Avainsana-arkisto: historia

My wonderful year in Finland

From August of 2018 to the end of July of 2019, I spent the whole year in Finland. This was my first time in this country. I have never been there before, despite the fact that it was (not is) one of the easiest countries to enter in terms of visa requirements for Russian citizens. Before my visit, I knew almost nothing about Finland. All I heard about Finns is that they are extremely slow people and have specific sense of humor. Well, I also have a specific sense of humor and quite slow both in my thoughts and actions, and our Kazanian (I am from Kazan, Republic of Tatarstan, Russia) winters are also harsh sometimes, therefore I would feel myself quite comfortable there, – that were my assumptions before my visit.

My inviting colleague was Dr. Kati Parppei, the Academy of Finland Research Fellow at the University of Eastern Finland. So I was located in Joensuu for the rest of my stay. My visit included two conference attendances and two research trips to Helsinki (Aleksanteri Institute, University of Helsinki) (September, October, March and May) and one presentation visit to the University of Oulu in June. Despite these research-aimed trips, I also traveled a bit in my free time. The research program itself was flexible; there were no up-to-death deadlines. With Kati we have planned to publish an edited volume as a result of her big fellowship and my mobility grant within it. I have presented a paper called “The Golden Horde Revisited: Mobilising Tatar Historical Memory since 1985” at the PhD Seminar in SCE / Borders, Mobilities and Russia (UEF) and two similar presentations at the Aleksanteri Institute and University of Oulu.

Concerning non-academic part of my life in Finland, I can say that for the moment I like this country very much. This is not a flattery. And I can say why.

Firstly, the level of life is high here. Comparing with Russia and US, there is definitely less stress for people living in Finland – one of the reasons for it, from my point of view, is that the state takes care of most of things. It is like a mother and a father for its citizens. Second, I like Finnish nature very much. Pine woods are fantastic, and the lakes which are everywhere are really charming. The air is so fresh here that you feel yourself as if you are in the countryside while in the city like Joensuu. Third, I like Finnish people – they are straight and honest. My point is that they are quite natural in their wishes and behavior. Fourth, it is ok if you do not know Finnish – everyone speaks very decent English, even sellers in small grocery stores, regardless age.

What surprised me a bit? From my point of view, now, in 2019, it is difficult for Finns to take responsibility in some unusual, unpredictable situations, to be ‘creative’ in this respect. I suppose that this is due to their relationship with their state – if someone/something takes too much care of you, there is no need to be especially responsible on your own. There are many people who just follow the rules and regulations, without taking a critical look at them. I suppose that some people are creating imaginary problems to solve them, just to be busy with something (when there are no real problems, we should create them artificially).

But this is nothing comparing with overall benefits of the country.

I would like to say ‘thank you’ to Kati Parppei and the Academy of Finland, as well as to all the people whom I met during this wonderful year in Finland. I really enjoyed making new friends and getting fresh impressions. I will miss Finland and my friends there very much. But maybe we’ll see each other once again?

Bulat Rakhimzianov
Senior Scholarly Researcher, Institute of History of the Academy of Sciences of the Republic of Tatarstan

Tiedon tuottamisen haasteet vanhoissa kartoissa

Vanhat kartat ovat tärkeä lähde historiantutkimukselle. Ne ovat usein ainoita lähteitä maankäytön, liikenneyhteyksien, tai rakennetun ympäristön historian tutkimuksessa. Karttojen sisältämän informaation käyttöön sisältyy kuitenkin paljon ongelmia, joiden takia karttojen naiivi käyttö johtaa helposti huomattaviin virhetulkintoihin.

Kartat eivät lähtökohtaisesti voi olla täysin todenmukaisia kuvauksia, koska esitettävää informaatiota on valikoitava. Joskus karttojen keskeinen sisältö on niin hallitseva, ettei niitä voi edes käyttää karttoina sanan arkisessa merkityksessä. Tällaisia ovat esimerkiksi metrojen linjakartat, tai keskiajan T-O-kartat, kuten Herefordin Mappa Mundi.

