Johtaja Pulliaisen tiukka linja

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen johdossa on aika ajoin ollut vallankäyttäjiä, jotka määrätietoisesti, jopa keinoja kaihtamatta, ovat pyrkineet ajamaan laitosta haluamaansa suuntaan.  Tämä on aiheuttanut aika ajoin tiukkoja vastakkainasetteluja laitoksen johdon ja sen eri työntekijäryhmien kanssa. Joskus tutkijat ovat joukkona vastustaneet johtoa tai esittäneet poikkeavia näkemyksiä, joskus kyse on ollut yhden tai muutaman työntekijän ja johtajan näkemyseroista, jotka ovat puhjenneet avoimiksi riidoiksi.

Laitoksen johtajana toiminut, sittemmin rehtoriksi kohonnut kansantaloustieteen apulaisprofessori Kyösti Pulliainen oli ärhäkkä ottamaan kantaa ja laukomaan ajatuksensa julki. Pulliainen ei aristellut sanojaan yrittäessään estää näkemystensä mukaisesti väärien henkilöiden rekrytoinnit laitokselle. Pullainen ei halunnut hyväksyä Pertti Koistisen Kehitysaluerahasto Oy:n työllistävää vaikutusta koskevaa tutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan 1976. Esittelijänä toiminut korkeakoulun suunnittelija Jorma Aho esitti johtokunnalle Pulliaisen kannan. Äänestyksessä äänet menivät tasan: kaksi puolesta, kaksi vastaan, joten puheenjohtajan ääni ratkaisi. Pulliainen oli itse estynyt kokouksesta, joten puheenjohtajana toimi Jukka Oksa. Hän kannatti Koistisen tutkimussuunnitelmaa, ja näin Koistisen projekti hyväksyttiin. Pulliainen ei tähän tyytynyt, vaan hän jätti kirjalliseen vastalauseen, jossa esitti, että Koistisella ei ole kykyä suoriutua tehtävästä.  Pulliainen katsoi, että laitoksen johtajana hänellä oli velvollisuus huolehtia, että laitoksella tehdään määrältään riittävää ja laadultaan korkeatasoista tutkimusta. Hänen mielestään Koistisella ei ollut edellytyksiä suoriutua tutkimuksesta. Koistisen kyvyttömyyttä Pulliainen perusteli sillä, että Koistisella ei ollut arvosanaa taloudellisessa oppiaineessa. Koistisen niukka ”tutkijakokemus” oli Pulliaisen mukaan saatu hyvin kapealta alalta, jolla ei ollut yhtymäkohtia kyseessä olevaa tutkimukseen. Lisäksi Pulliainen piti Koistisen tutkimussuunnitelmaa epärealistisena ja aikataulua liian tiukkana. Koistista puolustanut Jukka Oksa näki Koistisen suunnitelman ongelmanasettelun yhteiskuntapoliittisena. Yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian koulutukseen liittyi kyselyaineistojen kerääminen, tilastollinen analyysi ja atk:n käyttöön tarvittava koulutus, muistutti Oksa, ja lisäsi, että Koistisella oli käytännön tutkijakokemus. Kehitysaluerahasto oli arvioinut Koistisen päteväksi ja pystyväksi jo rahoituksen myöntäessään. Oksaa tuki myös Hannes Sihvo, joka kiitteli Koistisen aktiivisuutta ja ajankohtaista tutkimusta.

Tampereen yliopiston professoriksi päätyneestä Pertti Koistisesta tuli yksi tutkimuslaitoksen tuloksekkaimmista tutkijoista ja tutkimusryhmien vetäjistä. Sen sijaan toinen Pulliaisen kammoksuma tutkija, Ilkka Alanen, joutui jättämään paikkansa Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellisen osaston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen assistenttina yhden kolmivuotisen virkakauden jälkeen. Assistentin ohjesääntö takasi kaksi kolmevuotista kautta ja tapana ja käytäntönä oli, että sama henkilö myös valittiin toiselle kolmevuotiskaudelle. Alasen syrjäyttämiselle oli vaikea löytää perusteita. Kehitysalueiden neuvottelukunnan stipendiaattina 1.2.1972 taloon tullut Ilkka Alanen ei ollut syyllistynyt laiminlyönteihin tai rikkeisiin. Jotain oli siis keksittävä. Selitykseksi Alasen syrjäyttämiselle kerrottiin, että hän oli julkaissut vain yhden artikkelin kolmen vuoden aikana. Toiseksi perusteeksi löytyi hakemus. Nuoren turkulaisen hakijan Pertti Rannikon suunnitelma oli Alasen papereita huolellisemmin laadittu, ja tämä nostettiin perusteluksi. Tosin Rannikon tutkimus kaupungin kasvun vaikutuksesta kaupungin muuttoliikkeeseen sopi varsin huonosti tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Alanen sen sijaan tutki Pohjois-Karjalan pienviljelijäväestöä ja maaseudun ongelmia.

Pulliainen ei Ilkka Alasta halunnut, vaikka Alasella oli tutkimustoiminnasta pitkäaikaisin kokemus, ei vaikka hänen julkaisutoimintansa oli laajin: Alasella oli kolmetoista julkaisua, Pertti Rannikolla kaksi, mutta muilla hakijoilla ei lainkaan. Alasen julkaisujen hyvästä laadusta lisäksi kertoi, että niitä oli eri korkeakoulujen sosiologian tai yhteiskuntapolitiikan tutkintovaatimuksissa. Muiden meriittien ohella Alasella oli ollut hakemuksensa liitteenä lisensiaattitutkimuksen käsikirjoitus. Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta äänesti 4–3 Alasen uudelleen valintaa vastaan, ja samalla vastustavalla kannalle asettui lopulta koko korkeakoulun hallitus. Alanen ei päässyt edes varasijalle, jonne nostettiin FK Markku Tykkyläinen. Pulliaisen johdolla Rannikon taakse eli Alasta vastaan asettuivat Matti Jeskanen, Katriina Petrisalo ja Oiva Louhisola. Alasta tukivat Jukka Oksa, Harri Karppinen ja Heikki Hyvärinen.

Syrjäyttämisen syy oli yliopiston historian kirjoittaneen Arto Nevalan mukaan selkeän poliittinen. Alasta pidettiin kommunistina.  Kyösti Pulliainen asetti samalla kyseenalaiseksi Alasen tutkijuuden kokonaisuudessaan kirjoittaessaan Alasen siirtyneen haastattelujen referoinnista marxilaisin termein tapahtuviin teoretisointeihin, jolla alalla Alasella ei ole yhtäläisiä kykyjä. Syrjäyttämisen jälkeen Alanen sai laitoksella työtilat, luvan käyttää laitoksen kirjastoa ja laitteita, mutta kaukopuheluja hän, kuten ei toinen työtilat saanut tutkija Katriina Petrisalokaan, saanut soittaa. Pulliainen jatkoi kamppailua Alasta vastaan ja arvosteli myös Ari Antikaisen tätä puoltavaa lausuntoa. Hän sai lievää tukea Markku Tykkyläiseltä.

Kyösti Pulliainen ei pitänyt myöskään Kaija Heikkistä pätevänä hakijana 1980. Sen sijaan esittelijänä toiminut Juhani Hukkanen totesi Heikkisen täyttävän tarvittavat vaatimukset. Heikkistä tukivat myös Marja Järvelä-Hartikainen ja Pentti Mälkönen. Pulliaisen vaateesta hallintoviraston oli pyydettävä vt. professori Juhani Lehtoselta ja vs. professori Anna-Leena Siikalalta lausunnot, oliko Kaija Heikkinen ”osoittanut huomattavaa taipumusta tieteelliseen työhön”. Lehtonen katsoi, että vaikka Heikkiseltä puuttuivat virallisesti tutkimuksellisen kypsyyden vakuuttavat näytöt, oli huomioitava hänen tutkijankaarensa koko ajan selvästi kohoava suunta. Hänelle siis oli huomattava taipumusta tieteelliseen työhön. Siikala piti Heikkistä varauksetta pätevänä.

Pulliaisen seuraava kahnaus ei yllättänyt laitosväkeä. Pulliaisen ja ekologian osaston vanhemman tutkijan Jouko Meriläisen välit tulehtuivat 1980-luvun puolivälissä. Värikkäin sanankääntein käyty keskustelu nousi julkisuuteen, kun Pohjois-Karjala-lehti julkaisi parhaita paloja.

Pulliaisen hampaisiin joutui myös tukijauraansa aloitellut Vesa Puuronen, josta Pulliainen lausui, että tuo mies ei tule koskaan saamaan virkaa tästä yliopistosta, jos hän on päättämässä. Joensuusta monia projekteja hankkinut ja useita tutkimusohjelmia vetänyt Puuronen ei virkaa saanut, mutta hän sai viran Kuopiosta, josta siirtyi sosiologian professoriksi Oulun yliopistoon.

Rakennemuutos, Pulliaisen opit ja KTL

Kirjoittaja: Ismo Björn

Joensuun yliopisto oli valtakunnallisen huomion keskellä, kun Carelia-salissa järjestettiin 1987 pääministeri Harri Holkerin johtama rakennemuutosseminaari.  Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Jukka Oksan johdolla järjestivät samaan aikaan virallisen rakennusmuutosseminaarin kanssa vaihtoehtoseminaarin. Ns. vanhan päätalon luentosalissa P1 puhuttiin otsikolla ”Tiede – rakennemuutoksen renki vai isäntä” samat asiat kuin varsinaisessa Holkerin kokouksessa.  Laitoksen tutkijat asemoivat itsensä selkeästi tieteen ja tutkimuksen – eivät poliittisen vallan – edustajiksi. Tutkimuslaitoksen itseymmärryksen ja perinnön kannalta tämä oli itsestään selvää. Laitoksen tutkijat toimivat nimenomaan tutkijoina, joilla oli tutkittua tietoa ja ymmärrys siitä, mitä uusi, ”talous ensin” -politiikka toisi tullessaan Pohjois-Karjalan kaltaiselle maaseudulle. Tutkijoilla ei ollut tarvetta, ei edes syytä näyttäytyä osana poliittista valtaa ja sitä pönkittävää puhetta. Ne päivät, joissa tutkimuslaitoksen ja kunkin tutkijan oli pohdittava asemaansa osana ”virallista” yliopistoa, olivat vielä edessä.

Tutkimuslaitoksen järjestämää vaihtoehtoseminaaria enemmän valtakunnallista huomiota saivat avoimet mielenilmaisut, etenkin rakennemuutosseminaarilaisten linja-autoa kohti heitetyt tomaatit sekä yliopistolta kaupungille suuntautunut surumarssi. Marssijat kantoivat kylttejä, joissa vaadittiin joukkoliikenteelle tukea ja maaseudun muistamista. Entinen kansanedustaja Aune Mänttäri raahasi verenpunaiseksi värjättyä mallinukkea. Jäätyneiksi väitettyjen tomaattien heittelijöiden joukossa oli puolestaan tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen, joka osoitti mieltään muiden nuorten keskusta-, demari- ja muun vasemmistoaktiivien kanssa. Tutkimuslaitoksen sisällä tapahtumat johtivat puhutteluihin.  Vaihtoehtoseminaarin järjestämiseen ei yliopiston johto puuttunut, mutta laitoksen johtajan roolia ottanut humanistisen osaston vastuuhenkilö Veijo Saloheimo kutsui puhutteluun virkasuhteessa olleet nuoret tutkijat, koska he olivat osallistuneet mielenilmaisuihin virka-aikana.

Rakennemuutosseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa yhteiskunnassa. Se muutti myös yliopistojen asemaa. Yhteiskunnallisen suunnittelun aika alkoi olla ohi, eikä Karjalan tutkimuslaitos tai muutkaan yliopistolliset tutkimuslaitokset eri puolilla Suomea olleet enää yhtä selkeä osa poliittista järjestelmää ja valtakunnallista kokonaissuunnittelua.  Tutkitun (ja alueista nousevan) tiedon aika oli vähenemässä. Demokraattinen valmistelukulttuuri vaihtui ministeriön johtoryhmän omassa piirissä tehtyyn suunnitteluun.  Korkeakoulujen kehittäminen puolestaan pelkistyi puite- ja resurssijärjestelmään, jossa valtiovalta (opetusministeriö) ja korkeakoulut kävivät tulosneuvotteluja asetetuista tavoitteista. Yliopistoja sidottiin osaksi elinkeinoelämää tukevaa järjestelmää. Tuolloin puhutusta hallitusta rakennemuutoksesta kertoo se yliopistojen tehtävän kohdalla paljon se, että valtion tiedeneuvoston nimi muuttui tiede- ja teknologianeuvostoksi. Korkeakoulupuheeseen iskostuivat vähitellen ja pyytämättä sanat tulosvastuullisuus ja kansainvälisyys.

Rakennemuutosseminaari toi julki valtionhallinnossa, lähinnä valtiovarainministeriössä, tehdyt linjanvedot.  Yliopistolaitosta oli jo ryhdytty ohjaamaan uudelle tielle. Joensuussa muutos oli alkanut muuta maata nopeammin.  Yliopiston vasta valittu rehtori Kyösti Pulliainen oli jo 1985 – siis kaksi vuotta ennen rakennemuutosseminaaria – osallistunut kansainvälisen talousjärjestön OECD:n järjestämään koulutustilaisuuteen Skotlannissa. Eri maista tulleille tuoreille rehtoreille oli tuolloin viikon ajan jaettu uutta oppia yliopiston roolista ja toimintatavoista. OECD:n vaatimuksiin kuului yliopistojen kansainvälistyminen. Painopisteet olivat tutkimuksen kansainvälistämisessä ja tutkimuksen sitomisessa taloudellisen kasvun edistämiseen. Käytännön tutkimuksen oli tuettava ennen muuta yritystoimintaa.

Taloustieteilijänä Kyösti Pulliainen näki maailman vahvasti talouden kautta ja painotti yliopiston, (teknologia-) teollisuuden ja hallinnon kolmiyhteyttä. Skotlannin matkallaan hän lienee omaksunut myöhemmin laajalti levinneen uusliberalistisen pelottelu- eli uhkapuheen mallin: jos nyt meneekin hyvin, niin vaikeudet odottavat nurkan takana. Tohtoripromootion yhteydessä hän kysyi, onko meillä lainkaan yliopistoa vuosituhannen alussa. Hän viittasi tulevaisuudessa koittaviin niukkuuden aikoihin ja vaati laatua. Oli hankittava ulkopuolista rahaa, keskityttävä vahvuuksiin ja kasvatettava yliopiston autonomiaa. Pulliainen ajoi vahvasti panos/tuotos -ajattelua. Poissulkemisista ei vielä tässä vaiheessa puhuttu.

