katip, Author at Kaikki HiMassa

2.6.20232.6.2023

Ihmisen ja muun luonnon monimuotoisuus

Ihmisen toiminnan seurauksena tapahtuva luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen eli luontokato on noussut yhdeksi ympäristökriisin keskeisimmistä käsitteistä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Ympäristökysymysten nousu vakavasti otettaviksi aiheiksi kaikilla politiikan tekemisen tasoilla on johtanut siihen, että toisin kuin vielä hetki sitten, uskottavan politiikan tekeminen nykypäivänä nimenomaan vaatii ympäristökysymysten huomioimista – niiden sivuuttamisen sijaan.

Viimeisin merkittävä poliittinen viesti luontokadon pysäyttämisen ja monimuotoisuuden elvyttämisen merkityksen ymmärtämisestä globaalina ja yhteisesti jaettuna ylirajaisena haasteena saatiin viime vuoden lopussa YK:n biodiversiteettisopimuksen 196 valtion linjatessa 30 prosentin tavoitteen maailmanlaajuisten maa-, sisävesi- ja merialueiden suojelemisesta, sekä 30 prosentin tavoitteen heikentyneiden ekosysteemien ennallistamisesta (Ainsworth, Collins ja d’Amico 2022).

Euroopan unioni puolestaan tavoittelee kestävyyssiirtymää ekologisen modernisaation mukaisella Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla ja toteuttaa YK:n sopimusten mukaisia poliittisia sitoumuksiaan biodiversiteettistrategian ohjaamana (Euroopan komissio 2021). Koska aikaisemman, vuonna 2020 päättyneen EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteet jäivät toteutumatta jäsenmaiden vapaaehtoisin toimin, Euroopan komissio on tällä kerralla esittänyt lainsäädäntöehdotuksensa mukaisia oikeudellisesti sitovia velvoitteita ennallistamisasetuksen muodossa (Ympäristöministeriö n.d.).

Se, mikä vielä hetki sitten näyttäytyi monille uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen aittana mistä poimia, louhia ja pumpata raaka-ainetta ja energiaa globaalin markkinatalouden pyörteisiin, on siis viimein alkanut saada tunnustusta politiikan tekemisen areenoilla jonain paljon monisyisempänä ja uusklassista taloustieteellistä osaamista laaja-alaisempaa ymmärrystä vaativana kysymyksenä.

Kenties luonto on alkanut viestiä monilajisten ekologisten verkostojensa toimintaedellytysten heikkenemisestä ja peruuttamattomien keikahduspisteiden lähestymisen mahdollisuudesta siinä määrin selkokielisesti, että se tavoittaa myös luontoympäristön välittömästä elinpiiristään vieraannuttaneen, ja siksi luonnonlukutaidoiltaan taantuneen kaupunki-ihmisen, joita suurin osa planeettamme ihmiseläimistä tätä nykyä on. Kenties luonnon toteuttama kriisiviestintä onnistuu enenevissä määrin ylittämään uutiskynnyksen ja välittymään tavoilla, joiden ymmärtäminen ei edellytä ylisukupolvista kollektiivista ymmärrystä ympäröivän luonnon tavoista kommunikoida siihen erottamattomalla tavalla kuuluvan nisäkäslajin kanssa.

Hankalasti hahmotettava monimuotoisuus

Mihin oikeastaan viittaamme puhuessamme monimuotoisuudesta? Yksinkertaistettu, eri yhteyksiin yleistettävä muotoilu voisi kuulua esimerkiksi siten, että monimuotoisuus on tila, joka toteutuu silloin kun mikään yksittäinen toimija tai toimintatapa ei ota liikaa tilaa kaventaen samalla mahdollisuuksia toisenlaisuudelta. Tämä sisältää ajatuksen erilaisuuden näkemisestä elämää rikastuttavana ja siksi toivottavana asiaintilana. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden kohdalla monenlaisuus tarkoittaa mm. elinympäristöjen monimuotoisuutta, lajien sisäistä ja niiden välistä kirjoa, sekä luontaista geneettistä vaihtelua (Euroopan ympäristökeskus 2020).

Luonnon monimuotoisuuden merkitys ihmiselle konkretisoituu siinä, että ekosysteemien, eli monilajisten biofyysisten keskinäisriippuvuuksien verkostojen, toimintakyky rakentuu nimenomaan ne muodostavan ekologisen kudelman kirjavuudesta. Toimivien ekosysteemien merkitys on ihmiselle korvaamaton niiden toteuttaessa aineenvaihdantaa tavoilla, jotka tuottavat muun muassa juoma- ja kasteluvedeksi sopivaa vettä, sekä pitävät ilmakehässämme olevien kaasujen pitoisuudet tiettyjen rajojen puitteissa. Meillä ei ole mitään sellaisia teknisiä innovaatioita, joilla pystyisimme korvaamaan nämä elämän perusedellytyksiä ylläpitävät luonnolliset prosessit. Itseään säätelemään kykenevä planetaarinen superorganismi voidaan nähdä olemassa olevana luontopohjaisena ratkaisuna käsillä olevaan ympäristökriisiin. Ekosysteemeille täytyy vain sallia ja turvata riittävät olosuhteet itsensä – eli elämän monimuotoisuuden, toteuttamiseen.

Pelkkä rationaalinen ymmärrys siitä, että ihminen on täysin riippuvainen toimintakykyisten ekosysteemien tuottamista elinolosuhteita ylläpitävistä biofyysisistä prosesseista ei kuitenkaan riitä. Voimme ymmärtää asian olevan monella tapaa tärkeä, mutta emme silti välttämättä osaa hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miltä monilajisten ja monimuotoisten ekologisten keskinäisriippuvuuden verkostojen elinvoimaisuuden eli toiminta- ja uusiutumiskyvyn tukeminen, ennallistaminen ja turvaaminen konkreettisesti näyttää? Kysymys on osuva luonnon monimuotoisuuden ilmetessä usein tavoilla, jotka eivät ole suoraan ihmisaistein havaittavissa (kuva 1).

Kuva 1. Luonnon monimuotoisuuden ominaisuuksia. Kuva: Dasgupta (2020, s. 31)

Valkoisen miehen yksinpuhelu

Ihmisen ja muun luonnon välisen suhteen voidaan hyvin perustein sanoa olevan kriisissä. Ilman pikaisia ja tuntuvasti nykytoimiin verrattuna tehokkaampia luonnontuhonnan (eng. ecocide, esim. Kröger 2022: 5) hillitsemiskeinoja, mahdollinen tulevaisuutemme näyttäisi tapahtuvan planeetalla, jonka elinolosuhteet poikkeavat suuresti siitä mitä ne tällä hetkellä ovat. Elämme aikaa, missä yhden lajin toiminnan seurauksena muiden lajien luonnollinen sukupuuttotahti on joidenkin arvioiden mukaan kiihtynyt jopa tuhatkertaiseksi (Dasgupta 2021: 32; Hirvilammi 2015: 11). Sukupuutto tarkoittaa eliölajin olemassaolon peruuttamatonta häviämistä tältä planeetalta. Se tarkoittaa pysyvää poistumista elämän monimuotoisuuden kirjosta.

Ihmisen erityisasemaa korostavien kristinopin tulkintojen myötä länsimaisen valistusajan jälkeläisille on kehittynyt hämmästyttävän sitkeässä oleva kyky harjoittaa itsesuggestiota sen suhteen, kuinka ihminen on rationaalisena toimijana oikeutettu toimimaan muun luonnon itseisarvon ja toimijuuden kieltävillä tavoilla (Hickel 2020: 265; Keto 2022: 64). Ajassa ja paikassa vaihtelevin sosiokulttuurisin kriteerein toiseutetut, eli ihmisyyden ulkopuolelle valikoituneet toiset, ovat usein päätyneet seuraamaan eurooppalaisen ihmiseläimen yksinpuhelua joko käyttökelpoisina lavasteina tai vailla älyä ja omaa tahtoa olevina statisteina (Moore 2016).

Ajatus ihmisen ylivertaisuudesta, kuinka hienostuneesti hyvänsä toteutettuna, ei kuitenkaan kykene irrottamaan meitä siitä miljoonien vuosien aikana rakentuneesta toisiinsa kytkeytyvien verkostojen kokonaisuudesta, jollainen tämä planeetta Maan biosfääri ja ihminen sen osana on. Muusta luonnosta vieraantuminen on sen sijaan aineellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin perusedellytykset täyttämään kykenevän, individualistisuutta korostavan kulutusyhteiskunnan sosiokulttuurisissa rakenteissa toimivalle ihmiseläimelle tehty varsin vaivattomaksi. Vieraantumista toteuttamalla, eli pyrkimystä asemoida itseään jonkin sellaisen ulkopuolelle, minkä erottamaton osa on, iso osa ihmisistä on päätynyt toteuttamaan kaikki ei-inhimilliset toimijat (ja ison osan inhimillisiä toiseutettuja) ulossulkevaa antroposentristä monologia.

Kokemusasiantuntijat kestävyyssiirtymän konsultteina

Yhden lajin toiminnan tuhotessa kokonaisia elinympäristöjä ja hävittäessä muita lajeja elämän kirjosta yksi toimii tavalla, joka vie toimintamahdollisuuksia toisilta. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen vaatii tilan antamista ja elinolosuhteiden turvaamista myös muille lajeille. Ihmisen kohdalla tämä tarkoittaa myös sen sisäistämistä, että nykyisten toimintatapojemme osoittauduttua monin tavoin kestämättömiksi, niitä tulee muuttaa. Muutos tarkoittaa muun muassa sitä, että ei enää jatketa toimimista totutulla tavalla, vaan haetaan joko uudenlaisia, ei vielä olemassa olevia toimintatapoja tai vaihtoehtoisesti implementoidaan laajemmin toisaalla hyväksi todettuja malleja.

Käytännössä tämä saattaa näkyä esimerkiksi siinä, että joudumme tarkastelemaan niitä perusteita, joiden mukaan omistus- ja hallintaoikeus maahan määräytyy. Yksi esimerkki tällä hetkellä vallalla olevista poliittisista järjestelmistä poikkeavasta tavasta ajatella ja järjestää maankäyttöön ja nautintaoikeuksiin liittyviä hallintakysymyksiä löytyy saamelaisten, Fennoskandian pohjoisosissa asuvan alkuperäiskansan, siidajärjestelmästä. Perinteinen siidajärjestelmä on muuhunkin kuin poronhoitoon liittyvä paikallisen hallinnan muoto, jota ei koskaan ole varsinaisesti lakkautettu, vaikka se onnistuneen kolonisaation ja osittain onnistuneen assimilaation myötä onkin monelta osin syrjäytetty (Siidaskuvla n.d.).

