Tag: #nursingscience

Posted on

Erasmus+ Global Mobility Staff Visit from Philippines to University of Eastern Finland, Department of Nursing Science

Written by: Asst. Prof. Rolando P. Roncal Jr

RolandoI am Rolando P. Roncal Jr., Assistant Professor III and Chairman of the Nursing Program at the Don Mariano Marcos Memorial State University, College of Community Health and Allied Medical Sciences (DMMMSU CCHAMS), Agoo, La Union, Philippines. I am honored and very much privilege to have been awarded a grant through the Erasmus+ Global Mobility Programme, providing me with the opportunity to visit the University of Eastern Finland, Department of Nursing Science. This joint mobility program was developed by Professor Katri Vehviläinen-Julkunen and MSc Anndra Parviainen from Finnish side. I would like to thank also our honorable DMMMSU President Dr. Jaime Manuel Jr., Chancellor Dr. Joanne Rivera, former Dean Ofelia Valdehueza, and Dr. Antonio Ogbinar, who had their administrative visit in UEF Finland in 2019 to initiate the partnership between University of Eastern Finland and DMMMSU.  Within this blog, I will elaborate on my personal and academic experiences during my visit to the beautiful Finland in October 2023.

My trip began with a 22-hour plane journey from Manila, Philippines,  to Kuopio, Finland, on October 21, 2023. I had a very smooth travel and I reached Kuopio Airport at 17:25 on October 22, 2023. Stepping out of the airport, I was warmly welcome by Anndra Parviainen, UEF Univeristy Teacher, and Koupio greeted me with a temperature of -1 degree Celsius. Coming from a warm country, experiencing cold weather, snow, and the need for winter clothing was something I had always dreamed of. This, to me, seems like the opening chapter to a book filled with promising adventures and enriching experiences ahead.

At the beginning of my Erasmus+ programme, I received a cordial and gracious welcome and engaged in a meeting with Professor Tarja Kvist, during which she enthusiastically introduced the distinguished University of Eastern Finland. The presentation, albeit concise, provided comprehensive insights into the Kuopio and Joensuu Campuses of UEF. Professor Tarja’s informative discourse on UEF heightened my anticipation and excitement for the forthcoming activities. The conclusion of our meeting was marked by a delightful luncheon.

Additionally, I had the privilege to deliver a presentation with profound pride and enthusiasm about my home institution, Don Mariano Marcos Memorial State University (DMMMSU). This afforded me the opportunity to familiarize the faculty members of the UEF Department of Nursing Science with the teaching and research domains of DMMMSU. The primary objective of this presentation is to cultivate potential avenues for research collaboration between UEF and DMMMSU in the future.

A noteworthy aspect of this whole journey for me was the significant privilege given to me as a guest lecturer in Professor Katri Vehviläinen–Julkunen’s “Evaluation of Nursing Knowledge” course and the opportunity to meet different beautiful people from different unit of UEF.

In my capacity as guest lecturer, I had the opportunity to present the meaning of nursing education in the Philippine context. I provided a brief overview of the prevailing conditions within the nursing profession and nursing education in the Philippines. Furthermore, I presented the current academic curriculum of the Bachelor of Science in Nursing at DMMMSU-CCHAMS.

This Erasmus+ visit gave me the possibility to experience world-class teaching facilities and meet great experts from multidisciplinary fields. I was able to participate in the course Principles of Nutrition which is taught by Senior University Lecturer, Arja Lyytinen, UEF Public Health Science and Clinical Nutrition Science. Another course that I enjoyed was the course Public Health in Humanitarian Crises, taught by Dr. Sohaib Khan and Prof. Jussi Kauhanen.

The most memorable experience was the hospital visit in Kuopio University Hospital where I had the chance to visit the Intensive Care Unit, Clinical Training Center, Neuro-Cardiac Surgery Unit, and Women’s Acute Center. Also, I had the opportunity to visit Savonia University of Applied Sciences’ state-of-the-art Simulation Center.

Engaging in a range of activities, including attending meetings, observing classes, and conducting on-site visits to various units and facilities, both within and outside the University of Eastern Finland (UEF), provided me with a rich and insightful experience. This exposure allowed me to witness firsthand the commendable practices embedded in education systems, inclusive decision-making procedures, a tranquil work environment, a harmonious balance between work and personal life, state-of-the-art facilities, and well-defined policies.

