Ihmisen ja muun luonnon monimuotoisuus

Valokuvat ovat kirjoittajan ottamia.

Ihmisen toiminnan seurauksena tapahtuva luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen eli luontokato on noussut yhdeksi ympäristökriisin keskeisimmistä käsitteistä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Ympäristökysymysten nousu vakavasti otettaviksi aiheiksi kaikilla politiikan tekemisen tasoilla on johtanut siihen, että toisin kuin vielä hetki sitten, uskottavan politiikan tekeminen nykypäivänä nimenomaan vaatii ympäristökysymysten huomioimista – niiden sivuuttamisen sijaan.

Viimeisin merkittävä poliittinen viesti luontokadon pysäyttämisen ja monimuotoisuuden elvyttämisen merkityksen ymmärtämisestä globaalina ja yhteisesti jaettuna ylirajaisena haasteena saatiin viime vuoden lopussa YK:n biodiversiteettisopimuksen 196 valtion linjatessa 30 prosentin tavoitteen maailmanlaajuisten maa-, sisävesi- ja merialueiden suojelemisesta, sekä 30 prosentin tavoitteen heikentyneiden ekosysteemien ennallistamisesta (Ainsworth, Collins ja d’Amico 2022).

Euroopan unioni puolestaan tavoittelee kestävyyssiirtymää ekologisen modernisaation mukaisella Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla ja toteuttaa YK:n sopimusten mukaisia poliittisia sitoumuksiaan biodiversiteettistrategian ohjaamana (Euroopan komissio 2021). Koska aikaisemman, vuonna 2020 päättyneen EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteet jäivät toteutumatta jäsenmaiden vapaaehtoisin toimin, Euroopan komissio on tällä kerralla esittänyt lainsäädäntöehdotuksensa mukaisia oikeudellisesti sitovia velvoitteita ennallistamisasetuksen muodossa (Ympäristöministeriö n.d.).

Se, mikä vielä hetki sitten näyttäytyi monille uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen aittana mistä poimia, louhia ja pumpata raaka-ainetta ja energiaa globaalin markkinatalouden pyörteisiin, on siis viimein alkanut saada tunnustusta politiikan tekemisen areenoilla jonain paljon monisyisempänä ja uusklassista taloustieteellistä osaamista laaja-alaisempaa ymmärrystä vaativana kysymyksenä.

Kenties luonto on alkanut viestiä monilajisten ekologisten verkostojensa toimintaedellytysten heikkenemisestä ja peruuttamattomien keikahduspisteiden lähestymisen mahdollisuudesta siinä määrin selkokielisesti, että se tavoittaa myös luontoympäristön välittömästä elinpiiristään vieraannuttaneen, ja siksi luonnonlukutaidoiltaan taantuneen kaupunki-ihmisen, joita suurin osa planeettamme ihmiseläimistä tätä nykyä on. Kenties luonnon toteuttama kriisiviestintä onnistuu enenevissä määrin ylittämään uutiskynnyksen ja välittymään tavoilla, joiden ymmärtäminen ei edellytä ylisukupolvista kollektiivista ymmärrystä ympäröivän luonnon tavoista kommunikoida siihen erottamattomalla tavalla kuuluvan nisäkäslajin kanssa.

Hankalasti hahmotettava monimuotoisuus

Mihin oikeastaan viittaamme puhuessamme monimuotoisuudesta? Yksinkertaistettu, eri yhteyksiin yleistettävä muotoilu voisi kuulua esimerkiksi siten, että monimuotoisuus on tila, joka toteutuu silloin kun mikään yksittäinen toimija tai toimintatapa ei ota liikaa tilaa kaventaen samalla mahdollisuuksia toisenlaisuudelta. Tämä sisältää ajatuksen erilaisuuden näkemisestä elämää rikastuttavana ja siksi toivottavana asiaintilana. Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden kohdalla monenlaisuus tarkoittaa mm. elinympäristöjen monimuotoisuutta, lajien sisäistä ja niiden välistä kirjoa, sekä luontaista geneettistä vaihtelua (Euroopan ympäristökeskus 2020).

