Karjala-tutkimus heijastelee aikaansa

Kirjoittaja: Ismo Björn

Kirjoitettu avauspuheenvuoroksi professori Maria Lähteenmäen johtaman Urbaani karjalaisuus -hankkeen paneeliin Missä mennään: Nykypäivän karjalaisuus? 30.5.2022.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli tapahtuma, joka on vaikuttanut myös Karjala-tutkimukseen. Suomalaiset yliopistot katkaisivat tutkimussuhteet rajan taakse ja yhteydenpito supistui yksittäisten tutkijoiden henkilökohtaisten suhteiden varaan. Politiikan uhkakuvat ja turvattomuuden retoriikka ovat omiaan kaventamaan, mutta myös ohjaamaan tutkimusta. Historiajulkisuudessa on jo osin käännytty paluumatkalle kohti kansallista historiakertomusta, jossa Karjala nähdään idän ja lännen taistelukenttänä ja Karjalan historia taistelujen jatkumona.

Valtiollinen historiapolitiikka on poliittista valtapeliä. Karjalan tutkimuslaitoksen perustaminen 1971 oli osa Karjalan henkisen perinteen sitomista Suomeen. Vaikka suurin osa suomalaista Karjalaa oli alueluovutuksissa mennyt, niin Pohjois-Karjala oli jäänyt Suomelle. Pohjois-Karjalan museo oli sodan jälkeen huolehtinut Laatokan Karjalan museaalisesta perinnöstä ja tutkimuslaitos oli puolestaan uusi tiedepoliittinen Karjala-toimija, jonka synty Suomeen pakotti myös Neuvosto-Karjalan toimimaan. Petroskoissa Karjala-tutkimusta vastaavasti vahvistettiin. Sittemmin laitokset avautuivat yhteistyöhön, ensin virallisten valtiollisten sopimusten, sitten tukijoiden ja laitosten omaehtoisen akateemisen kiinnostuksen kautta.  Yhteistyö Suomen ja Venäjän välillä lisääntyi Neuvostoliiton hajottua. Venäjän vaikutus Karjalan määrittelyyn heijastui rajan avautumisen jälkeen vahvana ja sen vaikutus on näkynyt siitä lähtien suomalaisessa Karjala-keskustelussa. Suomalaiset kuulevat rajantakaisten nykyasukkaiden ja tänne muuttaneiden, samalla tavoin karjalaisina itseään pitävien ääntä ja heidän kokemuksiaan. Venäjän Karjalan vaikutuksen seurauksena Karjala on ikään kuin liikkunut itään. Karjalaa ja karjalaisuutta määritellään alueellisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti uudelleen. Karjalan kielen esille nosto, samoin kuin ortodoksisen uskonnon painottaminen ovat herättäneen kysymyksen oikeasta karjalaisuudesta myös Suomessa.

Vaikka raja jakaa kaksi itsenäistä valtiota, Euroopan unionia ja Venäjää, tulevaisuudessa NATOa ja Venäjää, se ei ole ylittämätön.  Ukrainan sodasta huolimatta rajan yli risteilevät monimuotoiset verkostot. Asiantuntijuus Karjalasta ei ole sidoksissa siihen maahan, josta asiantuntija sen esittää. Venäjän Karjala-keskustelut ovat osa Suomen Karjala-keskusteluja, osa yhteiskunnallista todellisuutta. Suomessa käyty keskustelu ja tutkimus vaikuttavat vastaavasti rajan toisella puolella käytävään keskusteluun. Sosiaalinen media välittää hetkessä viestit maasta toiseen rajasta välittämättä ja nimenomaan siksi. Kiinteät kontaktit, sukulaiset, erilaiset julkaisut, nettipalstat keskusteluineen, valtiolliset TV-kanavat ja muu sähköinen viestintä hälventävät rajaa samalla, kun sitä niissä rakennetaan.

