Avainsana: historia

Julkaistu

Pyhää maata kartoilla

Hamasin ja Palestiinan islamilaisen jihadin Israelia vastaan aloittama hyökkäyssota on tuonut Israelin ja Palestiinan välisen, vuosisadan pituisen konfliktin jälleen etusivulle. Sekä sosiaalinen että perinteinen media ovat pullollaan molempien osapuolten propagandaa. Yksi visuaalisen propagandan muodoista ovat kartat. Kartta ei koskaan voi kuvata todellisuutta täydellisesti, vaan kartantekijän on pakko tehdä valintoja siitä, mitä esittää ja mitä ei. Se, mitä pidetään esittämisen arvoisena ja millä tarkkuudella, vaikuttaa kartan välittämään viestiin. Propagandakartan ja ”oikean” kartan välinen ero ei ole ilmiselvä. Kartta voi siten olla ikään kuin freudilainen lipsahdus, joka edustaa tekijänsä aatemaailmaa, ilman että kartanpiirtäjä on varta vasten aikonut levittää propagandaa (Wallach 2011).

Nykypäivänä kiista Palestiinasta näkyy koulukirjoissa, kartoissa, postimerkeissä ja matkailumainoksissa. Kotimaan muoto kartalla on tärkeä kansallinen symboli monissa maissa, kuten Suomi-neito Suomessa. Sekä israelilaiset että palestiinalaiset käyttävät lähes samoja, kuviteltuja rajoja oman maansa tunnuksina. Palestiinalaisten koulukirjojen kartoissa Israelia ei ole olemassa, kun taas israelilaiset sääkartat esittävät Israelin kokonaan ilman palestiinalaisalueita (Wallach 2011).

Karttojen poliittisella käytöllä on alueella pitkä historia. Ennen Israelin itsenäistymistä sen alue oli osa Brittien hallitsemaa Palestiinan mandaattia, ja ennen ensimmäistä maailmansotaa, Ottomaanien valtakuntaa. Juutalaisvaltion puolesta kampanjoineet sionistit käyttivät karttoja propagandassaan. The Jewish National Fund (JNF) keräsi rahaa maan ostamiseen Palestiinasta. Järjestön symboliksi muodostui sininen rahankeruulipas, jonka kannessa oli joko Palestiinan mandaatin tai juutalaisten omistamien maiden kartta (Bar-Gal 2003).

Ensimmäisen maailmansodan aikana syntyi myös arabinationalismiksi kutsuttu liike. Arabinationalistit vastustivat siirtomaavaltoja ja sionisteja, ja he vaativat koko Palestiinaa itselleen (Culcasi 2011). Arabit eivät kuitenkaan yleensä yhdistäneet identiteettiä Palestiinan mandaatin rajoihin, sillä ne olivat siirtomaavaltojen luomus. Moderni palestiinalainen identiteetti syntyi Israelin itsenäisyyssodan ja nakban (israelilaisten toteuttama etninen puhdistus) jälkeen. Palestiinan mandaatin rajoista tuli symboli menetetylle, idealisoidulle Palestiinalle, ja se on edelleen yksi keskeisistä palestiinalaisten symboleista (Wallach 2011).

Yksi suosituimmista Israel-Palestiina-konfliktia kuvaavista propagandakartoista on neljän kartan sarja, joka kuvaa Palestiinan kutistumista 1940-luvulta tähän päivään (ks. kartta). Tästä kartasta esitetään usein mukaelma, jossa on Palestiinan tilalla joku muu maa, kuten Suomi. Se on vaikuttava visuaalinen tarina palestiinalaisten tilanteesta.

Kartta. Noorrovers / Wikimedia Commons CC BY-SA

Tämä kartta on kuitenkin tarkoituksella harhaanjohtava. Kuten hyvä propaganda yleensä, se perustuu tosiasioihin, jotka esitetään valikoiden. Tässä tapauksessa yksittäiset kartat ovat melko asianmukaisia, mutta tapa, jolla ne on yhdistetty ja nimetty, on harhaanjohtava: kaikki neljä karttaa kuvaavat eri asioita. Vuoden 1946 kartassa vihreä kuvaa kaikkien ei-juutalaisten yksityistä maata sekä Mandaatin omistamaa julkista maata. Vuoden 1947 kartta on YK:n jakoehdotus, joka ei koskaan vastannut todellisuutta. Vuoden 1967 kartassa vihreä taas kuvaa Egyptin ja Jordanian alaisia alueita ennen kuuden päivän sotaa. Viimeinen kartta vuodelta 2010 on ainoa, joka kuvaa Palestiinalaishallinnon tai Hamasin alaisia alueita, joskin niihin ei olla muistettu lisätä Israelin vuonna 2005 tyhjentämiä Gazan siirtokuntia.

Israelin ja Palestiinan konfliktiin ei ole näkyvillä ratkaisua lähiaikoina. Kahden valtion ratkaisun esteenä on edelleen se, että Jordan-virran ja Välimeren välinen maa kuuluu molempien osapuolten kansalliseen identiteettiin. Pysyvä rauha vaatisi epätäydellisyyden hyväksymistä, ja se ei tapahdu nopeasti.                

Antti Härkönen    

Kirjoittaja on geoinformatiikkaan ja geospatiaaliseen analyysiin erikoistunut historian väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.

Kirjallisuutta

Bar-Gal, Yoram. 2003. Propaganda and Zionist Education: The Jewish National Fund, 1924-1947. Rochester, N.Y: University of Rochester Press.

Culcasi, Karen. 2011. “Cartographies of Supranationalism: Creating and Silencing Territories in the ‘Arab Homeland.’” Political Geography 30 (8): 417–28. https://doi.org/10.1016/j.polgeo.2011.08.003.

Wallach, Yair. 2011. “Trapped in Mirror-Images: The Rhetoric of Maps in Israel/Palestine.” Political Geography 30 (7): 358–69. https://doi.org/10.1016/j.polgeo.2011.07.004.

 

Julkaistu

Cullodenin taistelupaikka muistamisen ja ”mustan matkailun” murroskohdassa

Cullodenin taistelupaikkaa on ennallistettu kanervanummeksi. Kaikki kuvat ovat kirjoittajan ottamia.

Skotlannin Ylämailla käytiin huhtikuussa 1746 taistelu, jossa kohtasivat Ranskan tukemat jakobiittikapinalliset ja brittihallituksen joukot. Jälkimmäisten ylivoimaiseen voittoon päättynyt taistelu kesti vain tunnin, mutta tapahtumalle kertyneet merkitykset ja jännitteet elävät yhä omaa elämäänsä. Noita kerrostumia heijastelevat niin taistelupaikalle 1800-luvulla pystytetyt muistomerkit kuin uudehko vierailukeskuskin.

Reinhard Koselleckin mukaan väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät muistomerkit kutsuvat vierailijan valitsemaan puolensa: kokeeko tämä asian, jonka puolesta on kuoltu, symbolisesti omakseen? Kun kyse on kansallisissa kertomuksissa kunniapaikan saaneista selviytymistaisteluista vieraita valtoja vastaan (tai ainakin sellaisina esitetyistä konflikteista), puolen valitseminen on usein helppoa. Mutta entä silloin, kun asetelma on ollut monimutkaisempi ja tapahtumasta on kulunut jo useampi vuosisata?

Riippuen kertovasta tahosta, Cullodenin taistelu on voitu esittää joko laillisen esivallan ja kuninkaan voittona kapinallisista vallankaappaajista* tai skotlantilaisten protokansallisena itsenäisyystaisteluna, jossa kärsitty tappio johti Ylämaiden kulttuurin tuhoutumiseen, kun jatkolevottomuuksien ehkäisemiseksi klaanijärjestelmä ajettiin alas ja ylämaalaisuuden leimallisia tunnusmerkkejä – esimerkiksi gaelin kieltä, tartaaneja ja säkkipillejä – alettiin kontrolloida rajusti.