Oikaistaksemme kurssiamme ja hahmottaaksemme paremmin osaamme elämän monimuotoisen kudelman osana, meidän on lohdullista muistaa, että tämän eksponentiaalista talouskasvua ja alati enemmän luonnonvaroja vaativan kapitaloseenin lipun alla seilaavan arkkimme ruoria kääntämässä on pitkään ollut varsin kapea otanta siitä kädellisten nisäkkäiden populaatiosta, jota ihmiskunnaksi kutsumme. Eurosentrinen patriarkaatti ei lopulta tarjoa kovinkaan edustavaa otosta kaikista niistä ihmislajille ominaisista tavoista hahmottaa itseään osana muuta luontoa.

Tehdäksemme tarvittavia korjausliikkeitä, tässä vaiheessa voisi olla paikallaan miettiä, olisiko järkevää opetella ymmärtämään minkälaista ajattelua sellaisten alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen toiminnan taustalla on, joille kestävä suhde ympäristöön, sekä sen hyvinvoinnin vaaliminen on ollut tietoinen valinta. Voisimmeko antaa enemmän tilaa ja ääntä heille, jotka eivät ihan vielä ole unohtaneet miksi suhde ympäristöön on suhde suurempaan itseen? Heille, joiden ajallinen perspektiivi on kvartaalien sijaan ylisukupolvinen. Heille, joille elämän monimuotoinen näytelmä on monilajisena täynnä osallistavaa toimijuutta. Heille, joilla on kyky käydä dialogia monologin sijaan.

Matti Koivunen

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan opiskelija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Lähteet

Ainsworth, D., Collins, T., & d’Amico, F. (2022). Nations adopt four goals, 23 targets for 2030 in Landmark UN Biodiversity Agreement. In Convention on Biological Diversity December (Vol. 19, pp. 2022-12).

Dasgupta, P. (2021). The economics of biodiversity: the Dasgupta review. Hm Treasury.

Euroopan komissio. (2019). Euroopan vihreän kehityksen ohjelma. Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, Eurooppaneuvostolle, Neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja Alueiden komitealle. https://eur-lex.europa.eu/resource.html?uri=cellar:b828d165-1c22-11ea-8c1f-01aa75ed71a1.0003.02/DOC_1&format=PDF

Euroopan komissio. (2021). EU:n biodiversiteettistrategia 2030: Luonto takaisin osaksi elämäämme. Euroopan unionin julkaisutoimisto. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX:52020DC0380&from=EN

Euroopan ympäristökeskus. (2020). Verkkosivu. (Päivitetty viimeksi 10.02.2020) Luonnon monimuotoisuus – ekosysteemit. https://www.eea.europa.eu/fi/themes/biodiversity/intro (viitattu 02.04.2023)

Hickel, J. (2020). Less is more : how degrowth will save the world. London: William Heinemann.

Hirvilammi, T. (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136. Helsinki: Kansaneläkelaitos.

Keto, S. (2022). Enemmän kuin sapiens: Kasvu elonkirjon jäseneksi. Helsinki: Into.

Kröger, M. (2022). Extractivisms, existences and extinctions: Monoculture plantations and Amazon deforestation. Taylor & Francis.

Moore, J. W. (2016). The Rise of Cheap Nature. Teoksessa Moore, J. W. (toim.) Anthropocene or capitalocene?: Nature, history, and the crisis of capitalism. (s. 78-115) Pm Press.

Siidaskuvla. (n.d.). Verkkosivu. Siida School – Community Driven Renewal of Sámi Siida System. https://siidaskuvla.net/siida-school-community-driven-renewal-of-sami-siida-system/ (viitattu 02.04.2023)

Ympäristöministeriö. (n.d.). EU:n biodiversiteettistrategia ja ennallistamisasetus.
https://ym.fi/eu-n-biodiversiteettistrategia (viitattu 02.04.2023)

17.5.202317.5.2023

Cullodenin taistelupaikka muistamisen ja ”mustan matkailun” murroskohdassa

Cullodenin taistelupaikkaa on ennallistettu kanervanummeksi. Kaikki kuvat ovat kirjoittajan ottamia.

Skotlannin Ylämailla käytiin huhtikuussa 1746 taistelu, jossa kohtasivat Ranskan tukemat jakobiittikapinalliset ja brittihallituksen joukot. Jälkimmäisten ylivoimaiseen voittoon päättynyt taistelu kesti vain tunnin, mutta tapahtumalle kertyneet merkitykset ja jännitteet elävät yhä omaa elämäänsä. Noita kerrostumia heijastelevat niin taistelupaikalle 1800-luvulla pystytetyt muistomerkit kuin uudehko vierailukeskuskin.

Reinhard Koselleckin mukaan väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät muistomerkit kutsuvat vierailijan valitsemaan puolensa: kokeeko tämä asian, jonka puolesta on kuoltu, symbolisesti omakseen? Kun kyse on kansallisissa kertomuksissa kunniapaikan saaneista selviytymistaisteluista vieraita valtoja vastaan (tai ainakin sellaisina esitetyistä konflikteista), puolen valitseminen on usein helppoa. Mutta entä silloin, kun asetelma on ollut monimutkaisempi ja tapahtumasta on kulunut jo useampi vuosisata?

Riippuen kertovasta tahosta, Cullodenin taistelu on voitu esittää joko laillisen esivallan ja kuninkaan voittona kapinallisista vallankaappaajista* tai skotlantilaisten protokansallisena itsenäisyystaisteluna, jossa kärsitty tappio johti Ylämaiden kulttuurin tuhoutumiseen, kun jatkolevottomuuksien ehkäisemiseksi klaanijärjestelmä ajettiin alas ja ylämaalaisuuden leimallisia tunnusmerkkejä – esimerkiksi gaelin kieltä, tartaaneja ja säkkipillejä – alettiin kontrolloida rajusti.

Skotlantilaisia ja myös ylämaalaisia taisteli kuitenkin molemmilla puolilla. Toisaalta raakuus, jolla hallituksen joukot hävinneitä kohtelivat, on himmentänyt voittoa.

Cullodenin muistaminen – jolla viittaan kollektiiviseen tai kulttuuriseen muistiin ja niin kutsuttuihin muistin paikkoihin itse koettujen tapahtumien muistelemisen sijasta – on kaikkea muuta kuin mustavalkoista, vaikka itse tapahtumasta on pian 300 vuotta. Merkitykset ja mielikuvat rakentuvat kunkin kävijän omista lähtökohdista käsin. Niihin vaikuttavat myös muun muassa populaarikulttuurin esitykset taistelusta.

Romantiikka herättää kiinnostuksen

1700-luvulla Cullodenin taistelupaikan sijainti Invernessin lähellä muistettiin, mutta sitä ei merkitty maastoon, eikä se herättänyt suurempia intohimoja. Romantiikan ajan virtaukset 1800-luvun alkupuolella nostivat kuitenkin kiinnostusta historiallisia tapahtumapaikkoja ja maisemia kohtaan kaikkialla Euroopassa. Samalla syrjäseutujen – kuten Ylämaiden – ”alkuperäinen” kulttuuri nousi ihailun kohteeksi. Lisäksi hiljaisella tulella Cullodenin taistelun jälkeen kytenyt jakobitismi siirtyi poliittisesta romanttiseksi, nostalgian sävyttämäksi liikkeeksi.

Aika alkoi siis olla kypsä Cullodenin merkitsemiselle muistin ja muistamisen paikaksi. Ensimmäiset muistomerkkisuunnitelmat laitettiin vireille 1800-luvun puolivälissä. Mutta vasta vuonna 1881 paikallinen maanomistaja pystytti paikalle korkean kivisen monumentin sekä muistokiviä eri klaaneille, joiden jäseniä oli haudattu nummelle joukkohautoihin taistelun jälkeen. Cairn-tyyppisessä muistomerkissä mainitaan ”urheat ylämaalaiset, jotka taistelivat Skotlannin ja prinssi Charlien puolesta”, mikä vie tulkintaa kohti edellä mainittua protokansallista konfliktia.

Maanomistaja Duncan Forbesin vuonna 1881 pystyttämä muistomerkki.

Toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä Cullodenissa kasvoi. Paikkaa hallinnoinut National Trust for Scotland (perustettu 1931) rakensi ensin parkkipaikan ja vuonna 1970 vierailukeskuksen. Arkeologiset kaivaukset osoittivat kuitenkin keskuksen olevan keskellä taistelukenttää, jolloin päätettiin rakentaa uusi ja kasvavaa turistimäärää paremmin palveleva uusi keskus. Se avattiin vuonna 2007. Myös itse taistelupaikka on saatu turvattua maatalouskäytöltä ja rakentamiselta. Maanviljelyksen myötä peltomaisemaksi muuttuneita alueita ennallistetaan muistuttamaan ”autenttista” 1700-luvun nummimaisemaa.

Moninaiset kävijäkokemukset

Taistelupaikoilla käyminen voidaan lukea niin kutsutun mustan tai synkän matkailun piiriin (dark tourism). Se tarkoittaa vierailemista paikoissa, jotka liittyvät kuolemaan. Taistelupaikkojen ja sotamuistomerkkien lisäksi sellaisia ovat esimerkiksi hautausmaat, hautapaikat, teloitus- ja murhapaikat ja keskitysleirit. Paikan koettua ”tummuuden astetta” voivat määrittää monenlaiset seikat, kuten tapahtumista kulunut aika, maisema ja ympäristö sekä tietenkin kunkin kävijän oma tausta ja kokemukset.

Toisaalta on esitetty, että sota- ja taistelupaikkojen vetovoima perustuisi vähemmän kuoleman kiehtovuuteen kuin ajatukseen vierailusta jopa pyhiinvaelluksen kaltaisena velvollisuutena (tämä heijastelee alussa mainittua Koselleckin näkemystä).