Luonnon monimuotoisuuden merkitys ihmiselle konkretisoituu siinä, että ekosysteemien, eli monilajisten biofyysisten keskinäisriippuvuuksien verkostojen, toimintakyky rakentuu nimenomaan ne muodostavan ekologisen kudelman kirjavuudesta. Toimivien ekosysteemien merkitys on ihmiselle korvaamaton niiden toteuttaessa aineenvaihdantaa tavoilla, jotka tuottavat muun muassa juoma- ja kasteluvedeksi sopivaa vettä, sekä pitävät ilmakehässämme olevien kaasujen pitoisuudet tiettyjen rajojen puitteissa. Meillä ei ole mitään sellaisia teknisiä innovaatioita, joilla pystyisimme korvaamaan nämä elämän perusedellytyksiä ylläpitävät luonnolliset prosessit. Itseään säätelemään kykenevä planetaarinen superorganismi voidaan nähdä olemassa olevana luontopohjaisena ratkaisuna käsillä olevaan ympäristökriisiin. Ekosysteemeille täytyy vain sallia ja turvata riittävät olosuhteet itsensä – eli elämän monimuotoisuuden, toteuttamiseen.

Pelkkä rationaalinen ymmärrys siitä, että ihminen on täysin riippuvainen toimintakykyisten ekosysteemien tuottamista elinolosuhteita ylläpitävistä biofyysisistä prosesseista ei kuitenkaan riitä. Voimme ymmärtää asian olevan monella tapaa tärkeä, mutta emme silti välttämättä osaa hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miltä monilajisten ja monimuotoisten ekologisten keskinäisriippuvuuden verkostojen elinvoimaisuuden eli toiminta- ja uusiutumiskyvyn tukeminen, ennallistaminen ja turvaaminen konkreettisesti näyttää? Kysymys on osuva luonnon monimuotoisuuden ilmetessä usein tavoilla, jotka eivät ole suoraan ihmisaistein havaittavissa (kuva 1).

Kuva 1. Luonnon monimuotoisuuden ominaisuuksia. Kuva: Dasgupta (2020, s. 31)

Valkoisen miehen yksinpuhelu

Ihmisen ja muun luonnon välisen suhteen voidaan hyvin perustein sanoa olevan kriisissä. Ilman pikaisia ja tuntuvasti nykytoimiin verrattuna tehokkaampia luonnontuhonnan (eng. ecocide, esim. Kröger 2022: 5) hillitsemiskeinoja, mahdollinen tulevaisuutemme näyttäisi tapahtuvan planeetalla, jonka elinolosuhteet poikkeavat suuresti siitä mitä ne tällä hetkellä ovat. Elämme aikaa, missä yhden lajin toiminnan seurauksena muiden lajien luonnollinen sukupuuttotahti on joidenkin arvioiden mukaan kiihtynyt jopa tuhatkertaiseksi (Dasgupta 2021: 32; Hirvilammi 2015: 11). Sukupuutto tarkoittaa eliölajin olemassaolon peruuttamatonta häviämistä tältä planeetalta.  Se tarkoittaa pysyvää poistumista elämän monimuotoisuuden kirjosta.

Ihmisen erityisasemaa korostavien kristinopin tulkintojen myötä länsimaisen valistusajan jälkeläisille on kehittynyt hämmästyttävän sitkeässä oleva kyky harjoittaa itsesuggestiota sen suhteen, kuinka ihminen on rationaalisena toimijana oikeutettu toimimaan muun luonnon itseisarvon ja toimijuuden kieltävillä tavoilla (Hickel 2020: 265; Keto 2022: 64). Ajassa ja paikassa vaihtelevin sosiokulttuurisin kriteerein toiseutetut, eli ihmisyyden ulkopuolelle valikoituneet toiset, ovat usein päätyneet seuraamaan eurooppalaisen ihmiseläimen yksinpuhelua joko käyttökelpoisina lavasteina tai vailla älyä ja omaa tahtoa olevina statisteina (Moore 2016).