Kirjat ja niiden teemat kertovat Karjalaa koskevasta julkisesta kiinnostuksesta, rahoituksesta ja tutkimuspolitiikan painotuksista. Tarkastelen tässä viimeisen kahden vuoden aikana Suomessa julkaistuja Karjala-aiheisia kirjoja ja niiden teemoja. Kirjat on valittu UEF-primo-tietokannan mukaan hakusanalla ”Karjala”.  Ukrainan sota ei julkaisuissa vielä näy, sillä tutkimukset ilmestyvät pienellä viiveellä, mutta julkaistut kirjat osoittavat Karjala-tutkimuksen painottumisen 2020-luvulla vahvasti kansallisiin teemoihin. Venäjän ja Suomen suhteissa ja historiapolitiikassa tapahtuneet käänteet näkyvät etenkin syyllisten ja uhrien kansallistamisessa ja erojen rakentamisissa Karjalaa koskevissa tutkimuksissa. Stalinin vainoista on julkaistu runsaasti. Uusia kirjoja ovat Karjalaan kaikonneita. Suomalaisten pakolaisten kohtaloita sukutarinana. (Arto Rinne), Taistelua ja kuolemaa. Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920–30-luvuilla (Irina Takala), Stalinin taivaan alle. Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan (Allan Sihvola) sekä Punakankaan suomalaiset. Teloitus- ja hautapaikka Krasny bor 1937–1938. (Aimo Ruusunen). Tähän ryhmään voi sijoittaa myös uutta venäläistä historiatulkintaa julistavan Sergei Veriginin ja Armas Mahshinin kirjoittaman ja Johan Bäckmanin suomentaman kirjan Itä-Karjalan kansanmurha. Todistusaineisto suomalaisen miehityshallinnon rikoksista ihmisyyttä vastaan jatkosodan aikana 1941–1944. Se kääntää syyllisyys- ja uhriteeman asetelman päinvastaiseksi.

Veriginin ja Mashinin kirjan voisi sijoittaa myös talvi- ja jatkosota-kirjallisuuteen, joka Suomessa elää edelleen vahvana Tästä kertovat kirjat Jatkosota Stalinin kanavalla. Taistelut suomalaisin ja venäläisin silmin (Ari Rautala), Suurhyökkäys Pohjois-Karjalasta 1941. Taistellen takaisin 1944 (Pertti Hakulinen), Operaatio Kaleva. Päämajan kaukopartioiden suurin isku ja sen taustat (Pekka Turunen), Tiedustelijan päiväkirja. Päämajan palveluksessa talvi- ja jatkosodassa (Seeva Vuolle), Kette Lappland. Kaukotiedustelua Vienassa ja Muurmannin rajalla (Hannu Valtonen), Sodan tarinat sekä Rukajärvi 1941–1944 (Jukka Kuhanen). Venäjän sisällissotaan liittyy historia- ja muistelmateos Karjalan kuningas. Eversti P.J. Woods ja brittiläinen interventio Pohjois-Venäjällä 1918–1919.

Karjalan kielen aseman noususta kertovat kirjat Vuokkiniemi aapini (Tatjana Tupini) ja Karjalankieliset rajalla (Pekka Suutari toim.) sekä Ilja Moshikovin väitöskirja NUT-partisiipin käyttö karjalaismurteissa. Karjala-aiheisia väitöskirjoja ovat Moshikovin lisäksi Aarne Ylä-Jussilan teologinen tutkimus Heimo, uskonto ja isänmaa. Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944, Marjatta Aittolan historian väitöskirja Eurooppalaisen kirjallisuuden mielikuva Karjalasta 1700–1812 sekä Chloe Wellsin yhteiskuntamaantieteellinen väitöskirja Vyborg is yours. Meanings and memories of a borderland city amongst young people in Finland. Itä-Suomen yliopiston Karjala-sidoksesta kertoo, että kolme näistä väitöksistä on tehty Joensuussa. Aittolan väitös oli Oulussa.

Tiedejulkaisuja ovat Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen julkaisu (Martti Haavio), Rakkaus ei tunne rajoja. Keitä ovat runonlaulajat, äänellä itkijät ja muinaiset tarinan kertojat? (Kaisu Rissanen), Suuri karjalainen piirakkakirja (Pirkko Sallinen-Gimpl), Armahimmat varsisomaset. Vienalaisten naisten kansanpukuja ja elämäntarinoita (Maija Vaara), Pohjois-Karjalan kivet ja kalliot. (Heikki Vesajoki), Laatokka, Suurjärven kiehtova rantahistoria (Maria Lähteenmäki toim.), Karjalan eräperinne. Luovutetun Karjalan metsästyksen ja kalastuksen historia (Tuija Kirkinen ja Kristiina Mannermaa) Matkalla. Kirjoituksia karjalaisen matkailun historiasta (Jani Karhu toim.). Matkoihin kiinnittyvät myös Jonna Saarron Retkipaikka. Seikkailija kauneimmissa maisemissa sekä Saara Finnin uudelleen julkaistut Viipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906.

