Aatteet ovat tutkijan vaatteet, 50 vuotta tiedepukeutumista itseä ja yhteisöä varten

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)  ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Teemu Oivo laittoi kesällä viestin, että jos Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tilaisuuden pukukoodi on ”rennot arkivaatteet”, niin se tarkoittaa hellepäivänäkin tummaa pukua. Neljä vuosikymmentä aiemmin sanomalehti Karjalaisen toimittaja Liisa Kuivalainen kierteli kymmenenvuotista taivaltaan juhlivan Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksen vieraana ja hämmästyi, laitoksen tutkijat eivät työskennelleetkään tummissa puvuissa, kauluspaidoissa solmioin varustettuina, vaan he olivat etupäässä nuorehkoa samettihousuista villapaitajoukkoa parralla tai ilman. Kuivalaisen silmään pisti yhteiskuntatieteen eteisessä ollut ällistyttävän ränsistynyt nahkatuoli. ”Ei taida täällä ilmapiiriä turha jäykkyys vaivata”, raportoi Kuivalainen.

Pukeutumisella tai pukeutumattomuudella on akateemisessa maailmassa ja akateemisissa yhteisöissä vahva yhteys niin tieteenalaan, eri yliopistoihin kuin yksittäisen yliopiston laitoksiin. Pukeutumisen merkitys ei ole vähäinen, vaikka siitä vain harvoin eksplisiittisesti keskustellaan. Tässä blogissa pohdimme erilaisia pukeutumisen tapoja ja käytäntöjä, ja sitä, mitä ne kertovat yliopistojen olemuksesta, eri yksiköistä tai tieteenaloista. Sosiobiologinen perustotuus ulkoasusta on, että sillä joko erottaudutaan tai sitten piiloudutaan massaan, ja näille molemmille on perustellut syynsä.

Aikanaan se mietitytti, että mitähän professori Mikko A. Salo tarkoitti, kun hän 1993 uusille Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan opiskelijoille tokaisi, että M-talon käytävillä me laitoksen työntekijät opimme jouluun mennessä tunnistamaan teidät yhteiskuntapolitiikan opiskelijat ihan pukeutumisenne perusteella. Niin kävi myös meille opiskelijoille, me tunnistimme ja erotimme itsemme matematiikan ja kansantaloustieteen opiskelijoista.

 

Uudet aatteet ja uudet vaatteet

Yliopistojen perustaminen maan eri alueille on eri aikoina ja eri alueilla tarkoittanut hieman eri asioita. Yhteistä on kuitenkin se, että kukin korkeakouluyksikkö merkitsi paikkakunnalleen kehityksen voimavaraa. Se toi valtion rahaa tutkimukseen ja palkkoihin ja vahvisti monella tapaa alueensa poliittista ja taloudellista merkitystä, mutta ennen kaikkea: kukin yliopisto tuotti opettajia ja virkamiehiä oman alueensa ja toiseksi koko maan tarpeisiin.

Erityisesti 1960-luvulta alkanut yliopistoverkoston laajeneminen tarkoitti yliopiston vahvaa sidosta alueeseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopiston vahva sidos alueeseen tarkoitti samalla alueen sivistyksen ja kulttuurielämän monipuolistamista esimerkiksi erilaisten esitelmien, lehtikirjoitusten ja erilaisten asiantuntijatehtävien kautta. Yliopisto vahvisti toimialueensa olemassaoloa ja toi samalla akateemisia ihmisiä paikkakunnille.

Uusilla yliopistoilla oli myös piilomerkityksiä. Niille oli annettu mahdollisuus muuttaa vanhan yliopistolaitoksen käytäntöjä, akateemisen maailmaan iskostuneita hierakisia rakenteita ja ääneen lausumattomia sääty-yhteiskunnan perinteitä ja porvarillisen elitismin piirteitä.

Joensuun korkeakoulun ensimmäinen rehtori Heikki Kirkinen edusti uutta aikaa ja vastusti tunnetusti promootiomiekkojen käyttöä. Kirkisen mukaan sota-ase ei tasa-arvon ja edistyksen yliopistoon kuulunut. Se oli jäänne keisarillisen Suomen ajalta. Vastaavasti Kuopiossa professori –sittemmin myös rehtori – Osmo Hännisen ehdotuksesta valittiin miekan tilalle viitta, koska se oli rauhanomaisempi akateeminen symboli.

Uudet korkeakoulut alkoivat tehdä pesäeroa keisarillisiin myös pukeutumisessaan. Niin Joensuun, Kuopion, kuin muiden uusien yliopistojen tutkijoilla ja opettajilla oli valta vapautua yliopistouniformusta, ja tätä myös tapahtui, mutta ei kaikkialla. Tiedealojen erot olivat suuret, samoin alueelliset vaihtelut. Vanhoilliset piirit totesivat aikoinaan, että myös radikalisoitumisaste näkyi pukeutumisessa. Yhteiskuntatieteissä pukeuduttiin aivan eri tavoin kuin kasvatustieteiden puolella. Vaatteet alkoivat tulla myös 1960-luvulta alkaneen nuorisomuodin kehityksen myötä entistä tärkeämmäksi välineeksi yksilölle sen ilmaisemiseksi, kuka olet, ja mihin ryhmään haluat sitoutua.

Korkeakouluihin tuli ensiksi sinipaitoja, maripaitoja, samettipukuja, hameen sijaan housuja ja uuden aallon pikkutakkeja/jakkuja.  Jotkut kantoivat vyöllään pirtanauhaa, toiset kaulassaan palestiinalaishuvia. Opiskelijajärjestöt tilasivat yhteiset colleget. Kaikki eivät koskaan ole pukeutuneet ”yleisen linjan mukaisesti” vaan erityiset yksilöt ovat halunneet erottautua massasta. Yliopistoissa on aina ollut kokonaisia tieteenaloja, jotka pukeutumisellaan edustavat toisinajattelua tai toisintekemistä – ympäristöpolitiikan tutkijat eivät ole koskaan pukumuottiin asettuneet ja niinhän sanotaan, että kielten professorit pitävät pukeutumisellaan yllä selvästi myös esteettisiä näkökohtia.

Aina on ollut myös yksittäisiä akateemisia suurhahmoja, jotka omalla pukeutumisellaan ovat tietoisesti ja/tai tiedostamattaan halunneet erottautua valtavirrasta. Karjalan tutkimuslaitoksella näitä esimerkkejä on pitkä liuta, monet meistä edelleen muistavat Tuula Nylanderin mustan pukeutumisen, jonka muista mustista erotti tavaramerkiksi muodostunut ”mustaa ja jotain kirkkaan punaista”, Jukka Oksan elämää suuremmat collegehupparit ja sen kaapissa roikkuvan edustuspikkutakin, Kaija Heikkisen rintamerkit ja jotain violettia, Timo Lautasen olkatoppaukset ja Pertti Rannikon klassikoksi nousseen reikäisen Koitere-paidan. Pukeutuminen on karismaa! Oulusta kerrotaan, kuinka Joensuusta tullut Pauli Tapani Karjalainen mullisti koko maantieteen laitoksen pukeutumisen. Pikku-Paulit omaksuivat opettajansa ajatukset ja pukukoodin.

Jos akateemisen maailman pukukoodeista haluaa tehdä luokitteluja tai kategorisointeja, niin sitä on mahdollista arvioida ja ryhmitellä esimerkiksi seuraaviin ryhmiin.

 

Klassinen pukukoodi

Suomalaisen yliopistolaitoksen perusvanha pukukoodi näyttäytyy väitöstilaisuudessa, jossa musta on yleisväri ja väittelijät kipuilevat pukukoodin kanssa, miehet frakkinsa, naiset mekkonsa, (paitsi rajoja rikkovat riittajallinojat) kanssa. Tohtorinhattu eli silinteri on myös tätä kaikkein vanhinta kerrostumaa, joka otetaan esille, kun halutaan korostaa akateemisuutta ja sen eroa muusta väestöstä, ja kun halutaan korostaa yliopistoa autonomisena yksikkönä.

 

Haalari on univormu ja pukukoodi

Teekkarit ottivat teekkarihengessä käyttöön duunarien haalarit 1970-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat levitä ensin kauppatieteilijöiden käyttöön ja sittemmin kaikkien korkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Yhtäkkiä vapaan opiskelijanuorison tahtotilana oli pukeutua eri värisiin ja laputettuihin työmiehen vaatteisiin. Joiden yksilöllisyys oli siinä, että kaikilla oli samalaiset asusteet ja samanlaiset tarrat. Jotkut valitsivat jopa sivuaineensa saadakseen tietynvärisen haalarin. ”Keltainen sosiologihaalari kun sointui niin kauniisti pitkään mustaan tukkaani.” Haalareiden tietoiselle tai tiedostamattomalle työläislookille vastapainoksi nousi tietoisen elitistinen sitsipukeutuminen juhla-asuineen. Se oli osin paluuta lukion vanhojen tanssien ihanuuteen, mutta myös merkki yliopistolaisuudesta, johon katsottiin kuuluvan nyt vanha säätyläiskulttuuri, kuviteltu suomenruotsalainen kulttuurielitismi ja lauluissa jopa 1930-luvun kansallinen uho. Opiskelijoiden arvokonservatismi ei ketään yllättänyt, sillä se säteili ajan henkeä ja yhteiskunnallista eriarvoistumista. Yllättävää sen sijaan oli, että edes historianopiskelijat eivät ole kyseenalaistaneet juhlakäytännön sidoksia, vaan laulavat valkoisen armeijan lauluja 2000-luvulla niitä edes ironisoimatta.

Opiskelijapukeutuminen on muutamalla tieteenalalla tarkoin säädeltyä. Jos aiemmin matemaatikot ja taloustieteilijät tunnisti Joensuussa paremmasta seppälästylestä, niin tänään uraputkeen tähtäävät teekkarit ja kauppatieteilijät elävät opiskelija-arkeaan business-lookissa. Monilla oppialojen eri heimoilla ovat omat vastaavat tapansa viestiä ryhmästään pukukoodilla. Yhteenkuuluvuudesta ovat kertoneet myös ammattijärjestöjen hupparit ja laitosasut. Joensuun oikeustieteilijöiden pikkutakkipukeutumista ovat keventäneet oppiainepaidat.

Universitaksessa univormumainen pukeutuminen näyttäytyy tänään UEFissa lisääntyneitä t-paitoina, huppareina ja muina asusteina.  Siinä tavoitteena on olla yksilöllinen yhteisöllisesti. Ennen tämä hoidettiin pukeutumalla pukuun ja kravattiin, ainakin virallisissa tilaisuuksissa. Nyt etätöissä ollaan rennoissa yliopiston t-paidoissa, ”violeteissa verkkareissa”  ja logoillaan kotoisasti.

 

Sametti on maantiede

Joensuulaisen maantieteen tavaramerkiksi on muodostunut vuosikymmenten saatossa ruskea vakosametti. Tämä sosiologilook, ristoalapuromainen vakosamettipuku tai vaihtoehtoisesti pikkutakki indikoi voimakkaasti, että tutkijan tieteellinen paradigma ja kotipesä löytyy joensuulaisen maantieteen traditiosta. Luonnollisesti institutionaalinen asema säätelee pukeutumista ja ”pakottaa” johtajat pukuun ja jakkuun.

Mutta kun institutionaalinen asema muuttuu, niin voi se näkyä myös pukeutumisessa: moni jakoi mielihyvin Perttu Vartiaisen riemun, kun hän luopui rehtorin tehtävästä, riisui pikkutakin, limonadikengät ja puvun housut ja pukeutui uudelleen maantieteilijän uniformuun ja vapautta lisää julistaakseen laittoi jalkaansa rehelliset reinot. Päinvastoin kävi opiskeluaikoinaan rennontyylikkäästä pukeutumisesta tunnetulle Jouni Kekäleelle. Hallinnon ylimmässä kerroksessa tarvittiin tumma puku.

Yliopiston johdossa ja hallinnossa on selvästi viime vuosina käyty kilpailua rennon ja jäykän välillä: välillä on kravatti kaulassa ja välillä ollaan rennosti ylänappi auki. Yliopistolaisten pukeutumiseen on puututtu harvoin, vaan on luotettu kunkin omaan tietoiseen kykyyn viestiä vaatetuksellaan mitä tahtoo.

 

Kansantaloustieteestä markkinointiin – mitä pukeutumisessa on tapahtunut?

Yliopistolaitoksen muutoksessa kohti markkinaorientoituneempaa ja yritysyhteistyötä tekevää yliopistoa on tapahtunut tieteenalakohtaisia muutoksia, jotka ovat kenties heijastuneet myös tieteenalan sukupuolijakaumaan ja sitä kautta myös pukeutumiseen. Kun asiaa katsoo Itä-Suomen yliopiston näkökulmasta, niin yksi tällainen muutos on kansantaloustieteen laitoksen muuttuminen kauppatieteiden laitokseksi. Siinä missä kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliainen 1980-luvulla vielä liikkui campuksella ”tavallisen” yhteiskuntatieteilijän rennoissa arkivaatteissa niin näyttää 2020-luvun pukeutumiskoodi muuttuneen liike-elämän vaatimuksia vastaavaksi.

 

Historian tutkijat erottaa siitä, että heitä ei erota mistään

Yksi haasteellisemmista pukeutumisen perusteella tunnistettavista tieteenalan paradigmoista on historian tutkimus. Joensuussa ei ole seurattu Jyväskylän tapaan Helsingin mattikligemäistä pukukoodia. Historian tutkija voi pukeutua värikkääseen kauluspaitaan, merkityksiä täynnä oleviin ”huumorisukkiin” tai vaihtoehtoisesti (arki)pukuun. Monet kuitenkin pukeutuvat tavalla, joka on edellä mainittujen pukeutumistyylien välimaastossa – siis niin sanotusti ihan tavallisesti.

 

Humanistit nuo campuksen tyyliniekat

Humanistit ja kasvatustieteilijät ovat aina edustaneet campuksen tyylitajua ja seuranneet muodin kehitystä muita tarkemmin. Opiskelijoiden keskuudessa yleinen ajatus ainakin vielä 2000-luvun alkuun saakka oli, että ruotsin opiskelijat ja myös ruotsin kielen laitoksen henkilökunnan saattoi tunnistaa campuksen tyylikkäimpinä pukeutujina. Vienola, Agoran kahvila oli catwalk, jossa saattoi seurata milanolaismuotia joensuulaittain ja taidolla muokattuna. Opettajaksi opiskelevat puolestaan ovat perinteisesti edustaneet urheiluvaatteiden muodin uusinta ”hottia”.

