Kyläkoulut hyvinvointivaltion loppukaarteessa

Kirjoittajat: Alina Kuusisto, Pirjo Pöllänen ja Ismo Björn

Hyvinvointivaltion onttoutumisesta on Suomessa puhuttu 1990-luvulta alkaen, eikä ihme sillä tulonsiirtoihin, palvelujen määrään ja niiden saavutettavuuteen on tehty lähinnä yhdensuuntaisia muutoksia. Hyvinvointivaltion hajauttavien palvelujen sijaan palveluja on keskitetty tiivistämisen ja tehostamisen nimissä ja kustannussäätöihin vedoten. Maaseudun ja haja-asutusalueiden koulujen lakkautukset ovat konkreettinen esimerkki lähipalvelujen alasajosta. Korona nosti peruskoulun keskittämisen myös valtakunnan uutisointiin (esim. HS 4.8.2020), sillä epidemian myötä paineet koulujen lakkauttamisiin kasvoivat talousvaikeuksiensa kanssa muutenkin painivissa kunnissa. Suomea odottaa seuraava koululakkautusten ja yhdistämisten aalto.

Maassa oli yli 4000 peruskoulua vuonna 2000. Nyt niitä on enää puolet tästä. Sen sijaan oppilaiden määrä on laskenut alle viisi prosenttia. Tämä kertoo koulujen koon kasvusta. Alueelliset erot ovat oppilasmäärän osalta toki karumpia. Pohjois-Karjalassa oppilasmäärästä on kadonnut kolmannes. Kun väestö pakkaantuu yhä pienemmälle alueelle, on kasvukeskusten koulujen koko kasvanut.

Kyläkoulujen katoaminen on tapahtunut useassa aallossa. Ensimmäinen aalto ajoittui suuren muuton vuosikymmeniin, 1950–1970-luvuille. Taustalla oli muuttoliike, mutta myös ikäluokkien pieneneminen. Paradoksaalisen kouluverkoston harvenemisen ensimmäisestä aallosta tekee se, että samaan aikaan, kun suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakausi oli kiivaimmillaan ja maaseudun palveluverkoston rakentaminen vasta käynnistymässä, niin kyläkouluja jo lakkautettiin. Maaseudun nuoret muuttivat työn perässä kaupunkeihin, mutta myös kuntataajamiin sosiaali- ja terveysalan ja muihin hyvinvointivaltion tarjoamiin työpaikkoihin.

Nurmeksessa oli 1960-luvun alussa kaikkiaan 30 toimivaa kyläkoulua. Niiden lakkauttamisen ensimmäinen aalto ajoittui 1960- ja 1970-luvulle, jolloin kaikkiaan 15 koulupiiriä sulautettiin muihin koulupiireihin. Kyläkoulujen lakkauttamispäätökset eivät maaltapaon alavireisissä tunnelmissa herättäneet vastarintaa, vaikka lakkauttamisen merkitys kyläyhteisölle toki tunnistettiin, kuten seuraavasta sitaatista käy ilmi:

”Vaikka tämä koulu olikin pieni ja toimi viime vuosina epäpätevien opettajien voimin, täytyy sanoa, että kylä muuttui hiljaisemmaksi ja samalla henkisestikin autioksi. Olihan se tällaisena kuitenkin meidän kaikkien täällä olevien ja elävien yhteinen kiinnepiste”. (Maanviljelijä Erkki Pulkkinen Petäiskylän Pusulan koulun lakkauttamisesta sanomalehti Karjalaisessa vuonna 1966).

Ensimmäisinä pelistä putosivat kaikkein pienimmät koulut, joiden oppilasmäärät vaihtelivat kymmenen oppilaan molemmin puolin. Koulut olivat niin pieniä, että edes kääpiökouluja kannatellut valtionapujärjestelmä ei niihin ulottunut. Koulujen lakkauttamista ei tarvinnut perustella. Se oli ajan henki.

