Mistä vauhtia valokuituun?

Kirjoittajat: Timo Hirvonen ja Arja Kurvinen, Karjalan tutkimuslaitos

Onnen maa -elokuvassa kulkukauppias julisti plastiikin muuttavan maaseudun arjen. Nyttemmin sen on arveltu mullistuvan internetin ansiosta. Avainsana on digitalisaatio. Sen myötä monet fyysiset tuotteet muuttuvat digitaalisiksi, mikä alentaa käyttö-, jakelu- ja kuljetuskustannuksia. Sanomalehti on eturivin esimerkki. Paperilehden painaminen ja kuljettaminen on työlästä. Sen sijaan verkkolehti singahtaa lukijalle silmänräpäyksessä.

Kuulostaa hyvältä, mutta tosielämä on toisenlaista. Varsinkin maaseudulla tietoliikenneverkot ovat puutteellisia ja myös ihmisten digikykyjen ja -halujen vähäisyys hidastaa tietoverkkojen hyödyntämistä. Näitä ongelmia pohdittiin maaseudun valokuituinvestoinnit -selvityksessä, joka julkaistiin keväällä 2020.

Selvityksen mukaan maaseudun valokuiturakentaminen etenee hitaasti, hajautuneena ja julkisen tuen varassa. Syynä on investointien heikko liiketaloudellinen kannattavuus. Kilometri valokuitua maksaa kaivuutöineen kymppitonnin. Jos kilometrin matkalla on viisi taloa, kustannusten kattaminen edellyttää parin tonnin liittymismaksua. Kahden talon tapauksessa hinta nousee useisiin tuhansiin. Melko kallista, joten teleyritysten mielenkiinto on kohdistunut langattomiin verkkoihin.

Valokuitu on kuitenkin etevä tiedonsiirtotekniikka, ja sillä on symboliarvoa tietoyhteiskuntakehityksen ja -politiikan tason osoittajana. Vuodesta 2010 lähtien harvaan asuttujen alueiden valokuiturakentamista on tuettu valtion varoin ja sittemmin myös EU:n maaseuturahastosta. Tukiehdot ovat vaihdelleet, mutta periaatteena on ollut kustannusten kattaminen kolmesta lähteestä: valtion ja EU:n tukena, kuntien rahoituksena ja käyttäjien omavastuuna.

Vuosina 2010–20 Suomessa toteutettiin julkisen tuen avulla noin 200 valokuituhanketta. Niiden tuloksena kuitua vedettiin yli 25 000 kilometriä ja liittymiä myytiin liki 40 000. Hankealueilla asuvien näkökulmasta tuen vaikutuksia ei voi vähätellä: valtio, EU ja kunta ovat maksaneet leijonanosan ja parhaimmillaan vain kolmannes kustannuksista on kohdistunut käyttäjien kukkaroon.

Valtion ja EU:n tuki valokuituun on edellyttänyt kuntien osallistumista. Pohjois-Karjalassakin kuntien suhtautuminen on vaihdellut. Useimmat ovat ottaneet varovaisen linjan. Mobiiliverkkojen arvellaan riittävän ja markkinavetoisen rakentamisen toivotaan elpyvän tiedonsiirtotarpeiden lisääntyessä. Kamreeri tukee varovaisutta esimerkkeineen. Ongelmatapauksissa useat valokuituhankkeiden riskit ovat realisoituneet: kustannusarviot ovat ylittyneet, liittymien kauppa on käynyt vaisusti ja valokuituyhtiöiden taloudenpito on ajautunut umpikujaan.

Nykyvauhdilla ja -tukipolitiikalla tavoite kattavasta ja alueellisesti tasapuolisesta valokuituverkosta saavutetaan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä. Nopeampi aikataulu edellyttää tukien moninkertaistamista tai kysyntäpainetta. Mistä löytyy viisastenkivi viimeksi mainittuun?

Kirjoitus on julkaistu Sanomalehti Karjalaisen Vetoa ja pitoa -kolumnisarjassa 5.11.2020.