 

Perinteet kunniaan

Lääketieteessä ja monissa muissakin luonnontieteissä perinteiset akateemiset traditiot näkyvät vähintäänkin konferenssi-illallisten ja väitöskaronkkojen pukukoodeissa, joissa juhlapukeutuminen hoidetaan viimeisen päälle tyylikkäästi. Näillä aloilla toimii erottajana myös laboratoriotakki, jolla ylpeänä kerrotaan vallasta tehdä tiedettä ja hoitaa ihmisiä. Tuolla laboratoriotakilla saattoi erottaa myös kemistin ja biologin, joista jälkimmäiset ovat olleet pukeutumisessaan kahtaa muutakin mallia. Toinen on metsätieteilijöiden tapaan halti-sasta-fjällräven-pukeutujaa ja toinen taas 1990-luvulta lähtien runsastuvaa ns. korkokenkäbiologityyppiä, joka ei metsää tunne, ja joka etsii kenttäkursseillakin vesivessaa.

Uusilla oppiaineilla oli mahdollisuus murtaa vanha. Usein se oli muutamasta henkilöstä kiinni. Joensuun teologian laitosta on pidetty Helsingin jatkona, eikä ihme, jos etenkin läntisen teologian oppiainepukeutumista seuraa.

 

Lopuksi

Blogi on kirjoitettu ns. huumorin pilkesilmäkulmassa ja samalla arvostaen jokaisen omaa tai tieteenalanmukaista pukeutumisen tapaa. Jotakin pukeutuminen aina kuitenkin kertoo pukeutujastaan, ja ehkä myös hänen edustamastaan oppialasta, mutta se, mitä se kertoo, on jo laajemman tutkimuskysymys, sillä ensin pitäisi osata arvioida, kuinka paljon tiedepukeutuminen on tiedostettua ja tiedostamatonta. Onko pukeutuminen myös tilannesidonnaista, eli jos maaseutututkimusseminaari järjestetään Pohjanmaalla, niin pukeudutaanko sinne eri tavoin kuin vastaavaan seminaariin Viron maaseudulla tai Ranskan Dijonissa.

Jos kuitenkin lähdetään sitä, että tieteenalojen edustajat erottautuvat toisistaan pukeutumisella, niin voidaan todeta, että vahvimmin vaatteilla viestiminen näyttäytyy erityisesti yliopiston ruokaloissa. Toisaalta viime aikoina on ollut entistä vaikeampaa kertoa asujen perusteella henkilön ajattelusta ja opillisesta suuntautumisesta. Labratakkikaan ei enää erota meitä, koska ne päällä ei saa tulla ruokaloihin.

Yliopistojen välisiä pukeutumiskoodistoja mietittäessä on huomioitava myös ympäröivä alue ja sen arjen toiminnan tavat ja rakenteet. Itä-Suomen yliopiston Joensuussa tai Kuopiossa ei välttämättä helteisenä heinäkuun konferenssipäivänä tarvitse käyttää tummaa pukua, koska se ei muutenkaan ole yleinen tapa pukeutua alueella. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa tumma puku on jo luonnollisempi valinta, koska pörssiin töihin menevät meklarit kulkevat samoja reittejä ja käyttävät samaa pukukoodistoa,… ja kun se perinne niin vaatii.

Onko edelleen myös niin, että pukeutumisellamme viestitämme jotakin hyvin tietoista – miksi osa haluaa erottautua, ja miksi erottautumisen tavat ovat erilaisia: mitä Koijärvi-hupparin kantajat haluavat viestiä: kriittisyyttä, vaatimattomuutta, omaa pätevyyttään, mitä? Mitä puolestaan viestivät aina tyylikkäät jakku/puvut: luotettavuutta, tehokkuutta, täsmällisyyttä, dynaamisuutta, epävarmuutta, herran asemaa, johtajaa, toisten huomioimista, mitä? Yksi asia kait kuitenkin yhdistää akateemista pukeutujaa tieteenalasta riippumatta – jos et tiedä, miten pukeutua niin turvaudu mustaan – se ei mene metsään.

Kyläkoulut hyvinvointivaltion loppukaarteessa

Kirjoittajat: Alina Kuusisto, Pirjo Pöllänen ja Ismo Björn

Hyvinvointivaltion onttoutumisesta on Suomessa puhuttu 1990-luvulta alkaen, eikä ihme sillä tulonsiirtoihin, palvelujen määrään ja niiden saavutettavuuteen on tehty lähinnä yhdensuuntaisia muutoksia. Hyvinvointivaltion hajauttavien palvelujen sijaan palveluja on keskitetty tiivistämisen ja tehostamisen nimissä ja kustannussäätöihin vedoten. Maaseudun ja haja-asutusalueiden koulujen lakkautukset ovat konkreettinen esimerkki lähipalvelujen alasajosta. Korona nosti peruskoulun keskittämisen myös valtakunnan uutisointiin (esim. HS 4.8.2020), sillä epidemian myötä paineet koulujen lakkauttamisiin kasvoivat talousvaikeuksiensa kanssa muutenkin painivissa kunnissa. Suomea odottaa seuraava koululakkautusten ja yhdistämisten aalto.

Maassa oli yli 4000 peruskoulua vuonna 2000. Nyt niitä on enää puolet tästä. Sen sijaan oppilaiden määrä on laskenut alle viisi prosenttia. Tämä kertoo koulujen koon kasvusta. Alueelliset erot ovat oppilasmäärän osalta toki karumpia. Pohjois-Karjalassa oppilasmäärästä on kadonnut kolmannes. Kun väestö pakkaantuu yhä pienemmälle alueelle, on kasvukeskusten koulujen koko kasvanut.

Kyläkoulujen katoaminen on tapahtunut useassa aallossa. Ensimmäinen aalto ajoittui suuren muuton vuosikymmeniin, 1950–1970-luvuille. Taustalla oli muuttoliike, mutta myös ikäluokkien pieneneminen. Paradoksaalisen kouluverkoston harvenemisen ensimmäisestä aallosta tekee se, että samaan aikaan, kun suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakausi oli kiivaimmillaan ja maaseudun palveluverkoston rakentaminen vasta käynnistymässä, niin kyläkouluja jo lakkautettiin. Maaseudun nuoret muuttivat työn perässä kaupunkeihin, mutta myös kuntataajamiin sosiaali- ja terveysalan ja muihin hyvinvointivaltion tarjoamiin työpaikkoihin.

Nurmeksessa oli 1960-luvun alussa kaikkiaan 30 toimivaa kyläkoulua. Niiden lakkauttamisen ensimmäinen aalto ajoittui 1960- ja 1970-luvulle, jolloin kaikkiaan 15 koulupiiriä sulautettiin muihin koulupiireihin. Kyläkoulujen lakkauttamispäätökset eivät maaltapaon alavireisissä tunnelmissa herättäneet vastarintaa, vaikka lakkauttamisen merkitys kyläyhteisölle toki tunnistettiin, kuten seuraavasta sitaatista käy ilmi:

”Vaikka tämä koulu olikin pieni ja toimi viime vuosina epäpätevien opettajien voimin, täytyy sanoa, että kylä muuttui hiljaisemmaksi ja samalla henkisestikin autioksi. Olihan se tällaisena kuitenkin meidän kaikkien täällä olevien ja elävien yhteinen kiinnepiste”. (Maanviljelijä Erkki Pulkkinen Petäiskylän Pusulan koulun lakkauttamisesta sanomalehti Karjalaisessa vuonna 1966).

Ensimmäisinä pelistä putosivat kaikkein pienimmät koulut, joiden oppilasmäärät vaihtelivat kymmenen oppilaan molemmin puolin. Koulut olivat niin pieniä, että edes kääpiökouluja kannatellut valtionapujärjestelmä ei niihin ulottunut. Koulujen lakkauttamista ei tarvinnut perustella. Se oli ajan henki.

Hyvinvointivaltion käänteiden historiallisessa tarkastelussa suurten ikäluokkien jälkeläiset kiinnittävät katseensa usein 1990-luvun lamaan ja sen seurauksena tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen murrokseen. Palvelujen keskittäminen ja tiivistäminen alkoi 1990-luvun alussa ryminällä, ja kouluverkosto oli ensimmäinen tiivistämisen kohde. Kyläkoulujen lakkautusten toinen aalto toteutui myös Nurmeksessa valtakunnallista kehitystä noudattaen. Talouslama kuritti rakennemuutoksen kourissa vapisevaa kuntaa – säästöjä oli saatava ja säästökohteita priorisoitava. Kun valtion ohjaus hölleni ja korvamerkityt valtionosuudet poistuivat, oli koulujen lakkauttaminen aiempaa helpompaa. Valtio tarjosi itse esimerkkiä karsimalla kovalla kädellä ammatillisten oppilaitosten verkostoaan. Nurmeksessa tulilinjalle joutui 1947 perustettu maatalousoppilaitos. Se yhdistettiin Valtimon metsäkonekouluun1993 ja kaksi vuotta myöhemmin lakkautettiin kokonaan.

Nurmeksessa lakkautettiin kuusi kyläkoulua vuosina 1990–1999, mutta päätökset eivät tällä kertaa syntyneet läpihuutojuttuina. Vaikka raha ja tehokkuus olivat ilmaantuneet koulutuspoliittiseen puheeseen, niin kylät taistelivat koulujensa puolesta. Usko kylien elpymiseen oli 1980-luvun kuluessa noussut ja esimerkiksi kylätoimikunnat tarjosivat vastapuheelle väylän. Toisen aallon aikaan, 1990-luvulla, kyläläisillä oli mahdollisuus ja kykyä käyttää ääntään. Kyse ei ollut kamppailusta yksin koulujen, vaan laajemmin kylien ja niiden palvelurakenteen puolesta.

Hyvinvointivaltiota, jota oli 1960-luvulta aina 1990-luvulle rakennettu maaseutua myöten, oltiin purkamassa. Koulutaistelut eivät olleet pelkästään nurkkakuntaista kylien välistä kilpailua, vaan ne osoittivat kyläläisten haluavan vaikuttaa siihen, mihin kunta suuntasi resurssejaan, ja mitkä alueet olivat kehittämisen arvoisia. Nurmeksen kyläkoulujen puolesta vahvasti puhunut opettaja ja kotiseutuvaikuttaja Matti Hiltunen (sit.) totesi 1993 käydyssä valtuustokeskustelussa, että asiaa tuli tarkastella ”kylänä” ei vain kouluasiana. Kyläkoulu keskustelu kiinnittyi laajempaan keskusteluun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja viritti myös maaseutu – kaupunki -asetelman vastakkainasettelua.

Keskustelun sävy alkoi 1990-luvun kuluessa muuttua. Vielä vuosikymmenen alussa kouluratkaisut pyrittiin Nurmeksessa tekemään vaikeutuneesta taloustilanteesta huolimatta ”mahdollisimman hyvän tapauskohtaisen harkinnan varassa”. Tahtoa maaseudun koulujen säilyttämiseen tai lisäajan antamiseen oli myös kaupungin virkamiehillä, mikä osoitti halua tukea ja kehittää myös maaseutualueita. Kyläkoulut olivat vahvasti poliittinen kysymys. Kylien (keskustalainen) ääni kuului keskushallinnossa valtuuston edustajien kautta, jotka viimeiseen asti puolustivat oman kylänsä opinahjoa. Vastakkainasettelu ja (poliittinen) jakolinja kulki paitsi keskustaajaman ja kylien, niin myös keskustapuolueen, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välillä. Kokoomuksen ja SDP:n valmius kyläkoulujen lakkauttamiseen oli alueen valtapuoluetta keskustaa suurempi.

 

Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto

Hyvinvointivaltion kehityskaaressa on 2000-luvun myötä siirrytty vaiheeseen, jossa hyvinvointivaltion tarjoaminen palveluiden osalta on hyväksytty väestörakenteen muutos ja työvoiman (ja työtilaisuuksien) väheneminen. Valtiontaloudesta ja kestävyysvajeesta huolehtimisesta on tullut ääneen lausumaton yhteinen tahtotila, joka ohjaa niin sosiaali-, koulutus- kuin kulttuuripolitiikkaa. Keskittäminen, tiivistäminen ja palvelujen yksityistäminen ovat itsestäänselvyyksiä, jotka määrittävät niin koulutus- ja sivistyspolitiikan kuin sosiaali- ja terveyspolitiikan kehitystä.

Vuosituhannen vaihtuessa Nurmeksessa toimi kahdeksan peruskoulun ala-astetta, joista viisi oli varsinaisia kyläkouluja. Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto käynnistyi syksyllä 2004. Tällöin kaupunginvaltuusto teki oppilasennusteisiin perustuvan kouluverkkolinjauksen, jonka perusteella loput viisi kyläkoulua lakkautettiin vuosina 2006–2008. Kouluverkoston tiivistäminen jatkui vielä 2010, jolloin keskustan tuntumassa sijainnut yli 100 oppilaan Lehtovaaran koulu lakkautettiin. Nurmeksen kouluratkaisut olivat osa laajempaa linjaratkaisua, joissa tapauskohtainen harkinta tai kyseisen kylän kehitysnäkymät saivat aiempaa vähemmän merkitystä. Kuten kaikkialla Suomessa, myös Nurmeksessa huomio kohdistettiin taajamakoulujen kehittämiseen. Perusopetus jatkui kahdessa yksikössä Porokylän ja Nurmeksen taajamissa, joissa oli vuonna 2020 yhteensä noin 600 oppilasta. Valtakunnallisesti vuosi 2006 oli kyläkoulukadon kannalta kaikkien aikojen synkin vuosi Suomessa. Kartalta poistui kaikkiaan 186 koulua.