Skotlantilaisia ja myös ylämaalaisia taisteli kuitenkin molemmilla puolilla. Toisaalta raakuus, jolla hallituksen joukot hävinneitä kohtelivat, on himmentänyt voittoa.

Cullodenin muistaminen – jolla viittaan kollektiiviseen tai kulttuuriseen muistiin ja niin kutsuttuihin muistin paikkoihin itse koettujen tapahtumien muistelemisen sijasta – on kaikkea muuta kuin mustavalkoista, vaikka itse tapahtumasta on pian 300 vuotta. Merkitykset ja mielikuvat rakentuvat kunkin kävijän omista lähtökohdista käsin. Niihin vaikuttavat myös muun muassa populaarikulttuurin esitykset taistelusta.

Romantiikka herättää kiinnostuksen

1700-luvulla Cullodenin taistelupaikan sijainti Invernessin lähellä muistettiin, mutta sitä ei merkitty maastoon, eikä se herättänyt suurempia intohimoja. Romantiikan ajan virtaukset 1800-luvun alkupuolella nostivat kuitenkin kiinnostusta historiallisia tapahtumapaikkoja ja maisemia kohtaan kaikkialla Euroopassa. Samalla syrjäseutujen – kuten Ylämaiden – ”alkuperäinen” kulttuuri nousi ihailun kohteeksi. Lisäksi hiljaisella tulella Cullodenin taistelun jälkeen kytenyt jakobitismi siirtyi poliittisesta romanttiseksi, nostalgian sävyttämäksi liikkeeksi.

Aika alkoi siis olla kypsä Cullodenin merkitsemiselle muistin ja muistamisen paikaksi. Ensimmäiset muistomerkkisuunnitelmat laitettiin vireille 1800-luvun puolivälissä. Mutta vasta vuonna 1881 paikallinen maanomistaja pystytti paikalle korkean kivisen monumentin sekä muistokiviä eri klaaneille, joiden jäseniä oli haudattu nummelle joukkohautoihin taistelun jälkeen. Cairn-tyyppisessä muistomerkissä mainitaan ”urheat ylämaalaiset, jotka taistelivat Skotlannin ja prinssi Charlien puolesta”, mikä vie tulkintaa kohti edellä mainittua protokansallista konfliktia.

Maanomistaja Duncan Forbesin vuonna 1881 pystyttämä muistomerkki.

Toisen maailmansodan jälkeen vierailijoiden määrä Cullodenissa kasvoi. Paikkaa hallinnoinut National Trust for Scotland (perustettu 1931) rakensi ensin parkkipaikan ja vuonna 1970 vierailukeskuksen. Arkeologiset kaivaukset osoittivat kuitenkin keskuksen olevan keskellä taistelukenttää, jolloin päätettiin rakentaa uusi ja kasvavaa turistimäärää paremmin palveleva uusi keskus. Se avattiin vuonna 2007. Myös itse taistelupaikka on saatu turvattua maatalouskäytöltä ja rakentamiselta. Maanviljelyksen myötä peltomaisemaksi muuttuneita alueita ennallistetaan muistuttamaan ”autenttista” 1700-luvun nummimaisemaa.

Moninaiset kävijäkokemukset

Taistelupaikoilla käyminen voidaan lukea niin kutsutun mustan tai synkän matkailun piiriin (dark tourism). Se tarkoittaa vierailemista paikoissa, jotka liittyvät kuolemaan. Taistelupaikkojen ja sotamuistomerkkien lisäksi sellaisia ovat esimerkiksi hautausmaat, hautapaikat, teloitus- ja murhapaikat ja keskitysleirit. Paikan koettua ”tummuuden astetta” voivat määrittää monenlaiset seikat, kuten tapahtumista kulunut aika, maisema ja ympäristö sekä tietenkin kunkin kävijän oma tausta ja kokemukset.

Toisaalta on esitetty, että sota- ja taistelupaikkojen vetovoima perustuisi vähemmän kuoleman kiehtovuuteen kuin ajatukseen vierailusta jopa pyhiinvaelluksen kaltaisena velvollisuutena (tämä heijastelee alussa mainittua Koselleckin näkemystä).

Cullodenissa vieraileminen on taitavasti rakennettu yhdistämään tietoa ja tunnetta. Taistelua edeltävät tapahtumat kerrotaan molempien osapuolten näkökulmasta. Yhteenoton pääsee ”kokemaan” vaikuttavana multimediaesityksenä, minkä jälkeen voi siirtyä ulos varsinaiselle taistelupaikalle ja sen yhteydessä olevalle hauta- ja muistomerkkialueelle. Kävijöille havainnollistetaan joukkojen sijainti ja heitä kannustetaan kuvittelemaan taistelutilanne vaikeassa nummimaastossa. Toisaalta muistutetaan, että kyseessä on hautapaikka.

Vierailijoiden kokemuksia kartoittaneet tutkijat ovat todenneet Cullodenin kokonaisuuden herättävän erityisen syviä tunteita niissä, joiden vierailua motivoi oma sukuhistoria tai identiteetti. Taisteluun liittyvät mielleyhtymäthän eivät rajoitu vain itse yhteenottoon, vaan sen synkkiin seurauksiin. Tällöin voi ajatella, että tapahtumat koetaan ajallisesta etäisyydestä huolimatta osaksi oman viiteryhmän kollektiivista tai kulttuurista muistia ja että paikalla käyminen vahvistaa tätä kokemusta. Se voi myös limittyä kansallistunteisiin ja nykypäivän (historia)poliittisiin jännitteisiin. Osa kävijöistä olikin huolissaan ”anti-englantilaisista” mielialoista, joita paikka saattaa nostattaa.

Taistelun vuosipäivä, 16. huhtikuuta, on muistamisen ytimessä. Muistomerkille ovat tuoneet kukkalaitteita muun muassa eri klaanien sekä Charles Stuartin jälkeläisten edustajat.

Cullodenissa kävijöitä taustasta riippumatta innosti tunteiden lisäksi mahdollisuus oppia, kokea, yllättyä ja jopa nauttia näistä kokemuksista (enjoyment). ”Viihteen” (entertainment) käsitettä ei sen sijaan pidetty sopivana kuvaamaan kokemusta vierailusta. Tämä heijastelee mustan matkailun sisäänrakennettua eettistä dilemmaa: miten yhdistää liiketoiminta ja muistaminen, viihde ja kuolleiden kunnioittaminen. Asiaa voi pohtia vaikkapa vierailukeskuksen runsaasti varustellussa kaupassa myytävien Culloden-pikkuleipien tai -viskin äärellä.

*Jakobiitit halusivat 1600-luvun lopulta alkaen palauttaa Britannian valtaistuimelle Stuartin (katolisen) hallitsijasuvun (protestanttisen) Hannover-suvun tilalle; Cullodenin taisteluun heidät vei Charles Edward Stuart, skotlantilaiselta lempinimeltään ”Bonnie Prince Charles”.

Kati Parppei

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.

Lähteet ja lisälukemista

Ashplant T. G., Graham Dawson, ja Michael Roper (2000). “The politics of war memory and commemoration. Contexts, structures and dynamics.” Teoksessa T. G. Ashplant, Graham Dawson, and Michael Roper (toim.), The Politics of War   – Memory and Commemoration. London: Routledge.

Assmann, Jan (1995). “Collective Memory and Cultural Identity.” New German Critique, No. 65, Cultural History/Cultural Studies. (Spring – Summer, 1995).

Culloden. National Trust for Scotland. 

Gold, John R., ja Margaret Gold (2007). ”’The Graves of the Gallant Highlanders’: Memory, Interpretation and Narratives of Culloden.” History & Memory, April 2007, 19 (1).

