Halkomessu eli -holismin jäljillä

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto) ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Siinä se oli. En ollut sitä mitenkään umpikorvessa kuljeskellessani etsinyt, mutta olihan löytö: halkoholistin pesä.  Kokonaisuudessaan täydellinen. Koko, malli, tarkkuus, kaikkineen sopusuhtainen, ja syrjässä katseilta, kaukana asutuksesta, lähellä metsäautotien silmukkaa. Jokainen halko oli täsmämittainen, jokainen erillinen pino tasakorkuinen, kattopelleillä suojattu ja viivasuora. Holistia itseään ei tietenkään näkynyt, ei hän olisi tahtonut nähdyksi tullakaan, ja pesänsä hän oli kauas ihmisasutuksesta rakentanut.

Tarpeet oli koottu lähialueelta, se selvisi ympäristöä tutkimalla. Kovin kauas ei tarvinnut metsäautotietä kävellä, kun vastaan tuli hakkuuaukio. Ja sieltäpä oli halkoholisti puunsa koonnut, pätkinyt, halkonut ja taiten pinoihinsa latonut. Voi vain kuvitella sitä hartautta, jolla tämä kaikki oli tehty. Jos ihminen voi joskus koskettaa pyhää, niin sen voi kuvitella tässä tapahtuneen. Pyhä on ollut konkreettisesti läsnä.

Huolellisesti suojattuja, suoria halkopinoja metsässä

Halkopino on suomalaisen miehen alttari ja sen rakentaminen on kokonainen messu. Moottorisahan ääni sen musiikki, savu suitsuke ja bensiini voiteleva vesi. Ja kaiken keskiössä on viime kädessä kirves, oikeanlainen, omaan käteen sopiva – kahva ehkä oman metsän tuotosta, mutta oma kirves ja sen oikein teroitettu terä on työn tekemisen tärkein väline. Kyllä maailmaan kirveitä mahtuu, mutta kaikki kirveet eivät yhtä hyvin toimi. Terän teroitus on tarkkaa puuhaa, samalla tavalla kuin jääkiekkoilijan luistimen terän teroitus, jokaisen terässä on oma kulmansa ja terävyysaste.

Halkoholisti tekee pinonsa yksin, ja yksin hän on omine ajatuksineen. Vaan halkoessa lähtee ajatus laukalle. Yksin puurtaessa voi omiaan pohtia, vaikka ääneen maalimaa kummastella. Ihan rauhassa. Metsästysaikaan omat ajatukset saattavat keskeytyä ajokoiran haukkuun tai hanhiauran ylilentoon. Halkopinon teko on konkreettista työtä, jossa työn jälki näkyy. Pinon pituus kertoo, kuinka työ etenee, mutta kukaan ei ole pinon pituutta arvioimassa, ei siitä pisteyttämässä, ja vaikka naapuri ohimennen pinoista jotain mainitsisikin, niin oman tietämättömyytensä ja epävarmuutensa siinä vain osoittaisi: oikea halkoholisti antaa arvoa jokaisen omannäköiselle pinolle.

vähemmän suorareunainen halkopino metsässä

Halkoholistin työ, halkopinot, on tehty työtä itseään kunnioittaen ja hartaudella, ilolla työhön keskittyen. Ehkä sen pinon voi kaverilleen näyttää, sille samanuskovaiselle, voimakkaan herätyksen kokeneelle mutta vaivihkaa, ilman varsinaista esittelyä. Ei pinoja julkisesti esitellä. Mieluummin ne vaan ovat. Ja yksinhän on lopulta ihminen uskonsa kanssa. Ne teiden varsien, julkipihojen ja sanomalehtien esittämät halkolatomukset eivät oikeauskoista hetkauta. Hymähdyksiä kuuluu eri puolilta maata, kun Maaseudun Tulevaisuus esittelee kauneimmat tai erikoisimmat pinot. Pah, irtoaa suusta, kun Lievestuoreen kohdalla näkyy tienvarrella pino, jossa koristeena vessanpönttö. Höh ja häh, ihmettelee halkoholisti Uukuniemellä taloksi rakennetun pinon äärellä. Kyllähän sellaisen saa tehdä, mutta pitääkö se muille näyttää, äimistelee halkoholisti.

asumuksen muotoinen halkopino

Halkoholismi ei ole sairaus, mutta se on perinnöllinen ja ikiaikainen. Ennen oli huolehdittava, että puuta olisi tulevalle leskelle kolmeksi talveksi, ja siitä on kiinnipito. Nykyään pitää tietotaitoa halon olemuksesta ja syvimmästä ytimestä siirtää nuoremmille sukupolville opettamalla ja neuvomalla, nuo nuoremmat halkoholistit kun usein asuvat kaupungeissa tai maaseututaajamissa, niin ”halko on maaseutu” -ajatus ei enää luonnostaan siirry seuraaville sukupolville. Halkoholismia periytetään niille läheisille ja tärkeille nuoremmille: lapsille ja lapsenlapsille, ja toivotaan, että ladonnan lumo uppoaa halko kerrallaan.

 

Halkopino on -holistin alttari

Metsällä ja sieltä korjattavalla puulla on Suomessa ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Halkoholistin elämässä metsä ja puu konkretisoituvat pinottavina (koivu)halkoina. Mutta kuka on halkokolisti? Halkoholisti voi olla suurten ikäluokkien edustaja, jonka elämä kulminoituu metsän ympärille – polttopuut ja niistä saatava materiaalinen hyöty on halkoholistin elämän keskipiste. Vaan eipä, halkoholisti voi olla myös se naapurihuoneessa työtään tekevä, konettaan näpyttävä työkaveri. Iästä ei ole kysymys, vaikka halkoholismi puhkeaa monen kohdalla vasta viisissäkymmenissä. Halkoholismi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö: miettimällä saa miettiä, mistä löytyy naispuolinen halkoholisti, mutta kyllä heitä on. Naishalkoholistit ovat vahvasti maaseutuun kiinnittyneitä usein miespuolisia kollegoitaan nuorempia maaseudun kehittäjiä ja maaseuduntajun omaavia tarmokkaita puuhanaisia.

Halkoholisti kokoaa polttopuut säntillisiin pinoihin, toinen toistaan tasaisemmin – onhan luonnollista, että alttarista halutaan tehdä mahdollisimman esteettinen, mutta sellainen käytännöllisen ja pröystäilemättömän esteettinen. Halkoholistit, ne kaikkein puhdasoppisimat, eivät ole uusheränneitä, he ovat kasvaneet metsässä, metsästä ja metsälle isiensä ja edeltäjiensä jäljissä ja oppia ottaen. Halko on aina ollut osa näiden halkoholistien elämää ja elämänmenoa, arkea, jossa keskeistä on toistettavat rutiinit. Halonteko on metsässä, metsästä ja metsälle elettävää arkea.

Oikeauskoiseen halkoholismiin kuuluu metsän antimien täysimääräinen hyötykäyttö, ei sen poltettavan puun tarvitse aina priimaa koivua olla, oma sauna lämpenee yhtä usein männyn oksilla kuin koivuhaloilla. Yhden koulukunnan mukaan kuivista männyn oksista saa kuulemma ne kipakimmat löylyt, toinen vannoo lepän nimiin. Molempien mukaan pelkillä koivunhaloilla saunaa lämmittävät ovat junantuomia mökkiläisiä tai muita maaseudun pistäytyjiä, jotka tuskin jakavat samaa omistautumista halkoholismille.

 

Halkoholistin kaupunkilaistuminen

Suomi ja puulämmitys muuttivat kaupunkeihin 1900-luvun kuluessa. Aluksi puulämmitys oli se, joka toi halkoholismin myös omakotitaloihin. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa poltettiin halkoja ja kaupunkien satamat ja puulaanit, joiden kautta puulämmityksen halkosouvin logistiikka hallittiin, olivat vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laajoja.

Tavallisen kansan porinmatit ja parempien ihmisten kakluunit lämpisivät puulla ja tarvitsivat halkoja. Suomalaisen selviämisen kova ydin: lämmitys puulla kovien pakkastalvien aikana solmivat kaupungistuneen sukupolven metsään tiukoin sitein. Tätä sidettä lisäsi kesämökkiläisyys ja metsäpalstalaisuus, jossa halkojen tekeminen on yksi pyhä toimitus muiden joukossa. Ken metsäänsä arvostaa, se polttopuunsa korjaa, ja oksatkin lämmityksessä hyötykäyttää.

Suurten ikäluokkien ja niiden jälkeläisten lapsuuden tuoksu- ja tuntomuistoihin liittyy olennaisena palavan koivun ja muiden puiden tuoksu ja uunin lämmin poski, jota vasten nojailtiin pakkasleikeistä sisälle siirryttäessä. Omakotitalojen kellareiden tai piharakennusten puusaunat ja yleiset saunat olivat tunnemiljöö, johon kasvettiin, ja jossa oltiin lämpimän puun tuottamassa pehmeän löylyn kosteudessa.

Halkopinot siirtyivät kellareihin, autotalleihin ja pihan perille. Kerrostaloissa 1950- ja 1960-luvulla halkoja säilytettiin kellarivarastoissa. Teollisuuspaikkakuntien lapset leikkivät rullatehtaiden kuruilla tai muulla hakkuujätteellä, jota poltettiin aikana, jolloin Suomessa oli vielä aito kierrätystalous.

halkopino puuliiterissä

Öljy ja lopullisesti sähkö muuttivat halkokulttuurin hyvinvoinnin helppoudeksi. Mutta suomalainen ei luopunut halonhakkuusta. Moottorisahat ja hakkuupölkyt ilmaantuivat autotalleihin. Suomalainen (mies) meni pölkkyalttarinsa äärelle suorittamaan rukoustaan, joka on samanlaista ruumiillista hartaudenharjoittamista kuin monissa uskonnoissa: toistuvaa liikettä ja siihen liittyvää jupisevaa mutinaa. Ruumis ja mieli puhdistuvat ja halkopino kasvaa ja luo turvallisuuden tunteen itselle ja perheelle. Parhaimmillaan koko suvulle ja kansakunnalle. Halkopino armahtaa stressaantuneen mielen (on toki kyseenalaista, tunteeko halkoholisti edes stressiä) ja väsyttää ruumiin juuri oikealla tavalla, jotta tuvan haloilla tuotetussa lämmössä voi Röngän uutisten jälkeen käydä yöpuulle.

 

Mitä halkoholismi meille opettaa?

Miksi halkoholismista kirjoitamme? Miten halkopinot liittyvät työhömme? Halkoholistin antaumuksellisesta suhteesta alttariinsa, rutiiniinsa ja elämäänsä, voimme oppia vaikka ja mitä. Työtä tehdään innosta ja innostuksesta, rutiinina työ hoitaa sieluamme ja ruumista, ja silloin kun työn tekeminen (tutkimus) on mukavaa ja mielenkiintoista, niin työ etenee, ja siitä on hyötyä meille kaikille – halkoholistin leski ja vävypoika hyötyvät vielä pitkään hyvin kuivatetusta halosta, jolla lämpiävät niin mökkisaunat kuin kaupunkikodin leivinuunit.

Työllä on myös alkamis- ja loppumisajankohtansa: kun päivä valkenee, on aika tarttua toimeen ja kun ilta pimenee, on aika siirtyä tupaan uunin ja saunan lämmitykseen, halonhakkuu lopetetaan pimeän tullen. Työn tekemistä ei tarvitse esittää, silloin kun työ oikeasti etenee – kyllä joku ohikulkija kuitenkin huomaa sen katseilta piilossa olevan hyvin tehdyn pinon, sen ilolla ja suurella sydämellä tehdyn tutkimuksen, vaikka se jufo-luokitus puuttuisi.