Ajatus ihmisen ylivertaisuudesta, kuinka hienostuneesti hyvänsä toteutettuna, ei kuitenkaan kykene irrottamaan meitä siitä miljoonien vuosien aikana rakentuneesta toisiinsa kytkeytyvien verkostojen kokonaisuudesta, jollainen tämä planeetta Maan biosfääri ja ihminen sen osana on. Muusta luonnosta vieraantuminen on sen sijaan aineellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin perusedellytykset täyttämään kykenevän, individualistisuutta korostavan kulutusyhteiskunnan sosiokulttuurisissa rakenteissa toimivalle ihmiseläimelle tehty varsin vaivattomaksi. Vieraantumista toteuttamalla, eli pyrkimystä asemoida itseään jonkin sellaisen ulkopuolelle, minkä erottamaton osa on, iso osa ihmisistä on päätynyt toteuttamaan kaikki ei-inhimilliset toimijat (ja ison osan inhimillisiä toiseutettuja) ulossulkevaa antroposentristä monologia.

Kokemusasiantuntijat kestävyyssiirtymän konsultteina

Yhden lajin toiminnan tuhotessa kokonaisia elinympäristöjä ja hävittäessä muita lajeja elämän kirjosta yksi toimii tavalla, joka vie toimintamahdollisuuksia toisilta. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen vaatii tilan antamista ja elinolosuhteiden turvaamista myös muille lajeille. Ihmisen kohdalla tämä tarkoittaa myös sen sisäistämistä, että nykyisten toimintatapojemme osoittauduttua monin tavoin kestämättömiksi, niitä tulee muuttaa. Muutos tarkoittaa muun muassa sitä, että ei enää jatketa toimimista totutulla tavalla, vaan haetaan joko uudenlaisia, ei vielä olemassa olevia toimintatapoja tai vaihtoehtoisesti implementoidaan laajemmin toisaalla hyväksi todettuja malleja.

Käytännössä tämä saattaa näkyä esimerkiksi siinä, että joudumme tarkastelemaan niitä perusteita, joiden mukaan omistus- ja hallintaoikeus maahan määräytyy. Yksi esimerkki tällä hetkellä vallalla olevista poliittisista järjestelmistä poikkeavasta tavasta ajatella ja järjestää maankäyttöön ja nautintaoikeuksiin liittyviä hallintakysymyksiä löytyy saamelaisten, Fennoskandian pohjoisosissa asuvan alkuperäiskansan, siidajärjestelmästä. Perinteinen siidajärjestelmä on muuhunkin kuin poronhoitoon liittyvä paikallisen hallinnan muoto, jota ei koskaan ole varsinaisesti lakkautettu, vaikka se onnistuneen kolonisaation ja osittain onnistuneen assimilaation myötä onkin monelta osin syrjäytetty (Siidaskuvla n.d.).

Oikaistaksemme kurssiamme ja hahmottaaksemme paremmin osaamme elämän monimuotoisen kudelman osana, meidän on lohdullista muistaa, että tämän eksponentiaalista talouskasvua ja alati enemmän luonnonvaroja vaativan kapitaloseenin lipun alla seilaavan arkkimme ruoria kääntämässä on pitkään ollut varsin kapea otanta siitä kädellisten nisäkkäiden populaatiosta, jota ihmiskunnaksi kutsumme. Eurosentrinen patriarkaatti ei lopulta tarjoa kovinkaan edustavaa otosta kaikista niistä ihmislajille ominaisista tavoista hahmottaa itseään osana muuta luontoa.

Tehdäksemme tarvittavia korjausliikkeitä, tässä vaiheessa voisi olla paikallaan miettiä, olisiko järkevää opetella ymmärtämään minkälaista ajattelua sellaisten alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen toiminnan taustalla on, joille kestävä suhde ympäristöön, sekä sen hyvinvoinnin vaaliminen on ollut tietoinen valinta. Voisimmeko antaa enemmän tilaa ja ääntä heille, jotka eivät ihan vielä ole unohtaneet miksi suhde ympäristöön on suhde suurempaan itseen? Heille, joiden ajallinen perspektiivi on kvartaalien sijaan ylisukupolvinen. Heille, joille elämän monimuotoinen näytelmä on monilajisena täynnä osallistavaa toimijuutta. Heille, joilla on kyky käydä dialogia monologin sijaan.

Matti Koivunen

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan opiskelija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.

Lähteet

Ainsworth, D., Collins, T., & d’Amico, F. (2022). Nations adopt four goals, 23 targets for 2030 in Landmark UN Biodiversity Agreement. In Convention on Biological Diversity December (Vol. 19, pp. 2022-12).