Cullodenissa vieraileminen on taitavasti rakennettu yhdistämään tietoa ja tunnetta. Taistelua edeltävät tapahtumat kerrotaan molempien osapuolten näkökulmasta. Yhteenoton pääsee ”kokemaan” vaikuttavana multimediaesityksenä, minkä jälkeen voi siirtyä ulos varsinaiselle taistelupaikalle ja sen yhteydessä olevalle hauta- ja muistomerkkialueelle. Kävijöille havainnollistetaan joukkojen sijainti ja heitä kannustetaan kuvittelemaan taistelutilanne vaikeassa nummimaastossa. Toisaalta muistutetaan, että kyseessä on hautapaikka.

Vierailijoiden kokemuksia kartoittaneet tutkijat ovat todenneet Cullodenin kokonaisuuden herättävän erityisen syviä tunteita niissä, joiden vierailua motivoi oma sukuhistoria tai identiteetti. Taisteluun liittyvät mielleyhtymäthän eivät rajoitu vain itse yhteenottoon, vaan sen synkkiin seurauksiin. Tällöin voi ajatella, että tapahtumat koetaan ajallisesta etäisyydestä huolimatta osaksi oman viiteryhmän kollektiivista tai kulttuurista muistia ja että paikalla käyminen vahvistaa tätä kokemusta. Se voi myös limittyä kansallistunteisiin ja nykypäivän (historia)poliittisiin jännitteisiin. Osa kävijöistä olikin huolissaan ”anti-englantilaisista” mielialoista, joita paikka saattaa nostattaa.

Taistelun vuosipäivä, 16. huhtikuuta, on muistamisen ytimessä. Muistomerkille ovat tuoneet kukkalaitteita muun muassa eri klaanien sekä Charles Stuartin jälkeläisten edustajat.

Cullodenissa kävijöitä taustasta riippumatta innosti tunteiden lisäksi mahdollisuus oppia, kokea, yllättyä ja jopa nauttia näistä kokemuksista (enjoyment). ”Viihteen” (entertainment) käsitettä ei sen sijaan pidetty sopivana kuvaamaan kokemusta vierailusta. Tämä heijastelee mustan matkailun sisäänrakennettua eettistä dilemmaa: miten yhdistää liiketoiminta ja muistaminen, viihde ja kuolleiden kunnioittaminen. Asiaa voi pohtia vaikkapa vierailukeskuksen runsaasti varustellussa kaupassa myytävien Culloden-pikkuleipien tai -viskin äärellä.

*Jakobiitit halusivat 1600-luvun lopulta alkaen palauttaa Britannian valtaistuimelle Stuartin (katolisen) hallitsijasuvun (protestanttisen) Hannover-suvun tilalle; Cullodenin taisteluun heidät vei Charles Edward Stuart, skotlantilaiselta lempinimeltään ”Bonnie Prince Charles”.

Kati Parppei

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.

Lähteet ja lisälukemista

Ashplant T. G., Graham Dawson, ja Michael Roper (2000). “The politics of war memory and commemoration. Contexts, structures and dynamics.” Teoksessa T. G. Ashplant, Graham Dawson, and Michael Roper (toim.), The Politics of War – Memory and Commemoration. London: Routledge.

Assmann, Jan (1995). “Collective Memory and Cultural Identity.” New German Critique, No. 65, Cultural History/Cultural Studies. (Spring – Summer, 1995).

Culloden. National Trust for Scotland.

Gold, John R., ja Margaret Gold (2007). ”’The Graves of the Gallant Highlanders’: Memory, Interpretation and Narratives of Culloden.” History & Memory, April 2007, 19 (1).

Koselleck, R. (2002). “War memorials: Identity formations of the survivors.” Teoksessa R. Koselleck, (toim.), The Practice of Conceptual History: Timing History, Spacing Concepts. Stanford: Stanford University Press.

Miles, Stephen (2014). “Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience.” Journal of Heritage Tourism, Vol. 9, No. 2 (2014).

Nora, Pierre (1989). “Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.” Representations 26, Spring 1989.

Prideaux, Bruce (2007). “Echoes of War: Battlefield Tourism.” Teoksessa Chris Ryan (toim.), Battlefield Tourism: History, Place, and Interpretation. Amsterdam: Elsevier.

Willard Paul, Elspeth Frew, ja Clare Lade (2022). “Culloden Battlefield: the visitor experience in the context of the experience economy model.” International Journal of Heritage Studies, Vol. 28, No. 2 (2022).

2.5.20232.5.2023

Energiakriisien voittajat – ja häviäjät

Suomea uhkasi energiakriisi talvella 2022–23. Lauhan ja tuulisen talven sekä onnistuneiden energiansäästötoimien ansiosta pahimmilta uhkakuvilta vältyttiin, mutta energian hinnat kävivät loppuvuodesta 2022 huippulukemissa. Energiakriisit ovat taustoiltaan monisyisiä; tässä tekstissä valotetaan joitakin noiden kriisien perusominaisuuksia.

Energiakriisien taustat

Ensimmäiseksi on syytä tiedostaa, että kriisit ovat endeemisiä fossiilisiin polttoaineisiin perustuvissa järjestelmissä. Öljy-yhtiöiden voitot ovat rikkoneet ennätyksiä energiakriisin aikana niin Suomessa, muissa länsimaissa kuin Lähi-idässäkin. Energian hinnat ovat nousseet, vaikka tuotantoa on riittänyt ja Euroopan maakaasuvarastot ovat olleet täydemmät kuin vuosiin. Energiapolitiikassa on globaalisti monia ongelmia, joiden havaittavimpia seurauksia ovat toistuvat energiakriisit ja eskaloituva ympäristökriisi.

Energiakriisien syiden ja seurausten ymmärtämisessä auttaa katsaus ihmiskunnan historiassa eniten energiaa kuluttaneeseen valtakuntaan, modernin ajan Yhdysvaltoihin. Vuodesta 1973 alkaen Yhdysvalloissa on koettu viisi eritasoista energiakriisiä (nykyinen on kuudes). Yhdysvalloissa energiakriisit noudattavat lineaarista kaavaa: öljyntuotantoa leikataan, hinnat nousevat, yhtiöiden voitot kasvavat, kansa kritisoi nousevia hintoja ja lopulta poliitikot reagoivat tilanteeseen. Eri intressiryhmät pyrkivät hyötymään akuutista kriisistä, jolloin vastakkain asetetaan talous ja ympäristö. Voittojen kasvattamisen lisäksi energiayhtiöt ajavat kriisin varjolla heikennyksiä ympäristölainsäädäntöön sekä energia-alan sääntelyyn.

Kaikki energiaongelmat ovat lähtöisin energiajärjestelmän esihistoriallisuudesta. Tämä koskee käytettyjä polttoaineita, mutta myös energiaan liittyviä älyllisiä oletuksia. Ihmiset ovat moraalisesti kykenemättömiä käsittelemään ilmastonmuutoksen kaltaisia energiajärjestelmän aiheuttamia valtavia kriisejä, koska he ovat osasyyllisiä ongelmaan. Miljoonia vuosia sitten fossiloituneet polttoaineet ovat tarjonneet helppoa energiaa metsästäjä-keräilijä-heimolle, joka on kuvitellut juhlien jatkuvan loputtomiin. Tämä usko jatkuvaan energiankulutuksen kasvuun on vastoin fysiikan, termodynamiikan, ekologian ja biologian perusoppeja.

Voittoja kriisien varjoissa

Viimeisin energiakriisi alkoi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan keväällä 2022, mutta korkeat hinnat eivät suoranaisesti johdu sodasta. Sota pikemminkin tarjosi tekosyyn hintojen nostamiseen, mikä on johtanut kiihtyvään inflaatioon länsimaissa. Öljyn maailmanmarkkinahinta laski hiukan vuoden 2023 alussa, johon öljynviejämaat reagoivat leikkaamalla tuotantoaan toukokuusta alkaen 1,1 miljoonalla barrelilla päivässä. Tuotantopuolen kiristäminen nostaa öljyn hintaa ja parantaa yhtiöiden katetta, mutta kiihdyttää inflaatiota.

Voittojen maksimointi ei rajoitu ainoastaan energiateollisuuteen. Britanniassa tehdyn selvityksen mukaan vuodesta 2019 vuoden 2022 alkupuoliskolle maan suurimpien yhtiöiden voitot kasvoivat keskimäärin 89 %. Suuryhtiöt ja sijoittajat ovat rikastuneet korottamalla kuluttajahintoja selvästi enemmän verrattuna raaka-aineiden ja jakeluketjujen kulujen kasvuun. Kyseessä on rakenteellinen ongelma, jota valtioiden hallitukset auttavat ylläpitämään.

Fossiiliteollisuudelle on kriittistä, ettei vaihtoehtoisia energiamuotoja päästetä yleistymään. Tästä syystä öljy-yhtiöt ovat johtaneet ilmastonmuutosdenialismin kampanjaa, jonka pääosassa ovat antroposeenin ilmastonmuutoksen kieltäminen ja uusiutuvien energiamuotojen vähättely. Yhtiöt tavoittelevat öljyntuotannon ylläpitämistä ja laajentamista mahdollisimman pitkälle. Tavanomaisten öljylähteiden ehtyessä yhtiöt laajentavat toimintaansa vaikeammille alueille kuten öljyhiekkoihin sekä Arktikselle. Tämä kasvattaa tuotantokustannuksia, mutta veronmaksajilta saatavat tuet ja nouseva öljyn hinta pitävät yhtiöiden katteet riittävinä.

Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa Yhdysvaltain presidentti Joe Biden lupasi turvata Euroopan kaasunsaannin, mikä on johtanut tuotannon laajentamiseen kaikkialla Alaskasta Meksikonlahdelle. Alaskan poliitikot suhtautuvat positiivisesti osavaltion fossiilisiin energiavaroihin ja tukevat mielellään tuotantoa taloudellisesti. Yhdysvalloissa energiapolitiikka ja kansallinen turvallisuus ovat erottamattomia. Alaskan energiantuotannon potentiaali on poliittisesti asemoitu houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin esimerkiksi Lähi-idän tuontiöljy. Öljyn tuotanto ja kuljetus arktisella alueella eivät kuitenkaan ole vailla riskejä.

