Tekijä: katip

Julkaistu

Asiantuntijuus ja julkinen keskustelu

Young person.

Siinä missä historian opettajat ovat menneisyyden generalisteja, historian asiantuntijat ovat menneisyyden spesialisteja, jotka erikoistuvat johonkin tiettyyn osa-alueeseen omien tutkimusten myötä. Koska historia on kytköksissä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, historian asiantuntijoiden on helppo osallistua julkiseen keskusteluun ajankohtaisista asioista, joissa on selvä kytkös omaan aihealueeseen. Tämä ei ole pelkästään sen takia, että saa omaan CV:hen kivan näköisen merkinnän, vaan kyse on myös vuorovaikutuksesta muun yhteiskunnan kanssa, joka on merkitty jopa yliopistolakiin. Mielestäni on oman koulutuksen hukkaan heittämistä, jos ei pyri osallistumaan julkiseen keskusteluun, vaikka se tuntuukin joidenkin mielestä pakolliselta pahalta oman tutkimustyön ohella. Historian asiantuntijat eivät voi pelkästään olla oman yhteisön norsunluutornissa, vaan on aina välillä laskeuduttava alas ison julkisen keskustelun ääreen.

Hyvänä esimerkkinä julkiseen keskusteluun osallistumisesta käytän omaa tilannettani. Itse pyrin erikoistumaan suomalaiseen 1900-luvun rikos- ja oikeushistoriaan sekä suomalaisiin radikaaliliikkeisiin. Vaikka olen vasta opiskelija, haluan silti osallistua julkiseen keskusteluun, jotta pystyn kehittymään tulevana asiantuntijana eteenpäin. Siksi on hyvä saada kokemusta julkiseen keskusteluun osallistumisesta jo opiskelijana. Laitoin Haaste-lehden toimituskuntaan kyselyä, että voinko kirjoittaa mielipidekirjoituksen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisen lakkauttamispäätöksen historiallisesta esikuvasta. Toimituskunta antoi vihreää valoa asian suhteen, jonka myötä kirjoitin mielipidekirjoituksen, joka on nyt julkaistu uusimmassa Haaste-lehdessä.

Ja mitä tämä kaikki vaati minulta? Yksi yhteydenotto kyseisen lehden toimituskuntaan, jossa suhtauduttiin positiivisesti kirjoitusehdotukseeni. Vaikka minun panokseni julkiseen keskusteluun Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Suomen osaston mahdollisesta lakkauttamisesta on pelkkä pisara meressä, se on sentään jotain. Hyvin harva asiantuntija pystyy vaikuttamaan merkittävästi suureen julkiseen keskusteluun jostakin asiasta.  Me asiantuntijat emme ole julkisen keskustelun politbyroo, jonka sanat ohjaisivat suomalaisen yhteiskunnan keskustelua asiasta kuin asiasta. Se on puhtaasti suomalaisen yhteiskunnan ihmisten päätettävissä, että kuinka paljon painoarvoa yhteiskunta laittaa asiantuntijoiden näkemyksiin.

Vaikka oma tutkimusaihe olisi hyvin mediaepäseksikäs tyyliin: ”Marttojen käyttämien villalankojen laatu ja valmistusmaa suhteutettuna yhteiskunta-asemiin Lohjan kylän kokoustiloissa vuosina 1962-66” On hyvä muistaa, että kanavia julkiseen keskusteluun on todella paljon, jonka myötä joissakin julkisen keskustelun kanavissa jokin mediaepäseksikäs asia saattaa olla todella merkittävä ja tärkeä asia. Varsinkin internet-aikana julkisen keskustelun areenojen määrä on todella suuri, jonka myötä oman äänensä tuominen esille julkisessa keskustelussa on aika lailla puhtaasti kiinni omasta motivaatiosta.

