All posts by leak

Mikä on Suomi, joka 100 vuotta täyttää

Mikä se on se Suomi, kun se voittaa maailmanmestaruuksia, joista sitten voiton jälkeen keräännytään torille juhlimaan.  Miten se Suomi voi olla hyvä myös hiihdossa ja voittaa jopa olympialaisissa. Hyvä se on musiikissakin, ja on se Suomi voittanut kerran Euroviisut.  Mutta jalkapalloa se Suomi ei osaa pelata, tai osaahan, sillä Suomella on viime viikon lehtitietojen mukaan ollut naisten jalkapallossa hyvä alku.  Ampumahiihdon sekavistissä Suomi oli kuulemma kahdeksas. Mutta Suomi tekee maailman eniten mobiilipelejä.

Mikä on se Suomi, joka esitellään tasa-arvon ja hyvinvoinnin huippuna.

Onko Suomi maisema, kuten Maamme-laulussa lauletaan: kaunis ja kallis ja oma.

Onko Suomi ihminen, koska se nyt täyttää sata vuotta. Ja miksi ei olisi, ainakin sitä sellaiseksi voisi kuvailla ja sellaisena Suomen historian viimeisen sadan vuoden aikana voi nähdä.  Heti syntymisen jälkeen Suomi kävi kovasti kiukkuamaan aivan kuten koliikista kärsivät vauvat. Ääntä, melua, itkua ja parkua kesti monta kuukautta. Sitten Suomi vähän rauhoittui, vaan jotain kasvukipuja oli edelleen, kun toinen kylki oli koko ajan ärtynyt ja toista taas punoitti.

Nuoreksi neidoksi Suomi on kuvattu, vaan pikemmin keskenkasvuinen poikanen se aikoinaan oli, sillä se kävi pian lapsuusvuosiensa jälkeen uhittelemaan kavereilleen kuten mikäkin uhmaikäinen kakara. Ja niinhän siinä kävi, että yksi naapureista, joka oli lisäksi paljon isompi, suuttui ja tappeluhan sitä tuli ja se Suomi hävisi. Mutta oppi elämään rauhassa naapurinsa kanssa Suomi. Ja tuosta naapurista tuli sen kaveri, jonka kanssa tavaroita vaihtamalla ja ystävyyskirjeitä kirjoittamalla Suomi eli ja kasvatti omaisuuttaan ja voi hyvin. Vaan sitten Suomi päätti taas hankkia uusia kavereita ja meinasi taas hylätä sen lähimmän naapurinsa, vaan onneksi oli jo tuota ikää ja sen myötä tullutta viisautta ja ymmärrystä, että turha pullistella. Tavaroita ja ystävyyttä on hyvä jakaa monien kanssa. Onnistui aikeissaan Suomi, sillä talouslehtien mukaan vakava bisnes nykyään rakastaa Suomea.

Ei Suomi ihminen ole, mutta jonkinlainen elävä olento sen on oltava, koska se toimii puheenjohtajana kansainvälisissä kokouksissa ja solmii edelleen, näin sata vuotiaana, ystävyys- ja kumppanuussopimuksia ja siirtyy välillä kesäaikaan ja sitten taas talviaikaan.

Suomea puhutellaan myös lauluissa ikään kuin se olisi elävä. Finlandia-hymnissä kehotetaan Suomea nostamaan suurten muistojen seppeleiden koristama päänsä korkealle. Karjalaisten ja Hämäläisten lauluissa sitä sanotaan suloisimmaksi.

Jotkut sanovat, että Suomi on maailmassa pieni pisara. Toisinaan kuulee väitettävän, että Suomi on juna, joka kulkee eteenpäin. Ajopuuksi ja koskiveneeksi on Suomena myös sanottu. Joskus Suomen on itsensä ehdittävä junaan, joka vie jonnekin. Ja yleensä juna vie Suomea Eurooppaan, eikä asemalle saa jäädä.

Tai jospa Suomi on niin kuin kerrostalo, jossa asuu monenlaisia ihmisiä. On näitä Rytkösii ja Turusii ja Lindebergejä ja Anderssonneja ja naapurirapussa asuvia Mihailoffeja ja Viänäsiä ja Islamajevija.  He ovat eri näköisiä ja puhuvat eri kieliä, kuten suomea ja ruotsia, venäjää ja viroa ja ties mitä, Vaan samaa taloa asuvat, ja sitä yrittävät kunnossa kykyjensä mukaan pitää. Taloa pitää aina korjata, ja joskus ne korjaukset onnistuvat ja kaikkien elämä paranee, vaan saattaa mennä joskus korjaus pieleen. Sittenpä ei olekaan enää hyvä, kun jotkut kärsivät.

Yhdessä asunnossa asuu joku kitaristi tai basisti tai rumpali, sillä Suomi on musiikkilehtien mukaan metallibändien koti. Ja toisessa asunnossa asuu Onni. Ainakin monessa aikakauslehdessä kirjoitetaan, että onni asuu Suomessa. Talo Suomi varmaan on, koska aika ajoin käsketään ikkunoita avaamaan.

Turvallisuuden lintukodoksi on Suomea myös luonnehdittu.

Varmaan Suomi on yhtä kuin asukkaat, siis samanlaisia kuin Mia-ope ja rehtori Anne Kilpeläinen ja naapurin Sasha. Suomalaiset juovat kahvia ja syövät perunaa. Vaan eiväthän kahvi ja peruna ole Suomesta, vaan Etelä-Amerikasta ja Suomeen Keski-Euroopan ja Tukholman ja Pietarin kautta tulleita. Jotain suomalaisista kertoo myös se, että lautasen ja kahvikupin pohjassa on yleensä leima Arabia, haarukat ja veitset tekee Hackman, suklaat Fazer ja juomat Sinebrychoff ja Hartwall. Suomessa on aina puhuttu montaa eri kieltä, ja täällä on asunut väkeä jos jonkinlaista,  ja on täältä lähtenyt väkeä ties minne: Ruotsiin, Amerikkaan, Venäjälle, Australiaan ja (Tarja Turunen) Argentiinaan.

Vaan parasta, mitä Suomi tarjoaa, on varmasti koulu.  Koulu on kaikille ilmainen ja tasa-arvoinen. Opetuksen ohella kaikki saavat ilmaisen ruuan ja terveydenhoidon. Tätä ihmettä muut maat kadehtivat, tai siis muiden maiden asukkaat, että ilmainen koulu, ja siihen päälle täyttävä ja terveellinen kouluruoka. Sen on sata vuotias Suomi meille tarjonnut, ja siinä jos missä on aihetta juhlaan.

Koululle ja kouluruualle me taputamme ja satavuotiaalle Suomelle ja sille, että puhe loppuu.

Puhe Noljakan koulun Suomi 100- itsenäisyysjuhlassa 28.11.2017

Borders in everyday life

Borders as we know them can be considered a modern invention. This statement may seem strange, because we are used to take for granted the present division of the world territories into nation-states.

If you think about the world, you immediately think about a map where different states are drawn in different colours and are divided by clear lines, that we call borders or boundaries.

The fact that this map has changed frequently throughout times is already an indication of the non-fixity of borders, which historically have changed many times and have also assumed different connotations. Borders, in fact, are a political and social construction, and they are contextualized historically and geographically. Just think about what happened after the fall of the Berlin wall, and how many new borders appeared in the political map of the world, showing how the lines dividing nation-states are neither natural nor immutable.

Nation-states were drawn on the political map of the world in such a permanent way that they are almost considered as natural formations, as the best form of social organization and as the principal source of political, cultural and social identity. The nation-state as we know it, that is a sovereign entity delimited by borders, is the result of the Westphalian treaties in the mid 1600, whereas the present configuration of the political map of Europe is, more or less, the one resulting after the two world wars and the subsequent division of territories. More recent events that changed the configuration of the European political map have been the end of the cold war and the Yugoslavian war, which implied the emergence of new political entities.

The end of the cold war, together with the constitution of the European Union, was initially interpreted as a historical moment when humanity would have finally lived in a globalised borderless world. The EU was making internal borders easy to cross, the iron curtain had fallen, the Berlin wall had been torn apart, and some believed that this was the end of the era of the nation-state as we knew it, and therefore the end of borders.

For bad or for good, history went in another direction, and nowadays borders not only still exist, but they became more and more securitised. There are different factors to be taken into consideration when we analyse the present situation.

From one side, there has been the attempt, with the constitution of the European Union, to put an end to the war for supremacy among nation-states and to guarantee peace for Europe, after the two world wars and the Holocaust experience.