Hyvinvointivaltion käänteiden historiallisessa tarkastelussa suurten ikäluokkien jälkeläiset kiinnittävät katseensa usein 1990-luvun lamaan ja sen seurauksena tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen murrokseen. Palvelujen keskittäminen ja tiivistäminen alkoi 1990-luvun alussa ryminällä, ja kouluverkosto oli ensimmäinen tiivistämisen kohde. Kyläkoulujen lakkautusten toinen aalto toteutui myös Nurmeksessa valtakunnallista kehitystä noudattaen. Talouslama kuritti rakennemuutoksen kourissa vapisevaa kuntaa – säästöjä oli saatava ja säästökohteita priorisoitava. Kun valtion ohjaus hölleni ja korvamerkityt valtionosuudet poistuivat, oli koulujen lakkauttaminen aiempaa helpompaa. Valtio tarjosi itse esimerkkiä karsimalla kovalla kädellä ammatillisten oppilaitosten verkostoaan. Nurmeksessa tulilinjalle joutui 1947 perustettu maatalousoppilaitos. Se yhdistettiin Valtimon metsäkonekouluun1993 ja kaksi vuotta myöhemmin lakkautettiin kokonaan.

Nurmeksessa lakkautettiin kuusi kyläkoulua vuosina 1990–1999, mutta päätökset eivät tällä kertaa syntyneet läpihuutojuttuina. Vaikka raha ja tehokkuus olivat ilmaantuneet koulutuspoliittiseen puheeseen, niin kylät taistelivat koulujensa puolesta. Usko kylien elpymiseen oli 1980-luvun kuluessa noussut ja esimerkiksi kylätoimikunnat tarjosivat vastapuheelle väylän. Toisen aallon aikaan, 1990-luvulla, kyläläisillä oli mahdollisuus ja kykyä käyttää ääntään. Kyse ei ollut kamppailusta yksin koulujen, vaan laajemmin kylien ja niiden palvelurakenteen puolesta.

Hyvinvointivaltiota, jota oli 1960-luvulta aina 1990-luvulle rakennettu maaseutua myöten, oltiin purkamassa. Koulutaistelut eivät olleet pelkästään nurkkakuntaista kylien välistä kilpailua, vaan ne osoittivat kyläläisten haluavan vaikuttaa siihen, mihin kunta suuntasi resurssejaan, ja mitkä alueet olivat kehittämisen arvoisia. Nurmeksen kyläkoulujen puolesta vahvasti puhunut opettaja ja kotiseutuvaikuttaja Matti Hiltunen (sit.) totesi 1993 käydyssä valtuustokeskustelussa, että asiaa tuli tarkastella ”kylänä” ei vain kouluasiana. Kyläkoulu keskustelu kiinnittyi laajempaan keskusteluun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja viritti myös maaseutu – kaupunki -asetelman vastakkainasettelua.

Keskustelun sävy alkoi 1990-luvun kuluessa muuttua. Vielä vuosikymmenen alussa kouluratkaisut pyrittiin Nurmeksessa tekemään vaikeutuneesta taloustilanteesta huolimatta ”mahdollisimman hyvän tapauskohtaisen harkinnan varassa”. Tahtoa maaseudun koulujen säilyttämiseen tai lisäajan antamiseen oli myös kaupungin virkamiehillä, mikä osoitti halua tukea ja kehittää myös maaseutualueita. Kyläkoulut olivat vahvasti poliittinen kysymys. Kylien (keskustalainen) ääni kuului keskushallinnossa valtuuston edustajien kautta, jotka viimeiseen asti puolustivat oman kylänsä opinahjoa. Vastakkainasettelu ja (poliittinen) jakolinja kulki paitsi keskustaajaman ja kylien, niin myös keskustapuolueen, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välillä. Kokoomuksen ja SDP:n valmius kyläkoulujen lakkauttamiseen oli alueen valtapuoluetta keskustaa suurempi.

 

Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto

Hyvinvointivaltion kehityskaaressa on 2000-luvun myötä siirrytty vaiheeseen, jossa hyvinvointivaltion tarjoaminen palveluiden osalta on hyväksytty väestörakenteen muutos ja työvoiman (ja työtilaisuuksien) väheneminen. Valtiontaloudesta ja kestävyysvajeesta huolehtimisesta on tullut ääneen lausumaton yhteinen tahtotila, joka ohjaa niin sosiaali-, koulutus- kuin kulttuuripolitiikkaa. Keskittäminen, tiivistäminen ja palvelujen yksityistäminen ovat itsestäänselvyyksiä, jotka määrittävät niin koulutus- ja sivistyspolitiikan kuin sosiaali- ja terveyspolitiikan kehitystä.