Koselleck, R. (2002). “War memorials: Identity formations of the survivors.” Teoksessa R. Koselleck, (toim.), The Practice of Conceptual History: Timing History, Spacing Concepts. Stanford: Stanford University Press.

Miles, Stephen (2014). “Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience.” Journal of Heritage Tourism, Vol. 9, No. 2 (2014).

Nora, Pierre (1989). “Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.” Representations 26, Spring 1989.

Prideaux, Bruce (2007). “Echoes of War: Battlefield Tourism.” Teoksessa Chris Ryan (toim.), Battlefield Tourism: History, Place, and Interpretation. Amsterdam: Elsevier.

Willard Paul, Elspeth Frew, ja Clare Lade (2022). “Culloden Battlefield: the visitor experience in the context of the experience economy model.” International Journal of Heritage Studies, Vol. 28, No. 2 (2022).

 

Julkaistu

Sandarmoh on osa suurempaa kokonaisuutta – Venäjän historiapolitiikassa pelataan mielikuvilla

Lippua pitelevä mies ihmisten täyttämällä aukiolla.

Kuluvan vuoden huhtikuussa Venäjältä kuului kummia: valtiojohdon alainen tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkinnan suomalaisten suorittamasta venäläisten kansanmurhasta, jonka epäiltiin tapahtuneen Itä-Karjalan suomalaismiehityksen aikana 1941-44. Tiedote on sittemmin poistettu tutkintakomitean verkkosivuilta.*

Viime vuosina on saatu seurata myös Sandarmohin joukkohautoihin liittyvää uutisointia. Karjalan tasavallassa sijaitsevaan Sandarmohiin on haudattu 30-luvulla noin 7000 Stalinin vainojen uhria, joiden identiteettejä venäläinen aktivisti Juri Dmitriev on onnistunut laajalti selvittämään. Dmitriev on nyt tuomittu vankilaan 13 vuodeksi (tuomion pohjana olleita pedofiliasyytteitä on pidetty täysin poliittisina). Samanaikaisesti oikeudenkäyntien kanssa Venäjällä on saanut huomiota uusi ”teoria”, jonka mukaan Sandarmohiin olisi haudattu suomalaisten teloittamia neuvostosotavankeja. Todisteita väitteelle ei ole kaivauksista huolimatta löytynyt.

Mistä näissä historiaan liittyvissä syytöksissä oikein on kysymys? Haluaako Venäjä varta vasten provosoida Suomea? Miksi?

Venäjä on omaksunut historiapoliisin roolin

Historian poliittinen käyttö on yhteistä kaikille valtioille – onhan koko historia tutkimusalana itänyt kansallisaatteiden maaperästä – mutta joissakin maissa menneisyyttä nostetaan erityisen näkyvästi ja kuuluvasti esiin. Nyky-Venäjällä pönkitetään ahkerasti käsityksiä maan ”tuhatvuotisesta historiasta” ja erityisesti puna-armeijan sankarillisesta roolista Euroopan pelastajana fasismin kynsistä.

Venäjän voi myös sanoa omaksuneen 2000-luvulla eräänlaisen historiapoliisin roolin itäisen Euroopan alueella. ”Historian vääristelyn torjuminen” on otettu valtiotason tavoitteeksi, ja sillä tarkoitetaan ennen muuta toisen maailmansodan tapahtumia ja Neuvostoliiton roolia niissä. Kun itäeurooppalaisissa valtioissa – joko Neuvostoliittoon tai sen etupiiriin kuuluneissa – tarkastellaan omaa lähihistoriaa, eivät huomiot ole yhteneväisiä Venäjän sankarinarratiivin kanssa. Tällöin vääristelykortti nousee herkästi.

Venäjän koventuneelle menneisyyspuheelle on sekä sisä- että ulkopoliittisia syitä, jotka ovat tiukasti kiinni nykypäivässä. Tärkein niistä lienee pyrkimys pitää yllä ideaa(lia) kansakunnan yhtenäisyydestä; vaikea haaste, jonka kanssa Venäjä on joutunut painimaan imperiumiajoistaan saakka. Ulkoisten uhkien korostaminen on yksi tärkeimmistä keinoista lisätä yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tarkoitukseen sopivat niin historialliset kuin nykypäivänkin uhat. Korostamalla mielikuvia neuvostojoukkojen sankariteoista ja kansan isänmaallisista uhrauksista saadaan myös neuvostoajan vähemmän kunniakkaita puolia painettua sivummalle suuresta historiakertomuksesta.

Mitä ulkoisiin syihin tulee, menneisyydellä uhoamisen voi nähdä kertovan ennen muuta Venäjän (geo)poliittisesta epävarmuudesta. Painottamalla eräänlaista historiallis-moraalista ylemmyyttä ”länsimaihin” nähden Venäjän valtiojohto koettaa paikata hapertuvaa arvovaltaansa erityisesti etupiiriksi katsomillaan alueilla. Kieltäytymällä historiansa kriittisestä ja eheyttävästä tarkastelusta, haastamalla sen myös muualla sekä levittämällä misinformaatiota Venäjä lyö kuitenkin yhä pahemmin kiilaa itsensä ja naapureidensa väliin.

”Vaihtoehtoisilla totuuksilla” sekoitetaan pakkaa

Suomesta katsottuna saattaa näyttää siltä, että juuri suomalaiset ovat Venäjän historiapoliittisen ärhentelyn kohteena. Suomi on kuitenkin päässyt melko vähällä verrattuna moniin maihin, joissa Venäjällä on enemmän pelissä, mitä menneisyyden tarkasteluun tulee. Esimerkiksi Puolan ja Baltian maiden tiimoilta kiistat historian tulkinnoista ovat olleet kiivaampia.

Suomen osalta Venäjä ei voi esittää vapauttajan roolia, joten huomio on suunnattu suomalaisten asemaan saksalaisten aseveljinä jatkosodan aikana. Venäläisessä mediassa suomalaiset onkin esitetty Saksan ohjailemina fasisteina ja venäläiset uhreina.** Aihe on toki sikäli otollinen, että miehityshallinnon tekemiset Itä-Karjalassa eivät olleet Suomelle kunniaksi. Toisin kuin Venäjällä väitetään, niitä on kuitenkin selvitetty perusteellisesti ja avoimesti – ensin heti sodan jälkeen ja myöhemmin tuorein tutkijavoimin.***

Myös Suomea koskevien syytösten tärkein yleisö ja kaikupohja on Venäjällä. Ne ovat osa edellä kuvattua valikoidun historiakuvaston hyödyntämistä nykypäivän tavoitteiden saavuttamiseksi ja epäluulon ylläpitämiseksi ”länttä” kohtaan. Suomi on Venäjällä tavattu nähdä pienenä ja melko harmittomana naapurina, mutta voi hyvin olla Venäjän valtiojohdon intressien mukaista muistuttaa kansalaisia suomalaisten sodanaikaisista synneistä ja yhteistyöstä fasistien kanssa. Tämä viesti, joka resonoi venäläisten medioiden hanakasti esittämien russofobiasyytösten kanssa, haluttaneen välittää myös Suomessa asuville venäläisille.

Tässä valossa ei ole tärkeää, onko jokin väitetty asia totta vai ei. Mediassa levitetyillä ”vaihtoehtoisilla totuuksilla” saadaan sekoitettua vakiintunutta kuvastoa ja istutettua tilalle uusia mielikuvia. Vaikka Sandarmohista ei löytyisikään merkkejä suomalaisten teloittamista sotavangeista, se tuskin estää pystyttämästä heille muistomerkkiä kilpailemaan huomiosta Stalinin uhrien muistamiskäytäntöjen kanssa.