At the same time, the globalisation of capital has involved a process of denationalisation and rescaling of governance that has put into discussion the importance of nation-states, especially in relation to the new features of global financial capital, which is related to multinational entities and moves along transnational fluxes.

Globalisation, however, has also made much clearer how western healthy countries rely on the exploitation of resources from the southern and poorer parts of the world, creating a situation of structural inequalities that has been interpreted as a form of neo-colonialism.

The formation of the EU and the new geopolitical balance among western countries has guaranteed peace (more or less) in Europe and other healthy countries.

War has not disappeared though, rather it just became less visible to us, it moved farer. Besides conflicts related to territorial or sovereignty disputes, like for example those connected to secessionist movements, in the last decades wars have interested a large part of African, Middle Eastern, and Asian countries.

These conflicts have serious consequences in the life of civilians, either for their long duration or for their intensity, and some other times because they triggered interethnic or religious confrontations and therefore involve persecutions and the limitation of personal freedom.

Enduring situations of war, poverty, political instability, authoritarian governments, to tell just some of the possible factors, have been forcing people to move and leave their home countries in search for a better life or, in certain cases, just to survive.

Recent major conflicts in Syria and other middle-eastern and African countries have been the root cause of what has been defined the “refugee crisis”. Hundred thousand people are fleeing from places where it is not possible to live a normal and secure life, and they search for asylum in safer countries in the world.

Migration is not a new phenomenon, since humans have always been moving to discover new lands, to search for better resources, or to improve their life conditions. However, the meaning we give to migration has change throughout time, as well as the management of people’s mobility, and nowadays there are very different categories of people on the move.

The contemporary evolution of globalisation has made connections easier, both online and offline, which means that, for a lot of people, travelling and moving from one place to another have become incredibly easy. The easiness of movement that we experience as European citizens is nowadays remarkable: EU passports, with some differences among them, provide the possibility to move with little restrictions, especially within the EU, but also outside. Different passports mean different access, and this is the most evident inequality that we can recognise when we think about borders and mobility. Crossing a border can be a very different experience according to your country of origin, and not only that.

Borders are designed and managed in order to allow some fluxes and restrict others at the same time, they need to be open or close, secure or permeable, friendly or hostile, according to the characteristics of what or who is crossing them. The sophistication of this bordering mechanism is continuously growing, together with the development of new technologies and new ways to filter the unwanted. Electronic passports, face or fingerprints recognitions, body scans, or other technologies of control that we can experience ourselves when travelling through airports, are all evidences of this development.

On the other side, what scholars have been showing in the last decade or so, is that borders are more and more diffused, pervasive and affect people’s lives in an unprecedented way. This means that the border work, that involves all the mechanisms of control and selectivity operated by the border, does not happen only at the border itself, but is diffused in various moment and places of everyday activities. To give an easy example, the visa system, likewise passports’ regulation, require people to go to an office well in advance, provide documents, apply, and hopefully be granted what they want.

There are other mechanisms of control and surveillance that act far from the border itself, as well as processes that privilege certain people and exclude some others. Think about the so called global nomads always on the move and continually crossing borders, who move along dedicated spaces and have access to a variety of facilities and services. Moreover, they can rely on rights and privileges in relation to transportation, VIP lounges, fast security checks, visa exceptions. They are not affected by boundaries in their everyday nomadic life.

On the other hand, refugees and migrants from poor or war-torn countries in the southern part of the world face prohibitions of movement and crossing. They are affected by borders wherever they go, because they hardly get permissions and visas, and are therefore subject to the risk of interception, detention and deportation. In addition, they need to rely on smugglers and illegal ways to cross boundaries.

As white western citizens, we tend not to realise how privileged we are in the way we access travelling and mobility services, and we give for granted the possibility to ask for a visa and getting it easily. But of course, like any other privilege, this one is not for all, and someone’s privilege means someone else’s deprivation and limitation of mobility. The double function of borders, which have to be at the same time permeable and secure, is clearly reflected in this differential inclusion. Borders have to be selective, and this selectivity operates in a way that makes it very easy for certain people and very hard or impossible for others to cross them.

Clearly, the experience of mobility varies a lot depending on who you are, your nationality, your ethnicity, your bank account, your religious beliefs, your gender.

The criteria of this selectivity are not fix, rather they can change and modify according to new needs, new geopolitical configurations, new fears. Policies related to border management are continuously discusses and revised, as well as policies regarding asylum and migrants’ integration. This showed evidently in recent times, when the topic of migration and refugee welcoming has become pivotal in the political and public discourse, especially in Europe. Different countries have experiences the emergence of populistic and radical movements against migrants and aiming at the closure and securitization of borders, and this has affected political choices as well. Sweden, as an example, which has always been considered a welcoming country with a sophisticated set of policies for asylum seekers, has restricted access to refugees and migrants, and has even reintroduced controls at its Schengen border with Denmark. Sweden is just an example, since controls have been reintroduced at other Schengen borders, that are borders within the EU that should not be subject to systematic control, given the free circulation that is guaranteed to EU citizens. This is another evidence of the fact that borders are artificial and their use, management and meaning can change according to different situations and needs.

To make a closer example, the border between Finland and Russia, that was a highly securitized one during the cold war, when it coincided with the longest section of the iron curtain, in the nineties became a friendly border, with projects of cross border cooperation, economic exchange, and visa facilitations. Its meaning changed completely and, from being a barrier, it became a resource and gave impulse to cross border travels, encounters and reciprocal knowledge. The Ukraine crisis has transformed the situation again since, for example, the sanctions towards Russia by part of the EU have limited the potential of cross border cooperation programs. Even more importantly, a renovated discourse about the return of the cold war, and the danger of Russian politics, have recreated a climate of fear concerning what stays on the other side of the border, and the need to control it. Another factor that influenced this shift has been the illegal entry of undocumented migrants from that border, in the winter of 2015, which resulted in its securitization aimed at preventing more people to enter both Finland and Norway from Russia with the help of smugglers.

These considerations, about the idea and perceptions that we have of borders and migration, have to do with the fact that the everyday bordering process also regards the way in which borders and border crossing are represented and narrated. Newspapers and television programs, in Finland and all over Europe, are daily concerned about securitization, migration, the death of migrants, asylum policies, and related topics. An increasing amount of literature, movies, graphic novels and other popular cultural products also talk about migration and the refugee crisis, and all these representations contribute in the construction of our own perception of the phenomenon.

Different forms of media clearly influence our conception of the world as they are crucial sources of how we make sense of what is happening in the world around us, so this expression of borders work becomes a pervasive daily experience for everyone, affecting our sense of security, our image of the others, and our relation with borders.

In recent time, the increase of fear towards diversity and the attachment to identity features related to the nation-state and to ethnicity, have become a serious issue within the EU. Populistic parties are growing and having success in different countries, border control has been re-established along the inner boundaries of some European countries, walls and fences have been erected in some cases, like on the border between Hungary and Serbia.

At the same time, wars, starvation, political persecutions, and other factors related to geopolitical conflicts or to the devastating effects of climate change, push people to move, and this is not going to end. Migrating is becoming increasingly dangerous, since more control at borders means more illegality to cross them. Smugglers are making a lot of money out of securitization and out of the life of migrants, who continue to move and continue to die along the different routes that open and close depending on border control.

At the beginning of this intervention I argued that borders are a social and political construction, and we saw how this is relevant especially in the contemporary globalised world. It is important to reflect on what we take for granted and understand the historical contingencies that lie beyond that. This is necessary in order to develop a critical thought and be able to formulate a personal interpretation of reality, to better filter information, to understand diversity in a different way, and to be more open to what is on the other side of the border.

Presentation at  UEF Smart Café, Joensuu, November 30, 2017

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sata lintua satavuotiaalle Suomelle

Karjalan tutkimuslaitoksen henkilökunta juhlii 100-vuotiasta Suomea sinivalkoisin linnuin. Itsenäisyyspäivään mennessä tavoitteena on ripustaa tutkimuslaitoksen tiloihin 100 käsintehtyä lintua. Ensimmäiset linnut jo parveilevat käytävän katossa.

– Vielä on hieman auki, teemmekö useita parvia vai ovatko kaikki linnut yhdessä parvessa, tempauksen ideanikkari, yliopistotutkija Arja Jolkkonen kertoo.

Lintuparveen mahtuu mukaan monenlaista lentäjää. Jo valmistuneet linnut on tehty erilaisilla tekniikoilla.