Karjalan eri alueista erityisen kiinnostuksen kohteena on ollut Viena, josta ovat 2020-luvulla ilmestyneet Pekka Vaaran kirja Viena 1919–1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan, Kulttuurikuvia Vienasta ja Petsamosta (Unto Martikainen), Kainuun vienalaiskylät (Metropoliitta Panteleimon toim.) Elämää Vienan kylissä 1860-luvulla, Pavel Tsubinskin Karjalan tilastollinen ja kansatieteellinen katsaus (Pavel Tsubinski) ja Elämäni polku. Sombajärven kylän istorija sekä muisselmie miun eloksesta (Sandra Stepanova). Tähän voi liittää myös aikakauslehti Karjalan Heimon historian Sielunpaloa ja toimintaa. Karjalan Heimon sata vuosikertaa (Toni Saarinen toim.)

Luovutetun Karjalan kunnista Viipurista on ilmestynyt kaksi teosta: Jalmari Lankinen. Arkkitehti ja valokuvaaja Viipurista (Miikka Kurri ja Anne Tahvanainen) sekä Diasporan Viipuri. Muistojen kaupunki sotien jälkeen (Satu Grűnthal). Sortavalan historiaa käsittelee Tapio Hämysen ja Hannu Itkosen Sortavala muistojen ja mustelmien kaupunki. Raudusta tuli Markku Vauhkosen Muistojen Rautu. Evakkoteemaan liittyy kirjat Evakkotarinoita (Seppo Rapo). Muita teoksia ovat Muistojen Terijoki elää Teri-säätiössä. Teri-saätiö 70 vuotta (Kristiina Ijäs).  Kukkuu se käk pääkaupunkseuvuulkii. Pääkaupungin valkjärveläiset ry. 1961–2020 (Aimo Inkiläinen),

Aatteiden paloa Ruskealan pitäjässä, Yhdistystoimintaa Laatokan Karjalan Ruskealassa säädyistä tasavaltaan (Kari Selkimo) ja Kansanopiston tie Jaakkimasta Ruokolahdelle. Jaakkiman kristillinen opisto 1929–2017(Jouko Siitonen).

Näistä 2020-luvun kahden ensimmäisen vuoden aikana ilmestyneistä kirjoista paljastuvat Karjala-teeman perinteet, mutta myös trendit. Karjala on aina aikaansa sidottu ja vahvasti poliittinen.

Kunnes vapaa on taas Ukraina!

Kirjoittajat: erikoistutkija Ismo Björn ja yliopistotutkija Pirjo Pöllänen

Poliittisen laululiikkeen klassikot kuten Agit-Propin Natalia ja Haluavatko venäläiset sotaa? saivat reilu viikko sitten uuden merkityksen. Niitä tulkitaan nyt 1970-luvun sijaan 2020-luvun maailmassa. Taustalla ei ole toinen maailmansota ja sen kauhut, vaan tämän päivän todellisuus. Roistot ja sankarit vaihtavat paikkaansa, mukana on historian ironisuutta ja …oikeassa olemisen osoittamisen tarvetta. Continue reading “Kunnes vapaa on taas Ukraina!”

Pietarilainen lentolaite Öllölän yllä 1911

Kirjoittaja: Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

moderni kuumailmapallo
Vuonna 1911 Öllöllässä kävi kuumailmapallo. Kuvassa on moderni kuumailmapallo (kuv. Francesco Ungaro)

Kun kuumailmapallo kävi Öllälässä

Syksyllä 110 vuotta sitten, siis vuonna 1911, ilmestyi Tuupovaaran Öllölän kylän ylle outo ilmestys. Ilmassa leijaili valtava vaaleankeltainen pallo. Kun se tuli lähemmäksi, huomattiin, että pallon alla kieppui kori ja sen sisällä oli kaksi miestä. Korista roikkui pitkä köysi ja sen päässä heilui ankkuri. Pallo leijaili tuulen kuljettamana Alajärven yli, mutta Pajarilanvaaran reunamilla ankkuri takertui kiinni puihin. Continue reading “Pietarilainen lentolaite Öllölän yllä 1911”

Harjunhuippututkimusta

Kirjoittaja: Ismo Björn

Tyypillinen harju metsässä
Tyypillinen harju Järvi-Suomessa, Wikimedia, CC BY-SA 4.0