Kati Parppei

Akatemiatutkija, Venäjän historian dosentti

* Karjalaan on kuitenkin pystytetty kuluneen vuoden aikana eräänlainen suomalaista keskitysleiriä esittävä kulissileiri, jota on käytetty lasten isänmaalliseen kasvatukseen. Hanke on herättänyt hämmennystä ja kritiikkiä Venäjän sosiaalisessa mediassa. 

** Tähän liittyy uudelleen herätelty keskustelu Mainilan laukauksista; venäläisissä medioissa on heitelty ajatuksia, että talvisodan olisi aloittanut sittenkin Suomi, jota Saksa usutti hyökkäykseen halutessaan testata puna-armeijan valmiutta.

*** Esimerkiksi Kansallisarkiston monikieliseen, avoimeen tietokantaan on koottu tiedot henkilöistä, jotka kuolivat sotilasvanki- ja siviilileireillä.

Luettavaa

Carleton, Gregory (2017), Russia – the Story of War. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Chatterje-Doody, P. N. (2014), ”Harnessing History: Narratives, Identity and Perceptions of Russia’s Post-Soviet Role.” Politics 34 (2)

Giles, Keir (2019), Moscow Rules – What Drives Russia to Confront the West. Washington: Brookings Institution Press.

Kurilla, I., Ivanov, S. and Selin, A. (2018), ”’Russia, My History”: History as an Ideological Tool.” PONARS Eurasia, 05 Aug 2018.

Malinova, Olga (2017), ”Political Uses of the Great Patriotic War in Post-Soviet Russia from Yeltsin to Putin.” Kirjassa Fedor, J., Kangaspuro, M., Lassila, J. ja Zhurzhenko, T. (toim), War and memory in Russia, Ukraine and Belarus. Cham: Palgrave Macmillan.

Yarovaya, Anna (2019), ”Rewriting Sandarmokh: Who Is Trying to Alter the History of Mass Executions and Burials in Karelia, and Why.” Russian Reader, 13 December 2019. 

Julkaistu

”Ruttokylän” uhrihenki siivitti tulevaisuuden turismia

Maalaiskaupunki aurinkoisessa laaksossa.

Kalmanhajuinen sankarillisuus kiehtoo kävijöitä englantilaisessa pikkukylässä, joka on tehnyt 1660-luvun koettelemuksestaan matkailuvaltin – ja oivan esimerkin niin kutsutun synkän turismin kohteista.

Elokuussa 1665 ruttoepidemia niitti väkeä Lontoossa, josta lähetettiin kangasta pieneen länsienglantilaiseen Eyamin kylään. Kankaan mukana Eyamiin saapui salamatkustajina Yersinia pestis-bakteeria kantaneita kirppuja. Noin viikon kuluttua räätälin apulainen George Viccars, joka oli ottanut lähetyksen vastaan, sairastui ruttoon ja kuoli.

Syys- ja joulukuun välisenä aikana tauti vei hautaan 42 Eyamin asukasta. Keväällä vitsaus näytti jo laantumisen merkkejä, mutta lämmin kesä antoi sille uutta vauhtia. Reilun vuoden aikana noin 260 kyläläistä menehtyi ruttoon.

Eyamin maine ”ruttokylänä” ei kuitenkaan liity vain kuolonuhreihin, joita oli suhteessa väkilukuun enemmän kuin Lontoossa. Kesällä 1666 kylän uusi pappi William Mompesson päätti estää taudin leviämisen lähikaupunkeihin asettamalla Eyamin karanteeniin. Kukaan ei saanut tulla kylään tai lähteä sieltä pois. Alun vastahankaisuuden jälkeen kyläläiset myöntyivät rajoituksiin.

Papin johdolla käyttöön otettiin muitakin varotoimia. Ne kertovat, että taudin ymmärrettiin tarttuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihmiset olivat tekemissä toistensa kanssa. Jumalanpalvelukset siirrettiin ulkoilmaan ja perheet hautasivat omat kuolleensa kauemmas kylästä yhteisen kirkkomaan sijasta. Marraskuussa 1666 epidemia oli vihdoin voitettu ja kylä voitiin avata.*

Taitavasti tarjoiltu tragedia

Tietotaulu vanhan talon edessä.
Talo, josta rutto lähti leviämään Eyamin kylään.

Esivanhempien uhraus koitui nykypolvien hyödyksi. Peak Districtin kansallispuiston alueella sijaitsevan Eyamin tragedia kiehtoo matkailijoita ja nostaa sen kiinnostavuudessa alueen muiden pikkukylien yläpuolelle.

Brittein saarilla osataan menneisyyden paketointi matkailun tarpeisiin. Niinpä ruttoepidemiaan liittyvät paikat on merkitty kyltein ja taustoitettu asiaankuuluvasti. Eyamissa kuljeskeleva turisti saa nähdä talon, josta ruttoepidemia sai alkunsa ja pääsee käymään niityllä, jonne muuan leski hautasi miehensä ja kuusi lastaan. Kylän laidalla on rajakivi, jonne kyläläisten sanotaan jättäneen etikalla huuhdottua rahaa vastineeksi elintarvikkeista, joita naapurikylistä tuotiin.

Eyamia kohtaan osoitettu kiinnostus on hyvä esimerkki synkästä turismista (dark tourism). Väljästi määriteltynä tällä monitahoisella ja –tulkintaisella käsitteellä tarkoitetaan vierailuja kohteissa, joihin liittyvät kuolema, väkivalta, sairaudet ja katastrofit. Sellaisia ovat esimerkiksi historialliset taistelupaikat, Tsernobylin alue, keskitysleirimuseot ja Suomessa vaikkapa Seilin saari. Muita ilmiön analysoinnissa käytettyjä käsitteitä ovat esimerkiksi thanaturismi (thanatourism) ja ”mustat pisteet” (black spots).

Mikä kalmassa kiehtoo?

Kyselyjen perusteella suuri osa synkän turismin motiiveista ei juurikaan eroa ”tavallisen” historiaturismin taustatekijöistä: halutaan nähdä ja oppia uutta, kokea elämyksiä, elävöittää menneisyyttä tai tutustua omaan kulttuuriperintöön.

Hankalammin kyselytutkimuksiin taipuvia näkökohtia ovat makaaberien asioiden kiehtovuus sekä se, että kuolemaan liittyvissä paikoissa matkailija kohtaa myös oman rajallisuutensa. Kalmamatkailu ei ole millään muotoa uusi ilmiö, vaan kuolema on aina kiinnostanut ihmisiä. Elämän päättymisen etääntyminen nykyarjesta voi kuitenkin osaltaan selittää viehättymistä paikkoihin, joissa suurta tuntematonta voi tarkastella eläytyen menneiden ihmisten kohtaloihin. Juuri eläytymismahdollisuushan tekee hautapaikasta mielenkiintoisemman kuin numerotilaston kuolonuhreista.

Vanha hautapaikka vihreän niityn keskellä.
Hancockin perheen hautapaikka on yksi suosituista käyntikohteista kylän alueella.

Oma vaikea kysymyksensä on synkän turismin eettisyys: onko oikein tuotteistaa ihmisten traagiset kohtalot tai käydä ruokkimassa niillä omia tunnekokemuksiaan? Ongelmaa on pyritty avaamaan muun muassa luokittelemalla käyntikohteiden synkkyyttä eri asteisiin, pohtimalla muistamisen ja säilyttämisen tarvetta sekä kysymällä, mitkä tahot hyötyvät asiasta rahallisesti.

Eyamiin suuntautuva ruttoretkeily lienee eettisten kysymysten osalta harmittomimmasta päästä. Hyödyttäähän se suoraan kyläläisiä – moni matkailija piipahtaa pubissa tai kahvilassa kierroksensa päätteeksi – ja avaa osaltaan kävijöille 1600-luvun elämää ja sen haasteita.