– Parvesta löytyy muun muassa virkkaamalla ja kankaasta tehtyjä lintuja sekä lankatupsuja ja keramiikkaa yhdistäviä lintuja. Eräs tutkijoistamme teki myös lintuorigameja, jotka muodostavat Karjalan tutkimuslaitokselle johdattelevan lintuauran, tutkimusamanuenssi Lea Kervinen esittelee.

Lisää lintuja mahtuu vielä mukaan juhlistamaan satavuotiasta Suomea. Jolkkonen ja Kervinen toivottavat koko yliopiston väen tervetulleiksi mukaan yhteisiin talkoisiin.

– Tekniikka on vapaa ja vapaita lintuja voi lähettää sisäisessä postissa Karjalan tutkimuslaitokselle. Siitäkään ei ole haittaa, jos lintuja tulee yli sata. Voimme aina laajentaa niiden reviiriä, Jolkkonen kannustaa.

Linturetkelle Auroraan

Karjalan tutkimuslaitoksen lintuprojekti on huomattu jo laajemminkin yliopistolla. Ensimmäiset seurueet ovat ennättäneet jo linturetkelle.

– Lajintunnistus voi olla vielä haastavaa, sillä emme ole ehtineet tekemään lintuopasta. Laitokselta löytyy kuitenkin aina joku, joka voi esitellä parvessa lenteleviä lintuja, Kervinen lupaa.

Sinivalkoiseen lintuparveen mahtuu vielä uusia lentäjiä juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea.

Eikä hyvää ideaa olla Jolkkosen mukaan kuoppaamassa itsenäisyyden juhlavuoden jälkeenkään.

– Projekti jatkuu ja ensi vuonna voisi tehdä vaikkapa sotelinnun tai johonkin muuhun ajankohtaiseen asiaan kytkeytyvän linnun. Ja jotain käsitöihin liittyvää voisi kehittää myös vuodelle 2021, kun Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Kukkilintu onnentuoja

Lintuparven väriläiskä ja itseoikeutettu johtaja on Jolkkosen virkkaama punainen kukkilintu. Se on karjalainen onnensymboli, jonka kuvia kirjottiin perinteisesti käspaikkoihin.

Kukkilintu on sinivalkoisen lentäjäparven itseoikeutettu johtaja.

Kukkilintu sopii kuvaamaan myös Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa yhteisen tekemisen meininkiä, josta lintutempaus on viimeisin esimerkki. Työyhteisössä Akateemisella käsityö- ja urheiluseura Karjalan karhuttarilla on ollut iso rooli toiminnan järjestämisessä.

– Vuosikymmenien aikana olemme kehittäneet kaikenlaista yhteistä tekemistä pyöräretkistä suunnistukseen. On ollut mukava huomata, miten innostuneita ihmiset ovat olleet, Kervinen sanoo.

Hänen mukaansa yhteiset projektit herättelevät usein hereille myös tauolle jääneitä harrastuksia.

– Tämäkin lintuprojekti aktivoi omaa käsitöiden tekemistä, mikä on inspiroivaa, rentouttavaa ja hauskaa.

Ja käsityöperinteissä Karjalan tutkimuslaitoksella riittää ammennettavaa, sillä siellä järjestettiin yksi Suomen ensimmäisistä keskeneräisten käsitöiden näyttelyistä.

Teksti: Sari Eskelinen
Kuvat: Varpu Heiskanen

Mistä on suomalaisuus tehty?

Pidin ensimmäisen yhteiskuntapolitiikan peruskurssini 2000-luvun alussa. Olimme sopineet professori Mikko A. Salon kanssa tapaamisen, ja hän preppasi minua tuon kurssin opettamista varten. Pääpointti oli, että kurssin keskeisin tavoite on antaa opiskelijoille yhteiskuntapolitiikan silmälasit. Itselleni nuo silmälasit ovat juurtuneet syvälle päähän. Yhteiskuntapoliitikkona suhtaudun näkemääni ja kokemaani kyseenalaistavasti. Viimeisen kuukauden aikana olen kohdannut kahdessa eri kontekstissa sellaista puhetta suomalaisuudesta, joka minun pirtaani on liian yksinkertaistavaa ja normittavaa.

Osallistuin taannoin Vienan Karjalan retkelle, jonka tarkoituksena oli tutustua karjalaiskylien elämään. Odotukset retkeä kohtaan olivat suuret – ajattelin, että tapaan karjalaiskylissä ihmisiä ja pääsen tutustumaan heidän arkeensa sen iloineen ja suruineen. Osittain näin tapahtui, mutta samalla havahduin siihen, kuinka tällaisella järjestelyllä retkellä voidaan, niin haluttaessa, tuottaa tarinaa kuulijakunnan oletettujen toiveiden mukaisesti. Meille avattiin karjalaisuudesta sen kulttuurihistoriallista menneisyyttä, ja sitä miten tätä kulttuuriperintöä tulisi vaalia, jotta se säilyisi elinvoimaisena. Näimme uutta ja vanhaa hirsirakentamista, monia suomalaisen kulttuuriperinnön kannalta keskeisiä paikkoja ja rakennuksia. Alueita oli kunnostettu ja entisöity – niistä oli tehty mennyttä arkea kuvaavia museoita. Meille kerrottiin I.K. Inhasta ja siitä, kuinka hän oli kuvannut ja tallentanut suomalaisten yhteiseen muistiin Vienan Karjalaa ja karjalaisuuden sielunmaisemaa. Paikat, joihin pääsimme vierailuille, olivat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä – kauniita ja monille tärkeitä paikkoja.

Seurueeseemme kuului henkilöitä eri tieteenaloilta, joten näiden tarinoiden ja maisemien merkitys aukesi eri tavoin. Porukassa oli mukana myös ihmisiä, joille nämä paikat olivat syvästi henkilökohtaisia. Minulle, jonka sukujuuret ovat Repolassa (nykyisen Venäjän alueella) nuo paikat eivät kuitenkaan herättäneet mitään henkilökohtaista, koska meidän suvussa Karjalasta ja ukin sukujuurista Repolassa ei juurikaan ole elämänhistoriani aikana puhuttu. Ukkini oli kuollut jo ennen syntymääni, eikä minulle ole ollut mahdollista puhua asiasta hänen kanssaan. Niinpä katselin noita I.K. Inhan kuvaamia maisemia ja paikkoja yhteiskuntapolitiikan silmälasien läpi. Minua jäi kiinnostamaan, miten arkea eletään lapsiperheissä, miten vanhusten hoiva on järjestetty ja kuinka työttömät kyläiset viettävät aikaansa. Bussin ikkunoista näin, että kylässä oli vanhustentalo. Päiväkodissa ja koulussa meillä oli mahdollista vierailla. Tapasimme suomea puhuvia opettajia, ja saimme nähdä ja kokea, kuinka suomalaiset olivat auttaneet kyläisiä rakentamaan uudisrakennuksen koululle ja päiväkodille. Jäin silti kaipaamaan aitoa kohtaamista ihmisten ja kyläisten kanssa. Se oli retkellä marginaalissa, koska retken jonkinlaisena juonirakenteena oli tutustua aitoon karjalaisuuteen, jonka kenties ajateltiin kiinnostavan meitä suomalaisia tutkijoita. Ja näin toki onkin – tarinat olivat kiinnostavia, mutta siitä huolimatta kylien nykyhetken arki jäi minulle ontoksi. Olisin ollut kiinnostunut siitä, mistä perheenäidit ostavat ruokatavaransa, polttopuunsa ja mitä lapset katsovat tv:stä tai youtubesta?

Retken aikana puhuttiin paljon siitä, miten alueita ja kyliä on kehitetty ja karjalaisuutta on elvytetty. Yhteiskuntapolitiikan silmälasien kautta katsottuna tuo kehittäminen ja elvyttäminen sekä kylien elinvoimaisuudesta puhumien oli paluuta menneeseen. I.K. Inhan näkemykset ja vaikutus oli käsin kosketeltava niissä paikoissa, joihin tutustuimme. Jos Inhan ajatuksena oli kuvata myös modernisaatiota, niin kuinka hän katsoisi tätä tilannetta. Toivoisiko hän, että kylissä ei edelleenkään olisi kunnallistekniikkaa. Toivoisiko Inha, että ruohonleikkurin sijaan pihapiirien heinät leikattaisiin viikatteella ja kuivatetaan heinäseipäillä ja pieleksillä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että vanhoja perinteitä kunnioitetaan ja arvostetaan – kannatan perinteiden kunnioittamista. Mutta samaan aikaan meidän tulee miettiä, miksi nuoret muuttavat pois näistä kylistä. Työpaikkojen puuttuminen on tietysti iso tekijä – mutta kenties myös arjen elinoloilla on tähän vaikutuksensa. Voiko vanhaa ja modernia yhdistää toisiinsa? Voiko kehittämistä ja elvyttämistä toteuttaa rakentamalla sisävessoja ja suihkuja kuitenkin samaan aikaan säilyttäen esim. perinteitä kirjallisuudessa ja musiikissa?

