Tag Archives: oikeusteoria

Ihmisarvon jäljillä Sveitsissä

 

 


Maija Aalto-Heinilä & Hanna-Maria Niemi
Aalto-Heinilä on oikeusfilosofian yliopistonlehtori ja Niemi tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

 

Yksi tämän hetken tärkeimmistä käsitteistä oikeusteoriassa ja -filosofiassa sekä bioetiikassa on ihmisarvo. Tästä kertoo esimerkiksi se, että tänä vuonna ihmisarvon käsite oli pääteemana niin Law & Society– järjestön Yhdysvalloissa järjestetyssä maailmankongressissa[1], kuin IVR:n (Internationale Vereinigung für Rechts- und Sozialphilosophie) Sveitsin Luzernissa järjestetyssä maailmankongressissa.[2] Hiljattain on myös julkaistu mm. kattava käsikirja Handbook of Human Dignity in Europe[3] sekä suomeksi Veikko Launiksen Ihmisarvo[4]. Esittelemme tässä blogitekstissä viimeaikaista filosofista ihmisarvotutkimusta heinäkuisen Luzernin IVR-konferenssin annin perusteella.

Ihmisarvo on tunnetusti kiistely ja moniselitteinen käsite: erilaisia näkemyksiä vallitsee niin siitä, mihin ihmisarvo perustuu, kuin siitä, mitä ihmisarvoinen kohtelu käytännössä tarkoittaa. IVR-kongressin plenum-esitelmissä ja työryhmissä puolustettiin niin kantilaista, uskonnollista kuin naturalistista ihmisarvon perustaa. Kantilainen käsitys ihmisarvosta lienee tutuin ja suosituin: sen mukaan ihmisarvo perustuu ihmisen rationaalisuuteen ja autonomisuuteen ja kykyyn olla moraalinen toimija. Kantilaiselle ihmisarvokäsitykselle esitetty tyypillisin kritiikki on se, mitä tapahtuu niiden ihmisten ihmisarvolle, joilta nämä ominaisuudet puuttuvat, esimerkiksi vaikean kehitysvamman takia. Peter Schaber nosti ihmisarvon haasteita käsittelevässä paneelikeskustelussa esille sen, kuinka vaikea on muodostaa ihmisarvon määritelmää, joka varmasti kattaa kaikki ihmiset – määritelmästä tulee helposti liian kapea tai liian kattava.  Heiner Bielefeldt ratkaisi ongelman siten, että kaikilla ihmisillä on potentiaalinen kyky vastuulliseen toimijuuteen, vaikka kaikilla tämä kyky ei aktualisoidukaan. Näin ihmisarvo kattaa kaikki ihmiset, mutta ei ulotu Bielefeldtin mukaan ei-inhimillisiin olentoihin (vaikka ihmisillä toki on moraalisia velvollisuuksia niitä kohtaan). Ihmisarvo liittyy siis ennen kaikkea moraaliseen toimijuuteen ja ihmisoikeuksien tehtävä on tukea ja mahdollistaa kaikkien ihmisten toimijuutta – vain ihmiset kykenevät jakamaan vastavuoroisen vastuun toisistaan (ja muusta luonnosta).

Kongressissa törmäsi myös yllättävän usein, ainakin suomalaisen akateemisen (oikeus)filosofian näkökulmasta, käsitykseen, jonka mukaan ihmisarvo voi olla lähtöisin vain kristinuskon Jumalalta.[5] Keskeinen argumentti tälle tuntui olevan, että muuten emme voi selittää ihmisarvon käsitteeseen kuuluvaa sisäisyyttä tai sisäsyntyisyyttä (inherent dignity): jos ihmistä ei ole luotu Jumalan kuvaksi, mistä ihmisarvo ihmiseen sitten tupsahtaa ja mihin se perustuu? Esimerkiksi Angus Menuge kritisoi omassa esitelmässään ”uutta ihmisarvokäsitystä” (new dignity), jossa ihmisarvo on pelkkä yhteisön myöntämä status, jonka yhteisö voi myös halutessaan ottaa pois. Ihmisarvo näyttäytyy Menugen mukaan nykypäivän oikeuskäytännössä sosiaalisena konstruktiona ja ihmisten identiteetin rakentamisen välineenä, mieluummin kuin ihmisluontoon perustuvana, luovuttamattomana, sisäisenä ominaisuutena.[6] Menuge peräänkuulutti paluuta ”vanhaan” ihmisarvokäsitykseen (old dignity), jolloin oikeuden tehtävänä on tunnistaa ja suojella sisäistä ihmisarvoa, eikä taata jokaiselle oikeutta määritellä itse oma käsityksensä ihmisarvoisesta elämästä.