Kouluverkoston harvenemisella, koulujen koon kasvulla ja koulumatkojen pitenemisellä ovat suuret inhimilliset koulunkäyntiin, oppimiseen ja opettamiseen liittyvät seuraukset. Tutkimustulokset koulujen ja jopa opetusryhmien koon välisistä yhteyksistä oppimiseen ovat ristiriitaisia (Hyvönen 2013). Kasvatusalan ammattilaisten ja tutkijoiden joukosta löytyy tukijoita sekä pienille kyläkouluille että suurille taajamakouluille. Outi Autti ja Eeva Kaisa Hyry-Beihammer (2009) peräänkuuluttavat arvokeskustelua kyläkoulujen lakkauttamispäätöksistä sekä aihetta käsittelevää tutkimusta, joka entisessä kyläkoulujen mallimaassa ja Pisa-tutkimusten menestyjässä Suomessa on ollut yllättävän vähäistä. Julkista keskusteluakaan kyläkoulujen merkityksestä ja niiden lakkauttamisen vaikutuksista ei käydä, vaikka koulun sulkemiset ovat herättäneet suuria tunteita, ja arvolatautunutta keskustelua on käyty niin kunnanvaltuustoissa, paikallislehtien palstoilla, kuulemistilaisuuksissa kuin kyläyhdistysten ja vanhempainneuvostojen kokouksissa.

Kyläkoulukamppailuissa ei ole kyse vain kouluista itsessään, vaan koko kylän olemassaolosta ja identiteetistä. Lähikouluperiaatteesta luopuminen laajassa mittakaavassa niin perusopetuksen kuin lukiokoulutuksen kohdalla on heikentänyt lasten ja nuorten kiinnittymistä ja samaistumista kotikyläänsä ja -kuntaansa. Koulu on monin tavoin sidoksissa oman alueensa ympäröivään luontoon, kulttuurikohteisiin ja palvelurakenteisiin. Lähikouluverkostosta luopuminen kertoo yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksesta – jossa tehokkuus ja taloudellisuus ovat keskeisiä ja yhteisinä pidettyjä arvoja. Hyvinvointivaltiota ylläpitänyt palvelujen saatavuuden turvaaminen ja yhteisen hyvän jakamisen periaate ovat unohdettu.

Maaseudun koulujen vaikutus on ollut – siitä lähtien kun kansakoulut alkoivat vuoden 1898 piirijakoasetuksen jälkeen yleistyä – huimaavan suuri kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kehitykselle. Koulujen aktiiviset opettajat perustivat paikallisyhdistyksiä, kuten nuoriso-, raittius-, maamies- ja urheiluseuroja, ja levittivät uusia aatteita ja ideoita esimerkiksi osuustoiminnan ja opintopiirien muodossa. Koulurakennukset tarjosivat kokoontumistilat ja koulujen johtokunnat opettivat ruohonjuuritason yhteistä päätöksentekoa ja oman kylän etujen ajamista. Anssi Paasin (1986) klassista alueen institutionalisoitumisteoriaa mukaillen kyläkouluilla on ollut keskeinen merkitys kylien muotoutumisessa ja identiteetin rakentumisessa. Koulupiiri rajasi kylää territoriaalisesti ja vahvisti sen olemassaoloa ja erityisyyttä suhteessa ympäröiviin muihin alueisiin. Kylänsä yleensä ainoana hallinnollisena yksikkönä se oli olemassa ennen kaikkea kyseistä aluetta varten. Monet kylät hahmotetaan edelleen entisen koulunsa mukaan.

Siinä missä koulun perustaminen oli tärkeä askel kylän institutionalisoitumisessa ja konstruoitumisessa erilliseksi omaksi alueekseen, ovat koulujen lakkauttamiset toimineet päinvastaiseen suuntaan. Deinstitutionalisoitumisprosessissa alue on menettänyt entisiä aluetietoisuutta vahvistaneita rakenteitaan. Kun keskustelu 2010-luvulla siirtyi taajamakoulujen lakkauttamiseen ja useiden kuntien yhteisten koulujen muodostamiseen, kohdistui ajatus väistämättä siihen, miten odotettavissa oleva kehitys vaikuttaa kuntakeskusten – ja liitoskuntien kohdalla entisten kuntakeskusten – identiteettiin ja lasten ja nuorten kiinnittymiseen asuinalueelleen.

Nurmeksen esimerkki kertoo, että kyläkoulujen lakkauttamiseen liittyneessä päätöksenteossa tapahtui 1990-luvulla murros. Koulujen ei enää 2000-luvulla edes ajateltu palvelevan aluepoliittisia tai alueellisia tarpeita, vaan ennen kaikkea oppimista. Ristiriitaisista tutkimustuloksista voi ajatella, että kehityksen suunta ei ole yksistään hyvä tai huono. Kyläkouluverkoston historiallinen merkitys suomalaiselle yhteiskuntarakenteelle ja alueelliselle kehitykselle sekä koulujen lakkauttamisen vaikutukset kaipaavat kuitenkin syvällisempää tutkimusta.

Entä jo koulu olisi jäänyt kylään? Olisivatko maaseutualueet elinvoimaisempia?  Asuisiko niissä enemmän lapsiperheitä vai olisivatko kyläkouluissa lukutaitonsa saaneet oppilaat ”hiukan lahjattomampia”?  Eläisivätkö he yhteiskunnan marginaalissa?

50 vuotta Karjalan tutkimuslaitosta: yhteisöllisyydestä globalisaatioon, ajattelusta kohti konsultointia

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Karjalan tutkimuslaitos on toiminut 50 vuotta Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistoissa. Virallinen juhlavuosi on 2021, mutta tosiasiassa tuo 50 vuoden virstanpylväs täyttyy näinä aikoina, sillä laitos aloitti toimintansa 1.9.1970. Tuolloin valittiin ensimmäiset työntekijät: laitoksen johtajaksi historian väliaikainen professori Heikki Kirkinen ja sihteeriksi ja tutkijaksi lisensiaatti Veijo Saloheimo. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö lahjoitti palkkarahat tutkijan palkkaan vuoden 1970 loppuun saakka ja tuki palkkausta vielä seuraavanakin vuotena. Toimintaa rahoittivat myös Joensuun kaupunki, Pohjois-Karjalan Kauppakamari ja Kansallis-Osake-Pankki, jonka rahallinen apu tähtäsi erityisesti maakunta-arkiston saamiseksi Joensuuhun.

Karjalan tutkimuslaitos on tehnyt työtä alueensa hyväksi puoli vuosisataa edistäen samalla tiedettä ja akateemista sivistystä. Se on ehtinyt olla satojen henkilöiden työpaikka. Laitoksen suojissa on tehty tuhansia tutkimuksia, selvityksiä, raportteja ja kehittämissuunnitelmia. Karjalan tutkimuslaitoksella tai sen välittömässä ”läheisyydessä” on tehty myös kymmeniä väitöskirjoja, vaikka laitoksella ei ole ollut tutkinnonanto-oikeutta. Karjalan tutkimuslaitokselta on myös ohjattu, opponoitu ja arvosteltu satoja opinnäytetöitä eri laitosten ja eri yliopistojen saldoksi.

Karjalan tutkimuslaitos on elänyt ajassa. KTL on osa suomalaista yliopistolaitosta ja yhteiskuntaa.  Se on ollut aina haluttu ja jopa kadehdittu työpaikka. Yhä vielä kuulee puheita KTL:n eliittitutkijoista. Eliittitutkijuus ja Karjalan tutkimuslaitoksen ”maine” kadehtimisen arvoisena työyhteisönä voi juontaa juurensa monesta tekijästä: ennen Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymistä Itä-Suomen yliopistoksi Karjalan tutkimuslaitos oli hallinnollisesti Joensuun yliopiston erillislaitos, joka vieläpä sijaitsi kampuksesta erillään, kaupungin paraatipaikalla Pielisjoen linnassa. Karjalan tutkimuslaitos on myös leimallisesti monitieteinen, sosiologit, kielitieteilijät, maantieteilijät, historian tutkijat (vain muutamia mainitaksemme) elävät ja kuosittavat siellä akateemista arkeaan. Monitieteisyys on arkista ja jokapäiväistä, ja siitä eittämättä on hyötyä tutkimukselle. Kun paikan tai syrjäisyyden käsitteitä pohditaan laitoksen kahvipöydässä muuten joutavia jutellessa ja sanomalehtiä selaillen porukassa, voi mukana olla maantieteilijä, taloustieteilijä, työelämätutkija ja Pasi. Voisi ajatella, että tällainen arkinen ympäristö luo yhteisöllisyyttä. Onko puheilla vahvasta yhteisöllisyydestä perää? Olemme tutkineet Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsevaa tai oletettavaa yhteisöllisyyttä väitöskirjojen esipuheiden kautta.

 

Yhteisöllisyyttä jäljittämässä….

Tutkimme yhteisöllisyyden ilmaisuja ja niissä tapahtuvia muutoksia Karjalan tutkimuslaitoksella väitöskirjaansa kirjoittaneiden tutkijoiden väitöskirjojen esipuheista ja kiitoksista. Esipuheissa tulee akateemisen perinteen mukaan kiittää lähes kaikki työhuoneen ohikulkeneista lähtien. Esipuheet ovat väitöskirjojen luetuin ja usein myös mieleen jäävin osuus. Analyysimme aineistona ovat Karjalan tutkimuslaitoksen keittiö-kahvihuoneen juhlavitriinin väitöskirjat.

 

  1. Vahvan yhteisöllisyyden aikakausi

Suomalainen yliopistolaitos eli 1990-luvulle saakka sivistysyliopiston aikakautta ts. yliopistoissa tehtiin työtä tiedon ja sivistyksen lisäämisen edistämiseksi. Tutkimisen arvoiset teemat ja aihepiirit määrittyivät tutkijoiden ja tutkimusyhteisöjen keskuudessa, eivätkä akateemisen maailman ulkopuoliset (rahoittajien) toiveet ja tavoitteet määritelleet tutkijoiden arkea ja tutkimuskohteita. Tutkimusta tehtiin yhdessä ajatellen ja pohtien, tutkijakollegat olivat ensisijaisesti yhteistyökumppaneita ja kavereita – eivät kilpailijoita. Tämä sivistysyliopiston aikakausi näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen väitöskirjojen esipuheissa.

Maantieteen professoriksi sittemmin edennyt Jarmo Kortelainen väitteli 1996. Hän kiittää väitöskirjansa Tehdasyhdyskunta talouden ja ympäristötietoisuuden murrosvaiheissa laitosta seuraavasti: ”sain suorittaa varsinaisen tutkimustyöni samassa yliopistossa toimivalla Karjalan tutkimuslaitoksella. Sinne kuuluvat myös suurimmat kiitokset työni toteutumisesta. Pielisjoen linnan suojissa vietetyt yli kahdeksan vuotta eivät hevillä unohdu, ja monista unohtumattomista, osin hatarahkojenkin muistikuvien varassa saan kiittää kolmikkoa Hannu Itkonen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy. (–) kiitän nimiä mainitsematta koko Pielisjoen linnan väkeä joustavasta ja virikkeellisestä työilmapiiristä”. (Kortelainen 1996, 3.) Samana vuonna väitellyt Hannu Itkonen (1996, 3) puolestaan kirjoitti: ”Väitöskirjani valmennuskeskuksen löysin Karjalan tutkimuslaitokselta. Monitieteinen ilmapiiri on ollut innostuksen lähde. Kiitän koko laitoksen väkeä. Tekstinvalmistuksen sisupalkinnon ojennan Tuula Nylanderille ja Lea Kerviselle, jotka kestivät niin tekstini kuin malttamattoman mieleni. Iloni ja suruni ovat jakaneet tehoketjulaiset Jarmo Kortelainen, Ilkka Liikanen ja Ilkka Pyy.”

Pari vuotta myöhemmin väitellyt Arja Jolkkonen kirjottaa laitoksen tarjonneen hänelle innostavan ilmapiirin: ”Akateeminen käsityö- ja urheiluseura Karjalan Karhuttaret katkaisi ansiokkaasti virikkeellisellä vapaa-ajantoiminnallaan välillä raskaaksi käyneen tutkimustyön.” (Jolkkonen 1998, 3.) Karjalan Karhuttarien merkitys laitoksen naistutkijoiden arjessa ilmenee useissa väitöskirjoissa. Arja Kurvinen (1999, 4) toteaa sen toiminnan tarjonneen monet hauskat hetket ja retket. Kurvinen kiittää laajalti Pielisjoen linnan työyhteisöä sen luomasta kannustavasta ilmapiiristä ja Pielisjoen linnan Pertti Koistisen vaativasta, mutta innostavasta työelämän tutkijakoulusta. (Kurvinen 1999, 3–4.) Maarit Sireni (2002, 3) puolestaan kiittää tutkimuslaitoksen naisia, Karjalan Karhuttaria, mukavista työpäivistä ja luovasta seurasta. ”Heidän riveissään olen sekä heittänyt pesäpalloa että oppinut hyödyllisiä emännän taitoja kuten kuorrutusta ja hevosen ompelemista.” Karhuttaria muistaa myös Tuija Mononen (2008, 6.).

Pielisjoen linnan työyhteisöä kiittää moni. Siviilipalveluksensa Karjalan tutkimuslaitoksella suorittanut Mikko Kumpulainen kertoo sen työyhteisön tehneen jo palveluaikana niin suuren vaikutuksen, että hän oli päättänyt keinolla millä hyvänsä päästä jatkamaan tutkimustyötä Pielisjoen linnassa. (Kumpulainen 1999, 9.) Simo Palviaisen (2004, 3) mukaan Pielisjoen linnan työyhteisölle ei mikään ollut vierasta, eikä mikään ongelma jäänyt ratkaisematta (varsinkaan kahvipöydässä.) Ilkka Pyy (1998, 3) kertoo tutkimuslaitoksen olleen tukikohta, jossa hän oppi tutkijaksi, ja jossa hänen työtään oli aina tuettu. Hän toteaa olleensa Pielisjoen linnan monitieteisen hengen ohjauksessa. Ja jotain tuosta hengestä Pyyn mukaan kertoi, että hänen väitöskirjansa oli kolmas syksyllä 1998 valmistunut, jonka teemana oli otsikkoa myöten syrjäisyys. Ne kaksi muuta olivat Eira Variksen Syrjäkylien murros Venäjän Karjalassa ja Unkarissa. Tutkimus postsosialistisen maaseudun restrukturaatiosta ja resurssiyhdyskuntien selviytymisestä sekä Jukka Oksan Syrjäkylä murroksessa. Jukka Oksa aloittaa kiitoksensa määreellä Pielisjoen linna. Se ja sen työyhteisö olivat Oksan (1998, 3) mukaan muodostaneet työn fyysiset ja henkiset puitteet. Runsaat ja muuttuvat virikkeet olivat pakottaneet Oksan kohtaamaan uusia haasteita, mutta myös estäneet liiallisen, urautumiseen asti menevän keskittymisen. Linnan innostavaa, monitieteistä ilmapiiriä kiittää myös Juha Kotilainen (2004, 3). ”Almost ten years have passed since I entered Pielisjoenlinna, and it has provided a stimulating multi-disciplinary environment where disciplinary boundaries are not so important.”