OECD:n opit hyvin sisäistänyt Pulliainen toteutti talouselämän tahdon Joensuun yliopistossa käytäntöön, ja tähän Joensuu oli juuri sopiva. Joensuu oli nuori, riittävän monipolinen ja sopivankokoinen alueellinen yliopisto, josta puuttuivat vanhoihin yliopistoihin muodostuneet syvät akateemiset perinteet ja vastarinta. Pulliaisen tapaan ajattelevia henkilöitä löytyi opetusministeriöstä ja omasta yliopistosta.

Pulliaisen johdolla Joensuun yliopisto hakeutui uudistusten eturintamaan kokeilemaan muun muassa uudenlaista budjettikäytäntöä ja kokonaistyöaikaa. Pulliainen markkinoi tiedepuistoa yliopiston avauksena ympäröiville yrityksille. Hän esitti yliopiston ulkopuolisia toimijoita yliopiston hallintoon, joustavaa työtä ja erilaisia kokeiluja. Muutokset alkoivat kirjastosta ja tietotekniikasta. Määrärahojen jakaminen jätettiin yhä enemmän laitoksille itselleen, joten se merkitsi laitosjohtajien vallan kasvua.  Laitoksilla rahan luonne muuttui, kyse ei ollut enää pelkästään rahasta, vaan henkilöistä, joiden toiminta mitattiin rahassa. Kukin tutkija joko toi tai kulutti rahaa. Mukaan hallintaan tulivat vähitellen tulostavoitteet ja niiden mittaaminen. Yliopistolaisten arjessa muutos ei alkujaan näkynyt, sillä toimintamenobudjettia ja muita kokeiluja tehtiin Joensuussa 1980-luvun lopulla suotuissa olosuhteissa taloudellisen kasvun aikana. Kaikkien korkeakoulujen määrärahat kasvoivat ja henkilöstön määrä lisääntyi.  Lisärahaa ei kuitenkaan jaettu tasaisesti, vaan siitä hyötyivät erityisesti taloudellis-tekniset tieteet. Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteiden painoarvo väheni. Muutos tapahtui viiveellä, mutta se aiheutti henkisen murroksen. Karjalan tutkimuslaitoksella muutoksen voi todeta tapahtuneen erityisesti talousmaantieteen merkityksen kasvuna.

Linnan henki ja Auroran punatiili

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen toiminnan kannalta laitoksen sijoittaminen Pielisjoen linnaan oli merkittävä tekijä. Eri alojen tutkijat muodostivat tiiviin ryhmän, jossa henkilökohtaiset suhteet näyttelivät tärkeää osaa.  Pielisjoen linna oli oma maailmansa, siihen kuuluivat oma toimisto, oma siivooja ja talossa asuva vahtimestari. He kaikki muodostivat linnan väen. Laitoksella törmäsi kaksi varsin erilaista maailmaa.  Toinen edusti menneisyyden kautta (pohjois-)karjalaisuutta rakentavaa humanistista tutkimusta ja toinen alueen kehitysalueproblematiikkaan syventyvää yhteiskunnallista tutkimusta. Keskeiset tutkijat edustivat kahta eri sukupolvea, sodan kokenutta ja sen jälkeen syntynyttä. Myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään ja arvoiltaan he olivat varsin erilaisia.

Laitoksen aluepoliittiset tutkimushankkeet houkuttelivat Joensuuhun nuorta, yhteiskunnallisesti aktiivista tutkijakuntaa. Jukka Oksan ja muiden aluetutkijoiden tulo vahvasti karjalaishenkisenä perustettuun tutkimuslaitokseen oli osaltaan nostattamassa keskustelua korkeakoulun politisoitumisesta. Karjalais-isänmaallisessa hengessä ei itsessään politiikkaa nähty, mutta näistä poikkeava toiminta nähtiin seminaarihenkisessä Joensuussa poliittisena. Kitkaa oli odotettavissa, sillä Karjalan tutkimuslaitoksen aluetutkimus oli yhteiskunnallisuudessaan kriittistä jo lähtökohtaisesti, ja itse tutkijat avoimen poliittisia. Tutkijoilla oli kontaktit opiskelijaliikkeeseen ja he organisoivat mm. lukupiirejä, joissa opiskeltiin muun muassa Marxin ja Leninin ajattelua.

Laitoksen sisällä vastakkainasettelu oli vahva ja sai ajoittain huvittavia muotoja. Laitoksen 1980-luvun pikkujoulujen alkaessa Tuula Nylander kävi piilottamassa Veijo Saloheimon kehystetyn valokuvan, jotta sitä ei illan mittaan tuhrittaisi. (Eivätkä ainakaan tuolloin riehakkaasta juhlimistyylistä ja toistensa seurasta virtaa saavat tutkijat Rannikko ja Knuuttila pomppisi sen päällä ja tavalla, jolla olivat jo tuhonneet ravintola Jokelan joulukuusen.) Saloheimon katsottiin edustavan isänmaallishenkistä humanistista tutkimusta ja vanhaa maailmaa. Osaltaan tietoinen kahtiajako oli lisäämässä linnan henkeä. Pienessä ja tiiviissä ryhmässä tutkijoiden välille syntyi pakosta päivittäinen keskusteluyhteys, eivätkä osin vastakkaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset välttämättä tätä aina haitanneet. Pikemmin ne lisäsivät toimintatarmoa. Tavoite oli periaatteessa sama: tehdä tutkimusta alueen ja sen asukkaiden hyväksi. Ainoastaan keinot, ajattelutavat ja tiedealat olivat erilaiset.

Karjalan tutkimuslaitoksen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen osasto siirtyivät campus-alueelle Aurora II-rakennuksen valmistuttua 2005. Saaressa, keskellä kaupunkia, rautatieaseman ja torin välillä olleesta linnamaisesta kivirakennuksesta siirryttiin ruutukaavan taakse. Pielisjoen linnasta poistuminen kuohutti mieltä, eivätkä kaikki olleet innolla muuttamassa.

Enää ei työhuoneen ikkunasta voinut katsella virtaavaa Pielisjokea, ei sen kalastajia tai auringonottajia, ei talvista koskikaraa tai keväistä telkkää, nyt oli ikkunan takana punainen tiiliseinä. Oli siirrytty linnasta linnaan tiilenpäitä laskemaan. Vaikka muutos tarkoitti myös henkilökohtaisen työtilan, oman työhuoneen saamista, osa työntekijöistä menetti kosketuksen kokonaan ulkoilmaan, sillä työhuoneen ikkuna avautui laitoksen kahden pitkän käytävän väliseen korkeaan kirjastotilaan, jonne ainoa luonnonvalo tuli kattoikkunoista.

Muuttomatkaan yritettiin saada myös” linnan henki”, laitoksen sisällä vallinnut kannustava ja kriittinen ilmapiiri, joka eli alakerran kahvihuoneen polveilevissa keskusteluissa ja illanviettojen joutavissa jutusteluissa. ”Henki” pullotettiin ja pullo kannettiin poliisiauton johtamana kulkueena kohti campusta. Pullo avattiin uuden laitoskirjaston tiloissa, mutta monen vanhan ”linnalaisen” mielestä henki koki ahdistusta, ja joko jäi, tai leijui linnaan, ja sinne haikailivat vielä kauan monet linnan hengessä eläneet. Tässä näkemyksessä ja puheessa voi toki havaita myös muistelun nostalgisuutta, menetetyn kaipuuta. ”Linnan henki” on toki todellinen, mutta sen on myös metafora kultaisesta ajasta, yksinkertaistetussa menneestä, jossa sekoittuvat oma nuoruus sekä menneisyyden myönteisten, yhteisöllisten piirteiden, yhteenkuuluvuuden korostuminen ja samaan aikaan laitoksen sisäisten jännitteiden, ristiriitojen ja muiden negatiivisten asioiden aktiivinen unohtaminen. Linnan hengessä eli mukana myös yhteinen, yhteisöä koossa pitänyt tarina, jossa linna suojasi sen hyviä, yhteistä hyvää tavoittelevia ihmisiä hallintoa – ulkoista pahaa – vastaan.

Linnan henki oli koostunut ennen kaikkea omasta erillisasemasta, omasta tilasta ja monista vuosikymmenten mittaan syntyneistä perinteistä. Yksi sellainen oli Tuula Nylanderin leipoma omenapiirakka. Omenat olivat peräisin, tai sanottiin olevan, linnan edessä kasvaneesta, varsin kituvasta ja varsin lyijypitoisesta omenapuusta, mutta piirakka oli hyvää. Linnassa vietetyt laitoksen pikkujoulut ja muut juhlat olivat muistoissa aina ohjelmallisia, mukana oli tanssia ja lopulta yleistä älämölöä. Osa juhlijoista lähti koteihinsa, osa kävi väliin ottamassa Jokelassa vauhtia, mutta sinnikkäimmät istuivat linnan alakerran keittiön pyöreän pöydän äärellä aamukahville. Linnan henkeä oli myös tietoisesti pidetty yllä. Laitoksen tutkijat saivat muun muassa yhteisölliset ja samalla yksilölliset college-paidat, joiden rinnassa oli Pielisjoen linnan kuva, joko edestä, takaa tai jommalta kummalta sivulta, mutta kunkin oman huoneen ikkuna oli yksilöllisesti valaistu. Linnan henkeä myös vahvisti väitöskaronkoissa aina samalla tarinalla jaettava käärmepullo. Käärmeen kunnon heiketessä nesteen sisällä ei pullo enää kiertänyt, vaan sitä säilytettiin laitoksen tiloissa. Väittelijä on sittemmin saanut rintanapin: Käärmetohtori. Itärajan avautuessa eli laitoksella aikansa epävirallinen uimaseura Laatokan Loiske.  Siihen kuuluivat kaikki kohtalaisessa kunnossa Laatokassa uineet. Jotkut yksilöt rakensivat avoimuudellaan yhteisöllisyyttä sitä itse huomaamatta Tällaiset ulospäin suuntautuneet tutkijat järjestävät yhteisiä matkoja. pikkujouluja tai vaikkapa pöytälätkäkisoja, jalkapalloveikkauksia, ottivat kantaa ja haastoivat kahvipöytäkeskusteluissa, ohjasivat erilaisia leikkejä ja kysyivät hassuja tietokilpailuissa. Oma merkityksensä on myös heillä, jotka voivat juhlissa pahoin, puhuvat levottomia ja esittävät pientä tulitikkutyttöä pikkujoulunäytelmissä.

Laitoksen siirtoa oli suunniteltu pitkään ja piirustuksia oli esitelty laitoksen väelle useaan kertaan. Yhden tutkijan työpanos oli jopa osoitettu yhteyshenkilöksi. Rakentamista seurattiin tarkoin, olihan muiden uudisrakennusten virheistä ja valvonnan puutteista käyty keskustelua julkisuudessa.  Yksi jos toinen tutkija kävi Tuukka Arosaran tapaan kauhistelemassa ulkona suojaamattomana säilytettyjä eristeitä ja muita rakennusmateriaaleja. Pelolla kuunneltiin rakennusmiesten keskinäisiä puheita, että tämä rakennus ei tule kestämään. Suunnittelijat ja valvojat vakuuttivat, että hyvä tulee, mutta virheiltä ei Aurora II -rakennuksen kohdalla vältytty. Heti ensimmäisen sateen koettaessa huomattiin, että kattoikkunoiden tiivisteet olivat unohtuneet ja laitoskirjaston lattialle oli asetettava sankkoja. Julkisivun tiiliseinä oli rakennettava uudelleen ja myös ilmastointi reistaili.

Kipuilu oli silti monen työntekijän kohdalla suurempaa henkisellä tasolla. Jotain ainutkertaista oli menetetty.

Aatteet ovat tutkijan vaatteet, 50 vuotta tiedepukeutumista itseä ja yhteisöä varten

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)  ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Teemu Oivo laittoi kesällä viestin, että jos Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tilaisuuden pukukoodi on ”rennot arkivaatteet”, niin se tarkoittaa hellepäivänäkin tummaa pukua. Neljä vuosikymmentä aiemmin sanomalehti Karjalaisen toimittaja Liisa Kuivalainen kierteli kymmenenvuotista taivaltaan juhlivan Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksen vieraana ja hämmästyi, laitoksen tutkijat eivät työskennelleetkään tummissa puvuissa, kauluspaidoissa solmioin varustettuina, vaan he olivat etupäässä nuorehkoa samettihousuista villapaitajoukkoa parralla tai ilman. Kuivalaisen silmään pisti yhteiskuntatieteen eteisessä ollut ällistyttävän ränsistynyt nahkatuoli. ”Ei taida täällä ilmapiiriä turha jäykkyys vaivata”, raportoi Kuivalainen.

Pukeutumisella tai pukeutumattomuudella on akateemisessa maailmassa ja akateemisissa yhteisöissä vahva yhteys niin tieteenalaan, eri yliopistoihin kuin yksittäisen yliopiston laitoksiin. Pukeutumisen merkitys ei ole vähäinen, vaikka siitä vain harvoin eksplisiittisesti keskustellaan. Tässä blogissa pohdimme erilaisia pukeutumisen tapoja ja käytäntöjä, ja sitä, mitä ne kertovat yliopistojen olemuksesta, eri yksiköistä tai tieteenaloista. Sosiobiologinen perustotuus ulkoasusta on, että sillä joko erottaudutaan tai sitten piiloudutaan massaan, ja näille molemmille on perustellut syynsä.

Aikanaan se mietitytti, että mitähän professori Mikko A. Salo tarkoitti, kun hän 1993 uusille Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan opiskelijoille tokaisi, että M-talon käytävillä me laitoksen työntekijät opimme jouluun mennessä tunnistamaan teidät yhteiskuntapolitiikan opiskelijat ihan pukeutumisenne perusteella. Niin kävi myös meille opiskelijoille, me tunnistimme ja erotimme itsemme matematiikan ja kansantaloustieteen opiskelijoista.

 

Uudet aatteet ja uudet vaatteet

Yliopistojen perustaminen maan eri alueille on eri aikoina ja eri alueilla tarkoittanut hieman eri asioita. Yhteistä on kuitenkin se, että kukin korkeakouluyksikkö merkitsi paikkakunnalleen kehityksen voimavaraa. Se toi valtion rahaa tutkimukseen ja palkkoihin ja vahvisti monella tapaa alueensa poliittista ja taloudellista merkitystä, mutta ennen kaikkea: kukin yliopisto tuotti opettajia ja virkamiehiä oman alueensa ja toiseksi koko maan tarpeisiin.

