Avainsana-arkisto: ruuantuotanto

Millaisia tuntemuksia v-sana herättää?

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Ympäristöpolitiikan opiskelijan Sara Muhosen teksti on osa kurssia.


Kuinka reagoisit, jos kuulisit jonkun kiroilevan kovaan ääneen? Ehkä pyörittelisit silmiäsi tai häpeäisit silmät päästäsi. Mitäpä jos joku sanoisi olevansa vegaani? Kuinka valmis Suomi on veganismiin?

Kun vertaillaan 1960- ja 2000-luvun kouluruokalistoja Suomessa, ero on huikaiseva. 1960-luvun lapset nauttivat puolukkapuuroa, ruisleipää ja lihaa kerran viikossa. Millennium-lapset taas puputtivat lihaa viikon jokaisena päivänä. Lukeudun itsekin noihin vuosituhannen murroksessa syntyneisiin ja lihan yltäkylläisyyteen tottuneisiin lapsiin. Kasvoin lapsesta teini-ikään lähinnä makaronilla ja jauhelihakastikkeella, jotka huuhtelin alas ylimakealla hyla-maidolla. Alakouluni ruokalan seiniä koristivat lautasmalli- ja maitojulisteet – jopa siihen pisteeseen asti, että joku voisi puhua propagandasta.

Keskiluokkaisen kaupunkilaisperheen lapsena minulla ei ollut kosketusta ruuan alkulähteisiin. Toki meillä oli kesämökki, jossa rakkaus luontoon sai alkusysäyksensä. Olen lapsesta asti nähnyt, kuinka rakastamastani luonnosta hyödytään. Jo siitä asti, kun opimme serkkujeni kanssa kävelemään, seurasimme silmät pyöreinä, kun isäni perkasi kaloja tai kaatoi moottorisahalla puita. Ukilla oli tapana viedä meitä serkuksia marjaan, keräämään uusia kiuaskiviä ja kantamaan kaivosta vettä. Isäni, metsätieteiden maisterin, kautta opin jo pienestä lähtien ymmärtämään, että metsää kaadetaan ja uutta istutetaan tilalle.

Olen nähnyt elämää myös luomuviljelijän vinkkelistä. Olen saanut tehdä töitä maalaisromanttisessa ympäristössä sukutilalla ja todistaa myös työn raskauden, luonnon armottomuuden ja viljelijän loppuunpalamisen. Kaikessa kokemassani on kuitenkin aina ollut pohjana luonnon ehdoton kunnioittaminen ja rakastaminen. Se on osa suomalaisuutta, josta en halua yhteiskuntamme erkaantuvan.

Mutta mikä johti siihen, että itäsuomalaisen pikkukaupungin tytön perjantai-illan ”pikkukanat” vaihtuivat kukkakaaliwingseihin?

Dokumentti ruoantuotannosta avasi silmät

Oli vuosi 2015 joensuulaisessa lukiossa. Kävin lukion toista luokkaa. Samoihin aikoihin kaksi parasta ystävääni kertoivat lähteneensä mukaan koitokseen vähentää lihansyöntiään. Sen syvällisemmin miettimättä päätin liittyä mukaan seikkailuun.

Vuosi kului enemmän tai vähemmän kasvissyöjänä. Suurimpana esteenä kasvissyöjäksi ryhtymiselle oli – ainakin alitajuisesti – vakava tanssiharrastukseni. Urheilijathan tarvitsevat proteiinia, ja proteiinia saa lihasta. Maito taas pitää tanssijan luut kunnossa. 2000-luvun taitteen ruokapropaganda teemuselänteineen ja maitomainoksineen oli onnistunut.

Syksyllä 2016 muutin Kuopioon opiskelemaan ympäristötiedettä. Hämärtyvän alkutalven iltana istuin yksin soluhuoneessani ja avasin Netflixistä Cowspiracy-dokumentin. Katsottuani dokumentin amerikkalaisesta ruoantuotannosta ja sen vaikutuksista ilmastoon maailmani romahti: en olisi ikinä kuvitellut, että sillä mitä syön, on niin suuri merkitys ympäristölle. Siitä hetkestä lähtien alkoi kuoppainen tieni kohti veganismia.