These experiences collectively instilled in me an optimistic perspective regarding the potential enhancements that could be made within the academic framework of our home institution. By integrating these positive elements into the fabric of our university system, I am hopeful that we can drive substantial progress in our continuous mission to deliver high-quality and world class educational experiences, ultimately benefiting our academic community and advancing further our institution’s overall educational standards.

On a personal note, this journey has surpassed academic and professional pursuits, finding its essence in meaningful connections with very remarkable and beautiful individuals. While learning activities were enriching, the genuine warmth and hospitality of highly professionals that I met defined the depth of this experience. Their humility, warmth and friendliness went beyond professional roles, creating camaraderie, enhancing the journey educationally, and contributing a profound personal significance.

Through these connections, I believe this whole Erasmus+ Staff Mobility journey became a tapestry of shared experiences, fostering belongingness and creating a truly impactful and memorable overall experience. I hope to see and visit again the happiest country and the beautiful people of beautiful Finland.

KIITOS PALJON!

Posted on

Haaste ystävällisyyteen

Tämä blogikirjoitus syntyi Australian Melbourneen suuntautuneen ”tutkimusmatkan” positiivissa jälkitunnelmissa. Tutkimusmatkailija pääsi katselemaan uusia näköaloja, oppimaan uutta ja ihmettelemään.

Maapallon toisella puolella ”down under” oleva mantere oli juuri sitä mitä kaikki etukäteen kuullut tarinat todistivat: ”.. sinne jäi osa sydäntä..” , ”.. ja entä ne ihmiset..”. Silti ensimmäistä kertaa julkisessa liikennevälineessä matkustaessa normaalikuulutuksen lopuksi sanotut sanat hämmensivät ”.. be kind to each other”. What??? Mikä on tämä maa, jossa julkisessa liikennevälineessäkin kehotetaan olemaan ystävällisiä toisilleen? Ja miten se näkyi arjessa? Missä tahansa avasit suusi ja kysyit paikalliselta jotain asiaa, huomasitkin olevasi osa pitkää keskustelua. Tai sillä todennäköisesti kiireisellä työmatkalaisella oli kuitenkin aikaa neuvoa pysäkin sijaintia silläkin uhalla, että hänen oma matkansa samalla viivästyi. ”No worries” kaunis hymy ja toisiin tarttuva ilo ja lämpö. Sai kyllä miettimään omaa käytöstä normaaliarjessa täällä kylmässä pohjolassa, ei ihan täysiä pisteitä tullut itselle annettua. Hävettääkin.

Vieraanvaraisuutta ja lämpöä koimme monissa tapaamissa sekä Monash Universityn että Deakin Universityn tutkijoiden, pääasiassa professoreiden kanssa. He ystävällisesti järjestivät aikaa omaan kiireiseen aikatauluun ja pääsimme keskustelemaan tekemästämme tutkimuksesta, milloin yliopiston tai yhteistyösairaalan tiloissa, jopa afterwork drinkkien ääressä. Kaikki viralliset tapahtumat, seminaarit ja luennot alkoivat aina kunnioituksella (Acknowledgement of Country) maata ja niiden alkuperäisiä asukkaita, aboriginaaleja, sekä menneitä ja nykyisiä vanhempia kohtaan. Tämäkin kunnioitus oli aluksi jopa hämmentävää, mutta hyvin silmiä avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huomiota herätti myös Monashin simulaatiolabran seinällä oleva taulu, jossa oli kirjattu ylös toimintaa ohjaava perusoletus: ”uskomme, että jokainen osallistuja on älykäs, kykenevä ja haluaa tehdä parhaansa sekä kehittyä.”