I.K. Inhan maisemat olivat jo hämärtymässä mielessäni, ja olin jo melkein päätynyt siihen, etten aio kirjoittaa kriittistä näkökulmaani retkestä luettavaksi, kunnes viime viikolla osallistuin Ensi- ja Turvakotien liiton seminaariin Kuopiossa. Yhdistyksellä on meneillään hanke, jossa on tuettu turvapaikanhakijaperheiden kotoutumista Suomeen lapsiperhelähtöisesti. Seminaarissa esiteltiin hankkeen aikana kehitettyjä työmenetelmiä ja sitä erinomaista työtä, jota hankkeen työntekijät ovat lapsiperheiden kanssa vastaanottokeskuksissa tehneet. Yhteiskuntapoliitikon katse nosti päätään siinä vaiheessa, kun seminaarissa kerrottiin, että hankkeessa on opetettu vanhemmille suomalaisia vanhemmoimisen tapoja. Kriittisen perhetutkimuksen näkökulmasta ovat sekä opettaminen että suomalaisuus sinällään kyseenalaisia käsitteittä. Kun esitin kysymyksen siitä, että mitä nämä suomalaiset tavat sitten ovat, joita turvapaikanhakijavanhemmille on opetettu, niin minulle vastattiin, että sellaisia tapoja, jotka me kaikki suomalaiset jaamme. Kysymysmerkki päässäni kasvoi entistä suuremmaksi. Esimerkkinä tällaisesta suomalaisesta tavasta tuotiin esille vuorokausirytmi. Vastaanottokeskuksissa työskennelleille henkilöille on tullut tutuksi, että monet turvapaikanhakijaperheet ja yhteisöt elävät toisenlaisessa vuorokausirytmissä, kuin virastotyöajassa elävät suomalaisperheet. Mutta voiko siitä huolimatta sanoa, että kaikki suomalaiset jakavat yhteisen käsityksen vuorokausirytmistä? Millaista vuorokausirytmiä noudattavat vuorotyössä käyvät tai eläkeläiset?

Näiden kahden esimerkin kautta nostan esille kysymyksen, että kun puhutaan suomalaisuudesta tai karjalaisuudesta, niin voidaanko käyttää normittavia oletuksia siitä, että ”me kaikki jaamme tämän totuuden”. Ketä tulemme ulossulkeneeksi samalla, kun sisällytämme jotkut toiset näihin paradigmoihin. Onko tosiaan niin, että suomalaisten tehtävä on kotouttaa maahanmuuttajat Suomeen vuorokausirytmien ja I.K. Inhan kautta. Onko kaikkien, jotka haluavat kuulua ”meihin” jaettava yhteiset näkemykset ja totuudet – ja kuka nämä totuudet määrittelee. Yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta absoluuttisia totuuksia on hyvin vähän – kyse on näkökulmasta, sopimuksista, vallasta, valtaapitävistä. Aikuisten, esimerkiksi turvapaikanhakijavanhempien, opettaminen oikeanlaiseen vanhemmuuteen on myös kyseenalaista. Voisiko kotouttamisessa olla hyödyllisempää opettaa ihmisiä kyseenalaistamaan, ajattelemaan ja havainnoimaan ympäristöään? Olisiko kaikkien etu, jos oppisimme katsomaan asioita mahdollisimman monesta eri näkökulmasta ja tekemään sen jälkeen kukin omat rationaaliset valintamme.

Tutkija Pirjo Pöllänen
Yhteiskuntatieteiden laitos ja Karjalan tutkimuslaitos
pirjo.pollanen@uef.fi

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus voi purkautua monella tavalla: Nytkö se sitten tapahtui – ensimmäinen terroristisella motiivilla varusteltu teko Suomen maaperällä?

Olen kuluvan kevään aikana tehnyt kenttätöitä Kiteen Koivikon vastaanotto­keskuk­sessa. Kenttätöissä kartuttamani kokemuksen ja tietämyksen perusteella olen hiukan eri mieltä eräiden turvallisuudesta vastaavien viranomaisten kanssa. Viime päivinä on kuulunut ajatuksia siitä, että Turussa tapahtuneen verityönkaltaisen teon estäminen olisi äärimmäisen hankalaa. Itse ajattelen, että esim. ministerillä ja muilla julkisen vallan päätöksentekijöillä on kädessään avaimet, joilla he voivat merkittävällä tavalla vähentää riskiä tämänkaltaisiin terroristisiin tekoihin. Tällä tarkoitan sitä, että suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta parannetaan tällä hetkellä parhaiten käyttä­mällä apuna sosiaalipolitiikan keinoja – kyse ei ole niinkään lainsäädännöllisistä toimista (kepistä ja kontrollista) kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämiseen tähtäävien toimenpiteiden täytäntöönpanosta (porkkanoista).

Meitä tutkijoita syytetään usein siitä, että kritisoimme ja arvioimme tilanteita ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Ehdotan tässä muutamaa asiaa konkreettisesti virittämään keskustelua (huom! julkisen vallan edustajat saavat huoletta ottaa näitä asioita agendalleen). Maahanmuuttokysymykset ovat tällä hetkellä keskittyneet turvapaikanhakijoista käytyyn keskusteluun. Tämä onkin järkevää ja tarpeellista. Tilanne vastaanottokeskuksissa on sietämätön. Asukkaat itse vertaavat elämää vastaanottokeskuksessa vankileirillä elämiseen.

  • Jotta turvapaikanhakijoiden ”pään leviäminen” voitaisiin estää, olisi turvapaikan­hakuprosessia nopeutettava. Hakuprosessia on mahdollista nopeuttaa sitä kautta, että hakemusten käsittelyyn pitäisi yksinkertaisesti palkata enemmän viranomaisia.
  • Turvapaikkahaastatteluissa pitäisi aina on läsnäolotulkkaus, joka tapahtuisi hakijan äidinkielellä.
  • Ensisijaisen tärkeää on myös kohdistaa kansalaisjärjestö ja muuta ”avustus­toimintaa” ja ”myötäelämistä” Suomeen yksin tulleisiin miehiin. Tällä hetkellä se vähäinen ajanvietetoiminta, jota kolmannen sektorin kautta tuotetaan turvapaikan­hakijoille, kohdistuu pääasiassa perheisiin ja lapsiin. Välillä minusta on tuntunut siltä, ettei yksin tulleista miehistä ole kukaan kiinnostunut.
  • Lisäksi alaikäisten yksin tulleiden turvapaikanhakijoiden siirtäminen 18 vuotta täytettyään ”normaaleihin” vastaanottokeskuksiin asumaan aikuisten ihmisten kanssa on vähintäänkin kyseenalaista. Nämä alaikäiset asuvat huomattavasti pienemmissä yksiköissä ennen täysi-ikäisyyttä, heitä autetaan kaikenlaisissa arjen toiminnoissa – kuten lapsia konsanaan. Mutta kun he tulevat täysi-ikäisiksi heidät siirretään isoihin yksiköihin ja oletetaan heidän osaavan huolehtia omista asioistaan vieraassa maassa. Olisiko oikeasti ihan mahdotonta, että nuoret turvapaikanhakijat voisivat asua joko alaikäisten yksiköissä, perhemajoituksessa tai voisiko heille peräti järjestää oman yksikkönsä.

