Asiantuntijuus ja julkinen keskustelu

Young person.

Siinä missä historian opettajat ovat menneisyyden generalisteja, historian asiantuntijat ovat menneisyyden spesialisteja, jotka erikoistuvat johonkin tiettyyn osa-alueeseen omien tutkimusten myötä. Koska historia on kytköksissä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, historian asiantuntijoiden on helppo osallistua julkiseen keskusteluun ajankohtaisista asioista, joissa on selvä kytkös omaan aihealueeseen. Tämä ei ole pelkästään sen takia, että saa omaan CV:hen kivan näköisen merkinnän, vaan kyse on myös vuorovaikutuksesta muun yhteiskunnan kanssa, joka on merkitty jopa yliopistolakiin. Mielestäni on oman koulutuksen hukkaan heittämistä, jos ei pyri osallistumaan julkiseen keskusteluun, vaikka se tuntuukin joidenkin mielestä pakolliselta pahalta oman tutkimustyön ohella. Historian asiantuntijat eivät voi pelkästään olla oman yhteisön norsunluutornissa, vaan on aina välillä laskeuduttava alas ison julkisen keskustelun ääreen.

Hyvänä esimerkkinä julkiseen keskusteluun osallistumisesta käytän omaa tilannettani. Itse pyrin erikoistumaan suomalaiseen 1900-luvun rikos- ja oikeushistoriaan sekä suomalaisiin radikaaliliikkeisiin. Vaikka olen vasta opiskelija, haluan silti osallistua julkiseen keskusteluun, jotta pystyn kehittymään tulevana asiantuntijana eteenpäin. Siksi on hyvä saada kokemusta julkiseen keskusteluun osallistumisesta jo opiskelijana. Laitoin Haaste-lehden toimituskuntaan kyselyä, että voinko kirjoittaa mielipidekirjoituksen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisen lakkauttamispäätöksen historiallisesta esikuvasta. Toimituskunta antoi vihreää valoa asian suhteen, jonka myötä kirjoitin mielipidekirjoituksen, joka on nyt julkaistu uusimmassa Haaste-lehdessä.

Ja mitä tämä kaikki vaati minulta? Yksi yhteydenotto kyseisen lehden toimituskuntaan, jossa suhtauduttiin positiivisesti kirjoitusehdotukseeni. Vaikka minun panokseni julkiseen keskusteluun Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisesta lakkauttamisesta on pelkkä pisara meressä, se on sentään jotain. Hyvin harva asiantuntija pystyy vaikuttamaan merkittävästi suureen julkiseen keskusteluun jostakin asiasta.  Me asiantuntijat emme ole julkisen keskustelun politbyroo, jonka sanat ohjaisivat suomalaisen yhteiskunnan keskustelua asiasta kuin asiasta. Se on puhtaasti suomalaisen yhteiskunnan ihmisten päätettävissä, että kuinka paljon painoarvoa yhteiskunta laittaa asiantuntijoiden näkemyksiin.

Vaikka oma tutkimusaihe olisi hyvin mediaepäseksikäs tyyliin: ”Marttojen käyttämien villalankojen laatu ja valmistusmaa suhteutettuna yhteiskunta-asemiin Lohjan kylän kokoustiloissa vuosina 1962-66” On hyvä muistaa, että kanavia julkiseen keskusteluun on todella paljon, jonka myötä joissakin julkisen keskustelun kanavissa jokin mediaepäseksikäs asia saattaa olla todella merkittävä ja tärkeä asia. Varsinkin internet-aikana julkisen keskustelun areenojen määrä on todella suuri, jonka myötä oman äänensä tuominen esille julkisessa keskustelussa on aika lailla puhtaasti kiinni omasta motivaatiosta.

