta, josta maailmanlaajuisestikin säädetään vain kolmessa muussa maassa (Kanada, Australia, UK). Tuettua päätöksentekoa koskevat pykäläluonnokset ovat ilahduttavasti kehittyneet aiemmista esityksistä, joissa tuetun päätöksenteon järjestelmästä suunniteltiin sangen hallinnollista. Nyt ehdotuksen mukaan riittäisi, että asiakas tai potilas nimeäisi tukihenkilönsä suullisesti tai kirjallisesti ja tästä tehtäisiin asianmukaiset kirjaukset asiakas- tai potilasasiakirjoihin.

Pykäläluonnosten mukaan hoitotahdosta otetaan lakiin oma lukunsa. Vaikka hoitotahdon oikeudellinen perusta on ollut jo nyt potilaslaissa (6 ja 8 §) ja potilaan tahtoa on tullut tähänkin asti kunnioittaa, on selkeämpiä säännöksiä hoitotahdosta kaivattu pitkään. Jo 15 vuotta sitten todettiin potilaslain selkeä muutostarve (STM:n työryhmämuistio 2003:25). Hoitotahtoa koskevien säännösten lisäksi myös hoitoa koskevat toiveen luontoiset tahdonilmaukset on nostettu säännöstasolla esille. Hoitotoive-termin sijaan hoivatoive-termin käyttö tosin olisi suositeltavampaa, sillä hoivatoive kuvaa sanana kattavammin henkilöiden toiveiden sisältöjä pykäläluonnoksen tarkoittamissa tilanteissa.

Erityisen ilahduttavaa on se, että hoitotahtoa koskevassa luvussa ehdotetaan säädettäväksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle velvollisuus huolehtia siitä, että henkilö, joka lähitulevaisuudessa todennäköisesti menettää päätöksentekokykynsä, saa neuvontaa ja ohjausta hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen tekemiseen. Tätä oikeudelliseen ennakointiin voimakasta ohjaamista on ehdotettu tutkimuskirjallisuudessa ja useissa kehittämishankkeissa. Tosin ohjaus- ja neuvontavelvollisuudesta olisimme toivoneet vielä hieman laajempaa – se olisi hyvä ulottaa koskemaan vähintään jokaista ikääntyvää ihmistä.

Itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, vahvistaminen ja tukeminen on otettu pykäläluonnoksissa vakavasti. Ehdotetut säännökset muun ohella itsemääräämisoikeuden toteutumista tukevista tiloista ja välineistä tai itsemääräämisoikeutta turvaavan suunnitelman tekemisestä ovat sangen kannatettavia. Myös rajoitustoimenpiteiden ehdoton viimesijaisuus ja se, että erotetaan rajoittaminen kiireellisissä ja kiireettömissä tilanteissa, vastaavat arjen hoitotyön tarpeisiin. Kannatettava on myös säännös siitä, että niissä yksiköissä, joissa lain mukaan voisi käyttää rajoitustoimia, olisi henkilöstöllä oltava koulutus rajoitustoimenpiteiden sekä ennaltaehkäisystä että niiden turvallisista ja ihmisarvoa kunnioittavista toteuttamistavoista.

Varsinaisia rajoitustoimenpiteitä koskevia pykäliä esityksessä on runsaasti ja ne jakaantuvat eri lukuihin palveluiden ja hoidon sisältöjen mukaan. Jo edellinen hallituksen esitys (108/2014) aiheutti huolta rajoitustoimenpiteitä koskevien pykälien runsaasta määrästä. Edelleen on aiheellista kysyä, voiko runsas rajoitustoimista säätäminen tosiasiassa lisätä rajoitustoimenpiteiden käyttöä, jos toimenpiteet tehdään laissa mahdollisiksi? Joka tapauksessa muistisairaan ihmisen pitkäaikaisen hoidon näkökulmasta esityksessä on merkittävää muun ohella ehdotus hygieniahaalarin käytön selkeästä kieltämisestä, sitomisen enimmäisaikarajasta ja poistumisen estämisestä siten, ettei muiden henkilöiden liikkumisvapautta rajoiteta. Myös säännösehdotukset rajoitustoimenpiteitä koskevasta päätöksenteosta ja valituskelpoisuudesta tulevat muokkaamaan hoitotyön käytäntöjä. Lisäksi yhtenä odotetuimpana uudistuksena voi pitää ehdotuksia ensihoitohenkilökunnan ja sosiaalihuollon viranomaisen oikeuksista päästä henkilön asuntoon henkilön terveydentilan tai sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi sekä henkilön siirtämisestä asunnostaan tutkittavaksi tai hoidettavaksi tämän vastuksesta huolimatta.

