Lehmäloton jättöpäivä

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Valtimolaisen lehmäloton säännöt ovat yksinkertaiset. Peltolohko, -kapale, niitty, keto tai hätätilassa opotta aidataan ja jaetaan tasasivuisiin ja -kokoisiin ruutuihin, jotka numeroidaan. Lehmälottoajien on arvioitava, mihin ruutuun aitaukseen laskettava Mansikki paskantaa. Lehmäloton voi tuplata päästämällä aitaukseen myös toisen lehmän. Dallasin aikaan tuo kanttura oli melko varmasti nimeltään Pamela, se näet oli aikanaan Suomen suosituin lehmän nimi iki-ihanan Victoria Principalin, tuon Jaakko Tepon Pam-pam-pam-Pamelan mukaan.  Veikkaus on joka viikko – palautuspäivä keskiviikko. Kierrän vähän muailmaa. Nämä ja muut lotto-, veikkaus- ja (Huruslahden) arpajaismuistot olivat ajankohtaisia taas männä viiikolla. Syyskuun viimeinen päivä oli Akatemian hakemuksen jättöpäivä, siis oli, sillä sitähän siirrettiin maanantaille 5. lokakuuta, kun digitekniikka petti ja koneet tukkeutuivat. Salaliittoteoreetikot pohtivat heti, että kellähän tärkeällä hakijalla oli ongelmia täyttää hakulomaketta vai oliko Akatemiaan tällä kertaa tullut liian vähän tasokkaita huippuluokan hakemuksia.

Akatemian haku on Suomen yliopistokalentereissa punaisella. Se lopettaa kaiken muun työn tuhansilta yliopistolaisilta noin kuukaudeksi. Koneen haku saattaa katkaista Akatemiahankkeen suunnittelun pariksi päiväksi, mutta sitten taas pohtimaan, ketkä ovat mahdolliset arvioijat, miten määritellä oman hakemuksen tieteenalat, keitä mukaan, minne matkaa kukin, ketkä olivatkaan tämän teeman terävin kärki…. Tutkimusryhmät istuvat, pohtivat, ajattelevat ja ääni kohoaa, miten vakuuttaa, että juuri tämä oma tutkimushanke on se kaikkein tärkein, merkittävin ja innovatiivisin. Entäs se, että juuri meidän tutkimusryhmä hoitaa tämän tutkimuskapaleen kaikkein parhaiten. Kuluu päivä, toinen päivä, päivä ja ilta, toinen päivä ja ilta, päivä ja ilta ja iltayö, kokonainen vuorokausi, unet ja valveunet ja kaikissa sama hakemus. Ympäriltä kuuluvat tutut tarinat: ei ennen tämmöisiin aikaa kulutettu. Se oli pari tuntia ja se oli siinä. Arvioijat eivät edes lue. Ne katsovat, että kiinnostaako. Arvioijat ovat vanhoja jääriä, eikä heitä uutuudet innosta. Metodin pitää olla selkeä, eikä tieteidenvälisyyteen pidä mennä – paitsi että hakukuulutuksessa korostetaan interdisiplinäärisyyttä vai oliko se sittenkin crossdisiplinäärisyys, ja väliviivalla vai ilman…. Ja entäs kuviot, hienoja ja innovatiivisia niiden tulisi/olisi/pitäisi olla, mutta samalla pitää muistaa Sara-järjestelmän asettamat reunaehdot – voih, kuviot eivät oikein asetu ”softaan”. Arvioijaa ei vakuuta Suomi ja jos ruotsalaisia ovat, niin ei missään nimessä mikään itään liittyvä.