Osallistuimme myös Institute for Healthcare Improvementin (IHI) ja BMJ Quality & Safety-lehden yhteistyössä järjestämään potilasturvallisuuden ja hoidon laadun kansainväliseen tieteelliseen konferenssiin Melbournessa. Kaiken perinteisen tieteellisen keskustelun ja turvallisuuden tutkimusmenetelmien ohella kaksi suurta teemaa jäi hyvin vahvasti resonoimaan tuon kaiken jo aiemmin koetun ja jopa hämmentävän ystävällisyyden jälkeen. Ensinnäkin teema ”Gathering of kindness in healthcare” ja toiseksi IHI:n kehittämisohjelma ”Joy in work”. Taas iso ääneen lausuttu What? Miten nämä liittyvät potilasturvallisuuden kehittämiseen? Tähän hyvin vakavaan aihepiiriin, jossa perinteisesti keskiössä on ongelmakeskeisyys, virheet, haittatapahtumat ja pyrkimys niiden poistamiseen? .. miten tähän kuvaan mahtuu ystävällisyys tai ilo?

Terveydenhuollon ammattilaisten kuormitus on huipussaan ja liian moni on loppuun palamisen uhan alla. Samat tekijät, jotka edistävät loppuun palamisen uhkaa, heikentävät myös työssä koettua iloa. Hyvinvoiva ja iloa työssään kokeva henkilöstä on sen sijaan tuottava ja sitoutunut sekä kokee olonsa fyysisesti ja psyykkisesti turvalliseksi, arvostaa työnsä tarkoitusta ja näkee työelämän oikeudenmukaisena ja tasa-arvoisena. Tästä seuraa parempi organisaation suorituskyky, paremmat hoidon tulokset ja potilastyytyväisyys. Tällaisessa työyhteisössä tapahtuneista virheistä ja vaaratapahtumista halutaan oppia ja työtä kehittää. Ystävällinen ilmapiiri kannustaa kommunikoimaan avoimesti ja pelkäämättä myös virheistä, jolloin niistä on mahdollisuus oppia.

IHI:n emerituspresidentti Don Berwick, henkilö joka on ollut kirjoittamassa jo vuosituhannen vaihteessa potilasturvallisuustyön ja IHI:n klassikkoteoksia ”To err is human” ja ” Crossing the quality chasm”, esitteli konferenssissa tätä ”Joy in work” -mallia ja sen yhteyttä potilasturvallisuuteen ja hoidon laatuun. Malli ei ole aivan uusi, mutta itselle se tulee vastaan vasta nyt pitkän koronavuosien konferenssitauon jälkeen. Don Berwickin mukaan työssään iloa kokevat ovat tietoisempia ja uteliaampia, he haluavat oppia eivätkä pelkää kysyä ja ihmetellä tai kysyä myöskään toisiltaan, miten voin auttaa sinua työssäsi. Terveydenhuoltoon, tai no ainakaan hoitoalalle, ei hakeuduta hyvän palkan vuoksi, vaan nämä ihmiset haluavat aidosti auttaa ja tehdä työtä korkealla moraalilla. ”Joy is a resource for excellence” – muistetaankohan tätä tarpeeksi usein? Kun työn ilo laskee, myös hoidon laatu laskee, Berwick toteaa. Emme voi vain kehottaa ihmisiä työskentelemään kovemmin, yrittämään kovemmin ja siten olemaan tehokkaampia. Kyseisen mallin ensimmäisenä askeleena on kysyä henkilöstöltä: ”what matters to you” – mikä on sinulle tärkeää? Asia tuntuu loogiselta, omankin työuran vaiheista raskaimmiksi en ole kokenut niitä hetkiä, jolloin työtä on ollut paljon, vaan niitä hetkiä, jolloin työtä on tehty huonossa ilmapiirissä tai työn merkityksellisyys ja vaikuttamisen mahdollisuudet ovat olleet epäselviä.

No entäs sitten ”gathering of kindness” -malli.. hölynpölyä vai mistä on kyse? Professori Catherine “Dr Cathy” Crockin mukaan ystävällisyyden kulttuurin edistäminen tehostaa tiimin jäsenten välistä yhteistyötä. Tämä vähentää virheitä, parantaa henkilöstön turvallisuutta, hyvinvointia ja pysyvyyttä ja viime kädessä parantaa potilaiden ja heidän perheidensä hoidon laatua ja turvallisuutta. Kun olemme ystävällisiä toisillemme, autamme ihmisiä parhaaseen suoriutumiseen. Loogista tämäkin! Todisteet ovat selvät jo lukuisten vanhojenkin tutkimustulosten perusteella; henkilöstön hyvinvoinnin ja potilaan hyvinvoinnin välillä on suora yhteys.