Julkisen keskustelun kanavia on todella paljon, jotka ovat suunnattu eri yleisölle. Ei pidä lähteä olettamaan julkisen keskustelun kanavasta, että jokainen niistä kattaisi kaikkia suomalaisia. Monet näistä julkisen keskustelun kanavista saattavat olla suunnattu tietylle pienelle yleisölle. Esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja, Politiikasta-nettisivusto ja Haaste-lehti ovat oman pienen viiteryhmän julkaisukanavia. Tämä pieni julkisuus ei tee kuitenkaan näistä kanavista yhtään huonoja, sillä monesti tämänkaltaiset kanavat ovat oman viiteryhmänsä merkittäviä julkaisukanavia. Pitää muistaa, että julkinen keskustelu on myös muutakin kuin koko kansan media-alustoissa puhumista. Julkinen keskustelu on myös oman tiedeyhteisön välistä vuoropuhelua pienemmissä julkisissa kanavoissa.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen saattaa vaikuttaa opiskelijan näkökulmasta hyvin haastavalta ja stressaavalta asialta, koska välttämättä opiskelijalla ei ole täyttä luottamusta omaan osaamiseensa, että voisi tuoda mielipiteensä esille julkisessa keskustelussa. Loppupelissä se ei ole mitenkään mahdoton asia, jos on tervettä itseluottamusta itseensä ja omaan osaamiseen. Luonnollisesti opiskelijan pitää osata oman aihealueensa asiat, jos aikoo osallistua julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi Historia-populaarilehden tasoista kirjoitusta ei kannata kirjoittaa asiantuntijalehdessä. Milloin sitten opiskelijana tietää, että voi osallistua julkiseen keskusteluun omasta aihealueesta? Mielestäni se raja on siinä, että tiedostaako oman julkaisun läpäisevän tiedeyhteisön seulan. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä, että monet gradua tekevät ihmiset osallistuvat omalla graduaiheellaan julkiseen keskusteluun, koska gradu on kuitenkin tieteellinen tutkimus.

Mielestäni olisi hyvä asia, jos yliopistossa ohjattaisiin opiskelijoita esimerkiksi kurssien myötä siihen, miten pystytään hyvällä tavalla olemaan julkisessa keskustelussa mukana. Vaikka yliopisto onkin tiedeyhteisö, jossa painotetaan todella paljon tieteen tekemistä, julkinen keskustelu kulkee käsi kädessä tieteen kanssa. Siksi julkisen keskustelun merkitystä tiedeyhteisölle ei pidä missään nimessä aliarvioida. Olisi mielestäni todella hyvä asia, jos olisi kursseja, joissa harjoitellaan osallistumista julkiseen keskusteluun oman aihealueen myötä esimerkiksi suorien haastattelujen, kirjoitusten ja monien muiden harjoitusten kautta. Osallistuisin ainakin itse sellaiselle kurssille.

Julkisessa keskustelussa on myös kääntöpuolensa, sillä julkinen keskustelu saattaa kääntyä itse kirjoittajaa ja tiedeyhteisöä vastaan. Hyvä esimerkki tiedeyhteisön julkisen kuvan viimeaikaisesta katastrofista on professori Tapio Puolimatkan ristiriitaa aiheuttanut kirjoitus, jossa lähes kaikki asiat menivät täydellisesti pieleen julkisen keskustelun näkökulmasta. Tämänkaltainen pr-katastrofi aiheuttaa suomalaiselle tiedeyhteisölle ja luonnollisesti itse kirjoittajalle todella paljon haittaa, jonka aiheuttamaa mainevahinkoa on hyvin hankala korjata. Kuitenkin tämänkaltaisia asioita pystyy helposti välttämään terveen maalaisjärjen ja medialukutaidon kautta, jota valitettavasti ei ollut Puolimatkan tapauksessa juuri ollenkaan. Mutta positiivisena asiana on se, että näiden negatiivisten asioiden kautta oppii helposti välttämään julkisen keskustelun kardinaalivirheitä.

Marko Piipponen

Suomen historian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

markopii@uef.fi

 

Aktiivisempaa kansalaisuutta vuorovaikutteisen hallinnon ja asennemuutoksen kautta

Noise barrier in front of a bridge.

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimista, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa nuorille tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Ihminen ja ympäristö -kurssilla vapaaehtoiset opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista. Opiskelija Tommi Sunin teksti on osa kurssia.