Vuosituhannen vaihtuessa Nurmeksessa toimi kahdeksan peruskoulun ala-astetta, joista viisi oli varsinaisia kyläkouluja. Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto käynnistyi syksyllä 2004. Tällöin kaupunginvaltuusto teki oppilasennusteisiin perustuvan kouluverkkolinjauksen, jonka perusteella loput viisi kyläkoulua lakkautettiin vuosina 2006–2008. Kouluverkoston tiivistäminen jatkui vielä 2010, jolloin keskustan tuntumassa sijainnut yli 100 oppilaan Lehtovaaran koulu lakkautettiin. Nurmeksen kouluratkaisut olivat osa laajempaa linjaratkaisua, joissa tapauskohtainen harkinta tai kyseisen kylän kehitysnäkymät saivat aiempaa vähemmän merkitystä. Kuten kaikkialla Suomessa, myös Nurmeksessa huomio kohdistettiin taajamakoulujen kehittämiseen. Perusopetus jatkui kahdessa yksikössä Porokylän ja Nurmeksen taajamissa, joissa oli vuonna 2020 yhteensä noin 600 oppilasta. Valtakunnallisesti vuosi 2006 oli kyläkoulukadon kannalta kaikkien aikojen synkin vuosi Suomessa. Kartalta poistui kaikkiaan 186 koulua.

Kouluverkoston harvenemisella, koulujen koon kasvulla ja koulumatkojen pitenemisellä ovat suuret inhimilliset koulunkäyntiin, oppimiseen ja opettamiseen liittyvät seuraukset. Tutkimustulokset koulujen ja jopa opetusryhmien koon välisistä yhteyksistä oppimiseen ovat ristiriitaisia (Hyvönen 2013). Kasvatusalan ammattilaisten ja tutkijoiden joukosta löytyy tukijoita sekä pienille kyläkouluille että suurille taajamakouluille. Outi Autti ja Eeva Kaisa Hyry-Beihammer (2009) peräänkuuluttavat arvokeskustelua kyläkoulujen lakkauttamispäätöksistä sekä aihetta käsittelevää tutkimusta, joka entisessä kyläkoulujen mallimaassa ja Pisa-tutkimusten menestyjässä Suomessa on ollut yllättävän vähäistä. Julkista keskusteluakaan kyläkoulujen merkityksestä ja niiden lakkauttamisen vaikutuksista ei käydä, vaikka koulun sulkemiset ovat herättäneet suuria tunteita, ja arvolatautunutta keskustelua on käyty niin kunnanvaltuustoissa, paikallislehtien palstoilla, kuulemistilaisuuksissa kuin kyläyhdistysten ja vanhempainneuvostojen kokouksissa.

Kyläkoulukamppailuissa ei ole kyse vain kouluista itsessään, vaan koko kylän olemassaolosta ja identiteetistä. Lähikouluperiaatteesta luopuminen laajassa mittakaavassa niin perusopetuksen kuin lukiokoulutuksen kohdalla on heikentänyt lasten ja nuorten kiinnittymistä ja samaistumista kotikyläänsä ja -kuntaansa. Koulu on monin tavoin sidoksissa oman alueensa ympäröivään luontoon, kulttuurikohteisiin ja palvelurakenteisiin. Lähikouluverkostosta luopuminen kertoo yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksesta – jossa tehokkuus ja taloudellisuus ovat keskeisiä ja yhteisinä pidettyjä arvoja. Hyvinvointivaltiota ylläpitänyt palvelujen saatavuuden turvaaminen ja yhteisen hyvän jakamisen periaate ovat unohdettu.

Maaseudun koulujen vaikutus on ollut – siitä lähtien kun kansakoulut alkoivat vuoden 1898 piirijakoasetuksen jälkeen yleistyä – huimaavan suuri kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kehitykselle. Koulujen aktiiviset opettajat perustivat paikallisyhdistyksiä, kuten nuoriso-, raittius-, maamies- ja urheiluseuroja, ja levittivät uusia aatteita ja ideoita esimerkiksi osuustoiminnan ja opintopiirien muodossa. Koulurakennukset tarjosivat kokoontumistilat ja koulujen johtokunnat opettivat ruohonjuuritason yhteistä päätöksentekoa ja oman kylän etujen ajamista. Anssi Paasin (1986) klassista alueen institutionalisoitumisteoriaa mukaillen kyläkouluilla on ollut keskeinen merkitys kylien muotoutumisessa ja identiteetin rakentumisessa. Koulupiiri rajasi kylää territoriaalisesti ja vahvisti sen olemassaoloa ja erityisyyttä suhteessa ympäröiviin muihin alueisiin. Kylänsä yleensä ainoana hallinnollisena yksikkönä se oli olemassa ennen kaikkea kyseistä aluetta varten. Monet kylät hahmotetaan edelleen entisen koulunsa mukaan.