Erityisesti 1960-luvulta alkanut yliopistoverkoston laajeneminen tarkoitti yliopiston vahvaa sidosta alueeseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopiston vahva sidos alueeseen tarkoitti samalla alueen sivistyksen ja kulttuurielämän monipuolistamista esimerkiksi erilaisten esitelmien, lehtikirjoitusten ja erilaisten asiantuntijatehtävien kautta. Yliopisto vahvisti toimialueensa olemassaoloa ja toi samalla akateemisia ihmisiä paikkakunnille.

Uusilla yliopistoilla oli myös piilomerkityksiä. Niille oli annettu mahdollisuus muuttaa vanhan yliopistolaitoksen käytäntöjä, akateemisen maailmaan iskostuneita hierakisia rakenteita ja ääneen lausumattomia sääty-yhteiskunnan perinteitä ja porvarillisen elitismin piirteitä.

Joensuun korkeakoulun ensimmäinen rehtori Heikki Kirkinen edusti uutta aikaa ja vastusti tunnetusti promootiomiekkojen käyttöä. Kirkisen mukaan sota-ase ei tasa-arvon ja edistyksen yliopistoon kuulunut. Se oli jäänne keisarillisen Suomen ajalta. Vastaavasti Kuopiossa professori –sittemmin myös rehtori – Osmo Hännisen ehdotuksesta valittiin miekan tilalle viitta, koska se oli rauhanomaisempi akateeminen symboli.

Uudet korkeakoulut alkoivat tehdä pesäeroa keisarillisiin myös pukeutumisessaan. Niin Joensuun, Kuopion, kuin muiden uusien yliopistojen tutkijoilla ja opettajilla oli valta vapautua yliopistouniformusta, ja tätä myös tapahtui, mutta ei kaikkialla. Tiedealojen erot olivat suuret, samoin alueelliset vaihtelut. Vanhoilliset piirit totesivat aikoinaan, että myös radikalisoitumisaste näkyi pukeutumisessa. Yhteiskuntatieteissä pukeuduttiin aivan eri tavoin kuin kasvatustieteiden puolella. Vaatteet alkoivat tulla myös 1960-luvulta alkaneen nuorisomuodin kehityksen myötä entistä tärkeämmäksi välineeksi yksilölle sen ilmaisemiseksi, kuka olet, ja mihin ryhmään haluat sitoutua.

Korkeakouluihin tuli ensiksi sinipaitoja, maripaitoja, samettipukuja, hameen sijaan housuja ja uuden aallon pikkutakkeja/jakkuja.  Jotkut kantoivat vyöllään pirtanauhaa, toiset kaulassaan palestiinalaishuvia. Opiskelijajärjestöt tilasivat yhteiset colleget. Kaikki eivät koskaan ole pukeutuneet ”yleisen linjan mukaisesti” vaan erityiset yksilöt ovat halunneet erottautua massasta. Yliopistoissa on aina ollut kokonaisia tieteenaloja, jotka pukeutumisellaan edustavat toisinajattelua tai toisintekemistä – ympäristöpolitiikan tutkijat eivät ole koskaan pukumuottiin asettuneet ja niinhän sanotaan, että kielten professorit pitävät pukeutumisellaan yllä selvästi myös esteettisiä näkökohtia.

Aina on ollut myös yksittäisiä akateemisia suurhahmoja, jotka omalla pukeutumisellaan ovat tietoisesti ja/tai tiedostamattaan halunneet erottautua valtavirrasta. Karjalan tutkimuslaitoksella näitä esimerkkejä on pitkä liuta, monet meistä edelleen muistavat Tuula Nylanderin mustan pukeutumisen, jonka muista mustista erotti tavaramerkiksi muodostunut ”mustaa ja jotain kirkkaan punaista”, Jukka Oksan elämää suuremmat collegehupparit ja sen kaapissa roikkuvan edustuspikkutakin, Kaija Heikkisen rintamerkit ja jotain violettia, Timo Lautasen olkatoppaukset ja Pertti Rannikon klassikoksi nousseen reikäisen Koitere-paidan. Pukeutuminen on karismaa! Oulusta kerrotaan, kuinka Joensuusta tullut Pauli Tapani Karjalainen mullisti koko maantieteen laitoksen pukeutumisen. Pikku-Paulit omaksuivat opettajansa ajatukset ja pukukoodin.

Jos akateemisen maailman pukukoodeista haluaa tehdä luokitteluja tai kategorisointeja, niin sitä on mahdollista arvioida ja ryhmitellä esimerkiksi seuraaviin ryhmiin.

 

Klassinen pukukoodi

Suomalaisen yliopistolaitoksen perusvanha pukukoodi näyttäytyy väitöstilaisuudessa, jossa musta on yleisväri ja väittelijät kipuilevat pukukoodin kanssa, miehet frakkinsa, naiset mekkonsa, (paitsi rajoja rikkovat riittajallinojat) kanssa. Tohtorinhattu eli silinteri on myös tätä kaikkein vanhinta kerrostumaa, joka otetaan esille, kun halutaan korostaa akateemisuutta ja sen eroa muusta väestöstä, ja kun halutaan korostaa yliopistoa autonomisena yksikkönä.

 

Haalari on univormu ja pukukoodi

Teekkarit ottivat teekkarihengessä käyttöön duunarien haalarit 1970-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat levitä ensin kauppatieteilijöiden käyttöön ja sittemmin kaikkien korkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Yhtäkkiä vapaan opiskelijanuorison tahtotilana oli pukeutua eri värisiin ja laputettuihin työmiehen vaatteisiin. Joiden yksilöllisyys oli siinä, että kaikilla oli samalaiset asusteet ja samanlaiset tarrat. Jotkut valitsivat jopa sivuaineensa saadakseen tietynvärisen haalarin. ”Keltainen sosiologihaalari kun sointui niin kauniisti pitkään mustaan tukkaani.” Haalareiden tietoiselle tai tiedostamattomalle työläislookille vastapainoksi nousi tietoisen elitistinen sitsipukeutuminen juhla-asuineen. Se oli osin paluuta lukion vanhojen tanssien ihanuuteen, mutta myös merkki yliopistolaisuudesta, johon katsottiin kuuluvan nyt vanha säätyläiskulttuuri, kuviteltu suomenruotsalainen kulttuurielitismi ja lauluissa jopa 1930-luvun kansallinen uho. Opiskelijoiden arvokonservatismi ei ketään yllättänyt, sillä se säteili ajan henkeä ja yhteiskunnallista eriarvoistumista. Yllättävää sen sijaan oli, että edes historianopiskelijat eivät ole kyseenalaistaneet juhlakäytännön sidoksia, vaan laulavat valkoisen armeijan lauluja 2000-luvulla niitä edes ironisoimatta.

Opiskelijapukeutuminen on muutamalla tieteenalalla tarkoin säädeltyä. Jos aiemmin matemaatikot ja taloustieteilijät tunnisti Joensuussa paremmasta seppälästylestä, niin tänään uraputkeen tähtäävät teekkarit ja kauppatieteilijät elävät opiskelija-arkeaan business-lookissa. Monilla oppialojen eri heimoilla ovat omat vastaavat tapansa viestiä ryhmästään pukukoodilla. Yhteenkuuluvuudesta ovat kertoneet myös ammattijärjestöjen hupparit ja laitosasut. Joensuun oikeustieteilijöiden pikkutakkipukeutumista ovat keventäneet oppiainepaidat.

Universitaksessa univormumainen pukeutuminen näyttäytyy tänään UEFissa lisääntyneitä t-paitoina, huppareina ja muina asusteina.  Siinä tavoitteena on olla yksilöllinen yhteisöllisesti. Ennen tämä hoidettiin pukeutumalla pukuun ja kravattiin, ainakin virallisissa tilaisuuksissa. Nyt etätöissä ollaan rennoissa yliopiston t-paidoissa, ”violeteissa verkkareissa”  ja logoillaan kotoisasti.

 

Sametti on maantiede

Joensuulaisen maantieteen tavaramerkiksi on muodostunut vuosikymmenten saatossa ruskea vakosametti. Tämä sosiologilook, ristoalapuromainen vakosamettipuku tai vaihtoehtoisesti pikkutakki indikoi voimakkaasti, että tutkijan tieteellinen paradigma ja kotipesä löytyy joensuulaisen maantieteen traditiosta. Luonnollisesti institutionaalinen asema säätelee pukeutumista ja ”pakottaa” johtajat pukuun ja jakkuun.

Mutta kun institutionaalinen asema muuttuu, niin voi se näkyä myös pukeutumisessa: moni jakoi mielihyvin Perttu Vartiaisen riemun, kun hän luopui rehtorin tehtävästä, riisui pikkutakin, limonadikengät ja puvun housut ja pukeutui uudelleen maantieteilijän uniformuun ja vapautta lisää julistaakseen laittoi jalkaansa rehelliset reinot. Päinvastoin kävi opiskeluaikoinaan rennontyylikkäästä pukeutumisesta tunnetulle Jouni Kekäleelle. Hallinnon ylimmässä kerroksessa tarvittiin tumma puku.

Yliopiston johdossa ja hallinnossa on selvästi viime vuosina käyty kilpailua rennon ja jäykän välillä: välillä on kravatti kaulassa ja välillä ollaan rennosti ylänappi auki. Yliopistolaisten pukeutumiseen on puututtu harvoin, vaan on luotettu kunkin omaan tietoiseen kykyyn viestiä vaatetuksellaan mitä tahtoo.

 

Kansantaloustieteestä markkinointiin – mitä pukeutumisessa on tapahtunut?

Yliopistolaitoksen muutoksessa kohti markkinaorientoituneempaa ja yritysyhteistyötä tekevää yliopistoa on tapahtunut tieteenalakohtaisia muutoksia, jotka ovat kenties heijastuneet myös tieteenalan sukupuolijakaumaan ja sitä kautta myös pukeutumiseen. Kun asiaa katsoo Itä-Suomen yliopiston näkökulmasta, niin yksi tällainen muutos on kansantaloustieteen laitoksen muuttuminen kauppatieteiden laitokseksi. Siinä missä kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliainen 1980-luvulla vielä liikkui campuksella ”tavallisen” yhteiskuntatieteilijän rennoissa arkivaatteissa niin näyttää 2020-luvun pukeutumiskoodi muuttuneen liike-elämän vaatimuksia vastaavaksi.

 

Historian tutkijat erottaa siitä, että heitä ei erota mistään

Yksi haasteellisemmista pukeutumisen perusteella tunnistettavista tieteenalan paradigmoista on historian tutkimus. Joensuussa ei ole seurattu Jyväskylän tapaan Helsingin mattikligemäistä pukukoodia. Historian tutkija voi pukeutua värikkääseen kauluspaitaan, merkityksiä täynnä oleviin ”huumorisukkiin” tai vaihtoehtoisesti (arki)pukuun. Monet kuitenkin pukeutuvat tavalla, joka on edellä mainittujen pukeutumistyylien välimaastossa – siis niin sanotusti ihan tavallisesti.

 

Humanistit nuo campuksen tyyliniekat

Humanistit ja kasvatustieteilijät ovat aina edustaneet campuksen tyylitajua ja seuranneet muodin kehitystä muita tarkemmin. Opiskelijoiden keskuudessa yleinen ajatus ainakin vielä 2000-luvun alkuun saakka oli, että ruotsin opiskelijat ja myös ruotsin kielen laitoksen henkilökunnan saattoi tunnistaa campuksen tyylikkäimpinä pukeutujina. Vienola, Agoran kahvila oli catwalk, jossa saattoi seurata milanolaismuotia joensuulaittain ja taidolla muokattuna. Opettajaksi opiskelevat puolestaan ovat perinteisesti edustaneet urheiluvaatteiden muodin uusinta ”hottia”.

 

Perinteet kunniaan

Lääketieteessä ja monissa muissakin luonnontieteissä perinteiset akateemiset traditiot näkyvät vähintäänkin konferenssi-illallisten ja väitöskaronkkojen pukukoodeissa, joissa juhlapukeutuminen hoidetaan viimeisen päälle tyylikkäästi. Näillä aloilla toimii erottajana myös laboratoriotakki, jolla ylpeänä kerrotaan vallasta tehdä tiedettä ja hoitaa ihmisiä. Tuolla laboratoriotakilla saattoi erottaa myös kemistin ja biologin, joista jälkimmäiset ovat olleet pukeutumisessaan kahtaa muutakin mallia. Toinen on metsätieteilijöiden tapaan halti-sasta-fjällräven-pukeutujaa ja toinen taas 1990-luvulta lähtien runsastuvaa ns. korkokenkäbiologityyppiä, joka ei metsää tunne, ja joka etsii kenttäkursseillakin vesivessaa.

Uusilla oppiaineilla oli mahdollisuus murtaa vanha. Usein se oli muutamasta henkilöstä kiinni. Joensuun teologian laitosta on pidetty Helsingin jatkona, eikä ihme, jos etenkin läntisen teologian oppiainepukeutumista seuraa.

 

Lopuksi

Blogi on kirjoitettu ns. huumorin pilkesilmäkulmassa ja samalla arvostaen jokaisen omaa tai tieteenalanmukaista pukeutumisen tapaa. Jotakin pukeutuminen aina kuitenkin kertoo pukeutujastaan, ja ehkä myös hänen edustamastaan oppialasta, mutta se, mitä se kertoo, on jo laajemman tutkimuskysymys, sillä ensin pitäisi osata arvioida, kuinka paljon tiedepukeutuminen on tiedostettua ja tiedostamatonta. Onko pukeutuminen myös tilannesidonnaista, eli jos maaseutututkimusseminaari järjestetään Pohjanmaalla, niin pukeudutaanko sinne eri tavoin kuin vastaavaan seminaariin Viron maaseudulla tai Ranskan Dijonissa.

Jos kuitenkin lähdetään sitä, että tieteenalojen edustajat erottautuvat toisistaan pukeutumisella, niin voidaan todeta, että vahvimmin vaatteilla viestiminen näyttäytyy erityisesti yliopiston ruokaloissa. Toisaalta viime aikoina on ollut entistä vaikeampaa kertoa asujen perusteella henkilön ajattelusta ja opillisesta suuntautumisesta. Labratakkikaan ei enää erota meitä, koska ne päällä ei saa tulla ruokaloihin.