Dasgupta, P. (2021). The economics of biodiversity: the Dasgupta review. Hm Treasury.

Euroopan komissio. (2019). Euroopan vihreän kehityksen ohjelma. Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, Eurooppaneuvostolle, Neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja Alueiden komitealle. https://eur-lex.europa.eu/resource.html?uri=cellar:b828d165-1c22-11ea-8c1f-01aa75ed71a1.0003.02/DOC_1&format=PDF

Euroopan komissio. (2021). EU:n biodiversiteettistrategia 2030: Luonto takaisin osaksi elämäämme. Euroopan unionin julkaisutoimisto. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX:52020DC0380&from=EN

Euroopan ympäristökeskus. (2020). Verkkosivu. (Päivitetty viimeksi 10.02.2020) Luonnon monimuotoisuus – ekosysteemit. https://www.eea.europa.eu/fi/themes/biodiversity/intro (viitattu 02.04.2023)

Hickel, J. (2020). Less is more : how degrowth will save the world. London: William Heinemann.

Hirvilammi, T. (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136. Helsinki: Kansaneläkelaitos.

Keto, S. (2022). Enemmän kuin sapiens: Kasvu elonkirjon jäseneksi. Helsinki: Into.

Kröger, M. (2022). Extractivisms, existences and extinctions: Monoculture plantations and Amazon deforestation. Taylor & Francis.

Moore, J. W. (2016). The Rise of Cheap Nature. Teoksessa Moore, J. W. (toim.) Anthropocene or capitalocene?: Nature, history, and the crisis of capitalism. (s. 78-115) Pm Press.

Siidaskuvla. (n.d.). Verkkosivu. Siida School – Community Driven Renewal of Sámi Siida System. https://siidaskuvla.net/siida-school-community-driven-renewal-of-sami-siida-system/ (viitattu 02.04.2023)

Ympäristöministeriö. (n.d.). EU:n biodiversiteettistrategia ja ennallistamisasetus.
https://ym.fi/eu-n-biodiversiteettistrategia  (viitattu 02.04.2023)

 

 

 

 

 

Eräs nuoria ahdistava asia

Greta Thunberg ja ilmastolakkokyltti

Historia- ja maantieteiden laitos on mukana strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Hanke kehittää klinikkaoppimisen opetusmenetelmää, jossa yliopisto-opiskelijat integroidaan toimimaan yhdessä erilaisten toimijaverkostojen kanssa ja tuottamaan tietoa aiheista liittyen ihmisen ja ympäristön suhteeseen. Ihminen ja ympäristö -kurssilla opiskelijat saivat mahdollisuuden kirjoittaa blogikirjoituksen ajankohtaisista ympäristöaiheista ja vapaaehtoiset heistä saivat mahdollisuuden julkaista tekstinsä laitoksen blogissa. Biologian opiskelija Miia Koivusaaren teksti Eräs nuoria ahdistava asia on osa opiskelijan oppimistehtäviä kurssin aikana.

Mikä herätti minut

Kuulin ilmastonmuutoksesta ensimmäisen kerran ala-asteella. En tarkalleen muista, miten kuulin siitä ja missä yhteydessä, mutta muistan oppineeni siitä ensimmäisen kerran enemmän, kun paikallinen kirjasto tuli koulullemme esittelemään kirjoja vuonna 2008. Yksi niistä oli Glenn Murphyn Ilmastonmuutos: mitä minä voin tehdä (Tammi, 2008), ja heti tilaisuuden päätyttyä ryntäsin esittelijän luo, jotta ehtisin lainata kirjan ennen muita. En enää muista mitä kirja sisälsi, mutta muistan tarkalleen, millaisia tunteita sisältö 12-vuotiaassa Miiassa herätti. Ne eivät olleet miellyttäviä.