Australian tutkimusretken rohkaisemana haastan jokaisen (myös itseni) miettimään miten ystävällisyyttä ja iloa voisi lisätä juuri sinun työyhteisössäsi? Se ei näinä maailmanaikoina luulisi menevän hukkaan. Ja jos nyt ei voisikaan koko maailmaa kerralla muuttaa, niin ainakin voi aloittaa itsestään ja pyrkiä tuomaan hyvää esimerkkiä toiminnallaan. Sen voi aloittaa, vaikka kysymällä siltä lähellä olevalta kollegalta, että hei, mitä sinulle kuuluu? Miten voin auttaa sinua?

Apulaisprofessori / Akatemiatutkija Marja Härkänen

Lähteet:

Gathering of kindness. https://www.gatheringofkindness.org/

IHI: Joy in Work and Workforce Well-Being. https://www.ihi.org/Topics/Joy-In-Work/Pages/default.aspx

Posted on

Haavoittuvasta nuoresta vahvaksi aikuiseksi – lastensuojelun jälkihuoltoon kohdentuvan tutkimuksen tavoite

Kuvituskuva istuvasta nuoresta

Kuva: Linkki Pixabayn kuvaan

Lastensuojelun jälkihuollossa olevat nuoret kuuluvat haavoittuvaan ryhmään, joilla tiedetään olevan enemmän ongelmia ja haasteita koulutuksen, työllistymisen, sosiaalisten suhteiden, elämänlaadun ja terveyden kanssa, kun heitä verrataan muihin samanikäisiin nuoriin (Häggman-Laitila ym., 2018; Yang ym., 2017). Kuitenkin osasta heistä kasvaa pärjääviä ja vahvoja aikuisia, kun puolestaan osa joutuu kamppailemaan läpi elämänsä, joka pahimmillaan päättyy ennenaikaisesti. Mistä nämä erot johtuvat ja kuinka voisimme auttaa?

Hyvinvointiyhteiskunta, jossa niin monella on paha olla

Hyvinvointiyhteiskunta. Sillä tavoin Suomea on kuvattu minulle niin kauan kuin muistan. Hyvinvointiyhteiskunta sanana luo mielikuvaa terveydestä, mahdollisuuksista ja onnellisuudesta. Ennen kaikkea tasa-arvoisuudesta. Kuitenkin väitöstutkimukseni aikana olen joutunut tarkastelemaan omia näkemyksiäni ja uskomuksiani suomalaisesta yhteiskunnasta, sosiaali- ja terveydenhuollosta sekä tasapuolisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Se on avannut silmäni sille, kuinka suomalaisessa yhteiskunnassa monella nuorella on todella paha olla. Väitöstutkimukseni toinen artikkeli ”The multifaceted nature of risk behavior among adolescents – A document analysis of patient and aftercare service providers’ records” antaa äänen haavoittuvalle ryhmälle, joka kipeästi tarvitsee yhteiskuntamme apua ja tukea (Petäjä ym., 2023).

Mikä tekee jälkihuollossa olevista nuorista haavoittuvia?