Requiem halkoholistille

Halkoholisti on ollut aikaansa edellä myös etätyökäytännöissä. Usein pitkänlinjan -holistin pesä sijaitsee katseilta piilossa oman asumuksen ja muun asutuksen ulkopuolella, siellä metsäautotien nurkilla. Työtä tehdään itsenäisesti, itseohjautuvasti ja omilla välineillä – etänä, ja sosiaaliset kontaktit pidetään minimissä. Naapuruston tutuille saman uskoisille toivotellaan huomenet aamulla pinolle kulkiessa ja iltapäivällä kotipihaan kulkiessa vaihdetaan näkemykset viime viikkoisen myrskyn tuhoista ja etenkin siitä, kuinka pitkälle ehti tuulenkaatamien (noiden teollisuuteen kelpaamattomien) runkojen talteenotossa. Työ on loputonta rutiinia, mutta aina yhtä palkitsevaa.

pitkä halkopino mäntykumpareen vieressä

Halko on myös suomalaisen maaseudun syvää ydintä. Metodologisen urbanismin kritiikin kautta voi sanoa, että se ken halon syvän ytimen ymmärtää, niin hänellä on maaseuduntajua. Maaseutu, maalla asuminen ja uusintaminen on elämistä – ei representaatiota (esittämistä) varten. Maaseutua eletään ja ylläpidettään itseä ja yhteisöä varten, ja jos maaseutua aletaan mittaamaan ja arvioimaan kaupunkien kriteereillä, niin vain kuivat koivunhalot näyttäytyvät merkityksellisinä.  Maaseuduntajulla halkoholistin tavoin on syytä ymmärtää, että lepän- ja männynoksat lämmittävät saunan ja jopa leivinuunin yhtälailla. Maaseudulla arkeaan kokopäiväisesti, osavuotisesti tai monipaikkaisesti elävät ylläpitävät ja uusintavat maaseutua itseään ja elämäänsä varten, vaikkei tällä nähtäisikään olevan oikeaa (kansan)taloudellista merkitystä.

Mistä vauhtia valokuituun?

Kirjoittajat: Timo Hirvonen ja Arja Kurvinen, Karjalan tutkimuslaitos

Onnen maa -elokuvassa kulkukauppias julisti plastiikin muuttavan maaseudun arjen. Nyttemmin sen on arveltu mullistuvan internetin ansiosta. Avainsana on digitalisaatio. Sen myötä monet fyysiset tuotteet muuttuvat digitaalisiksi, mikä alentaa käyttö-, jakelu- ja kuljetuskustannuksia. Sanomalehti on eturivin esimerkki. Paperilehden painaminen ja kuljettaminen on työlästä. Sen sijaan verkkolehti singahtaa lukijalle silmänräpäyksessä.

Kuulostaa hyvältä, mutta tosielämä on toisenlaista. Varsinkin maaseudulla tietoliikenneverkot ovat puutteellisia ja myös ihmisten digikykyjen ja -halujen vähäisyys hidastaa tietoverkkojen hyödyntämistä. Näitä ongelmia pohdittiin maaseudun valokuituinvestoinnit -selvityksessä, joka julkaistiin keväällä 2020.

Selvityksen mukaan maaseudun valokuiturakentaminen etenee hitaasti, hajautuneena ja julkisen tuen varassa. Syynä on investointien heikko liiketaloudellinen kannattavuus. Kilometri valokuitua maksaa kaivuutöineen kymppitonnin. Jos kilometrin matkalla on viisi taloa, kustannusten kattaminen edellyttää parin tonnin liittymismaksua. Kahden talon tapauksessa hinta nousee useisiin tuhansiin. Melko kallista, joten teleyritysten mielenkiinto on kohdistunut langattomiin verkkoihin.

Valokuitu on kuitenkin etevä tiedonsiirtotekniikka, ja sillä on symboliarvoa tietoyhteiskuntakehityksen ja -politiikan tason osoittajana. Vuodesta 2010 lähtien harvaan asuttujen alueiden valokuiturakentamista on tuettu valtion varoin ja sittemmin myös EU:n maaseuturahastosta. Tukiehdot ovat vaihdelleet, mutta periaatteena on ollut kustannusten kattaminen kolmesta lähteestä: valtion ja EU:n tukena, kuntien rahoituksena ja käyttäjien omavastuuna.

Vuosina 2010–20 Suomessa toteutettiin julkisen tuen avulla noin 200 valokuituhanketta. Niiden tuloksena kuitua vedettiin yli 25 000 kilometriä ja liittymiä myytiin liki 40 000. Hankealueilla asuvien näkökulmasta tuen vaikutuksia ei voi vähätellä: valtio, EU ja kunta ovat maksaneet leijonanosan ja parhaimmillaan vain kolmannes kustannuksista on kohdistunut käyttäjien kukkaroon.

Valtion ja EU:n tuki valokuituun on edellyttänyt kuntien osallistumista. Pohjois-Karjalassakin kuntien suhtautuminen on vaihdellut. Useimmat ovat ottaneet varovaisen linjan. Mobiiliverkkojen arvellaan riittävän ja markkinavetoisen rakentamisen toivotaan elpyvän tiedonsiirtotarpeiden lisääntyessä. Kamreeri tukee varovaisutta esimerkkeineen. Ongelmatapauksissa useat valokuituhankkeiden riskit ovat realisoituneet: kustannusarviot ovat ylittyneet, liittymien kauppa on käynyt vaisusti ja valokuituyhtiöiden taloudenpito on ajautunut umpikujaan.

Nykyvauhdilla ja -tukipolitiikalla tavoite kattavasta ja alueellisesti tasapuolisesta valokuituverkosta saavutetaan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä. Nopeampi aikataulu edellyttää tukien moninkertaistamista tai kysyntäpainetta. Mistä löytyy viisastenkivi viimeksi mainittuun?

Kirjoitus on julkaistu Sanomalehti Karjalaisen Vetoa ja pitoa -kolumnisarjassa 5.11.2020.

Pietarin kautta Venäjän rajoille

Kirjoittanut Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Joensuun yliopisto oli Karjalan tutkimuslaitoksen johdolla mukana Suomen eri yliopistojen kamppaillessa Venäjän ja Itä-Europan tutkimuksen johtoasemasta. Yliopistojen välinen työnjako hahmottui aluksi maantieteellisesti siten, että Lapin ylipisto keskittyi Barentsin alueeseen, Helsingin yliopisto Itämeren ympäristöön ja Joensuun yliopisto Karjalan tasavaltaan. Näitä kirjaamattomia reviirirajoja ryhdyttiin ylittämään 1990-luvun puolivälissä. Kysymys oli pitkälti venäläisistä yhteistyökumppaneista. Erityinen kiinnostus koski Pietarin laitoksia, joilla oli huomattavasti enemmän resursseja kuin joensuulaisille vanhastaan tutuilla, mutta vähävaraisilla Petroskoin yhteistyötahoilla. Kun Karjalan tutkimuslaitos otti Pietarin mukaan tutkittavaksi alueeksi, astui Joensuun yliopisto Helsingin yliopiston varpaille. Teko oli tietoinen, mutta Pietarin kautta uskottiin laitoksen saavan Venäjä-tutkimukselle ulkopuolista, kansainvälistä rahaa ja uusia yhteistyösuhteita myös kolmansien maiden kanssa. Tutkittava alue laajeni samaan aikaan myös Barentsin alueelle, sillä Suomen Euroopan unionille tekemä aloite Pohjoisen ulottuvuuden politiikasta avaisi ehken ja mahdollisesti toisia rahoituskanavia tutkimukselle. Näin yliopisto ulotti tutkimuksensa myös Lapin yliopiston tontille.

Karjalan tutkimuslaitos ja koko Joensuun yliopisto kärsivät tappion, kun opetusministeriö antoi Helsingin yliopistolle valtakunnallisen roolin Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen koordinointiin. Tätä varten perustettiin erityinen Aleksanteri-instituutti. Se suuntautui alkuun vahvasti elinkeinoelämää palveleviin hankkeisiin, sillä niihin oli mahdollista saada EU-rahoitusta. Aleksanteri-instituutti muutti hieman luonnettaan, kun se sai rahoituksen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijakoulun käynnistämiseen. Helsinki muodosti näin Joensuulle haasteen, johon oli vastattava. Karjalan tutkimuslaitoksella, eikä Joensuun yliopistolla ollut halua toimia Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin alaisena. Laitoksella kuulunut tuohtumus vaihtui uuteen toimintatarmoon. Tutkimusta ryhdyttiin suuntaamaan Venäjän sijaan rajaan ja raja-alueisiin.

Joensuussa Venäjä-tutkimusta oli tehty Karjalan tutkimuslaitoksen ohella tiedekunnissa ja täydennyskoulutuksessa, jossa toimiva Itäinnova tarjosi itäosaamiseen keskittyvää ammatillista ja kaupallista koulutusta ja tarjosi palveluja raja-alueyhteistyötä koskeville kongresseille. Karjalan tutkimuslaitos järjesti yhdessä Itäinnovan kanssa kansainvälisen symposiumin, jonka teemana oli Euroopan unionin rajalla. Symposium oli omalta osaltaan kiinnittämässä tutkimusta Euroopan unioniin. Venäjää lähestyttiin erilaisten EU-ohjelmien rajaseutuyhteistyön ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunta-näkemyksen kautta. Kansalaisyhteiskunnan syntyä selvittävillä tutkimuksilla oli kysyntää. Kansa ja valta. Jatkuvuus ja muutos Venäjällä 1900-luvulla sai rahoitusta Suomen Akatemialta 1997 ja seuraavana vuonna Ilkka Liikasen Civic Culture and Nationality in North-West Russia and Estonia sai Akatemian rahoituksen. Kansalaisyhteiskuntatutkimus laajensi yhteyksiä Baltiaan, Englantiin ja Skandinaviaan.

Kun Joensuun yliopiston yleisen tason profiloitumisessa 1990-luvun lopulla nousivat esiin Euroopan raja- ja reuna-alueiden yhteiskunta- ja kulttuurikehitys, niin juuri näillä aloilla tutkimuslaitos saattoi osoittaa tuloksellisuuttaan. Ensisijaiset alueelliset kohteet eli itäinen Suomi, Karjala ja Pietari vaikutusalueineen määriteltiin rajaseuduksi, jotka olivat idän ja lännen rajalla, kuten perinteisesti oli totuttu tulkitsemaan, mutta nyt, uutena painotuksena: Pohjois-Euroopassa.

Suomi asemoi itseään länteen ja Karjalan tutkimuslaitoksen johto ymmärsi läntisten kumppaneiden tuovan tutkimukselle rahaa. Se näkyi tutkimuksen suuntauksissa ja toki myös tulkinnoissa. Yhteiskuntatieteellinen osasto haki kumppanuuksia ”lännestä” eli Britanniasta ja Yhdysvalloista. Teemana oli post-kommunismi, joka englanninkielisessä puheessa kääntyi sittemmin muotoon ”post-sovjet”. Rajatutkimukseen liittyi kirja Curtains of Iron and Gold. Reconstructing Borders and Scalaes of Interaction”. (Ashgate Publishing 1999.) Yhteiskuntatieteellinen osasto järjesti yhdessä Tampereen Rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksen kanssa sekä San Diegon yliopiston kanssa kansainvälisen konferenssin Border Regions on Transition Joensuussa ja Sortavalassa. Rahoittajina olivat Suomen Akatemia ja Norjan ulkopoliittinen Instituutti.