Tunnetuin arktisen öljynporauksen aiheuttama katastrofi on öljytankkeri Exxon Valdezin karilleajo Alaskassa vuonna 1989, jolloin Prinssi Williamin lahteen vuosi 240 000 barrelia raakaöljyä. Tankkerin omistanut Exxon yritti siirtää turman jälkeen vastuun aluksen juopottelevalle kapteenille. Todellisuudessa syyt ovat syvemmällä yhtiökulttuurissa sekä alan sääntelyn vaillinaisuudessa.

Edellinen on vain yksi esimerkki öljy-yhtiöiden liiallisen vallan seurauksista. Kaikissa kriiseissä – niin kuvitelluissa kuin todellisissakin – on voittajia ja häviäjiä. Suuryhtiöt voittavat energiakriiseissä, mutta millä hinnalla?

Perttu Tikka

Kirjoittaja tekee Itä-Suomen yliopiston Aika, tila ja ympäristö yhteiskunnassa -tohtoriohjelmassa väitöstutkimusta länsimaisten öljy-yhtiöiden ilmastonmuutosdenialismista sekä arktisesta öljynporauksesta.

Lähteet:

‘Ukraine is a false justification’: America’s destructive new rush for natural gas. The Guardian 20.3.2023. https://www.theguardian.com/environment/2023/mar/20/ukraine-is-a-false-justification-americas-destructive-new-rush-for-natural-gas. 5.4.2023.

Alaska Governor Ready to ‘Unlock’ North Slope Natural Gas to Power LNG, Hydrogen Exports to Asia. Natural Gas Intelligence 26.1.2023. https://www.naturalgasintel.com/alaska-governor-ready-to-unlock-north-slope-natural-gas-to-power-lng-hydrogen-exports-to-asia/. 5.4.2023.

Carlisle, Juliet E.; Feezell, Jessica T.; Michaud, Kristy & Smith, Eric R. A. N. 2017. The Politics of Energy Crises. Oxford University Press, New York, United States of America.

Coll, Steve 2012. Private Empire: ExxonMobil and American Power. The Penguin Press, USA.

Ennätystuloksen tehneen Nesteen osake kovassa nousussa – osinko lähes kaksinkertaistuu. Helsingin Sanomat 8.2.2023. https://www.hs.fi/talous/art-2000009378921.html. 8.2.2023.

Euroopan kaasuvarastot ovat ennätyksellisen täynnä – riippuvuus Venäjän maakaasusta vaihtui nopeasti toiseen. Yle 20.4.2023. https://yle.fi/a/74-20027831. 21.4.2023.

Exxon posts record $56bn profit for 2022 in historic high for western oil industry. The Guardian 31.1.2023. https://www.theguardian.com/business/2023/jan/31/exxon-profits-2022-western-oil-industry-record. 3.4.2023.

Oil price surges after surprise Opec+ production cut. The Guardian 3.4.2023. https://www.theguardian.com/business/2023/apr/03/oil-price-surges-after-surprise-opec-production-cut. 3.4.2023.

Saudi Aramco’s $161bn profit is largest recorded by an oil and gas firm. The Guardian 12.3.2023.

https://www.theguardian.com/business/2023/mar/12/saudi-aramco-161bn-profit-is-largest-recorded-by-an-oil-and-gas-firm. 3.4.2023.

Sovacool, Benjamin K. & Dworkin, Michael H. 2014. Global Energy Justice: Problems, Principles, and Practices. Cambridge University Press, United Kingdom.

Unite Investigates: Profiteering across the economy – It’s systemic. Unite March 2023. https://www.unitetheunion.org/media/5442/profiteering-across-the-economy-march-2023.pdf. 13.3.2023.

7.3.2023

Mitä tapahtuu turvetuotantoalueelle turpeennoston päätyttyä? Jatkokäyttömuodon valinnassa painottuvat taloudelliset kannustimet ja vapaaehtoisuus

Turvealan maankäyttö on muutoksessa. Turpeen kysyntä ja nostopinta-ala supistuvat päästökaupan ja hallinnon toimien yhteisvaikutuksesta. Samaan aikaan kansainvälinen tilanne ja Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainaan ovat nostaneet esiin myös suomalaisen energiajärjestelmän huoltovarmuuden. Tämä vaikuttaa myös turvealan siirtymään, ja energiajärjestelmältä vaaditaan nyt nopeaa sopeutumista muuttuvaan tilanteeseen. Samalla on pystyttävä varmistamaan, että energiapoliittiset tavoitteet toteutuvat ilmastokestävällä tavalla.

Turve ja turvemaat ovat merkittävä päästölähde, sillä sekä turpeen polttaminen että turvemaiden kuivaaminen esimerkiksi viljelykäyttöön aiheuttavat mittavia kasvihuonepäästöjä (Joosten ym. 2012). Hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi vuoteen 2035 mennessä Marinin hallitus on asettanut tavoitteeksi turpeen käytön puolittamisen vuoteen 2030 mennessä. Turpeennoston alasajo on kuitenkin edennyt tätä tavoitetta nopeammin. Vuodessa poistuu noin 2000–3000 hehtaaria turvetuotantoaluetta, mutta tahdin arvellaan kiihtyvän (Korhonen et al., 2021). Turvetuotanto supistuu energiaturpeen kysynnän nopean laskun myötä, johon on vaikuttanut Euroopan Unionin päästökauppa ja muut ympäristöhallinnan prosessit. Turvetuotantoalueet siirtyvät vähitellen seuraavaan maankäyttömuotoon.

Maanomistaja valitsee jatkokäyttötavan

Turvetuotantoalueiden jatkokäyttömuodon valinnasta vastaa maanomistaja, joka on joko itse turvetuottaja tai vuokrannut alueen turvetuotantoon. Turvetuotantoalueita omistavat muun muassa turvealan yritykset, valtio, kunnat, institutionaaliset metsäsijoittajat ja yksityiset maanomistajat. Ympäristölupamääräykset koskettavat turpeennostokäyttöä ja kun toiminta lakkaa, alue siirtyy jatkokäyttövaiheeseen.

Jatkokäyttömuodoista suosituin on metsitys, johon päätyy 75 % käytöstä poistetuista suopohjista. Peltoviljelykäyttöön päätyy 20 % ja kosteikoiksi muutetaan 5 % (Laasasenaho & Lauhanen 2023). Jatkokäyttömuotojen valintaa voidaan tukea neuvomalla sekä oikein kohdennettuja ohjauskeinoja hyödyntämällä. Näin voidaan edistää ilmastotavoitteita ja tukea maanomistajia turvealan siirtymävaiheessa. Siirtymän yhteiskunnallisiin vaikutuksiin on etenkin maanomistajanäkökulmasta kiinnitetty vähemmän huomiota.

Maanomistajien mielipiteet esiin kyselyllä

Vuoden 2022 keväällä toteutimme koko maan kattavan kyselytutkimuksen turvetuotantoalueiden jälkikäyttöä suunnitteleville tai toteuttaville maanomistajille. Kyselyllä selvitimme maanomistajien mielipiteitä turvetuotantoalueiden jatkokäytöstä ja jatkokäyttömuodon valintaan vaikuttavista tekijöistä. Tavoitteenamme oli tutkia, miten turvemaiden käyttöä on mahdollista ohjata hyväksyttävästi ja oikeudenmukaisesti ilmastoviisaampaan suuntaan.

Lähetimme kyselyn sähköpostitse 1745 henkilölle, ja vastausprosentti oli 24 %. Vastaajista valtaosa oli miehiä ja vastaajien keski-ikä oli 57 vuotta. Yli puolella vastaajista omistamansa turvetuotantoalueen vuokrasopimus oli päättymässä 2022 tai sen jälkeen. Noin puolet turvetuotantoaloista oli pinta-alaltaan pienehköjä, noin 10–50 hehtaaria. Vastaajien omistamat alueet sijoittuivat useimmiten Etelä-Pohjanmaalle.

Taloudellinen tuotto ja omistusoikeus tärkeitä

Kysyimme maanomistajilta, minkä he todennäköisimmin valitsevat jatkokäyttömuodoksi. Suurin osa vastaajista (71 %) piti alueen metsittämistä todennäköisimpänä. Maatalouskäyttöä pohti 24 %, tuuli- ja aurinkovoimalaa 22 % ja kosteikon rakentamista 18 %. Noin joka kymmenes vastasi, ettei tee alueelle mitään.

Seuraavaksi pyysimme maanomistaja arvioimaan, kuinka tärkeinä he pitävät hiilensidontaa, luonnon monimuotoisuuden edistämistä, metsästyksen ja muun virkistyskäytön kehittämistä, taloudellisen tuottoa sekä vesiensuojelua. Yli puolet vastaajista piti taloudellista tuottoa erittäin tärkeänä tai tärkeänä tekijänä turvetuotantoalueen jatkokäytössä. Seuraavaksi sijoittui vesien suojelun edistäminen. Noin kolmannes vastaajista koki hiilensidonnan ja luonnon monimuotoisuuden edistämisen melko tärkeäksi.

Tämän jälkeen vastaajia pyydettiin arvioimaan jatkokäyttöä koskevia väittämiä. Myös näissä vastauksissa taloudellinen tuotto painottui hiilensidontaan ja muihin ympäristönäkökohtiin verrattuna. Valtaosa vastaajista oli täysin samaa mieltä väittämän kanssa, että maanomistajalla tulee olla omaisuudensuojan turvaama oikeus päättää maankäytöstään. Omaisuudensuoja on Suomessa perinteisesti ollut vahva ja sitä on myös poliittisin toimin haluttu säilyttää.

Neuvonnasta apua uusien toimien kokeiluun

Kyselyssä korostui neuvonnan ja tiedotuksen merkitys uusien ja vähemmän tunnettujen jälkikäyttömuotojen osalta. Vastaajilta kysyttiin, keiden kanssa he ovat pohtineet tai aikovat pohtia turvetuotantoalueensa jatkokäyttöä. Vastaajista 39 % pohti turvetuotantoalueen jatkokäyttöä sukulaisten tai perheen kanssa, 35 % neuvontaorganisaatioiden kanssa ja kolmannes turvetuotantoalueen muiden omistajien kanssa. Turveyrittäjien kanssa jatkokäyttöä on pohtinut tai aikoo pohtia noin viidennes vastaajista ja 15 % vastaajista ei aio pohtia asiaa kenenkään kanssa.