Yliopistojen välisiä pukeutumiskoodistoja mietittäessä on huomioitava myös ympäröivä alue ja sen arjen toiminnan tavat ja rakenteet. Itä-Suomen yliopiston Joensuussa tai Kuopiossa ei välttämättä helteisenä heinäkuun konferenssipäivänä tarvitse käyttää tummaa pukua, koska se ei muutenkaan ole yleinen tapa pukeutua alueella. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa tumma puku on jo luonnollisempi valinta, koska pörssiin töihin menevät meklarit kulkevat samoja reittejä ja käyttävät samaa pukukoodistoa,… ja kun se perinne niin vaatii.

Onko edelleen myös niin, että pukeutumisellamme viestitämme jotakin hyvin tietoista – miksi osa haluaa erottautua, ja miksi erottautumisen tavat ovat erilaisia: mitä Koijärvi-hupparin kantajat haluavat viestiä: kriittisyyttä, vaatimattomuutta, omaa pätevyyttään, mitä? Mitä puolestaan viestivät aina tyylikkäät jakku/puvut: luotettavuutta, tehokkuutta, täsmällisyyttä, dynaamisuutta, epävarmuutta, herran asemaa, johtajaa, toisten huomioimista, mitä? Yksi asia kait kuitenkin yhdistää akateemista pukeutujaa tieteenalasta riippumatta – jos et tiedä, miten pukeutua niin turvaudu mustaan – se ei mene metsään.

Karjalan tutkimuslaitos 50 vuotta, perustaja esi-isät ja tehtävä

Kirjoittaja: Ismo Björn

Jokaisen organisaation, yrityksen, yhtiön, yhdistyksen ja seuran syntyyn liittyy aina yksi tai useampi sankarihahmo, johon toiminnan alku henkilöitetään. Karjalan tutkimuslaitoksen taustavaikuttajaksi on muistelmissa nostettu silloinen Helsingin yliopiston professori, kansanrunoudentutkija, kulttuurivaikuttaja ja akateemikko Matti Kuusi. Hän on tällaiseksi sankariksi juuri sopiva. Hän oli Karjala-aktiivi, kirjailija Olavi Paavolaisen luonnehdinnan mukaan Akateemisen Karjala-seuran hovirunoilija. Mutta yhtä lailla laitoksen puolestapuhujaksi voi nostaa Enossa syntyneen kirkkohistorian professori Kauko Pirisen. Hän oli 1960- ja 1970-luvun Suomen johtavia historiantutkijoita ja aktiivinen Pohjois-Karjalan puolestapuhuja. Pirinen oli vahvasti ajamassa Joensuun korkeakoulun perustamista ja vaati opettajakoulutuksen rinnalle alueellista tutkimusta.  Myös Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöllä oli laitoksen alkuun saattamisessa vahva rooli, ja jopa Helsingin yliopisto antoi tukensa Karjalan tutkimuslaitoksen perustamiselle. Tutkimuslaitosta tukivat myös aluehallinto ja ylipäätään koko suomalainen korkeakoululaitos kokonaisuudessaan. Poliittinen tahtotila oli vahva, joten toiminnalle oli olemassa vankka tuki ja perusta.

Karjalan tutkimuslaitoksen synnyssä oli nähtävissä vielä hävityn sodan ja menetetyn Karjalan tuntoja. Karjalan tutkimuslaitoksen yhteydessä painotettiin karjalaisen perinteen jatkuvuutta Suomessa ja Pohjois-Karjalassa, Näin oltiin sitomassa Karjalaa ja sen menneisyyttä –alueluovutuksista huolimatta –, ja nimenomaan siksi, Suomeen. Matti Kuusi itse sanoo yhdessä professori Aimo Turusen kanssa tuoneensa Joensuuhun karjalais-kalevalaisen ulottuvuuden. Kuusi toivoi kansanperinteen ja folkloristiikan ohella ikonitutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Professori Auvo Kiiskinen ehdotti, että tutkimus kiinnitettäisiin pohjoiskarjalaisiin asioihin. Maakuntaliiton tehtävä olisi etsiä eri alojen piiristä aiheita, joista tehdyt tutkimukset toteutettaisiin ja sitten palkittaisiin. Karjalan tutkimuslaitoksesta haluttiin myös luonnontieteellistä tutkimusta. Joensuun korkeakoulun suunnittelutyöryhmässä mukana ollut silloinen apulaisprofessori Rauno Ruuhijärvi painotti luontoon ja luonnonvaroihin kohdistuvan tutkimuksen merkitystä Tutkimuslaitosta hahmotelleissa kokouksissa tulivat esille myös luonnonsuojelu ja muun muassa soravarojen suunnitelmallinen käyttö.

Karjalan tutkimuslaitos oli vastaus toiveisiin yliopistollisen opetuksen vaatimasta tutkimuksesta ja laitoksesta, joka tutkisi Pohjois-Karjalaa alueellisena yksikkönä sekä vaalisi Karjalan kulttuuriperinnettä. Korkeakoulun osastorajoista huolimatta laitokselle annettiin mahdollisuus harjoittaa keruu-, tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Tutkimuslaitokselle määrättiin selkeä yhteiskunnallinen palvelutehtävä, joka tähtäsi taloudellisen hyvinvoinnin alueelliseen kasvattamiseen. Tämä tuli selkeänä esille eduskunnan sivistysvaltiokunnan mietinnössä, johon kirjattiin, että Karjalan tutkimuslaitoksen tulisi kyetä suorittamaan tuloksellisesti sellaista tutkimus- ja selvitystyötä, jolla on merkitystä Itä-Suomen taloudellisen kehittämisen kannalta.

Aluetutkimus sai tutkimuslaitoksessa merkittävän painotuksen. Korkeakoulu ja maakuntaliitto ajoivat 1971 Karjalan tutkimuslaitoksen yhteyteen kehitysalueinstituuttia. Taustalla vaikuttivat muuttoliike ja pelko alueellisen epätasa-arvon kasvusta.  Aloite kehitysalueinstituutista kaatui muiden korkeakoulukaupunkien ilmoittautuessa mukaan kilpailuun mahdollisen instituutin sijaintipaikasta. Kehitysalueiden neuvottelukunnan talvella 1972 antaman lausunnon mukaisesti kehitysaluetutkimus oli jaettava useiden toimipaikkojen kesken, eikä vain yhteen paikkaan.

Karjalan tutkimuslaitoksen perustaminen pantiin merkille myös Neuvostoliitossa. Kysymys oli Karjalan kulttuurin ja menneisyyden omistamisesta, ja tuota perintöä tutkivan laitoksen perustaminen merkitsi historiapoliittisesti merkittävän toimijan synnyttämistä. Ajatus Karjalan korkeakoulusta oli ollut Suomessa esillä 1930-luvulla ja välittömästi oli Neuvostoliiton puolella ryhdytty vahvistamaan Petroskoihin 1930 perustetun Karjalan tiedekeskuksen asemaa.  Määritteeseen ”Karjala” tutkimuslaitoksen nimessä kiinnitettiin huomiota Karjalan tutkimuslaitosta 1970 perustettaessa myös Suomen puolella, ja esimerkiksi valtiovarainministeriö vastusti Karjala-nimen käyttöä, koska vain vähäinen osa Karjalasta oli enää Suomen puolella.

Karjalan tutkimuslaitoksen nimestä on käyty sittemmin keskustelua ajoittain. Viime vuosina nimeen ovat puuttuneet erityisesti ne tutkijat, joiden mukaan Karjala on pelkästään maantieteellisesti rajattava paikka, lähinnä Karjalan tasavallan alue Venäjällä, eikä laitoksen toiminta enää vastaisi sen nimeä ja tutkimusaluetta. Nimen vahva metaforinen taso, mutta ennen kaikkea sen vakiintunut asema ja takuu laadusta varmistavat, että nimi säilyy.

Kyläkoulut hyvinvointivaltion loppukaarteessa

Kirjoittajat: Alina Kuusisto, Pirjo Pöllänen ja Ismo Björn

Hyvinvointivaltion onttoutumisesta on Suomessa puhuttu 1990-luvulta alkaen, eikä ihme sillä tulonsiirtoihin, palvelujen määrään ja niiden saavutettavuuteen on tehty lähinnä yhdensuuntaisia muutoksia. Hyvinvointivaltion hajauttavien palvelujen sijaan palveluja on keskitetty tiivistämisen ja tehostamisen nimissä ja kustannussäätöihin vedoten. Maaseudun ja haja-asutusalueiden koulujen lakkautukset ovat konkreettinen esimerkki lähipalvelujen alasajosta. Korona nosti peruskoulun keskittämisen myös valtakunnan uutisointiin (esim. HS 4.8.2020), sillä epidemian myötä paineet koulujen lakkauttamisiin kasvoivat talousvaikeuksiensa kanssa muutenkin painivissa kunnissa. Suomea odottaa seuraava koululakkautusten ja yhdistämisten aalto.

Maassa oli yli 4000 peruskoulua vuonna 2000. Nyt niitä on enää puolet tästä. Sen sijaan oppilaiden määrä on laskenut alle viisi prosenttia. Tämä kertoo koulujen koon kasvusta. Alueelliset erot ovat oppilasmäärän osalta toki karumpia. Pohjois-Karjalassa oppilasmäärästä on kadonnut kolmannes. Kun väestö pakkaantuu yhä pienemmälle alueelle, on kasvukeskusten koulujen koko kasvanut.

Kyläkoulujen katoaminen on tapahtunut useassa aallossa. Ensimmäinen aalto ajoittui suuren muuton vuosikymmeniin, 1950–1970-luvuille. Taustalla oli muuttoliike, mutta myös ikäluokkien pieneneminen. Paradoksaalisen kouluverkoston harvenemisen ensimmäisestä aallosta tekee se, että samaan aikaan, kun suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakausi oli kiivaimmillaan ja maaseudun palveluverkoston rakentaminen vasta käynnistymässä, niin kyläkouluja jo lakkautettiin. Maaseudun nuoret muuttivat työn perässä kaupunkeihin, mutta myös kuntataajamiin sosiaali- ja terveysalan ja muihin hyvinvointivaltion tarjoamiin työpaikkoihin.

Nurmeksessa oli 1960-luvun alussa kaikkiaan 30 toimivaa kyläkoulua. Niiden lakkauttamisen ensimmäinen aalto ajoittui 1960- ja 1970-luvulle, jolloin kaikkiaan 15 koulupiiriä sulautettiin muihin koulupiireihin. Kyläkoulujen lakkauttamispäätökset eivät maaltapaon alavireisissä tunnelmissa herättäneet vastarintaa, vaikka lakkauttamisen merkitys kyläyhteisölle toki tunnistettiin, kuten seuraavasta sitaatista käy ilmi:

”Vaikka tämä koulu olikin pieni ja toimi viime vuosina epäpätevien opettajien voimin, täytyy sanoa, että kylä muuttui hiljaisemmaksi ja samalla henkisestikin autioksi. Olihan se tällaisena kuitenkin meidän kaikkien täällä olevien ja elävien yhteinen kiinnepiste”. (Maanviljelijä Erkki Pulkkinen Petäiskylän Pusulan koulun lakkauttamisesta sanomalehti Karjalaisessa vuonna 1966).

Ensimmäisinä pelistä putosivat kaikkein pienimmät koulut, joiden oppilasmäärät vaihtelivat kymmenen oppilaan molemmin puolin. Koulut olivat niin pieniä, että edes kääpiökouluja kannatellut valtionapujärjestelmä ei niihin ulottunut. Koulujen lakkauttamista ei tarvinnut perustella. Se oli ajan henki.

Hyvinvointivaltion käänteiden historiallisessa tarkastelussa suurten ikäluokkien jälkeläiset kiinnittävät katseensa usein 1990-luvun lamaan ja sen seurauksena tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen murrokseen. Palvelujen keskittäminen ja tiivistäminen alkoi 1990-luvun alussa ryminällä, ja kouluverkosto oli ensimmäinen tiivistämisen kohde. Kyläkoulujen lakkautusten toinen aalto toteutui myös Nurmeksessa valtakunnallista kehitystä noudattaen. Talouslama kuritti rakennemuutoksen kourissa vapisevaa kuntaa – säästöjä oli saatava ja säästökohteita priorisoitava. Kun valtion ohjaus hölleni ja korvamerkityt valtionosuudet poistuivat, oli koulujen lakkauttaminen aiempaa helpompaa. Valtio tarjosi itse esimerkkiä karsimalla kovalla kädellä ammatillisten oppilaitosten verkostoaan. Nurmeksessa tulilinjalle joutui 1947 perustettu maatalousoppilaitos. Se yhdistettiin Valtimon metsäkonekouluun1993 ja kaksi vuotta myöhemmin lakkautettiin kokonaan.

Nurmeksessa lakkautettiin kuusi kyläkoulua vuosina 1990–1999, mutta päätökset eivät tällä kertaa syntyneet läpihuutojuttuina. Vaikka raha ja tehokkuus olivat ilmaantuneet koulutuspoliittiseen puheeseen, niin kylät taistelivat koulujensa puolesta. Usko kylien elpymiseen oli 1980-luvun kuluessa noussut ja esimerkiksi kylätoimikunnat tarjosivat vastapuheelle väylän. Toisen aallon aikaan, 1990-luvulla, kyläläisillä oli mahdollisuus ja kykyä käyttää ääntään. Kyse ei ollut kamppailusta yksin koulujen, vaan laajemmin kylien ja niiden palvelurakenteen puolesta.

Hyvinvointivaltiota, jota oli 1960-luvulta aina 1990-luvulle rakennettu maaseutua myöten, oltiin purkamassa. Koulutaistelut eivät olleet pelkästään nurkkakuntaista kylien välistä kilpailua, vaan ne osoittivat kyläläisten haluavan vaikuttaa siihen, mihin kunta suuntasi resurssejaan, ja mitkä alueet olivat kehittämisen arvoisia. Nurmeksen kyläkoulujen puolesta vahvasti puhunut opettaja ja kotiseutuvaikuttaja Matti Hiltunen (sit.) totesi 1993 käydyssä valtuustokeskustelussa, että asiaa tuli tarkastella ”kylänä” ei vain kouluasiana. Kyläkoulu keskustelu kiinnittyi laajempaan keskusteluun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja viritti myös maaseutu – kaupunki -asetelman vastakkainasettelua.

Keskustelun sävy alkoi 1990-luvun kuluessa muuttua. Vielä vuosikymmenen alussa kouluratkaisut pyrittiin Nurmeksessa tekemään vaikeutuneesta taloustilanteesta huolimatta ”mahdollisimman hyvän tapauskohtaisen harkinnan varassa”. Tahtoa maaseudun koulujen säilyttämiseen tai lisäajan antamiseen oli myös kaupungin virkamiehillä, mikä osoitti halua tukea ja kehittää myös maaseutualueita. Kyläkoulut olivat vahvasti poliittinen kysymys. Kylien (keskustalainen) ääni kuului keskushallinnossa valtuuston edustajien kautta, jotka viimeiseen asti puolustivat oman kylänsä opinahjoa. Vastakkainasettelu ja (poliittinen) jakolinja kulki paitsi keskustaajaman ja kylien, niin myös keskustapuolueen, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välillä. Kokoomuksen ja SDP:n valmius kyläkoulujen lakkauttamiseen oli alueen valtapuoluetta keskustaa suurempi.