Karjalan tutkimuslaitoksen painopistealaksi valittua rajoja ja raja-alueita koskevan tutkimusta kehitettiin Rajatutkimusverkosto-projektin nimissä. Toukokuussa 1998 aloitetun verkoston tavoite oli vahvistaa Joensuun yliopiston asemaa raja-alueita koskevan tutkimuksen piirissä. Hankkeen ohjausryhmään kuului puheenjohtajan, yliopiston uuden rehtorin Perttu Vartiaisen ohella Tarja Cronberg. Hankkeen johtajana toimi Heikki Eskelinen ja suunnittelijana Pirjo Jukarainen. Rajatutkimusverkostoa rahoittivat Euroopan unionin Interreg-ohjelma ja opetusministeriö. Raja- ja lähialuekeskusta valmisteltiin yhdessä Pohjois-Karjalan liiton, Joensuun Tiedepuiston ja muiden sidosryhmien kanssa.

Venäjä avaa ovet

Kirjoittanut: Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Karjalan tutkimuslaitokselle kuin koko Suomelle 1990-luvulle siirtyminen oli murroskautta, jossa tapahtui nopeasti ja paljon. Taustalla oli talouslama, joka tarkoitti rahoituksen vähenemistä ja taloushuolia. Länsi-Euroopan integraatio syveni ja samaan aikaan koko itäinen Eurooppa muuttui. Neuvostoliiton hajoaminen oli yllätys. Tutkimuslaitoksen tehtävän ja rooli kannalta se oli tapahtuma, joka saattoi ”pelastaa” laitoksen.  Neuvostovallan sortuminen merkitsi laitoksen työn uudelleen arviota ja suuntaamista. Karjalan tutkimuslaitoksen vahvalle Karjalaa koskevalle asiantuntemukselle oli nyt käyttöä ja selkeä tarve, ja tämä vankisti laitoksen asemaa niin yliopistossa, Suomessa ja kuin kansainvälisellä tutkimuskentällä. Uuden Venäjän synty merkitsi monien kokeilujen aikaa. Muotoutuvien rakenteiden ja toimintojen ilmenemistä haluttiin lähestyä monista eri näkökulmista. Muutoksilla nähtiin olevan etniskansallisia, poliittisia, taloudellisia, ideologisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Laitoksella ne tulkittiin sekä muutoksen aiheuttajiksi että seurauksiksi.

Tutkimusyhteistyötä ja vierailuja oli tehty rajan yli jo pitkään. Tutkijavaihto Neuvostoliiton kanssa aloitettiin jo 1972. Veijo Saloheimo tutustui tuolloin Leningradissa ja Petroskoissa tehtäviin Karjalaan liittyviin tutkimuksiin. Pekka Laaksonen oli tehnyt kenttätöitä Karjalassa 1970-luvulla ja KTL:n tutkijat satunnaisesti 1980-luvulla, Kaija Heikkinen jopa osin ilman neuvostoviranomaisten lupaa.  Nyt avautuivat kenttätyömahdollisuudet ja arkistot aivan uudella tavalla. Venäjällä avautunut ilmapiiri antoi mahdollisuuden kehitellä tutkimusyhteistyötä Venäjän akatemian Karjalan tiedekeskuksen kanssa. Tutkimuslaitoksen tutkijat solmivat monenlaisia toiminnallisia yhteistyösuhteita, jotka kaikki eivät perustuneet virallisiin sopimuksiin, vaan olivat normaalia asiantuntijoiden kanssakäymistä ja verkostoitumista.

Käytännössä Karjalan tutkimuslaitoksella suoritettu aluetutkimus ikään kuin laajeni Luoteis-Venäjälle. Rajan avautuminen merkitsi näet useassa tapauksessa sitä, että Suomen puolella tehdyt tutkimusasetelmat – ja kysymykset – siirrettiin lähes sellaisenaan Venäjän Karjalaan. Tutkimuslaitoksen julkaisusarjassa ilmestyi nopeaan tahtiin Venäjälle siirrettyä kylätutkimusta, kansalaisyhteiskuntaselvityksiä, Laatokan ekologista tilaa, luonnonvaroja ja Karjalan taloudellista aktiviteettia koskevia katsauksia. Pitkän aikavälin ilmastomuutosta selvittävä SILMU-hanke, jossa kehiteltiin Saimaan ulappavesien biologisia seurantamenetelmiä, oli osin siirrettävissä sellaisenaan Laatokalle. Perinnetutkijat siirtyivät rajan taakse ikään kuin itäraja ei olisi koskaan kiinni ollutkaan. Venäjän kielen taidosta oli suuri apu, joten asiantuntijuus sai tätä kautta käytännön ulottuvuuden. Tutkimuslaitokselle palkattiin venäjäntaitoisia ensin tutkimusapulaisiksi ja tulkeiksi, sitten tutkijoiksi. Pentti Stranius palkattiin 1995 hoitamaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön liittyviä käytännön toimia sekä EU-rahoituksen edellyttämien hakemusten valmistelua. Euroopan unioni vaikutti myös siihen, että Karjalan tutkimuslaitoksen tuottamalle tiedolle niin Pohjois- kuin Venäjän Karjalasta löytyi yhä enemmän kansainvälistä (lue länsimaista) tarvetta.

Ekologeja kiinnosti Laatokka ympäristöineen. He suunnittelivat kuljettavansa tutkimusalus Muikun Saimaan kanavan kautta ja Nevaa pitkin Laatokalle. Suurjärvellä oli tarkoitus aloittaa kansainvälisenä yhteistyönä pitkäaikainen seuranta erilaisin mittalaittein. Laatokka oli seuraavat vuodet tutkimuksen keskiössä, josta kertoi painoalanimi: Saimaan ja Laatokan vesiekosysteemit ja valuma-alueet, luonnonvarat ja ympäristöongelmat. Ensimmäinen Laatokka-tutkimuksia esittelevä kokoelma Report on Lake Ladoga Research in 1991–1993 ilmestyi 1993. Laatokka kiinnosti monella tapaa, olihan se ollut myös sotilaallisten kokeilujen toimintakenttä.

Humanistisen osaston uudet yhteistyösuhteet rakentuivat huomattavalta osalta Petroskoin tiedelaitosten kanssa tehtäviin yhteishankkeisiin, joihin liittyi länsieurooppalaisia yhteistyötahoja.  Neuvostoliiton aikana aloitetut ja Suomen Akatemian rahoittamat yhteistyöhankkeet saatettiin ensin loppuun. Kimmo Katajala toimitti joensuulais-petroskoilaisen yhteishankkeen Asiakirjoja Karjalan historiasta 1500- ja 1600-luvuilta käsikirjoituksen valmiiksi. Toimitustyössä oli mukana Sari Hirvonen. Tutkimusyhteistyössä paljastuivat konkreettisesti suomalaisen ja neuvostoliittolaisen historiatutkimuksen erot suomalaisten keskittyessä sisältöön ja tulkintaan, kun taas Petroskoissa keskityttiin ulkoiseen lähdekritiikkiin.

Humanistisessa osastossa Kaija Heikkisen uusi viisivuotiskausi alkoi kesällä 1991. Hän keskittyi vepsäläistutkimukseen, mutta Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat suuntasivat katsettaan etäämmäs itään suomalais-ugrilaiseen kulttuuripiiriin, etenkin Komiin. Mukaan tulivat marit ja udmurtit. Keskeisiksi nähtiin erityisesti kansalaisuuteen liittyvät kysymykset. Laitos panosti suomalais-ugrilaisten kansojen aseman ja kulttuurin tutkimukseen. Vuosikertomuksessa todettiin, että suomalaisilla oli tällä erityisalalla kunniakas tutkimustraditio. Karjalan tutkimuslaitos oli mukana uralilaisten kansojen mytologiaa tutkivassa, Suomen Akatemian rahoittamassa ja Anna-Leena Siikalan johtamassa hankkeessa. Yhteistyökumppanit olivat Nikolai Napolskih Venäjältä ja Mihail Hoppal Unkarista. Karjalan tutkimuslaitokselta projektissa työskentelivät Kaija Heikkinen, Pekka Hakamies ja Lidia Tojdybekova,

Venäjän yhteiskunnallinen mullistus mahdollisti ennennäkemättömien aineistojen saatavuuden ja teki mahdollisiksi uudet kysymyksenasettelut, mutta se myös käynnisti uusia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia prosesseja. Kysymys suomalais-ugrilaisten kansojen asemasta ja etniskulttuurisesta statuksesta oli osa laajempaa Venäjällä ja Venäjän ulkopuolella käytävää kansallisuuskeskustelua. Suomalais-ugrilaisten kansoihin keskittyvää tutkimusta ei voitu harjoittaa irrottamalla heitä muista Venäjän kansallisuuksista, ennen kaikkea venäläisistä. Tutkimuksissa oli huomioitava myös venäläinen kulttuurin ja venäläisten tutkimus.

Suomen Akatemian Venäjän tutkimuksen ohjelmasta rahoitusta saivat (suomalais-) kansalliset teemat. Sellainen oli Antti Laineen johtama tutkimus Kansallinen valtiollisuus Luoteis-Venäjällä vallankumouksen jälkeen vuoteen 1940. Karjalan ja Komin kehitys Suomeen verraten.  Esikuva ja sen kaksi seuraajaa? Tutkimus keskittyi Karjalan ja Komin autonomisten tasavaltojen kansalliseen kehitykseen uuden talouspolitiikan vaiheessa ja 1930-luvulla. Tutkijat halusivat selvittää, miten näiden alueiden johtajat tarkastelivat Suomen kansallista kehitystietä. Tutkittavaan kauteen ajoittuivat maatalouden kollektivisointi ja kansallisten elementtien likvidointi tasavaltojen hallinnosta. Tutkimus tähtäsi maailmalle, englanninkielinen yhteenveto oli tarkoitus julkaista joko Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Karjalan tasavaltaan kohdistui 1994 useita esitutkimusluonteisia hankkeita. Näiden yhteydessä valmistui teos Russian Karelia on Search of a New Role.

Karjalan tutkimuslaitos asemoi itseään Heikki Eskelisen johdolla samaan aikaan osaksi Euroopan unionia ja sen määrittelemiä tutkimusasetelmia. ”Euroopan integroituessa on tutkimuslaitoksen yhdyttävä Eurooppaan”, kommentoi Eskelinen Karjalan Maan toimittajalle Jyrki Haapalalle 5.10. 1991. Puheessa painoi ennen muuta tutkimusraha ja sen kautta laitokselle saatava toimintavarmuus. Euroopan unionin rahoituskanavat suuntasivat tutkimusta ja asemoivat myös tutkimuslaitosta osaksi eurooppalaista tutkimusjärjestelmää. Tutkimuslaitoksen sisällä jako EU–Venäjä kulki osastojen läpi ja sisällä. Yhteiskuntatieteellinen osasto oli 1990-luvun alussa ensisijaisesti sekä aluekehityksen että maaseutukysymysten tutkimusyksikkö. Yhteiskuntatieteellinen osaston taloustieteellinen aluekehitys tähtäsi läntiseen Eurooppaan ja Euroopan integraatioon, ja Venäjää lähestyttiin tätä kautta, sen sijaan ”maaseutututkijat” Oksa ja Rannikko suuntasivat joukkoineen suoraan rajan yli Venäjälle. Jukka Oksa vietti 47 vuorokautta Karjalan tasavallassa 1993. Metsätyön murrosta Venäjän Karjalan Koivuselässä oli tutkimassa myös Eira Varis.

Johtaja Pulliaisen tiukka linja

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen johdossa on aika ajoin ollut vallankäyttäjiä, jotka määrätietoisesti, jopa keinoja kaihtamatta, ovat pyrkineet ajamaan laitosta haluamaansa suuntaan.  Tämä on aiheuttanut aika ajoin tiukkoja vastakkainasetteluja laitoksen johdon ja sen eri työntekijäryhmien kanssa. Joskus tutkijat ovat joukkona vastustaneet johtoa tai esittäneet poikkeavia näkemyksiä, joskus kyse on ollut yhden tai muutaman työntekijän ja johtajan näkemyseroista, jotka ovat puhjenneet avoimiksi riidoiksi.