Vastaajilta kysyttiin myös, mistä jatkokäyttöön liittyvistä asioista he haluaisivat saada lisää tietoa. Suuri osa vastaajista haluaisi saada lisätietoa taloudellisista tuista kustannuksista ja tuotosta. Vastaajat olivat vähemmän kiinnostuneita ympäristöön liittyvästä lisätiedosta, sillä 29 % halusi lisätietoa hiilensidonnasta, 19 % ympäristö- ja monimuotoisuusvaikutuksista, 17 % vesiensuojelusta ja 10 % virkistyskäytöstä.

Taloudelliset tuet parantavat hiilensidonnan hyväksyttävyyttä

Hyväksyttävällä, oikeudenmukaiseksi koetulla ohjauksella luodaan kestävä pohja ilmastotavoitteiden saavuttamiselle. Kyselytutkimuksen valossa taloudelliset tuet ovat merkittävin maanomistajien toimintaan vaikuttava ohjauskeino, jolla on laaja hyväksyntä.

Ohjauskeinojen tehokkuus varmistetaan parhaiten tekemällä niistä maanomistajien näkökulmasta hyväksyttäviä. Hyväksyttävyys onkin tärkeä näkökulma ohjauskeinojen suunnittelussa. Ympäristöohjauksen tehokkuus riippuu aiempien tutkimusten mukaan hyväksyttävyydestä. Maanomistajan näkökulmasta riittävät korvaukset, taloudelliset kannustimet ja omaisuudensuojaan kajoamattomuus ovat keskeisiä asioita reiluuden kokemuksessa.

Kyselytutkimuksen tulos tukee ajatusta, että taloudelliset kannustimet hyväksytään rajoituksia ja kieltoja herkemmin. Metsitystuki on tällä hetkellä merkittävin maankäyttömuodon valintaa ohjaava yksittäinen ohjauskeino. Jälkikäyttövaiheeseen siirtyvistä turpeennostoalueista noin 70 % metsitetään tai otetaan muutoin metsätalouskäyttöön. Alueen soveltuvuus metsätalouskäyttöön tulisi aina arvioida. Maanomistajien mahdollisuus valita suopohjalleen sopiva jälkikäyttömuoto on tärkeää varmistaa. Kyselyssä korostui myös maanomistajan omaisuudensuojan turvaaminen. Ohjauskeinonäkökulmasta tämä tarkoittaa maanomistajan valinnanvapauden rajoittamista sääntelyllä mahdollisimman vähän.

Turvealan siirtymästä saadut kokemukset ovat tärkeä huomioida turvetuotantoalueiden jälkikäytön ohjauksen suunnittelussa. Siirtymä koskettaa väistämättä alan toimijoita. Samalla ilmastotyö vaatii entistä ripeämpiä ja kunnianhimoisempia toimia. Tasapainottelua käydään lyhyen ja pitkän aikavälin varautumisen ja ilmastopolitiikan tavoitteiden välillä. Turvealan siirtymän kaltaiset yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat myös koettuun oikeudenmukaisuuteen ja reiluuteen sekä luottamukseen päätöksentekijöitä kohtaan (Peltonen ym. 2008; Busse & Siebert 2018; Ejelöv & Nilsson 2020). Nämä kokemukset vaikuttavat tulevien ohjauskeinojen suunnitteluun ja toteutukseen, sillä ohjauksen hyväksyttävyys muodostuu suhteessa vallitseviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin.

Kysely toteutettiin laajana yhteistyönä

Kysely toteutettiin yhteistyössä neljän maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -toimenpidekokonaisuudesta rahoitetun hankkeen kanssa: Ilmastotoimenpiteiden kokonaisvaltainen arviointi valuma-alueilla – Systeemianalyysillä kohti hiilineutraalia maankäyttöä (SysteemiHiili), Turvetuotantoalueiden ilmastokestävät jatkokäyttömahdollisuudet (TuiJa), Suonpohjien hiilineutraali uusiokäyttö: edellytykset ja toimenpiteet (Uusisuo) ja Metsät turvemailla – ratkaisuja päästöjen hillintään ja hiilinielujen kasvattamiseen (TURNEE).

Eerika Albrecht

Tutkijatohtori, oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto

”Kirjoittaja on mukana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Ilmastotoimenpiteiden kokonaisvaltainen arviointi valuma-alueilla – Systeemianalyysillä kohti hiilineutraalia maankäyttöä (SysteemiHiili) -hankkeessa (2021—2023). Hanke on osa maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä Kiinni -tutkimus- ja innovaatio-ohjelmaa. Hankkeen konsortioon kuuluu tutkijoita ja asiantuntijoita Suomen ympäristökeskuksesta (SYKE), Luonnonvarakeskuksesta (Luke), Itä-Suomen yliopistosta (UEF) ja Savonia ammattikorkeakoulusta.”

Lähteet:

Busse, M. & Siebert, R. 2018. Acceptance studies in the field of land use—A critical and systematic review to advance the conceptualization of acceptance and acceptability. Land Use Policy 76, s. 235—245.

Ejelöv, E. & Nilsson, A. 2020. Individual factors influencing acceptability for environmental policies: A review and research agenda. Sustainability 12: 6, https://doi.org/10.3390/su12062404

Korhonen, T., Hirvonen, P., Rämet, J. & Karjalainen, S. 2021. Turvetyöryhmän loppuraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja; Energia; 2021:24. http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-327-856-1

Laasasenaho, K. & Lauhanen, R. 2022. Tuuli- ja aurinkovoima kasvattavat suosiotaan turvetuotannosta vapautuvien suopohjien jälkikäyttömuotona: Aluetarkastelu Etelä-Pohjanmaalta. Suo 73(2): 27–34.

Peltonen, L., Tuomisaari, J. & Kanninen, V. 2008. Kaavavalitukset ja koettu oikeudenmukaisuus. Yhdyskuntasuunnittelu 46: 3, s. 11—34.

Ronkainen, T., Matila, A. & Kauppila, M. 2022. ”Turvetuotantoalueet uuteen käyttöön” -verkkokyselyn tulokset. Tapio Oy.

3.12.202013.8.2021

Sandarmoh on osa suurempaa kokonaisuutta – Venäjän historiapolitiikassa pelataan mielikuvilla

Lippua pitelevä mies ihmisten täyttämällä aukiolla.

Kuluvan vuoden huhtikuussa Venäjältä kuului kummia: valtiojohdon alainen tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkinnan suomalaisten suorittamasta venäläisten kansanmurhasta, jonka epäiltiin tapahtuneen Itä-Karjalan suomalaismiehityksen aikana 1941-44. Tiedote on sittemmin poistettu tutkintakomitean verkkosivuilta.*

Viime vuosina on saatu seurata myös Sandarmohin joukkohautoihin liittyvää uutisointia. Karjalan tasavallassa sijaitsevaan Sandarmohiin on haudattu 30-luvulla noin 7000 Stalinin vainojen uhria, joiden identiteettejä venäläinen aktivisti Juri Dmitriev on onnistunut laajalti selvittämään. Dmitriev on nyt tuomittu vankilaan 13 vuodeksi (tuomion pohjana olleita pedofiliasyytteitä on pidetty täysin poliittisina). Samanaikaisesti oikeudenkäyntien kanssa Venäjällä on saanut huomiota uusi ”teoria”, jonka mukaan Sandarmohiin olisi haudattu suomalaisten teloittamia neuvostosotavankeja. Todisteita väitteelle ei ole kaivauksista huolimatta löytynyt.

Mistä näissä historiaan liittyvissä syytöksissä oikein on kysymys? Haluaako Venäjä varta vasten provosoida Suomea? Miksi?

Venäjä on omaksunut historiapoliisin roolin

Historian poliittinen käyttö on yhteistä kaikille valtioille – onhan koko historia tutkimusalana itänyt kansallisaatteiden maaperästä – mutta joissakin maissa menneisyyttä nostetaan erityisen näkyvästi ja kuuluvasti esiin. Nyky-Venäjällä pönkitetään ahkerasti käsityksiä maan ”tuhatvuotisesta historiasta” ja erityisesti puna-armeijan sankarillisesta roolista Euroopan pelastajana fasismin kynsistä.

Venäjän voi myös sanoa omaksuneen 2000-luvulla eräänlaisen historiapoliisin roolin itäisen Euroopan alueella. ”Historian vääristelyn torjuminen” on otettu valtiotason tavoitteeksi, ja sillä tarkoitetaan ennen muuta toisen maailmansodan tapahtumia ja Neuvostoliiton roolia niissä. Kun itäeurooppalaisissa valtioissa – joko Neuvostoliittoon tai sen etupiiriin kuuluneissa – tarkastellaan omaa lähihistoriaa, eivät huomiot ole yhteneväisiä Venäjän sankarinarratiivin kanssa. Tällöin vääristelykortti nousee herkästi.

Venäjän koventuneelle menneisyyspuheelle on sekä sisä- että ulkopoliittisia syitä, jotka ovat tiukasti kiinni nykypäivässä. Tärkein niistä lienee pyrkimys pitää yllä ideaa(lia) kansakunnan yhtenäisyydestä; vaikea haaste, jonka kanssa Venäjä on joutunut painimaan imperiumiajoistaan saakka. Ulkoisten uhkien korostaminen on yksi tärkeimmistä keinoista lisätä yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tarkoitukseen sopivat niin historialliset kuin nykypäivänkin uhat. Korostamalla mielikuvia neuvostojoukkojen sankariteoista ja kansan isänmaallisista uhrauksista saadaan myös neuvostoajan vähemmän kunniakkaita puolia painettua sivummalle suuresta historiakertomuksesta.

Mitä ulkoisiin syihin tulee, menneisyydellä uhoamisen voi nähdä kertovan ennen muuta Venäjän (geo)poliittisesta epävarmuudesta. Painottamalla eräänlaista historiallis-moraalista ylemmyyttä ”länsimaihin” nähden Venäjän valtiojohto koettaa paikata hapertuvaa arvovaltaansa erityisesti etupiiriksi katsomillaan alueilla. Kieltäytymällä historiansa kriittisestä ja eheyttävästä tarkastelusta, haastamalla sen myös muualla sekä levittämällä misinformaatiota Venäjä lyö kuitenkin yhä pahemmin kiilaa itsensä ja naapureidensa väliin.