Asiaan olisi keskityttävä, vaan kyllähän ajatus siinä pakosta lensi tiiviissä ryhmässä nenät vastakkain istuessa, eikä läheskään aina, (tuskin koskaan) oikeaan suuntaan. Uskontotieteilijä Tuomas Martikaisen mukaan pyytämistä miettiessä tutkimusryhmän ajatus harhautui hänen isäänsä Jouko Martikaiseen, tähän valtimolaistaustaiseen Göttingenin yliopiston teologiin, joka tutki syyrialaisista teksteistä, että olivatko itämaan tietäjät todellisia. Valtimo kummitteli taas mielessä ja opiskeluajan valtimolaisryhmä. Toinen tutkija puolestaan muisteli siinä vieressä oman opiskeluaikansa kuusaalaisryhmää ja vielä merkittävämpää vieremäläisjoukkoa, joka ymmärrettävästi viihtyi yhdessä vuosikaudet. Puoli yhdeksän aikaan kaivettiin jo kännykät esille ja palattiin Martikais-aiheeseen ja kuunneltiin pätkä Jaakko Martikaista ”Meitä odotetaan mullan alla”. Äitejä ja isiä odotettiin samaan aikaan kyllä kotiin.

Budjetin tekoon oli apua luvassa ja siihen voitiin luottaa, mutta se yhteys. Kokoushuone oli täynnä laitteita, vaan arvata saattaa, että kukaan kolmesta tohtorista ei niitä osannut käyttää, ei edes se neljäs käytävältä apuun huudettu, eivätkä ne kaksi asentajaa, tai edes etäapu. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen oli luovutettava. Vaan Riitta Rouvinen oli tyyni ja osasi asiansa. Ja sitten taas hakemukseen. Mutta mitä tarkoittaa milestone? Se ei kuulemme viitannut Flintstoneen, joka ensimmäisenä tuli mieleen. (Ja pakkohan oli kuunnella Kivisten ja Sorasten tunnus.)  Onneksi oli Fritschin Matti, jolta saattoi kysyä milestonesta ja muissa erikoisista hakutermeissä apua ilman, että kuuli pitkän saarnan, kuinka koko hakemuksen kysymyksen asettelu oli vääristynyt, ilman päsmäröintiä, kuinka se pitäisi tehdä tai tietoa, että oma hakemus lähti jo viikko sitten.  Virstanpylväs taas takana ja sitten kutsut. Missä muodossa ne pitikään, ja se sanamuoto. Saija Miina apuun ja neuvoja tuli, niin tässä kuin kymmenissä muissa kysymyksissä. Kyllä on maailmassa hyviä ihmisiä ja oikeilla paikoilla. Tässä kohtaa yksilö taas innostuu, kyllä KTL on hyvä paikka tehdä työtä eli niitä hakemuksia, jopa tonttutohelot ilkeävät ja uskaltavat apua kysyä, ja apua ja neuvoja annetaan pyyteettömästi.

Valmistuihan se, ja 12 sivua,  kun Saijan kikat oli käytetty. Ja sitten sinne lomakkeelle, vaan eipä. Yhteydet poikki, ei mahdu, liikaa tekstiä, väärä kohta… Nyt sitten odottamaan, tärppääkö, osasimmeko arvioida, mihin lehmä läjänsä laskee. Saako hakemuksemme ”Karpaattien ruteenien diasporinen elo koronan nostattamien kansallisten rajojen maailmassa Andy Warholin taiteen kautta tulkittuna” rahoituksen. Sitä kai hakemuksemme käsitteli. Emme ole aivan varmoja nimestä, sillä se tehtiin lontooksi.

Vakaville asioille pitää osata nauraa, eikä Akatemian haku niin kovin vakavaa ole. Vakava paikka, mutta niissä kaikkein vakavimmissa paikoissa on pakko pystyä nauramaan, ettei kopistele ennenaikainen viikatemies – senkin olisi voinut riskianalyysiin laittaa, mutta vielähän on pari päivää aikaa…

Sata lintua satavuotiaalle Suomelle

Karjalan tutkimuslaitoksen henkilökunta juhlii 100-vuotiasta Suomea sinivalkoisin linnuin. Itsenäisyyspäivään mennessä tavoitteena on ripustaa tutkimuslaitoksen tiloihin 100 käsintehtyä lintua. Ensimmäiset linnut jo parveilevat käytävän katossa.