Julkisen keskustelun kanavia on todella paljon, jotka ovat suunnattu eri yleisölle. Ei pidä lähteä olettamaan julkisen keskustelun kanavasta, että jokainen niistä kattaisi kaikkia suomalaisia. Monet näistä julkisen keskustelun kanavista saattavat olla suunnattu tietylle pienelle yleisölle. Esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja, Politiikasta-nettisivusto ja Haaste-lehti ovat oman pienen viiteryhmän julkaisukanavia. Tämä pieni julkisuus ei tee kuitenkaan näistä kanavista yhtään huonoja, sillä monesti tämänkaltaiset kanavat ovat oman viiteryhmänsä merkittäviä julkaisukanavia. Pitää muistaa, että julkinen keskustelu on myös muutakin kuin koko kansan media-alustoissa puhumista. Julkinen keskustelu on myös oman tiedeyhteisön välistä vuoropuhelua pienemmissä julkisissa kanavoissa.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen saattaa vaikuttaa opiskelijan näkökulmasta hyvin haastavalta ja stressaavalta asialta, koska välttämättä opiskelijalla ei ole täyttä luottamusta omaan osaamiseensa, että voisi tuoda mielipiteensä esille julkisessa keskustelussa. Loppupelissä se ei ole mitenkään mahdoton asia, jos on tervettä itseluottamusta itseensä ja omaan osaamiseen. Luonnollisesti opiskelijan pitää osata oman aihealueensa asiat, jos aikoo osallistua julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi Historia-populaarilehden tasoista kirjoitusta ei kannata kirjoittaa asiantuntijalehdessä. Milloin sitten opiskelijana tietää, että voi osallistua julkiseen keskusteluun omasta aihealueesta? Mielestäni se raja on siinä, että tiedostaako oman julkaisun läpäisevän tiedeyhteisön seulan. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä, että monet gradua tekevät ihmiset osallistuvat omalla graduaiheellaan julkiseen keskusteluun, koska gradu on kuitenkin tieteellinen tutkimus.

Mielestäni olisi hyvä asia, jos yliopistossa ohjattaisiin opiskelijoita esimerkiksi kurssien myötä siihen, miten pystytään hyvällä tavalla olemaan julkisessa keskustelussa mukana. Vaikka yliopisto onkin tiedeyhteisö, jossa painotetaan todella paljon tieteen tekemistä, julkinen keskustelu kulkee käsi kädessä tieteen kanssa. Siksi julkisen keskustelun merkitystä tiedeyhteisölle ei pidä missään nimessä aliarvioida. Olisi mielestäni todella hyvä asia, jos olisi kursseja, joissa harjoitellaan osallistumista julkiseen keskusteluun oman aihealueen myötä esimerkiksi suorien haastattelujen, kirjoitusten ja monien muiden harjoitusten kautta. Osallistuisin ainakin itse sellaiselle kurssille.

Julkisessa keskustelussa on myös kääntöpuolensa, sillä julkinen keskustelu saattaa kääntyä itse kirjoittajaa ja tiedeyhteisöä vastaan. Hyvä esimerkki tiedeyhteisön julkisen kuvan viimeaikaisesta katastrofista on professori Tapio Puolimatkan ristiriitaa aiheuttanut kirjoitus, jossa lähes kaikki asiat menivät täydellisesti pieleen julkisen keskustelun näkökulmasta. Tämänkaltainen pr-katastrofi aiheuttaa suomalaiselle tiedeyhteisölle ja luonnollisesti itse kirjoittajalle todella paljon haittaa, jonka aiheuttamaa mainevahinkoa on hyvin hankala korjata. Kuitenkin tämänkaltaisia asioita pystyy helposti välttämään terveen maalaisjärjen ja medialukutaidon kautta, jota valitettavasti ei ollut Puolimatkan tapauksessa juuri ollenkaan. Mutta positiivisena asiana on se, että näiden negatiivisten asioiden kautta oppii helposti välttämään julkisen keskustelun kardinaalivirheitä.

Marko Piipponen

Suomen historian opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

markopii@uef.fi

 

Julkaistu

Jupinaa ja retkeilyä tieteen historiassa

Person in front of a high, old building.

Alussa oli ongelma. Ei edes yksi vaan muutama isompi ongelma, joista oli runsaassa sadassa vuodessa virkattu sellainen vyyhti, minkä selvittäminen ei normaaleilla keinoilla onnistuisi. Käytännössä rupesin tutkimaan eetteriä, tieteen historian umpikujaa, teoriaperinteiden törmäyskohtaa ja ad hoc-teorioiden sielunelämää.