 

Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto

Hyvinvointivaltion kehityskaaressa on 2000-luvun myötä siirrytty vaiheeseen, jossa hyvinvointivaltion tarjoaminen palveluiden osalta on hyväksytty väestörakenteen muutos ja työvoiman (ja työtilaisuuksien) väheneminen. Valtiontaloudesta ja kestävyysvajeesta huolehtimisesta on tullut ääneen lausumaton yhteinen tahtotila, joka ohjaa niin sosiaali-, koulutus- kuin kulttuuripolitiikkaa. Keskittäminen, tiivistäminen ja palvelujen yksityistäminen ovat itsestäänselvyyksiä, jotka määrittävät niin koulutus- ja sivistyspolitiikan kuin sosiaali- ja terveyspolitiikan kehitystä.

Vuosituhannen vaihtuessa Nurmeksessa toimi kahdeksan peruskoulun ala-astetta, joista viisi oli varsinaisia kyläkouluja. Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto käynnistyi syksyllä 2004. Tällöin kaupunginvaltuusto teki oppilasennusteisiin perustuvan kouluverkkolinjauksen, jonka perusteella loput viisi kyläkoulua lakkautettiin vuosina 2006–2008. Kouluverkoston tiivistäminen jatkui vielä 2010, jolloin keskustan tuntumassa sijainnut yli 100 oppilaan Lehtovaaran koulu lakkautettiin. Nurmeksen kouluratkaisut olivat osa laajempaa linjaratkaisua, joissa tapauskohtainen harkinta tai kyseisen kylän kehitysnäkymät saivat aiempaa vähemmän merkitystä. Kuten kaikkialla Suomessa, myös Nurmeksessa huomio kohdistettiin taajamakoulujen kehittämiseen. Perusopetus jatkui kahdessa yksikössä Porokylän ja Nurmeksen taajamissa, joissa oli vuonna 2020 yhteensä noin 600 oppilasta. Valtakunnallisesti vuosi 2006 oli kyläkoulukadon kannalta kaikkien aikojen synkin vuosi Suomessa. Kartalta poistui kaikkiaan 186 koulua.

Kouluverkoston harvenemisella, koulujen koon kasvulla ja koulumatkojen pitenemisellä ovat suuret inhimilliset koulunkäyntiin, oppimiseen ja opettamiseen liittyvät seuraukset. Tutkimustulokset koulujen ja jopa opetusryhmien koon välisistä yhteyksistä oppimiseen ovat ristiriitaisia (Hyvönen 2013). Kasvatusalan ammattilaisten ja tutkijoiden joukosta löytyy tukijoita sekä pienille kyläkouluille että suurille taajamakouluille. Outi Autti ja Eeva Kaisa Hyry-Beihammer (2009) peräänkuuluttavat arvokeskustelua kyläkoulujen lakkauttamispäätöksistä sekä aihetta käsittelevää tutkimusta, joka entisessä kyläkoulujen mallimaassa ja Pisa-tutkimusten menestyjässä Suomessa on ollut yllättävän vähäistä. Julkista keskusteluakaan kyläkoulujen merkityksestä ja niiden lakkauttamisen vaikutuksista ei käydä, vaikka koulun sulkemiset ovat herättäneet suuria tunteita, ja arvolatautunutta keskustelua on käyty niin kunnanvaltuustoissa, paikallislehtien palstoilla, kuulemistilaisuuksissa kuin kyläyhdistysten ja vanhempainneuvostojen kokouksissa.

Kyläkoulukamppailuissa ei ole kyse vain kouluista itsessään, vaan koko kylän olemassaolosta ja identiteetistä. Lähikouluperiaatteesta luopuminen laajassa mittakaavassa niin perusopetuksen kuin lukiokoulutuksen kohdalla on heikentänyt lasten ja nuorten kiinnittymistä ja samaistumista kotikyläänsä ja -kuntaansa. Koulu on monin tavoin sidoksissa oman alueensa ympäröivään luontoon, kulttuurikohteisiin ja palvelurakenteisiin. Lähikouluverkostosta luopuminen kertoo yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksesta – jossa tehokkuus ja taloudellisuus ovat keskeisiä ja yhteisinä pidettyjä arvoja. Hyvinvointivaltiota ylläpitänyt palvelujen saatavuuden turvaaminen ja yhteisen hyvän jakamisen periaate ovat unohdettu.

Maaseudun koulujen vaikutus on ollut – siitä lähtien kun kansakoulut alkoivat vuoden 1898 piirijakoasetuksen jälkeen yleistyä – huimaavan suuri kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kehitykselle. Koulujen aktiiviset opettajat perustivat paikallisyhdistyksiä, kuten nuoriso-, raittius-, maamies- ja urheiluseuroja, ja levittivät uusia aatteita ja ideoita esimerkiksi osuustoiminnan ja opintopiirien muodossa. Koulurakennukset tarjosivat kokoontumistilat ja koulujen johtokunnat opettivat ruohonjuuritason yhteistä päätöksentekoa ja oman kylän etujen ajamista. Anssi Paasin (1986) klassista alueen institutionalisoitumisteoriaa mukaillen kyläkouluilla on ollut keskeinen merkitys kylien muotoutumisessa ja identiteetin rakentumisessa. Koulupiiri rajasi kylää territoriaalisesti ja vahvisti sen olemassaoloa ja erityisyyttä suhteessa ympäröiviin muihin alueisiin. Kylänsä yleensä ainoana hallinnollisena yksikkönä se oli olemassa ennen kaikkea kyseistä aluetta varten. Monet kylät hahmotetaan edelleen entisen koulunsa mukaan.

Siinä missä koulun perustaminen oli tärkeä askel kylän institutionalisoitumisessa ja konstruoitumisessa erilliseksi omaksi alueekseen, ovat koulujen lakkauttamiset toimineet päinvastaiseen suuntaan. Deinstitutionalisoitumisprosessissa alue on menettänyt entisiä aluetietoisuutta vahvistaneita rakenteitaan. Kun keskustelu 2010-luvulla siirtyi taajamakoulujen lakkauttamiseen ja useiden kuntien yhteisten koulujen muodostamiseen, kohdistui ajatus väistämättä siihen, miten odotettavissa oleva kehitys vaikuttaa kuntakeskusten – ja liitoskuntien kohdalla entisten kuntakeskusten – identiteettiin ja lasten ja nuorten kiinnittymiseen asuinalueelleen.

Nurmeksen esimerkki kertoo, että kyläkoulujen lakkauttamiseen liittyneessä päätöksenteossa tapahtui 1990-luvulla murros. Koulujen ei enää 2000-luvulla edes ajateltu palvelevan aluepoliittisia tai alueellisia tarpeita, vaan ennen kaikkea oppimista. Ristiriitaisista tutkimustuloksista voi ajatella, että kehityksen suunta ei ole yksistään hyvä tai huono. Kyläkouluverkoston historiallinen merkitys suomalaiselle yhteiskuntarakenteelle ja alueelliselle kehitykselle sekä koulujen lakkauttamisen vaikutukset kaipaavat kuitenkin syvällisempää tutkimusta.

Entä jo koulu olisi jäänyt kylään? Olisivatko maaseutualueet elinvoimaisempia?  Asuisiko niissä enemmän lapsiperheitä vai olisivatko kyläkouluissa lukutaitonsa saaneet oppilaat ”hiukan lahjattomampia”?  Eläisivätkö he yhteiskunnan marginaalissa?

50 vuotta Karjalan tutkimuslaitosta: yhteisöllisyydestä globalisaatioon, ajattelusta kohti konsultointia

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Karjalan tutkimuslaitos on toiminut 50 vuotta Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa. Virallinen juhlavuosi on 2021, mutta tosiasiassa tuo 50 vuoden virstanpylväs täyttyy näinä aikoina, sillä laitos aloitti toimintansa 1.9.1970. Tuolloin valittiin ensimmäiset työntekijät: laitoksen johtajaksi historian väliaikainen professori Heikki Kirkinen ja sihteeriksi ja tutkijaksi lisensiaatti Veijo Saloheimo. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö lahjoitti palkkarahat tutkijan palkkaan vuoden 1970 loppuun saakka ja tuki palkkausta vielä seuraavanakin vuotena. Toimintaa rahoittivat myös Joensuun kaupunki, Pohjois-Karjalan Kauppakamari ja Kansallis-Osake-Pankki, jonka rahallinen apu tähtäsi erityisesti maakunta-arkiston saamiseksi Joensuuhun.

Karjalan tutkimuslaitos on tehnyt työtä alueensa hyväksi puoli vuosisataa edistäen samalla tiedettä ja akateemista sivistystä. Se on ehtinyt olla satojen henkilöiden työpaikka. Laitoksen suojissa on tehty tuhansia tutkimuksia, selvityksiä, raportteja ja kehittämissuunnitelmia. Karjalan tutkimuslaitoksella tai sen välittömässä ”läheisyydessä” on tehty myös kymmeniä väitöskirjoja, vaikka laitoksella ei ole ollut tutkinnonanto-oikeutta. Karjalan tutkimuslaitokselta on myös ohjattu, opponoitu ja arvosteltu satoja opinnäytetöitä eri laitosten ja eri yliopistojen saldoksi.

Karjalan tutkimuslaitos on elänyt ajassa. KTL on osa suomalaista yliopistolaitosta ja yhteiskuntaa.  Se on ollut aina haluttu ja jopa kadehdittu työpaikka. Yhä vielä kuulee puheita KTL:n eliittitutkijoista. Eliittitutkijuus ja Karjalan tutkimuslaitoksen ”maine” kadehtimisen arvoisena työyhteisönä voi juontaa juurensa monesta tekijästä: ennen Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymistä Itä-Suomen yliopistoksi Karjalan tutkimuslaitos oli hallinnollisesti Joensuun yliopiston erillislaitos, joka vieläpä sijaitsi kampuksesta erillään, kaupungin paraatipaikalla Pielisjoen linnassa. Karjalan tutkimuslaitos on myös leimallisesti monitieteinen, sosiologit, kielitieteilijät, maantieteilijät, historian tutkijat (vain muutamia mainitaksemme) elävät ja kuosittavat siellä akateemista arkeaan. Monitieteisyys on arkista ja jokapäiväistä, ja siitä eittämättä on hyötyä tutkimukselle. Kun paikan tai syrjäisyyden käsitteitä pohditaan laitoksen kahvipöydässä muuten joutavia jutellessa ja sanomalehtiä selaillen porukassa, voi mukana olla maantieteilijä, taloustieteilijä, työelämätutkija ja Pasi. Voisi ajatella, että tällainen arkinen ympäristö luo yhteisöllisyyttä. Onko puheilla vahvasta yhteisöllisyydestä perää? Olemme tutkineet Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa tai oletettavaa yhteisöllisyyttä väitöskirjojen esipuheiden kautta.

 

Yhteisöllisyyttä jäljittämässä….

Tutkimme yhteisöllisyyden ilmaisuja ja niissä tapahtuvia muutoksia Karjalan tutkimuslaitoksella väitöskirjaansa kirjoittaneiden tutkijoiden väitöskirjojen esipuheista ja kiitoksista. Esipuheissa tulee akateemisen perinteen mukaan kiittää lähes kaikki työhuoneen ohikulkeneista lähtien. Esipuheet ovat väitöskirjojen luetuin ja usein myös mieleen jäävin osuus. Analyysimme aineistona ovat Karjalan tutkimuslaitoksen keittiö-kahvihuoneen juhlavitriinin väitöskirjat.

 

  1. Vahvan yhteisöllisyyden aikakausi

Suomalainen yliopistolaitos eli 1990-luvulle saakka sivistysyliopiston aikakautta ts. yliopistoissa tehtiin työtä tiedon ja sivistyksen lisäämisen edistämiseksi. Tutkimisen arvoiset teemat ja aihepiirit määrittyivät tutkijoiden ja tutkimusyhteisöjen keskuudessa, eivätkä akateemisen maailman ulkopuoliset (rahoittajien) toiveet ja tavoitteet määritelleet tutkijoiden arkea ja tutkimuskohteita. Tutkimusta tehtiin yhdessä ajatellen ja pohtien, tutkijakollegat olivat ensisijaisesti yhteistyökumppaneita ja kavereita – eivät kilpailijoita. Tämä sivistysyliopiston aikakausi näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen väitöskirjojen esipuheissa.

Maantieteen professoriksi sittemmin edennyt Jarmo Kortelainen väitteli 1996. Hän kiittää väitöskirjansa Tehdasyhdyskunta talouden ja ympäristötietoisuuden murrosvaiheissa laitosta seuraavasti: ”sain suorittaa varsinaisen tutkimustyöni samassa yliopistossa toimivalla Karjalan tutkimuslaitoksella. Sinne kuuluvat myös suurimmat kiitokset työni toteutumisesta. Pielisjoen linnan suojissa vietetyt yli kahdeksan vuotta eivät hevillä unohdu, ja monista unohtumattomista, osin hatarahkojenkin muistikuvien varassa saan kiittää kolmikkoa Hannu Itkonen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy. (–) kiitän nimiä mainitsematta koko Pielisjoen linnan väkeä joustavasta ja virikkeellisestä työilmapiiristä”. (Kortelainen 1996, 3.) Samana vuonna väitellyt Hannu Itkonen (1996, 3) puolestaan kirjoitti: ”Väitöskirjani valmennuskeskuksen löysin Karjalan tutkimuslaitokselta. Monitieteinen ilmapiiri on ollut innostuksen lähde. Kiitän koko laitoksen väkeä. Tekstinvalmistuksen sisupalkinnon ojennan Tuula Nylanderille ja Lea Kerviselle, jotka kestivät niin tekstini kuin malttamattoman mieleni. Iloni ja suruni ovat jakaneet tehoketjulaiset Jarmo Kortelainen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy.”