*Epidemioiden rajoittamisesta sata vuotta myöhemmin kirjoitti edellisessä blogitekstissä Jenni Merovuo.

Lisää luettavaa:

Kulcsár Erika & Rozalina Zsófia Simon, ”The Magic of Dark Tourism”, Management & Marketing, 2015; XIII (1): 124-136.

Light, Duncan, ”Progress in dark tourism and thanatourism research: An uneasy relationship with heritage tourism”, Tourism Management, Volume 61, August 2017, 275-301.

Martini, Annaclaudia & Buda, Dorina Maria, ”Dark tourism and affect: framing places of death and disaster”, Current Issues in Tourism, 23:6 (2018), 679-692.

Miles, Stephen, ”Battlefield sites as dark tourism attractions: an analysis of experience”, Journal of Heritage Tourism, Volume 9, 2014, 134-147.

 

 

Julkaistu

Epidemiat ajoivat rajasulkuihin 1700-luvulla – tärkeintä oli etäisyyden pitäminen

Vanha muotokuva.

”… [Ihmiset] eivät ikinä usko, että rutto on heidän keskuudessaan, ennen kuin heillä on tiettyjä tilastollisia todisteita siitä hautajaisten muodossa.” *
– Charles de Mertens, lääkäri Moskovassa ruttovuonna 1771

Koronavirusepidemia on aiheuttanut liikkumisrajoituksia, karanteeneja ja rajasulkuja maailmanlaajuisesti. Sosiaalisen etääntymisen lisäksi Suomen itäraja on suljettu molemmin puolin ja Schengenin sisärajoille on palautettu rajavalvonta. Kansainvälistä matkustajaliikennettä on rajattu. Silti monet ovat uskaltautuneet ulos huvittelemaan. Ajatusta siitä, että virus pesisi meillä Suomessa on edelleen vaikea niellä.

Elämme poikkeuksellisia aikoja, mutta liikkumisrajoitukset eivät ole uusi keino hillitä tautien leviämistä. Valtio on ottanut oikeuden rajoittaa ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä ennenkin esimerkiksi rutto- ja koleraepidemioiden aikoina. Maija Ojala-Fulwoodin mukaan Ruotsin valtakunnassa määrättiin ensimmäisen kerran matkustusrajoituksia vuoden 1572 ruttoepidemian yhteydessä. Ensimmäisiä karanteeneja asetettiin Euroopassa niin ikään 1570-luvulla.

Cordon sanitaire

Charles de Mertens, tekijä J. E. Mansfield, 1783.
Kuva: Wellcome Library, London. Wellcome Images

Erityisen helposti kulkutaudit ovat levinneet kaupungeissa, joissa ihmiset elivät tiiviisti. Jos rutto uhkasi, saatettiin kaupunkeja suojata muodostamalla niiden kulkureiteille eristävä vartioketju – cordon sanitaire. Samaa menetelmää käytettiin, mikäli kaupunki tai rakennus oli jo saastunut ja tauti haluttiin eristää sen sisään. Ensimmäiset tunnetut cordon sanitaire –vartioketjut asetettiin 1300-luvun ruttovuosina.

1700-luvulla tällaisia vartioketjuja alkoi ilmestyä yhä enemmän nimenomaan valtakunnanrajoille, sillä käsitykset valtiosta ja sen suhteesta alamaisiinsa kehittyivät ja keskittyivät. Käytännöt riippuivat valtiovallan motiiveista, resursseista ja hallinnollisesta kapasiteetista kontrolloida alamaisiaan. Rajavariointi oli mittava operaatio. Itävalta oli edelläkävijä, kun se asetti yhtäjaksoisen vartioinnin Turkin vastaiselle rajalle yli neljäksikymmeneksi vuodeksi 1700-luvulla.

Epidemia Moskovassa 1771

Vuonna 1770 Eurooppaa uhkasi jälleen rutto. Kiovan saastuminen johti paniikkiin halki Euroopan. Vasta reilut 50 vuotta aikaisemmin ruttoepidemia oli koetellut maanosaa Pohjolaa myöten eikä saman haluttu toistuvan.

Suluista ja karanteeneista tuli tärkeä osa turvallisuustoimia. Kun tieto paiseruttoepidemiasta levisi Ruotsiin, määrättiin itärajalle vartioketju Suomenlahdelta Kuusamoon, vaikka tiedetty epidemia-alue oli yli 1 000 km päässä. Yli rajan pääsi Ahvenkoskelta 40 päivän karanteenin kautta. Kulkijoilla tuli olla terveyspassit todisteena kotipaikastaan ja terveydentilastaan. Varotoimena lastiin ei saanut koskea ennen karanteenin päättymistä. Vartijoilla oli käsky tarvittaessa jopa surmata luvatta liian lähelle pyrkivät ihmiset ja hevoset.

Moskova yritettiin suojata asettamalla kaupunkiin johtaville teille vartioketjut ja karanteenit. Tauti kuitenkin läpäisi sulun sotilaiden mukana ja oli ryhdyttävä varotoimiin.

Altistuneet perheineen määrättiin eristettäviksi ja heidän huonekalunsa ja vaatteensa poltettaviksi. Talvella asuntoja tuuletettiin rikkomalla ikkunat. Kaupunki jaettiin sektoreihin ja tapaamispaikat suljettiin. Kuolleet haudattiin kaupungin ulkopuolelle eikä hautajaisrituaaleja, kuten ruumiinvalvojaisia sallittu. Kosketusta sairastuneisiin tai heidän omaisuuteensa piti välttää. Kaikkien altistuneiden ja tartunnan saaneiden kohdalle määrättiin samat varotoimet, joita valvoivat viranomaiset ja toimeenpanivat vangit ja köyhät. Heillä oli suojavarusteena hanskat, viitta ja hengityssuojain, joka oli tehty öljytystä kankaanpalasta. Desinfiointiin käytettiin etikkaa.

Moskova, 1739

Turvallisuuden harha

Loppuvuosi 1770 oli Venäjällä lämmin ja sateinen, mutta pakkasten saapuessa ja kiristyessä vuoden viimeisinä päivinä, epidemia hidastui. Kun suurta kuolleisuuspiikkiä ei kuulunutkaan, ihmisissä heräsi turhautuminen ja epäluulo. Moskovassa toiminut lääkäri Charles de Mertens kuvaili muistelmissaan kaupunkilaisten mielentilaa turvallisuuden harhaksi, joka valtasi heidät sosiaalisesta asemasta huolimatta. Ihmiset eivät enää piitanneet valtion asettamista rajoituksista, vaan palasivat normaaleihin sosiaalisiin rutiineihinsa. Keväällä 1771 paljastui lukuisia uusia tapauksia ja pelko tukahdutti jälleen moskovalaisten arjen.

Kesäksi normaalia suurempi joukko kaupunkiväestöstä siirtyi maaseudulle. Syksyllä väki palasi kaupunkiin ahtaisiin oloihin.

Ruttokuolleisuuden huippu koettiin syys- ja lokakuussa. Ihmisten kärsivällisyys poikkeusoloihin petti ja syyskuun 15. päivänä puhkesi kapina. Väkijoukko murtautui sairaaloihin ja karanteenirakennuksiin ja hyökkäsi papistoa vastaan. Ruumiita kaivettiin ylös, niille järjestettiin valvojaisia ja haudattiin uusiin paikkoihin. Kahdessa kuukaudessa kuoli noin 39 00 ihmistä. Lopulta pakkaset hillitsivät taudin etenemistä ja se hiipui pois seuraavan puolen vuoden aikana.