Kongressissa kuultiin kristillisten filosofien vastapainoksi myös islamilaista ihmisarvokäsitystä selventävä esitelmä. Azizah Y. Al-Hibri puolusti Koraanin tulkintaa, jossa ihmiset nähdään pohjimmiltaan samanarvoisina ja erot heidän välillään pelkästään ”kosmeettisina”. Al-Hibri pyrki ennen kaikkea kumoamaan sen tulkinnan, että islaminuskon ytimessä olisi naisten alistaminen ja vähempiarvoisuus, ja osoittamaan, että Koraani päinvastoin tukee naisten vahvoja poliittisia oikeuksia.

Uskonnolliselle käsitykselle täysin päinvastaista näkemystä edusti John Mikhail, joka puolusti naturalistista käsitystä ihmisarvosta. Mikhailin mukaan moraali on ihmisen sisäsyntyinen, luonnollinen ominaisuus ja sitä pitää tutkia empiirisesti. Ihmisoikeudet ja ihmisarvo perustuvat tähän luonnolliseen, ihmisen aivoihin koodattuun ”universaaliin moraalikielioppiin”. Mikhail perusteli kantaansa vetoamalla niin tunnettuihin moraalisen nativismin kannattajiin filosofian historiassa (esimerkiksi Grotius ja Leibniz) kuin empiirisiin tutkimuksiin, jotka osoittavat, että esimerkiksi tietyistä rikos- ja vahingonkorvausoikeuden yleisistä periaatteista vallitsee lähes maailmanlaajuinen konsensus. Mikhailin esitelmä herätti runsaasti keskustelua ja tyypillisin vastaväite oli perinteinen eettisen naturalismin kritiikki – miten siitä, että asiat ovat jollakin tavalla, voi tehdä päätelmiä siihen, miten niiden pitäisi olla? Ihmisillähän saattaa olla myös luonnollisia taipumuksia esimerkiksi rasismiin ja oman ryhmän suosimiseen, jolloin moraaliperiaatteiden pitäisi pikemminkin hillitä näitä taipumuksia kuin vahvistaa niitä.

Mitä ihmisarvoinen kohtelu käytännössä tarkoittaa? Tähänkin kysymykseen esitettiin hieman toisistaan poikkeavia näkökulmia. Catharine MacKinnon kyseenalaisti plenum-esitelmässään ihmisarvon kunnioittamisen periaatteen itsenäisen kyvyn vastata tosielämän ongelmiin. Hänestä käyttökelpoisempi on tosiasiallisen tasa-arvon käsite, johon ihmisarvo on ikään kuin sisäänrakennettu.  Oikeus tasa-arvoon on usein parempi oikeudellinen argumentti kuin ihmisarvon epämääräisempi periaate, johon tuntuu liittyvän jonkinlainen subjektiivisen kokemuksen näkökulma. Oikeuskäytännössä pitäisi siis keskittyä aineellisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumiseen. Toisaalta kongressin työpajoissa nostettiin esiin myös se, miten oikeudellinen ihmisarvon käsite on oikeuden kehittyessä muuttunut. Esimerkiksi Catherine Dupré totesi esityksessään käsitteen saaneen sisältöä erityisesti EU:n perusoikeuskirjan ihmisarvosäännösten myötä. Tämän vuoksi hänestä ei enää missään nimessä pitäisi puhua ihmisarvosta sisällytyksettömänä käsitteenä, vaikka ihmisarvon syvempää teoretisointia edelleen tarvitaankin.

Juridisesti ihmisarvo liittyy myös ns. sosiaalisen minimin tai eksistenssiminimin käsitteeseen. Sosiaalinen minimi tarkoittaa niitä vähimmäisehtoja, joita ilman ihmisarvoinen elämä ei voi toteutua, ja jotka ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sitoutuneiden valtioiden pitäisi kansalaisilleen turvata. Kuten esimerkiksi Elena Pribytkovan esitelmästä kävi ilmi, sosiaaliseen minimiin ei kuulu pelkkä biologinen hengissä selviäminen, vaan myös osallisuus yhteisöelämään. Kongressiesitysten perusteella sosiaalisen minimin progressiivinen turvaaminen niin, että perustavanlaatuiset tarpeet tulevat turvatuksi ilman syrjintää on yleisesti hyväksytty ihmisoikeusperustainen lähtökohta. Eri asia on tämän velvollisuuden tarkempi määrittely, käytännön toteutus ja näkemys siitä, mihin kaikkiin muihin oikeuksiin tai oikeusvaltion elementteihin perustavanlaatuiset sosiaaliset oikeudet oikeastaan vaikuttavat.

