Tag Archives: eurooppaoikeus

Brysselin pahamaineiset lobbarit – vai miten se nyt menikään?

Mira-Maria Kontkanen, Elisa Vornanen ja Iida Kuusrainen

Kirjoittajat ovat valmistuneet Itä-Suomen yliopistosta eurooppaoikeus pääaineenaan ja toimivat nykyisin lobbareina Brysselissä.

EDUNVALVOJAT JA LOBBARIT – onko näillä termeillä loppupeleissä suurta eroa? Siinä missä edunvalvonta kuulostaa hyvin ammattimaiselta ja luottamusta herättävältä toiminnalta, mielletään lobbaus puolestaan usein edunvalvontaa epämääräisemmäksi toiminnaksi. Siellä se lobbari, käytäväpoliitikko, livauttaa hieman kahisevaa Brysselin hämärissä porttikongeissa kuiskaten toiveitaan eteenpäin. Todellisuudessa molemmat termit kuvaavat pitkäjänteistä lainsäädännön valmisteluun liittyvää vaikuttamis- ja seuraamistyötä tarkoittaen käytännössä samaa. Toimintaa, jonka avoimuutta pyritään myös koko ajan lisäämään esimerkiksi EU:n avoimuusrekistereillä.

OPISKELIMME EUROOPPAOIKEUTTA pääaineenamme UEF:ssa ja tätä nykyä työskentelemme edunvalvojina ja lobbareina Brysselissä. Mira-Maria ja Elisa työskentelevät Suomen Yrittäjien ja kahdeksan suomalaisen kuljetusorganisaation yhteistoimistossa, Iida puolestaan työskentelee konsulttitoimisto Aula Europessa edustaen useita suomalais- ja eurooppalaisyrityksiä muun muassa energia- ja liikennealalta.

SUOMESSA USEIN törmää ajatukseen, että päätökset tulevat EU:sta suoraan annettuina ilman, että kukaan meitä kuuntelee. Todellisuudessa lainsäädäntöä valmistellaan parhaimmillaan vuosia Brysselin päässä yhdessä jäsenvaltioiden, sidosryhmien ja asiantuntijoiden kanssa. Valmistelu on hidasta ja prosessi on raskas, mutta toisaalta se antaa myös meille oivan mahdollisuuden seurata valmistelua ja pyrkiä mahdollisuuksiemme mukaan vaikuttamaan lopputulokseen niin, että myös edustamiemme tahojen intressit on otettu huomioon. Joskus kantamme menevät läpi, toisinaan sopeudumme ja siirrymme eteenpäin.

LOBBARIN TÄRKEIN työkalu ovat ihmissuhdetaidot, joiden merkitystä ei voi liiaksi korostaa. Hymyä huuleen ja menoksi, yrmeistä lobbarista ei kukaan pidä. Asiantuntijuus ei välttämättä kanna kuin puolitiehen, ellei asiaansa osaa esittää oikein, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Tämän arvioimiseen tarvitaan kontakteja, verkostoja ja hiljaista tietoa, joihin on äärimmäisen vaikea päästä osaksi Suomesta käsin.

TYÖSSÄMME MIELEKKÄINTÄ on ehdottomasti monipuolisuus, haasteellisuus, joustavuus sekä se asioiden ja ihmisten kirjo, joiden kanssa saa tehdä töitä. Olemme lainvalmisteluprosessissa mukana luomassa tulevaisuutta samalla pitäen huolta siitä, ettei tulevaisuus ole edustamillemme tahoille ainakaan huonompi kuin tämänhetkinen tilanne. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka oma kädenjälki päätyisi joku päivä laiksi asti.

HAASTAVINTA OVAT varmaankin äärimmäisen laajat asiakokonaisuudet, jotka ovat sidoksissa toisiinsa. Näiden kokonaisuuksien käsittämiseksi olisi hyvä olla useammankin alan ekspertti. Oikeudellinen koulutustausta auttaa ehdottomasti lakipykälien ja lainvalmisteluprosessin ymmärtämisessä, ranskan kielen hallinta puolestaan helpottaa jokapäiväistä elämää Brysselissä. Järjestötausta on opettanut arvokkaita projektinhallintataitoja sekä ihmistuntemusta, joista molemmista on äärimmäisen paljon hyötyä nykytehtävissä. Lisäksi järjestötaustasta on ollut myös apua kontaktien luomisessa, osa hyödyllisistä kontakteista on jopa ollut jo olemassa ennen Brysseliin lähtöä.