Vain harva suomalainen nuori uskoo osallistuvansa politiikkaan esimerkiksi tekemällä vaalityötä tai liittymällä poliittiseen puolueeseen tai ammattiliittoon. Tämä käy ilmi Tilastokeskuksen vuonna 2010 teettämän kyselyn mukaan. Kansainvälisellä tasolla suomalaisnuorten kiinnostus politiikkaan oli reilusti keskivertoa vähäisempi. Kansalaisten on vaikea uskoa oman toiminnan vaikuttavan julkisen hallinnon päätöksiin, jonka seurauksena päätöksentekoon liittyy skeptisiä ajatuksia. Tästä hyvänä esimerkkinä presidentinvaalien äänestyksen Aku Ankka -äänet.

Myönnän itsekin suhtautuneeni politiikkaan varsin skeptisesti, ja äänestin ensi kertaa vasta vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Koen, että en saa omaa ääntäni kuuluviin, tai oikeastaan, että omalla äänelläni ei ole minkäänlaista painoarvoa. Ajattelen, että voin saada oman toimintani paremmin esille biologisten tutkimusten ja tulevaisuuden opettaja-ammatin avulla verrattuna poliittiseen toimintaan.

Jotta kansalaisten aktiivisuutta politiikkaa kohtaan saataisiin lisättyä, pitää pyrkiä vuorovaikutteiseen hallintoon ja asennemuutokseen. Myös ilmastonmuutoskysymys sekä siirtyminen kierto- ja biotalouteen vaativat luonnonvarapolitiikan ja -hallinnan uudistamista. Yksi keskeisimmistä syistä tähän on vaikuttajien omien etujen puoltaminen muiden kustannuksella. Kaiken tämän jälkeen ihmetellään kansalaisten laiskaa suhtautumista politiikkaan.

Lisää tutkimustietoa ja näkökulmien avartamista

Kansalaisten rooli ympäristön ”ilkeiden ongelmien” ratkaisijoina on mielenkiintoinen. Ilkeät ongelmat, esimerkiksi ilmastonmuutos, kestävä maatalous, ruoantuotannon ympäristövaikutukset tai turkiseläinten hyvinvointi, ovat globaaleja tai paikallisia ongelmia, joihin ei ole yhtä ja oikeaa ratkaisukeinoa (Whyte & Thompson 2011). Näihin ongelmiin ei ole olemassa tiettyä pistettä, jonka jälkeen ongelmat olisivat sivuutettuja, vaan ilkeät ongelmat vaikuttavat toinen toisiinsa jatkuvasti.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos halutaan ratkaista ruoantuotannon ympäristövaikutuksiin liittyviä ongelmia, pitää ilmastonmuutoksen ongelmat ratkaista myös kerta heitolla – ja sanomattakin on selvää, ettei se tapahdu tuosta vain. Jotta ilkeiden ongelmien ratkaisemiseksi löydettäisiin ensiaskeleita, pitää kansalaisten näkökulmia avartaa lisää. Kansalaiset ovat parhaimmillaan erittäin aktiivisia yhteisen hyvän tavoittelussa. Tämän vuoksi tutkijoiden ja uuden tutkimustiedon merkitys on keskeisessä roolissa.

Esimerkiksi hyönteisten kasvattaminen ihmisen ravinnoksi oli pitkään kiellettyä Suomessa, kunnes vuoden 2018 alusta lähtien EU:n uuselintarvikeasetus astui voimaan. Itä-Suomen yliopiston biologian laitoksella on tehty jo pidemmän aikaa tutkimusta kotisirkkojen kasvattamisesta ja niiden hyödyntämisestä ihmisravintona (Jaana Sorjonen & Vilma Lehtovaara).

Julkaistujen raporttien ja tutkimustiedon perusteella ihmiset ovat tulleet tietoiseksi hyönteisravinnosta, ja asennoituminen uutta superfoodia varten on muuttunut positiivisempaan suuntaan. Nyt vuoden 2018 alusta lähtien kotisirkkoja voidaan ajatella käytettävän proteiinin lähteenä lihan korvikkeena. Tutkimusten perusteella kotisirkkojen kasvattamisen ympäristövaikutukset ovat moninkertaisesti pienemmät lihantuotantoon verrattuna. Tämän takia ihmisten näkökulmien avartaminen liittyen hyönteisravintoon voi parhaimmillaan vaikuttaa myös ilkeiden ongelmien ratkaisemisessa. Kyseessä on vastavuoroisuuden periaate – kun muut osallistuvat, myös minäkin osallistun.