 

  1. Yhteisöllisyys, työpaikka ja pätkätyöt

Uudella vuosituhannella myös suomalaisessa yliopistolaitoksessa oli jo kovaa vauhtia siirrytty kohti yliopiston uutta aikakautta. Akateeminen vapaus, luovuuden ja harhapoluilla surfailun aikakausi alkoi olla taaksejäänyttä elämää, ja nyt yliopistoa ohjasivat tulokset ja kilpailu. Tutkijoille tämä uusi aikakausi tarkoitti kovenevan kilpailun ohella myös sen omaksumista, että akateeminen ura alkoi entisestään silppuistua, ja että työn jatkuminen yliopistossa väittelyn jälkeen tarkoitti huippuunsa viritettyä akateemista ajattelukykyä, ja jatkuvaa tuottavuuden ja tehokkuuden lisääntymistä (ja ehken sen esittämistä). Harva osasi suhtautua kollegoihinsa kilpailijoina. Työtä tehtiin edelleen yhdessä, mutta yliopistotutkimus oli muotoutumassa yhä enemmän akateemiseksi työksi.

Ismo Björnin (1999, 3) mukaan Karjalan tutkimuslaitos oli ollut hyvä työpaikka tieteen pätkätyöläiselle. Tieteidenvälisyys eli hänen mukaansa jossain Pielisjoen linnan käytävillä. Karjalan tutkimuslaitoksen mutkaton ilmapiiri rohkaisi myös Ilkka Lehtolaa väitöskirjan tekoon. (Lehtola 2001, 3.) Olga Davydovalle (2009, 3) Karjalan tutkimuslaitos oli otollinen maaperä tutkimuksen valmistumiselle. Seppo Roivaalle (2009, 3) se oli viihtyisä ilmapiiri ja Johanna Uotiselle (2005, 6) Pielisjoen linna oli työympäristönä vertaansa vailla. Minna Piipposelle (2007, 8) se on ollut hyvä paikka tehdä.

Vuosituhannen vaihteessa Karjalan tutkimuslaitos oli siis muuttumassa puhtaasta akateemisesta yhteisöstä työnteon paikaksi, joskin yhteisölliseksi ja merkitseväksi sellaiseksi.

 

  1. Arki, arjen sujuminen ja yhteisön merkitys

Uuden ajan yliopisto alkoi hahmottua 2010 vuotta lähestyttäessä. Ja tätä uutta aikaa leimaavat keskittäminen, keskittyminen, entisestään koveneva kilpailu ja työn kuormittavuuden lisääntyminen. Työ ja työn tekeminen nähdään entistä selkeämmin osana arkea, jossa työyhteisön merkitys arjen voimavarana ja arkea helpottavana komponenttina nousee esiin.

Vuonna 2006 Karjalan tutkimuslaitos muutti silloisen Joensuun yliopiston campusalueelle. Muutto campusalueelle Auroraan merkitsi muutosta, joka heijastui myös väitöskirjojen esipuheissa. Pielisjoen linna, linnan henki ja osin monitieteisyys katoavat kiitoksista, niiden sijaan painottuvat yhteisö ja arki.

Sari Tuuva-Hongiston (2007, 5) väitöskirja ajoittuu muutosvaiheeseen: ”Sain tehdä suurimman osan tutkimuksestani Pielisjoen linnassa – viimeisimmät rutistukset sujuivat tiilenpäitä lukien Karjalan tutkimuslaitoksen uusissa tiloissa Aurorassa. Kiitos linnalaisille ja B-rappulaisille.” Noora Talsi (2014, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen työyhteisöä akateemisen arjen ja juhlan jakamisesta. Pirjo Pölläselle (2013, 7) se on merkittävä työyhteisö. Matti Frisch (2013, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen ja maantieteen laitoksen kollegoita työn ja vapaa-ajan jakamisesta. Ne ovat olleet ilon, inspiraation ja oppimisen paikkoja.  ”There are too many of you to thank by name individually – you all know who you are!”

Tiina Soininen (2015, 7) kiittää Karjalan tutkimuslaitoksen lämmintä ja ystävällistä ja samalla akateemista ilmapiiriä. Hänelle laitos on tarjonnut sekä monitieteistä keskustelua että filosofisia pohdiskeluja.  Soininen kiittää työyhteisöä arkipäivän jakamisesta ja taivaallisen ilon ja murheen laaksojen sietokyvystä. Arkipäivän jakamisesta kiittää työtovereitaan myös Natalia Taksami (2017, 10), laitoksen inspiroivaa ilmapiiriä puolestaan Alexander Izotov (2018, 19).  Sen sijaan Alina Kuusisto (2017, 8) ja Maija Halonen (2019, 10) eivät kirjoita yhteisöstä, vaan esipuheessaan he toteavat Karjalan tutkimuslaitoksentarjoavan erinomaiset puitteet tehdä tutkimusta.

 

  1. Yhteisönä kansainvälinen yhteisö

Uuden ajan yliopistoon kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys, ja kansainvälisen yhteisön ja yhteisöllisyyden merkityksen korostuminen. 2010-luvulla kansainväliset yhteisöt ja sitä kautta muodostuva transnationaali yhteisöllisyys on osin jopa korvannut paikallisyhteisön merkityksen, ja tämä näkyy myös Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijoiden väitöskirjojen esipuheissa.

2010-lukua voidaan kuvata toteamalla, että yhteisestä hengestä ei kiitoksissa enää kirjoiteta, vaan kiitosta saa arki, ehken laitoksen kautta muodostuneet harrasteporukat ja muut pienryhmät, mutta ennen kaikkea väitöskirjojen ja tutkijakoulujen ohjaajat sekä kansainväliset kollegat. (Ks. esim. Laine 2013, 8; Domaniewski 2017,8; Halonen 2019, 10.)

 

Oven takana käytävillä ja tulosta tehden

Väitöskirjojen esipuheet ”mikroaineistona” kertovat meille jotakin konkreettista ja paikallista Karjalan tutkimuslaitoksen yhteisöllisyydestä. Väitöskirjojen esipuheet omalta osaltaan vahvistavat esimerkiksi näkemyksen, että Karjalan tutkimuslaitoksen olemus muuttui ratkaisevasti Pielisjoen linnasta lähdettyä. Aurora II B-rapun kaksi pitkää toisistaan erillistä käytävää, ja niiden 46 työhuonetta suljettuine ovineen eivät edes voi muodostaa samanlaista tiivistä kokonaisuutta kuin mitä linnan aikana oli ollut. Tutkimuslaitoksen henkilöstön kieli- ja sukupolvierot sekä tutkijatyön pirstoutuminen maailmalle olivat osaltaan jakamassa laitoksen väkeä erilaisiin pienryhmiin.

Mutta tämän mikroaineiston kautta voimme myös peilata koko yliopistotyön murrosta: uuden ajan yliopistossa yhteisöllisyys, kaverin kanssa patarointi ja filosofointi eivät enää ole keskeisiä, luova laiskuus on korvautunut tehokkuudella ja täsmäajattelulla, koska keskeistä on tuottaa konkreettista, fokusoitua tietoa rahoittajan määrittelemiin tutkimuskysymyksiin. Tieteen itseohjautuvuus on korvautunut ulkopäin tulevalla tieteen ohjauksella, jolla vaikutetaan niin tutkimuskysymyksiin kuin niistä saataviin tuloksiin.

Koronteeni ja maallikkojen talousviisaudet: Tule apuun Anja eli kyllä valtionraha kelpaa….

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

A-studiossa 22.4.2020 käsiteltiin koronakriisin yritystukia. Ylen toimittajat kysyivät Nina Kopolalta, Business Finlandin pääjohtajalta, kohdistuvatko yrityksille koronan takia jaettavat tuet oikein? Kopola vastaisi, että yrityskentässä oli paljon niitä, jotka kärsivät tilanteesta, mutta että Business Finland oli jakanut yritystukia vallitsevassa tilanteessa sääntöjensä mukaisesti. Meille maallikolle yritystukien jakautuminen ja listat siitä, ketkä tukia saivat, aiheuttivat epäuskon ja epäoikeudenmukaisuuden tunnot. Ei voinut olla oikein, että suuret vientiyritykset, jotka eivät kärsineet akuutista kassavajeesta, saivat tukia. Oliko oikein, että jo valmiiksi konkurssikypsille yrityksille tai niin sanotuille kassakaappiyrityksille, joilla ei ole ollut minkäänlaista liikevaihtoa, myönnettiin tukia. Maallikkokatsojina katsomme tahoillamme oikeustajuamme loukatun. Nina Kopolan esiintyminen vaikutti molemmista ylimieliseltä ja se edelleen lisäsi ärtymystä. Miksi hermostua? Mistä oli kyse?

(Hyvinvointi)valtio kelpaa sittenkin?

Markusjänttiläistä maalikkotalousajattelijaa kummastutti, miksi myöntää yritystukia vakavaraisille yrityksille, jotka eivät kärsineet akuutista kasavajeesta. Business Finlandin kautta jaettavat valtion rahat ovat jo lainsäädännön kautta luonteeltaan kehittämistukia, eivätkä ne siten ole edes tarkoitettu perustoiminnan ylläpitämiseen. Kysymys on siitä, miksi koronteenin aikaisia yritystukia sitten on laajamittaisesti jaettu Business Finlandin kehittämisinstrumentin kautta. Miksi myönnetyt summat olivat tähtitieteellisiä verrattuina niihin muutamiin tuhansiin euroihin, joita tuttavien ja tuttavan tuttavien pikkuyritykset kuuluivat saaneen.

Koronteenikeväänä hyvinvointivaltion tuen perään huutelijoita on tuntunut riittävän, ja sen nämä suurten yritysten tekemät yritystukien hamuamiset osoittavat. Samat yritykset, jotka normaalioloissa pitävät valtiota talouden kehittymisen ja talousajattelun hidasteina, markkinoita häiritsevinä mekanismeina, ovat nyt yllättäen sitä mieltä, että kun jokin riski sattuu yrittäjän kohdalle, ja vieläpä tällainen ennalta-arvaamaton riski, johon yrittäjä ei ole osannut vakuutustenkaan kautta varautua, niin tottahan valtiolla on oltava keinot tästä selviämiseen – ja yrittäjille on tukea löydyttävä.

Jopa rakennusteollisuuden tulevaisuudesta ollaan huolissaan. Mielessä häilähtää ohikiitävä ajatus, että eikö markkinoilla vallitsekaan kysynnän ja tarjonnan laki. Senhän pitäisi tarkoittaa sitä, että jos asunnot eivät mene kaupaksi, rakentaminen hyytyy ja rakennusteollisuus sakkaa, niin tuotteiden eli asuntojen hintoja tulee silloin laskea, jotta kauppa taas käy. Näin kuviteltiinkin tapahtuneen, kun uusien taloyhtiöiden lainoitusjärjestelmä 2010-luvulla muuttui. Virheellisesti jotkut uuden asunnon ostajat erehtyivät luulemaan että, uusien asunto-osakkeiden hinnat laskivat, koska niiden myyntihinnat laskivat. Kyse oli suurentuneista taloyhtiölainoista, joissa riski asuntolainoista siirtyi taloyhtiölle, ja kaikille sen osakkaille yhteisesti, entisten (pelkkien) henkilökohtaisten pankkilainojen sijaan. Valtio tuli apuun ja muutti sääntöjä, jotta rakentaminen jatkuisi.

Taloyhtiölainojen määrä on 2010-luvulla kasvanut merkittävästi. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että uusiin asuntoihin pääsee käsiksi maksamalla noin 30 % (myyntihinta) asunto-osakkeensa kokonaishinnasta (velattomasta hinnasta). Timo Metso on todennut, että uusien asuntojen kaupankäynti on saatu kiihdytettyä uusille kierroksille, juuri tällä järjestelmällä, jossa pankit ja rakennusliikkeet tarjoavat kuluttajille ja sijoittajille asuntoja myyntihinnalla ts. asuntokauppaa alettiin vauhdittaa suurilla taloyhtiölainoilla. Yhtiölainoituksen taustalla oli verotuksellinen muutos, jossa asunnosta maksetaan varainsiirtovero asunnon velattoman hinnan mukaan aikaisemman myyntihinnan sijaan. Samaan aikaan erityisesti asuntosijoittaja hyötyy siitä, jos taloyhtiölainan rahoitusvastikkeet luetaan tuloksi taloyhtiön kirjanpidossa, niin asuntosijoittaja voi vähentää koko taloyhtiölainan lyhennyksensä asunnon vuokratuotosta. Tällainen verotusmuutos hyödyttää siis ensisijaisesti asuntosijoittajia, jotka tällä hetkellä ovat keskeinen osa uudisasuntomarkkinoita, tietenkin tämä järjestely myös kiihdyttää rakentamista ja hyödyntää näin rakennusteollisuutta, tavallista kuluttajaa järjestelmä ei varsinaisesti hyödytä, mutta se antaa illuusion edullisesta uudisasunnosta.

