Hautausmaa on kulttuurinen teksti ja poliittinen manifesti: haastateltavana Ismo Björn

Ismo Björn kertoo kuolemasta: tutkittavana ilmiönä en ole kiinnostunut kuolemasta itsessään, vaan olen kiinnostunut muuttuvista hautausmaista, muistomerkeistä, hautausmaakulttuurista ja yhteiskunnasta.

Oleg Reut: – Onko kuolema lähellä?

Ismo Björn: Kuolema personifioituna hahmona tai tapahtumana oli lähellä eilen. Naapurissa kävi ensin ambulanssi ja sen jälkeen poliisiauto. Se kertoo, että talossa on joku kuollut. Hoitolaitoksessa, sairaalassa tai onnettomuuksissa tapahtuva kuolema on yleinen tapa kuolla, mutta kuolema on mahdollinen myös muuten. Tutkittavana ilmiönä en ole kiinnostunut kuolemasta itsessään, vaan olen kiinnostunut muuttuvista hautausmaista, muistomerkeistä, hautausmaakulttuurista ja yhteiskunnasta.

Mitä uutta historia voi kertoa kuoleman tutkimuksessa?

Kuolema historiassa, kuoleman historia ovat olleet tutkimuksen kohteina pitkään. Ne voidaan liittää osaksi ranskalaista annalistien historiaa, Arièsin ja kumppaneiden 1950-1960-luvulla alkanutta uutta historiatulkintaa, arkea ja tavallisen ihmisen historiaa, mutta historiantutkimuksessa kuolemaa on tutkittu aina. Näkökulmat ja kysymykset ratkaisevat ja se, mitä lähteitä tutkimus käyttää. Uutuus voidaan siis löytää kysymyksistä.

Historioitsijat tekevät mielellään töitä faktojen parissa. Voidaanko hautakivien kirjoituksia ja päivämääriä pitää faktoina?

Historiantutkimuksessa lähdekritiikki on eräs tutkimuksen perusteista. Hautakivet, kirjoitukset ja päivämäärät ovat todellisia sinällään, mutta se mitä niiden sisältö kertoo, on eri asia. Hautakivien tekstit ovat esittämistä, ja niihin on suhtauduttava kuten mihin tahansa ihmisen tekemään lähteeseen. Hautakivien tekstejä on muokattu ja vaihdeltu vuosisatoja hautausten jälkeen. Hautakiviin on lisätty merkkejä ja niille on löydetty poliittista käyttöä. Myös se kertoo jotain.

Professori Alexander Etkind on esittänyt, että tietokoneiden tapaan historiassa on kahdenlaista muistia. Ne molemmat voidaan linkittää laitteistoon ja ohjelmistoon. Pehmeä muisti koostuu pääosin teksteistä, esimerkiksi kirjallisuus, historialliset ja muut narratiivit. Kovaan laitteistomuistiin lukeutuvat puolestaan ensisijaisesti monumentit, toisinaan myös lakikirjat ja oikeusistuinten päätökset. Oletko samaa mieltä tästä Etkindin esittämästä jaoittelusta?

Etkindin jako kovaan ja pehmeään muistiin on sopivan yksinkertainen ja kätevä. Hautakivet ja muistomerkit ovat kovia, niiden luona pidettävät muistotilaisuudet, performanssit tätä pehmeää. Ihan kätevää jaottelua.

Missä on ylirajaisen kuoleman paikka?

Ylirajainen kuolema on muutoksessa, ajattelussa, menneessä ja tulevassa, juurissa ja juurettomuudessa, mutta ennen kaikkea yrityksessä tehdä juuria ja kaikesta hyväksyttävää.

Kuolemaa hallitsi vielä muutama vuosikymmen sitten toisten, tai pikemminkin ”kolmansien” (tiedotusvälineiden välittämä) kuolema uutisissa, populaarikulttuurissa ja historiassa (etenkin sodat), mutta tänään, 2020-luvulla, kuolema on läsnä arjessa. Se on sitä koronaepidemian esiin nostamana ja kaikkia koskevana uhkana, tupakka-askien kansien kauhukuvissa, mutta myös kuoleman julkisena, yhteisenä ja yhdistävänä muistamisena.

Katujen, teiden ja muiden julkisten tilojen kuoleman paikat, onnettomuuksien ja väkivallan tekojen seuraukset, mutta myös haudat täyttyvät kukista, kynttilöistä ja muisto- ja koriste-esineistä. Nämä kuoleman alttarit ovat henkilökohtaisia ja yhteisiä, yhteisöä rakentavia. Toiminta näillä alttareilla on rituaalinomaista ja performatiivista.  Rituaalit ovat uskonnollisia, kuten niiden kuvasto, mutta osallistujat itse kieltävät tai välttävät liittämästä toimintaansa kirkkoon, sen perintöön tai ylipäätään uskontoon.

Kuoleman läsnäoloon liittyy myös puhe eliölajien kuolemasta, sukupuutoista ja samaan aikaan laajasta ilmastonmuutoksen uhkasta, (ydin-)sodan tai asteroidin törmäyksen mahdollisesti aiheuttamasta totaalisesta tuhosta.

Keskeistä on kokijan rooli, ja tuo kokija on yhä useammin muu kuin perinteisen luterilaisen/ortodoksisen kirkon tradition kantaja, jonka juuret, esivanhemmat ovat kullakin hautausmaalla. Muistamisen tapa on nykyisin useiden erilaisten kulttien sekoitus, jossa on mukana kirkollista traditiota sekä viitteitä muualta. Siinä on tiedotusvälineiden välittämää toimintaa ja uususkonnollisuutta. Kysymys on kuuluvuudesta.

Sallitko minun kysyä sinulta kolme arkaluonteista kysymystä? Jos se olisi mahdollista, niin haluaistko tietää kuolinpäiväsi?

En halua tietää. Elämä on elämää.

Jos voisit kumota historiasta yhden kuoleman, niin minkä valitsisit?

En mitään.

Luin äskettäin hautausmaiden kivistä artikkelin, jonka nimi oli ”The Last Gift That a Person Does not Choose” – Mikä olisi viimeinen lahja, jonka antaisit itsellesi?

En halua mitään lahjaa. Olen sanonut lapsilleni: ”Ei Ruutulle”.

Kiitos paljon.

Ole hyvä!

Ismo Bjorn työskentelee erikoistutkijana Karjalan tutkimuslaitoksessa Itä-Suomen yliopistossa.

Haastattelija: Oleg Reut, projektitutkija, Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Lue lisää projektista Ylirajainen kuolema: kuoleman käytännöt ja muistot ylirajaisessa arjessa Suomen ja Venäjän välisellä rajalla

Muu haastattelut luettavaksi: Ivan Kurilla ja Paul Goode.