Laitoksen johtajana toiminut, sittemmin rehtoriksi kohonnut kansantaloustieteen apulaisprofessori Kyösti Pulliainen oli ärhäkkä ottamaan kantaa ja laukomaan ajatuksensa julki. Pulliainen ei aristellut sanojaan yrittäessään estää näkemystensä mukaisesti väärien henkilöiden rekrytoinnit laitokselle. Pullainen ei halunnut hyväksyä Pertti Koistisen Kehitysaluerahasto Oy:n työllistävää vaikutusta koskevaa tutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan 1976. Esittelijänä toiminut korkeakoulun suunnittelija Jorma Aho esitti johtokunnalle Pulliaisen kannan. Äänestyksessä äänet menivät tasan: kaksi puolesta, kaksi vastaan, joten puheenjohtajan ääni ratkaisi. Pulliainen oli itse estynyt kokouksesta, joten puheenjohtajana toimi Jukka Oksa. Hän kannatti Koistisen tutkimussuunnitelmaa, ja näin Koistisen projekti hyväksyttiin. Pulliainen ei tähän tyytynyt, vaan hän jätti kirjalliseen vastalauseen, jossa esitti, että Koistisella ei ole kykyä suoriutua tehtävästä.  Pulliainen katsoi, että laitoksen johtajana hänellä oli velvollisuus huolehtia, että laitoksella tehdään määrältään riittävää ja laadultaan korkeatasoista tutkimusta. Hänen mielestään Koistisella ei ollut edellytyksiä suoriutua tutkimuksesta. Koistisen kyvyttömyyttä Pulliainen perusteli sillä, että Koistisella ei ollut arvosanaa taloudellisessa oppiaineessa. Koistisen niukka ”tutkijakokemus” oli Pulliaisen mukaan saatu hyvin kapealta alalta, jolla ei ollut yhtymäkohtia kyseessä olevaa tutkimukseen. Lisäksi Pulliainen piti Koistisen tutkimussuunnitelmaa epärealistisena ja aikataulua liian tiukkana. Koistista puolustanut Jukka Oksa näki Koistisen suunnitelman ongelmanasettelun yhteiskuntapoliittisena. Yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian koulutukseen liittyi kyselyaineistojen kerääminen, tilastollinen analyysi ja atk:n käyttöön tarvittava koulutus, muistutti Oksa, ja lisäsi, että Koistisella oli käytännön tutkijakokemus. Kehitysaluerahasto oli arvioinut Koistisen päteväksi ja pystyväksi jo rahoituksen myöntäessään. Oksaa tuki myös Hannes Sihvo, joka kiitteli Koistisen aktiivisuutta ja ajankohtaista tutkimusta.

Tampereen yliopiston professoriksi päätyneestä Pertti Koistisesta tuli yksi tutkimuslaitoksen tuloksekkaimmista tutkijoista ja tutkimusryhmien vetäjistä. Sen sijaan toinen Pulliaisen kammoksuma tutkija, Ilkka Alanen, joutui jättämään paikkansa Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellisen osaston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen assistenttina yhden kolmivuotisen virkakauden jälkeen. Assistentin ohjesääntö takasi kaksi kolmevuotista kautta ja tapana ja käytäntönä oli, että sama henkilö myös valittiin toiselle kolmevuotiskaudelle. Alasen syrjäyttämiselle oli vaikea löytää perusteita. Kehitysalueiden neuvottelukunnan stipendiaattina 1.2.1972 taloon tullut Ilkka Alanen ei ollut syyllistynyt laiminlyönteihin tai rikkeisiin. Jotain oli siis keksittävä. Selitykseksi Alasen syrjäyttämiselle kerrottiin, että hän oli julkaissut vain yhden artikkelin kolmen vuoden aikana. Toiseksi perusteeksi löytyi hakemus. Nuoren turkulaisen hakijan Pertti Rannikon suunnitelma oli Alasen papereita huolellisemmin laadittu, ja tämä nostettiin perusteluksi. Tosin Rannikon tutkimus kaupungin kasvun vaikutuksesta kaupungin muuttoliikkeeseen sopi varsin huonosti tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Alanen sen sijaan tutki Pohjois-Karjalan pienviljelijäväestöä ja maaseudun ongelmia.

Pulliainen ei Ilkka Alasta halunnut, vaikka Alasella oli tutkimustoiminnasta pitkäaikaisin kokemus, ei vaikka hänen julkaisutoimintansa oli laajin: Alasella oli kolmetoista julkaisua, Pertti Rannikolla kaksi, mutta muilla hakijoilla ei lainkaan. Alasen julkaisujen hyvästä laadusta lisäksi kertoi, että niitä oli eri korkeakoulujen sosiologian tai yhteiskuntapolitiikan tutkintovaatimuksissa. Muiden meriittien ohella Alasella oli ollut hakemuksensa liitteenä lisensiaattitutkimuksen käsikirjoitus. Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta äänesti 4–3 Alasen uudelleen valintaa vastaan, ja samalla vastustavalla kannalle asettui lopulta koko korkeakoulun hallitus. Alanen ei päässyt edes varasijalle, jonne nostettiin FK Markku Tykkyläinen. Pulliaisen johdolla Rannikon taakse eli Alasta vastaan asettuivat Matti Jeskanen, Katriina Petrisalo ja Oiva Louhisola. Alasta tukivat Jukka Oksa, Harri Karppinen ja Heikki Hyvärinen.

Syrjäyttämisen syy oli yliopiston historian kirjoittaneen Arto Nevalan mukaan selkeän poliittinen. Alasta pidettiin kommunistina.  Kyösti Pulliainen asetti samalla kyseenalaiseksi Alasen tutkijuuden kokonaisuudessaan kirjoittaessaan Alasen siirtyneen haastattelujen referoinnista marxilaisin termein tapahtuviin teoretisointeihin, jolla alalla Alasella ei ole yhtäläisiä kykyjä. Syrjäyttämisen jälkeen Alanen sai laitoksella työtilat, luvan käyttää laitoksen kirjastoa ja laitteita, mutta kaukopuheluja hän, kuten ei toinen työtilat saanut tutkija Katriina Petrisalokaan, saanut soittaa. Pulliainen jatkoi kamppailua Alasta vastaan ja arvosteli myös Ari Antikaisen tätä puoltavaa lausuntoa. Hän sai lievää tukea Markku Tykkyläiseltä.

Kyösti Pulliainen ei pitänyt myöskään Kaija Heikkistä pätevänä hakijana 1980. Sen sijaan esittelijänä toiminut Juhani Hukkanen totesi Heikkisen täyttävän tarvittavat vaatimukset. Heikkistä tukivat myös Marja Järvelä-Hartikainen ja Pentti Mälkönen. Pulliaisen vaateesta hallintoviraston oli pyydettävä vt. professori Juhani Lehtoselta ja vs. professori Anna-Leena Siikalalta lausunnot, oliko Kaija Heikkinen ”osoittanut huomattavaa taipumusta tieteelliseen työhön”. Lehtonen katsoi, että vaikka Heikkiseltä puuttuivat virallisesti tutkimuksellisen kypsyyden vakuuttavat näytöt, oli huomioitava hänen tutkijankaarensa koko ajan selvästi kohoava suunta. Hänelle siis oli huomattava taipumusta tieteelliseen työhön. Siikala piti Heikkistä varauksetta pätevänä.

Pulliaisen seuraava kahnaus ei yllättänyt laitosväkeä. Pulliaisen ja ekologian osaston vanhemman tutkijan Jouko Meriläisen välit tulehtuivat 1980-luvun puolivälissä. Värikkäin sanankääntein käyty keskustelu nousi julkisuuteen, kun Pohjois-Karjala-lehti julkaisi parhaita paloja.

Pulliaisen hampaisiin joutui myös tukijauraansa aloitellut Vesa Puuronen, josta Pulliainen lausui, että tuo mies ei tule koskaan saamaan virkaa tästä yliopistosta, jos hän on päättämässä. Joensuusta monia projekteja hankkinut ja useita tutkimusohjelmia vetänyt Puuronen ei virkaa saanut, mutta hän sai viran Kuopiosta, josta siirtyi sosiologian professoriksi Oulun yliopistoon.

Rakennemuutos, Pulliaisen opit ja KTL

Kirjoittaja: Ismo Björn

Joensuun yliopisto oli valtakunnallisen huomion keskellä, kun Carelia-salissa järjestettiin 1987 pääministeri Harri Holkerin johtama rakennemuutosseminaari.  Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat Jukka Oksan johdolla järjestivät samaan aikaan virallisen rakennusmuutosseminaarin kanssa vaihtoehtoseminaarin. Ns. vanhan päätalon luentosalissa P1 puhuttiin otsikolla ”Tiede – rakennemuutoksen renki vai isäntä” samat asiat kuin varsinaisessa Holkerin kokouksessa.  Laitoksen tutkijat asemoivat itsensä selkeästi tieteen ja tutkimuksen – eivät poliittisen vallan – edustajiksi. Tutkimuslaitoksen itseymmärryksen ja perinnön kannalta tämä oli itsestään selvää. Laitoksen tutkijat toimivat nimenomaan tutkijoina, joilla oli tutkittua tietoa ja ymmärrys siitä, mitä uusi, ”talous ensin” -politiikka toisi tullessaan Pohjois-Karjalan kaltaiselle maaseudulle. Tutkijoilla ei ollut tarvetta, ei edes syytä näyttäytyä osana poliittista valtaa ja sitä pönkittävää puhetta. Ne päivät, joissa tutkimuslaitoksen ja kunkin tutkijan oli pohdittava asemaansa osana ”virallista” yliopistoa, olivat vielä edessä.

Tutkimuslaitoksen järjestämää vaihtoehtoseminaaria enemmän valtakunnallista huomiota saivat avoimet mielenilmaisut, etenkin rakennemuutosseminaarilaisten linja-autoa kohti heitetyt tomaatit sekä yliopistolta kaupungille suuntautunut surumarssi. Marssijat kantoivat kylttejä, joissa vaadittiin joukkoliikenteelle tukea ja maaseudun muistamista. Entinen kansanedustaja Aune Mänttäri raahasi verenpunaiseksi värjättyä mallinukkea. Jäätyneiksi väitettyjen tomaattien heittelijöiden joukossa oli puolestaan tuleva kansanedustaja, ministeri ja eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen, joka osoitti mieltään muiden nuorten keskusta-, demari- ja muun vasemmistoaktiivien kanssa. Tutkimuslaitoksen sisällä tapahtumat johtivat puhutteluihin.  Vaihtoehtoseminaarin järjestämiseen ei yliopiston johto puuttunut, mutta laitoksen johtajan roolia ottanut humanistisen osaston vastuuhenkilö Veijo Saloheimo kutsui puhutteluun virkasuhteessa olleet nuoret tutkijat, koska he olivat osallistuneet mielenilmaisuihin virka-aikana.