Timo Metsola on kritisoinut itseään tähän tapaan: ”Tässä yhteydessä täytyy valitettavasti myöntää, että aikanaan itse keksin ja ajoin läpi mallin, jossa tämä kirjanpidossa tulouttaminen kirjataan myös näiden taloyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin, jotta sijoittaja uskaltaa varmemmin laskea verovähennysoikeuden varaan.” Ylen uutisten mukaan: ”Metsola pitää uusien kerrostaloasuntojen myynnissä yleistynyttä suurta yhtiölainaosuutta venäläisenä rulettina, joka uhkaa romuttaa asunto-osakeyhtiöiden vakaan luottoaseman. Lisäksi Metsolan mielestä asunto-osakkeita sijoitusmielessä ostaneet saavat turhan anteliaan veroedun, jos taloyhtiö tulouttaa lyhennykset kirjanpidossaan.” (Ks. myös http://asuntosijoituskokemuksia.blogspot.com/2014/10/yhtiolainan-verokohtelu.html)

Kuka valvoo virkakoneistoa?

Koronteenin aikaisten yritystukien jakamisen ohella huomiomme kiinnittyy myös siihen, että se valvonta, joka ennen hoitui virkamieskoneiston sisäisenä toimintana, näyttää siirtyneen erilaisille kansalaisjärjestöille, aktiivisille kansalaisille ja toimittajille. Yleisradion rooli kriittisen journalismin ja koronteeniajan uutisoinnin tuottajana on selkeästi korostunut ja myös painettua sanaa luetaan tarkemmin. Suomalainen hyvinvointivaltio, kuten suurin osa länsimaisista yhteiskunnista, pohjautuu vallankolmijakoon ja ”weberiläiseen” byrokratiaan, jossa virkamiestyönä valvotaan kansalaisiin kohdistuvia muun yhteiskunnan ja myös toisten virkamiesten toimenpiteitä. Kun suomalaisen yhteiskunnan toimintarakenteita on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan kevennetty ja ns. byrokratiaa purettu, niin tämä on tarkoittanut samalla valvonnan vähentymistä. Virkamiesvalvontana ennen tapahtunut toiminta on osin luisunut poliittisille päättäjille. Tästä kertoo se, että pääministeriä tai muita ministereitä on koronteenin aikana kuulusteltu asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole poliittisia vaan perinteisesti virkamiesten virkavastuulla tekemiä päätöksiä ja hankintoja, joiden valvonta hoidettiin aikaisemmin myös toisten virkamiesten taholta. Nyt vastuu on epämääräistynyt, samoin valvonta.

Politiikan ja byrokratian välistä suhdetta voimme tarkastella myös kansainvälisen vertailun kautta –

vertailemalla tilannetta Ruotsiin. Siellä koronteenin aikaiset päätökset on tehty pitkälti virkamiesten päätöksillä, joihin hallitus ja kruunu ovat sotkeutuneet vain vähän, jos lainkaan. Suomessa Business Finlandin taloustuet ja niiden jaoissa tapahtuneet eettiset ja juridiset virheet nähdään hallituksen vastuulla oleviksi. Hassua, mutta Ruotsissa ei kukaan ole syyttämässä hallitusta ja vaatimassa Kalle Kustaan eroa.

Koronteenissa riittää ihmettelemistä vielä pitkäksi aikaa, ja maallikkoajattelija saa pohtia monenlaisia teemoja taloudesta juridiikkaan. Esimerkiksi koulujen avautumiskeskustelu huhtikuun lopulla antoi lisäpohtimisen aihetta. Siinä näyttivät olevan vastakkain Opettajien ammattijärjestön intressit ja Suomen perustuslain takaama oikeus lasten koulunkäyntiin. Samaan aikaan, kun OAJ vastusti koulujen avaamista, niin perustuslain nojalla tuli nähdä peruskoululaisten oikeus koulunkäyntiin. Demokraattisessa valtiossa määrittelykamppailut ja intressien ristiriidat ovat keskeinen osa ”koneiston toimivuutta” – niinpä kaikista edellä esitetyistäkin ajatuksista voi olla montaa mieltä … se, mikä meille ”markusjänttiläisille” tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ei kenties olekaan sitä jollekin toiselle.

Koronteeni ja etätyö

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Koronakaranteenista johtuva koronteenikevät 2020 muuttaa jatkuvasti muotoaan, ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja seurauksia voidaan tässä vaiheessa (8.4.2020) vain ounastella. Vaikka emme kristallipalloa omistakaan, voimme siitä huolimatta yrittää miettiä niitä seurauksia, joita koronteeni mahdollisesti tulee yhteiskuntaan jättämään, ja kuinka se tulee yhteiskuntaa muuttamaan. Mitä korona tarkoittaa työnteon ja -jaon kannalta? Mitä korona tarkoittaa maaseudun kannalta? Entä asutuksen ja palvelujen keskittämisen? Kääntääkö korona suurten koulujen ja sairaaloiden rakentamisen politiikkaa? Mitä voimme oppia koronteenikeväästä SOTE-uudistuksen näkökulmasta? Kysymysten lista on loputon, ja näihin kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia vielä useiden vuosien ajan.

Suomalainen työelämä ja hyvinvointivaltio ovat koronteenin seurauksena suurten haasteiden edessä. Työpaikkojen säilyminen on yksi kevään 2020 keskeisin haaste. Elinkeinoelämän Keskusliitto arvioi: puoli miljoonaa suomalaista on lomautus- tai irtisanomisuhan alla ja noin viidennes suomalaisista yrityksistä pelkää ajautuvansa pikaiseen konkurssiin. Koronakriisin seurauksena myös EK ilmoitti omasta säästöohjelmastaan. Se tarkoittaa henkilöstön tilapäisiä lomautuksia ja jopa johtoryhmän palkan menettämistä lomautuksia vastaavaksi ajaksi. Kukapa tässä tilanteessa ilkeää tai ylipäätään kehtaa ruikuttaa etätyöhön liittyvistä epäkohdista.

 

Etätyöstä

Monet asiantuntija-ammateissa olevat henkilöt ovat koronan myötä ryhtyneet tekemään työtään etänä. Tämä on asiantuntijatyötätekevien etuoikeus ja mahdollisuus, siis työskennellä täysipäiväisesti ja kokonaan kotoa käsin.  Kaikki eivät voi siirtyä etäkonttorin suojiin koronavirukselta ja sen aiheuttamalta COVID 19-taudilta. Etäkonttoriin eivät siirry päivittäistavaraliikkeiden työntekijät, eivät bussikuskit, päiväkotien, sairaaloiden tai hoivakotien henkilöstöt, eivät poliisit tai palomiehetkään, mutta meille keille se on mahdollista, etätyö on tässä tilanteessa erinomainen optio.

Monissa asiantuntija-ammateissa etätyö on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut potentiaalinen työnteon muoto, usein jopa suositeltu. Meillä yliopistoissa monet hoitivat kohtalaisen osan työtehtävistään etänä jo ennen koronaa, jotkut kokonaan. Tutkimuspainotteisessa kirjoitustyössä tämä on ollut varsin yleistä etenkin käsikirjoitusvaiheessa, jolloin on haluttu rauhoittua laitosrutiineilta. Nyt on toisin ja olemme kaikki pakotettuja etätyöhön työtehtävistämme riippumatta. Koronteenin seurauksena myös opetus ja yliopiston hallinto siirtyivät etäyhteyksien varaan.

Samaan aikaan, kun työ siirtyi etätyöksi, niin se myös väistämättä digitalisoitui. Koronteenin aikana digiloikka on ollut melkoinen: toisilla suurempi ja toisilla pienempi, sen mukaan, kuinka paljon digitalisaatiossa kukin oli ollut mukana ennen maaliskuuta 2020.  Nyt siinä on pakko olla mukana. Tahtoi tai ei. Samalla etätyötä tehdessä tekniikasta, tietotekniikasta ja digitalisaatiosta on tullut työntekijän omalla vastuulla oleva asia: laitteiden, ohjelmien ja ohjelmistojen toimivuus ja toiminta ovat viime kädessä käyttäjän itsensä vastuulla.

Yhtä-äkkiä edessäsi on valtava joukko aivan uusia ohjelmia, uutta sanastoa, käytäntöjä, jotka sinun pitäisi hallita. Mikä VPN ei ole päällä? Mitä ovat zoom, teams, class room tai moodle? Miksi tämä kaikkien mielestä niin yksinkertainen ja helppo zoom ei minulla toimi? Mikä video minulla muka on päällä? Miksi koneeni sotkee muiden kokousyhteyden? Nyt hävisi kuva, mutta mistä pääsen pois tästä kokouksen chat-tilasta. Tässä on yhteinen teksti, miten pääsen siihen kiinni. Tässä on tuhat valikkoa! Mikä keskustelupainike siinä yläkulmassa? Mikä punainen puhelin? Tallentuuko tämä?  Read only! Ja niin käyttäjä yrittää itse selvittää, mistä on kysymys. Hän soittaa kaverilleen, jolle uskaltaa kertoa, että en edes tiedä, mikä on software center tai vohvelivalikko. Ja yhtä ymmällään on se toinen, mutta hänellä on puoliso tai lapsi, joka saattaisi tietää, jos omilta töiltään ennättäisi, ellei sitten pilkkaa yliopistoa vääristä ohjelmista. Pahimman hädän tullen tietotekniikkatohelo ottaa yhteyttä tietotekniikka-asiantuntijoihin (mikäli ”ilkeää” heitä häiritä muutenkin kiireisenä aikana).

Tästä kaikesta seuraa, että asiantuntijoille, jotka eivät lähtökohtaisesti ole tietotekniikan asiantuntijoita, valuu myös uusia työtehtäviä – nyt pitää oman työn sisällön lisäksi hallita myös digitalisaation uusimmat virtaukset, jos ei omasta halusta, niin siitä syystä, että pystyy osallistumaan työyhteisön toimintaan ”etänä”. Me, jotka emme näitä hallitse, tunnemme huonommuutta ja epäpätevyyttä – olkoonkin, että kuvittelemme omalla asiantuntija-alallamme olevamme ihan kelvollisia tai ainakin uutteria työntekijöitä. Asiantuntijuutta ei enää mitata pelkästään oman alan tuntemuksella, vaan nyt asiantuntijuuteen on tullut uusi kierre – digitaidot. Miten selviämme me, joille jokainen uusi ohjelma on kauhun paikka ja uusi kone järkytys. Paniikki! Työntekijä tuntee syyllisyyttä ja huonommuutta, koska hän ei hallitse uutta sanastoa, uusia ohjelmia, ei uutta teknologiaa. Nyt punnitaan, kuka osaa, kuka pystyy, kuka jaksaa… ja kuka osaa hymyillä. Ja samaan aikaan pitäisi sitä työtäkin tehdä, siis tutkia, kirjoittaa ja opettaa. Mutta kun vähintään kerran päivässä itkettää avuttomuus tietotekniikan edessä.

Uusien vastuualueiden lisäksi myös työsuorituspaikka – työtilat, toimisto, työpiste ja muut oheislaitteet kunnossapitoa, siivousta ja vartiointia myöten siirtyvät työnantajan vastuulta työntekijän vastuulle. Hän myös vastaa ergonomiasta ja vakuutuksista. Asiantuntijatyö on ulkoistettu virastoista ja oppilaitoksista, sekä monilta yksityisiltä työpaikoilta ihmisten yksityisiin koteihin – joissa huolehditaan työn ohella nyt siis myös työtiloista niiden siivouksesta ja ylläpidosta. Näitä asioita, eivät kaikki välttämättä pohdi tai pidä merkityksellisinä, mutta toisille – niille, joille työpaikan yhteisöllisyys ja ilmapiiri, konkreettiset, fyysiset tilat ovat tärkeitä – olisi kauhu, jos etätyö jäisi vallitsevaksi olotilaksi, ikään kuin uuden työn status queksi, työntekemisen paikkana.

 

Työtä on ulkoistettu ennenkin…

Työn ulkoistaminen yksittäisille yrittäjille, alihankkijoille ei tietenkään ole uusi ilmiö, vaan se on otettu käyttöön heti, kun mahdollisuus on tullut. Aikoinaan suuret teollisuusyritykset olivat yhteiskuntia yhteiskunnassa. Ne hoitivat kaiken päiväkerhoista hautaan. Hyvinvointivaltion kehittyminen mahdollisti sosiaalihuollon siirron yhteiskunnalle, samoin koulutukset, yhdyskuntapalvelut jne. Ydintehtäväänsä keskittyvät yritykset halusivat eroon myös kaikista työn sivutehtävistä. Se puolestaan tarkoitti muun muassa kunnossapidon, kuljetusten ja laiterakennuksen ulkoistamista yksityisille yrittäjille. Ne saivat huolehtia laitteidensa kunnosta, omien työtekijöiden palkasta ja turvasta. Riski konerikoista ja sairaspoissaoloista siirrettiin muualle yksityisten huoleksi.

Outokummussa kaivosyhtiö luopui 1960-luvulta lähtien vähitellen omasta kuljetuskalustostaan. Kaivoksiin ajaviin vinotunneleihin ilmestyivät paikallisten autoilijoiden autot. Tehdasalueen suljetussa tilassa oli mahdollisuus käyttää maantieajoon kelpaamattomia kuorma-autoja, ja sellaisia sinne todella tuotiin. Räsäsen Seppo oli yksi palkatuista kuskeista, ja Sepi kertoi illalla meille naapurin lapsille, kuinka hän säikähti kaivokseen alas ajaessaan, kun jarruja ei autosta löytynyt. Kaivosyhtiön luottamus alihankkijan itsevalvontaan oli ollut liian vahva. Yrittäjän halu rikastua oli ajanut työntekijöiden turvallisuuden yli. Toivotaan, että koronteenin seurauksena ”nyky-yrittäjät” ja työnantajat ymmärtävät sen, ettei jarruttomia autoja kannata kaivokseen ajossa käyttää, vaan että me asiantuntijatyötätekevät tarvitsemme ympärillemme fyysiset työtilat, toimivat digipalvelut ja ne asiantuntijat, jotka meitä digitoheloita osaavat auttaa – ja ennen kaikkea lihaa ja luuta olevat työkaverit, joiden seurassa ne mahdolliset tulokset siinä tyhjänpuhumisen ohessa kypsyvät.

Ylirajainen hoiva ja koronteeni

Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Globaali maailma, avautuvat rajat, vapaa liikkuvuus, vapaa kauppa jne. Ei tarvitse tietysti muistuttaa, mitä tälle kaikelle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Uusi tilanne prekaarissa maailmassa on toisaalta meille kaikille yhteinen, mutta samaan aikaan myös hyvin henkilökohtainen ja erilainen. Päätin avata tässä blogitekstissä tilannetta oman tutkimukseni näkökulmasta.