Politiikassa, sosiaalipolitiikassa etenkin, on aina kyse resursseista eli rahasta. Viime kädessä kyse on valtiontalouden tuloista ja menoista, ja siitä miten resursseja jaetaan. Talouspolitiikka on politiikkaa siinä missä mikä tahansa muukin politiikan lohko eli siinä tehdään aina valintoja, arvovalintoja sen suhteen, miten resursseja jaetaan. Tulot ja menot on saava balanssiin. Yhteiskunta / valtio ei saa liikaa velkaantua, näin suoma­lai­sia on opetettu jo 15 vuoden ajan. Meille on myös syötetty alitajuntaan mekanismi siitä, että tuloverohissi kulkee vain yhteen suuntaan – alaspäin. Eikä progressiivista verotusta enää käytännössä ole olemassakaan. Valtio ehkä tarvitsee lisää tuloja, jotta edellä esittämäni listan konkreettiset toimenpide-ehdotukset olisi mahdollista toteut­taa, mutta valtio voi myös verotuksella kerätä lisää tuloja. Toisaalta se, miten nykyinen veroista koottava ”potti” jaetaan, on poliittinen valintakysymys – miten paljon kulutamme yritystukiin ja kuinka paljon sosiaalipolitiikkaan ja yhteiskunnan marginaa­lissa elävien tulonsiirtoihin ja hyvinvointipalveluihin. Jos haluamme säilyttää yhteis­kunta­rauhan, niin meidän on puututtava niihin ongelmiin, joista rauhattomuus yhteis­kunnissa kumpuaa.

Tutkija Pirjo Pöllänen
Yhteiskuntatieteiden laitos ja Karjalan tutkimuslaitos
pirjo.pollanen@uef.fi

Sensitiiviset haastattelut: mitä tulisi huomioida?

Tämä kirjoitus pohjautuu traumaattiset rajat –tutkimushankkeen avausseminaarissa pitämääni esitelmään, ja niihin tuntemuksiin, joita seminaarin alustukset minussa herättivät. Oma esitykseni oli otsikoitu ”Haastattelututkimuksen saavuttamaton ja hankalasti saavutettava tieto”. Keskityin alustuksessani konkreettisella tasolla siihen, minkälaisiin ongelmakohtiin haastattelututkimusta tehtäessä voidaan sensitiivisiä aiheita tutkittaessa törmätä. Koska seminaari oli otsikoitu traumatisoidut rajat –nimellä, niin halusin myös minä lähestyä omaa haastattelututkimuksen esittelyä trauman näkökulmasta

Riitta Granfelt (2007) kuvaa minun ajatteluuni sopivalla tavalla sen, mitä traumalla tarkoitetaan. Hänen mukaansa ”traumaattisella kokemuksella tarkoitetaan tapahtumaa, joka ylittää ihmisen puolustus- ja selviytymismekanismit. Kuvainnollisesti ilmaisten traumassa on kyse särkymisestä: psyykkinen tasapaino ja käsitys itsestä vaurioituvat.” (Riitta Granfelt 2007.) Trauma ja traumaattinen elämäntilanne siis rikkovat yksilön perusturvallisuuden ja tunteen oman elämän hallinnasta, yksilön sietokyky ylittyy ts. yksilön resilienssi selvitä vaikeasta (traumaattisesta), turvallisuuden tunnetta horjuttaneesta tilanteesta ylittyy.

Mitä sitten ovat tai voivat olla nämä yksilön näkökulmasta traumaattiset elämänhallintaa järkyttävät tilanteet? Ja millaisia asioita tutkijan olisi syytä huomioida tällaisia tilanteita läpikäyviä ihmisiä tutkiessaan?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on mielestäni se, että tilanteet ovat yksilöllisiä. Yhteiskunnallisella tasolla voimme määritellä tiettyjä asioita kollektiivisesti traumaattisiksi (kuten seminaarin useissa alustuksissa tuli ilmi), mutta yksilön kokemuksia ei kukaan toinen voi arvioida – se mikä minulle on traumaattista voi puolisolleni olla vain arjen pieni vastoinkäyminen (esim. työttömyys). Ja kollektiiviset traumatkin ovat usein poliittisesti, historiallisen muistin kautta tuotettuja – kuten Ismo Björn omassa esityksessään historian poliittisuudesta toi esille. Mutta tietyissä tilanteissa yksilöiden elämissä ja arjessa ovat läsnä sekä kollektiivinen trauma että yksilöllinen trauma.

Voidaan myös katsoa, että jokainen sukupolvi tuottaa oman kollektiivisen traumansa, joka esimerkiksi minun sukupolvelleni (1970-luvulla syntyneille) on 1990-luvun lama ja sen jättämä epäluulo julkisen vallan kykyyn ja haluun huolehtia kaikista yksilöistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kuunnellessani traumaattiset rajat –seminaarin alustuksia ei minulle voinut olla välittymättä ajatus siitä, että sotahistorian läpitunkema diskurssi talvi- ja jatkosodasta on edelleen Suomen ja Venäjän suhdetta leimaava trauma.

Trauma on tässä ja nyt

Kun omissa tutkimuksissani kohtaan ja haastattelen ihmisiä, joille trauma ja traumaattisesta tilanteesta selviäminen tarkoittavat pakenemista sodan jaloista – niin suomalaisen yhteiskunnan historiallisen ja muistin politiikan kautta tuotettujen kollektiivisten traumojen uudelleen representointi (toinen maailmansota ja 1990-luvun lama) tuntuvat jotenkin hiukan irrelevanteilta.

Siinä tutkimuksessa, jota tällä hetkellä teen ja niitä ihmisiä, joita tällä hetkellä kohtaan trauma muuttuu hyvin konkreettiseksi ja ruumiilliseksi. Turvapaikanhakijoille meneillään olevat sodat ovat kollektiivisia monen sukupolven yhteisiä traumoja, mutta ne ovat myös monen tasoisia henkilökohtaisia traumoja – joista työttömyys ja niukka toimeentulo ovat vähäpätöisimpiä.

Haastattelijan haasteet

Teen omaa haastatteluihin perustuvaa tutkimustani maaseutu-Suomessa asuvien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten keskuudessa. Tiina Sotkasiira on omassa bloggauksessaan pohtinut sitä, millaisissa tilanteissa nämä yksilöt saattavat olla haastatteluun tullessaan. Traumaattiset rajat -seminaarissa pitämässäni alustuksessa pohdin itse sitä, mitä kaikkia kysymyksiä on syytä pohtia, tutkimusprosessin kuluessa, kun haastattelee traumaattisia kokemuksia läpikäyviä ihmisiä.

Minä katson, että silloin kun tehdään yksilöistä lähtevää haastattelututkimusta, niin on syytä muistaa, ettei yksilöstä voi parhaalla tahdollaankaan päällepäin tietää onko hän trauman keskellä tai ei. Vaikka on olemassa kollektiivinen trauma ja voidaan esimerkiksi puhua traumatisoituneista sukupolvista, niin viime kädessä trauma tunteena ja affektina on aina yksilöllinen.

Siinä vaiheessa, kun alkaa suunnitella sensitiivisiä aiheita käsitteleviä tutkimushaastatteluita joutuu tutkija pohtimaan etukäteen monia kysymyksiä. Yksi keskeisin kysymys on se, ketä voi kysyä haastatteluun. Tutkijan on syytä pohtia, millaisia elämänkokemuksia omaavia henkilöitä hän itse on valmis kohtaamaan.

Onko esimerkiksi oma elämäntilanteeni sellainen, että voin haastatella lapsensa sodassa menettäneitä turvapaikanhakijavanhempia ts. pystynkö minä yksilönä kestämään ne asiat, jotka mahdollisesti tulevat haastattelussa esille. Toisaalta, voinko tarjota tällaiselle ihmiselle sellaista psyykkistä tai henkistä apua, jota hän tässä elämäntilanteessaan kaipaa. Onko minulla mahdollisuutta tarjota informanteille jälkihuoltoa? Mitä jos haastateltava murtuu totaalisesti kesken haastattelun ja hänen mielenterveytensä järkkyy? Kuinka voin toimia niin, että haastateltava saa haastattelun päätteeksi tarvitsemaansa apua mielentilaansa. Tutkijalla on joka tapauksessa vastuu myös siitä, millaisia prosesseja hän laittaa haastateltavissaan liikkeelle tutkimuksensa aikana.

Toisaalta tutkija joutuu pohtimaan myös sitä, mitä hän kertoo informanteilleen tutkimuksesta ja sen raportoinnista. Kuten Tuomas Martikainen on todennut, niin lähtökohtaisesti tieteellinen tutkimus on maahanmuuttajille vieraampaa kuin esim. suomenkielisille informanteille. Tällöin tutkija joutuu entistä tarkemmin pohtimaan sitä, mitä asioita tutkimuksesta ja sen raportoinnista on kerrottava haastateltaville. Turvapaikanhakijoita haastateltaessa on syytä pohtia myös sitä, kuten Tiina Sotkasiirakin toteaa, kuinka välttyä siltä, etteivät haastateltavat rinnasta tutkijoita viranomaisiin, ja saa käsitystä, että tutkijalla olisi mahdollisuus vaikuttaa turvapaikkapäätöksiin.