Tutkimuksemme mukaan jälkihuollossa olevista nuorista (N= 698) valtaosalla (88 %) tunnistettiin yhtä tai useampaa riskikäyttäytymisen muotoa, joihin lukeutui päihteiden käyttö, rahan käytön ongelmat, tupakointi, itsetuhoisuus, rikollisuus, toiminnalliset riippuvuudet, holtiton seksuaalinen käytös ja nuuskan käyttö. Riskikäyttäytyvistä nuorista lähes kolmasosa (31 %) oli työttömiä ja enemmistö (61 %) sai toimeentulo- ja asumistukea. Jo nämä tulokset ovat yhteiskunnallisesta näkökannasta katsottuna huolestuttavia, sillä Tilastokeskuksen viime vuotisen raportin mukaan helmikuussa 2022 15–24- vuotiaiden työttömyysaste oli 14,5 prosenttia (Tilastokeskus, 2022). Fyysisiä sairauksia, diagnostisia testejä ja käynnissä olevia fyysisen sairauden selvittelyitä oli alle puolella (42 %) riskikäyttäytyvistä nuorista, joka määrällisesti on valtakunnallista tasoa korkeampi, sillä Vähätalo & Karukivi (2019) mukaan viidesosalla suomalaisista nuorista on jokin pitkäaikaissairaus. Neurologisia, neuropsykiatrisia ja psykiatrisia sairauksia, diagnostisia testejä ja käynnissä olevia sairauden selvittelyitä oli yli puolella (59 %) riskikäyttäytyvistä jälkihuollossa olevista nuorista. Yleisimpiä diagnosoituja neurologisia, neuropsykiatrisia ja psykiatrisia sairauksia olivat masennus (32 %), muut ahdistuneisuushäiriöt (19 %) sekä ADHD (15 %). Kun tilannetta tarkastellaan valtakunnalliselta tasolta noin 20–25 prosenttia nuorista kärsii jostain mielenterveyden häiriöstä ja erilaisia häiriöitä voi sairastaa useampia yhtä aikaa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2022).

Kuinka tukea tutkimuksen keinoin jälkihuollossa olevia nuoria?

Tutkimuksemme osoitti, että riskikäyttäytyvät nuoret käyttivät pääsääntöisesti heille tarjottuja palveluita, vaikka poikkeuksiakin löytyi. Jälkihuollon sosiaaliohjaajan palveluita jätti käyttämättä 11 prosenttia nuorista, vaikka he olisivat palvelua tarvinneet. Toiseksi yleisintä (10 %) riskikäyttäytyvien nuorten keskuudessa oli jättää psykiatrisen avohuollon palvelut käyttämättä ja kolmanneksi yleisimmin (6,5 %) riskikäyttäytyvät nuoret jättivät jälkihuollon sosiaalityöntekijän palvelut käyttämättä. Mikä sitten voisi selittää palveluiden käyttämättä jättämistä, vaikka jälkihuollon asiantuntijat ovat arvioineet nuoren tarvitsevan kyseisiä palveluita? Vaikka skenaarioita on yhtä monta kuin yksilöitäkin, jotka jättivät palveluita käyttämättä, on yksi vaihtoehto se, ettei palvelut todellisuudessa vastaa kyseisen nuoren tarpeisiin. Koska tutkimuksemme osoitti, että riskikäyttäytyvien nuorten kohdalla ongelmat kumuloituivat samoille yksilöille ja olivat usein ylisukupolvisia, voi olla vaikea kohdistaa oikea-aikaisia ja oikein kohdennettuja palveluita näiden yksilöiden kompleksisiin ongelmiin. Olisiko tähän yksi ratkaisu monialaisen ja moniammatillisen yhteistyön sekä vaikuttavien interventioiden kehittäminen ja implementointi? Tai tieteellisen tutkimuksen keinoin syvemmän ja nuoria yksilöinä tunnistavan ymmärryksen lisääminen esimerkiksi profiloinnin avulla, jolloin nuoren tilannetta selittäviä sekä ennustavia tekijöitä pystytään tunnistamaan? Myös nuorten äänen kuuleminen laadullisen tutkimuksen keinoin ja nuorten omien voimavarojen tunnistaminen sekä voimavaralähtöisen työotteen kehittäminen voisivat olla osa ratkaisua. Olipa menetelmät tai tulokulmat mitkä hyvänsä, tavoite on silti aina sama: haavoittuvassa asemassa oleva nuori kasvaisi vahvaksi aikuiseksi.