Siinä missä koulun perustaminen oli tärkeä askel kylän institutionalisoitumisessa ja konstruoitumisessa erilliseksi omaksi alueekseen, ovat koulujen lakkauttamiset toimineet päinvastaiseen suuntaan. Deinstitutionalisoitumisprosessissa alue on menettänyt entisiä aluetietoisuutta vahvistaneita rakenteitaan. Kun keskustelu 2010-luvulla siirtyi taajamakoulujen lakkauttamiseen ja useiden kuntien yhteisten koulujen muodostamiseen, kohdistui ajatus väistämättä siihen, miten odotettavissa oleva kehitys vaikuttaa kuntakeskusten – ja liitoskuntien kohdalla entisten kuntakeskusten – identiteettiin ja lasten ja nuorten kiinnittymiseen asuinalueelleen.

Nurmeksen esimerkki kertoo, että kyläkoulujen lakkauttamiseen liittyneessä päätöksenteossa tapahtui 1990-luvulla murros. Koulujen ei enää 2000-luvulla edes ajateltu palvelevan aluepoliittisia tai alueellisia tarpeita, vaan ennen kaikkea oppimista. Ristiriitaisista tutkimustuloksista voi ajatella, että kehityksen suunta ei ole yksistään hyvä tai huono. Kyläkouluverkoston historiallinen merkitys suomalaiselle yhteiskuntarakenteelle ja alueelliselle kehitykselle sekä koulujen lakkauttamisen vaikutukset kaipaavat kuitenkin syvällisempää tutkimusta.

Entä jo koulu olisi jäänyt kylään? Olisivatko maaseutualueet elinvoimaisempia?  Asuisiko niissä enemmän lapsiperheitä vai olisivatko kyläkouluissa lukutaitonsa saaneet oppilaat ”hiukan lahjattomampia”?  Eläisivätkö he yhteiskunnan marginaalissa?

Visiting Researcher Aytaç Yürükçü

Aytaç Yürükçün kasvokuva

Turkista kotoisin oleva historiantutkija Aytaç Yürükçü on ollut vierailevana tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella syyskuusta lähtien. Aytacin tutkimusprojekti käsittelee vuosina 1877 – 1878 käytyä Turkin ja Venäjän välistä sotaa (Balkanin sota), johon osallistui myös suomalaisia sotilaita osana Venäjän armeijaa. Aytaçia kiinnostavat etenkin sotakirjeenvaihtajien raportit ja sotilaiden päiväkirjat sekä niiden sodasta välittämä kuva. Sensuuri ja propaganda vaikuttivat siihen, mitä sodasta eri maissa kirjoitettiin. Suomessa Aytaç opiskelee suomen kieltä, taustaltaan historianopettajana hän haaveilee Balkanin sotaa käsittelevän näyttelyn järjestämisestä Suomessa.

Could you introduce yourself to us briefly?

My name is Aytaç Yürükçü. I am a Visiting Researcher in the Karelian Institute and I will be in Joensuu for 9 months from September, 2019, to mid-June, 2020, under the supervision of Professor Jeremy Smith. I am a specialist at the Turkish Historical Society. My research is about the “First Encounter of Two Nations in Balkans in the History of Relations between Finland and Turkey; Finnish Soldiers and War Reports During the Russo-Turkish War of 1877-78” and I want to compare war reports and diaries of soldiers and war correspondents and newspapers in that period.

Your study deals with the work of the war correspondents in the 1870s Balkan war from the perspective of propaganda and censorship. How did you come to this topic and how did you interested in war history – or is this more a history of media communications?

First of all, I’d like to thank to my supervisor Professor Jeremy Smith and Karelian Institute for their warm welcome. My study is related to both journalism and history, although I am a historian rather than a journalist. I chose this topic mainly because I wanted to understand the Russo-Turkish war 1877-1878 with all aspects and my family history. My great-grandfather was born near the city of Plevna, Bulgaria, and his family moved to the Ottoman Empire to live near the Bulgarian border and Edirne after the Russo-Turkish war. When I was a child, I often thought about the history of my ancestors, wondering about where they travelled and what they experienced.