Uusi asiakas- ja potilaslaki sisältää esityksen mukaan 235 pykälää. Luettavaa riittää jo siis pelkissä pykälissä. Hallituksen esitystä, jonka on luvattu tulevan lausuntokierrokselle kesäkuussa, odotamme suurella mielenkiinnolla. Toivottavasti saamme luettavaksi myös huolella laaditun toimeenpanosuunnitelman, josta näimme jo lupaavan aihion edellisen itsemääräämisoikeus-työryhmän loppuraportissa (STM:n raportteja ja muistioita 2014:14).

Toimeenpanosuunnitelman osuus tulee olemaan merkittävä, sillä uudet säännökset vaativat suuria muutoksia maamme vanhustenhuollon hoiva- ja hoitokäytännöissä. Esimerkiksi hygieniahaalari on edelleen käytössä monissa muistisairaiden ihmisten hoitoyksiköissä, edunvalvontavaltuutus on tuntematon usealle sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselle ja monen hoiva- ja hoitoyksikön tilaratkaisut eivät vastaa itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen vaateita.

Sekä perusoikeuksien että hoitotyön käytäntöjen kehittymisen näkökulmista on ehdottoman tärkeää, että itsemääräämisoikeutta koskeva lainsäädäntöuudistus vihdoin etenee. Vaikka muita vammaryhmiä koskevista rajoitustoimista on jo säädetty ja myös YK:n vammaissopimus maassamme ratifioitu, ovat käytännöt muistisairaan ihmisen vapauden rajoittamisessa Suomessa edelleen sekä perustuslain että YK:n vammaissopimuksen vastaisia. Nyt käsillä oleva uudistus on vanhuusoikeuden näkökulmasta erittäin merkittävä.

Yksikätinen juristi

Oskari Korhonen

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja työskentelee viestintä- ja markkinointiavustajana sekä tutkimusavustajana Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella ja päätti juuri työnsä hallinnon suunnittelijana Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymässä.

ANNOIN TAANNOIN eräässä sairaanhoitopiirin kokouksessa niin kutsutun juristin vastauksen erääseen oikeudelliseen kysymykseen: vastaus sisälsi liudan sillä hetkellä mieleeni juolahtaneita, lainsäädännön näkökulmasta hyväksyttäviä ja toteutettavissa olevia vaihtoehtoja. Varsinaisen substanssin arvioinnin ja eri toimintamallien välisen puntaroinnin jätin suosiolla itseäni viisaammille ja kokeneemmille. Pitkän uran lääkärinä tehnyt, sittemmin hallinnollisiin tehtäviin siirtynyt viranhaltija pudisteli esitykseni jälkeen päätään ja päivitteli nauraen muulle kokousväelle: ”Oletteko koskaan nähneet yksikätistä juristia? Tuokaa minulle sellainen – nämä muut eivät koskaan kerro suoraan parasta vaihtoehtoa, vaan toteavat aina ensimmäisen jälkeen, että ’on the other hand’!”

OLKOONKIN, ETTÄ viranhaltija vitsaili melko ronskisti vammaisuudella, oli hän oikeassa varsinaisessa asiassaan: se on onnekas, joka pyydystää tiimiinsä lainoppineen, jonka vastaus mahtuu mukavasti yhdelle kämmenelle. Tässä onnistuakseen juristin on opeteltava seisomaan leveässä haara-asennossa – toinen jalka substanssissa, toinen juridiikassa.