Tuki oli onneksi lähellä lievittämään juuri purkautunutta maailmantuskaani. Osa koulukavereistani oli vegaaneja, ja kaupoista löytyi jo paljon vegaanisia korvikkeita, joista harjoittelevan vegaanin oli turvallista aloittaa. Oli ilo huomata, kuinka yliopistomme tarjosi aina vähintään yhden kasvisruokavaihtoehdon lounaalla. Suomi vaikutti täydelliseltä paikalta aloittelevalle vegaanille.

Tuuppaamalla vai järkeilemällä kohti muutosta?

Uskon, että ihmistä ei voi saarnata ulos mukavuuskuplastaan, vaan ihmisen on herättävä itse ruokavalintoihinsa. Kysymys kuuluukin, muuttuuko käytös ”tuuppaamalla” vaiko rationaalisen mallin avulla? Vai onko ratkaisu sittenkin kompromissi eli tuuppamisesta tuunaamiseen?

On tutkittu, kuinka kasvispainotteista ruokailua voidaan tukea kouluissa ja työpaikoilla. Esimerkki Suomen ympäristökeskuksen Helsingin toimipisteen työpaikkaruokalasta on jäänyt mieleen: kestävät ruokavalinnat lounasruokailussa oli merkitty ilmastovalintamerkein, mutta se ei saanut edes ympäristöalan ammattilaisia muuttamaan käytöstään. Kuilu tiedon ja toiminnan välillä on pahimmillaan hautavajoamaakin syvempi.

Jos tieto ei vaikuta päätökseen, on olemassa toinen vaihtoehto: tuuppaaminen. Saadaanko ihmisten käytös muuttumaan, jos kasvisvaihtoehto asetetaan linjastossa ensimmäiseksi tai kasvisruuan mainostusta lisätään? Tutkimuksessa ilmeni, että tämä toimi, ei vain kokonaisuudessa merkittävästi. Kasvisten menekki lisääntyi, mutta lihankulutus ei ottanut laantuakseen. Ongelmia tuuppaamisen teoriastakin löytyy. Tuuppaamisen voi nähdä pehmeänä johdatteluna tai räikeänä manipuloimisena. Oliko tämä ajatuksia herättelevää ihmisen houkuttelua ulos mukavuuskuplastaan, vai manipuloitiinko siinä ihminen hyväntekijäksi vain sen yhden kerran?

Syy, miksi on niin vaikea kehittää toimivaa teoriaa tehostamaan kestäviä toimintatapoja, on se, että ruoka tarkoittaa monta eri asiaa monelle eri ihmiselle. Ruoka on osa identiteettiä, kun luomuviljelijä kokee ylpeyttä ostaessaan itsekin luomua. Syöminen on sukupuolittunutta, kun pojat julistavat kovaan ääneen tulleensa kasvisten maistelutilaisuuteen puolustamaan lihaa. Ruoka on osa kulttuuria, kun itsekin aloittelevana vegaanina kauhistelin kaupan kylmähyllyssä pötköttelevää, suomalaiselle ei-ruuan-näköistä tofua. Niin helposti kuin kasvissyöjä voi leimaantua viherpiiperöksi, voi liperiläisen maaseudun poika nähdä härkäpavun kasvattamisen siistinä, kun naapuritilallakin sitä viljellään.