Tieteenhistoriallisen tutkimuksen aiheena on James Clerk Maxwellin eetterihypoteesien vaikutus fysiikan kehityshistorialle. Tarkastelen maxwellilaisten teoriapohjien kautta eetterin vähittäistä kehitystä ja tämän kehityksen oletettua laajempia vaikutuksia tieteen historiassa. Eetteri oli vanha fysiikan oletus väliaineesta sähkön, magnetismin, valon ja toisinaan lämmön ja gravitaation ilmiöiden välittävänä tekijänä. Aihe on käytännössä poikkitieteellinen risteyskohta Newtonin vanhan maailman absoluuttisen avaruuden, 1800–luvun gentleman-Englannin kvaterniolaskennan nerojen ja Einsteinin suhteellisen maailman kajastuksen välimaastossa. Olin tutkinut aihetta jo aikaisemmin parin maisterin verran hyvin eri katsantokannoista filosofian ja historian aloilla. Aiheeseen liittyi kuitenkin iso metodologinen ongelma.

Ongelmana oli, miten tällaisia ilmiöitä, käsitejärjestelmiä ja historiallisia vaikutuksia tutkitaan. Struktuuri ei riittänyt, kielen ja narratiivin keinot eivät osuneet ongelman ytimeen. Tarvittiin jotain muuta, jotain substanssia. Metodologisesti tutkimuksen alkuvaiheessa olin jo naimisissa systemaattisen analyysin ajatuksen kanssa metodologisena lähtökohtana. Tämä yleistieteellinen menetelmä, jota käytetään hyvin värikkäästi täysin eri tyyppisissä tieteenaloissa, onnistui siinä missä monet muut menetelmät eivät onnistuneet. Kyse ei ole menetelmien paremmuudesta vaan siitä, mikä kenellekin toimii.

Systemaattisessa analyysissä oli kuitenkin omat ongelmansa. Menetelmän laajin käyttö oli immanenttia, eli aineistollisesti erittäin rajaavaa. Koska halusin käsitellä laajempia aineistoja, jouduin tarkastelemaan kriittisesti menetelmän alkulähtökohtia ja miettimään sen käytölle laajennettuja kriteereitä. Vimmaisen ja ankaran etsinnän ja pähkäilyn jälkeen onnistuin löytämään Suomesta kourallisen systeemiteorioiden kanssa työskennelleitä henkilöitä, systemaattisen analyysin käyttäjiä ja kehittäjiä. Muodostui kuva siitä, mihin menetelmää on käytetty ja miten. Tämä antoi pohjaa vaikeammalle ajatukselle, miten immanentisti toimivasta menetelmästä voidaan laajentaa hermeneuttisesti toimiva kokonaisuus, menettämättä sen systemaattista luonnetta. Menetelmällä tutkitaan aiheen argumentaation rajallisuutta ja sisäistä ajatusmaailmaa. Tätä kautta voidaan systemaattisesti analysoimalla ei ainoastaan analysoida käsitejärjestelmien funktionaalisuutta tai niiden vähittäistä kehittymistä, mutta myös tehdä se selkeällä tavalla, mikä ei johda lukijaa harhaan.

Yhtenä ratkaisuna oli käyttää hermeneuttista ymmärryspyrkimystä ja dekonstruktiota vastakkaisina napoina eri teorioiden argumentaation analysoinnissa. Ratkaisu työllisti viime vuonna melkoisella tavalla. Tuli matkustettua yhtenä kuukautena kesän aikana yli 6000 kilometriä pelkästään Suomen sisällä. Myös Puolassa tuli käytyä pari kertaa, koska Varsovassa otetaan tieteenfilosofian klassikot vakavasti. Reissuista oli hyötyä dekonstruktion toiminnan ymmärtämiselle. Tällä riitaisalla lähestymistavalla pyritään samaan, mihin systemaattisessa analyysissä yleisesti on pyritty, eli argumentaation rajallisuuden ymmärryksen kautta aiheen funktionaaliseen ymmärrykseen. Tänä syksynä arvioin, riitelen ja etsin alkuperäisaineistoista Maxwellin eetterihypoteesien kokonaiskuvaa. Tehtävä ei ole täysin uusi, mutta tämä menetelmällinen lähtökohta on edeltäviä versioitaan parempi kyseisen ongelman ratkomiseen.

Myös ymmärryksellä on tässä puuhassa tärkeä osa, ei ainoastaan hermeneuttisella vaan myös humaanilla. On tärkeää myös keskustella elävien ihmisten kanssa, eikä pelkästään uppoutua jo kuolleiden ihmisten loistokkaisiin kirjallisiin hetkiin. Kokemuksista opin, että viestejä ei kannata jättää kirjoittamatta eikä puhelinta avaamatta. Jokainen keskustelu on kehitykselle tärkeää, oli se sitten tieteenfilosofista vääntöä yliopiston käytävällä, systeemiajattelun miettimistä Systeemianalyysin laboratoriossa Espoossa ja dekonstruktiokritiikkiä Puolassa. Myös arvokkaat ovat kommentit heiltä, jotka ovat ehtineet samoja ja vierekkäisiä kysymyksiä tarkastelemaan jo vähän pidemmän aikaa.