Pari vuotta myöhemmin väitellyt Arja Jolkkonen kirjottaa laitoksen tarjonneen hänelle innostavan ilmapiirin: ”Akateeminen käsityö- ja urheiluseura Karjalan Karhuttaret katkaisi ansiokkaasti virikkeellisellä vapaa-ajantoiminnallaan välillä raskaaksi käyneen tutkimustyön.” (Jolkkonen 1998, 3.) Karjalan Karhuttarien merkitys laitoksen naistutkijoiden arjessa ilmenee useissa väitöskirjoissa. Arja Kurvinen (1999, 4) toteaa sen toiminnan tarjonneen monet hauskat hetket ja retket. Kurvinen kiittää laajalti Pielisjoen linnan työyhteisöä sen luomasta kannustavasta ilmapiiristä ja Pielisjoen linnan Pertti Koistisen vaativasta, mutta innostavasta työelämän tutkijakoulusta. (Kurvinen 1999, 3–4.) Maarit Sireni (2002, 3) puolestaan kiittää tutkimuslaitoksen naisia, Karjalan Karhuttaria, mukavista työpäivistä ja luovasta seurasta. ”Heidän riveissään olen sekä heittänyt pesäpalloa että oppinut hyödyllisiä emännän taitoja kuten kuorrutusta ja hevosen ompelemista.” Karhuttaria muistaa myös Tuija Mononen (2008, 6.).

Pielisjoen linnan työyhteisöä kiittää moni. Siviilipalveluksensa Karjalan tutkimuslaitoksella suorittanut Mikko Kumpulainen kertoo sen työyhteisön tehneen jo palveluaikana niin suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt keinolla millä hyvänsä päästä jatkamaan tutkimustyötä Pielisjoen linnassa. (Kumpulainen 1999, 9.) Simo Palviaisen (2004, 3) mukaan Pielisjoen linnan työyhteisölle ei mikään ollut vierasta, eikä mikään ongelma jäänyt ratkaisematta (varsinkaan kahvipöydässä.) Ilkka Pyy (1998, 3) kertoo tutkimuslaitoksen olleen tukikohta, jossa hän oppi tutkijaksi, ja jossa hänen työtään oli aina tuettu. Hän toteaa olleensa Pielisjoen linnan monitieteisen hengen ohjauksessa. Ja jotain tuosta hengestä Pyyn mukaan kertoi, että hänen väitöskirjansa oli kolmas syksyllä 1998 valmistunut, jonka teemana oli otsikkoa myöten syrjäisyys. Ne kaksi muuta olivat Eira Variksen Syrjäkylien murros Venäjän Karjalassa ja Unkarissa. Tutkimus postsosialistisen maaseudun restrukturaatiosta ja resurssiyhdyskuntien selviytymisestä sekä Jukka Oksan Syrjäkylä murroksessa. Jukka Oksa aloittaa kiitoksensa määreellä Pielisjoen linna. Se ja sen työyhteisö olivat Oksan (1998, 3) mukaan muodostaneet työn fyysiset ja henkiset puitteet. Runsaat ja muuttuvat virikkeet olivat pakottaneet Oksan kohtaamaan uusia haasteita, mutta myös estäneet liiallisen, urautumiseen asti menevän keskittymisen. Linnan innostavaa, monitieteistä ilmapiiriä kiittää myös Juha Kotilainen (2004, 3). ”Almost ten years have passed since I entered Pielisjoenlinna, and it has provided a stimulating multi-disciplinary environment where disciplinary boundaries are not so important.”

 

  1. Yhteisöllisyys, työpaikka ja pätkätyöt

Uudella vuosituhannella myös suomalaisessa yliopistolaitoksessa oli jo kovaa vauhtia siirrytty kohti yliopiston uutta aikakautta. Akateeminen vapaus, luovuuden ja harhapoluilla surfailun aikakausi alkoi olla taaksejäänyttä elämää, ja nyt yliopistoa ohjasivat tulokset ja kilpailu. Tutkijoille tämä uusi aikakausi tarkoitti kovenevan kilpailun ohella myös sen omaksumista, että akateeminen ura alkoi entisestään silppuistua, ja että työn jatkuminen yliopistossa väittelyn jälkeen tarkoitti huippuunsa viritettyä akateemista ajattelukykyä, ja jatkuvaa tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntymistä (ja ehken sen esittämistä). Harva osasi suhtautua kollegoihinsa kilpailijoina. Työtä tehtiin edelleen yhdessä, mutta yliopistotutkimus oli muotoutumassa yhä enemmän akateemiseksi työksi.

Ismo Björnin (1999, 3) mukaan Karjalan tutkimuslaitos oli ollut hyvä työpaikka tieteen pätkätyöläiselle. Tieteidenvälisyys eli hänen mukaansa jossain Pielisjoen linnan käytävillä. Karjalan tutkimuslaitoksen mutkaton ilmapiiri rohkaisi myös Ilkka Lehtolaa väitöskirjan tekoon. (Lehtola 2001, 3.) Olga Davydovalle (2009, 3) Karjalan tutkimuslaitos oli otollinen maaperä tutkimuksen valmistumiselle. Seppo Roivaalle (2009, 3) se oli viihtyisä ilmapiiri ja Johanna Uotiselle (2005, 6) Pielisjoen linna oli työympäristönä vertaansa vailla. Minna Piipposelle (2007, 8) se on ollut hyvä paikka tehdä.

Vuosituhannen vaihteessa Karjalan tutkimuslaitos oli siis muuttumassa puhtaasta akateemisesta yhteisöstä työnteon paikaksi, joskin yhteisölliseksi ja merkitseväksi sellaiseksi.

 

  1. Arki, arjen sujuminen ja yhteisön merkitys

Uuden ajan yliopisto alkoi hahmottua 2010 vuotta lähestyttäessä. Ja tätä uutta aikaa leimaavat keskittäminen, keskittyminen, entisestään koveneva kilpailu ja työn kuormittavuuden lisääntyminen. Työ ja työn tekeminen nähdään entistä selkeämmin osana arkea, jossa työyhteisön merkitys arjen voimavarana ja arkea helpottavana komponenttina nousee esiin.

Vuonna 2006 Karjalan tutkimuslaitos muutti silloisen Joensuun yliopiston campusalueelle. Muutto campusalueelle Auroraan merkitsi muutosta, joka heijastui myös väitöskirjojen esipuheissa. Pielisjoen linna, linnan henki ja osin monitieteisyys katoavat kiitoksista, niiden sijaan painottuvat yhteisö ja arki.

Sari Tuuva-Hongiston (2007, 5) väitöskirja ajoittuu muutosvaiheeseen: ”Sain tehdä suurimman osan tutkimuksestani Pielisjoen linnassa – viimeisimmät rutistukset sujuivat tiilenpäitä lukien Karjalan tutkimuslaitoksen uusissa tiloissa Aurorassa. Kiitos linnalaisille ja B-rappulaisille.” Noora Talsi (2014, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen työyhteisöä akateemisen arjen ja juhlan jakamisesta. Pirjo Pölläselle (2013, 7) se on merkittävä työyhteisö. Matti Frisch (2013, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen ja maantieteen laitoksen kollegoita työn ja vapaa-ajan jakamisesta. Ne ovat olleet ilon, inspiraation ja oppimisen paikkoja.  ”There are too many of you to thank by name individually – you all know who you are!”

Tiina Soininen (2015, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen lämmintä ja ystävällistä ja samalla akateemista ilmapiiriä. Hänelle laitos on tarjonnut sekä monitieteistä keskustelua että filosofisia pohdiskeluja.  Soininen kiittää työyhteisöä arkipäivän jakamisesta ja taivaallisen ilon ja murheen laaksojen sietokyvystä. Arkipäivän jakamisesta kiittää työtovereitaan myös Natalia Taksami (2017, 10), laitoksen inspiroivaa ilmapiiriä puolestaan Alexander Izotov (2018, 19).  Sen sijaan Alina Kuusisto (2017, 8) ja Maija Halonen (2019, 10) eivät kirjoita yhteisöstä, vaan esipuheessaan he toteavat Karjalan tutkimuslaitoksentarjoavan erinomaiset puitteet tehdä tutkimusta.

 

  1. Yhteisönä kansainvälinen yhteisö

Uuden ajan yliopistoon kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys, ja kansainvälisen yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksen korostuminen. 2010-luvulla kansainväliset yhteisöt ja sitä kautta muodostuva transnationaali yhteisöllisyys on osin jopa korvannut paikallisyhteisön merkityksen, ja tämä näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijoiden väitöskirjojen esipuheissa.

2010-lukua voidaan kuvata toteamalla, että yhteisestä hengestä ei kiitoksissa enää kirjoiteta, vaan kiitosta saa arki, ehken laitoksen kautta muodostuneet harrasteporukat ja muut pienryhmät, mutta ennen kaikkea väitöskirjojen ja tutkijakoulujen ohjaajat sekä kansainväliset kollegat. (Ks. esim. Laine 2013, 8; Domaniewski 2017,8; Halonen 2019, 10.)

 

Oven takana käytävillä ja tulosta tehden

Väitöskirjojen esipuheet ”mikroaineistona” kertovat meille jotakin konkreettista ja paikallista Karjalan tutkimuslaitoksen yhteisöllisyydestä. Väitöskirjojen esipuheet omalta osaltaan vahvistavat esimerkiksi näkemyksen, että Karjalan tutkimuslaitoksen olemus muuttui ratkaisevasti Pielisjoen linnasta lähdettyä. Aurora II B-rapun kaksi pitkää toisistaan erillistä käytävää, ja niiden 46 työhuonetta suljettuine ovineen eivät edes voi muodostaa samanlaista tiivistä kokonaisuutta kuin mitä linnan aikana oli ollut. Tutkimuslaitoksen henkilöstön kieli- ja sukupolvierot sekä tutkijatyön pirstoutuminen maailmalle olivat osaltaan jakamassa laitoksen väkeä erilaisiin pienryhmiin.

Mutta tämän mikroaineiston kautta voimme myös peilata koko yliopistotyön murrosta: uuden ajan yliopistossa yhteisöllisyys, kaverin kanssa patarointi ja filosofointi eivät enää ole keskeisiä, luova laiskuus on korvautunut tehokkuudella ja täsmäajattelulla, koska keskeistä on tuottaa konkreettista, fokusoitua tietoa rahoittajan määrittelemiin tutkimuskysymyksiin. Tieteen itseohjautuvuus on korvautunut ulkopäin tulevalla tieteen ohjauksella, jolla vaikutetaan niin tutkimuskysymyksiin kuin niistä saataviin tuloksiin.

Tiede – yhdessä leikkimistä vai toisten voittamista?

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Suomalaista yliopistolaitosta, kuten koko yhteiskuntaamme hallitsee jatkuvan kilpailun eetos. Sosiologit vetävät tässä yhteydessä esille Weberin protestanttisen etiikan. Nykyaikaan kuuluu tapa puhua hobbesilaisittain globaalista kilpailukyvystä ja siinä menestymisestä. Kilpailun eetos määrittelee yhteiskunnallista toimijuuttamme ja työelämää. Kilpailun läsnäoloa yliopistotyössä pidetään nykyisellään jo itsestään selvänä, ja ainoana oikeana, tapana olla mukana akateemisessa yhteisössä. Kilpailemme apurahoista, vakinaisista työsuhteista, julkaisupisteistä ja huomiosta internetin erilaisissa ympäristöissä. Ja ennen kaikkea me pelkäämme häviötä tässä kilpailussa – sitä, että meitä ei huomata omana itsenämme.

 

Kilpailu johtamisen välineenä

Kilpailuretoriikka on johtamisen väline, jolla yhteisöön luodaan rakenteita kilpailemiselle ja sille, että kaikki sen jäsenet pakotetaan mukaan kilpailupeliin. Siihen, jossa on voittajia ja voitettuja.

Koronakevään 2020 suurin huoli on ollut siinä, kuinka nopeasti “me” pystymme palaamaan normaaliin: yhteiskunnassa globaaliin ja kiihtyvään kuluttamiseen, yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen kasvattamisen peliin ja omassa elämässämme palaamaan selvään jakoon työajan ja oman ajan välillä.

Jotkut visionäärit ovat ehdottaneet, että koronatilanne voisi muuttaa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On jopa ennakoitu, että poikkeustilanne vaikuttaisi tapaamme kuluttaa. Onko koronteeni tehnyt meistä analyyttisempiä ja vastuullisempia kansalaisia? Muuttivatko matkustuskiellot kenties matkatottumuksiamme? Osaammeko paremmin erotella nyt sen, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kilpailu ja yksilöiden selviäminen ”eloonjäämiskamppailussa” eivät kuitenkaan näyttäisi häviävän koronteenikevään myötä. Kilpailu pikemmin lisääntyy kaikilla yhteiskunnan eri sektoreilla, kun toimintoja ja resursseja jaetaan uudelleen. Ravintolat, tapahtumajärjestäjät, matkatoimistot, lentoyhtiöt, joukkoliikenne, asuminen jne. kaikki hakevat paikkaansa elpyviltä markkinoilta. On suorastaan liikuttavaa seurata keskustelua, jossa yhteiskunnan rakenteita toisaalta ylläpidetään vahvoilla tukitoimilla, ja jossa haaveilijat uneksivat paremmasta maailmasta omissa etäkoloissaan. Kysymys kuuluu: keitä ovat he, jotka tulevat pärjäämään koronan jälkeisessä kilpailussa?

Kilpailu vaikuttaa vahvana siis myös yliopistotyön arjessa ja henkilösuhteissa. Akateemiset työläiset – me, jotka olemme yliopisto – on saatu kilpailemaan jatkuvasti toinen toistamme vastaan. Armotonta taistelua käydään vakansseista, rahoituksesta, julkaisujen määristä, huomiosta, twiittien seuraajista.

 

Kilpailu vai kilvoittelu luovan toiminnan lähteenä

Toinen näkökulma ihmisyyteen tulee huizingalaisesta ajatuksesta ihmisestä leikkivänä ja uutta luovana oliona. Tämä ajattelutapa on kulttuurissamme vanhaa juonnetta, jossa yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisiamme kunnioittava kehittyminen nähdään olennaisena kulttuurin kehittymisen välineenä. Leikkivä ihminen on haasteellinen vallalle, koska hän luo omat sääntönsä, kehittää jatkuvasti uutta ja hylkää sen, mikä ei ole kivaa ja toimivaa. Lisäksi luovuuteen kuuluu olennaisena osana luova laiskuus, aika joka vaaditaan aidon uuden luomiseen, ja joka on pois selkeästi määriteltävästä suorittamisesta.

Akateemisen kilpailun ohella meidän pitäisi pystyä tekemään enemmän yhteistyötä, koska kukaan ei pärjää tässä kilpailussa itsekseen. Eikä pärjää laitoksemme, joka kamppailee omassa sarjassaan toisia laitoksia vastaa, ei tiedekunta tiedekuntien tappelussa määrärahoista, eikä yliopisto toisia vastaan olemassaolosta ja opetusministeriön suosiosta, eikä kukaan kansakunta pärjää yksin – ei edes taistelussa koronaa vastaan.