”Vaihtoehtoisilla totuuksilla” sekoitetaan pakkaa

Suomesta katsottuna saattaa näyttää siltä, että juuri suomalaiset ovat Venäjän historiapoliittisen ärhentelyn kohteena. Suomi on kuitenkin päässyt melko vähällä verrattuna moniin maihin, joissa Venäjällä on enemmän pelissä, mitä menneisyyden tarkasteluun tulee. Esimerkiksi Puolan ja Baltian maiden tiimoilta kiistat historian tulkinnoista ovat olleet kiivaampia.

Suomen osalta Venäjä ei voi esittää vapauttajan roolia, joten huomio on suunnattu suomalaisten asemaan saksalaisten aseveljinä jatkosodan aikana. Venäläisessä mediassa suomalaiset onkin esitetty Saksan ohjailemina fasisteina ja venäläiset uhreina.** Aihe on toki sikäli otollinen, että miehityshallinnon tekemiset Itä-Karjalassa eivät olleet Suomelle kunniaksi. Toisin kuin Venäjällä väitetään, niitä on kuitenkin selvitetty perusteellisesti ja avoimesti – ensin heti sodan jälkeen ja myöhemmin tuorein tutkijavoimin.***

Myös Suomea koskevien syytösten tärkein yleisö ja kaikupohja on Venäjällä. Ne ovat osa edellä kuvattua valikoidun historiakuvaston hyödyntämistä nykypäivän tavoitteiden saavuttamiseksi ja epäluulon ylläpitämiseksi ”länttä” kohtaan. Suomi on Venäjällä tavattu nähdä pienenä ja melko harmittomana naapurina, mutta voi hyvin olla Venäjän valtiojohdon intressien mukaista muistuttaa kansalaisia suomalaisten sodanaikaisista synneistä ja yhteistyöstä fasistien kanssa. Tämä viesti, joka resonoi venäläisten medioiden hanakasti esittämien russofobiasyytösten kanssa, haluttaneen välittää myös Suomessa asuville venäläisille.

Tässä valossa ei ole tärkeää, onko jokin väitetty asia totta vai ei. Mediassa levitetyillä ”vaihtoehtoisilla totuuksilla” saadaan sekoitettua vakiintunutta kuvastoa ja istutettua tilalle uusia mielikuvia. Vaikka Sandarmohista ei löytyisikään merkkejä suomalaisten teloittamista sotavangeista, se tuskin estää pystyttämästä heille muistomerkkiä kilpailemaan huomiosta Stalinin uhrien muistamiskäytäntöjen kanssa.

Kati Parppei

Akatemiatutkija, Venäjän historian dosentti

* Karjalaan on kuitenkin pystytetty kuluneen vuoden aikana eräänlainen suomalaista keskitysleiriä esittävä kulissileiri, jota on käytetty lasten isänmaalliseen kasvatukseen. Hanke on herättänyt hämmennystä ja kritiikkiä Venäjän sosiaalisessa mediassa.

** Tähän liittyy uudelleen herätelty keskustelu Mainilan laukauksista; venäläisissä medioissa on heitelty ajatuksia, että talvisodan olisi aloittanut sittenkin Suomi, jota Saksa usutti hyökkäykseen halutessaan testata puna-armeijan valmiutta.

*** Esimerkiksi Kansallisarkiston monikieliseen, avoimeen tietokantaan on koottu tiedot henkilöistä, jotka kuolivat sotilasvanki- ja siviilileireillä.

Luettavaa

Carleton, Gregory (2017), Russia – the Story of War. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Chatterje-Doody, P. N. (2014), ”Harnessing History: Narratives, Identity and Perceptions of Russia’s Post-Soviet Role.” Politics 34 (2)

Giles, Keir (2019), Moscow Rules – What Drives Russia to Confront the West. Washington: Brookings Institution Press.

Kurilla, I., Ivanov, S. and Selin, A. (2018), ”’Russia, My History”: History as an Ideological Tool.” PONARS Eurasia, 05 Aug 2018.

Malinova, Olga (2017), ”Political Uses of the Great Patriotic War in Post-Soviet Russia from Yeltsin to Putin.” Kirjassa Fedor, J., Kangaspuro, M., Lassila, J. ja Zhurzhenko, T. (toim), War and memory in Russia, Ukraine and Belarus. Cham: Palgrave Macmillan.

Yarovaya, Anna (2019), ”Rewriting Sandarmokh: Who Is Trying to Alter the History of Mass Executions and Burials in Karelia, and Why.” Russian Reader, 13 December 2019.

30.3.202013.8.2021

”Ruttokylän” uhrihenki siivitti tulevaisuuden turismia

Maalaiskaupunki aurinkoisessa laaksossa.

Kalmanhajuinen sankarillisuus kiehtoo kävijöitä englantilaisessa pikkukylässä, joka on tehnyt 1660-luvun koettelemuksestaan matkailuvaltin – ja oivan esimerkin niin kutsutun synkän turismin kohteista.

Elokuussa 1665 ruttoepidemia niitti väkeä Lontoossa, josta lähetettiin kangasta pieneen länsienglantilaiseen Eyamin kylään. Kankaan mukana Eyamiin saapui salamatkustajina Yersinia pestis-bakteeria kantaneita kirppuja. Noin viikon kuluttua räätälin apulainen George Viccars, joka oli ottanut lähetyksen vastaan, sairastui ruttoon ja kuoli.

Syys- ja joulukuun välisenä aikana tauti vei hautaan 42 Eyamin asukasta. Keväällä vitsaus näytti jo laantumisen merkkejä, mutta lämmin kesä antoi sille uutta vauhtia. Reilun vuoden aikana noin 260 kyläläistä menehtyi ruttoon.

Eyamin maine ”ruttokylänä” ei kuitenkaan liity vain kuolonuhreihin, joita oli suhteessa väkilukuun enemmän kuin Lontoossa. Kesällä 1666 kylän uusi pappi William Mompesson päätti estää taudin leviämisen lähikaupunkeihin asettamalla Eyamin karanteeniin. Kukaan ei saanut tulla kylään tai lähteä sieltä pois. Alun vastahankaisuuden jälkeen kyläläiset myöntyivät rajoituksiin.

Papin johdolla käyttöön otettiin muitakin varotoimia. Ne kertovat, että taudin ymmärrettiin tarttuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihmiset olivat tekemissä toistensa kanssa. Jumalanpalvelukset siirrettiin ulkoilmaan ja perheet hautasivat omat kuolleensa kauemmas kylästä yhteisen kirkkomaan sijasta. Marraskuussa 1666 epidemia oli vihdoin voitettu ja kylä voitiin avata.*

Taitavasti tarjoiltu tragedia

Tietotaulu vanhan talon edessä. — Talo, josta rutto lähti leviämään Eyamin kylään.

Esivanhempien uhraus koitui nykypolvien hyödyksi. Peak Districtin kansallispuiston alueella sijaitsevan Eyamin tragedia kiehtoo matkailijoita ja nostaa sen kiinnostavuudessa alueen muiden pikkukylien yläpuolelle.

Brittein saarilla osataan menneisyyden paketointi matkailun tarpeisiin. Niinpä ruttoepidemiaan liittyvät paikat on merkitty kyltein ja taustoitettu asiaankuuluvasti. Eyamissa kuljeskeleva turisti saa nähdä talon, josta ruttoepidemia sai alkunsa ja pääsee käymään niityllä, jonne muuan leski hautasi miehensä ja kuusi lastaan. Kylän laidalla on rajakivi, jonne kyläläisten sanotaan jättäneen etikalla huuhdottua rahaa vastineeksi elintarvikkeista, joita naapurikylistä tuotiin.

Eyamia kohtaan osoitettu kiinnostus on hyvä esimerkki synkästä turismista (dark tourism). Väljästi määriteltynä tällä monitahoisella ja –tulkintaisella käsitteellä tarkoitetaan vierailuja kohteissa, joihin liittyvät kuolema, väkivalta, sairaudet ja katastrofit. Sellaisia ovat esimerkiksi historialliset taistelupaikat, Tsernobylin alue, keskitysleirimuseot ja Suomessa vaikkapa Seilin saari. Muita ilmiön analysoinnissa käytettyjä käsitteitä ovat esimerkiksi thanaturismi (thanatourism) ja ”mustat pisteet” (black spots).

Mikä kalmassa kiehtoo?

Kyselyjen perusteella suuri osa synkän turismin motiiveista ei juurikaan eroa ”tavallisen” historiaturismin taustatekijöistä: halutaan nähdä ja oppia uutta, kokea elämyksiä, elävöittää menneisyyttä tai tutustua omaan kulttuuriperintöön.

Hankalammin kyselytutkimuksiin taipuvia näkökohtia ovat makaaberien asioiden kiehtovuus sekä se, että kuolemaan liittyvissä paikoissa matkailija kohtaa myös oman rajallisuutensa. Kalmamatkailu ei ole millään muotoa uusi ilmiö, vaan kuolema on aina kiinnostanut ihmisiä. Elämän päättymisen etääntyminen nykyarjesta voi kuitenkin osaltaan selittää viehättymistä paikkoihin, joissa suurta tuntematonta voi tarkastella eläytyen menneiden ihmisten kohtaloihin. Juuri eläytymismahdollisuushan tekee hautapaikasta mielenkiintoisemman kuin numerotilaston kuolonuhreista.

Vanha hautapaikka vihreän niityn keskellä. — Hancockin perheen hautapaikka on yksi suosituista käyntikohteista kylän alueella.

Oma vaikea kysymyksensä on synkän turismin eettisyys: onko oikein tuotteistaa ihmisten traagiset kohtalot tai käydä ruokkimassa niillä omia tunnekokemuksiaan? Ongelmaa on pyritty avaamaan muun muassa luokittelemalla käyntikohteiden synkkyyttä eri asteisiin, pohtimalla muistamisen ja säilyttämisen tarvetta sekä kysymällä, mitkä tahot hyötyvät asiasta rahallisesti.

Eyamiin suuntautuva ruttoretkeily lienee eettisten kysymysten osalta harmittomimmasta päästä. Hyödyttäähän se suoraan kyläläisiä – moni matkailija piipahtaa pubissa tai kahvilassa kierroksensa päätteeksi – ja avaa osaltaan kävijöille 1600-luvun elämää ja sen haasteita.

*Epidemioiden rajoittamisesta sata vuotta myöhemmin kirjoitti edellisessä blogitekstissä Jenni Merovuo.