Asiat, myös ongelmat, on rohkeasti tunnistettava kokonaisuuksissaan ja salakavalat piilonormit ruokailun suhteen on nostettava päivänvaloon yhteistyöllä. Niin utopistisen romanttiselta kuin tuo kuulostaakin, antaa vegaaniuden siirtyminen vähätellystä trendistä tiukasti läsnäolevaksi ja jokapäiväiseksi tavaksi vahvaa luottoa kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Vegen ei tarvitse särähtää korvaan niin kuin se v-sana. Oma vegaaniuteni ei pyri poistamaan lihansyöntiä ikuisesti maapallolta. Kasvisruoka tuleekin nähdä keinona monipuolistaa ruokailua, ei pakollisena vaihtoehtona lihalle. Jos pystyy vähentämään lihansyöntiä sen yhden wingsin verran viikossa, tekee jo paljon.

Sara Muhonen

Ympäristöpolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Ympäristökansalaisuus lautasella

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Ympäristöpolitiikan opiskelijan Anni Rädyn teksti ”Ympäristökansalaisuus lautasella” on osa kurssia.


Ruokavalintojen tarkasteleminen on viime aikoina jatkuvasti vahvemmin esiin noussut tapa toteuttaa omaa arkipäivän ympäristöpoliittista toimijuuttaan. Syömisen ympäristövaikutukset tiedostetaan yhä laajemmin ja niistä puhutaan kenties enemmän kuin koskaan. Eikä turhaan, sillä ruoantuotannon tosiasialliset ympäristövaikutukset ovat valtavat: jopa yli 20 prosenttia kulutuksemme ilmastovaikutuksista johtuu ruoasta. Lisäksi muun muassa noin puolet Itämereen ihmisten toiminnan vuoksi joutuvasta rehevöittävästä fosfori- ja typpikuormituksesta on peräisin maataloudesta – ottamatta edes esille ruoantuotannon edistämiä globaaleja kestävyysongelmia, kuten vesipulaa ja biodiversiteetin heikkenemistä.

Nuorten rooli niin nykyisten kuin tulevienkin ympäristöongelmien ratkaisemisessa on tärkeä, sillä he tekevät tulevaisuuden päätökset. Tältä pohjalta kuulee esitettävän huolestuneita kommentteja siitä, millaisessa yhteiskunnassa tulemme elämään, kun lyhytjänteisinä individualisteina pidetyt milleniaalit – joihin kirjoittaja itsekin kuuluu – ovat päättävässä asemassa. Vastoin stereotypioita nykynuoret tuntuvat kuitenkin olevan paikoin erittäinkin tiedostavia kuluttajia: esimerkiksi ruoan ja vaatteiden alkuperästä on totuttu puhumaan ja laatua osataan arvostaa.

Kun pohdin nuorten arkista yksilötason ympäristöpoliittista toimintaa, nousee itselleni ensimmäisenä mieleen ajatus tiedostavista kaupunkilaishipstereistä, joiden piirissä tiedostava kuluttaminen on suoranainen ylpeyden aihe. Vaikka maalailemani mielikuvan hipsterit edustavatkin kokonaisuudessaan pientä vähemmistöä, uskon, että taustalla on todellinen ilmiö: nuoret vaikuttavat keskimäärin tiedostavan ympäristöongelmien ja oman arkisen toimintansa yhteydet vahvemmin kuin aiemmat sukupolvet. Kehityskulkuna tämä vaikuttaisi varsin loogiselta, onhan kyse ilmastonmuutos- ja ympäristökriisipuheen keskellä kasvaneista nuorista. Eri asia on toki se, miten tehokkaasti tämä tiedostaminen jalostuu toiminnaksi. Oman täysin kokemusperäisen arvioni mukaan nuorten ympäristötoimijuus vaikuttaisi olevan hyvin kaksijakoista: siinä missä jotkut ovat valmiita haastamaan yhteiskunnan tuottamia normeja ja instituutioita kuten lihansyöntiä tai yksityisautoilua, ovat toiset vahvasti kiinnittyneitä yltäkylläiseen tarpeiden tyydyttämiseen ohjaavaan konsumerismiin.