Eristäytyminen oli avain selviämiseen

Rajakontrollista ja karanteeneista tuli sivistyneiden maiden tunnusmerkki Euroopassa. Eliitti syytti ruton leviämisestä rahvaan heikkoa kuuliaisuutta. De Mertensin huomiot kuitenkin osoittavat, että rajoituksia vastustivat muutkin. Kaikkein eniten kuoli rahvasta, koska sillä oli vähiten elintilaa ja mahdollisuuksia suojautua. Omaisuuden tuhoaminen oli vaikeinta vähävaraisille. Erityisen raskasta oli luopua perintöesineistä. Aatelisilla ja porvareilla oli paremmat mahdollisuudet eristäytyä ja siksi heitä myös kuoli vähiten.

Valtion vahvistuneet varotoimet auttoivat tautien hillitsemisessä. Kun rajasulut ja karanteenit yleistyivät ja niihin käytettiin yhä enemmän resursseja, cordon sanitaire -rajasulusta tuli kontrolloinnin väline, jonka motiivit eivät välttämättä olleet enää vain terveydelliset. Rajasululla pystyttiin hidastamaan tautien lisäksi aatteiden ja huhujen leviämistä ja siten vahvistamaan otetta alamaisista. Rutto ei enää levinnyt Eurooppaan, mutta sen valtionhallintoon synnyttämät instituutiot jäivät elämään ja niille keksittiin yhä uutta käyttöä. Ajan kuluessa ne nähtiin yhä tarpeellisempina myös poikkeusaikojen ulkopuolella.

Jenni Merovuo
Nuorempi tutkija Historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee valtakunnanrajan rakentumista 1700-luvun jälkipuoliskolla.

* ”… [people] will never believe that the plague is among them, until they have certain proof thereof in the number of funerals.”

Kirjallisuus:
Kahan, Arcadius 1979. Social aspects of the plague epidemics in Eighteenth –Century Russia. Economic Development and Cultural Change, vol 27 (2). 255–266.
Kallioinen, Mika 2006. Plagues and governments. The prevention of plague epidemics in early modern Finland. Scandinavian Journal of History, 31 (1). 33–51.
Ojala-Fulwood, Maija 2020. Tautiepidemiat ja liikkuvuusrajoitukset uuden ajan alun Ruotsissa. Lastuja Suomen historiasta –blogi. Turun yliopisto. https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/tautiepidemiat-ja-liikkuvuusrajoitukset-uuden-ajan-alun-ruotsissa/
de Mertens, Charles 1799. An account of the plague which raged at Moscow, in 1771. Project Gutenberg Ebook. https://www.gutenberg.org/ebooks/49567
Suomen rajaliikennettä rajoitetaan 19.3.2020 alkaen. Rajavartiolaitoksen tiedote 17.3.2020. https://www.raja.fi/tietoa/tiedotteet/1/0/suomen_rajaliikennetta_rajoitetaan_19_3_2020_alkaen_79132.

Julkaistu

My wonderful year in Finland

Landscape with a half-frozen river.

From August of 2018 to the end of July of 2019, I spent the whole year in Finland. This was my first time in this country. I have never been there before, despite the fact that it was (not is) one of the easiest countries to enter in terms of visa requirements for Russian citizens. Before my visit, I knew almost nothing about Finland. All I heard about Finns is that they are extremely slow people and have specific sense of humor. Well, I also have a specific sense of humor and quite slow both in my thoughts and actions, and our Kazanian (I am from Kazan, Republic of Tatarstan, Russia) winters are also harsh sometimes, therefore I would feel myself quite comfortable there, – that were my assumptions before my visit.

My inviting colleague was Dr. Kati Parppei, the Academy of Finland Research Fellow at the University of Eastern Finland. So I was located in Joensuu for the rest of my stay. My visit included two conference attendances and two research trips to Helsinki (Aleksanteri Institute, University of Helsinki) (September, October, March and May) and one presentation visit to the University of Oulu in June. DespitMan on meeting room.e these research-aimed trips, I also traveled a bit in my free time. The research program itself was flexible; there were no up-to-death deadlines. With Kati we have planned to publish an edited volume as a result of her big fellowship and my mobility grant within it. I have presented a paper called “The Golden Horde Revisited: Mobilising Tatar Historical Memory since 1985” at the PhD Seminar in SCE / Borders, Mobilities and Russia (UEF) and two similar presentations at the Aleksanteri Institute and University of Oulu.

Concerning non-academic part of my life in Finland, I can say that for the moment I like this country very much. This is not a flattery. And I can say why.

Firstly, the level of life is high here. Comparing with Russia and US, there is definitely less stress for people living in Finland – one of the reasons for it, from my point of view, is that the state takes care of most of things. It is like a mother and a father for its citizens. Second, I like Finnish nature very much. Pine woods are fantastic, and the lakes which are everywhere are really charming. The air is so fresh here that you feel yourself as if you are in the countryside while in the city like Joensuu. Third, I like Finnish people – they are straight and honest. My point is that they are quite natural in their wishes and behavior. Fourth, it is ok if you do not know Finnish – everyone speaks very decent English, even sellers in small grocery stores, regardless age.

What surprised me a bit? From my point of view, now, in 2019, it is difficult for Finns to take responsibility in some unusual, unpredictable situations, to be ‘creative’ in this respect. I suppose that this is due to their relationship with their state – if someone/something takes too much care of you, there is no need to be especially responsible on your own. There are many people who just follow the rules and regulations, without taking a critical look at them. I suppose that some people are creating imaginary problems to solve them, just to be busy with something (when there are no real problems, we should create them artificially).

But this is nothing comparing with overall benefits of the country.

I would like to say ‘thank you’ to Kati Parppei and the Academy of Finland, as well as to all the people whom I met during this wonderful year in Finland. I really enjoyed making new friends and getting fresh impressions. I will miss Finland and my friends there very much. But maybe we’ll see each other once again?

Bulat Rakhimzianov
Senior Scholarly Researcher, Institute of History of the Academy of Sciences of the Republic of Tatarstan

Man standing on top of a hill with trees and a lake on the background.

Julkaistu

Tiedon tuottamisen haasteet vanhoissa kartoissa

Vanha kartta.

Vanhat kartat ovat tärkeä lähde historiantutkimukselle. Ne ovat usein ainoita lähteitä maankäytön, liikenneyhteyksien, tai rakennetun ympäristön historian tutkimuksessa. Karttojen sisältämän informaation käyttöön sisältyy kuitenkin paljon ongelmia, joiden takia karttojen naiivi käyttö johtaa helposti huomattaviin virhetulkintoihin.

Kartat eivät lähtökohtaisesti voi olla täysin todenmukaisia kuvauksia, koska esitettävää informaatiota on valikoitava. Joskus karttojen keskeinen sisältö on niin hallitseva, ettei niitä voi edes käyttää karttoina sanan arkisessa merkityksessä. Tällaisia ovat esimerkiksi metrojen linjakartat, tai keskiajan T-O-kartat, kuten Herefordin Mappa Mundi.

Karttojen tulkinnassa pätevät normaalit lähdekritiikin säännöt. Ulkoinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartan syntyolosuhteisiin, kuten siihen, onko kartta kenties väärennös. Sisäinen lähdekritiikki kiinnittää huomiota kartantekijän tavoitteisiin karttaa luodessa, esimerkiksi siihen, mikä tarkkuus on ollut tekijän tavoitteena. Jos kartan tarkoitus on esitellä kaupungin muurien kuntoa, sen antama kuva korttelien rajoista ei välttämättä ole totuudenmukainen. Toisaalta asemakaavojen ja suunnitelmien ja todellisuuden välinen ero voi olla merkittävä.

Taulukko, jossa on esitetty virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa.

Kuva 1. Virheiden lähteitä spatiaalisessa aineistossa. (Fisher, Peter 2005. Models of uncertainty in spatial data, Teoksessa Paul Longley, Goodchild, Maguire & Rhind, Geographical Information Systems: Principles, techniques, management and applications. Mukaelma.)