Karjalan tutkimuslaitoksen kyljessä ja osin osana sitä toimi vuosikaudet valtakunnallinen harjututkimus. Se sai alkunsa jo 1972, Joensuun yliopiston kohdalla 1978 ja Karjalan tutkimuslaitoksella konkreettisesti keväällä 1985, jolloin dosentti Osmo Kontturille osoitettiin tilat Pielisjoen linnan kellarista ylioppilaskunnan aiemmin hallinnoimasta huoneesta. Continue reading “Harjunhuippututkimusta”

Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Pielisjoenlinna
Pielisjoen linna (public domain)

Karjalan tutkimuslaitoksen alkio sijaitsi syksyllä 1970 Joensuun korkeakoulun päärakennukseksi muutetussa Itä-Suomen seminaarin rakennuksessa, jossa tutkimuslaitoksen muodosti entinen terveyssisaren vastaanottohuone. Varsinaiseksi sijaintipaikaksi olivat ehdolla Joensuun lyseon rakennus, josta tutkimuslaitos olisi saanut 3 000 neliötä ja Pielisjoen linna, josta korkeakoululla oli tarjota runsaasti käyttötilaa. Continue reading “Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat”

Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Continue reading “Paikallista historiaa puoli vuosisataa”

Halkomessu eli -holismin jäljillä

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto) ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Siinä se oli. En ollut sitä mitenkään umpikorvessa kuljeskellessani etsinyt, mutta olihan löytö: halkoholistin pesä.  Kokonaisuudessaan täydellinen. Koko, malli, tarkkuus, kaikkineen sopusuhtainen, ja syrjässä katseilta, kaukana asutuksesta, lähellä metsäautotien silmukkaa. Jokainen halko oli täsmämittainen, jokainen erillinen pino tasakorkuinen, kattopelleillä suojattu ja viivasuora. Holistia itseään ei tietenkään näkynyt, ei hän olisi tahtonut nähdyksi tullakaan, ja pesänsä hän oli kauas ihmisasutuksesta rakentanut.

Tarpeet oli koottu lähialueelta, se selvisi ympäristöä tutkimalla. Kovin kauas ei tarvinnut metsäautotietä kävellä, kun vastaan tuli hakkuuaukio. Ja sieltäpä oli halkoholisti puunsa koonnut, pätkinyt, halkonut ja taiten pinoihinsa latonut. Voi vain kuvitella sitä hartautta, jolla tämä kaikki oli tehty. Jos ihminen voi joskus koskettaa pyhää, niin sen voi kuvitella tässä tapahtuneen. Pyhä on ollut konkreettisesti läsnä.

Huolellisesti suojattuja, suoria halkopinoja metsässä

Halkopino on suomalaisen miehen alttari ja sen rakentaminen on kokonainen messu. Moottorisahan ääni sen musiikki, savu suitsuke ja bensiini voiteleva vesi. Ja kaiken keskiössä on viime kädessä kirves, oikeanlainen, omaan käteen sopiva – kahva ehkä oman metsän tuotosta, mutta oma kirves ja sen oikein teroitettu terä on työn tekemisen tärkein väline. Kyllä maailmaan kirveitä mahtuu, mutta kaikki kirveet eivät yhtä hyvin toimi. Terän teroitus on tarkkaa puuhaa, samalla tavalla kuin jääkiekkoilijan luistimen terän teroitus, jokaisen terässä on oma kulmansa ja terävyysaste.

Halkoholisti tekee pinonsa yksin, ja yksin hän on omine ajatuksineen. Vaan halkoessa lähtee ajatus laukalle. Yksin puurtaessa voi omiaan pohtia, vaikka ääneen maalimaa kummastella. Ihan rauhassa. Metsästysaikaan omat ajatukset saattavat keskeytyä ajokoiran haukkuun tai hanhiauran ylilentoon. Halkopinon teko on konkreettista työtä, jossa työn jälki näkyy. Pinon pituus kertoo, kuinka työ etenee, mutta kukaan ei ole pinon pituutta arvioimassa, ei siitä pisteyttämässä, ja vaikka naapuri ohimennen pinoista jotain mainitsisikin, niin oman tietämättömyytensä ja epävarmuutensa siinä vain osoittaisi: oikea halkoholisti antaa arvoa jokaisen omannäköiselle pinolle.