Rakennemuutosseminaari päätti yhden aikakauden suomalaisessa yhteiskunnassa. Se muutti myös yliopistojen asemaa. Yhteiskunnallisen suunnittelun aika alkoi olla ohi, eikä Karjalan tutkimuslaitos tai muutkaan yliopistolliset tutkimuslaitokset eri puolilla Suomea olleet enää yhtä selkeä osa poliittista järjestelmää ja valtakunnallista kokonaissuunnittelua.  Tutkitun (ja alueista nousevan) tiedon aika oli vähenemässä. Demokraattinen valmistelukulttuuri vaihtui ministeriön johtoryhmän omassa piirissä tehtyyn suunnitteluun.  Korkeakoulujen kehittäminen puolestaan pelkistyi puite- ja resurssijärjestelmään, jossa valtiovalta (opetusministeriö) ja korkeakoulut kävivät tulosneuvotteluja asetetuista tavoitteista. Yliopistoja sidottiin osaksi elinkeinoelämää tukevaa järjestelmää. Tuolloin puhutusta hallitusta rakennemuutoksesta kertoo se yliopistojen tehtävän kohdalla paljon se, että valtion tiedeneuvoston nimi muuttui tiede- ja teknologianeuvostoksi. Korkeakoulupuheeseen iskostuivat vähitellen ja pyytämättä sanat tulosvastuullisuus ja kansainvälisyys.

Rakennemuutosseminaari toi julki valtionhallinnossa, lähinnä valtiovarainministeriössä, tehdyt linjanvedot.  Yliopistolaitosta oli jo ryhdytty ohjaamaan uudelle tielle. Joensuussa muutos oli alkanut muuta maata nopeammin.  Yliopiston vasta valittu rehtori Kyösti Pulliainen oli jo 1985 – siis kaksi vuotta ennen rakennemuutosseminaaria – osallistunut kansainvälisen talousjärjestön OECD:n järjestämään koulutustilaisuuteen Skotlannissa. Eri maista tulleille tuoreille rehtoreille oli tuolloin viikon ajan jaettu uutta oppia yliopiston roolista ja toimintatavoista. OECD:n vaatimuksiin kuului yliopistojen kansainvälistyminen. Painopisteet olivat tutkimuksen kansainvälistämisessä ja tutkimuksen sitomisessa taloudellisen kasvun edistämiseen. Käytännön tutkimuksen oli tuettava ennen muuta yritystoimintaa.

Taloustieteilijänä Kyösti Pulliainen näki maailman vahvasti talouden kautta ja painotti yliopiston, (teknologia-) teollisuuden ja hallinnon kolmiyhteyttä. Skotlannin matkallaan hän lienee omaksunut myöhemmin laajalti levinneen uusliberalistisen pelottelu- eli uhkapuheen mallin: jos nyt meneekin hyvin, niin vaikeudet odottavat nurkan takana. Tohtoripromootion yhteydessä hän kysyi, onko meillä lainkaan yliopistoa vuosituhannen alussa. Hän viittasi tulevaisuudessa koittaviin niukkuuden aikoihin ja vaati laatua. Oli hankittava ulkopuolista rahaa, keskityttävä vahvuuksiin ja kasvatettava yliopiston autonomiaa. Pulliainen ajoi vahvasti panos/tuotos -ajattelua. Poissulkemisista ei vielä tässä vaiheessa puhuttu.

OECD:n opit hyvin sisäistänyt Pulliainen toteutti talouselämän tahdon Joensuun yliopistossa käytäntöön, ja tähän Joensuu oli juuri sopiva. Joensuu oli nuori, riittävän monipolinen ja sopivankokoinen alueellinen yliopisto, josta puuttuivat vanhoihin yliopistoihin muodostuneet syvät akateemiset perinteet ja vastarinta. Pulliaisen tapaan ajattelevia henkilöitä löytyi opetusministeriöstä ja omasta yliopistosta.

Pulliaisen johdolla Joensuun yliopisto hakeutui uudistusten eturintamaan kokeilemaan muun muassa uudenlaista budjettikäytäntöä ja kokonaistyöaikaa. Pulliainen markkinoi tiedepuistoa yliopiston avauksena ympäröiville yrityksille. Hän esitti yliopiston ulkopuolisia toimijoita yliopiston hallintoon, joustavaa työtä ja erilaisia kokeiluja. Muutokset alkoivat kirjastosta ja tietotekniikasta. Määrärahojen jakaminen jätettiin yhä enemmän laitoksille itselleen, joten se merkitsi laitosjohtajien vallan kasvua.  Laitoksilla rahan luonne muuttui, kyse ei ollut enää pelkästään rahasta, vaan henkilöistä, joiden toiminta mitattiin rahassa. Kukin tutkija joko toi tai kulutti rahaa. Mukaan hallintaan tulivat vähitellen tulostavoitteet ja niiden mittaaminen. Yliopistolaisten arjessa muutos ei alkujaan näkynyt, sillä toimintamenobudjettia ja muita kokeiluja tehtiin Joensuussa 1980-luvun lopulla suotuissa olosuhteissa taloudellisen kasvun aikana. Kaikkien korkeakoulujen määrärahat kasvoivat ja henkilöstön määrä lisääntyi.  Lisärahaa ei kuitenkaan jaettu tasaisesti, vaan siitä hyötyivät erityisesti taloudellis-tekniset tieteet. Sen sijaan humanistis-yhteiskuntatieteiden painoarvo väheni. Muutos tapahtui viiveellä, mutta se aiheutti henkisen murroksen. Karjalan tutkimuslaitoksella muutoksen voi todeta tapahtuneen erityisesti talousmaantieteen merkityksen kasvuna.

Lehmäloton jättöpäivä

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Valtimolaisen lehmäloton säännöt ovat yksinkertaiset. Peltolohko, -kapale, niitty, keto tai hätätilassa opotta aidataan ja jaetaan tasasivuisiin ja -kokoisiin ruutuihin, jotka numeroidaan. Lehmälottoajien on arvioitava, mihin ruutuun aitaukseen laskettava Mansikki paskantaa. Lehmäloton voi tuplata päästämällä aitaukseen myös toisen lehmän. Dallasin aikaan tuo kanttura oli melko varmasti nimeltään Pamela, se näet oli aikanaan Suomen suosituin lehmän nimi iki-ihanan Victoria Principalin, tuon Jaakko Tepon Pam-pam-pam-Pamelan mukaan.  Veikkaus on joka viikko – palautuspäivä keskiviikko. Kierrän vähän muailmaa. Nämä ja muut lotto-, veikkaus- ja (Huruslahden) arpajaismuistot olivat ajankohtaisia taas männä viiikolla. Syyskuun viimeinen päivä oli Akatemian hakemuksen jättöpäivä, siis oli, sillä sitähän siirrettiin maanantaille 5. lokakuuta, kun digitekniikka petti ja koneet tukkeutuivat. Salaliittoteoreetikot pohtivat heti, että kellähän tärkeällä hakijalla oli ongelmia täyttää hakulomaketta vai oliko Akatemiaan tällä kertaa tullut liian vähän tasokkaita huippuluokan hakemuksia.

Akatemian haku on Suomen yliopistokalentereissa punaisella. Se lopettaa kaiken muun työn tuhansilta yliopistolaisilta noin kuukaudeksi. Koneen haku saattaa katkaista Akatemiahankkeen suunnittelun pariksi päiväksi, mutta sitten taas pohtimaan, ketkä ovat mahdolliset arvioijat, miten määritellä oman hakemuksen tieteenalat, keitä mukaan, minne matkaa kukin, ketkä olivatkaan tämän teeman terävin kärki…. Tutkimusryhmät istuvat, pohtivat, ajattelevat ja ääni kohoaa, miten vakuuttaa, että juuri tämä oma tutkimushanke on se kaikkein tärkein, merkittävin ja innovatiivisin. Entäs se, että juuri meidän tutkimusryhmä hoitaa tämän tutkimuskapaleen kaikkein parhaiten. Kuluu päivä, toinen päivä, päivä ja ilta, toinen päivä ja ilta, päivä ja ilta ja iltayö, kokonainen vuorokausi, unet ja valveunet ja kaikissa sama hakemus. Ympäriltä kuuluvat tutut tarinat: ei ennen tämmöisiin aikaa kulutettu. Se oli pari tuntia ja se oli siinä. Arvioijat eivät edes lue. Ne katsovat, että kiinnostaako. Arvioijat ovat vanhoja jääriä, eikä heitä uutuudet innosta. Metodin pitää olla selkeä, eikä tieteidenvälisyyteen pidä mennä – paitsi että hakukuulutuksessa korostetaan interdisiplinäärisyyttä vai oliko se sittenkin crossdisiplinäärisyys, ja väliviivalla vai ilman…. Ja entäs kuviot, hienoja ja innovatiivisia niiden tulisi/olisi/pitäisi olla, mutta samalla pitää muistaa Sara-järjestelmän asettamat reunaehdot – voih, kuviot eivät oikein asetu ”softaan”. Arvioijaa ei vakuuta Suomi ja jos ruotsalaisia ovat, niin ei missään nimessä mikään itään liittyvä.

Asiaan olisi keskityttävä, vaan kyllähän ajatus siinä pakosta lensi tiiviissä ryhmässä nenät vastakkain istuessa, eikä läheskään aina, (tuskin koskaan) oikeaan suuntaan. Uskontotieteilijä Tuomas Martikaisen mukaan pyytämistä miettiessä tutkimusryhmän ajatus harhautui hänen isäänsä Jouko Martikaiseen, tähän valtimolaistaustaiseen Göttingenin yliopiston teologiin, joka tutki syyrialaisista teksteistä, että olivatko itämaan tietäjät todellisia. Valtimo kummitteli taas mielessä ja opiskeluajan valtimolaisryhmä. Toinen tutkija puolestaan muisteli siinä vieressä oman opiskeluaikansa kuusaalaisryhmää ja vielä merkittävämpää vieremäläisjoukkoa, joka ymmärrettävästi viihtyi yhdessä vuosikaudet. Puoli yhdeksän aikaan kaivettiin jo kännykät esille ja palattiin Martikais-aiheeseen ja kuunneltiin pätkä Jaakko Martikaista ”Meitä odotetaan mullan alla”. Äitejä ja isiä odotettiin samaan aikaan kyllä kotiin.

Budjetin tekoon oli apua luvassa ja siihen voitiin luottaa, mutta se yhteys. Kokoushuone oli täynnä laitteita, vaan arvata saattaa, että kukaan kolmesta tohtorista ei niitä osannut käyttää, ei edes se neljäs käytävältä apuun huudettu, eivätkä ne kaksi asentajaa, tai edes etäapu. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen oli luovutettava. Vaan Riitta Rouvinen oli tyyni ja osasi asiansa. Ja sitten taas hakemukseen. Mutta mitä tarkoittaa milestone? Se ei kuulemme viitannut Flintstoneen, joka ensimmäisenä tuli mieleen. (Ja pakkohan oli kuunnella Kivisten ja Sorasten tunnus.)  Onneksi oli Fritschin Matti, jolta saattoi kysyä milestonesta ja muissa erikoisista hakutermeissä apua ilman, että kuuli pitkän saarnan, kuinka koko hakemuksen kysymyksen asettelu oli vääristynyt, ilman päsmäröintiä, kuinka se pitäisi tehdä tai tietoa, että oma hakemus lähti jo viikko sitten.  Virstanpylväs taas takana ja sitten kutsut. Missä muodossa ne pitikään, ja se sanamuoto. Saija Miina apuun ja neuvoja tuli, niin tässä kuin kymmenissä muissa kysymyksissä. Kyllä on maailmassa hyviä ihmisiä ja oikeilla paikoilla. Tässä kohtaa yksilö taas innostuu, kyllä KTL on hyvä paikka tehdä työtä eli niitä hakemuksia, jopa tonttutohelot ilkeävät ja uskaltavat apua kysyä, ja apua ja neuvoja annetaan pyyteettömästi.

Valmistuihan se, ja 12 sivua,  kun Saijan kikat oli käytetty. Ja sitten sinne lomakkeelle, vaan eipä. Yhteydet poikki, ei mahdu, liikaa tekstiä, väärä kohta… Nyt sitten odottamaan, tärppääkö, osasimmeko arvioida, mihin lehmä läjänsä laskee. Saako hakemuksemme ”Karpaattien ruteenien diasporinen elo koronan nostattamien kansallisten rajojen maailmassa Andy Warholin taiteen kautta tulkittuna” rahoituksen. Sitä kai hakemuksemme käsitteli. Emme ole aivan varmoja nimestä, sillä se tehtiin lontooksi.