Yläasteella vuonna 2011 luin ensimmäisen kerran Anders C. Kroghin kirjan Jaguaarin voima (Bazar, 2009), jossa Krogh kertoo ajastaan Perun Amazonissa muutamien jäljellä olevien alkuperäiskansojen parissa. Hän ansaitsi heimojen luottamuksen ja eli vuosia heidän kanssaan heidän tavoillaan, osallistuen heimojen jokapäiväiseen elämään. Kirjassa minua erityisesti kiehtoi matsés-heimon suhde luonnon kanssa. Ennen metsästysretkelle lähtöä pyydettiin lupa metsästykseen metsän hengiltä ja eläimiä metsästettiin vain luvattu määrä, ei yhtään enempää. Metsästysmajat rakennettiin niin, että ympäristö ei vahingoittunut, ja heidän lähdettyään metsä näytti siltä kuin siellä ei olisi ketään ollutkaan. Rauhaisaa eloa vaikeuttivat kuitenkin paikalliset metsurit, jotka kaatoivat metsää laittomasti ja kasvattivat salassa huumeita. Jo heitä ennen lähetyssaarnaajat olivat aiheuttaneet valtavaa tuhoa heimojen keskuudessa. Metsurit ja muut ei-alkuperäisasukkaat toivat kirjaan niin rajun kontrastin matsésien luontoyhteyden kanssa, että viimeistään silloin aloin kiinnittämään huomiota länsimaiseen luontosuhteeseen.

Äidinkielen kurssilla lukiossa luin kirjan Jeninin aamut (Susan Abulhawa, 2010, Like Kustannus). Kirja kertoo palestiinalaisesta perheestä Israelin miehityksen alkaessa ja jatkuessa kolmen sukupolven kautta. Minä-kertojan, pakolaisleirillä syntyneen Amalin isoisä omisti ison oliivi-lehdon, mutta miehityksen alkaessa kaikki omaisuus pakkolunastettiin, kylän väki pakotettiin lähtemään kodeistaan ja kuljetettiin erämaan poikki ”väliaikaiselle” leirille. Matkalla Amalin enoa ammutaan vammauttavasti, perheen hevonen tapetaan ja kertojan vauvaikäinen isoveli ryöstetään tämän äidin käsivarsilta kaiken kaaoksen keskellä. Vaikka olinkin ”jo” 16-vuotias kirjan lukiessani, se järkytti minua syvästi ja aiheutti erittäin ristiriitaisia tunteita. On tavattoman väärin pakottaa ihmiset pakolaisiksi omassa maassaan ja viedä heiltä kaikki ihmisarvoa myöten, ja samalla en tiedä voiko nykyisiä israelilaisia täysin syyttää, sillä toinen maailmansota traumatisoi juutalaisia erittäin pahasti, ja kirjassa esitettiin myös heidän näkökulmaansa tilanteeseen. Oikeuttavatko traumat kuitenkaan ajamaan ihmisiä kodeistaan? Tai varsinkaan jatkamaan tätä miehitystä vielä vuosikymmeniä myöhemmin, vaikka tilanteen ratkaisemiseksi on tehty kansainvälisiä sopimuksia? Voiko maan ottaa itselleen vedoten vanhaan testamenttiin tai tuhansien vuosien takaisiin tapahtumiin?

Ongelmien tiedostamisen vaikutuksista

Nuo kirjat ovat muutamia esimerkkejä siitä, mikä on saanut minut kiinnostumaan ilmastosta, ympäristöstä ja ihmisoikeuksista. ”Tieto on valtaa” sanotaan, mutta kaiken tämän vääryyden tiedostaminen jo nuorella iällä voi olla erittäin raskasta ja turhauttavaa. Lukemattomien muiden nuorten tavoin minäkin kärsin sekä ilmasto- että ympäristöahdistuksesta. Talouselama.fi verkkosivun artikkelin Ilmastoahdistus ajaa jopa psykologin vastaanotolle – ”Erityisen alttiita ovat lapset ja nuoret” (2020) mukaan nuoret ja lapset ovatkin erityisen alttiita ilmastoahdistukselle, sillä heidän tunteidenkäsittelytaitonsa eivät ole vielä kunnolla kehittyneet. Tämä herättää minussa ristiriitaisia tunteita. On upeaa, että maailmassa on niin paljon tiedostavia nuoria, jotka haluavat estää ilmastokatastrofin ja suojella luontoa ja elämän jatkumista, ja samalla on äärettömän surullista, että tämä toivo ja tahto aiheuttaa heille niin paljon ahdistusta, kun päättävissä elimissä vaikuttavat aikuiset eivät kuule heidän huoltansa tai ota sitä todesta.