Vaikka ihmisarvo on filosofisesti ja juridisesti häilyvä ja määritelmiä pakeneva käsite, siitä voi tavoittaa jotakin olennaista tarkastelemalla arkisia käytäntöjämme. Hendrik Kaptein muistutti millaisia konkreettisia asioita toisten ihmisarvoiseen kohteluun kuuluu: esimerkiksi kohtelias käytös toisia kohtaan (vaikka he olisivat pahimpia kilpailijoitamme), ennakkoluuloton suhtautuminen tuntemattomiin ihmisiin (sen sijaan että heidät tuomitaan jo etukäteen), ihmisten kanssa kommunikoiminen (sen sijaan että puhutaan heistä selän takana), asioiden ja argumenttien kritisoiminen järkiperustein (henkilöön menevän arvostelun sijaan); ja ennen kaikkea, toisen ihmisen kunnioittaminen vapaana ja itsemääräävänä olentona. Näin ihmisarvon saa ikään kuin kaivettua esiin tavoista, joilla kohtelemme toisia, vaikka sille olisi vaikea antaa tyhjentävää määritelmää.

Toinen epäsuora tapa lähestyä ihmisarvoa on tarkastella niitä tapoja, joilla ihmisarvoa voi loukata. Monissa esitelmissä korostettiin erityisesti nöyryytyksen (humiliation) käsitteen läheistä yhteyttä ihmisarvoon. Voitaisiinkin sanoa, että vaikka tutkijat ovat erimielisiä ihmisarvon positiivisesta määritelmästä, konsensus vallitsee kuitenkin siitä, mitkä ovat keskeisiä ihmisarvoloukkauksia. Tiivistetysti, kaikkein loukkaavinta on tulla kohdelluksi pelkkänä esineenä, jonka voi esimerkiksi rikkoa tai myydä, tai siten, että yksilö jätetään täysin huomiotta – hänet sivuutetaan ja jätetään kokonaan pois laskuista. Nöyryyttäminen voi siis tarkoittaa piittaamattomuutta niin yksilön fyysisistä kuin henkisistä ja sosiaalisista tarpeista.

Tulevaisuudessa ihmisarvoon liittyvät filosofiset kysymykset muuttuvat vielä hankalimmiksi tekoälyn ja robotiikan kehittymisen myötä. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi ihmiskehon fyysisistä ja psyykkisistä rajoituksista uusimman teknologian avulla eroon pyrkivästä transhumanismista? Tai posthumanismista, jossa ihminen palautetaan yhdeksi luontokappaleeksi muiden joukkoon, vailla hierarkkisesti ylintä asemaa? Nämä mainittiin kongressissa esimerkkeinä, jotka haastavat perinteisiä ihmiskäsityksiämme ja sitä kautta ihmisarvon ideaa. Tämän blogitekstin kirjoittajat aikovat jatkossa paneutua erityisesti siihen, miten vammaiset henkilöt haastavat ja pakottavat arvioimaan uudelleen ihmisarvon filosofisia perustuksia. Kuten Neus Torbisco Casalsin plenum-esitelmässä todettiin, ihmisoikeuksien inklusiivisuuden  parantamisessa on vielä paljon työtä. Erityisesti marginaaleissa olevat ihmiset tulisi tunnistaa keskeiseksi osaksi ihmisyyden kirjoa.


[1] https://www.lawandsociety.org/WashingtonDC2019/Washington2019.html
[2] https://www.ivr2019.org/
[3] Becchi, Paolo – Mathis, Klaus (eds.): Handbook of Human Dignity in Europe. Springer, 2019.
[4] Veikko Launis, Ihmisarvo. Vastapaino, 2018.
[5] Esimerkiksi Launis mainitsee ihmisarvon uskonnollisen perustelun vain yhdessä alaviitteessä (Launis 2018, s. 21, av 22).
[6] Menuge käytti esimerkkinä USA:n korkeimman oikeuden tapausta Planned Parenthood v. Casey (505 U.S. 833 (1992)), jossa ihmisarvo liitetään identiteetin määrittelyyn esim. seuraavalla tavalla:these matters, involving the most intimate and personal choices a person may make in a lifetime, choices central to personal dignity and autonomy, are central to the liberty protected by the Fourteenth Amendment. At the heart of liberty is the right to define one’s own concept of existence, of meaning, of the universe, and of the mystery of human life.” (p. 851)