Karttojen tulkinnassa pätevät normaalit lähdekritiikin säännöt. Ulkoinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartan syntyolosuhteisiin, kuten siihen, onko kartta kenties väärennös. Sisäinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartantekijän tavoitteisiin karttaa luodessa, esimerkiksi siihen, mikä tarkkuus on ollut tekijän tavoitteena. Jos kartan tarkoitus on esitellä kaupungin muurien kuntoa, sen antama kuva korttelien rajoista ei välttämättä ole totuudenmukainen. Toisaalta asemakaavojen ja suunnitelmien ja todellisuuden välinen ero voi olla merkittävä.

Kuva 1. Virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa. (Fisher, Peter 2005. Models of uncertainty in spatial data, Teoksessa Paul Longley, Goodchild, Maguire & Rhind, Geographical Information Systems: Principles, techniques, management and applications. Mukaelma.)

Lähdekritiikin ohella karttojen tulkinnassa tulevat vastaan spatiaaliselle datalle ominaiset epätarkkuuden lähteet. Epätarkkuuden syyt spatiaalisessa informaatiossa voidaan luokitella niiden syntytavan mukaan seuraavasti (Kuva 1): Kuvattavat kohteet voidaan ensinnäkin jakaa tarkasti määritettyihin ja tulkinnanvaraisiin kohteisiin. Tarkasti määritetyt kohteet ovat niitä kohteita, joiden geometria voidaan määritellä täsmällisesti, joten kaikki syntyvät epätarkkuudet ovat yksinkertaisesti virheitä. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi rakennukset. Tulkinnanvaraisissa kohteissa taas vastuu siirtyy katsojalle. Tietyt kartoissa kuvatut kohteet ovat heikosti määriteltävissä, kuten metsät tai suot, joten niiden rajaaminen on epätarkkaa. Toinen tulkinnanvaraisten kohteiden laji ovat epäselvyydet. Näihin kuuluvat toisaalta epämääräiset käsitteet (”kaupungin X pohjoispuolella”) ja toisaalta kiistanalaiset paikkamääritelmät (”mille valtiolle Etelä-Kiinanmeri kuuluu”).

Näiden ongelmien lisäksi vanhojen karttojen käytössä on omia ongelmia. Kartat ovat usein rypistyneet tai suttaantuneet, mikä lisää uuden kerroksen virheitä aineistoon. Lisäksi mittaustekniikan alkeellisuuden takia kartoissa on jo lähtökohtaisesti paljon enemmän puutteita kuin moderneissa kartoissa.

Bannerikuva: Kartta Viipurin atlaksessa vuodelta 1802. Lähde: Kansallisarkisto, Viipurin kuvernementinhallitus II, Ia:1.

Jupinaa ja retkeilyä tieteen historiassa

Alussa oli ongelma. Ei edes yksi vaan muutama isompi ongelma, joista oli runsaassa sadassa vuodessa virkattu sellainen vyyhti, minkä selvittäminen ei normaaleilla keinoilla onnistuisi. Käytännössä rupesin tutkimaan eetteriä, tieteen historian umpikujaa, teoriaperinteiden törmäyskohtaa ja ad hoc-teorioiden sielunelämää.

Tieteenhistoriallisen tutkimuksen aiheena on James Clerk Maxwellin eetterihypoteesien vaikutus fysiikan kehityshistorialle. Tarkastelen maxwellilaisten teoriapohjien kautta eetterin vähittäistä kehitystä ja tämän kehityksen oletettua laajempia vaikutuksia tieteen historiassa. Eetteri oli vanha fysiikan oletus väliaineesta sähkön, magnetismin, valon ja toisinaan lämmön ja gravitaation ilmiöiden välittävänä tekijänä. Aihe on käytännössä poikkitieteellinen risteyskohta Newtonin vanhan maailman absoluuttisen avaruuden, 1800–luvun gentleman-Englannin kvaterniolaskennan nerojen ja Einsteinin suhteellisen maailman kajastuksen välimaastossa. Olin tutkinut aihetta jo aikaisemmin parin maisterin verran hyvin eri katsantokannoista filosofian ja historian aloilla. Aiheeseen liittyi kuitenkin iso metodologinen ongelma.