JOTKIN OIKEUDENALAT ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin liittyvissä työtehtävissä juristi voi toimia verraten autonomisesti: esimerkiksi perinnön jakamiseen tai työsuhteisiin liittyvät oikeudelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on useimmiten mahdollista löytää vastaus oikeudellisen koulutuksen, lainopin menetelmien ja tavanomaisen elämänkokemuksen avulla. Sen sijaan esimerkiksi mielenterveyslain (1116/1990) mukaiset, tahdonvastaiseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat kiusallisen monimutkainen juridis-lääketieteellinen kokonaisuus, jonka syvällinen ymmärtäminen vaatii joko juristin tai lääkärin saumatonta yhteistyötä taikka yhden ihmisen laajaa osaamista molemmilta tieteenaloilta. Myös esimerkiksi monissa ympäristöoikeuteen liittyvissä kysymyksissä on iloa vaikkapa ympäristö-, metsä- tai luonnontieteellisestä osaamisesta.

ON THE other hand, moni ystäväni on ansiokkaasti puolustanut näkemystä, jonka mukaan juristin roolina on olla organisaatiossaan hieman ulkopuolinen, oikeusjärjestelmän terveiset työhön tuova mahdollistaja, jonka tehtävänä on kertoa muille, mikä onnistuu ja mikä ei. Voiko tästä näkökulmasta ”liiallinen” substanssiosaaminen jopa vaarantaa juristin objektiivisuutta tai vaikeuttaa luovaa juridista ajattelua? Onko yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä kouluttaa ihmisestä ensin jonkin aivan toisen alan asiantuntija, jotta hänestä voidaan myöhemmin kouluttaa alan oikeudellisten kysymysten parissa painiva asiantuntija? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta: jokaisen työyhteisön – oli se sitten julkinen tai yksityinen – on itse määriteltävä se oikeudellisen osaamisen taso, jolla se pystyy parhaiten huolehtimaan velvollisuuksiensa noudattamisesta, toteuttamaan asiakkaidensa oikeuksia ja varautumaan oikeudellisiin riskeihin. Tarvitaanko organisaatiossa erillisiä lakimiehiä, ostetaanko oikeudelliset palvelut lakiasiain- tai asianajotoimistolta vai koulutetaanko työyhteisöön useampia oman alan juridiikkaan erikoistuneita työntekijöitä?

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTON oikeustieteiden laitoksella suoritettavat HTK/HTM-tutkinnot vastaavat erinomaisesti esimerkiksi viimeisimpään tarpeeseen. Moni hakeutuu oikeudellisten perustutkinto- (korkeakoulututkinnon suorittaneen on mahdollista hakeutua suoraan maisterivaiheeseen) tai jatko-opintojen pariin taskussaan tutkinto ja runsaasti työkokemusta joltain aivan toiselta alalta. Pelkästään oikeustieteiden laitoksen työntekijöistä löytyy esimerkiksi entisiä tai nykyisiä – miten kukakin itsensä identifioi – sosionomeja, insinöörejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä, poliiseja, sosiologeja, ekonomeja, metsätieteilijöitä ja sirkustaiteilijoita.

TOINEN TIE työyhteisöjen oikeudellisen osaamisen turvaamiseen on oikeudellisen koulutuksen tarjoaminen myös muille kuin tuleville juristeille. Moneen tutkintoon kuuluu tai suositellaan sisällytettävän oman alan juridiikkaa: opettajille koulutusoikeutta, ekonomeille vero-oikeutta ja psykologeille oikeuspsykologiaa. Itä-Suomen yliopisto on vastikään myöntänyt oikeustieteiden laitokselle kehittämisrahaa terveydenhuolto-oikeuden opetuksen kehittämiseen. Viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetyn terveydenhuolto-oikeuden kurssin haastavuus ja rikkaus syntyy useista eri koulutusohjelmista tulevien opiskelijoiden tarpeiden ja osaamisen huomioimisesta ja yhteensovittamisesta. Kurssilla istuu tulevien juristien lisäksi tulevia lääkäreitä, farmaseutteja, proviisoreja ja sosiaalityöntekijöitä. Organisaation oma lakimieskin pääsee kunnolla työnsä syrjään vasta, kun myös muut ymmärtävät työnsä oikeudelliset ulottuvuudet ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.