Lisää luettavaa:

Kulcsár Erika & Rozalina Zsófia Simon, ”The Magic of Dark Tourism”, Management & Marketing, 2015; XIII (1): 124-136.

Light, Duncan, ”Progress in dark tourism and thanatourism research: An uneasy relationship with heritage tourism”, Tourism Management, Volume 61, August 2017, 275-301.

Martini, Annaclaudia & Buda, Dorina Maria, ”Dark tourism and affect: framing places of death and disaster”, Current Issues in Tourism, 23:6 (2018), 679-692.

Miles, Stephen, ”Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience”, Journal of Heritage Tourism, Volume 9, 2014, 134-147.

15.10.201913.8.2021

My wonderful year in Finland

From August of 2018 to the end of July of 2019, I spent the whole year in Finland. This was my first time in this country. I have never been there before, despite the fact that it was (not is) one of the easiest countries to enter in terms of visa requirements for Russian citizens. Before my visit, I knew almost nothing about Finland. All I heard about Finns is that they are extremely slow people and have specific sense of humor. Well, I also have a specific sense of humor and quite slow both in my thoughts and actions, and our Kazanian (I am from Kazan, Republic of Tatarstan, Russia) winters are also harsh sometimes, therefore I would feel myself quite comfortable there, – that were my assumptions before my visit.

My inviting colleague was Dr. Kati Parppei, the Academy of Finland Research Fellow at the University of Eastern Finland. So I was located in Joensuu for the rest of my stay. My visit included two conference attendances and two research trips to Helsinki (Aleksanteri Institute, University of Helsinki) (September, October, March and May) and one presentation visit to the University of Oulu in June. Despite these research-aimed trips, I also traveled a bit in my free time. The research program itself was flexible; there were no up-to-death deadlines. With Kati we have planned to publish an edited volume as a result of her big fellowship and my mobility grant within it. I have presented a paper called “The Golden Horde Revisited: Mobilising Tatar Historical Memory since 1985” at the PhD Seminar in SCE / Borders, Mobilities and Russia (UEF) and two similar presentations at the Aleksanteri Institute and University of Oulu.

Concerning non-academic part of my life in Finland, I can say that for the moment I like this country very much. This is not a flattery. And I can say why.

Firstly, the level of life is high here. Comparing with Russia and US, there is definitely less stress for people living in Finland – one of the reasons for it, from my point of view, is that the state takes care of most of things. It is like a mother and a father for its citizens. Second, I like Finnish nature very much. Pine woods are fantastic, and the lakes which are everywhere are really charming. The air is so fresh here that you feel yourself as if you are in the countryside while in the city like Joensuu. Third, I like Finnish people – they are straight and honest. My point is that they are quite natural in their wishes and behavior. Fourth, it is ok if you do not know Finnish – everyone speaks very decent English, even sellers in small grocery stores, regardless age.

What surprised me a bit? From my point of view, now, in 2019, it is difficult for Finns to take responsibility in some unusual, unpredictable situations, to be ‘creative’ in this respect. I suppose that this is due to their relationship with their state – if someone/something takes too much care of you, there is no need to be especially responsible on your own. There are many people who just follow the rules and regulations, without taking a critical look at them. I suppose that some people are creating imaginary problems to solve them, just to be busy with something (when there are no real problems, we should create them artificially).

But this is nothing comparing with overall benefits of the country.

I would like to say ‘thank you’ to Kati Parppei and the Academy of Finland, as well as to all the people whom I met during this wonderful year in Finland. I really enjoyed making new friends and getting fresh impressions. I will miss Finland and my friends there very much. But maybe we’ll see each other once again?

Bulat Rakhimzianov
Senior Scholarly Researcher, Institute of History of the Academy of Sciences of the Republic of Tatarstan

14.3.201913.8.2021

Tiedon tuottamisen haasteet vanhoissa kartoissa

Vanhat kartat ovat tärkeä lähde historiantutkimukselle. Ne ovat usein ainoita lähteitä maankäytön, liikenneyhteyksien, tai rakennetun ympäristön historian tutkimuksessa. Karttojen sisältämän informaation käyttöön sisältyy kuitenkin paljon ongelmia, joiden takia karttojen naiivi käyttö johtaa helposti huomattaviin virhetulkintoihin.

Kartat eivät lähtökohtaisesti voi olla täysin todenmukaisia kuvauksia, koska esitettävää informaatiota on valikoitava. Joskus karttojen keskeinen sisältö on niin hallitseva, ettei niitä voi edes käyttää karttoina sanan arkisessa merkityksessä. Tällaisia ovat esimerkiksi metrojen linjakartat, tai keskiajan T-O-kartat, kuten Herefordin Mappa Mundi.

Karttojen tulkinnassa pätevät normaalit lähdekritiikin säännöt. Ulkoinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartan syntyolosuhteisiin, kuten siihen, onko kartta kenties väärennös. Sisäinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartantekijän tavoitteisiin karttaa luodessa, esimerkiksi siihen, mikä tarkkuus on ollut tekijän tavoitteena. Jos kartan tarkoitus on esitellä kaupungin muurien kuntoa, sen antama kuva korttelien rajoista ei välttämättä ole totuudenmukainen. Toisaalta asemakaavojen ja suunnitelmien ja todellisuuden välinen ero voi olla merkittävä.

Kuva 1. Virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa. (Fisher, Peter 2005. Models of uncertainty in spatial data, Teoksessa Paul Longley, Goodchild, Maguire & Rhind, Geographical Information Systems: Principles, techniques, management and applications. Mukaelma.)

Lähdekritiikin ohella karttojen tulkinnassa tulevat vastaan spatiaaliselle datalle ominaiset epätarkkuuden lähteet. Epätarkkuuden syyt spatiaalisessa informaatiossa voidaan luokitella niiden syntytavan mukaan seuraavasti (Kuva 1): Kuvattavat kohteet voidaan ensinnäkin jakaa tarkasti määritettyihin ja tulkinnanvaraisiin kohteisiin. Tarkasti määritetyt kohteet ovat niitä kohteita, joiden geometria voidaan määritellä täsmällisesti, joten kaikki syntyvät epätarkkuudet ovat yksinkertaisesti virheitä. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi rakennukset. Tulkinnanvaraisissa kohteissa taas vastuu siirtyy katsojalle. Tietyt kartoissa kuvatut kohteet ovat heikosti määriteltävissä, kuten metsät tai suot, joten niiden rajaaminen on epätarkkaa. Toinen tulkinnanvaraisten kohteiden laji ovat epäselvyydet. Näihin kuuluvat toisaalta epämääräiset käsitteet (”kaupungin X pohjoispuolella”) ja toisaalta kiistanalaiset paikkamääritelmät (”mille valtiolle Etelä-Kiinanmeri kuuluu”).

Näiden ongelmien lisäksi vanhojen karttojen käytössä on omia ongelmia. Kartat ovat usein rypistyneet tai suttaantuneet, mikä lisää uuden kerroksen virheitä aineistoon. Lisäksi mittaustekniikan alkeellisuuden takia kartoissa on jo lähtökohtaisesti paljon enemmän puutteita kuin moderneissa kartoissa.

Bannerikuva: Kartta Viipurin atlaksessa vuodelta 1802. Lähde: Kansallisarkisto, Viipurin kuvernementinhallitus II, Ia:1.

25.10.201813.8.2021

Asiantuntijuus ja julkinen keskustelu

Siinä missä historian opettajat ovat menneisyyden generalisteja, historian asiantuntijat ovat menneisyyden spesialisteja, jotka erikoistuvat johonkin tiettyyn osa-alueeseen omien tutkimusten myötä. Koska historia on kytköksissä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, historian asiantuntijoiden on helppo osallistua julkiseen keskusteluun ajankohtaisista asioista, joissa on selvä kytkös omaan aihealueeseen. Tämä ei ole pelkästään sen takia, että saa omaan CV:hen kivan näköisen merkinnän, vaan kyse on myös vuorovaikutuksesta muun yhteiskunnan kanssa, joka on merkitty jopa yliopistolakiin. Mielestäni on oman koulutuksen hukkaan heittämistä, jos ei pyri osallistumaan julkiseen keskusteluun, vaikka se tuntuukin joidenkin mielestä pakolliselta pahalta oman tutkimustyön ohella. Historian asiantuntijat eivät voi pelkästään olla oman yhteisön norsunluutornissa, vaan on aina välillä laskeuduttava alas ison julkisen keskustelun ääreen.

Hyvänä esimerkkinä julkiseen keskusteluun osallistumisesta käytän omaa tilannettani. Itse pyrin erikoistumaan suomalaiseen 1900-luvun rikos- ja oikeushistoriaan sekä suomalaisiin radikaaliliikkeisiin. Vaikka olen vasta opiskelija, haluan silti osallistua julkiseen keskusteluun, jotta pystyn kehittymään tulevana asiantuntijana eteenpäin. Siksi on hyvä saada kokemusta julkiseen keskusteluun osallistumisesta jo opiskelijana. Laitoin Haaste-lehden toimituskuntaan kyselyä, että voinko kirjoittaa mielipidekirjoituksen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisen lakkauttamispäätöksen historiallisesta esikuvasta. Toimituskunta antoi vihreää valoa asian suhteen, jonka myötä kirjoitin mielipidekirjoituksen, joka on nyt julkaistu uusimmassa Haaste-lehdessä.

Ja mitä tämä kaikki vaati minulta? Yksi yhteydenotto kyseisen lehden toimituskuntaan, jossa suhtauduttiin positiivisesti kirjoitusehdotukseeni. Vaikka minun panokseni julkiseen keskusteluun Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisesta lakkauttamisesta on pelkkä pisara meressä, se on sentään jotain. Hyvin harva asiantuntija pystyy vaikuttamaan merkittävästi suureen julkiseen keskusteluun jostakin asiasta. Me asiantuntijat emme ole julkisen keskustelun politbyroo, jonka sanat ohjaisivat suomalaisen yhteiskunnan keskustelua asiasta kuin asiasta. Se on puhtaasti suomalaisen yhteiskunnan ihmisten päätettävissä, että kuinka paljon painoarvoa yhteiskunta laittaa asiantuntijoiden näkemyksiin.