Ongelmana oli, miten tällaisia ilmiöitä, käsitejärjestelmiä ja historiallisia vaikutuksia tutkitaan. Struktuuri ei riittänyt, kielen ja narratiivin keinot eivät osuneet ongelman ytimeen. Tarvittiin jotain muuta, jotain substanssia. Metodologisesti tutkimuksen alkuvaiheessa olin jo naimisissa systemaattisen analyysin ajatuksen kanssa metodologisena lähtökohtana. Tämä yleistieteellinen menetelmä, jota käytetään hyvin värikkäästi täysin eri tyyppisissä tieteenaloissa, onnistui siinä missä monet muut menetelmät eivät onnistuneet. Kyse ei ole menetelmien paremmuudesta vaan siitä, mikä kenellekin toimii.

Systemaattisessa analyysissä oli kuitenkin omat ongelmansa. Menetelmän laajin käyttö oli immanenttia, eli aineistollisesti erittäin rajaavaa. Koska halusin käsitellä laajempia aineistoja, jouduin tarkastelemaan kriittisesti menetelmän alkulähtökohtia ja miettimään sen käytölle laajennettuja kriteereitä. Vimmaisen ja ankaran etsinnän ja pähkäilyn jälkeen onnistuin löytämään Suomesta kourallisen systeemiteorioiden kanssa työskennelleitä henkilöitä, systemaattisen analyysin käyttäjiä ja kehittäjiä. Muodostui kuva siitä, mihin menetelmää on käytetty ja miten. Tämä antoi pohjaa vaikeammalle ajatukselle, miten immanentisti toimivasta menetelmästä voidaan laajentaa hermeneuttisesti toimiva kokonaisuus, menettämättä sen systemaattista luonnetta. Menetelmällä tutkitaan aiheen argumentaation rajallisuutta ja sisäistä ajatusmaailmaa. Tätä kautta voidaan systemaattisesti analysoimalla ei ainoastaan analysoida käsitejärjestelmien funktionaalisuutta tai niiden vähittäistä kehittymistä, mutta myös tehdä se selkeällä tavalla, mikä ei johda lukijaa harhaan.

Yhtenä ratkaisuna oli käyttää hermeneuttista ymmärryspyrkimystä ja dekonstruktiota vastakkaisina napoina eri teorioiden argumentaation analysoinnissa. Ratkaisu työllisti viime vuonna melkoisella tavalla. Tuli matkustettua yhtenä kuukautena kesän aikana yli 6000 kilometriä pelkästään Suomen sisällä. Myös Puolassa tuli käytyä pari kertaa, koska Varsovassa otetaan tieteenfilosofian klassikot vakavasti. Reissuista oli hyötyä dekonstruktion toiminnan ymmärtämiselle. Tällä riitaisalla lähestymistavalla pyritään samaan, mihin systemaattisessa analyysissä yleisesti on pyritty, eli argumentaation rajallisuuden ymmärryksen kautta aiheen funktionaaliseen ymmärrykseen. Tänä syksynä arvioin, riitelen ja etsin alkuperäisaineistoista Maxwellin eetterihypoteesien kokonaiskuvaa. Tehtävä ei ole täysin uusi, mutta tämä menetelmällinen lähtökohta on edeltäviä versioitaan parempi kyseisen ongelman ratkomiseen.

Myös ymmärryksellä on tässä puuhassa tärkeä osa, ei ainoastaan hermeneuttisella vaan myös humaanilla. On tärkeää myös keskustella elävien ihmisten kanssa, eikä pelkästään uppoutua jo kuolleiden ihmisten loistokkaisiin kirjallisiin hetkiin. Kokemuksista opin, että viestejä ei kannata jättää kirjoittamatta eikä puhelinta avaamatta. Jokainen keskustelu on kehitykselle tärkeää, oli se sitten tieteenfilosofista vääntöä yliopiston käytävällä, systeemiajattelun miettimistä Systeemianalyysin laboratoriossa Espoossa ja dekonstruktiokritiikkiä Puolassa. Myös arvokkaat ovat kommentit heiltä, jotka ovat ehtineet samoja ja vierekkäisiä kysymyksiä tarkastelemaan jo vähän pidemmän aikaa.