Haastattelua tehtäessä tutkijan pitää pystyä varautumaan siihen, että jossakin kohtaa haastattelua informantti kieltäytyy vastaamasta, tai peräti kieltäytyy jatkamasta koko haastattelua. Näissä tilanteissa tutkija joutuu pohtimaan tarkasti sitä, missä menee painostamisen raja ts. kuinka paljon tutkija voi houkutella informanttia kertomaan asioista, joista tämä mieluummin – syystä tai toisesta – vaikenisi.

Riitta Granfelt (2007, 64) esittää tästä osuvan esimerkin: ”Ainon elämässä on traumaattisia tapahtumia, joista hän ei halua kertoa. Omalla hiljaisella ja hienotunteisella tavallaan Aino on hyvin selvärajainen ja suojelee sisäistä maailmaansa. Ehkä vaikeiden kokemusten läpikäymiselle aikanaan löytyy oikea aika ja paikka.”

Näissä tilanteissa tutkija joutuu haitan arvioinnin eteen. Haitan arvioinnissa pitää problematisoida ja miettiä mahdolliset seuraukset siitä, mikä toimintatapa on kulloisessakin tilanteessa mahdollinen. Onko tutkijan mahdollista yrittää avata haastateltavan traumaa ja kantaa siitä koituvat seuraukset ts. onko uusi tutkimustieto niin arvokasta ja tärkeää, että sen kustannuksella voidaan repiä auki yksilön haavoja?

Lopuksi

Haastattelututkimuksessa on monia herkkiä ja hauraita kohtia, joissa tutkija voi mokata ja pilata haastattelun. Mokia on myös monenlaisia. Usein kysymys on siitä, ettei tutkija jaksa pysyä tarpeeksi terävänä koko haastattelun aikaa ja siitä syystä haastattelusta saatava informaatio jää vajaaksi. Sensitiivisiä aiheita tutkittaessa tutkija voi kuitenkin omalla impulsiivisella ja ajattelemattomalla käytöksellään aiheuttaa myös vahinkoa haastateltaville esim. avata joitakin traumoja, joiden käsittelyyn informantti ei olisi ollut valmis.

Välttääkseen näitä perustavanlaatuisia mokia tutkija tarvitsee tuntosarvet, joiden kautta hänen on mahdollista pystyä toimimaan näissä herkissä ja ennakoimattomissa tilanteissa mahdollisimman hyvin. Parhaiten tutkijan tuntosarvia voi kehittää olemalla kenttätöissä ja kokemalla kenttätöitä. Haastattelijan on syytä muistaa, että informantin tahtoa (tiedostettua & tiedostamatonta) on kunnioitettava läpi koko tutkimusprosessin.

Parhaimmillaan haastattelututkimus voi eheyttää särkyneitä mieliä, mutta pahimmillaan tutkija voi myös puhkaista traumatisoituneen mieleen kotelot – ja tämä on meidän kaikkien haastatteluja tekevien syytä pitää mielessämme. Tutkija ei myöskään itsestäänselvästi ole auttaja ja tutkijan on tunnistettava omat rajansa auttamisessa. Tutkijakin voi auttaa inhimillisyyden ja omien voimiensa sallimissa rajoissa, mutta lääkäriä saatika psykiatria ei pidä alkaa leikkiä, jos ei oikeasti ole lääkäri. Tutkijan pitää olla varautunut siihen, että silloin kun hän huomaa haastateltavan tarvitsevan ammattiapua, niin hänen pitää osata ohjata informantti avunlähteille.

Pirjo Pöllänen
Tutkijatohtori

 

Avunlähteitä

Punainen Risti

Pakolaisneuvonta ry

Suomen Mielenterveysseura

Terveystalo

Mannerheimin Lastensuojeluliitto

 

Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla www.glase.fi.

Karjalan kielen raja

Suomessa vietetään itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa asiaankuuluvin menoin, mutta toistaiseksi en ole huomannut että yhtään tapahtumaa täällä olisi omistettu Stolbovan rauhaan 400-vuotisjuhlalle. Kyseisessä rauhassa nykyinen Pohjois-Karjala ja Laatokan Karjala joutuivat osaksi Suomea ja paljolti tämän seurauksena valtaosa karjalankielisistä lähti muuttomatkalle. Iso osa heistä Tverin alueelle, jossa karjalankielisiä oli vielä 1900-luvun alussa enemmän kuin Karjalan tasavallassa ja Suomessa yhteensä.

Muinaiskarjalan kieli on selvästi pohjana suomen kielen itämurteissa, mutta nykyään karjala on oma itämerensuomalainen kieli, jonka murteita, livvinkarjalaa ja varsinaiskarjalaa, puhutaan sekä Suomessa että Venäjällä. Karjalankielisiä asukkaita on pakkosiirretty kielen säilymiselle tärkeistä kylistä ja suurimpana ongelmana kielen selviytymiselle nyt näenkin sen, että missään ei ole enää luonnollista maantieteellistä aluetta, jossa kieltä voisi kuunnella ja kielen puhumiseen uppoutua kuin kielikylpyyn. Karjalan kielen puhujia onkin enää murto-osa siitä, mitä heitä oli sata vuotta sitten (eli nykyään noin 20 000 henkeä).

Karjalan kielen sijoittuminen Suomen itärajan molemmille puolille on ollut historian saatossa monella tapaa ongelma kielen kehityksen kannalta, sillä karjalaisia on tietoisesti assimiloitu varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Näin tapahtui Suomessa, jossa karjalaisten toivottiin sulautuvan onnistuneen asustuspolitiikan seurauksena. Samalla tavoin myös Venäjällä karjalaisia on assimiloitu erityisesti Hrushtshovin kaudesta alkaen. Tilanne voi kuitenkin muuttua, koska jatkossa karjalan kielen olemassaolo rajan kahdella puolen saattaa merkitä karjalalle myös voimavaraa ja elvytysmahdollisuuksia jos sen kehitys ei sotkeudu poliittisiin ongelmiin.

Vuoden 2016 lopulla julkaisemamme selvitys (Janne Saarikivi & Pekka Suutari: Kielivähemmistöt rajoilla) sekä tammikuun lopulla 2017 Joensuussa pidetty seminaari Karjalankieliset identiteetit rajalla ovat osoittaneet, että kiinnostus karjalaisten rajaaylittävää yhteistyötä kohtaan on suurta ja että nimenomaan ruohonjuuritasolla on eniten saavutettavissa menestystä, kun halutaan lisätä karjalan kielen käyttöä ja kielen arvostusta. Selvityksessä karjalan kieli nostettiin saamen kielen rinnalle uhanalaiseksi alkuperäiskieleksi, jota pitäisi määrätietoisesti elvyttää kielistrategiaa laatimalla ja viranomaistyötä kielen vakiinnuttamisen hyväksi lisäämällä.

Pekka Suutari
professori

Keskustelu kaksoiskansalaisuudesta: Suomalaisten Venäjä-kuvat ja pelot

Uutiset kaksoiskansalaisten erityistarkkailuun asettamisesta strategisiin valtion virkoihin ja tehtäviin nosti julkiseen keskusteluun rajoitusten laillisuuden, oikeudenmukaisuuden ja viestintään liittyvät kysymykset. Lisäksi keskusteluissa on ollut mukana myös tässä kirjoituksessa käsittelemäni suomalaisten Venäjä-pelot.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten toimimista Puolustusvoimien tai ulkoministeriön tehtävissä uhkana. Rajoitukset ja erityiskohtelu eivät ole suoraan riippuvaisia kansalaismielipiteestä, vaan kysymyksen ratkaisevat juridiikan ja turvallisuuden asiantuntijat. Tästä huolimatta päätöksen teko ei elä irrallaan yleisistä käsityksistä ja julkisesta keskustelusta, vaan näiden yhteys syntyy monissa turvallisuus- ja uhkakäsityksissä. Kaikki kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiat eivät ole julkisia, mutta merkittävä osa kokonaisturvallisuudesta on kokemusperäistä ja yleistä käsitystä siitä, mitä tulee varoa ja kuinka.

Keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on tuonut esille suomalaiselle Venäjä-keskusteluille (aiemmin esim. venäläisten maa- ja kiinteistökaupat) ja Venäjä-kuville tuttuja piirteitä. Asiayhteys terävöittää käsityksiä Venäjän kansalaisten ja valtion yhteydestä sekä siitä, perustuvatko uhkakuvat realiteetteihin vai asenteisiin. Viimeisen reilun viikon aikana olen nämä kysymykset mielessäni seurannut internetissä tätä aihetta käsittelevien Helsingin Sanomien, Uuden Suomen ja Iltalehden blogien ja uutisten kommentteja, joista blogikirjoituksen sitaatit ovat peräisin. Kysymykset ovat keskeisiä työn alla olevassa tutkimuksessani suomalaisen julkisen keskustelun Venäjä-kuvista aluetutkimuksen pohjalta, koska huomioni on erityisesti ns. kipupisteissä.

Yleisesti ottaen viimeaikaisissa verkkokeskusteluissa huolen perusteena on korostettu olevan Venäjän lainsäädännön ja hallinnon. Vain harva viittaa Venäjän kaksoiskansalaisten olevan epäluotettavia etnisten erikoisuuksiensa vuoksi. Venäjän lainsäädäntöä perusteluna pitäville esitetään vasta-argumenttina, että poliitikkojen ja viranomaisten toiminnan takana on tosiasiassa suomalaista ’kaappi russofobiaa’, jossa erilaisten tekosyiden varjolla venäläisiä halutaan kohdella huonosti, levittää venäläisvastaisuutta tai ärsyttää Venäjää. Näkemyksen huoli tai pelko kohdistuu Venäjälle uhitteleviin ja provosoiviin toimiin, joita ajatellaan tehtävän Venäjän vastaisen asenteen, Nato-jäsenyyspropagandan tai viiteryhmien rahoituksen saannin vuoksi. Tämänkin näkökulman uhka vaikuttaa pohjimmiltaan olevan edelleen juuri Venäjä, mahdollisen reaktionsa kautta.

”Jos sutta huutaa, tuleehan se viimein. XXX blogi on uuden tyypin jatko russofobialle, mitä edustivat alkuviikosta Jussi Niinistön ”pienet vihreät miehet”. Hysteriaa pitää saada aikaan.”

Ennakkoasenteiden kyteminen julkisen keskustelun pinnan ei ole vailla perusteita. Niin omassani kuin muidenkin tutkijoiden Venäjä-kuviin liittyvässä tutkimuksessa on tullut ilmi, että negatiiviset lausumat Venäjästä ulkoistetaan usein muiden kuin lausujan omiksi mielipiteiksi.

Väitettä juridisesta tosiasiasta ja realismista huolenaiheena tukee se, että virkarajoituksia tukevat puheenvuorot keskittyvät valtioperspektiiviin. Linkki kansalaisten ja valtion välillä on monimuotoinen asia, mutta sitä ei suomalaiselle Venäjä-keskustelulle tyypillisen klassisen geopoliittisen linssin takaa usein kyseenalaisteta, vaan se otetaan itsestään selvyytenä joko huomaamatta tai siihen vakaasti uskoen. Kaksoiskansalaisille kohdennettujen rajoitteiden kritiikki kyseenalaisti osissa tarkastelemistani keskusteluista näennäisesti ilmeisenä pidettyä lojaliteettien perustumista yksinomaan kansalaisuuteen. Rajoituksia puoltavat vastasivat tähän kritiikkiin yleensä kahden periaatteen pohjalta: Kansalaisuuden merkitys tunnistetaan vain osaksi lojaliteetin kokonaisuutta, mutta koska kansalaisuuteen voi vaikuttaa (muuttaa) helposti, rajoitus katsotaan tarpeelliseksi osana riskien minimointia. Toisissa näkemyksissä ihmisen lojaliteetti isänmaakseen kokemaansa maata kohtaan nähtiin keskivertokansalaisen kohdalla kompromissittomana ja yleisenä, ei tapauskohtaisena.

”Legitiimisti mielestäni voi olla vain yksi maa, jonka kansalainen on, maa, jota puolustaa tarvittaessa riidattomasti.”

Monikansallisten (ja -kulttuurillisten) identiteettien monimuotoinen luonne jää vähälle huomiolle valtiokeskeisessä keskustelussa. Toisaalta, kaksoiskansalaiskeskusteluissa on tuotu esille jopa sekin puoli, että kyseessä on usein suomalaissukuisia ja eritoten inkerinsuomalaisia. Se tosin esitetään enemmänkin huomiona tilanteen monimutkaisuudesta ilman selvää merkityksellistävää tulkintaa suuntaan tai toiseen.

Miksi juuri Venäjän kaksoiskansalaiset ovat huomion keskipisteenä?

Väestönlaskennan ja sitä kautta tehokkaan hallinnon perusperiaatteisiin on katsottu jo kauan kuuluvan valtioiden kansalaistaan keräämät perustiedot, mutta Venäjän kaksoiskansalaisten rekisteröinti herätti huolia Suomessa vuonna 2014. Rekisteröinnin tarkoitusperiä pidettiin erityisen epäilyttävinä, minkä vuoksi tapaus herätti julkisuudessa luultavasti enemmän huolta kuin esimerkiksi kauppojen kuluttajatietojen keräys Suomessa.

Se, mitä Venäjän laki vaatii kansalaisiltaan enemmän kuin Suomen, pohjoismaiden tai EU-maiden lait, ei ole ihan yleissivistystä, ei tuoreessa uutismuistissa eikä nopean suomen ja englanninkielisen googlauksenkaan päässä. Venäjän perustuslain artikkelin 62 kyllä löysin, mistä selviää, ettei kaksoiskansalaisuutta tunnisteta, eikä toisen kansalaisuuden omaaminen automaattisesti vapauta Venäjän kansalaisvelvoitteista, mutta kansainvälisestä normista poikkeavista erityisvelvoitteista en löytänyt tietoa. Edes Venäjänkielisten yhdistysten liiton kannanotto epäröi lausunnossaan venäläisten juridisesta velvoitteesta Venäjää kohtaan. Kuitenkin keskusteluissa osataan hyvin viitata Venäjän lainsäädäntöön:

”XXX ei ole tosiaan tietoinen siitä, että Venäjän lainsäädännön mukaan sen kansalaiset ovat velvolliset avustamaan maan turvallisuuspalveluja? Tällaista ei tietääkseni ole muualla.”

”—Venäjä edellyttää venäläisten kaksoiskansalaisten palvelevan Venäjää kuten venäläiset Venäjällä = antavat tietoja, jos kysytään tai jopa vapaaehtoisesti, jos sattuu Suomi harmittamaan.” (esimerkki kommentteja)

Suomen laki löytyy Finlexistä, josta selviää helpolla, että myös suomalaisten kansalaisvelvollisuudet koskevat kaikkia maan kansalaisia (§ 127). Pitkäaikainen ulkomailla asuminen ja tietyt muut siteet voivat kuitenkin vapauttaa kaksoiskansalaisen varusmiespalveluksesta (asevelvollisuuslaki 76 §). Tämä tosin rauhan aikana. Lähteenä käytetään Venäjän lain lisäksi Putinin lausuntoa, jossa hän sanoo, ettei hyväksy poikkeuksia, vaan kaikki ovat velvoitettuja ajamaan Venäjän etuja.

Väitteessä venäläisiä koskevista säädöksistä voi olla oikeaa tietoa, mutta väitän, että moni keskustelussa tätä tietoa toistanut ei ole tarkistanut väitteen faktoja ennen niiden jakamista. Kyseessä voisi helposti olla siis myös misinformaatio, joka on noussut keskeiseen osaan tätä keskustelua. Väitteiden epäselvän lähteen on kyseenalaistanut myös Spektrin päätoimittaja Eilina Gusatinski.

Väite ilmeisesti vähintäänkin sopii Venäjä-kuviimme ja sitä tukee Uusi Suomen juttu mafia-tyylisestä kiristyksestä Venäjän kansalaisten läheisten hyvinvointia uhaten. Tämänkin tarina toistetaan keskusteluissa eikä sen yleistettävyyttä tai linkkiä Venäjän viralliseen kansalaispolitiikkaan paljoakaan kyseenalaisteta.