vähemmän suorareunainen halkopino metsässä

Halkoholistin työ, halkopinot, on tehty työtä itseään kunnioittaen ja hartaudella, ilolla työhön keskittyen. Ehkä sen pinon voi kaverilleen näyttää, sille samanuskovaiselle, voimakkaan herätyksen kokeneelle mutta vaivihkaa, ilman varsinaista esittelyä. Ei pinoja julkisesti esitellä. Mieluummin ne vaan ovat. Ja yksinhän on lopulta ihminen uskonsa kanssa. Ne teiden varsien, julkipihojen ja sanomalehtien esittämät halkolatomukset eivät oikeauskoista hetkauta. Hymähdyksiä kuuluu eri puolilta maata, kun Maaseudun Tulevaisuus esittelee kauneimmat tai erikoisimmat pinot. Pah, irtoaa suusta, kun Lievestuoreen kohdalla näkyy tienvarrella pino, jossa koristeena vessanpönttö. Höh ja häh, ihmettelee halkoholisti Uukuniemellä taloksi rakennetun pinon äärellä. Kyllähän sellaisen saa tehdä, mutta pitääkö se muille näyttää, äimistelee halkoholisti.

asumuksen muotoinen halkopino

Halkoholismi ei ole sairaus, mutta se on perinnöllinen ja ikiaikainen. Ennen oli huolehdittava, että puuta olisi tulevalle leskelle kolmeksi talveksi, ja siitä on kiinnipito. Nykyään pitää tietotaitoa halon olemuksesta ja syvimmästä ytimestä siirtää nuoremmille sukupolville opettamalla ja neuvomalla, nuo nuoremmat halkoholistit kun usein asuvat kaupungeissa tai maaseututaajamissa, niin ”halko on maaseutu” -ajatus ei enää luonnostaan siirry seuraaville sukupolville. Halkoholismia periytetään niille läheisille ja tärkeille nuoremmille: lapsille ja lapsenlapsille, ja toivotaan, että ladonnan lumo uppoaa halko kerrallaan.

 

Halkopino on -holistin alttari

Metsällä ja sieltä korjattavalla puulla on Suomessa ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Halkoholistin elämässä metsä ja puu konkretisoituvat pinottavina (koivu)halkoina. Mutta kuka on halkokolisti? Halkoholisti voi olla suurten ikäluokkien edustaja, jonka elämä kulminoituu metsän ympärille – polttopuut ja niistä saatava materiaalinen hyöty on halkoholistin elämän keskipiste. Vaan eipä, halkoholisti voi olla myös se naapurihuoneessa työtään tekevä, konettaan näpyttävä työkaveri. Iästä ei ole kysymys, vaikka halkoholismi puhkeaa monen kohdalla vasta viisissäkymmenissä. Halkoholismi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö: miettimällä saa miettiä, mistä löytyy naispuolinen halkoholisti, mutta kyllä heitä on. Naishalkoholistit ovat vahvasti maaseutuun kiinnittyneitä usein miespuolisia kollegoitaan nuorempia maaseudun kehittäjiä ja maaseuduntajun omaavia tarmokkaita puuhanaisia.

Halkoholisti kokoaa polttopuut säntillisiin pinoihin, toinen toistaan tasaisemmin – onhan luonnollista, että alttarista halutaan tehdä mahdollisimman esteettinen, mutta sellainen käytännöllisen ja pröystäilemättömän esteettinen. Halkoholistit, ne kaikkein puhdasoppisimat, eivät ole uusheränneitä, he ovat kasvaneet metsässä, metsästä ja metsälle isiensä ja edeltäjiensä jäljissä ja oppia ottaen. Halko on aina ollut osa näiden halkoholistien elämää ja elämänmenoa, arkea, jossa keskeistä on toistettavat rutiinit. Halonteko on metsässä, metsästä ja metsälle elettävää arkea.

Oikeauskoiseen halkoholismiin kuuluu metsän antimien täysimääräinen hyötykäyttö, ei sen poltettavan puun tarvitse aina priimaa koivua olla, oma sauna lämpenee yhtä usein männyn oksilla kuin koivuhaloilla. Yhden koulukunnan mukaan kuivista männyn oksista saa kuulemma ne kipakimmat löylyt, toinen vannoo lepän nimiin. Molempien mukaan pelkillä koivunhaloilla saunaa lämmittävät ovat junantuomia mökkiläisiä tai muita maaseudun pistäytyjiä, jotka tuskin jakavat samaa omistautumista halkoholismille.