Olen tarkastellut muuttoliikettä transnationaalin perheen ja hoivan kautta (esim. Pöllänen 2013; Davydova-Minguet & Pöllänen 2020). Kun tarkasteluni on keskittynyt Suomessa asuvien venäjänkielisten transnationaaliin hoivaan, niin ”fiktiivissä” konstruktioissa rajojen sulkeutumisen mahdollisuus on potentiaalisena uhkana arjen turvallisuuden tunteelle ollut jo pitkään läsnä. Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen on ollut aikaisemminkin totta Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja potentiaalinen mahdollisuus esimerkiksi ns. Georgian sodan yhteydessä. Nyt tilanne on kuitenkin totaalinen, ja toisaalta se koskee Suomesta käsin katsottuna myös muita rajoja kuin Suomen ja Venäjän välistä rajaa.

Miten Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen sitten liittyy hoivaan? Suomessa asuu noin 80 000 venäjänkielistä henkilöä, heistä suurella osalla on hoivavelvollisuuksia Venäjällä asuviin sukulaisiinsa: vanhempiinsa, appivanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä, lapsiinsa, lapsenlapsiinsa jne. Nämä hoivavelvollisuudet ovat monen tasoisia, ja monenlaisia: osa on vastuussa lastenlastensa satunnaisesta hoivasta esimerkiksi vanhempien työmatkojen aikana, toiset taas huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa taloudellisesta ja materiaalisesta selviämisestä säännöllisen perille kuljetun ruoka- tai raha-avun kautta, jotkut puolestaan huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa jokapäiväisestä hoivasta säännöllisten hoivavierailujen kautta. Olemme yhdessä Olga Davydova-Minguet’n ja Teemu Oivon (Oivo ym. tulossa; ks. myös Lehto ym. 2019) kanssa konstruoineet tutkimusaineistoista ja aikaisemmasta tutkimuksesta tyyppitarina-analyysin kautta Veran tarinan. Veran tarinan kautta teemme tutkimusanalyysiä. Veran tarina ei siis ole kenenkään yksittäisen informantin tarina, eikä se sinällään ole totta yksittäisen todellisen henkilön elämässä, vaan Veran tarina on konstruktio etnografisesta tutkimusaineistosta ja aikaisemmasta kirjallisuudesta, ja se tai osa siitä on lopulta totta hyvin monen Suomessa asuvan venäjänkielisen elämässä.

Olen kirjoittanut Verasta aikaisemmin muun muassa näin (teksti on kopioitu aikaisemmasta artikkelista (Lehto, Rokkonen, Pöllänen 2019) https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf):

Veran ajatuksia kesällä 2019….

”Mie oon Vera, ja minä oon muuttanut Venäjän Karjalasta Suomeen 1995. Se oli sitä aikaa, kun Neuvostoliitto oli juuri hajonnut, ja naisten tilanne uuden Venäjän alkuvuosina oli – no, sanottakoon hankala. Sieltä meitä lähti paljon nuoria naisia ”länteen” – Suomeen, monet aika paljon kauemmaskin. Minä tapasin Villen, joka oli kiteeläinen yrittäjä, ja teki tuohon aikaan Venäjän kauppaa. Minä olen koulutukseltani kielenkääntäjä ja tein tuolloin usein myös keikkatöitä tulkkina. Yhdellä tällaisella tulkkauskeikalla tapasin Villen, ja muutaman vuoden päästä me menimme naimisiin. 1990-luku Kiteellä oli hankalaa aikaa venäläistaustaiselle naiselle, se oli sellaista huoran varjossa elämistä (ks. Uimonen 2010), ja töitä oli tarjolla vain vähän. Työvoimatoimistosta minut ohjattiin lähihoitajakoulutukseen (ks. Könönen 2011). Aluksi se tuntui oudolta, mutta sitten ajattelin, että Suomessa on pulaa hyvistä hoitajista etenkin vanhushoivassa, ja minulla oli kuitenkin kokemusta hoivaamisesta – koska Venäjällä me hoidamme ikääntyvät vanhukset itse, perhepiirissä. Kun muita töitä ei ollut tarjolla, niin mikäpä ettei – voin minä olla lähihoitajakin. Välillä tuli sellainen olo, että suomalaiset ajattelivat, että ratkaisu suomalaisen yhteiskunnan hoivapommiin olisi Venäjältä muuttaneet maahanmuuttajanaiset. Ikään kuin me olisimme jotenkin etnisen taustamme vuoksi sopivia hoivaajanaisia (Jokinen & Jakonen 2011). En mie sitä silloin sen tarkemmin miettinyt, kahdessa vuodessa sain lähihoitajan pätevyyden ja koko 2000-luvun alun ajan riitti keikkatöitä Keski-Karjalan alueen hoivakodeissa.

Vuosituhannen taitteessa olin jopa kunnan palkkalistoilla hetken aikaa, mutta sittenhän se yksityistäminen alkoi Keski-Karjalassakin. Lieksassa, Pohjois-Karjalassa, hoivaa oli yksityistetty rajusti jo vuodesta 1993 alkaen. Aluksi se oli sekavaa aikaa minulle, kun piti olla monen hoivakodin listoilla yhtä aikaa ja työvuoroja tarjottiin usein lyhyillä varoajoilla, ja monesti oli tarjolla vuoroja useista paikoista samaan aikaan ja sitten taas pitkiä aikoja, kun ei tarjottu mitään. Kaikki työt piti ottaa vastaan, oman jaksamisenkin kustannuksella. Se oli sitä prekaarin julmaa optimismia (Berlant 2011). 2010-luvulla tilanne muuttui, kun Pörriäinen alkoi tuottaa hoivaa koko alueella, ja nämä pienet hoivakodit lopettivat toimintansa yksi toisensa jälkeen, koska eiväthän ne pärjänneet kilpailutuksissa. Kyläläiset – suomenkieliset – olivat kauhuissaan, sanoivat että palvelun laatu kärsii. Minä en sitä niin ajatellut. Minusta oli ylipäänsä kummallista, miksi suomalaiset halusivat laittaa omia läheisiään muiden hoidettavaksi – eihän sellainen ole arvokasta vanhuutta. Vanhuksen kuuluu saada olla perheen parissa, ja lapsilla on velvollisuus hoitaa omat vanhempansa. Venäjällähän tilanne on edelleen tämä, asia on legitimoitu ihan lainsäädännön tasolla. Minulle se Pörriäinen oli tavallaan pelastus – oli yksi työnantaja, jolle jatkoin keikkatöiden tekemistä, mutta ei tarvinnut säntäillä useamman paikan välillä.

Toisaalta, koko ajanhan minä säntäilen usean paikan väliä. Samalla kun teen keikkaa Pörriäiseen palkkatyönä Keski-Karjalan alueella eri hoivakodeissa, niin minä myös hoidan mieheni vanhempia Kiteellä, omaa iäkästä äitiäni Sortavalassa, ja lapsenlapsenihan asuvat edelleen Petroskoissa – tietysti minä autan näitä kaikkia, niinhän me olemme Venäjällä tottuneet tekemään jo Neuvostoliiton aikoina. Sosialistisessa ja post-sosialistisessa ympäristössä perhe on laaja ja yhtä pidetään. Kuten Eeva Jokinen (2005) on osoittanut, toisinaan tämä tekee arjen rytmistä sekavaa ja raskasta. Kyllähän minä olen välillä väsynytkin tähän jatkuvaan moneen suuntaan repeämiseen ja palkkatyön epävarmuuteen, mutta jotenkin sitä on aina tippunut jaloilleen ja selvinnyt. Sitä vaan olen monesti miettinyt, että onneksi meillä ei ole Villen kanssa yhteisiä lapsia, niin ei ole tarvinnut elää väsyneen äidin elämää, ja olla kiinni siinä väsyttävässä pikkulapsihoivassa ympärivuorokautisesti.

Tulevaisuuttani en ole osannut ajatella. Äiti asuu edelleen Sortavalassa ja kaipaa koko ajan enemmän ja enemmän minun apuani. Nykyään ei enää riitä, että maksan hänen laskujaan ja käyn siivoamassa. Hän tarvitsee nykyään apua jo ihan peseytymisessä ja monessa muussakin asiassa. Pyrin käymään hänen luonaan viikoittain, ja onneksi äitini naapurissa asuva keski-ikäinen perheetön Vanja pitää äitiä silmällä ja auttaakin, ja ilmoittaa minulle aina, jos tulee jotain äkillistä. Sen minä kuitenkin tulevaisuudestani tiedän, että Keski-Karjalasta en voi muuttaa minnekään. Eikä se olisi mahdollistakaan, koska asuntojen myyminen tältä alueelta on vaikeaa. Minun on myös asuttava lähellä rajaa ja minulla on oltava mahdollisimman mutkaton rajan ylitys mahdollisuus Karjalan Tasavaltaan, äitini, lasteni ja lastenlasteni luokse. Ja korostan nyt, että mahdollisimman mutkaton, koska eihän tämä Suomen ja Venäjän välinen raja koskaan mikään kevyt ja helppo ylitettävä ole. Ja vuoden 2014 jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin, niin tämä lännen ja idän vanha kylmänsodan aikainen vastakkainasettelu on tavallaan tullut takaisin, ja kyllä se näkyy tässä meidänkin rajanylityspaikalla, rajamuodollisuudet muuttuvat ja aina saa varautua uusiin tilanteisiin. Eniten tämä uusi geopoliittinen tilanne vaivaa minua kuitenkin sen vuoksi, että siinä missä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen me entiset neuvostokansalaiset pidettiin yhtä asiassa kun asiassa, niin nyt ihmiset ovat muuttuneet varovaisiksi ja ihmissuhteisiin on tullut jännitteitä. Toiset ovat pro-Putin väkeä ja toiset pro-EU porukoita, ja se näkyy ihan siinäkin keneltä kehtaa apua arjen askareisiin kysyä. Toivon vain, että jonkin ratkaisun löytäisivät (ne, jotka asioista päättävät) tähän tilanteeseen, ettei se varjostaisi koko minun loppuelämääni.” (Lehto, Rokkonen & Pöllänen 2019.)

**********************

Näin tuumi Vera siis vielä kesällä 2019. Mutta vuonna 2020 Veran elämään, kuten meistä jokaisen elämään astui musta joutsen, jollaista meistä kovin moni ei ollut osannut konstruoida edes fiktiivisissä tarinoissa – jotain, minkä selättäminen ei ollut pelkästään edes EU:n tai muun kansainvälisen tai kansallisen päätöksenteon vallassa – musta joutsen oli eräänlainen epäorgaaninen uhka, jonka hallitseminen osoittautui vähintäänkin ”haasteelliseksi” – näyttää, että emme lopulta voi hallita koronteenin laajuutta, pituutta tai kovin montaa muutakaan siihen liittyvää seikkaa. Miten tämä koronteeni vaikuttaa Veraan vuonna 2020?

**********************

Päällimmäisinä Veran mielessä ovat pelko ja huoli tai huoli ja pelko. Hänen on lopulta hankala määritellä, että mikä sen huolen suurin lähde on. Toisaalta Vera pelkää itse virusta, sitä että mitä jos hänen Venäjän puolella asuva iäkäs äitinsä sairastuu virukseen ja menehtyy, ja entäs jos kuolema on tässä tilanteessa peräti kivulias ja piinaava. Toisaalta Vera on peloissaan siitä, että raja on kiinni – se aiheuttaa hänessä myös ärtymystä. Hän ei voi mennä auttamaan äitiään, hän ei voi viedä äidilleen lääkkeitä, ruokaa, puhtaita vaatteita – eikä, sitä inhimillistä läsnäoloa ja rakkautta. Äiti on rajan takana melko lailla yksin, eristyksissä, pakotetussa koronteenissa, kuten miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Suomessa käsketään kaikkien yli 70-vuotiaiden pidättäytyä sosiaalisista kontakteista. Veran äiti Venäjän puolella ei voi tätä ohjetta noudattaa, hän tarvitsee apua talon lämmitykseen, kantoveden kuljetukseen tupaan ja ruokahuoltoon. Äidillä ei ole mahdollista saada apua julkisen sektorin palveluna (kotihoidon kautta), kuten monilla vanhuksilla Suomessa. Äiti on naapuri- ja tuttava-avun varassa. Veran huoli ja pelko ovat konkreettisia – kenties hyvin aiheellisiakin.

Äidin lisäksi Vera on tietenkin huolissaan myös lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Huoli on hiukan erilaista kuin huoli äidistä. Lastensa ja lastenlastensa hengen puolesta Vera ei tässä vaiheessa pelkää, mutta pelko kohdistuu taloudelliseen toimeentuloon ja siihen, kuinka lapset perheineen selviävät tästä – ja, kuinka pitkäksi aikaa tämä tilanne jättää jälkensä hänen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa – kuukausiksi, vuosiksi vai vuosikymmeniksi? Kyllähän Vera muistaa sen, millaista Suomessa oli 1990-luvun laman jälkeen – ja jotkuthan puhuvat jopa 1970-luvulla syntyneistä suomalaisista, että he ovat laman traumauttama sukupolvi.

Toinen kysymys, joka on Veralle kenties kaikkein konkreettisin, koska hänen arkensa sijoittuu transnationaalin perheen ympärille – mitä rajoille tapahtuu, milloin hän pääsee tapaamaan äitiään Venäjän puolelle? Vera pohtii sitäkin, että kun kerrotaan rajojen ylittämisen olevan edelleen mahdollista riittävän tärkeästä syystä, niin onko hoiva tällainen riittävän tärkeä syy saada ylittää raja? Ja mitäpä jos Vera pääseekin ylittämään rajan Venäjän puolelle äitinsä ja muiden transnationaalin perheensä jäsenten luo –  pääseekö hän myös takaisin Suomeen?