Ari J. Tervashonka
Historian väitöskirjatutkija

Julkaistu

Siihen aikaan kun yliopisto peilin osti

Yliopisto suhtautuu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen. Kohdatessaan sitä lähestyvän uteliaan tutkijan yliopisto pyristelee professorien ja muun yliopistoväen johdolla vastaan, elämöi ja nostaa kämmenensä lyödäkseen tarpeettomana pitämänsä tutkimuksen – ja siinä sivussa myös tutkijan – syvälle maanrakoon. Kutakuinkin tätä mieltä oli Joensuun yliopiston kasvatussosiologian professori Ari Antikainen yliopiston tiedotuslehti Sanansaattajalle vuonna 1986 antamassaan haastattelussa. Tietynlaista yksinäisyyttä kokeneen Antikaisen havainto ajoittui hetkeen, jolloin suomalaisen korkeakoulututkimuksen ”uusi aalto” oli vasta hitaasti muodostumassa ”syvissä vesissä” voidakseen iskeytyä täydellä voimalla rantaan 1990-luvulla. Viimeistään tästä lähtien korkeakoulututkimus otti oman vakaan paikkansa tutkimuskentältä. Samalla se alkoi muuttua sisällöltään, teorioiltaan ja menetelmiltään entistä moniulotteisemmaksi.

Suomalaisessa yliopistohistoriassa on viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana elänyt vahvana instituutionäkökulman yhteiskuntahistorialliseen otteeseen yhdistävä suuntaus, jossa yliopistoinstituution sisäinen kehitys sidotaan vahvasti laajempaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Näkökulma tulee esiin erityisesti 1960–70-luvuilla perustettujen yliopistojen juhlakirjoissa, joita 30–50-vuotta täyttäneet opinahjot julkaisivat vuoron perään viime vuosikymmenellä ja tämän vuosikymmenen alkupuoliskolla – näistä viimeisimpänä Martti Häikiön kirjoittama Tampereen teknillisen yliopiston vaiheita vuosina 1965–2015 käsittelevä teos. Hieman paradoksaalisesti monet näistä teoksista toimivat – alkuperäisestä ajatuksesta poiketen – eräänlaisina muistokirjoituksina kyseisille yliopistoille, jotka kohta juhlakirjan julkaisun jälkeen katosivat kartalta.

Edellä mainittu Häikiön teos ilmestyi samoihin aikoihin, jolloin Tampereen kolme korkeakoulua päättivät ryhtyä selvittämään yhteenliittymisen edellytyksiä. Kaija Vuorion kirjoittama Kuopion yliopiston 40-vuotishistoria Lentoon ilmestyi keväällä 2006, ja jo saman vuoden syksyllä yliopisto oli täyttä päätä selvittämässä yliopistoliittouman perustamista Joensuun yliopiston kanssa. Kuten tunnettua, alun perin löyhäksi liittoumaksi tarkoitettu hallinnollinen viritelmä syveni siihen malliin, että Joensuun yliopiston 40-vuotishistorian, Uudisraivaaja, kirjoittanut Arto Nevala joutui marraskuussa 2009 pidetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa toteamaan, että: ”Lähdin kirjoittamaan kirjaa Joensuun yliopiston neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä. Kun päätin työn, teos onkin neljästä viimeisestä vuosikymmenestä.”

Nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa suositun, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin alun perin lanseeraaman Luovan tuhon -teorian mukaisesti yliopistofuusiot voidaan nähdä seurauksena kehityksestä, missä vanhat rakenteet hävisivät uusien ja tuottavampien rakenteiden tieltä. Oli miten oli, ainakin omalla kohdalla Joensuun ja Kuopion yliopistojen tuho ja uuden Itä-Suomen yliopiston (UEF) luominen tarkoittivat mahdollisuutta päästä kirjoittamaan yliopiston perustamisvaiheen historiaa. Minut rekrytoitiin hankkeeseen viime vuoden lopulla, jolloin yliopiston johtoportaassa heräsi halu saattaa kirjojen ja kansien väliin perustamisvaiheen monipolviset kiemurat. Teoksen julkaisuajankohdaksi määriteltiin vuoden 2020 alkupuolisko, jolloin tulee täyteen kymmenen vuotta Itä-Suomen yliopiston toiminnan aloittamisesta.