 

Halkoholistin kaupunkilaistuminen

Suomi ja puulämmitys muuttivat kaupunkeihin 1900-luvun kuluessa. Aluksi puulämmitys oli se, joka toi halkoholismin myös omakotitaloihin. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa poltettiin halkoja ja kaupunkien satamat ja puulaanit, joiden kautta puulämmityksen halkosouvin logistiikka hallittiin, olivat vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laajoja.

Tavallisen kansan porinmatit ja parempien ihmisten kakluunit lämpisivät puulla ja tarvitsivat halkoja. Suomalaisen selviämisen kova ydin: lämmitys puulla kovien pakkastalvien aikana solmivat kaupungistuneen sukupolven metsään tiukoin sitein. Tätä sidettä lisäsi kesämökkiläisyys ja metsäpalstalaisuus, jossa halkojen tekeminen on yksi pyhä toimitus muiden joukossa. Ken metsäänsä arvostaa, se polttopuunsa korjaa, ja oksatkin lämmityksessä hyötykäyttää.

Suurten ikäluokkien ja niiden jälkeläisten lapsuuden tuoksu- ja tuntomuistoihin liittyy olennaisena palavan koivun ja muiden puiden tuoksu ja uunin lämmin poski, jota vasten nojailtiin pakkasleikeistä sisälle siirryttäessä. Omakotitalojen kellareiden tai piharakennusten puusaunat ja yleiset saunat olivat tunnemiljöö, johon kasvettiin, ja jossa oltiin lämpimän puun tuottamassa pehmeän löylyn kosteudessa.

Halkopinot siirtyivät kellareihin, autotalleihin ja pihan perille. Kerrostaloissa 1950- ja 1960-luvulla halkoja säilytettiin kellarivarastoissa. Teollisuuspaikkakuntien lapset leikkivät rullatehtaiden kuruilla tai muulla hakkuujätteellä, jota poltettiin aikana, jolloin Suomessa oli vielä aito kierrätystalous.

halkopino puuliiterissä

Öljy ja lopullisesti sähkö muuttivat halkokulttuurin hyvinvoinnin helppoudeksi. Mutta suomalainen ei luopunut halonhakkuusta. Moottorisahat ja hakkuupölkyt ilmaantuivat autotalleihin. Suomalainen (mies) meni pölkkyalttarinsa äärelle suorittamaan rukoustaan, joka on samanlaista ruumiillista hartaudenharjoittamista kuin monissa uskonnoissa: toistuvaa liikettä ja siihen liittyvää jupisevaa mutinaa. Ruumis ja mieli puhdistuvat ja halkopino kasvaa ja luo turvallisuuden tunteen itselle ja perheelle. Parhaimmillaan koko suvulle ja kansakunnalle. Halkopino armahtaa stressaantuneen mielen (on toki kyseenalaista, tunteeko halkoholisti edes stressiä) ja väsyttää ruumiin juuri oikealla tavalla, jotta tuvan haloilla tuotetussa lämmössä voi Röngän uutisten jälkeen käydä yöpuulle.

 

Mitä halkoholismi meille opettaa?

Miksi halkoholismista kirjoitamme? Miten halkopinot liittyvät työhömme? Halkoholistin antaumuksellisesta suhteesta alttariinsa, rutiiniinsa ja elämäänsä, voimme oppia vaikka ja mitä. Työtä tehdään innosta ja innostuksesta, rutiinina työ hoitaa sieluamme ja ruumista, ja silloin kun työn tekeminen (tutkimus) on mukavaa ja mielenkiintoista, niin työ etenee, ja siitä on hyötyä meille kaikille – halkoholistin leski ja vävypoika hyötyvät vielä pitkään hyvin kuivatetusta halosta, jolla lämpiävät niin mökkisaunat kuin kaupunkikodin leivinuunit.

Työllä on myös alkamis- ja loppumisajankohtansa: kun päivä valkenee, on aika tarttua toimeen ja kun ilta pimenee, on aika siirtyä tupaan uunin ja saunan lämmitykseen, halonhakkuu lopetetaan pimeän tullen. Työn tekemistä ei tarvitse esittää, silloin kun työ oikeasti etenee – kyllä joku ohikulkija kuitenkin huomaa sen katseilta piilossa olevan hyvin tehdyn pinon, sen ilolla ja suurella sydämellä tehdyn tutkimuksen, vaikka se jufo-luokitus puuttuisi.