Ulla-Kaarina Petäjä
Yliopisto-opettaja, väitöskirjatutkija, TtM, Sh (AMK)
Itä-Suomen yliopisto, hoitotieteen laitos

 

Lähteet

Häggman-Laitila, A., Salokekkilä, P., & Karki, S. (2018). Transition to adult life of young people leaving foster care: a qualitative systematic review. Children and Youth Services Review, 95, 134–143. https://doi.org/10.1016/j.childyouth.2018.08.017

Petäjä, UKP., Terkamo-Moisio, A., & Häggman-Laitila, A. (2023). The multifaceted nature of risk behaviour among adolescents – A document analysis of patient and aftercare service providers’ records. Journal of Advanced Nursing, ePublication. DOI: 10.1111/jan.15715

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2022). Nuorten mielenterveyshäiriöt. https://thl.fi/fi/web/mielenterveys/mielenterveyshairiot/nuorten-mielenterveyshairiot

Tilastokeskus. (2022). Työllisyys kasvoi edelleen helmikuussa. https://www.stat.fi/til/tyti/2022/02/tyti_2022_02_2022-03-22_tie_001_fi.html

Vähätalo, R., & Karukivi, M. (2019). Nuorten pitkäaikaissairauksilla monia yhteyksiä psyykkiseen vointiin. Lääketieteellinen Aikakausikirja Duodecim, 135(10), 918–924.

Yang, J., McCuish, E.C., & Corrado, R.R. (2017). Foster care beyond placement: offending outcomes in emerging adulthood. Journal of Criminal Justice, 53, 46-54. https://doi.org/10.1016/j.jcrimjus.2017.08.009

 

 

Posted on

Patient safety and error disclosure in developing country like Nepal

This blog is related to the understanding of seriousness of patient safety and error disclosure in developing countries like Nepal.

While reminiscing my work as a nurse in a small mission hospital at a countryside of Nepal, I realize that there were so many aspects that were simply unseen that could have impacted patient safety a lot. And I must admit that I was myself not very aware of the seriousness of this issue until I started to do research on this topic.

For instance, I have noticed student nurses administrating IV antibiotics to inpatients unsupervised, and the healthcare staff working there just enjoying the leisure time and considering it as a share of their high workload underestimating the risk posed for the patient. The reason behind these situations is staffing issues and high workload which is very prominent in context of Nepalese Healthcare System. It can be profusely seen at the government medical centers where the patients are not provided with all the details about the procedures they undergo and medications they are prescribed to treat their ailments. Therefore, one can easily assume regarding the situation of error disclosure in this kind of healthcare system where even the right to information of the patient is violated. This has led to several serious medication errors over the period and no efforts could be seen from the side of healthcare organizations and authorities to help reduce these incidents.

 

 

 

 

 

(Pic, James Wilshiere, 2021)

The attitudes of medical staff in Nepal regarding the disclosure and reporting of medical errors was not very positive before 7 years and I am not very hopeful that there might have been significant changes to it. Poor and underprivileged patients from the rural areas who often cannot advocate for themselves are stopped from talking about the error from which they are victimized. Healthcare staff cannot be solely blamed for such situations. Reporting of healthcare errors in Nepal is affected by so many factors. Healthcare staff in Nepal have the knowledge that admission of errors is important, but they struggle to decide how it should be done. Socio-legal climate of Nepal and the possible financial implications has made it difficult to be honest and disclose about the errors for medical staff (Kaldjian et al., 2006). Strong fears related to patient harm, violence from patients and their family members, damage to hospital’s reputation and to the reputation and loss of job for doctors and nurses have made the healthcare staff to hide and deny the errors. Fear of malpractice claims faced by healthcare staff lead to underreporting of errors, mistrust and skepticism towards the society and authorities (Hayes, 2008). This causes underestimation of the true incidence rate of medical errors.

Communication about errors is an important tool to convey medication safety information. There could be a huge difference regarding the comprehension of medication safety between a patient from a developed country and from a developing country. And it often prevails in developing countries like Nepal, where healthcare staff do not communicate enough to the patients related to the prescribed medication and ongoing medical procedures. And when the error happens, clear discussion with the patient and their family does not take place (Wilshiere, 2021).

It is essential for the healthcare staff and organization to disclose the true and complete nature of error before their patients as to how, why, where, and when it occurred and the necessary measures to be taken to avoid the same in the future (Kalra et al., 2013). However, in a country like Nepal, disclosure should be made in such a way so as to keep the cultural norms and values of the patient in mind. For example, efforts should be made to reduce language barriers and prevent the feeling of mistrust when the healthcare staff communicate with the victimized patients and their family members. Also, an environment where the healthcare staff are free of the fear of loss of autonomy and their professional credibility being challenged, should be fostered.