MIKÄLI BRYSEELIIN haluaa töihin kannattaa rohkeasti pyrkiä tänne harjoitteluun, sillä harjoittelun kautta avautuu uusia ovia ja samalla pääsee kokeilemaan matalalla kynnyksellä ulkomailla työskentelyä itsessään. Meistä kaikki ovat aloittaneet harjoittelijoina ja yleensä harjoitteluita tarvitaan pari vyön alle ennen kuin keskustellaan pysyvämmistä sopimuksista. Eurooppaoikeuden opinnot edesauttavat varmasti tänne pääsyä, mutta Bryssel on täynnä hyvin monipuolisella taustalla varustettuja ammattilaisia. Tänne siis vain kokeilemaan, jos energiaa, innostusta ja työmoraalia löytyy!

Mitä ajoneuvot ovat – oikeustiede kohtaa kielifilosofian

Maija Aalto-Heinilä

kirjoittaja on oikeusfilosofian lehtori Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella

Aalto-Heinilä2009

 

 

 

 

OIKEUS ON erinomainen kohde kielen ja merkityksen luonteesta kiinnostuneille tutkijoille – myös muille kuin juristeille. Oikeushan pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme sääntöjen avulla. Tämä edellyttää, että lainsäätäjä kommunikoi säännöt meille ja että me ymmärrämme ne – muutoin niitä on mahdotonta noudattaa. Kommunikaatiokatkoksilla ja väärinymmärryksillä voi olla kova hinta, sillä oikeussääntöjen rikkomiseen liittyy yleensä jokin sanktio. Kysymyksellä siitä, mistä sanat oikeastaan saavat merkityksensä ja mitä jonkin säännön ymmärtäminen tarkoittaa, on siis muutakin kuin puhtaan teoreettista relevanssia – se liittyy olennaisesti oikeusvarmuuden ja lainsoveltamisen ennakoitavuuden vaatimuksiin.

KLASSINEN ASIAA havainnollistava esimerkki on H.L.A. Hartin ja Lon Fullerin kiista siitä, mistä sääntö ”ei ajoneuvoja puistoon” saa merkityksensä. [1] Hart uskoi, että sanoilla on vakiintuneet ”ydinmerkitykset”, jotka kaikki kieltä hallitsevat tuntevat ja jotka yleensä on taltioitu sanakirjoihin. Jos joku esimerkiksi kaahaa puistossa henkilöautolla, lainsoveltajan ei tarvitse miettiä onko ajoneuvokieltoa rikottu – autot kuuluvat käsitteen ”ajoneuvo” ydinmerkitykseen ja sääntöä voi soveltaa tässä tapauksessa mekaanisesti, ilman harkintaa sen taustalla olevista tarkoituksista tai tavoitteista. Mutta entäpä jos joku tulee puistoon rullaluistimilla tai haluaa tuoda sinne jalustalla seisovan panssarivaunun sotaveteraanien muistoksi? Tällaisissa tapauksissa ei liikuta käsitteen merkityksen ytimessä vaan epämääräisellä reuna-alueella: Hartin mukaan lainsoveltajan täytyy vain päättää itse mihin hän vetää rajan ajoneuvojen ja ei-ajoneuvojen välille, mikä tietysti vähentää huomattavasti ratkaisujen ennakoitavuutta. Kieleen kuuluu väistämättä tietty määrä tällaista epämääräisyyttä, mutta onneksi suurin osa sääntöjen soveltamisista on ns. helppoja tapauksia eli sanojen merkityksen ydinalueella liikkuvia.

FULLER OLI toista mieltä. Hänen mukaansa sääntöjä pitää aina – helpoissakin tapauksissa – tulkita niiden taustalla olevan tarkoituksen kautta. Emme siis voi automaattisesti tietää, kattaako ”ajoneuvo” myös autot (saati sitten rullaluistimet tai panssarivaunumuistomerkit), ellemme tiedä mitä tarkoitusta varten ajoneuvot on haluttu kieltää puistoista. Jos kiellon tarkoitus on esimerkiksi vähentää ilmansaasteiden määrää puistossa, voisi esimerkiksi sähköautot sallia sinne aivan hyvin. (Esimerkki ei ole Fullerin.) Fuller ei siis uskonut sanojen pysyviin, kontekstista riippumattomiin ydinmerkityksiin, vaan ajatteli, että ymmärtäminen vaatii aina puhujan tai kirjoittajan tarkoituksen tuntemista.