Varsinaisen aineistonkeruun aloitin heti tämän vuoden alusta keräämällä asiakirja-aineistoa, lehtileikkeitä ja muita julkaisuja sekä tekemällä henkilöhaastatteluita. Nyt syksyyn mennessä kirjallinen aineisto on käytännössä kerätty ja haastateltavat pääosin haastateltu (lisää muistoja otetaan kuitenkin edelleen vastaan). Yhteensä haastatteluja on kertynyt liki 80 ja heidän joukossaan on niin yliopistossa työskenteleviä tai siellä työskennelleitä kuin yliopiston syntyyn vaikuttaneita tai sitä tiiviisti seuranneita poliitikkoja, virkamiehiä ja yksityisen sektorin edustajia. Jo nyt, aineiston analyysin ollessa vasta alkuvaiheessa, uskallan väittää, että näkemykset Itä-Suomen yliopiston perustamisesta ja sen toiminnan alkuvaiheesta ovat hyvin moninaiset ja vahvasti kontekstisidonnaiset.

Akateeminen rehtori Harri Siiskonen ei varmastikaan syyllistynyt pelkkään ajalle ominaiseen imagokampanjointiin ja positiivisten mielikuvien kiillottamiseen puhuessaan keväällä pidetyssä Itä-Suomen yliopiston vuosijuhlassa UEF:sta ja ”uefilaisuudesta” menestystarinana. Menestystarina-hypoteesia tukevien johtolankojen ohella olen kuitenkin törmännyt myös lukuisiin toisiaan tukeviin silminnäkijäkuvauksiin sekä aikalaiskirjauksiin, jotka kertovat tarinaa hämmennyksestä, pettymyksestä ja ulossulkemisesta. Se, koettiinko yliopiston perustaminen ja uuden yliopiston alkutaival menestystarinana vai kauhukertomuksena, näyttää riippuvan paljolti niin yksilön ja ryhmittymän sosiaalisesta asemasta organisaatiossa, hänen/heidän edustamasta tieteenalasta, ryhmädynamiikasta, henkilökemioista kuin yksilön henkilöhistoriasta ja persoonasta. Kertomus Itä-Suomen yliopiston perustamisesta onkin hyvin mosaiikki- tai kaleidoskooppimainen. Tämä ei varmastikaan tule yllätyksenä niille, jotka ovat perillä monitieteisen yliopiston ideasta lukuisine eri ”heimoineen” ja (ala)kulttuureineen.

Kirjoittaessani Itä-Suomen yliopiston perustamisen historiaa keskeisimpänä tavoitteena on tehdä näkyväksi se kuohunta ja ne moninaiset neuvottelut ja kädenväännöt, jotka tapahtuivat näennäisen tyynen pinnan alla, eivätkä siten välttämättä kantautuneet kaikkien – etenkään yliopiston ulkopuolisten tahojen – tietoisuuteen. Kirjan tarkoituksena ei ole vaieta edes niistä perustamisprosessin kivuliaimmista ja traumaattisimmista vaiheista, jotka näyttävät liittyvän yliopistofuusioihin yleisemminkin. Tavoitteenani on kuitenkin käsitellä näitä teemoja ymmärtävällä otteella ja tavalla, joka ei irrota yksittäisiä ihmisiä asiayhteydestään, heitä osoitellen ja jälkikäteen tuomiten.

Tästä huolimatta tiedostan sen, että vaikka kirjani on objektiivisuuteen pyrkivä, niin kyseessä on silti väistämättä subjektiivinen tulkinta, joka vaikuttaa lukijoiden näkemykseen – ja heidän antamaansa tuomioon – Itä-Suomen yliopistosta. Historiakirjan ottaman tuomarin ja ”totuudentorven” roolin saa kuitenkin haastaa: se on jokaisen kriittisen lukijan velvollisuus. Jos yliopisto ei enää suhtaudu penseästi itseään koskevaan tutkimukseen, ei yliopistoa tutkivankaan pidä kammoksua häntä kohtaan esitettyä kritiikkiä.

Mikko Kohvakka

mikkko@uef.fi