Kansallisvaltiokeskeisessä näkökulmassa Venäjä ei kuitenkaan aina ilmene poikkeuksellisena tai väärin toimivana valtiona. Rajoituksia tukeville johtopäätöksille annetaan historiallista pohjaa 90- ja 2000-lukujen liian optimistisesta tai ideologisesta turvallisuuspolitiikasta, jonka yhteydessä ei osattu olla tarpeeksi varautuneita Venäjää kohtaan. Tällainen varautuneisuus liitetään jatkumoon sinisilmäisestä tai liian nöyrästä ja vietävissä olevasta Suomesta ja manipuloivasta omaa etuaan ajavasta Venäjästä. Venäjän itsekäs toiminta nostetaan tässä näkökulmassa toisinaan suvereenikeskeisen kansallisvaltioperiaatteen mukaisesti usein jopa Suomellekin suositeltavaksi (’oikeaksi’) valtion normiksi. Venäjä on tässä näkökulmassa siis positiivinen esimerkki, vaikka ’kansainvälisten suhteiden pelissä’ sitä vastaan toimitaankin rajoittamalla kaksoiskansalaisten virkoihin pääsyä. Suvereniteettikysymykset yleistetään johdonmukaisesti koskemaan Venäjän ja venäläisten lisäksi myös muita ulkomaalaisia, EU-hallintoa ja suuryhtiöitä. Ajatuksen kritiikki kohdistuu mahdollisuuksien hyväksikäytön sallivaan valtioon, ei sallittuja mahdollisuuksiaan hyväkseen käyttäviin muihin toimijoihin.

”Kaksoiskansalaisten virkanimityksiä rajoittava laki on arkipäiväinen suojaustoimi, itsenäisen valtion normaalia ja järkevää varautumista.”

Venäjän vieraat maa-kuvat

Presidentti Tarja Halosen mukaan suomalainen media antaa Venäjästä liian uhkaavan kuvan (HS 30.12.16), eikä hän ole yksin näkemyksensä kanssa. Tyytymättömyys suomalaisen median esittämän Venäjä-kuvan negatiivisuuteen on tullut esiin myös viime lokakuussa julkaistussa tutkimuksessamme Suomen venäjänkielisten mediankäytöstä. Geopoliittisen ja informaatioturvallisuuteen liittyvien uhkien vakavuudesta ja validiudesta voidaan tulla eri johtopäätöksiin, mutta uhan perspektiivit ovat epäilemättä dominoineet median julkisuustilaa jättäen epäpoliittiset dokumentit ja viihdesarjat marginaaliin. Toisinaan jopa talousuutisissa, joissa Venäjää lähestytään yleensä mahdollisuuksien perspektiivistä (Koikkalainen 2011), on väläytelty sitä, kuinka venäläiset turistit ovat valjastettu Kremlin voimapolitiikan välineeksi.

Journalismin normeihin kuuluu pyrkimys reiluuteen ja tasapuolisuuteen, mutta maakuvien luonti ei ole ainakaan uutisjournalismin keskeinen tehtävä. Journalismin laadussa on aiheesta käydyn keskustelun (johon itse yhdyn) mukaan parantamisen varaa: venäläisiä tietolähteitä käytetään uutisoinnissa verrattain vähän, mikä edesauttaa käsitystä Venäjän vieraudesta. Nähdäkseni maakuvien vastuullinen luonti nojaa kuitenkin enemmän peruskoulutukseen ja yksilöiden (useimmiten) omaehtoiseen perehtymiseen, joka voi vääristyä, mikäli se perustuu vain hetkessä elävään ja lähetyskestoltaan hyvin rajoittuneeseen Venäjä-uutisointiin.

Oman vastuunsa Venäjä-kuvan poliittisuudesta kantaa Venäjän virallinen julkisuusdiplomatia. Valtion tukemaa Venäjä-kuvaa ulkomailla ovat ajaneet huomattavan kyseenalaiset propaganda- ja disinformaatiokanavat ja -vaikuttajat sekä Berliinin valloitusta hehkuttavat moottoripyöräjengiläiset, Valtion tukemat kieli -ja kulttuuriohjelmat vaikuttavat olevan kohdennettuja lähinnä venäjänkieliselle diasporalle. Omaehtoinen ruohonjuuritason kulttuuriohjelma puolestaan tavoittaa verrattain pienessä mittakaavassaan vain vähän suomalaisia.

Tiedon puute voi kieliä myös epäluottamuksesta

Uhkakäsityksen peloksi kärjistymistä edesauttaa uhkan kokeminen uskottavana. Verkkokeskusteluissa uhkakuvana nähdään perinteisen sotaskenaarion rinnalla usein epämääräinen uhka: ”Koskaan ei tiedä, mitä sieltä voi tulla”. Nykyaikainen turvallisuustutkimus käsittelee uhkia paljon sotilaallisia uhkakuvia laajemmassa skaalassaan, mutta julkisessa keskustelussa uhkan epämääräisyys edesauttaa myös heikosti perusteltujen uhkakuvien hyväksymistä. Venäläisyyden lähtökohtainen vieraus ja myyttisyys on toki ollut läsnä suomalaisessa Venäjä-kuvissa historiallisesti jo ennen nykyistä ’hybridiuhkien aikaa’ (Raittila 2011), mutta uhkakuvien konkretisointia oli aiemmin kenties helpompi vaatia.

Luottamuksen sosiologiassa on esitetty (Sasaki & Marsh 2012), että luottamus on riippuvainen tiedon puutteesta, koska luottamusta ei tarvita silloin kun täydellinen tieto on saatavilla. Kuten mainittua, suomalaisten Venäjä-kuva on vahvasti mystifioitunut, minkä vuoksi luottamuksen rooli korostuu. Ylen teettämän kyselyn mukaan Venäjän kaksoiskansalaisten toiminta strategisissa turvallisuusviroissa nähdään usein uhkana, mistä voidaan olettaa johtuvan osittain luottamuksen puutteesta.

Keskustelijat, jotka kertoivat tuntevansa Venäjän kaksoiskansalaisia perustelevat luottavansa heihin kokemusperusteisesti siinä missä muihinkin ihmisiin. Tässä argumentaatiossa epäluottamuksen katsotaan nousevan ihmisten kokemattomuudesta ja mahdollisesti uskosta synnynnäisiin ominaisuksiin, ei perustuen Venäjän kaksoiskansalaisten olosuhdetekijöihin kuten keskusteluissa keskeisesti väitetään. Luottamus ei kuitenkaan usein perustu omakohtaisiin kokemuksin, koska suuri osa käsityksistämme on ystävien, tuttujen ja median kautta välitettyä.

Luottamussuhteen kaksoiskansalaisten puoli ohitetaan keskusteluiden valtiokeskeisessä turvallisuusnäkökulmassa seurauksena priorisoinnista tai huomaamattomuudesta. Journalisti Polina Kopylova on huomauttanut, että kaksoiskansalaisten perspektiivistä heidän kansalaisuusasemansa kyseenalaistaminen voi syödä vastavuoroisesti heidän luottamustaan Suomen valtiota kohtaan. Näkökulma muistuttaa yhteiskuntafilosofisen ’yhteiskuntasopimuksen’ perusperiaatteesta: ihmiset suostuvat hallitsijoiden valtaan turvaa vastaan. Mikäli turvattomuuden tunnetta syntyy, hallinnon peruste on heikoilla. Ihmiskeskeiset ja integraationäkökulmat jäävät verkkokeskusteluissa kuitenkin kansallisvaltiokeskeisen näkökulman jalkoihin.

Mikä rooli peloilla siis on?

”Oikeasti te vain pelkäätte” -väittämiä käytetään verkkokeskusteluissa usein vallan välineenä, kun halutaan mitätöidä tiettyjen näkemysten uskottavuus. Pelko on tietysti heikko yksittäinen perusta päätöksenteolle, mutta se on samalla luonnollinen osa inhimillisyyttä ja joskus hyvin myös oikeutettu. Tämän vuoksi pelkääjien osoittaminen ei ole aina mielekästä, mutta ennakkonäkemyksemme mahdollistavat useita väärinkäsityksiä.

Oli Venäjä uhka tai ei, turvallisuusnäkemykset ovat verkkokeskusteluissa yksinkertaistuneet valtiokeskeiselle tasolle, vaikka ’hybridiuhkien’ terminologiaa käytetäänkin. Samalla ihmisten venäläisyys turvallistetaan epäsuorasti kansalaisuuslinkin kautta. Venäjästä myös uskotaan helposti perustelemattomia tietoja, koska maa-kuviin liittyy voimakas arvaamattomuus ja epäluottamus.

Kursivoidut tekstit lainausmerkeissä ovat suoria lainauksia kaksoiskansalaisuudesta käydystä verkkokeskustelusta.

Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla www.glase.fi.

Teemu Oivo
projektitutkija