Vaikka oma tutkimusaihe olisi hyvin mediaepäseksikäs tyyliin: ”Marttojen käyttämien villalankojen laatu ja valmistusmaa suhteutettuna yhteiskunta-asemiin Lohjan kylän kokoustiloissa vuosina 1962-66” On hyvä muistaa, että kanavia julkiseen keskusteluun on todella paljon, jonka myötä joissakin julkisen keskustelun kanavissa jokin mediaepäseksikäs asia saattaa olla todella merkittävä ja tärkeä asia. Varsinkin internet-aikana julkisen keskustelun areenojen määrä on todella suuri, jonka myötä oman äänensä tuominen esille julkisessa keskustelussa on aika lailla puhtaasti kiinni omasta motivaatiosta.

Julkisen keskustelun kanavia on todella paljon, jotka ovat suunnattu eri yleisölle. Ei pidä lähteä olettamaan julkisen keskustelun kanavasta, että jokainen niistä kattaisi kaikkia suomalaisia. Monet näistä julkisen keskustelun kanavista saattavat olla suunnattu tietylle pienelle yleisölle. Esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja, Politiikasta-nettisivusto ja Haaste-lehti ovat oman pienen viiteryhmän julkaisukanavia. Tämä pieni julkisuus ei tee kuitenkaan näistä kanavista yhtään huonoja, sillä monesti tämänkaltaiset kanavat ovat oman viiteryhmänsä merkittäviä julkaisukanavia. Pitää muistaa, että julkinen keskustelu on myös muutakin kuin koko kansan media-alustoissa puhumista. Julkinen keskustelu on myös oman tiedeyhteisön välistä vuoropuhelua pienemmissä julkisissa kanavoissa.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen saattaa vaikuttaa opiskelijan näkökulmasta hyvin haastavalta ja stressaavalta asialta, koska välttämättä opiskelijalla ei ole täyttä luottamusta omaan osaamiseensa, että voisi tuoda mielipiteensä esille julkisessa keskustelussa. Loppupelissä se ei ole mitenkään mahdoton asia, jos on tervettä itseluottamusta itseensä ja omaan osaamiseen. Luonnollisesti opiskelijan pitää osata oman aihealueensa asiat, jos aikoo osallistua julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi Historia-populaarilehden tasoista kirjoitusta ei kannata kirjoittaa asiantuntijalehdessä. Milloin sitten opiskelijana tietää, että voi osallistua julkiseen keskusteluun omasta aihealueesta? Mielestäni se raja on siinä, että tiedostaako oman julkaisun läpäisevän tiedeyhteisön seulan. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä, että monet gradua tekevät ihmiset osallistuvat omalla graduaiheellaan julkiseen keskusteluun, koska gradu on kuitenkin tieteellinen tutkimus.

Mielestäni olisi hyvä asia, jos yliopistossa ohjattaisiin opiskelijoita esimerkiksi kurssien myötä siihen, miten pystytään hyvällä tavalla olemaan julkisessa keskustelussa mukana. Vaikka yliopisto onkin tiedeyhteisö, jossa painotetaan todella paljon tieteen tekemistä, julkinen keskustelu kulkee käsi kädessä tieteen kanssa. Siksi julkisen keskustelun merkitystä tiedeyhteisölle ei pidä missään nimessä aliarvioida. Olisi mielestäni todella hyvä asia, jos olisi kursseja, joissa harjoitellaan osallistumista julkiseen keskusteluun oman aihealueen myötä esimerkiksi suorien haastattelujen, kirjoitusten ja monien muiden harjoitusten kautta. Osallistuisin ainakin itse sellaiselle kurssille.

Julkisessa keskustelussa on myös kääntöpuolensa, sillä julkinen keskustelu saattaa kääntyä itse kirjoittajaa ja tiedeyhteisöä vastaan. Hyvä esimerkki tiedeyhteisön julkisen kuvan viimeaikaisesta katastrofista on professori Tapio Puolimatkan ristiriitaa aiheuttanut kirjoitus, jossa lähes kaikki asiat menivät täydellisesti pieleen julkisen keskustelun näkökulmasta. Tämänkaltainen pr-katastrofi aiheuttaa suomalaiselle tiedeyhteisölle ja luonnollisesti itse kirjoittajalle todella paljon haittaa, jonka aiheuttamaa mainevahinkoa on hyvin hankala korjata. Kuitenkin tämänkaltaisia asioita pystyy helposti välttämään terveen maalaisjärjen ja medialukutaidon kautta, jota valitettavasti ei ollut Puolimatkan tapauksessa juuri ollenkaan. Mutta positiivisena asiana on se, että näiden negatiivisten asioiden kautta oppii helposti välttämään julkisen keskustelun kardinaalivirheitä.

Marko Piipponen

Suomen historian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

markopii@uef.fi

1.10.201813.8.2021

Jupinaa ja retkeilyä tieteen historiassa

Person in front of a high, old building.

Alussa oli ongelma. Ei edes yksi vaan muutama isompi ongelma, joista oli runsaassa sadassa vuodessa virkattu sellainen vyyhti, minkä selvittäminen ei normaaleilla keinoilla onnistuisi. Käytännössä rupesin tutkimaan eetteriä, tieteen historian umpikujaa, teoriaperinteiden törmäyskohtaa ja ad hoc-teorioiden sielunelämää.

Tieteenhistoriallisen tutkimuksen aiheena on James Clerk Maxwellin eetterihypoteesien vaikutus fysiikan kehityshistorialle. Tarkastelen maxwellilaisten teoriapohjien kautta eetterin vähittäistä kehitystä ja tämän kehityksen oletettua laajempia vaikutuksia tieteen historiassa. Eetteri oli vanha fysiikan oletus väliaineesta sähkön, magnetismin, valon ja toisinaan lämmön ja gravitaation ilmiöiden välittävänä tekijänä. Aihe on käytännössä poikkitieteellinen risteyskohta Newtonin vanhan maailman absoluuttisen avaruuden, 1800–luvun gentleman-Englannin kvaterniolaskennan nerojen ja Einsteinin suhteellisen maailman kajastuksen välimaastossa. Olin tutkinut aihetta jo aikaisemmin parin maisterin verran hyvin eri katsantokannoista filosofian ja historian aloilla. Aiheeseen liittyi kuitenkin iso metodologinen ongelma.

Ongelmana oli, miten tällaisia ilmiöitä, käsitejärjestelmiä ja historiallisia vaikutuksia tutkitaan. Struktuuri ei riittänyt, kielen ja narratiivin keinot eivät osuneet ongelman ytimeen. Tarvittiin jotain muuta, jotain substanssia. Metodologisesti tutkimuksen alkuvaiheessa olin jo naimisissa systemaattisen analyysin ajatuksen kanssa metodologisena lähtökohtana. Tämä yleistieteellinen menetelmä, jota käytetään hyvin värikkäästi täysin eri tyyppisissä tieteenaloissa, onnistui siinä missä monet muut menetelmät eivät onnistuneet. Kyse ei ole menetelmien paremmuudesta vaan siitä, mikä kenellekin toimii.

Systemaattisessa analyysissä oli kuitenkin omat ongelmansa. Menetelmän laajin käyttö oli immanenttia, eli aineistollisesti erittäin rajaavaa. Koska halusin käsitellä laajempia aineistoja, jouduin tarkastelemaan kriittisesti menetelmän alkulähtökohtia ja miettimään sen käytölle laajennettuja kriteereitä. Vimmaisen ja ankaran etsinnän ja pähkäilyn jälkeen onnistuin löytämään Suomesta kourallisen systeemiteorioiden kanssa työskennelleitä henkilöitä, systemaattisen analyysin käyttäjiä ja kehittäjiä. Muodostui kuva siitä, mihin menetelmää on käytetty ja miten. Tämä antoi pohjaa vaikeammalle ajatukselle, miten immanentisti toimivasta menetelmästä voidaan laajentaa hermeneuttisesti toimiva kokonaisuus, menettämättä sen systemaattista luonnetta. Menetelmällä tutkitaan aiheen argumentaation rajallisuutta ja sisäistä ajatusmaailmaa. Tätä kautta voidaan systemaattisesti analysoimalla ei ainoastaan analysoida käsitejärjestelmien funktionaalisuutta tai niiden vähittäistä kehittymistä, mutta myös tehdä se selkeällä tavalla, mikä ei johda lukijaa harhaan.

Yhtenä ratkaisuna oli käyttää hermeneuttista ymmärryspyrkimystä ja dekonstruktiota vastakkaisina napoina eri teorioiden argumentaation analysoinnissa. Ratkaisu työllisti viime vuonna melkoisella tavalla. Tuli matkustettua yhtenä kuukautena kesän aikana yli 6000 kilometriä pelkästään Suomen sisällä. Myös Puolassa tuli käytyä pari kertaa, koska Varsovassa otetaan tieteenfilosofian klassikot vakavasti. Reissuista oli hyötyä dekonstruktion toiminnan ymmärtämiselle. Tällä riitaisalla lähestymistavalla pyritään samaan, mihin systemaattisessa analyysissä yleisesti on pyritty, eli argumentaation rajallisuuden ymmärryksen kautta aiheen funktionaaliseen ymmärrykseen. Tänä syksynä arvioin, riitelen ja etsin alkuperäisaineistoista Maxwellin eetterihypoteesien kokonaiskuvaa. Tehtävä ei ole täysin uusi, mutta tämä menetelmällinen lähtökohta on edeltäviä versioitaan parempi kyseisen ongelman ratkomiseen.

Myös ymmärryksellä on tässä puuhassa tärkeä osa, ei ainoastaan hermeneuttisella vaan myös humaanilla. On tärkeää myös keskustella elävien ihmisten kanssa, eikä pelkästään uppoutua jo kuolleiden ihmisten loistokkaisiin kirjallisiin hetkiin. Kokemuksista opin, että viestejä ei kannata jättää kirjoittamatta eikä puhelinta avaamatta. Jokainen keskustelu on kehitykselle tärkeää, oli se sitten tieteenfilosofista vääntöä yliopiston käytävällä, systeemiajattelun miettimistä Systeemianalyysin laboratoriossa Espoossa ja dekonstruktiokritiikkiä Puolassa. Myös arvokkaat ovat kommentit heiltä, jotka ovat ehtineet samoja ja vierekkäisiä kysymyksiä tarkastelemaan jo vähän pidemmän aikaa.

Ari J. Tervashonka
Historian väitöskirjatutkija