Jokapäiväisillä ruokavalinnoilla on vaikutusta

Alati lisääntyvä tieto ja ruokakauppojen valikoimien monipuolistuminen helpottavat ympäristöystävällisten ruokavalintojen tekemistä ja tekevät sen mahdolliseksi yhä useammille. Ruokavalintojen ympäristökuorman keventäminen onkin yksi yksinkertaisimmista tavoista kokeilla aktiivisemman ympäristötoimijan roolia; kyse ei tarvitse olla suurista, radikaaleista muutoksista vaan arjessa tehtävistä jokapäiväisistä valinnoista, joiden vaikutukset kertautuvat suuren volyymin myötä. Kuka tahansa voi päättää tehdä arjessaan ympäristöä paremmin kunnioittavia päätöksiä – ja aloittaa jo tänään.

Yksilöiden ruoanvalintaan ja ruokakäyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä on lukemattomia. Ruokavalintojen muodostumisen luonteen tunteminen auttaa ymmärtämään, miten syväluotaavasta prosessista on kyse: ruokavalinnat eivät koskaan muodostu vain tilanteen perusteella, vaan niihin vaikuttavat lukuisat tekijät aina ympäristöstä ja kulttuurista ruokailijan persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen.

Yksi tapa lähestyä ruokavalintojen tekemistä on tarkastella valintoja ohjaavia arvoja. Tällaisia dynaamisesti yksilön elämän aikana muodostuvia arvoja voivat olla muun muassa maittavuus, kätevyys, hinta, sosiaalisten suhteiden ylläpito, terveellisyys – tai ympäristöystävällisyys. Yksinkertaistettuna ruokavalintojen tekemisessä on kyse näiden arvojen välisistä priorisoinneista – siis siitä, tuntuuko kyseisellä hetkellä tärkeämmältä valita kätevin vaihtoehto vai huomioidaanko vaikkapa ympäristötekijät valinnassa.

Arvojen työstämistä vaativa prosessi ei välttämättä ole helppo, mikä asettaa haasteen ympäristöystävällisempään syömiseen pyrittäessä. Ruokavalintojen muuttaminen edellyttää niitä ohjaavien arvojen kriittistä tarkastelua ja uudelleenpriorisointia sekä muodostuneiden rutiinien ja käsitysten tietoista muokkaamista. Uusien ruokavalintojen rutinoituminen vie aikaa, ja ennen sitä syömiseensä joutuu väliaikaisesti kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota, mikä voi kuormittavan arjen keskellä tuntua vaativalta. Tämän vuoksi olisikin yhä edelleen tärkeää aktiivisesti pyrkiä madaltamaan kynnystä ympäristöystävällisten valintojen tekemiseen ja korostaa sitä, että pienetkin muutokset ovat askelia parempaan päin. Esimerkiksi taloudellinen ohjaus lienee yksi tehokkaimmista tavoista luoda ulkoista motivaatiota ympäristöystävällisten ruokavalintojen tekemiselle: mikäli ympäristöystävällinen ruoka on muita edullisempaa, on sen valitseminenkin helpompaa.

Tieto ja tunteet ruokavalintojen puntarissa

Ruokavalintoja – kuten muitakin elämän suuria ja pieniä päätöksiä – tehdään paitsi järjellä ja rationaalista harkintaa käyttäen, myös vahvasti tunteisiin nojaten. Toisin sanoen yksilön ympäristökansalaisuus ja toimijuuden luonne perustuvat suurelta osin tunteiden vaikutukseen. Tieto ruokavalintojen emotionaalisesta ulottuvuudesta herättää kysymyksen siitä, vedotaanko täysin vääriin tekijöihin, jos ympäristöystävällisestä syömisestä kertova viestintä on korosteisen faktapainotteista. Jos tunteiden vaikutus valintoihin on niin huomattava, eikö olisi kannattavaa vedota niihin ja jättää faktapuoli kehyksen rooliin? Ajatuksena tämä saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta siinä piilee oma kompastuskivensä: liian vahva tunteisiin vetoaminen etenkin ympäristöasioiden ollessa kyseessä nähdään helposti poissulkevana viestintänä, vähemmän ympäristöystävällisiä valintoja tekevien syyllistämisenä, mikä ei ole omiaan edesauttamaan aktiivisen ympäristötoimijuuden syntymistä.