Pienet askeleet, suuret muutokset

Mittasuhteiltaan pienet asiat voivat aiheuttaa suuria liikuntoja yhteiskunnassa. Koska asioilla on erilaisia tarkastelutasoja, ja eri toimijat painottavat eri asioita, johtaa se helposti konfliktin syntyyn. ”Pienten lukujen maantieteessä” osa ihmisryhmistä kärsii yhteisen edun tavoittelusta.

Noise barrier in front of a bridge.
E18 Koskenkylä–Kotka-moottoritien rakentaminen on esimerkki ”pienten lukujen maantieteestä”, jossa osa ihmisryhmistä kärsii yhteisen edun tavoittelusta. Kuvassa Pyhtään kaisla-aiheisia meluesteitä. Kuva: Liikennevirasto

Omakohtainen kokemukseni pienten lukujen maantieteestä koskee E18 KoskenkyläKotka-hanketta. Valtatie 7 kunnostamisen hanke aloitettiin 2010-luvun alkupuolella (Liikennevirasto 2015). Hankkeen seurauksena muutama perhe joutui muuttamaan kodistaan pois, koska uusi moottoritie oli kaavailtu kulkevan tonttien kohdalta. Hankkeen takana oli tarkoitus lisätä moottoritien turvallisuutta ja liikenteen sujuvuutta yhteisen edun lisäämiseksi. Hankkeella oli erilaisia vaikutuksia ihmisryhmille – riippuen skaalasta, mistä katsottiin. Harvemmin tavallinen moottoritien käyttäjä ajattelee, minkälaisia muutoksia tien rakentaminen on saattanut aiheuttaa toisten ihmisten arjessa.

Pieni askel sinulle voi tarkoittaa valtavaa harppausta tai muutosta jollekin toiselle.

Tommi Suni

Opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Blomqvist, Irja (2011). Suomalaisnuoret ovat osaavia mutta passiivisia kansalaisia. Hyvinvointikatsaus 3/2011, Teema: Kansalaisuus. Tilastokeskus.

Liikennevirasto: E18 Koskenkylä-Kotka -hanke.

Whyte, K.P. & Thompson, P.B. (2011). Ideas for How to Take Wicked Problems Seriously. Journal of Agricultural and Environmental Ethics. August 2012, Volume 25, Issue 4, pp 441–445.

Jupinaa ja retkeilyä tieteen historiassa

Person in front of a high, old building.

Alussa oli ongelma. Ei edes yksi vaan muutama isompi ongelma, joista oli runsaassa sadassa vuodessa virkattu sellainen vyyhti, minkä selvittäminen ei normaaleilla keinoilla onnistuisi. Käytännössä rupesin tutkimaan eetteriä, tieteen historian umpikujaa, teoriaperinteiden törmäyskohtaa ja ad hoc-teorioiden sielunelämää.

Tieteenhistoriallisen tutkimuksen aiheena on James Clerk Maxwellin eetterihypoteesien vaikutus fysiikan kehityshistorialle. Tarkastelen maxwellilaisten teoriapohjien kautta eetterin vähittäistä kehitystä ja tämän kehityksen oletettua laajempia vaikutuksia tieteen historiassa. Eetteri oli vanha fysiikan oletus väliaineesta sähkön, magnetismin, valon ja toisinaan lämmön ja gravitaation ilmiöiden välittävänä tekijänä. Aihe on käytännössä poikkitieteellinen risteyskohta Newtonin vanhan maailman absoluuttisen avaruuden, 1800–luvun gentleman-Englannin kvaterniolaskennan nerojen ja Einsteinin suhteellisen maailman kajastuksen välimaastossa. Olin tutkinut aihetta jo aikaisemmin parin maisterin verran hyvin eri katsantokannoista filosofian ja historian aloilla. Aiheeseen liittyi kuitenkin iso metodologinen ongelma.