SYYSKUUN LOPULLA Ruotsin Örebrossa järjestetyssä The 5th International Conference on Law, Language and Discourse –tapahtumassa [2] käsiteltiin oikeuden ja kielen suhdetta paitsi näistä, myös monista muista eri näkökulmista. Esitelmissä havainnollistettiin esimerkiksi sitä, miten saman oikeustapauksen voi saada näyttämään täysin erilaiselta riippuen tarinankerrontatekniikoista (muun muassa siitä, kenen näkökulmasta tapaus kuvataan ja missä järjestyksessä asiat esitetään) tai miten diskurssianalyysin avulla oikeustapausten perusteluista voidaan kaivaa eksplisiittisten normien lisäksi myös implisiittisiä normeja esimerkiksi siitä miten uhrin oletetaan käyttäytyvän.

KESKEISIMMÄKSI TEEMAKSI konferenssissa nousi kuitenkin monikielisyyden asettama haaste oikeusvarmuudelle, joka koskettaa etenkin meitä eurooppalaisia. EU:ssa on 24 virallista kieltä, joiden pitäisi olla tasa-arvoisia keskenään. Mutta entäpä jos eri kielissä maailma hahmottuu eri tavoilla? Kuten kuuluisassa oikeustapauksessa ”Fonden Marselisborg Lystbådehavn v. Skatteministeriet” ([2005]C-428/02) huomattiin, sana ”ajoneuvo” (vehicle) viittaa joissakin EU-kielissä kaikkiin mahdollisiin liikkumisvälineisiin, myös veneisiin, kun taas joissakin kielissä – kuten tanskassa – se tarkoittaa vain pyörillä kulkevia ajoneuvoja. Jos arvonlisäveron poikkeuksia säätelevää EU-direktiiviä lukee tanskaksi, voi verolta kuvitella välttyvänsä, mikäli harjoittaa veneiden säilytykseen liittyvää liiketoimintaa. Kyseisen direktiivin mukaan ajoneuvojen pysäköintiin liittyvä toiminta kuuluu ALV:n piiriin, mutta tanskaksi veneet eivät ole ajoneuvoja (köretöjer). Tanskalainen laituripaikkojen vuokraaja joutui kuitenkin maksamaan arvonlisäveroa, sillä Euroopan unionin tuomioistuin katsoi että direktiiviä ei pidä tulkita kirjaimellisesti tanskaksi, vaan pitää ottaa huomioon direktiivin erikieliset versiot ja tutkia sen taustalla olevaa yleistä tarkoitusta. Tällaisella tulkintatavalla saadaan köretöjer tarkoittamaan myös veneitä, olkoot tavalliset tanskankielen puhujat mitä mieltä tahansa. EU-oikeuden tulkinnassa fullerilaisuus on siis voittanut hartilaisuuden.

KUTEN TÄMÄ esimerkki osoittaa, ns. ”kiperissä” oikeustapauksissa on useimmiten kyse juuri siitä, mitä jokin keskeinen säädöksen sana tarkoittaa. Siitä puolestaan on lyhyt matka luisua yleiseen filosofiseen pohdintaan kielen ja merkityksen luonteesta. Itä-Suomen yliopistossa tällaiseen poikkitieteelliseen pohdintaan on hyvät mahdollisuudet: täällä oikeustieteilijät ja filosofit ovat samalla laitoksella ja yhteistyö käytännön substanssiosaajien ja nojatuolissa spekuloivien teoreetikoiden välillä sujuu mainiosti.

[1] Ks. Hart, “Positivism and the Separation of Law and Morals”, ja Fuller, “Positivism and Fidelity to Law: A Reply to Professor Hart” (Harvard Law Review, Vol. 71, No. 4 (Feb., 1958)).

[2] http://www.oru.se/English/Schools/School-of-Law-Psycology-and-Social-work/The-5th-International-Conference-on-Language-Law-and-Discourse/