– Vielä on hieman auki, teemmekö useita parvia vai ovatko kaikki linnut yhdessä parvessa, tempauksen ideanikkari, yliopistotutkija Arja Jolkkonen kertoo.

Lintuparveen mahtuu mukaan monenlaista lentäjää. Jo valmistuneet linnut on tehty erilaisilla tekniikoilla.

– Parvesta löytyy muun muassa virkkaamalla ja kankaasta tehtyjä lintuja sekä lankatupsuja ja keramiikkaa yhdistäviä lintuja. Eräs tutkijoistamme teki myös lintuorigameja, jotka muodostavat Karjalan tutkimuslaitokselle johdattelevan lintuauran, tutkimusamanuenssi Lea Kervinen esittelee.

Lisää lintuja mahtuu vielä mukaan juhlistamaan satavuotiasta Suomea. Jolkkonen ja Kervinen toivottavat koko yliopiston väen tervetulleiksi mukaan yhteisiin talkoisiin.

– Tekniikka on vapaa ja vapaita lintuja voi lähettää sisäisessä postissa Karjalan tutkimuslaitokselle. Siitäkään ei ole haittaa, jos lintuja tulee yli sata. Voimme aina laajentaa niiden reviiriä, Jolkkonen kannustaa.

Linturetkelle Auroraan

Karjalan tutkimuslaitoksen lintuprojekti on huomattu jo laajemminkin yliopistolla. Ensimmäiset seurueet ovat ennättäneet jo linturetkelle.

– Lajintunnistus voi olla vielä haastavaa, sillä emme ole ehtineet tekemään lintuopasta. Laitokselta löytyy kuitenkin aina joku, joka voi esitellä parvessa lenteleviä lintuja, Kervinen lupaa.

Sinivalkoiseen lintuparveen mahtuu vielä uusia lentäjiä juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea.

Eikä hyvää ideaa olla Jolkkosen mukaan kuoppaamassa itsenäisyyden juhlavuoden jälkeenkään.

– Projekti jatkuu ja ensi vuonna voisi tehdä vaikkapa sotelinnun tai johonkin muuhun ajankohtaiseen asiaan kytkeytyvän linnun. Ja jotain käsitöihin liittyvää voisi kehittää myös vuodelle 2021, kun Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Kukkilintu onnentuoja

Lintuparven väriläiskä ja itseoikeutettu johtaja on Jolkkosen virkkaama punainen kukkilintu. Se on karjalainen onnensymboli, jonka kuvia kirjottiin perinteisesti käspaikkoihin.

Kukkilintu on sinivalkoisen lentäjäparven itseoikeutettu johtaja.

Kukkilintu sopii kuvaamaan myös Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa yhteisen tekemisen meininkiä, josta lintutempaus on viimeisin esimerkki. Työyhteisössä Akateemisella käsityö- ja urheiluseura Karjalan karhuttarilla on ollut iso rooli toiminnan järjestämisessä.

– Vuosikymmenien aikana olemme kehittäneet kaikenlaista yhteistä tekemistä pyöräretkistä suunnistukseen. On ollut mukava huomata, miten innostuneita ihmiset ovat olleet, Kervinen sanoo.

Hänen mukaansa yhteiset projektit herättelevät usein hereille myös tauolle jääneitä harrastuksia.

– Tämäkin lintuprojekti aktivoi omaa käsitöiden tekemistä, mikä on inspiroivaa, rentouttavaa ja hauskaa.

Ja käsityöperinteissä Karjalan tutkimuslaitoksella riittää ammennettavaa, sillä siellä järjestettiin yksi Suomen ensimmäisistä keskeneräisten käsitöiden näyttelyistä.

Teksti: Sari Eskelinen
Kuvat: Varpu Heiskanen