Lähdekritiikin ohella karttojen tulkinnassa tulevat vastaan spatiaaliselle datalle ominaiset epätarkkuuden lähteet. Epätarkkuuden syyt spatiaalisessa informaatiossa voidaan luokitella niiden syntytavan mukaan seuraavasti (Kuva 1): Kuvattavat kohteet voidaan ensinnäkin jakaa tarkasti määritettyihin ja tulkinnanvaraisiin kohteisiin. Tarkasti määritetyt kohteet ovat niitä kohteita, joiden geometria voidaan määritellä täsmällisesti, joten kaikki syntyvät epätarkkuudet ovat yksinkertaisesti virheitä. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi rakennukset. Tulkinnanvaraisissa kohteissa taas vastuu siirtyy katsojalle. Tietyt kartoissa kuvatut kohteet ovat heikosti määriteltävissä, kuten metsät tai suot, joten niiden rajaaminen on epätarkkaa. Toinen tulkinnanvaraisten kohteiden laji ovat epäselvyydet. Näihin kuuluvat toisaalta epämääräiset käsitteet (”kaupungin X pohjoispuolella”) ja toisaalta kiistanalaiset paikkamääritelmät (”mille valtiolle Etelä-Kiinanmeri kuuluu”).

Näiden ongelmien lisäksi vanhojen karttojen käytössä on omia ongelmia. Kartat ovat usein rypistyneet tai suttaantuneet, mikä lisää uuden kerroksen virheitä aineistoon. Lisäksi mittaustekniikan alkeellisuuden takia kartoissa on jo lähtökohtaisesti paljon enemmän puutteita kuin moderneissa kartoissa.

Bannerikuva: Kartta Viipurin atlaksessa vuodelta 1802. Lähde: Kansallisarkisto, Viipurin kuvernementinhallitus II, Ia:1.

Julkaistu

Jupinaa ja retkeilyä tieteen historiassa

Person in front of a high, old building.

Alussa oli ongelma. Ei edes yksi vaan muutama isompi ongelma, joista oli runsaassa sadassa vuodessa virkattu sellainen vyyhti, minkä selvittäminen ei normaaleilla keinoilla onnistuisi. Käytännössä rupesin tutkimaan eetteriä, tieteen historian umpikujaa, teoriaperinteiden törmäyskohtaa ja ad hoc-teorioiden sielunelämää.

Tieteenhistoriallisen tutkimuksen aiheena on James Clerk Maxwellin eetterihypoteesien vaikutus fysiikan kehityshistorialle. Tarkastelen maxwellilaisten teoriapohjien kautta eetterin vähittäistä kehitystä ja tämän kehityksen oletettua laajempia vaikutuksia tieteen historiassa. Eetteri oli vanha fysiikan oletus väliaineesta sähkön, magnetismin, valon ja toisinaan lämmön ja gravitaation ilmiöiden välittävänä tekijänä. Aihe on käytännössä poikkitieteellinen risteyskohta Newtonin vanhan maailman absoluuttisen avaruuden, 1800–luvun gentleman-Englannin kvaterniolaskennan nerojen ja Einsteinin suhteellisen maailman kajastuksen välimaastossa. Olin tutkinut aihetta jo aikaisemmin parin maisterin verran hyvin eri katsantokannoista filosofian ja historian aloilla. Aiheeseen liittyi kuitenkin iso metodologinen ongelma.

Ongelmana oli, miten tällaisia ilmiöitä, käsitejärjestelmiä ja historiallisia vaikutuksia tutkitaan. Struktuuri ei riittänyt, kielen ja narratiivin keinot eivät osuneet ongelman ytimeen. Tarvittiin jotain muuta, jotain substanssia. Metodologisesti tutkimuksen alkuvaiheessa olin jo naimisissa systemaattisen analyysin ajatuksen kanssa metodologisena lähtökohtana. Tämä yleistieteellinen menetelmä, jota käytetään hyvin värikkäästi täysin eri tyyppisissä tieteenaloissa, onnistui siinä missä monet muut menetelmät eivät onnistuneet. Kyse ei ole menetelmien paremmuudesta vaan siitä, mikä kenellekin toimii.

Systemaattisessa analyysissä oli kuitenkin omat ongelmansa. Menetelmän laajin käyttö oli immanenttia, eli aineistollisesti erittäin rajaavaa. Koska halusin käsitellä laajempia aineistoja, jouduin tarkastelemaan kriittisesti menetelmän alkulähtökohtia ja miettimään sen käytölle laajennettuja kriteereitä. Vimmaisen ja ankaran etsinnän ja pähkäilyn jälkeen onnistuin löytämään Suomesta kourallisen systeemiteorioiden kanssa työskennelleitä henkilöitä, systemaattisen analyysin käyttäjiä ja kehittäjiä. Muodostui kuva siitä, mihin menetelmää on käytetty ja miten. Tämä antoi pohjaa vaikeammalle ajatukselle, miten immanentisti toimivasta menetelmästä voidaan laajentaa hermeneuttisesti toimiva kokonaisuus, menettämättä sen systemaattista luonnetta. Menetelmällä tutkitaan aiheen argumentaation rajallisuutta ja sisäistä ajatusmaailmaa. Tätä kautta voidaan systemaattisesti analysoimalla ei ainoastaan analysoida käsitejärjestelmien funktionaalisuutta tai niiden vähittäistä kehittymistä, mutta myös tehdä se selkeällä tavalla, mikä ei johda lukijaa harhaan.

Yhtenä ratkaisuna oli käyttää hermeneuttista ymmärryspyrkimystä ja dekonstruktiota vastakkaisina napoina eri teorioiden argumentaation analysoinnissa. Ratkaisu työllisti viime vuonna melkoisella tavalla. Tuli matkustettua yhtenä kuukautena kesän aikana yli 6000 kilometriä pelkästään Suomen sisällä. Myös Puolassa tuli käytyä pari kertaa, koska Varsovassa otetaan tieteenfilosofian klassikot vakavasti. Reissuista oli hyötyä dekonstruktion toiminnan ymmärtämiselle. Tällä riitaisalla lähestymistavalla pyritään samaan, mihin systemaattisessa analyysissä yleisesti on pyritty, eli argumentaation rajallisuuden ymmärryksen kautta aiheen funktionaaliseen ymmärrykseen. Tänä syksynä arvioin, riitelen ja etsin alkuperäisaineistoista Maxwellin eetterihypoteesien kokonaiskuvaa. Tehtävä ei ole täysin uusi, mutta tämä menetelmällinen lähtökohta on edeltäviä versioitaan parempi kyseisen ongelman ratkomiseen.

Myös ymmärryksellä on tässä puuhassa tärkeä osa, ei ainoastaan hermeneuttisella vaan myös humaanilla. On tärkeää myös keskustella elävien ihmisten kanssa, eikä pelkästään uppoutua jo kuolleiden ihmisten loistokkaisiin kirjallisiin hetkiin. Kokemuksista opin, että viestejä ei kannata jättää kirjoittamatta eikä puhelinta avaamatta. Jokainen keskustelu on kehitykselle tärkeää, oli se sitten tieteenfilosofista vääntöä yliopiston käytävällä, systeemiajattelun miettimistä Systeemianalyysin laboratoriossa Espoossa ja dekonstruktiokritiikkiä Puolassa. Myös arvokkaat ovat kommentit heiltä, jotka ovat ehtineet samoja ja vierekkäisiä kysymyksiä tarkastelemaan jo vähän pidemmän aikaa.