Requiem halkoholistille

Halkoholisti on ollut aikaansa edellä myös etätyökäytännöissä. Usein pitkänlinjan -holistin pesä sijaitsee katseilta piilossa oman asumuksen ja muun asutuksen ulkopuolella, siellä metsäautotien nurkilla. Työtä tehdään itsenäisesti, itseohjautuvasti ja omilla välineillä – etänä, ja sosiaaliset kontaktit pidetään minimissä. Naapuruston tutuille saman uskoisille toivotellaan huomenet aamulla pinolle kulkiessa ja iltapäivällä kotipihaan kulkiessa vaihdetaan näkemykset viime viikkoisen myrskyn tuhoista ja etenkin siitä, kuinka pitkälle ehti tuulenkaatamien (noiden teollisuuteen kelpaamattomien) runkojen talteenotossa. Työ on loputonta rutiinia, mutta aina yhtä palkitsevaa.

pitkä halkopino mäntykumpareen vieressä

Halko on myös suomalaisen maaseudun syvää ydintä. Metodologisen urbanismin kritiikin kautta voi sanoa, että se ken halon syvän ytimen ymmärtää, niin hänellä on maaseuduntajua. Maaseutu, maalla asuminen ja uusintaminen on elämistä – ei representaatiota (esittämistä) varten. Maaseutua eletään ja ylläpidettään itseä ja yhteisöä varten, ja jos maaseutua aletaan mittaamaan ja arvioimaan kaupunkien kriteereillä, niin vain kuivat koivunhalot näyttäytyvät merkityksellisinä.  Maaseuduntajulla halkoholistin tavoin on syytä ymmärtää, että lepän- ja männynoksat lämmittävät saunan ja jopa leivinuunin yhtälailla. Maaseudulla arkeaan kokopäiväisesti, osavuotisesti tai monipaikkaisesti elävät ylläpitävät ja uusintavat maaseutua itseään ja elämäänsä varten, vaikkei tällä nähtäisikään olevan oikeaa (kansan)taloudellista merkitystä.

Pietarin kautta Venäjän rajoille

Kirjoittanut Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Joensuun yliopisto oli Karjalan tutkimuslaitoksen johdolla mukana Suomen eri yliopistojen kamppaillessa Venäjän ja Itä-Europan tutkimuksen johtoasemasta. Yliopistojen välinen työnjako hahmottui aluksi maantieteellisesti siten, että Lapin ylipisto keskittyi Barentsin alueeseen, Helsingin yliopisto Itämeren ympäristöön ja Joensuun yliopisto Karjalan tasavaltaan. Näitä kirjaamattomia reviirirajoja ryhdyttiin ylittämään 1990-luvun puolivälissä. Kysymys oli pitkälti venäläisistä yhteistyökumppaneista. Erityinen kiinnostus koski Pietarin laitoksia, joilla oli huomattavasti enemmän resursseja kuin joensuulaisille vanhastaan tutuilla, mutta vähävaraisilla Petroskoin yhteistyötahoilla. Kun Karjalan tutkimuslaitos otti Pietarin mukaan tutkittavaksi alueeksi, astui Joensuun yliopisto Helsingin yliopiston varpaille. Teko oli tietoinen, mutta Pietarin kautta uskottiin laitoksen saavan Venäjä-tutkimukselle ulkopuolista, kansainvälistä rahaa ja uusia yhteistyösuhteita myös kolmansien maiden kanssa. Tutkittava alue laajeni samaan aikaan myös Barentsin alueelle, sillä Suomen Euroopan unionille tekemä aloite Pohjoisen ulottuvuuden politiikasta avaisi ehken ja mahdollisesti toisia rahoituskanavia tutkimukselle. Näin yliopisto ulotti tutkimuksensa myös Lapin yliopiston tontille.

Karjalan tutkimuslaitos ja koko Joensuun yliopisto kärsivät tappion, kun opetusministeriö antoi Helsingin yliopistolle valtakunnallisen roolin Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen koordinointiin. Tätä varten perustettiin erityinen Aleksanteri-instituutti. Se suuntautui alkuun vahvasti elinkeinoelämää palveleviin hankkeisiin, sillä niihin oli mahdollista saada EU-rahoitusta. Aleksanteri-instituutti muutti hieman luonnettaan, kun se sai rahoituksen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijakoulun käynnistämiseen. Helsinki muodosti näin Joensuulle haasteen, johon oli vastattava. Karjalan tutkimuslaitoksella, eikä Joensuun yliopistolla ollut halua toimia Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin alaisena. Laitoksella kuulunut tuohtumus vaihtui uuteen toimintatarmoon. Tutkimusta ryhdyttiin suuntaamaan Venäjän sijaan rajaan ja raja-alueisiin.