Kaikkiaan ympäristöystävällisessä syömisessä, kuten yleisemminkin arjen ympäristöpolitiikassa, on pidettävä mielessä fundamentalistisen mielentilan välttäminen ja ihmisten näkeminen yksittäisten valintojen takana. Omiin poteroihin kaivautumisen sijaan on tärkeää pitää yllä avointa keskustelua erilaisten toimijoiden välillä; liialliset vastakkainasettelut eivät kovinkaan usein palvele itse asiaa. Esimerkiksi kasvis- ja liharuokien käyttöä ei kannattane esittää toisensa täysin poissulkevina vaihtoehtoina, vaikka se ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmasta katsottuna houkuttelevalta tuntuisikin: onhan parempi vaihtoehto, että lihan suurkuluttaja päätyy kohtuullistamaan kulutustaan, kuin että hän kokee tulevansa syyllistetyksi lihansyönnistään ja vastareaktiona jatkaa kulutustaan entiseen malliin.

Ympäristöpoliittisen toimijuuden saamia erilaisia muotoja tarkasteltaessa on muistettava se, ettei ole olemassa yksittäistä kaikille sopivaa ratkaisua. Vaikka ruokavalinnat muodostavat suuren osan aiheuttamastamme ympäristökuormituksesta, ovat erityisesti liikenteen ja asumisenkin ratkaisut tärkeässä roolissa. Se, ettei joku tee ruokavalintojaan ympäristöarvojen pohjalta, ei välttämättä tarkoita hänen toimivan näin kaikilla elämän osa-alueilla: sama henkilö voi esimerkiksi valita pienemmän asunnon, käyttää ekosähköä tai liikkua liikenteessä lähinnä polkupyörällä, julkisilla tai kävellen.

Ympäristöystävällisen ruokavalion, kuten terveyttä edistävänkin, koostamisessa on yleisestikin tärkeää nähdä metsä puilta: mikäli yleisesti arjessaan pyrkii tekemään ympäristöystävällisiä valintoja, eivät satunnaiset toisensuuntaiset valinnat kaada tai edes pahemmin heilauta kokonaisuutta. Joustavuuden säilyttäminen ja liiallisen pikkutarkkuuden välttäminen ovat tärkeitä myös terveen ruokasuhteen edistämiseksi, sillä liiallinen ruokavalion viilaaminen tekee syömisestä helposti vain yhden suorituksen muiden joukossa. Loppujen lopuksi syömisen tulisi kuitenkin olla paitsi kehon, myös mielen ravitsemista – siis ilon ja mielihyvän lähde.

Anni Räty

Ympäristöpolitiikan opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Cupples J, Ridley E. Towards a Heterogeneous Environmental Responsibility: Sustainability and Cycling Fundamentalism. Area (2008) 40 (2), 254 – 264.

Luonnonvarakeskus. Ruoka ja ravitsemus: Ruoantuotannon ja -kulutuksen vaikutukset ympäristöön ja ilmastoon. Lainattu 7.3.2018.

Peltola T. Ympäristönmuutos ja tunnevaikuttaminen. Kevään 2018 Ihminen ja ympäristö -luentosarjan 3. luento. Itä-Suomen yliopisto. 25.1.2018.

Sobal J, Bisogni C.A. Constructing Food Choice Decisions. Annals of Behavioral Medicine (2009): 38 (suppl 1), S37-S46.

Terveyttä ruoasta – suomalaiset ravitsemussuositukset 2014. Valtion ravitsemusneuvottelukunta: Helsinki 2014.

WWF. Vähemmän lihaa lautaselle. WWF-lehti 1/2016.