Ari J. Tervashonka
Historian väitöskirjatutkija

Julkaistu

Siihen aikaan kun yliopisto peilin osti

Yliopisto suhtautuu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen. Kohdatessaan sitä lähestyvän uteliaan tutkijan yliopisto pyristelee professorien ja muun yliopistoväen johdolla vastaan, elämöi ja nostaa kämmenensä lyödäkseen tarpeettomana pitämänsä tutkimuksen – ja siinä sivussa myös tutkijan – syvälle maanrakoon. Kutakuinkin tätä mieltä oli Joensuun yliopiston kasvatussosiologian professori Ari Antikainen yliopiston tiedotuslehti Sanansaattajalle vuonna 1986 antamassaan haastattelussa. Tietynlaista yksinäisyyttä kokeneen Antikaisen havainto ajoittui hetkeen, jolloin suomalaisen korkeakoulututkimuksen ”uusi aalto” oli vasta hitaasti muodostumassa ”syvissä vesissä” voidakseen iskeytyä täydellä voimalla rantaan 1990-luvulla. Viimeistään tästä lähtien korkeakoulututkimus otti oman vakaan paikkansa tutkimuskentältä. Samalla se alkoi muuttua sisällöltään, teorioiltaan ja menetelmiltään entistä moniulotteisemmaksi.

Suomalaisessa yliopistohistoriassa on viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana elänyt vahvana instituutionäkökulman yhteiskuntahistorialliseen otteeseen yhdistävä suuntaus, jossa yliopistoinstituution sisäinen kehitys sidotaan vahvasti laajempaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Näkökulma tulee esiin erityisesti 1960–70-luvuilla perustettujen yliopistojen juhlakirjoissa, joita 30–50-vuotta täyttäneet opinahjot julkaisivat vuoron perään viime vuosikymmenellä ja tämän vuosikymmenen alkupuoliskolla – näistä viimeisimpänä Martti Häikiön kirjoittama Tampereen teknillisen yliopiston vaiheita vuosina 1965–2015 käsittelevä teos. Hieman paradoksaalisesti monet näistä teoksista toimivat – alkuperäisestä ajatuksesta poiketen – eräänlaisina muistokirjoituksina kyseisille yliopistoille, jotka kohta juhlakirjan julkaisun jälkeen katosivat kartalta.

Edellä mainittu Häikiön teos ilmestyi samoihin aikoihin, jolloin Tampereen kolme korkeakoulua päättivät ryhtyä selvittämään yhteenliittymisen edellytyksiä. Kaija Vuorion kirjoittama Kuopion yliopiston 40-vuotishistoria Lentoon ilmestyi keväällä 2006, ja jo saman vuoden syksyllä yliopisto oli täyttä päätä selvittämässä yliopistoliittouman perustamista Joensuun yliopiston kanssa. Kuten tunnettua, alun perin löyhäksi liittoumaksi tarkoitettu hallinnollinen viritelmä syveni siihen malliin, että Joensuun yliopiston 40-vuotishistorian, Uudisraivaaja, kirjoittanut Arto Nevala joutui marraskuussa 2009 pidetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa toteamaan, että: ”Lähdin kirjoittamaan kirjaa Joensuun yliopiston neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä. Kun päätin työn, teos onkin neljästä viimeisestä vuosikymmenestä.”

Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa suositun, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin alun perin lanseeraaman Luovan tuhon -teorian mukaisesti yliopistofuusiot voidaan nähdä seurauksena kehityksestä, missä vanhat rakenteet hävisivät uusien ja tuottavampien rakenteiden tieltä. Oli miten oli, ainakin omalla kohdalla Joensuun ja Kuopion yliopistojen tuho ja uuden Itä-Suomen yliopiston (UEF) luominen tarkoittivat mahdollisuutta päästä kirjoittamaan yliopiston perustamisvaiheen historiaa. Minut rekrytoitiin hankkeeseen viime vuoden lopulla, jolloin yliopiston johtoportaassa heräsi halu saattaa kirjojen ja kansien väliin perustamisvaiheen monipolviset kiemurat. Teoksen julkaisuajankohdaksi määriteltiin vuoden 2020 alkupuolisko, jolloin tulee täyteen kymmenen vuotta Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittamisesta.

Varsinaisen aineistonkeruun aloitin heti tämän vuoden alusta keräämällä asiakirja-aineistoa, lehtileikkeitä ja muita julkaisuja sekä tekemällä henkilöhaastatteluita. Nyt syksyyn mennessä kirjallinen aineisto on käytännössä kerätty ja haastateltavat pääosin haastateltu (lisää muistoja otetaan kuitenkin edelleen vastaan). Yhteensä haastatteluja on kertynyt liki 80 ja heidän joukossaan on niin yliopistossa työskenteleviä tai siellä työskennelleitä kuin yliopiston syntyyn vaikuttaneita tai sitä tiiviisti seuranneita poliitikkoja, virkamiehiä ja yksityisen sektorin edustajia. Jo nyt, aineiston analyysin ollessa vasta alkuvaiheessa, uskallan väittää, että näkemykset Itä-Suomen yliopiston perustamisesta ja sen toiminnan alkuvaiheesta ovat hyvin moninaiset ja vahvasti kontekstisidonnaiset.

Akateeminen rehtori Harri Siiskonen ei varmastikaan syyllistynyt pelkkään ajalle ominaiseen imagokampanjointiin ja positiivisten mielikuvien kiillottamiseen puhuessaan keväällä pidetyssä Itä-Suomen yliopiston vuosijuhlassa UEF:sta ja ”uefilaisuudesta” menestystarinana. Menestystarina-hypoteesia tukevien johtolankojen ohella olen kuitenkin törmännyt myös lukuisiin toisiaan tukeviin silminnäkijäkuvauksiin sekä aikalaiskirjauksiin, jotka kertovat tarinaa hämmennyksestä, pettymyksestä ja ulossulkemisesta. Se, koettiinko yliopiston perustaminen ja uuden yliopiston alkutaival menestystarinana vai kauhukertomuksena, näyttää riippuvan paljolti niin yksilön ja ryhmittymän sosiaalisesta asemasta organisaatiossa, hänen/heidän edustamasta tieteenalasta, ryhmädynamiikasta, henkilökemioista kuin yksilön henkilöhistoriasta ja persoonasta. Kertomus Itä-Suomen yliopiston perustamisesta onkin hyvin mosaiikki- tai kaleidoskooppimainen. Tämä ei varmastikaan tule yllätyksenä niille, jotka ovat perillä monitieteisen yliopiston ideasta lukuisine eri ”heimoineen” ja (ala)kulttuureineen.

Kirjoittaessani Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiaa keskeisimpänä tavoitteena on tehdä näkyväksi se kuohunta ja ne moninaiset neuvottelut ja kädenväännöt, jotka tapahtuivat näennäisen tyynen pinnan alla, eivätkä siten välttämättä kantautuneet kaikkien – etenkään yliopiston ulkopuolisten tahojen – tietoisuuteen. Kirjan tarkoituksena ei ole vaieta edes niistä perustamisprosessin kivuliaimmista ja traumaattisimmista vaiheista, jotka näyttävät liittyvän yliopistofuusioihin yleisemminkin. Tavoitteenani on kuitenkin käsitellä näitä teemoja ymmärtävällä otteella ja tavalla, joka ei irrota yksittäisiä ihmisiä asiayhteydestään, heitä osoitellen ja jälkikäteen tuomiten.

Tästä huolimatta tiedostan sen, että vaikka kirjani on objektiivisuuteen pyrkivä, niin kyseessä on silti väistämättä subjektiivinen tulkinta, joka vaikuttaa lukijoiden näkemykseen – ja heidän antamaansa tuomioon – Itä-Suomen yliopistosta. Historiakirjan ottaman tuomarin ja ”totuudentorven” roolin saa kuitenkin haastaa: se on jokaisen kriittisen lukijan velvollisuus. Jos yliopisto ei enää suhtaudu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen, ei yliopistoa tutkivankaan pidä kammoksua häntä kohtaan esitettyä kritiikkiä.

Mikko Kohvakka

mikkko@uef.fi