 

Millaisia tyyppejä jatkuva akateemisen maailman taisto vaatii, suosii tai kehittää?

Retoriikka näkyy tietysti myös rekrytoinnissa ja puheessa hyvistä tyypeistä rekrytoinnin yhteydessä. Puheessa keskiössä ovat ensinnäkin ne eteenpäin pyrkivät, menestystä huokuvat huippututkijat, joilla on leveät hartiat ja strategisen pelin taju, he, jotka tuntevat oikeat tyypit verkostoissaan. He, jotka seisovat niin konferenssien kuin työpaikan kahvijonossa aina strategisesti järkevällä tavalla, heti siinä sen tärkeän välittömässä läheisyydessä. He, jotka sitten “huippuseminaarista” palatessaan kertovat tavanneensa Sarahin, Jean-Paulin, Nissen tai jonkun muun kansainvälisen gurun. Nämä tyypit osoittavat menestyksensä myös ulkoisesti, eikä hius- tai partakarva sojota, housut ovat suorat ja hame on juuri sopivan pitkä.

Sitten ovat ne työhönsä sitoutuneet ja siitä aidosti innostuneet (ja tämä ei tarkoita, että edellinen ryhmä ei olisi työstään innostunut, päinvastoin), jotka keskittyvät omaan aihealueeseensa, toivovat että oikeat päällystakit huomaavat heidät, ottavat siipiensä suojaan ja sitä kautta akateeminen ura etenisi. Näille tyypeille kahvijonojen ja cocktailkutsujen sosiaaliset tilanteet eivät ole työntekemisen tai itsensä esittämisen paikkoja, vaan pikemminkin ikävä velvollisuus. Heidän pukeutumistaan säätelee pikemmin mukavuus, edullisuus ja “kuha on”.

Kolmannen ryhmän muodostavat tyypit, jotka voivat olla hiljaisia tai hyvin kovaäänisiä. He, joiden tehtävä on toimia kittinä tai sienirihmastona muun henkilöstön keskuudessa. Heidän tekemänsä työ on usein näkymätöntä, ja heihin usein kiinnitetään huomiota muusta syystä kuin akateemisista ansioista (riippumatta siitä millaiset heidän akateemiset ansionsa ovat). He eivät hakeudu valokeilaan, mutta heillä on tärkeä näkymätön tehtävä toimia akateemisten yhteisöjen kittinä/liimamateriaalina, heidän verkostot ovat laajat, eikä tuo verkosto koostu ainoastaan huipuista. Mukana on ihan tavallisia huilajanheikkejä ja jarmovalkosia eri yliopistoista ja niiden liepeiltä. Tämä porukka suosii seuratakkeja, bändipaitoja ja marimekkoa – myös no logo -toimii.

Ja sitten ovat he, uransa huipulla olevat ”päällystakit”, jotka valikoivat näistä edellä esitetyistä tyypeistä ne, joiden kanssa hakevat rahoitusta, järjestävät rahoituksen ja osoittavat avoimen tehtävän. He, jotka neuvottelevat rahasta, tuovat rahaa, puhuvat rahaa ja elävät sitä. He, joilla ura on ja on ollut yli kaiken. Nämä iättömät, pikkutakkijakkupukutyypit muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä, sen seminaarien ykköspöydän väen. Heidät tunnistaa iättömästä muodista pikkusalkkuineen ja käsilaukkuineen.

Todellisuudessa lienee kuitenkin niin, että menestyvä ja hyvin toimiva akateeminen yhteisö tarvitsee monimuotoisuutta onnistuakseen yhä kovenevassa kilpailussa. Kilpailun tiimellyksessä yhteistyön, yhdessä leikkimisen ja sen joutoajalla tapahtuvan yhteisen lorvailun arvo kilpailussa menestymiseen lienee lopulta suurempi kuin ensi alkuun osaisi ajatellakaan. Taivas on kaukana kaikkialta ja joukkue voittaa pelaamalla yhdessä.

Koronakevät ja työn uudet luokkajaot – kuka saa altistua, ketä pitää suojata

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Koronakaranteenin purku on Suomessa nyt toukokuun myötä aluillaan. Mutkatonta tai yksioikoista ei koronteenista irtautuminen ole, kuten ei ollut siihen sulkeutuminenkaan. Karanteenikevät 2020 on ollut eräänlainen yhteiskunnallinen koe. Korona nosti pinnalle yhteiskunnassa piileviä rakenteita. Se paljasti monenlaisia hierarkioita, tai luokkia, kuten sosiologit tapaavat sanoa.

Myös yksilön elämä ja sen loppuminen on tullut päätöksenteon kohteeksi, vaikka sillä on hyvin vahva juridinen suoja länsimaisissa hyvinvoinnin yhteiskunnissa. Julkiseen keskusteluun ovat nyt nousseet ihmishengen taloudellinen arvo ja erilaisten työntekijöiden ja yrittäjien lähtökohtaisesti eriarvoiset asemat. Samalla on selkeästi tullut näkyväksi se, että työntekijyys ja yrittäjyys eivät ole enää samanlaisia luokkia kuin savupiipputeollisuuden aikana.

Koronteenikevät on osoittanut, että kaikki meistä, heistä ja teistä eivät ole yhtä arvokkaita, eivät yhtä tuottavia, eivätkä ansaitse samanlaista kohtelua, jos julkiseen puheeseen on uskomista. Yksilöt nähdään eriarvoisina, ja mikä kummallisinta, ihmiselämälle lasketaan rahallinen arvo – hintalappu, joka yhteiskunnan on joko varaa maksaa tai sitten ei ole. Näennäisesti kyse on siitä, kuinka paljon kunkin koronapotilaan hoito saisi maksaa, mutta samalla taloudellista lisäarvoa hakeva väestönosa laskeskelee ja optimoi sitä, ketkä ovat yhteiskunnan palveluiden arvoisia ja ketkä eivät ja erityisesti sitä, milloin yksilön tai jopa joidenkin ihmisryhmien arvo ja elämä voidaan täysin alistaa elinkeinoelämän tarpeille.

 

Eriarvoiset työntekijämme

Työntekijöitä ja työnteon tapoja tarkastelemalla yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kirkkaana ilmi. Samaan aikaan, kun etätyöstä ja etäkoulusta oli tulossa monelle rutiini ja asiaan oltiin alistumassa, ilmoitti hallitus, että lapset aloittavat lähiopetuksen toukokuun puolivälissä (14.5). Tämä ei Akavan suurimmalle ammattijärjestölle OAJ:lle sopinut. Järjestön puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmoitti järjestönsä vastustavan hallituksen päätöstä.

Vaarassa olivat niin lapset kuin opettajat, painotti Luukkainen. Opetusministeri Li Anderssonin oli muistutettava, että sellainen perustuslaillinen oikeus kuin lasten oppivelvollisuus ja oikeus koulunkäyntiin ovat muuta kuin Luukkaisen ajama edunvalvontakysymys. OAJ:n näkökannalla on kannattajansa ja vastustajansa. Toiset pitävät peruskoulujen avaamista liian suurena riskinä, toiset ja etenkin lastenlääkärit katsovat, että koulut olisi tullut avata jo ennen toukokuun puoliväliä.

Oli kyse edunvalvonnasta tai huolesta terveydestä, niin keskustelu toi esiin sen, kuinka eriarvoisessa asemassa työntekijät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat. Viimeistään se teki näkyväksi, kuinka toiset ammatit ovat arvostetumpia ja arvokkaampia kuin toiset, sillä samaan aikaan toisaalla…

”Siwan kassasta” on tullut ilmiö, sanonta ja toteamus, jossa yhdistyvät ylemmyydentunne, vähättely ja pienipalkkaisen pilkka. ”Siwan kassa” on henkilö, joka on näkymätön ihmisenä, mutta joka on itse kunkin pakko kohdata. Hän voi olla bussikuski, myyjä, laitosapulainen, siivooja, mutta yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut puurtaja, jonka odotetaan olevan valmiina palvelemaan ilman omia vaateitaan tai omaa olemustaan. ”Siwan kassa” on ensisijaisesti näkymätön parialuokan edustaja, jonka elämä on alistettu kuluttamisen ja sitä ylläpitävien rakenteiden logiikalle. Hänen työnsä, työpanoksensa tai korona-altistuksensa ei näytä olevan laajamittaisen keskustelun aiheena. Siwan tai pienyrittäjänä toimivan lähikioskin kassa ei myöskään edusta koronataistelun eturintamaa, toisin kuin sairaanhoidon ja hoivan parissa työskentelevät sankariruumiit, joita on tänä keväänä muistettu julkisesti kiittää. ”Siwan kassat” vain ovat.

Kun hallitus oli ilmoittanut koulujen avaamisesta, niin osattiin odottaa uusia ”paluu arkeen”- suunnitelmia. Kulttuuri- ja sivistystoimen tehtäväksi näytti yhtäkkiä tulevan koronakaranteenissa olevien kansalaisten hyvinvoinnin tukeminen. Yhteiskunnallinen halpa hoitotyö sisältää siis myös henkisen hoitotyön – se on mittaamattoman arvokasta, monella tavalla, mutta siitä ei haluta maksaa käypää korvausta.

Kirjastojen avaamisesta kuultiin, ja OAJ vs. Siwan kanssa keskustelu siirtyi samalla kirjastotoimen sisälle ja siitä sitten laajemmin kulttuuritoimeen. Tosin näkymättömäksi ja varsin vähän median kiinnostusta herättäneeksi. Käytännössä kaikki avaamisratkaisut tarkoittavat aina myös kannanottoa siitä, kuka ja miksi voidaan uhrata koronalle avaamisessa. Esimerkiksi yliopistojen sisällä tämä tarkoittaa henkilökunnan eriarvoistumista ja eriarvoistumisen linjana näyttää olevan ihmisten fyysisen – suoran tai välillisen – kohtaamisen kontrollointi. Tänäkään päivänä kirjastot eivät toimi ilman henkilökuntaa ja fyysiset kirjakappaleet liikkuvat ihmiseltä toiselle. Ihmisen kohtaamisen pakosta ja tähän pakottamisesta näyttää olevan koronakontrollissa kyse: kuka määrätään eturintamaan ja kuka tekee tätä uhraamalla oman terveytensä ja henkensä.

 

Tervetuloa länteen ”Andrei” – mutta muista olla ahkera

Korona paljasti Suomesta uusia hyvinvointiin ja talouteen liittyviä rajalinjoja kuin perinteisen rikkaan myyttisen etelän ja juurevan, mutta köyhän muun Suomen. Suomalainen hyvinvointi ja perustuotanto on rakentunut erityisesti EU:n aikana kasvavalle siirtotyöläisyydelle. Suomalainen rakentaminen ja ruokatuotanto, erityisesti perusraaka-ainetuotanto, tapahtuu ulkomaisen työvoiman tekemänä. Yhtäkkiä suomalaisen elämän jatkuvuuden takeeksi tarvittiin erityisjärjestelyjä ukrainalaisten ”Irinoiden” ja ”tervetuloa länteen Andreiden” Suomeen saamiseksi ahkerasti pelloilla ahertamaan entisten renkien, piikojen, muonamiesten ja kausityöläisten tapaan. Suomalaisessa puheessa tämä romantisoitiin ihanaksi paluuksi peltotyöhön, mutta varsin pian päästiin retoriikassa taistelemaan siitä, osaavatko perussuomalaiset enää tehdä töitä ja kelpaako marjanpoiminta koronan työttömäksi tekemälle suomalaiselle ollenkaan.

Koska sosiologiseen hyvään tapaan kuuluu piirtää nelikenttä aiheesta kuin aiheesta, niin sellainen on tähänkin tekstiin saatava. Näyttää siltä, että koronaluokat tuovat esille sen, että perussuomalaisen kansalaisuuden tilalle Suomessakin on muodostunut uudenlainen taloudelliseen hyötyyn perustuva kansalaisuus. Se määrittää lopulta yksilön ihmisarvon – ei se, minkä maan passia henkilö kantaa.

kansalaisuus
ihmisarvo ulkomaalaiset uhrattavat työntekijät (ns. marjan- ja tomaatinpoimijat) ulkomaalaiset säästettävät työntekijät (digiasiantuntijat)
kotimaiset uhrattavat työntekijät (Siwan kassat, hoiva-hoivaajat ja kulttuuriset hoivaajat) kotimaiset säästettävät työntekijät (virkamiehet, konsultit, yrittäjät ja luova luokka)

Taloudellista lisäarvoa tuottava, osaava tai erilaisia pääomia omistava luokka saa tukiaisia ja heidän olemassaolonsa turvataan. Se osa ihmisistä, joilla on vain tuotannollinen välinearvo tai joiden työtehtävät liittyvät pakolliseen ihmisten hoitamiseen korona-aikana ovat puolestaan uhrattavissa – ilmeisesti ilman sen suurempia subventioita.

Linnansa lukeneet muistavat räätäli Halmeen puheen Täällä Pohjantähden alla-romaanista, jossa Aadolf Halme puolusti Pentinkulman navettapiikoja. Mielenkiintoista onkin ollut nähdä, että korona-aika on paljastanut nyky-Suomesta samanlaisen raa’an luokkajaon niihin, joilla on ihmisarvo ja niihin, joiden ihmisarvo on uhrattavissa tai jota ei ole olemassa. Olemmeko palaamassa 1900-luvun alkuun, jossa valtaapitäville on kädestä pitäen opetettava, että ihminen se on köyhäkin ja köyhäkin on ihminen ja ihmisarvonsa ansainnut?

 

Pelko ja pelottelu eriarvoisuuden käyttövoimana

Korona herätti pelkäämään tuntematonta tai palautti tuntemattomaksi unohtuneen kuolevaisuuden arkeemme. Jokaisen on tietenkin pelättävä ja varottava altistumista ja sairastumista, mutta kauhulla on kannettava huolta myös markkinoista ja niiden toimivuudesta ja siitä, että pystymme palamaan normaaliin mahdollisimman nopeasti. Ja normaali tässä puheessa on globaali kulutusyhteiskunta ja sen tavat tuottaa kulutushyödykkeitä. Kukaan ei tosin ole aidosti kyseenalaistanut sitä, haluammeko palata siihen.