Ari J. Tervashonka
Historian väitöskirjatutkija

Siihen aikaan kun yliopisto peilin osti

Yliopisto suhtautuu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen. Kohdatessaan sitä lähestyvän uteliaan tutkijan yliopisto pyristelee professorien ja muun yliopistoväen johdolla vastaan, elämöi ja nostaa kämmenensä lyödäkseen tarpeettomana pitämänsä tutkimuksen – ja siinä sivussa myös tutkijan – syvälle maanrakoon. Kutakuinkin tätä mieltä oli Joensuun yliopiston kasvatussosiologian professori Ari Antikainen yliopiston tiedotuslehti Sanansaattajalle vuonna 1986 antamassaan haastattelussa. Tietynlaista yksinäisyyttä kokeneen Antikaisen havainto ajoittui hetkeen, jolloin suomalaisen korkeakoulututkimuksen ”uusi aalto” oli vasta hitaasti muodostumassa ”syvissä vesissä” voidakseen iskeytyä täydellä voimalla rantaan 1990-luvulla. Viimeistään tästä lähtien korkeakoulututkimus otti oman vakaan paikkansa tutkimuskentältä. Samalla se alkoi muuttua sisällöltään, teorioiltaan ja menetelmiltään entistä moniulotteisemmaksi.

Suomalaisessa yliopistohistoriassa on viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana elänyt vahvana instituutionäkökulman yhteiskuntahistorialliseen otteeseen yhdistävä suuntaus, jossa yliopistoinstituution sisäinen kehitys sidotaan vahvasti laajempaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Näkökulma tulee esiin erityisesti 1960–70-luvuilla perustettujen yliopistojen juhlakirjoissa, joita 30–50-vuotta täyttäneet opinahjot julkaisivat vuoron perään viime vuosikymmenellä ja tämän vuosikymmenen alkupuoliskolla – näistä viimeisimpänä Martti Häikiön kirjoittama Tampereen teknillisen yliopiston vaiheita vuosina 1965–2015 käsittelevä teos. Hieman paradoksaalisesti monet näistä teoksista toimivat – alkuperäisestä ajatuksesta poiketen – eräänlaisina muistokirjoituksina kyseisille yliopistoille, jotka kohta juhlakirjan julkaisun jälkeen katosivat kartalta.

Edellä mainittu Häikiön teos ilmestyi samoihin aikoihin, jolloin Tampereen kolme korkeakoulua päättivät ryhtyä selvittämään yhteenliittymisen edellytyksiä. Kaija Vuorion kirjoittama Kuopion yliopiston 40-vuotishistoria Lentoon ilmestyi keväällä 2006, ja jo saman vuoden syksyllä yliopisto oli täyttä päätä selvittämässä yliopistoliittouman perustamista Joensuun yliopiston kanssa. Kuten tunnettua, alun perin löyhäksi liittoumaksi tarkoitettu hallinnollinen viritelmä syveni siihen malliin, että Joensuun yliopiston 40-vuotishistorian, Uudisraivaaja, kirjoittanut Arto Nevala joutui marraskuussa 2009 pidetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa toteamaan, että: ”Lähdin kirjoittamaan kirjaa Joensuun yliopiston neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä. Kun päätin työn, teos onkin neljästä viimeisestä vuosikymmenestä.”

Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa suositun, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin alun perin lanseeraaman Luovan tuhon -teorian mukaisesti yliopistofuusiot voidaan nähdä seurauksena kehityksestä, missä vanhat rakenteet hävisivät uusien ja tuottavampien rakenteiden tieltä. Oli miten oli, ainakin omalla kohdalla Joensuun ja Kuopion yliopistojen tuho ja uuden Itä-Suomen yliopiston (UEF) luominen tarkoittivat mahdollisuutta päästä kirjoittamaan yliopiston perustamisvaiheen historiaa. Minut rekrytoitiin hankkeeseen viime vuoden lopulla, jolloin yliopiston johtoportaassa heräsi halu saattaa kirjojen ja kansien väliin perustamisvaiheen monipolviset kiemurat. Teoksen julkaisuajankohdaksi määriteltiin vuoden 2020 alkupuolisko, jolloin tulee täyteen kymmenen vuotta Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittamisesta.