Joensuussa Venäjä-tutkimusta oli tehty Karjalan tutkimuslaitoksen ohella tiedekunnissa ja täydennyskoulutuksessa, jossa toimiva Itäinnova tarjosi itäosaamiseen keskittyvää ammatillista ja kaupallista koulutusta ja tarjosi palveluja raja-alueyhteistyötä koskeville kongresseille. Karjalan tutkimuslaitos järjesti yhdessä Itäinnovan kanssa kansainvälisen symposiumin, jonka teemana oli Euroopan unionin rajalla. Symposium oli omalta osaltaan kiinnittämässä tutkimusta Euroopan unioniin. Venäjää lähestyttiin erilaisten EU-ohjelmien rajaseutuyhteistyön ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunta-näkemyksen kautta. Kansalaisyhteiskunnan syntyä selvittävillä tutkimuksilla oli kysyntää. Kansa ja valta. Jatkuvuus ja muutos Venäjällä 1900-luvulla sai rahoitusta Suomen Akatemialta 1997 ja seuraavana vuonna Ilkka Liikasen Civic Culture and Nationality in North-West Russia and Estonia sai Akatemian rahoituksen. Kansalaisyhteiskuntatutkimus laajensi yhteyksiä Baltiaan, Englantiin ja Skandinaviaan.

Kun Joensuun yliopiston yleisen tason profiloitumisessa 1990-luvun lopulla nousivat esiin Euroopan raja- ja reuna-alueiden yhteiskunta- ja kulttuurikehitys, niin juuri näillä aloilla tutkimuslaitos saattoi osoittaa tuloksellisuuttaan. Ensisijaiset alueelliset kohteet eli itäinen Suomi, Karjala ja Pietari vaikutusalueineen määriteltiin rajaseuduksi, jotka olivat idän ja lännen rajalla, kuten perinteisesti oli totuttu tulkitsemaan, mutta nyt, uutena painotuksena: Pohjois-Euroopassa.

Suomi asemoi itseään länteen ja Karjalan tutkimuslaitoksen johto ymmärsi läntisten kumppaneiden tuovan tutkimukselle rahaa. Se näkyi tutkimuksen suuntauksissa ja toki myös tulkinnoissa. Yhteiskuntatieteellinen osasto haki kumppanuuksia ”lännestä” eli Britanniasta ja Yhdysvalloista. Teemana oli post-kommunismi, joka englanninkielisessä puheessa kääntyi sittemmin muotoon ”post-sovjet”. Rajatutkimukseen liittyi kirja Curtains of Iron and Gold. Reconstructing Borders and Scalaes of Interaction”. (Ashgate Publishing 1999.) Yhteiskuntatieteellinen osasto järjesti yhdessä Tampereen Rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksen kanssa sekä San Diegon yliopiston kanssa kansainvälisen konferenssin Border Regions on Transition Joensuussa ja Sortavalassa. Rahoittajina olivat Suomen Akatemia ja Norjan ulkopoliittinen Instituutti.

Karjalan tutkimuslaitoksen painopistealaksi valittua rajoja ja raja-alueita koskevan tutkimusta kehitettiin Rajatutkimusverkosto-projektin nimissä. Toukokuussa 1998 aloitetun verkoston tavoite oli vahvistaa Joensuun yliopiston asemaa raja-alueita koskevan tutkimuksen piirissä. Hankkeen ohjausryhmään kuului puheenjohtajan, yliopiston uuden rehtorin Perttu Vartiaisen ohella Tarja Cronberg. Hankkeen johtajana toimi Heikki Eskelinen ja suunnittelijana Pirjo Jukarainen. Rajatutkimusverkostoa rahoittivat Euroopan unionin Interreg-ohjelma ja opetusministeriö. Raja- ja lähialuekeskusta valmisteltiin yhdessä Pohjois-Karjalan liiton, Joensuun Tiedepuiston ja muiden sidosryhmien kanssa.