Ongelmana oli, miten tällaisia ilmiöitä, käsitejärjestelmiä ja historiallisia vaikutuksia tutkitaan. Struktuuri ei riittänyt, kielen ja narratiivin keinot eivät osuneet ongelman ytimeen. Tarvittiin jotain muuta, jotain substanssia. Metodologisesti tutkimuksen alkuvaiheessa olin jo naimisissa systemaattisen analyysin ajatuksen kanssa metodologisena lähtökohtana. Tämä yleistieteellinen menetelmä, jota käytetään hyvin värikkäästi täysin eri tyyppisissä tieteenaloissa, onnistui siinä missä monet muut menetelmät eivät onnistuneet. Kyse ei ole menetelmien paremmuudesta vaan siitä, mikä kenellekin toimii.

Systemaattisessa analyysissä oli kuitenkin omat ongelmansa. Menetelmän laajin käyttö oli immanenttia, eli aineistollisesti erittäin rajaavaa. Koska halusin käsitellä laajempia aineistoja, jouduin tarkastelemaan kriittisesti menetelmän alkulähtökohtia ja miettimään sen käytölle laajennettuja kriteereitä. Vimmaisen ja ankaran etsinnän ja pähkäilyn jälkeen onnistuin löytämään Suomesta kourallisen systeemiteorioiden kanssa työskennelleitä henkilöitä, systemaattisen analyysin käyttäjiä ja kehittäjiä. Muodostui kuva siitä, mihin menetelmää on käytetty ja miten. Tämä antoi pohjaa vaikeammalle ajatukselle, miten immanentisti toimivasta menetelmästä voidaan laajentaa hermeneuttisesti toimiva kokonaisuus, menettämättä sen systemaattista luonnetta. Menetelmällä tutkitaan aiheen argumentaation rajallisuutta ja sisäistä ajatusmaailmaa. Tätä kautta voidaan systemaattisesti analysoimalla ei ainoastaan analysoida käsitejärjestelmien funktionaalisuutta tai niiden vähittäistä kehittymistä, mutta myös tehdä se selkeällä tavalla, mikä ei johda lukijaa harhaan.

Yhtenä ratkaisuna oli käyttää hermeneuttista ymmärryspyrkimystä ja dekonstruktiota vastakkaisina napoina eri teorioiden argumentaation analysoinnissa. Ratkaisu työllisti viime vuonna melkoisella tavalla. Tuli matkustettua yhtenä kuukautena kesän aikana yli 6000 kilometriä pelkästään Suomen sisällä. Myös Puolassa tuli käytyä pari kertaa, koska Varsovassa otetaan tieteenfilosofian klassikot vakavasti. Reissuista oli hyötyä dekonstruktion toiminnan ymmärtämiselle. Tällä riitaisalla lähestymistavalla pyritään samaan, mihin systemaattisessa analyysissä yleisesti on pyritty, eli argumentaation rajallisuuden ymmärryksen kautta aiheen funktionaaliseen ymmärrykseen. Tänä syksynä arvioin, riitelen ja etsin alkuperäisaineistoista Maxwellin eetterihypoteesien kokonaiskuvaa. Tehtävä ei ole täysin uusi, mutta tämä menetelmällinen lähtökohta on edeltäviä versioitaan parempi kyseisen ongelman ratkomiseen.

Myös ymmärryksellä on tässä puuhassa tärkeä osa, ei ainoastaan hermeneuttisella vaan myös humaanilla. On tärkeää myös keskustella elävien ihmisten kanssa, eikä pelkästään uppoutua jo kuolleiden ihmisten loistokkaisiin kirjallisiin hetkiin. Kokemuksista opin, että viestejä ei kannata jättää kirjoittamatta eikä puhelinta avaamatta. Jokainen keskustelu on kehitykselle tärkeää, oli se sitten tieteenfilosofista vääntöä yliopiston käytävällä, systeemiajattelun miettimistä Systeemianalyysin laboratoriossa Espoossa ja dekonstruktiokritiikkiä Puolassa. Myös arvokkaat ovat kommentit heiltä, jotka ovat ehtineet samoja ja vierekkäisiä kysymyksiä tarkastelemaan jo vähän pidemmän aikaa.

Ari J. Tervashonka
Historian väitöskirjatutkija