Talous ja muut päättäjiä huolettavat asiat ovat toki vakavia, silti on edesvastuutonta viivyttää esimerkiksi ilmastotoimia. Vaikka toisaalta, eihän ilmastonmuutos niinkään meidän keski-ikäisiin päättäjiimme vaikuta. Varmasti heitäkin harmittaa, että talvet ovat vähälumisempia, mutta hehän ovat jo poistuneet keskuudestamme, kun elinympäristömme alkavat muuttua elinkelvottomiksi. Sama luonnonvarojen ylikulutuksen kanssa. Eihän heidän tarvitse olla täällä näkemässä, kun tulevat sukupolvet taistelevat puhtaasta juomavedestä. Ja vaikka puhdas juomavesi on globaali ongelma jo nykyään, täällä pohjolassa siltä voi helposti sulkea silmänsä koska ”ei se meitä koske.” Myönnän, että hieman kärjistän asioita, mutta lukemattomien muiden tavoin olen turhautunut. Samalla tiedostan, että esimerkiksi ilmastokriisi on niin sanottu ”ilkeä ongelma” (wicked problem), jonka ratkaisemiseksi ei ole yksinkertaista ratkaisua. On toki yksinkertaisiakin tapoja, mutta jos koko yhteiskunnan toimivuutta mietitään, on ongelma haastavampi kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Siksi on väärin vastuuttaa (responsibilization) tavallisia kansalaisia ja syyllistää esimerkiksi lämpimistä suihkuista, avokadojen syömisestä tai työmatkojen kulkemisesta autolla, kun suuret yritykset puskevat ilmaan kasvihuonekaasuja valtavia määriä päivittäin, ja

sademetsiä kaadetaan kansainvälisten yritysten toimesta ja heidän tarpeistansa johtuen. Yksinäinen kuluttaja tuntee itsensä melko pieneksi ja mitättömäksi näiden rinnalla.

Kirjailija ja ympäristötutkija Panu Pihkalan artikkelin Anxiety and the Ecological Crisis: An Analysis of Eco-Anxiety and Climate Anxiety (2020, Sustainability) mukaan erityisesti nuorten ilmasto- ja ympäristöahdistus tuli mediassa näkyvämmäksi vuoden 2017 ja varsinkin syksyn 2018 aikana. Syyksi hän epäilee ruotsalaista ilmastoaktivisti Greta Thunbergia, joka puhuu avoimesti ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksestaan. Thunberg on luonut toivoa ja hienosti tuonut esille nuorten ahdistuksen ja toivottomuuden yleisyyden lisäksi sen, että voimme saada äänemme kuuluviin ja saada aikaan yhteiskunnallista muutosta, kunhan yhdistämme äänemme ja huudamme niin että koko maailma kuulee. Ja muistutamme kaikkia, että vaikka ympäristö selviää loistavasti ilman ihmistä, ihminen ei mitenkään selviä ilman ympäristöä.

Greta Thunberg ja ilmastolakkokyltti
Greta Thunberg sai kansainvälistä huomiota 2018 osoitettuaan mieltään koulupäiviensä aikana Ruotsin valtiopäivätalon edessä. Kuva: Anders Hellberg (CC BY-SA 4.0)


Miia Koivusaari

Biologian pääaineopiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Anders C. Krogh, Jaguaarin voima (Bazar, 2009)

Glenn Murphy, Ilmastonmuutos: mitä minä voin tehdä (Tammi, 2008)

Ilmastoahdistus ajaa jopa psykologin vastaanotolle – ”Erityisen alttiita ovat lapset ja nuoret” (2020) talouselama.fi 23.2.2020 (luettu 2.4.2021) <www.talouselama.fi/uutiset/ilmastoahdistus-ajaa-jopa-psykologin-vastaanotolle-erityisen-alttiita-ovat-lapset-ja-nuoret/1ddca37f-3d04-44f3-9fab-3ddc78d4fc6d>

Pihkala, P. (2020). Anxiety and the Ecological Crisis: An Analysis of Eco-Anxiety and Climate Anxiety. Sustainability (Basel, Switzerland), 2020-09-01, Vol.12 (7836), p.7836

Susan Abulhawa, Jeninin aamut (Like Kustannus, 2010)