When I was writing my master thesis, I mentioned this to one of my secondary school teachers, who had also migrated from Bulgaria. He recommended to me a book written by a Russian war correspondent Vasili Ivanovich Nemirovich-Danchenko. During my master studies, I focused on the diaries of this Russian war correspondent, and compared his writings to those of British correspondents of the time. As I proceeded in my research, I accessed a lot more newspapers and journals as well as the diaries of other war correspondents, and decided to continue with that topic.

Map presenting changing borders of Bulgaria in the Russo-Turkish War of 1877-78
The Russo-Turkish War and Bulgaria. Source: The Bad War, The Truth Never Taught About World War II by M. S. KING, 2015 3rd Edition 2018, p.19.

Could you tell something about your research material and the objectives of your study?

My objective is to make a detailed analysis of the Balkan war and learn about what really happened there. I would like to focus on the conflict and understand the complexity of the war, objectively study the differing opinions of the war correspondents from Russia and other European countries such as Great Britain, Germany, France and Finland. Due to propaganda and censorship, the war received little media coverage. Writings of the war correspondents of the time were largely influenced by their background and knowledge about history and international relations.

Map presenting with arrows, how Finnish soldiers moved in the Russo-Turkish War
Finns in the Balkan Peninsula. Source: Венелин Цачевски, Финландското “Участие В Руско-Турската Война През 1877-1878 г.” Понеделник, Vol, 1-2, 2012, Sofya, p.51. (Venelin Charevski, Finnish Participation in the Russo-Turkish War in 1877-78).

Unlike newspapers of the time, which lack impartiality, diaries of soldiers give us a more liberal and comprehensive account of the war. For example, Russia used such war reports to influence the opinions of the major states of Europe and make allies. Russian war correspondents were subject to a hard censorship. They had to submit their notes to Russian authorities before publishing them. Currently I am focusing on Russian and Finnish materials, but one should take into account the fact that Finnish newspapers relied on French and German sources, so they had a rather impartial point of view.

Why do you think that the Finnish viewpoint is interesting in your study?

The reason why I am here is that many Finnish soldiers were sent to the Balkan war with the Russian army. It was a time when Finnish people tried to find their national identity, and in my personal view, they did not care very much about the war itself since they were not in agreement with Russia. I think the diaries and documents kept by Finnish soldiers are more impartial than those which were kept by their Russian counterparts.

Finland is also the most appropriate country to focus on for Russian and Eastern European Studies. I have been here for about two months now, and I have managed to find the relevant sources and learn some Finnish. For instance, newspapers are available online and I have visited the Slavic Library to find other sources, microfilms, books and first-hand accounts of Finnish soldiers. I am planning to cooperate with Russian researchers studying the same topic, browse Russian archives and read original research materials.

Old photo, behind a tent and in front of it camels and groups of people.
The Finnish Red Cross military hospital in Yerevan during the Russo-Turkish war.
Source: https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19540707_81 20.11.2019

You have a background and education of history teacher. How do you see your study from that perspective?

I would like to organize a survey, an interview, for history teachers, because Finnish people, in my opinion, are not sufficiently informed about the Balkan war. I would like to assess their level of knowledge. In Turkey I organized a lot of symposiums and exhibitions, and perhaps, If I have time, I could organize an exhibition about the paintings and diaries of soldiers to give the audience an idea of how Finnish soldiers viewed the war. I met a history teacher in Espoo, and we planned to compare Turkish and Finnish history books to see whether it would be possible to add new materials about the war to Finnish history textbooks. I would also be interested in making publications about Finnish history in Turkey. I consider it important to make contributions to the general knowledge about the past and help people understand their own history.

What kind of plans do you have for your research period in Joensuu?

I like Finland and its friendly and helpful people, and this is the reason why I am planning to apply for a scholarship for the next year to improve my Finnish language to read diaries easily. It will also allow me to improve my command of Finnish further. It is good to have a lot of documents to work on as the outline of my research takes shape. Here I can find a lot of courses on Russian history and border studies to improve my knowledge about Russian and East European Studies, which are not available in Turkey.

Old medals with emblems of orthodox cross and crescent moon.
Finnish Soldiers’ emblems and rosettes from Balkan War.
Source: http://sarensukuseura.fi/keskushenkilot.htm and http://www.eskoff.net/turkinst.htm 20.11.2019.

More information: aytac.yurukcu(at)uef.fi

Interviewer: Alina Kuusisto, alina.kuusisto(at)uef.fi