Lopulta Vera toivoo myös solidaarisuutta, toistemme ymmärtämistä, ja sitä ettemme tuomitsisi toistemme ratkaisuja ja valintoja, emmekä sortuisi polisoimaan (Björn, Pöllänen & Saarti 2018) toinen toistamme. Meillä kaikilla on omanlaiset ja omat tilanteemme, joiden puitteissa yritämme tehdä vastuullisia ratkaisuja tilanteesta selviämiseksi. Meillä kaikilla on erilaiset tarpeet ja tilanteet, vastuut ja velvollisuudet – huolet ovat kollektiivia, mutta viime kädessä henkilökohtaisia. Ovatko nämä sittenkin minun toiveitani – ehkä lopulta sekä Veran että minun.

Lähteet:

Berlant, Lauren (2011). Cruel optimism. Durham: Duke university press.

Björn, Ismo, Pöllänen, Pirjo & Saarti, Jarmo. Tiedeyhteisöön rakennetut poliisit: analyysi 2000-luvun yliopistoyhteisön vallankäytön mekanismeista. Teoksessa Koulu ja menneisyys. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian vuosikirja. Vol 56/2018. https://journal.fi/koulujamenneisyys/article/view/77698

Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (2020). Everyday transnational Russian-Finnish family relations in a Finnish rural border area. Teoksessa Johanna Hiitola, Kati Turtiainen, Sabine Gruber and Marja Tiilikainen (toim.) Family Life in Transition. Borders, Transnational Mobility, and Welfare Society in Nordic Countries. Routledge.

Jokinen, Eeva & Jakonen, Mikko (2011). Rajaton Hoiva. Teoksessa Eeva Jokinen, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Jokinen, Eeva (2005). Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus.

Könönen, Jukka (2011). Valttikorttina Venäjä. Teoksessa Jokinen, Eeva, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Tutkijaliitto, Helsinki, 97-117.

Lehto, Iiris, Rokkonen, Lilli Aini & Pöllänen, Pirjo (2019). Hoiva paikallaan. Teoksessa Helena Hirvonen, Antero Puhakka & Pirjo Pöllänen (toim.). Arjen rihmastot – Eeva Jokisen juhlakirja. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf

Oivo, Teemu, Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (tulossa). Puun ja kuoren välissä: Suomen venäjänkielisten arjen turvallisuus transnationaalissa tilassa.

Pöllänen, Pirjo (2013). Hoivan rajat – venäläiset maahanmuuttajanaiset ja ylirajainen perhehoiva. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D57/2013, Helsinki. https://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/035ffc129c47ec5ee0e985f2b0f1fc42/1584951290/application/pdf/3258914/P%C3%B6ll%C3%A4nen%20Pirjo_hoivan%20rajat.pdf

Uimonen, Pirjo (2010). Keep the Nation Clean! Negotiating the Norms of Female Purity. Teoksessa Joni Virkkunen, Pirjo Uimonen, Pirjo & Olga Davydova (toim.) Ethnosexual Processes. Realities, Stereotypes and Narratives. Aleksanteri Series 6/2010. Helsinki: Kikimora Publications, 121–137.

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi

Mistä on suomalaisuus tehty?

Pidin ensimmäisen yhteiskuntapolitiikan peruskurssini 2000-luvun alussa. Olimme sopineet professori Mikko A. Salon kanssa tapaamisen, ja hän preppasi minua tuon kurssin opettamista varten. Pääpointti oli, että kurssin keskeisin tavoite on antaa opiskelijoille yhteiskuntapolitiikan silmälasit. Itselleni nuo silmälasit ovat juurtuneet syvälle päähän. Yhteiskuntapoliitikkona suhtaudun näkemääni ja kokemaani kyseenalaistavasti. Viimeisen kuukauden aikana olen kohdannut kahdessa eri kontekstissa sellaista puhetta suomalaisuudesta, joka minun pirtaani on liian yksinkertaistavaa ja normittavaa.

Osallistuin taannoin Vienan Karjalan retkelle, jonka tarkoituksena oli tutustua karjalaiskylien elämään. Odotukset retkeä kohtaan olivat suuret – ajattelin, että tapaan karjalaiskylissä ihmisiä ja pääsen tutustumaan heidän arkeensa sen iloineen ja suruineen. Osittain näin tapahtui, mutta samalla havahduin siihen, kuinka tällaisella järjestelyllä retkellä voidaan, niin haluttaessa, tuottaa tarinaa kuulijakunnan oletettujen toiveiden mukaisesti. Meille avattiin karjalaisuudesta sen kulttuurihistoriallista menneisyyttä, ja sitä miten tätä kulttuuriperintöä tulisi vaalia, jotta se säilyisi elinvoimaisena. Näimme uutta ja vanhaa hirsirakentamista, monia suomalaisen kulttuuriperinnön kannalta keskeisiä paikkoja ja rakennuksia. Alueita oli kunnostettu ja entisöity – niistä oli tehty mennyttä arkea kuvaavia museoita. Meille kerrottiin I.K. Inhasta ja siitä, kuinka hän oli kuvannut ja tallentanut suomalaisten yhteiseen muistiin Vienan Karjalaa ja karjalaisuuden sielunmaisemaa. Paikat, joihin pääsimme vierailuille, olivat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä – kauniita ja monille tärkeitä paikkoja.

Seurueeseemme kuului henkilöitä eri tieteenaloilta, joten näiden tarinoiden ja maisemien merkitys aukesi eri tavoin. Porukassa oli mukana myös ihmisiä, joille nämä paikat olivat syvästi henkilökohtaisia. Minulle, jonka sukujuuret ovat Repolassa (nykyisen Venäjän alueella) nuo paikat eivät kuitenkaan herättäneet mitään henkilökohtaista, koska meidän suvussa Karjalasta ja ukin sukujuurista Repolassa ei juurikaan ole elämänhistoriani aikana puhuttu. Ukkini oli kuollut jo ennen syntymääni, eikä minulle ole ollut mahdollista puhua asiasta hänen kanssaan. Niinpä katselin noita I.K. Inhan kuvaamia maisemia ja paikkoja yhteiskuntapolitiikan silmälasien läpi. Minua jäi kiinnostamaan, miten arkea eletään lapsiperheissä, miten vanhusten hoiva on järjestetty ja kuinka työttömät kyläiset viettävät aikaansa. Bussin ikkunoista näin, että kylässä oli vanhustentalo. Päiväkodissa ja koulussa meillä oli mahdollista vierailla. Tapasimme suomea puhuvia opettajia, ja saimme nähdä ja kokea, kuinka suomalaiset olivat auttaneet kyläisiä rakentamaan uudisrakennuksen koululle ja päiväkodille. Jäin silti kaipaamaan aitoa kohtaamista ihmisten ja kyläisten kanssa. Se oli retkellä marginaalissa, koska retken jonkinlaisena juonirakenteena oli tutustua aitoon karjalaisuuteen, jonka kenties ajateltiin kiinnostavan meitä suomalaisia tutkijoita. Ja näin toki onkin – tarinat olivat kiinnostavia, mutta siitä huolimatta kylien nykyhetken arki jäi minulle ontoksi. Olisin ollut kiinnostunut siitä, mistä perheenäidit ostavat ruokatavaransa, polttopuunsa ja mitä lapset katsovat tv:stä tai youtubesta?

Retken aikana puhuttiin paljon siitä, miten alueita ja kyliä on kehitetty ja karjalaisuutta on elvytetty. Yhteiskuntapolitiikan silmälasien kautta katsottuna tuo kehittäminen ja elvyttäminen sekä kylien elinvoimaisuudesta puhumien oli paluuta menneeseen. I.K. Inhan näkemykset ja vaikutus oli käsin kosketeltava niissä paikoissa, joihin tutustuimme. Jos Inhan ajatuksena oli kuvata myös modernisaatiota, niin kuinka hän katsoisi tätä tilannetta. Toivoisiko hän, että kylissä ei edelleenkään olisi kunnallistekniikkaa. Toivoisiko Inha, että ruohonleikkurin sijaan pihapiirien heinät leikattaisiin viikatteella ja kuivatetaan heinäseipäillä ja pieleksillä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että vanhoja perinteitä kunnioitetaan ja arvostetaan – kannatan perinteiden kunnioittamista. Mutta samaan aikaan meidän tulee miettiä, miksi nuoret muuttavat pois näistä kylistä. Työpaikkojen puuttuminen on tietysti iso tekijä – mutta kenties myös arjen elinoloilla on tähän vaikutuksensa. Voiko vanhaa ja modernia yhdistää toisiinsa? Voiko kehittämistä ja elvyttämistä toteuttaa rakentamalla sisävessoja ja suihkuja kuitenkin samaan aikaan säilyttäen esim. perinteitä kirjallisuudessa ja musiikissa?

I.K. Inhan maisemat olivat jo hämärtymässä mielessäni, ja olin jo melkein päätynyt siihen, etten aio kirjoittaa kriittistä näkökulmaani retkestä luettavaksi, kunnes viime viikolla osallistuin Ensi- ja Turvakotien liiton seminaariin Kuopiossa. Yhdistyksellä on meneillään hanke, jossa on tuettu turvapaikanhakijaperheiden kotoutumista Suomeen lapsiperhelähtöisesti. Seminaarissa esiteltiin hankkeen aikana kehitettyjä työmenetelmiä ja sitä erinomaista työtä, jota hankkeen työntekijät ovat lapsiperheiden kanssa vastaanottokeskuksissa tehneet. Yhteiskuntapoliitikon katse nosti päätään siinä vaiheessa, kun seminaarissa kerrottiin, että hankkeessa on opetettu vanhemmille suomalaisia vanhemmoimisen tapoja. Kriittisen perhetutkimuksen näkökulmasta ovat sekä opettaminen että suomalaisuus sinällään kyseenalaisia käsitteittä. Kun esitin kysymyksen siitä, että mitä nämä suomalaiset tavat sitten ovat, joita turvapaikanhakijavanhemmille on opetettu, niin minulle vastattiin, että sellaisia tapoja, jotka me kaikki suomalaiset jaamme. Kysymysmerkki päässäni kasvoi entistä suuremmaksi. Esimerkkinä tällaisesta suomalaisesta tavasta tuotiin esille vuorokausirytmi. Vastaanottokeskuksissa työskennelleille henkilöille on tullut tutuksi, että monet turvapaikanhakijaperheet ja yhteisöt elävät toisenlaisessa vuorokausirytmissä, kuin virastotyöajassa elävät suomalaisperheet. Mutta voiko siitä huolimatta sanoa, että kaikki suomalaiset jakavat yhteisen käsityksen vuorokausirytmistä? Millaista vuorokausirytmiä noudattavat vuorotyössä käyvät tai eläkeläiset?

Näiden kahden esimerkin kautta nostan esille kysymyksen, että kun puhutaan suomalaisuudesta tai karjalaisuudesta, niin voidaanko käyttää normittavia oletuksia siitä, että ”me kaikki jaamme tämän totuuden”. Ketä tulemme ulossulkeneeksi samalla, kun sisällytämme jotkut toiset näihin paradigmoihin. Onko tosiaan niin, että suomalaisten tehtävä on kotouttaa maahanmuuttajat Suomeen vuorokausirytmien ja I.K. Inhan kautta. Onko kaikkien, jotka haluavat kuulua ”meihin” jaettava yhteiset näkemykset ja totuudet – ja kuka nämä totuudet määrittelee. Yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta absoluuttisia totuuksia on hyvin vähän – kyse on näkökulmasta, sopimuksista, vallasta, valtaapitävistä. Aikuisten, esimerkiksi turvapaikanhakijavanhempien, opettaminen oikeanlaiseen vanhemmuuteen on myös kyseenalaista. Voisiko kotouttamisessa olla hyödyllisempää opettaa ihmisiä kyseenalaistamaan, ajattelemaan ja havainnoimaan ympäristöään? Olisiko kaikkien etu, jos oppisimme katsomaan asioita mahdollisimman monesta eri näkökulmasta ja tekemään sen jälkeen kukin omat rationaaliset valintamme.

Tutkija Pirjo Pöllänen
Yhteiskuntatieteiden laitos ja Karjalan tutkimuslaitos
pirjo.pollanen@uef.fi

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus voi purkautua monella tavalla: Nytkö se sitten tapahtui – ensimmäinen terroristisella motiivilla varusteltu teko Suomen maaperällä?

Olen kuluvan kevään aikana tehnyt kenttätöitä Kiteen Koivikon vastaanotto­keskuk­sessa. Kenttätöissä kartuttamani kokemuksen ja tietämyksen perusteella olen hiukan eri mieltä eräiden turvallisuudesta vastaavien viranomaisten kanssa. Viime päivinä on kuulunut ajatuksia siitä, että Turussa tapahtuneen verityönkaltaisen teon estäminen olisi äärimmäisen hankalaa. Itse ajattelen, että esim. ministerillä ja muilla julkisen vallan päätöksentekijöillä on kädessään avaimet, joilla he voivat merkittävällä tavalla vähentää riskiä tämänkaltaisiin terroristisiin tekoihin. Tällä tarkoitan sitä, että suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta parannetaan tällä hetkellä parhaiten käyttä­mällä apuna sosiaalipolitiikan keinoja – kyse ei ole niinkään lainsäädännöllisistä toimista (kepistä ja kontrollista) kuin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämiseen tähtäävien toimenpiteiden täytäntöönpanosta (porkkanoista).

Meitä tutkijoita syytetään usein siitä, että kritisoimme ja arvioimme tilanteita ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Ehdotan tässä muutamaa asiaa konkreettisesti virittämään keskustelua (huom! julkisen vallan edustajat saavat huoletta ottaa näitä asioita agendalleen). Maahanmuuttokysymykset ovat tällä hetkellä keskittyneet turvapaikanhakijoista käytyyn keskusteluun. Tämä onkin järkevää ja tarpeellista. Tilanne vastaanottokeskuksissa on sietämätön. Asukkaat itse vertaavat elämää vastaanottokeskuksessa vankileirillä elämiseen.