Vakaville asioille pitää osata nauraa, eikä Akatemian haku niin kovin vakavaa ole. Vakava paikka, mutta niissä kaikkein vakavimmissa paikoissa on pakko pystyä nauramaan, ettei kopistele ennenaikainen viikatemies – senkin olisi voinut riskianalyysiin laittaa, mutta vielähän on pari päivää aikaa…

Linnan henki ja Auroran punatiili

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen toiminnan kannalta laitoksen sijoittaminen Pielisjoen linnaan oli merkittävä tekijä. Eri alojen tutkijat muodostivat tiiviin ryhmän, jossa henkilökohtaiset suhteet näyttelivät tärkeää osaa.  Pielisjoen linna oli oma maailmansa, siihen kuuluivat oma toimisto, oma siivooja ja talossa asuva vahtimestari. He kaikki muodostivat linnan väen. Laitoksella törmäsi kaksi varsin erilaista maailmaa.  Toinen edusti menneisyyden kautta (pohjois-)karjalaisuutta rakentavaa humanistista tutkimusta ja toinen alueen kehitysalueproblematiikkaan syventyvää yhteiskunnallista tutkimusta. Keskeiset tutkijat edustivat kahta eri sukupolvea, sodan kokenutta ja sen jälkeen syntynyttä. Myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään ja arvoiltaan he olivat varsin erilaisia.

Laitoksen aluepoliittiset tutkimushankkeet houkuttelivat Joensuuhun nuorta, yhteiskunnallisesti aktiivista tutkijakuntaa. Jukka Oksan ja muiden aluetutkijoiden tulo vahvasti karjalaishenkisenä perustettuun tutkimuslaitokseen oli osaltaan nostattamassa keskustelua korkeakoulun politisoitumisesta. Karjalais-isänmaallisessa hengessä ei itsessään politiikkaa nähty, mutta näistä poikkeava toiminta nähtiin seminaarihenkisessä Joensuussa poliittisena. Kitkaa oli odotettavissa, sillä Karjalan tutkimuslaitoksen aluetutkimus oli yhteiskunnallisuudessaan kriittistä jo lähtökohtaisesti, ja itse tutkijat avoimen poliittisia. Tutkijoilla oli kontaktit opiskelijaliikkeeseen ja he organisoivat mm. lukupiirejä, joissa opiskeltiin muun muassa Marxin ja Leninin ajattelua.

Laitoksen sisällä vastakkainasettelu oli vahva ja sai ajoittain huvittavia muotoja. Laitoksen 1980-luvun pikkujoulujen alkaessa Tuula Nylander kävi piilottamassa Veijo Saloheimon kehystetyn valokuvan, jotta sitä ei illan mittaan tuhrittaisi. (Eivätkä ainakaan tuolloin riehakkaasta juhlimistyylistä ja toistensa seurasta virtaa saavat tutkijat Rannikko ja Knuuttila pomppisi sen päällä ja tavalla, jolla olivat jo tuhonneet ravintola Jokelan joulukuusen.) Saloheimon katsottiin edustavan isänmaallishenkistä humanistista tutkimusta ja vanhaa maailmaa. Osaltaan tietoinen kahtiajako oli lisäämässä linnan henkeä. Pienessä ja tiiviissä ryhmässä tutkijoiden välille syntyi pakosta päivittäinen keskusteluyhteys, eivätkä osin vastakkaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset välttämättä tätä aina haitanneet. Pikemmin ne lisäsivät toimintatarmoa. Tavoite oli periaatteessa sama: tehdä tutkimusta alueen ja sen asukkaiden hyväksi. Ainoastaan keinot, ajattelutavat ja tiedealat olivat erilaiset.

Karjalan tutkimuslaitoksen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen osasto siirtyivät campus-alueelle Aurora II-rakennuksen valmistuttua 2005. Saaressa, keskellä kaupunkia, rautatieaseman ja torin välillä olleesta linnamaisesta kivirakennuksesta siirryttiin ruutukaavan taakse. Pielisjoen linnasta poistuminen kuohutti mieltä, eivätkä kaikki olleet innolla muuttamassa.

Enää ei työhuoneen ikkunasta voinut katsella virtaavaa Pielisjokea, ei sen kalastajia tai auringonottajia, ei talvista koskikaraa tai keväistä telkkää, nyt oli ikkunan takana punainen tiiliseinä. Oli siirrytty linnasta linnaan tiilenpäitä laskemaan. Vaikka muutos tarkoitti myös henkilökohtaisen työtilan, oman työhuoneen saamista, osa työntekijöistä menetti kosketuksen kokonaan ulkoilmaan, sillä työhuoneen ikkuna avautui laitoksen kahden pitkän käytävän väliseen korkeaan kirjastotilaan, jonne ainoa luonnonvalo tuli kattoikkunoista.

Muuttomatkaan yritettiin saada myös” linnan henki”, laitoksen sisällä vallinnut kannustava ja kriittinen ilmapiiri, joka eli alakerran kahvihuoneen polveilevissa keskusteluissa ja illanviettojen joutavissa jutusteluissa. ”Henki” pullotettiin ja pullo kannettiin poliisiauton johtamana kulkueena kohti campusta. Pullo avattiin uuden laitoskirjaston tiloissa, mutta monen vanhan ”linnalaisen” mielestä henki koki ahdistusta, ja joko jäi, tai leijui linnaan, ja sinne haikailivat vielä kauan monet linnan hengessä eläneet. Tässä näkemyksessä ja puheessa voi toki havaita myös muistelun nostalgisuutta, menetetyn kaipuuta. ”Linnan henki” on toki todellinen, mutta sen on myös metafora kultaisesta ajasta, yksinkertaistetussa menneestä, jossa sekoittuvat oma nuoruus sekä menneisyyden myönteisten, yhteisöllisten piirteiden, yhteenkuuluvuuden korostuminen ja samaan aikaan laitoksen sisäisten jännitteiden, ristiriitojen ja muiden negatiivisten asioiden aktiivinen unohtaminen. Linnan hengessä eli mukana myös yhteinen, yhteisöä koossa pitänyt tarina, jossa linna suojasi sen hyviä, yhteistä hyvää tavoittelevia ihmisiä hallintoa – ulkoista pahaa – vastaan.

Linnan henki oli koostunut ennen kaikkea omasta erillisasemasta, omasta tilasta ja monista vuosikymmenten mittaan syntyneistä perinteistä. Yksi sellainen oli Tuula Nylanderin leipoma omenapiirakka. Omenat olivat peräisin, tai sanottiin olevan, linnan edessä kasvaneesta, varsin kituvasta ja varsin lyijypitoisesta omenapuusta, mutta piirakka oli hyvää. Linnassa vietetyt laitoksen pikkujoulut ja muut juhlat olivat muistoissa aina ohjelmallisia, mukana oli tanssia ja lopulta yleistä älämölöä. Osa juhlijoista lähti koteihinsa, osa kävi väliin ottamassa Jokelassa vauhtia, mutta sinnikkäimmät istuivat linnan alakerran keittiön pyöreän pöydän äärellä aamukahville. Linnan henkeä oli myös tietoisesti pidetty yllä. Laitoksen tutkijat saivat muun muassa yhteisölliset ja samalla yksilölliset college-paidat, joiden rinnassa oli Pielisjoen linnan kuva, joko edestä, takaa tai jommalta kummalta sivulta, mutta kunkin oman huoneen ikkuna oli yksilöllisesti valaistu. Linnan henkeä myös vahvisti väitöskaronkoissa aina samalla tarinalla jaettava käärmepullo. Käärmeen kunnon heiketessä nesteen sisällä ei pullo enää kiertänyt, vaan sitä säilytettiin laitoksen tiloissa. Väittelijä on sittemmin saanut rintanapin: Käärmetohtori. Itärajan avautuessa eli laitoksella aikansa epävirallinen uimaseura Laatokan Loiske.  Siihen kuuluivat kaikki kohtalaisessa kunnossa Laatokassa uineet. Jotkut yksilöt rakensivat avoimuudellaan yhteisöllisyyttä sitä itse huomaamatta Tällaiset ulospäin suuntautuneet tutkijat järjestävät yhteisiä matkoja. pikkujouluja tai vaikkapa pöytälätkäkisoja, jalkapalloveikkauksia, ottivat kantaa ja haastoivat kahvipöytäkeskusteluissa, ohjasivat erilaisia leikkejä ja kysyivät hassuja tietokilpailuissa. Oma merkityksensä on myös heillä, jotka voivat juhlissa pahoin, puhuvat levottomia ja esittävät pientä tulitikkutyttöä pikkujoulunäytelmissä.

Laitoksen siirtoa oli suunniteltu pitkään ja piirustuksia oli esitelty laitoksen väelle useaan kertaan. Yhden tutkijan työpanos oli jopa osoitettu yhteyshenkilöksi. Rakentamista seurattiin tarkoin, olihan muiden uudisrakennusten virheistä ja valvonnan puutteista käyty keskustelua julkisuudessa.  Yksi jos toinen tutkija kävi Tuukka Arosaran tapaan kauhistelemassa ulkona suojaamattomana säilytettyjä eristeitä ja muita rakennusmateriaaleja. Pelolla kuunneltiin rakennusmiesten keskinäisiä puheita, että tämä rakennus ei tule kestämään. Suunnittelijat ja valvojat vakuuttivat, että hyvä tulee, mutta virheiltä ei Aurora II -rakennuksen kohdalla vältytty. Heti ensimmäisen sateen koettaessa huomattiin, että kattoikkunoiden tiivisteet olivat unohtuneet ja laitoskirjaston lattialle oli asetettava sankkoja. Julkisivun tiiliseinä oli rakennettava uudelleen ja myös ilmastointi reistaili.

Kipuilu oli silti monen työntekijän kohdalla suurempaa henkisellä tasolla. Jotain ainutkertaista oli menetetty.

Aatteet ovat tutkijan vaatteet, 50 vuotta tiedepukeutumista itseä ja yhteisöä varten

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)  ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Teemu Oivo laittoi kesällä viestin, että jos Jyväskylän yliopiston historian laitoksen tilaisuuden pukukoodi on ”rennot arkivaatteet”, niin se tarkoittaa hellepäivänäkin tummaa pukua. Neljä vuosikymmentä aiemmin sanomalehti Karjalaisen toimittaja Liisa Kuivalainen kierteli kymmenenvuotista taivaltaan juhlivan Joensuun korkeakoulun Karjalan tutkimuslaitoksen vieraana ja hämmästyi, laitoksen tutkijat eivät työskennelleetkään tummissa puvuissa, kauluspaidoissa solmioin varustettuina, vaan he olivat etupäässä nuorehkoa samettihousuista villapaitajoukkoa parralla tai ilman. Kuivalaisen silmään pisti yhteiskuntatieteen eteisessä ollut ällistyttävän ränsistynyt nahkatuoli. ”Ei taida täällä ilmapiiriä turha jäykkyys vaivata”, raportoi Kuivalainen.

Pukeutumisella tai pukeutumattomuudella on akateemisessa maailmassa ja akateemisissa yhteisöissä vahva yhteys niin tieteenalaan, eri yliopistoihin kuin yksittäisen yliopiston laitoksiin. Pukeutumisen merkitys ei ole vähäinen, vaikka siitä vain harvoin eksplisiittisesti keskustellaan. Tässä blogissa pohdimme erilaisia pukeutumisen tapoja ja käytäntöjä, ja sitä, mitä ne kertovat yliopistojen olemuksesta, eri yksiköistä tai tieteenaloista. Sosiobiologinen perustotuus ulkoasusta on, että sillä joko erottaudutaan tai sitten piiloudutaan massaan, ja näille molemmille on perustellut syynsä.