Kriisitietoisuuden punaisena lankana ja uhkana on markkinoiden totaalinen romahdus, oven takana vaaniva lama ja kaamea taantuma. Nyt pitää olla varuillaan. Nyt tulee pelätä. Nyt on hyvä muistuttaa valmistautumisesta. Niin tulisi, niin pitäisi, niin olisi hyvä. Tuo kova kolmikko (tulisi, pitäisi ja olisi hyvä) on kovin tuttua kuultavaa, ja vielä tutumpaa on korvissa puhe nurkan takana vaanivasta taantuman uhkasta ja maailman(talouden) romahtamisesta.

Jos nyt meneekin hyvin, niin on varauduttava, sillä uhka avaruudesta tai ties mistä on täällä ehkä jo huomenna ja se vaatii vahvistamaan nykyisiä rakenteita, jotka ehkä ovat syynä siihen, kuinka valmistaudumme näiden uhkien kohtaamiseen ja kuinka jaamme yhteistä hyvää uhkien tullessa todellisuudeksi. Ja nyt se tuntematon onkin pöllähtänyt, ilmeisesti Kiinasta maailmalle – nyt pitää pelätä: työntekijän ja jopa yrittäjän – ihan kirjaimellisesti henkensä edestä.

OECDläis-eekolainen talouspuhe uhkakuvineen hallitsee keskustelua koko yhteiskunnassa. Joku laskeskelee rahalla mitattavaa hoivasuhdetta, toinen kaupungistumisen ja keskittämisen kustannusvaikutuksia ja joku intoilee kilpaillusta rahasta yliopistoilla tai yritysmaailmassa. Tässäkään tilanteessa harvempi lopulta puhuu tasa-arvosta, yhteiskunnan rakentamisesta ja yhteisestä hyvästä. Vaan on toki myös heitä, jotka pohtivat, että kuinka kantaa huolta heikommasta, kuinka luoda myös tuolle toiselle turvallinen elämä ja mahdollistaa hänelle edes jollain tapaa normaali ihmisarvoinen elämä, työ ja arki. Ja kuinka saavuttaa se niin sanottu kestävä kehitys.

Koronteenikevään aikana on yhteiskunnan sisälle iskeytynyt kiiloja eri ihmis/työntekijä/elinkeinoryhmien välille – ikään kuin toiset olisivat toisiaan arvokkaampia. Sitäkö me oikeasti haluamme? Keinotekoisia rajoja työelämän sisään on myös yritetty tehdä jaottelemalla työtä tekeviä suorittaviin ja suorittamista avustaviin tai sitä tukeviin tekijöihin. Konstit ovat monet. Kenen etu on saada työntekijät kamppailemaan keskenään, liitot tukkanuottasille ja ammattijärjestöt kilpailemaan keskenään ja työantajat kiivailemaan siitä, kuka tarvitsee eniten tukea selvitäkseen?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi keskiössä olla yhteisen hyvän rakentaminen. Eikö kaikilla pitäisi olla kuitenkin oikeasti yhteinen tavoite, yhteinen hyvä, jossa oma ja yhteinen ovat liitoksissa? Jossa hyväksytään se, että koronteenin seurauksena kaikki ottavat osumaa, kukaan ei säästy ilman menetyksiä tai muutoksia. Ja muutos voi olla myös hyväksi, yhteiseksi sellaiseksi.

 

Yhteiskunnassa eletään yhdessä toimien!

Yhteiskunnan toiminta perustuu joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen. Yhteiskunnan jäsenet toimivat joukkona, eivät yksilöinä. Kaikki työt yhteiskunnassa ovat tärkeitä. Monet työt, kuten omamme, ovat yksittäistä ajattelutyötä, jossa ei näennäisesti näytä tapahtuvan mitään. Oivallukset, uuden löytämiset, tiedonvälitys tai muukaan arkinen työ eivät näy konkreettisesti arjessamme. Tavara liikkuu, tehtaat pyörivät ja kauppa käy, mutta ei ilman näkymättömien työpanosta. Näkymättömyydestään huolimatta yliopiston vaikutus yhteiskuntaan on valtava.

Sivistyksen merkitys näkyy julkisuudessa ennen kaikkea sen puutteena ja nopeana paluuna jopa väkivaltaiseen oman edun puolustamiseen, kuten maailmalla on jo havaittu. Julkinen keskustelu, oli se netissä tai eduskunnassa, kääntyy hetkessä ala-arvoiseen ja tietoiseen vääristelyyn ja oman edun tavoitteluun. Toisinaan se kääntyy jopa fyysiseksi uhkaksi, kun ajattelu ei riitä, eikä koulussa annettu oppi ole mennyt perille ja kun ihmishenki alkaa olla halpaa muutenkin. Koulu ja koulutus on kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä on helppo puhua oman kokemuksen kautta. Mutta koulun lisäksi yhteiskunta on myös paljon muuta yhdessä tekemistä ja kokemista ja luottamusverkostoja, jossa arvostetaan toisten asiantuntemusta ja otetaan siitä opiksi myös vaikeina aikoina.

https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nollatutkijat/

Koronteeni ja maallikkojen talousviisaudet: Tule apuun Anja eli kyllä valtionraha kelpaa….

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

A-studiossa 22.4.2020 käsiteltiin koronakriisin yritystukia. Ylen toimittajat kysyivät Nina Kopolalta, Business Finlandin pääjohtajalta, kohdistuvatko yrityksille koronan takia jaettavat tuet oikein? Kopola vastaisi, että yrityskentässä oli paljon niitä, jotka kärsivät tilanteesta, mutta että Business Finland oli jakanut yritystukia vallitsevassa tilanteessa sääntöjensä mukaisesti. Meille maallikolle yritystukien jakautuminen ja listat siitä, ketkä tukia saivat, aiheuttivat epäuskon ja epäoikeudenmukaisuuden tunnot. Ei voinut olla oikein, että suuret vientiyritykset, jotka eivät kärsineet akuutista kassavajeesta, saivat tukia. Oliko oikein, että jo valmiiksi konkurssikypsille yrityksille tai niin sanotuille kassakaappiyrityksille, joilla ei ole ollut minkäänlaista liikevaihtoa, myönnettiin tukia. Maallikkokatsojina katsomme tahoillamme oikeustajuamme loukatun. Nina Kopolan esiintyminen vaikutti molemmista ylimieliseltä ja se edelleen lisäsi ärtymystä. Miksi hermostua? Mistä oli kyse?

(Hyvinvointi)valtio kelpaa sittenkin?

Markusjänttiläistä maalikkotalousajattelijaa kummastutti, miksi myöntää yritystukia vakavaraisille yrityksille, jotka eivät kärsineet akuutista kasavajeesta. Business Finlandin kautta jaettavat valtion rahat ovat jo lainsäädännön kautta luonteeltaan kehittämistukia, eivätkä ne siten ole edes tarkoitettu perustoiminnan ylläpitämiseen. Kysymys on siitä, miksi koronteenin aikaisia yritystukia sitten on laajamittaisesti jaettu Business Finlandin kehittämisinstrumentin kautta. Miksi myönnetyt summat olivat tähtitieteellisiä verrattuina niihin muutamiin tuhansiin euroihin, joita tuttavien ja tuttavan tuttavien pikkuyritykset kuuluivat saaneen.

Koronteenikeväänä hyvinvointivaltion tuen perään huutelijoita on tuntunut riittävän, ja sen nämä suurten yritysten tekemät yritystukien hamuamiset osoittavat. Samat yritykset, jotka normaalioloissa pitävät valtiota talouden kehittymisen ja talousajattelun hidasteina, markkinoita häiritsevinä mekanismeina, ovat nyt yllättäen sitä mieltä, että kun jokin riski sattuu yrittäjän kohdalle, ja vieläpä tällainen ennalta-arvaamaton riski, johon yrittäjä ei ole osannut vakuutustenkaan kautta varautua, niin tottahan valtiolla on oltava keinot tästä selviämiseen – ja yrittäjille on tukea löydyttävä.

Jopa rakennusteollisuuden tulevaisuudesta ollaan huolissaan. Mielessä häilähtää ohikiitävä ajatus, että eikö markkinoilla vallitsekaan kysynnän ja tarjonnan laki. Senhän pitäisi tarkoittaa sitä, että jos asunnot eivät mene kaupaksi, rakentaminen hyytyy ja rakennusteollisuus sakkaa, niin tuotteiden eli asuntojen hintoja tulee silloin laskea, jotta kauppa taas käy. Näin kuviteltiinkin tapahtuneen, kun uusien taloyhtiöiden lainoitusjärjestelmä 2010-luvulla muuttui. Virheellisesti jotkut uuden asunnon ostajat erehtyivät luulemaan että, uusien asunto-osakkeiden hinnat laskivat, koska niiden myyntihinnat laskivat. Kyse oli suurentuneista taloyhtiölainoista, joissa riski asuntolainoista siirtyi taloyhtiölle, ja kaikille sen osakkaille yhteisesti, entisten (pelkkien) henkilökohtaisten pankkilainojen sijaan. Valtio tuli apuun ja muutti sääntöjä, jotta rakentaminen jatkuisi.

Taloyhtiölainojen määrä on 2010-luvulla kasvanut merkittävästi. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että uusiin asuntoihin pääsee käsiksi maksamalla noin 30 % (myyntihinta) asunto-osakkeensa kokonaishinnasta (velattomasta hinnasta). Timo Metso on todennut, että uusien asuntojen kaupankäynti on saatu kiihdytettyä uusille kierroksille, juuri tällä järjestelmällä, jossa pankit ja rakennusliikkeet tarjoavat kuluttajille ja sijoittajille asuntoja myyntihinnalla ts. asuntokauppaa alettiin vauhdittaa suurilla taloyhtiölainoilla. Yhtiölainoituksen taustalla oli verotuksellinen muutos, jossa asunnosta maksetaan varainsiirtovero asunnon velattoman hinnan mukaan aikaisemman myyntihinnan sijaan. Samaan aikaan erityisesti asuntosijoittaja hyötyy siitä, jos taloyhtiölainan rahoitusvastikkeet luetaan tuloksi taloyhtiön kirjanpidossa, niin asuntosijoittaja voi vähentää koko taloyhtiölainan lyhennyksensä asunnon vuokratuotosta. Tällainen verotusmuutos hyödyttää siis ensisijaisesti asuntosijoittajia, jotka tällä hetkellä ovat keskeinen osa uudisasuntomarkkinoita, tietenkin tämä järjestely myös kiihdyttää rakentamista ja hyödyntää näin rakennusteollisuutta, tavallista kuluttajaa järjestelmä ei varsinaisesti hyödytä, mutta se antaa illuusion edullisesta uudisasunnosta.

Timo Metsola on kritisoinut itseään tähän tapaan: ”Tässä yhteydessä täytyy valitettavasti myöntää, että aikanaan itse keksin ja ajoin läpi mallin, jossa tämä kirjanpidossa tulouttaminen kirjataan myös näiden taloyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin, jotta sijoittaja uskaltaa varmemmin laskea verovähennysoikeuden varaan.” Ylen uutisten mukaan: ”Metsola pitää uusien kerrostaloasuntojen myynnissä yleistynyttä suurta yhtiölainaosuutta venäläisenä rulettina, joka uhkaa romuttaa asunto-osakeyhtiöiden vakaan luottoaseman. Lisäksi Metsolan mielestä asunto-osakkeita sijoitusmielessä ostaneet saavat turhan anteliaan veroedun, jos taloyhtiö tulouttaa lyhennykset kirjanpidossaan.” (Ks. myös http://asuntosijoituskokemuksia.blogspot.com/2014/10/yhtiolainan-verokohtelu.html)

Kuka valvoo virkakoneistoa?

Koronteenin aikaisten yritystukien jakamisen ohella huomiomme kiinnittyy myös siihen, että se valvonta, joka ennen hoitui virkamieskoneiston sisäisenä toimintana, näyttää siirtyneen erilaisille kansalaisjärjestöille, aktiivisille kansalaisille ja toimittajille. Yleisradion rooli kriittisen journalismin ja koronteeniajan uutisoinnin tuottajana on selkeästi korostunut ja myös painettua sanaa luetaan tarkemmin. Suomalainen hyvinvointivaltio, kuten suurin osa länsimaisista yhteiskunnista, pohjautuu vallankolmijakoon ja ”weberiläiseen” byrokratiaan, jossa virkamiestyönä valvotaan kansalaisiin kohdistuvia muun yhteiskunnan ja myös toisten virkamiesten toimenpiteitä. Kun suomalaisen yhteiskunnan toimintarakenteita on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan kevennetty ja ns. byrokratiaa purettu, niin tämä on tarkoittanut samalla valvonnan vähentymistä. Virkamiesvalvontana ennen tapahtunut toiminta on osin luisunut poliittisille päättäjille. Tästä kertoo se, että pääministeriä tai muita ministereitä on koronteenin aikana kuulusteltu asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole poliittisia vaan perinteisesti virkamiesten virkavastuulla tekemiä päätöksiä ja hankintoja, joiden valvonta hoidettiin aikaisemmin myös toisten virkamiesten taholta. Nyt vastuu on epämääräistynyt, samoin valvonta.

Politiikan ja byrokratian välistä suhdetta voimme tarkastella myös kansainvälisen vertailun kautta –

vertailemalla tilannetta Ruotsiin. Siellä koronteenin aikaiset päätökset on tehty pitkälti virkamiesten päätöksillä, joihin hallitus ja kruunu ovat sotkeutuneet vain vähän, jos lainkaan. Suomessa Business Finlandin taloustuet ja niiden jaoissa tapahtuneet eettiset ja juridiset virheet nähdään hallituksen vastuulla oleviksi. Hassua, mutta Ruotsissa ei kukaan ole syyttämässä hallitusta ja vaatimassa Kalle Kustaan eroa.

Koronteenissa riittää ihmettelemistä vielä pitkäksi aikaa, ja maallikkoajattelija saa pohtia monenlaisia teemoja taloudesta juridiikkaan. Esimerkiksi koulujen avautumiskeskustelu huhtikuun lopulla antoi lisäpohtimisen aihetta. Siinä näyttivät olevan vastakkain Opettajien ammattijärjestön intressit ja Suomen perustuslain takaama oikeus lasten koulunkäyntiin. Samaan aikaan, kun OAJ vastusti koulujen avaamista, niin perustuslain nojalla tuli nähdä peruskoululaisten oikeus koulunkäyntiin. Demokraattisessa valtiossa määrittelykamppailut ja intressien ristiriidat ovat keskeinen osa ”koneiston toimivuutta” – niinpä kaikista edellä esitetyistäkin ajatuksista voi olla montaa mieltä … se, mikä meille ”markusjänttiläisille” tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ei kenties olekaan sitä jollekin toiselle.