Varsinaisen aineistonkeruun aloitin heti tämän vuoden alusta keräämällä asiakirja-aineistoa, lehtileikkeitä ja muita julkaisuja sekä tekemällä henkilöhaastatteluita. Nyt syksyyn mennessä kirjallinen aineisto on käytännössä kerätty ja haastateltavat pääosin haastateltu (lisää muistoja otetaan kuitenkin edelleen vastaan). Yhteensä haastatteluja on kertynyt liki 80 ja heidän joukossaan on niin yliopistossa työskenteleviä tai siellä työskennelleitä kuin yliopiston syntyyn vaikuttaneita tai sitä tiiviisti seuranneita poliitikkoja, virkamiehiä ja yksityisen sektorin edustajia. Jo nyt, aineiston analyysin ollessa vasta alkuvaiheessa, uskallan väittää, että näkemykset Itä-Suomen yliopiston perustamisesta ja sen toiminnan alkuvaiheesta ovat hyvin moninaiset ja vahvasti kontekstisidonnaiset.

Akateeminen rehtori Harri Siiskonen ei varmastikaan syyllistynyt pelkkään ajalle ominaiseen imagokampanjointiin ja positiivisten mielikuvien kiillottamiseen puhuessaan keväällä pidetyssä Itä-Suomen yliopiston vuosijuhlassa UEF:sta ja ”uefilaisuudesta” menestystarinana. Menestystarina-hypoteesia tukevien johtolankojen ohella olen kuitenkin törmännyt myös lukuisiin toisiaan tukeviin silminnäkijäkuvauksiin sekä aikalaiskirjauksiin, jotka kertovat tarinaa hämmennyksestä, pettymyksestä ja ulossulkemisesta. Se, koettiinko yliopiston perustaminen ja uuden yliopiston alkutaival menestystarinana vai kauhukertomuksena, näyttää riippuvan paljolti niin yksilön ja ryhmittymän sosiaalisesta asemasta organisaatiossa, hänen/heidän edustamasta tieteenalasta, ryhmädynamiikasta, henkilökemioista kuin yksilön henkilöhistoriasta ja persoonasta. Kertomus Itä-Suomen yliopiston perustamisesta onkin hyvin mosaiikki- tai kaleidoskooppimainen. Tämä ei varmastikaan tule yllätyksenä niille, jotka ovat perillä monitieteisen yliopiston ideasta lukuisine eri ”heimoineen” ja (ala)kulttuureineen.

Kirjoittaessani Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiaa keskeisimpänä tavoitteena on tehdä näkyväksi se kuohunta ja ne moninaiset neuvottelut ja kädenväännöt, jotka tapahtuivat näennäisen tyynen pinnan alla, eivätkä siten välttämättä kantautuneet kaikkien – etenkään yliopiston ulkopuolisten tahojen – tietoisuuteen. Kirjan tarkoituksena ei ole vaieta edes niistä perustamisprosessin kivuliaimmista ja traumaattisimmista vaiheista, jotka näyttävät liittyvän yliopistofuusioihin yleisemminkin. Tavoitteenani on kuitenkin käsitellä näitä teemoja ymmärtävällä otteella ja tavalla, joka ei irrota yksittäisiä ihmisiä asiayhteydestään, heitä osoitellen ja jälkikäteen tuomiten.

Tästä huolimatta tiedostan sen, että vaikka kirjani on objektiivisuuteen pyrkivä, niin kyseessä on silti väistämättä subjektiivinen tulkinta, joka vaikuttaa lukijoiden näkemykseen – ja heidän antamaansa tuomioon – Itä-Suomen yliopistosta. Historiakirjan ottaman tuomarin ja ”totuudentorven” roolin saa kuitenkin haastaa: se on jokaisen kriittisen lukijan velvollisuus. Jos yliopisto ei enää suhtaudu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen, ei yliopistoa tutkivankaan pidä kammoksua häntä kohtaan esitettyä kritiikkiä.

Mikko Kohvakka

mikkko@uef.fi