Aikanaan se mietitytti, että mitähän professori Mikko A. Salo tarkoitti, kun hän 1993 uusille Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan opiskelijoille tokaisi, että M-talon käytävillä me laitoksen työntekijät opimme jouluun mennessä tunnistamaan teidät yhteiskuntapolitiikan opiskelijat ihan pukeutumisenne perusteella. Niin kävi myös meille opiskelijoille, me tunnistimme ja erotimme itsemme matematiikan ja kansantaloustieteen opiskelijoista.

 

Uudet aatteet ja uudet vaatteet

Yliopistojen perustaminen maan eri alueille on eri aikoina ja eri alueilla tarkoittanut hieman eri asioita. Yhteistä on kuitenkin se, että kukin korkeakouluyksikkö merkitsi paikkakunnalleen kehityksen voimavaraa. Se toi valtion rahaa tutkimukseen ja palkkoihin ja vahvisti monella tapaa alueensa poliittista ja taloudellista merkitystä, mutta ennen kaikkea: kukin yliopisto tuotti opettajia ja virkamiehiä oman alueensa ja toiseksi koko maan tarpeisiin.

Erityisesti 1960-luvulta alkanut yliopistoverkoston laajeneminen tarkoitti yliopiston vahvaa sidosta alueeseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Yliopiston vahva sidos alueeseen tarkoitti samalla alueen sivistyksen ja kulttuurielämän monipuolistamista esimerkiksi erilaisten esitelmien, lehtikirjoitusten ja erilaisten asiantuntijatehtävien kautta. Yliopisto vahvisti toimialueensa olemassaoloa ja toi samalla akateemisia ihmisiä paikkakunnille.

Uusilla yliopistoilla oli myös piilomerkityksiä. Niille oli annettu mahdollisuus muuttaa vanhan yliopistolaitoksen käytäntöjä, akateemisen maailmaan iskostuneita hierakisia rakenteita ja ääneen lausumattomia sääty-yhteiskunnan perinteitä ja porvarillisen elitismin piirteitä.

Joensuun korkeakoulun ensimmäinen rehtori Heikki Kirkinen edusti uutta aikaa ja vastusti tunnetusti promootiomiekkojen käyttöä. Kirkisen mukaan sota-ase ei tasa-arvon ja edistyksen yliopistoon kuulunut. Se oli jäänne keisarillisen Suomen ajalta. Vastaavasti Kuopiossa professori –sittemmin myös rehtori – Osmo Hännisen ehdotuksesta valittiin miekan tilalle viitta, koska se oli rauhanomaisempi akateeminen symboli.

Uudet korkeakoulut alkoivat tehdä pesäeroa keisarillisiin myös pukeutumisessaan. Niin Joensuun, Kuopion, kuin muiden uusien yliopistojen tutkijoilla ja opettajilla oli valta vapautua yliopistouniformusta, ja tätä myös tapahtui, mutta ei kaikkialla. Tiedealojen erot olivat suuret, samoin alueelliset vaihtelut. Vanhoilliset piirit totesivat aikoinaan, että myös radikalisoitumisaste näkyi pukeutumisessa. Yhteiskuntatieteissä pukeuduttiin aivan eri tavoin kuin kasvatustieteiden puolella. Vaatteet alkoivat tulla myös 1960-luvulta alkaneen nuorisomuodin kehityksen myötä entistä tärkeämmäksi välineeksi yksilölle sen ilmaisemiseksi, kuka olet, ja mihin ryhmään haluat sitoutua.

Korkeakouluihin tuli ensiksi sinipaitoja, maripaitoja, samettipukuja, hameen sijaan housuja ja uuden aallon pikkutakkeja/jakkuja.  Jotkut kantoivat vyöllään pirtanauhaa, toiset kaulassaan palestiinalaishuvia. Opiskelijajärjestöt tilasivat yhteiset colleget. Kaikki eivät koskaan ole pukeutuneet ”yleisen linjan mukaisesti” vaan erityiset yksilöt ovat halunneet erottautua massasta. Yliopistoissa on aina ollut kokonaisia tieteenaloja, jotka pukeutumisellaan edustavat toisinajattelua tai toisintekemistä – ympäristöpolitiikan tutkijat eivät ole koskaan pukumuottiin asettuneet ja niinhän sanotaan, että kielten professorit pitävät pukeutumisellaan yllä selvästi myös esteettisiä näkökohtia.

Aina on ollut myös yksittäisiä akateemisia suurhahmoja, jotka omalla pukeutumisellaan ovat tietoisesti ja/tai tiedostamattaan halunneet erottautua valtavirrasta. Karjalan tutkimuslaitoksella näitä esimerkkejä on pitkä liuta, monet meistä edelleen muistavat Tuula Nylanderin mustan pukeutumisen, jonka muista mustista erotti tavaramerkiksi muodostunut ”mustaa ja jotain kirkkaan punaista”, Jukka Oksan elämää suuremmat collegehupparit ja sen kaapissa roikkuvan edustuspikkutakin, Kaija Heikkisen rintamerkit ja jotain violettia, Timo Lautasen olkatoppaukset ja Pertti Rannikon klassikoksi nousseen reikäisen Koitere-paidan. Pukeutuminen on karismaa! Oulusta kerrotaan, kuinka Joensuusta tullut Pauli Tapani Karjalainen mullisti koko maantieteen laitoksen pukeutumisen. Pikku-Paulit omaksuivat opettajansa ajatukset ja pukukoodin.

Jos akateemisen maailman pukukoodeista haluaa tehdä luokitteluja tai kategorisointeja, niin sitä on mahdollista arvioida ja ryhmitellä esimerkiksi seuraaviin ryhmiin.

 

Klassinen pukukoodi

Suomalaisen yliopistolaitoksen perusvanha pukukoodi näyttäytyy väitöstilaisuudessa, jossa musta on yleisväri ja väittelijät kipuilevat pukukoodin kanssa, miehet frakkinsa, naiset mekkonsa, (paitsi rajoja rikkovat riittajallinojat) kanssa. Tohtorinhattu eli silinteri on myös tätä kaikkein vanhinta kerrostumaa, joka otetaan esille, kun halutaan korostaa akateemisuutta ja sen eroa muusta väestöstä, ja kun halutaan korostaa yliopistoa autonomisena yksikkönä.

 

Haalari on univormu ja pukukoodi

Teekkarit ottivat teekkarihengessä käyttöön duunarien haalarit 1970-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat levitä ensin kauppatieteilijöiden käyttöön ja sittemmin kaikkien korkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Yhtäkkiä vapaan opiskelijanuorison tahtotilana oli pukeutua eri värisiin ja laputettuihin työmiehen vaatteisiin. Joiden yksilöllisyys oli siinä, että kaikilla oli samalaiset asusteet ja samanlaiset tarrat. Jotkut valitsivat jopa sivuaineensa saadakseen tietynvärisen haalarin. ”Keltainen sosiologihaalari kun sointui niin kauniisti pitkään mustaan tukkaani.” Haalareiden tietoiselle tai tiedostamattomalle työläislookille vastapainoksi nousi tietoisen elitistinen sitsipukeutuminen juhla-asuineen. Se oli osin paluuta lukion vanhojen tanssien ihanuuteen, mutta myös merkki yliopistolaisuudesta, johon katsottiin kuuluvan nyt vanha säätyläiskulttuuri, kuviteltu suomenruotsalainen kulttuurielitismi ja lauluissa jopa 1930-luvun kansallinen uho. Opiskelijoiden arvokonservatismi ei ketään yllättänyt, sillä se säteili ajan henkeä ja yhteiskunnallista eriarvoistumista. Yllättävää sen sijaan oli, että edes historianopiskelijat eivät ole kyseenalaistaneet juhlakäytännön sidoksia, vaan laulavat valkoisen armeijan lauluja 2000-luvulla niitä edes ironisoimatta.

Opiskelijapukeutuminen on muutamalla tieteenalalla tarkoin säädeltyä. Jos aiemmin matemaatikot ja taloustieteilijät tunnisti Joensuussa paremmasta seppälästylestä, niin tänään uraputkeen tähtäävät teekkarit ja kauppatieteilijät elävät opiskelija-arkeaan business-lookissa. Monilla oppialojen eri heimoilla ovat omat vastaavat tapansa viestiä ryhmästään pukukoodilla. Yhteenkuuluvuudesta ovat kertoneet myös ammattijärjestöjen hupparit ja laitosasut. Joensuun oikeustieteilijöiden pikkutakkipukeutumista ovat keventäneet oppiainepaidat.

Universitaksessa univormumainen pukeutuminen näyttäytyy tänään UEFissa lisääntyneitä t-paitoina, huppareina ja muina asusteina.  Siinä tavoitteena on olla yksilöllinen yhteisöllisesti. Ennen tämä hoidettiin pukeutumalla pukuun ja kravattiin, ainakin virallisissa tilaisuuksissa. Nyt etätöissä ollaan rennoissa yliopiston t-paidoissa, ”violeteissa verkkareissa”  ja logoillaan kotoisasti.

 

Sametti on maantiede

Joensuulaisen maantieteen tavaramerkiksi on muodostunut vuosikymmenten saatossa ruskea vakosametti. Tämä sosiologilook, ristoalapuromainen vakosamettipuku tai vaihtoehtoisesti pikkutakki indikoi voimakkaasti, että tutkijan tieteellinen paradigma ja kotipesä löytyy joensuulaisen maantieteen traditiosta. Luonnollisesti institutionaalinen asema säätelee pukeutumista ja ”pakottaa” johtajat pukuun ja jakkuun.

Mutta kun institutionaalinen asema muuttuu, niin voi se näkyä myös pukeutumisessa: moni jakoi mielihyvin Perttu Vartiaisen riemun, kun hän luopui rehtorin tehtävästä, riisui pikkutakin, limonadikengät ja puvun housut ja pukeutui uudelleen maantieteilijän uniformuun ja vapautta lisää julistaakseen laittoi jalkaansa rehelliset reinot. Päinvastoin kävi opiskeluaikoinaan rennontyylikkäästä pukeutumisesta tunnetulle Jouni Kekäleelle. Hallinnon ylimmässä kerroksessa tarvittiin tumma puku.

Yliopiston johdossa ja hallinnossa on selvästi viime vuosina käyty kilpailua rennon ja jäykän välillä: välillä on kravatti kaulassa ja välillä ollaan rennosti ylänappi auki. Yliopistolaisten pukeutumiseen on puututtu harvoin, vaan on luotettu kunkin omaan tietoiseen kykyyn viestiä vaatetuksellaan mitä tahtoo.

 

Kansantaloustieteestä markkinointiin – mitä pukeutumisessa on tapahtunut?

Yliopistolaitoksen muutoksessa kohti markkinaorientoituneempaa ja yritysyhteistyötä tekevää yliopistoa on tapahtunut tieteenalakohtaisia muutoksia, jotka ovat kenties heijastuneet myös tieteenalan sukupuolijakaumaan ja sitä kautta myös pukeutumiseen. Kun asiaa katsoo Itä-Suomen yliopiston näkökulmasta, niin yksi tällainen muutos on kansantaloustieteen laitoksen muuttuminen kauppatieteiden laitokseksi. Siinä missä kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliainen 1980-luvulla vielä liikkui campuksella ”tavallisen” yhteiskuntatieteilijän rennoissa arkivaatteissa niin näyttää 2020-luvun pukeutumiskoodi muuttuneen liike-elämän vaatimuksia vastaavaksi.