  • Jotta turvapaikanhakijoiden ”pään leviäminen” voitaisiin estää, olisi turvapaikan­hakuprosessia nopeutettava. Hakuprosessia on mahdollista nopeuttaa sitä kautta, että hakemusten käsittelyyn pitäisi yksinkertaisesti palkata enemmän viranomaisia.
  • Turvapaikkahaastatteluissa pitäisi aina on läsnäolotulkkaus, joka tapahtuisi hakijan äidinkielellä.
  • Ensisijaisen tärkeää on myös kohdistaa kansalaisjärjestö ja muuta ”avustus­toimintaa” ja ”myötäelämistä” Suomeen yksin tulleisiin miehiin. Tällä hetkellä se vähäinen ajanvietetoiminta, jota kolmannen sektorin kautta tuotetaan turvapaikan­hakijoille, kohdistuu pääasiassa perheisiin ja lapsiin. Välillä minusta on tuntunut siltä, ettei yksin tulleista miehistä ole kukaan kiinnostunut.
  • Lisäksi alaikäisten yksin tulleiden turvapaikanhakijoiden siirtäminen 18 vuotta täytettyään ”normaaleihin” vastaanottokeskuksiin asumaan aikuisten ihmisten kanssa on vähintäänkin kyseenalaista. Nämä alaikäiset asuvat huomattavasti pienemmissä yksiköissä ennen täysi-ikäisyyttä, heitä autetaan kaikenlaisissa arjen toiminnoissa – kuten lapsia konsanaan. Mutta kun he tulevat täysi-ikäisiksi heidät siirretään isoihin yksiköihin ja oletetaan heidän osaavan huolehtia omista asioistaan vieraassa maassa. Olisiko oikeasti ihan mahdotonta, että nuoret turvapaikanhakijat voisivat asua joko alaikäisten yksiköissä, perhemajoituksessa tai voisiko heille peräti järjestää oman yksikkönsä.

Politiikassa, sosiaalipolitiikassa etenkin, on aina kyse resursseista eli rahasta. Viime kädessä kyse on valtiontalouden tuloista ja menoista, ja siitä miten resursseja jaetaan. Talouspolitiikka on politiikkaa siinä missä mikä tahansa muukin politiikan lohko eli siinä tehdään aina valintoja, arvovalintoja sen suhteen, miten resursseja jaetaan. Tulot ja menot on saava balanssiin. Yhteiskunta / valtio ei saa liikaa velkaantua, näin suoma­lai­sia on opetettu jo 15 vuoden ajan. Meille on myös syötetty alitajuntaan mekanismi siitä, että tuloverohissi kulkee vain yhteen suuntaan – alaspäin. Eikä progressiivista verotusta enää käytännössä ole olemassakaan. Valtio ehkä tarvitsee lisää tuloja, jotta edellä esittämäni listan konkreettiset toimenpide-ehdotukset olisi mahdollista toteut­taa, mutta valtio voi myös verotuksella kerätä lisää tuloja. Toisaalta se, miten nykyinen veroista koottava ”potti” jaetaan, on poliittinen valintakysymys – miten paljon kulutamme yritystukiin ja kuinka paljon sosiaalipolitiikkaan ja yhteiskunnan marginaa­lissa elävien tulonsiirtoihin ja hyvinvointipalveluihin. Jos haluamme säilyttää yhteis­kunta­rauhan, niin meidän on puututtava niihin ongelmiin, joista rauhattomuus yhteis­kunnissa kumpuaa.

Tutkija Pirjo Pöllänen
Yhteiskuntatieteiden laitos ja Karjalan tutkimuslaitos
pirjo.pollanen@uef.fi

Sensitiiviset haastattelut: mitä tulisi huomioida?

Tämä kirjoitus pohjautuu traumaattiset rajat –tutkimushankkeen avausseminaarissa pitämääni esitelmään, ja niihin tuntemuksiin, joita seminaarin alustukset minussa herättivät. Oma esitykseni oli otsikoitu ”Haastattelututkimuksen saavuttamaton ja hankalasti saavutettava tieto”. Keskityin alustuksessani konkreettisella tasolla siihen, minkälaisiin ongelmakohtiin haastattelututkimusta tehtäessä voidaan sensitiivisiä aiheita tutkittaessa törmätä. Koska seminaari oli otsikoitu traumatisoidut rajat –nimellä, niin halusin myös minä lähestyä omaa haastattelututkimuksen esittelyä trauman näkökulmasta

Riitta Granfelt (2007) kuvaa minun ajatteluuni sopivalla tavalla sen, mitä traumalla tarkoitetaan. Hänen mukaansa ”traumaattisella kokemuksella tarkoitetaan tapahtumaa, joka ylittää ihmisen puolustus- ja selviytymismekanismit. Kuvainnollisesti ilmaisten traumassa on kyse särkymisestä: psyykkinen tasapaino ja käsitys itsestä vaurioituvat.” (Riitta Granfelt 2007.) Trauma ja traumaattinen elämäntilanne siis rikkovat yksilön perusturvallisuuden ja tunteen oman elämän hallinnasta, yksilön sietokyky ylittyy ts. yksilön resilienssi selvitä vaikeasta (traumaattisesta), turvallisuuden tunnetta horjuttaneesta tilanteesta ylittyy.

Mitä sitten ovat tai voivat olla nämä yksilön näkökulmasta traumaattiset elämänhallintaa järkyttävät tilanteet? Ja millaisia asioita tutkijan olisi syytä huomioida tällaisia tilanteita läpikäyviä ihmisiä tutkiessaan?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on mielestäni se, että tilanteet ovat yksilöllisiä. Yhteiskunnallisella tasolla voimme määritellä tiettyjä asioita kollektiivisesti traumaattisiksi (kuten seminaarin useissa alustuksissa tuli ilmi), mutta yksilön kokemuksia ei kukaan toinen voi arvioida – se mikä minulle on traumaattista voi puolisolleni olla vain arjen pieni vastoinkäyminen (esim. työttömyys). Ja kollektiiviset traumatkin ovat usein poliittisesti, historiallisen muistin kautta tuotettuja – kuten Ismo Björn omassa esityksessään historian poliittisuudesta toi esille. Mutta tietyissä tilanteissa yksilöiden elämissä ja arjessa ovat läsnä sekä kollektiivinen trauma että yksilöllinen trauma.

Voidaan myös katsoa, että jokainen sukupolvi tuottaa oman kollektiivisen traumansa, joka esimerkiksi minun sukupolvelleni (1970-luvulla syntyneille) on 1990-luvun lama ja sen jättämä epäluulo julkisen vallan kykyyn ja haluun huolehtia kaikista yksilöistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kuunnellessani traumaattiset rajat –seminaarin alustuksia ei minulle voinut olla välittymättä ajatus siitä, että sotahistorian läpitunkema diskurssi talvi- ja jatkosodasta on edelleen Suomen ja Venäjän suhdetta leimaava trauma.

Trauma on tässä ja nyt

Kun omissa tutkimuksissani kohtaan ja haastattelen ihmisiä, joille trauma ja traumaattisesta tilanteesta selviäminen tarkoittavat pakenemista sodan jaloista – niin suomalaisen yhteiskunnan historiallisen ja muistin politiikan kautta tuotettujen kollektiivisten traumojen uudelleen representointi (toinen maailmansota ja 1990-luvun lama) tuntuvat jotenkin hiukan irrelevanteilta.

Siinä tutkimuksessa, jota tällä hetkellä teen ja niitä ihmisiä, joita tällä hetkellä kohtaan trauma muuttuu hyvin konkreettiseksi ja ruumiilliseksi. Turvapaikanhakijoille meneillään olevat sodat ovat kollektiivisia monen sukupolven yhteisiä traumoja, mutta ne ovat myös monen tasoisia henkilökohtaisia traumoja – joista työttömyys ja niukka toimeentulo ovat vähäpätöisimpiä.

Haastattelijan haasteet

Teen omaa haastatteluihin perustuvaa tutkimustani maaseutu-Suomessa asuvien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten keskuudessa. Tiina Sotkasiira on omassa bloggauksessaan pohtinut sitä, millaisissa tilanteissa nämä yksilöt saattavat olla haastatteluun tullessaan. Traumaattiset rajat -seminaarissa pitämässäni alustuksessa pohdin itse sitä, mitä kaikkia kysymyksiä on syytä pohtia, tutkimusprosessin kuluessa, kun haastattelee traumaattisia kokemuksia läpikäyviä ihmisiä.

Minä katson, että silloin kun tehdään yksilöistä lähtevää haastattelututkimusta, niin on syytä muistaa, ettei yksilöstä voi parhaalla tahdollaankaan päällepäin tietää onko hän trauman keskellä tai ei. Vaikka on olemassa kollektiivinen trauma ja voidaan esimerkiksi puhua traumatisoituneista sukupolvista, niin viime kädessä trauma tunteena ja affektina on aina yksilöllinen.

Siinä vaiheessa, kun alkaa suunnitella sensitiivisiä aiheita käsitteleviä tutkimushaastatteluita joutuu tutkija pohtimaan etukäteen monia kysymyksiä. Yksi keskeisin kysymys on se, ketä voi kysyä haastatteluun. Tutkijan on syytä pohtia, millaisia elämänkokemuksia omaavia henkilöitä hän itse on valmis kohtaamaan.

Onko esimerkiksi oma elämäntilanteeni sellainen, että voin haastatella lapsensa sodassa menettäneitä turvapaikanhakijavanhempia ts. pystynkö minä yksilönä kestämään ne asiat, jotka mahdollisesti tulevat haastattelussa esille. Toisaalta, voinko tarjota tällaiselle ihmiselle sellaista psyykkistä tai henkistä apua, jota hän tässä elämäntilanteessaan kaipaa. Onko minulla mahdollisuutta tarjota informanteille jälkihuoltoa? Mitä jos haastateltava murtuu totaalisesti kesken haastattelun ja hänen mielenterveytensä järkkyy? Kuinka voin toimia niin, että haastateltava saa haastattelun päätteeksi tarvitsemaansa apua mielentilaansa. Tutkijalla on joka tapauksessa vastuu myös siitä, millaisia prosesseja hän laittaa haastateltavissaan liikkeelle tutkimuksensa aikana.

Toisaalta tutkija joutuu pohtimaan myös sitä, mitä hän kertoo informanteilleen tutkimuksesta ja sen raportoinnista. Kuten Tuomas Martikainen on todennut, niin lähtökohtaisesti tieteellinen tutkimus on maahanmuuttajille vieraampaa kuin esim. suomenkielisille informanteille. Tällöin tutkija joutuu entistä tarkemmin pohtimaan sitä, mitä asioita tutkimuksesta ja sen raportoinnista on kerrottava haastateltaville. Turvapaikanhakijoita haastateltaessa on syytä pohtia myös sitä, kuten Tiina Sotkasiirakin toteaa, kuinka välttyä siltä, etteivät haastateltavat rinnasta tutkijoita viranomaisiin, ja saa käsitystä, että tutkijalla olisi mahdollisuus vaikuttaa turvapaikkapäätöksiin.

Haastattelua tehtäessä tutkijan pitää pystyä varautumaan siihen, että jossakin kohtaa haastattelua informantti kieltäytyy vastaamasta, tai peräti kieltäytyy jatkamasta koko haastattelua. Näissä tilanteissa tutkija joutuu pohtimaan tarkasti sitä, missä menee painostamisen raja ts. kuinka paljon tutkija voi houkutella informanttia kertomaan asioista, joista tämä mieluummin – syystä tai toisesta – vaikenisi.

Riitta Granfelt (2007, 64) esittää tästä osuvan esimerkin: ”Ainon elämässä on traumaattisia tapahtumia, joista hän ei halua kertoa. Omalla hiljaisella ja hienotunteisella tavallaan Aino on hyvin selvärajainen ja suojelee sisäistä maailmaansa. Ehkä vaikeiden kokemusten läpikäymiselle aikanaan löytyy oikea aika ja paikka.”

Näissä tilanteissa tutkija joutuu haitan arvioinnin eteen. Haitan arvioinnissa pitää problematisoida ja miettiä mahdolliset seuraukset siitä, mikä toimintatapa on kulloisessakin tilanteessa mahdollinen. Onko tutkijan mahdollista yrittää avata haastateltavan traumaa ja kantaa siitä koituvat seuraukset ts. onko uusi tutkimustieto niin arvokasta ja tärkeää, että sen kustannuksella voidaan repiä auki yksilön haavoja?

Lopuksi

Haastattelututkimuksessa on monia herkkiä ja hauraita kohtia, joissa tutkija voi mokata ja pilata haastattelun. Mokia on myös monenlaisia. Usein kysymys on siitä, ettei tutkija jaksa pysyä tarpeeksi terävänä koko haastattelun aikaa ja siitä syystä haastattelusta saatava informaatio jää vajaaksi. Sensitiivisiä aiheita tutkittaessa tutkija voi kuitenkin omalla impulsiivisella ja ajattelemattomalla käytöksellään aiheuttaa myös vahinkoa haastateltaville esim. avata joitakin traumoja, joiden käsittelyyn informantti ei olisi ollut valmis.

Välttääkseen näitä perustavanlaatuisia mokia tutkija tarvitsee tuntosarvet, joiden kautta hänen on mahdollista pystyä toimimaan näissä herkissä ja ennakoimattomissa tilanteissa mahdollisimman hyvin. Parhaiten tutkijan tuntosarvia voi kehittää olemalla kenttätöissä ja kokemalla kenttätöitä. Haastattelijan on syytä muistaa, että informantin tahtoa (tiedostettua & tiedostamatonta) on kunnioitettava läpi koko tutkimusprosessin.

Parhaimmillaan haastattelututkimus voi eheyttää särkyneitä mieliä, mutta pahimmillaan tutkija voi myös puhkaista traumatisoituneen mieleen kotelot – ja tämä on meidän kaikkien haastatteluja tekevien syytä pitää mielessämme. Tutkija ei myöskään itsestäänselvästi ole auttaja ja tutkijan on tunnistettava omat rajansa auttamisessa. Tutkijakin voi auttaa inhimillisyyden ja omien voimiensa sallimissa rajoissa, mutta lääkäriä saatika psykiatria ei pidä alkaa leikkiä, jos ei oikeasti ole lääkäri. Tutkijan pitää olla varautunut siihen, että silloin kun hän huomaa haastateltavan tarvitsevan ammattiapua, niin hänen pitää osata ohjata informantti avunlähteille.

Pirjo Pöllänen
Tutkijatohtori

 

Avunlähteitä

Punainen Risti

Pakolaisneuvonta ry

Suomen Mielenterveysseura

Terveystalo

Mannerheimin Lastensuojeluliitto

 

Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla www.glase.fi.