 

Historian tutkijat erottaa siitä, että heitä ei erota mistään

Yksi haasteellisemmista pukeutumisen perusteella tunnistettavista tieteenalan paradigmoista on historian tutkimus. Joensuussa ei ole seurattu Jyväskylän tapaan Helsingin mattikligemäistä pukukoodia. Historian tutkija voi pukeutua värikkääseen kauluspaitaan, merkityksiä täynnä oleviin ”huumorisukkiin” tai vaihtoehtoisesti (arki)pukuun. Monet kuitenkin pukeutuvat tavalla, joka on edellä mainittujen pukeutumistyylien välimaastossa – siis niin sanotusti ihan tavallisesti.

 

Humanistit nuo campuksen tyyliniekat

Humanistit ja kasvatustieteilijät ovat aina edustaneet campuksen tyylitajua ja seuranneet muodin kehitystä muita tarkemmin. Opiskelijoiden keskuudessa yleinen ajatus ainakin vielä 2000-luvun alkuun saakka oli, että ruotsin opiskelijat ja myös ruotsin kielen laitoksen henkilökunnan saattoi tunnistaa campuksen tyylikkäimpinä pukeutujina. Vienola, Agoran kahvila oli catwalk, jossa saattoi seurata milanolaismuotia joensuulaittain ja taidolla muokattuna. Opettajaksi opiskelevat puolestaan ovat perinteisesti edustaneet urheiluvaatteiden muodin uusinta ”hottia”.

 

Perinteet kunniaan

Lääketieteessä ja monissa muissakin luonnontieteissä perinteiset akateemiset traditiot näkyvät vähintäänkin konferenssi-illallisten ja väitöskaronkkojen pukukoodeissa, joissa juhlapukeutuminen hoidetaan viimeisen päälle tyylikkäästi. Näillä aloilla toimii erottajana myös laboratoriotakki, jolla ylpeänä kerrotaan vallasta tehdä tiedettä ja hoitaa ihmisiä. Tuolla laboratoriotakilla saattoi erottaa myös kemistin ja biologin, joista jälkimmäiset ovat olleet pukeutumisessaan kahtaa muutakin mallia. Toinen on metsätieteilijöiden tapaan halti-sasta-fjällräven-pukeutujaa ja toinen taas 1990-luvulta lähtien runsastuvaa ns. korkokenkäbiologityyppiä, joka ei metsää tunne, ja joka etsii kenttäkursseillakin vesivessaa.

Uusilla oppiaineilla oli mahdollisuus murtaa vanha. Usein se oli muutamasta henkilöstä kiinni. Joensuun teologian laitosta on pidetty Helsingin jatkona, eikä ihme, jos etenkin läntisen teologian oppiainepukeutumista seuraa.

 

Lopuksi

Blogi on kirjoitettu ns. huumorin pilkesilmäkulmassa ja samalla arvostaen jokaisen omaa tai tieteenalanmukaista pukeutumisen tapaa. Jotakin pukeutuminen aina kuitenkin kertoo pukeutujastaan, ja ehkä myös hänen edustamastaan oppialasta, mutta se, mitä se kertoo, on jo laajemman tutkimuskysymys, sillä ensin pitäisi osata arvioida, kuinka paljon tiedepukeutuminen on tiedostettua ja tiedostamatonta. Onko pukeutuminen myös tilannesidonnaista, eli jos maaseutututkimusseminaari järjestetään Pohjanmaalla, niin pukeudutaanko sinne eri tavoin kuin vastaavaan seminaariin Viron maaseudulla tai Ranskan Dijonissa.

Jos kuitenkin lähdetään sitä, että tieteenalojen edustajat erottautuvat toisistaan pukeutumisella, niin voidaan todeta, että vahvimmin vaatteilla viestiminen näyttäytyy erityisesti yliopiston ruokaloissa. Toisaalta viime aikoina on ollut entistä vaikeampaa kertoa asujen perusteella henkilön ajattelusta ja opillisesta suuntautumisesta. Labratakkikaan ei enää erota meitä, koska ne päällä ei saa tulla ruokaloihin.

Yliopistojen välisiä pukeutumiskoodistoja mietittäessä on huomioitava myös ympäröivä alue ja sen arjen toiminnan tavat ja rakenteet. Itä-Suomen yliopiston Joensuussa tai Kuopiossa ei välttämättä helteisenä heinäkuun konferenssipäivänä tarvitse käyttää tummaa pukua, koska se ei muutenkaan ole yleinen tapa pukeutua alueella. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa tumma puku on jo luonnollisempi valinta, koska pörssiin töihin menevät meklarit kulkevat samoja reittejä ja käyttävät samaa pukukoodistoa,… ja kun se perinne niin vaatii.

Onko edelleen myös niin, että pukeutumisellamme viestitämme jotakin hyvin tietoista – miksi osa haluaa erottautua, ja miksi erottautumisen tavat ovat erilaisia: mitä Koijärvi-hupparin kantajat haluavat viestiä: kriittisyyttä, vaatimattomuutta, omaa pätevyyttään, mitä? Mitä puolestaan viestivät aina tyylikkäät jakku/puvut: luotettavuutta, tehokkuutta, täsmällisyyttä, dynaamisuutta, epävarmuutta, herran asemaa, johtajaa, toisten huomioimista, mitä? Yksi asia kait kuitenkin yhdistää akateemista pukeutujaa tieteenalasta riippumatta – jos et tiedä, miten pukeutua niin turvaudu mustaan – se ei mene metsään.

Karjalan tutkimuslaitos 50 vuotta, perustaja esi-isät ja tehtävä

Kirjoittaja: Ismo Björn

Jokaisen organisaation, yrityksen, yhtiön, yhdistyksen ja seuran syntyyn liittyy aina yksi tai useampi sankarihahmo, johon toiminnan alku henkilöitetään. Karjalan tutkimuslaitoksen taustavaikuttajaksi on muistelmissa nostettu silloinen Helsingin yliopiston professori, kansanrunoudentutkija, kulttuurivaikuttaja ja akateemikko Matti Kuusi. Hän on tällaiseksi sankariksi juuri sopiva. Hän oli Karjala-aktiivi, kirjailija Olavi Paavolaisen luonnehdinnan mukaan Akateemisen Karjala-seuran hovirunoilija. Mutta yhtä lailla laitoksen puolestapuhujaksi voi nostaa Enossa syntyneen kirkkohistorian professori Kauko Pirisen. Hän oli 1960- ja 1970-luvun Suomen johtavia historiantutkijoita ja aktiivinen Pohjois-Karjalan puolestapuhuja. Pirinen oli vahvasti ajamassa Joensuun korkeakoulun perustamista ja vaati opettajakoulutuksen rinnalle alueellista tutkimusta.  Myös Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöllä oli laitoksen alkuun saattamisessa vahva rooli, ja jopa Helsingin yliopisto antoi tukensa Karjalan tutkimuslaitoksen perustamiselle. Tutkimuslaitosta tukivat myös aluehallinto ja ylipäätään koko suomalainen korkeakoululaitos kokonaisuudessaan. Poliittinen tahtotila oli vahva, joten toiminnalle oli olemassa vankka tuki ja perusta.

Karjalan tutkimuslaitoksen synnyssä oli nähtävissä vielä hävityn sodan ja menetetyn Karjalan tuntoja. Karjalan tutkimuslaitoksen yhteydessä painotettiin karjalaisen perinteen jatkuvuutta Suomessa ja Pohjois-Karjalassa, Näin oltiin sitomassa Karjalaa ja sen menneisyyttä –alueluovutuksista huolimatta –, ja nimenomaan siksi, Suomeen. Matti Kuusi itse sanoo yhdessä professori Aimo Turusen kanssa tuoneensa Joensuuhun karjalais-kalevalaisen ulottuvuuden. Kuusi toivoi kansanperinteen ja folkloristiikan ohella ikonitutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Professori Auvo Kiiskinen ehdotti, että tutkimus kiinnitettäisiin pohjoiskarjalaisiin asioihin. Maakuntaliiton tehtävä olisi etsiä eri alojen piiristä aiheita, joista tehdyt tutkimukset toteutettaisiin ja sitten palkittaisiin. Karjalan tutkimuslaitoksesta haluttiin myös luonnontieteellistä tutkimusta. Joensuun korkeakoulun suunnittelutyöryhmässä mukana ollut silloinen apulaisprofessori Rauno Ruuhijärvi painotti luontoon ja luonnonvaroihin kohdistuvan tutkimuksen merkitystä Tutkimuslaitosta hahmotelleissa kokouksissa tulivat esille myös luonnonsuojelu ja muun muassa soravarojen suunnitelmallinen käyttö.

Karjalan tutkimuslaitos oli vastaus toiveisiin yliopistollisen opetuksen vaatimasta tutkimuksesta ja laitoksesta, joka tutkisi Pohjois-Karjalaa alueellisena yksikkönä sekä vaalisi Karjalan kulttuuriperinnettä. Korkeakoulun osastorajoista huolimatta laitokselle annettiin mahdollisuus harjoittaa keruu-, tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Tutkimuslaitokselle määrättiin selkeä yhteiskunnallinen palvelutehtävä, joka tähtäsi taloudellisen hyvinvoinnin alueelliseen kasvattamiseen. Tämä tuli selkeänä esille eduskunnan sivistysvaltiokunnan mietinnössä, johon kirjattiin, että Karjalan tutkimuslaitoksen tulisi kyetä suorittamaan tuloksellisesti sellaista tutkimus- ja selvitystyötä, jolla on merkitystä Itä-Suomen taloudellisen kehittämisen kannalta.

Aluetutkimus sai tutkimuslaitoksessa merkittävän painotuksen. Korkeakoulu ja maakuntaliitto ajoivat 1971 Karjalan tutkimuslaitoksen yhteyteen kehitysalueinstituuttia. Taustalla vaikuttivat muuttoliike ja pelko alueellisen epätasa-arvon kasvusta.  Aloite kehitysalueinstituutista kaatui muiden korkeakoulukaupunkien ilmoittautuessa mukaan kilpailuun mahdollisen instituutin sijaintipaikasta. Kehitysalueiden neuvottelukunnan talvella 1972 antaman lausunnon mukaisesti kehitysaluetutkimus oli jaettava useiden toimipaikkojen kesken, eikä vain yhteen paikkaan.

Karjalan tutkimuslaitoksen perustaminen pantiin merkille myös Neuvostoliitossa. Kysymys oli Karjalan kulttuurin ja menneisyyden omistamisesta, ja tuota perintöä tutkivan laitoksen perustaminen merkitsi historiapoliittisesti merkittävän toimijan synnyttämistä. Ajatus Karjalan korkeakoulusta oli ollut Suomessa esillä 1930-luvulla ja välittömästi oli Neuvostoliiton puolella ryhdytty vahvistamaan Petroskoihin 1930 perustetun Karjalan tiedekeskuksen asemaa.  Määritteeseen ”Karjala” tutkimuslaitoksen nimessä kiinnitettiin huomiota Karjalan tutkimuslaitosta 1970 perustettaessa myös Suomen puolella, ja esimerkiksi valtiovarainministeriö vastusti Karjala-nimen käyttöä, koska vain vähäinen osa Karjalasta oli enää Suomen puolella.

Karjalan tutkimuslaitoksen nimestä on käyty sittemmin keskustelua ajoittain. Viime vuosina nimeen ovat puuttuneet erityisesti ne tutkijat, joiden mukaan Karjala on pelkästään maantieteellisesti rajattava paikka, lähinnä Karjalan tasavallan alue Venäjällä, eikä laitoksen toiminta enää vastaisi sen nimeä ja tutkimusaluetta. Nimen vahva metaforinen taso, mutta ennen kaikkea sen vakiintunut asema ja takuu laadusta varmistavat, että nimi säilyy.