Blog writer:

Sanu Mahat
Doctoral researcher, MPH
Department of Nursing Science
University of Eastern Finland

References:

https://www.oneeducation.org.uk/communication-skills-in-healthcare/

Hayes, B. (2008). Medical errors–a hospital in Nepal searches for answers. Tropical doctor, 38(1), 45-48.

Kaldjian, L. C., Jones, E. W., & Rosenthal, G. E. (2006). Facilitating and impeding factors for physicians’ error disclosure: a structured literature review. The Joint Commission Journal on Quality and Patient Safety, 32(4), 188-198.

Kalra, J., Kalra, N., & Baniak, N. (2013). Medical error, disclosure and patient safety: A global view of quality care. Clinical biochemistry, 46(13-14), 1161-1169.

 

 

Posted on

HOITOTIETEEN ROOLI RUOKATURVATTOMUUSTUTKIMUKSESSA

 

[Kuva] Unsplash/Joel Muniz

Ruokaturvattomuutta voidaan kuvata tilanteena, jossa henkilö on kyvytön hankkimaan tai kuluttamaan riittävän laadukasta ja ravitsevaa ruokaa sosiaalisesti hyväksyttävillä tavoilla, tai henkilö kokee epävarmuutta ravitsevan ruoan saatavuudesta (1). Ruokaturvattomuus on vahvasti yhteydessä yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon ja köyhyyteen, mutta myös sosiaalisiin terveyseroihin (2).

Ruokaturvattomuus, käsitteenä, saattaa olla hieman vieras, mutta jokainen on varmasti kuullut Suomessa puhuttavan ruoka-avusta tai leipäjonoista. Olemme voineet lukea mediasta, että yhä useampi turvautuu ruoka-apuun. On kuitenkin ongelmallista, että kaikkien ruoka-apua tarvitsevien, eli ruokaturvattomien, määrää ei tiedetä. Leipäjonojen pituutta tai ruoka-avun saajien lukumäärää ei voida pitää ruokaturvattomuuden indikaattorina (3), sillä kaikki ne henkilöt, jotka kokevat ruokaturvattomuutta, eivät hakeudu leipäjonoihin. Ruoka-apu ei myöskään takaa terveellisen ruoan saantia (4).

Siitä huolimatta, että leipäjonot ovat hyvin tiedostettu ja näkyvä osa suomalaista yhteiskuntaa,  ruokaturvattomuuteen liittyvää poliittista agendaa pidetään vähäisenä (5). Lisäksi Suomessa käydään vähän keskustelua siitä, miten ruokaturvattomuus vaikuttaa terveyteen ja miten se otetaan huomioon hoitotyössä.


[Kuva] Unsplash/Medic alert

Ruokaturvattomuus voi suurentaa riskiä aliravitsemukseen, ylipainoon, infektiotauteihin, masennukseen, kakkostyypin diabetekseen, sydän- ja verisuonisairauksiin, suun terveyden ongelmiin sekä moniin muihin terveysongelmiin (6–8). Moni nykyisistä ruokaturvattomuuteen keskittyvistä kansallisista tutkimuksista ei kuitenkaan sisällä kattavaa hoitotyön tai hoitotieteen näkökulmaa. Sen sijaan esimerkiksi Skotlannissa on tutkittu, missä määrin terveydenhuollon ammattilaiset ovat tietoisia ruokaturvattomuudesta, joko yleisellä tasolla tai yksittäisten potilaiden osalta (9). Aiheeseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota myös Suomessa.

Haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden tunnistamiseksi ja heidän ruokaturvattomuutensa arvioimiseksi tarvitsemmekin lisää tutkimuksia, joissa hoitotieteellä on vahvempi rooli, jotta voimme löytää ratkaisuja sosiaalisten terveyserojen kaventamiseen.

#hoitotiede #ruokaturva #ruokaturvattomuus #sosiaalisetterveyserot #terveydensosiaalisettekijät

Kirjoittaja:

Roosa-Maria Savela,
Väitöskirjatutkija, MSc
Hoitotieteen laitos
Itä-Suomen yliopisto
https://uefconnect.uef.fi/henkilo/roosa-maria.savela/

Lähteet:

  1. Dowler E. Food and poverty in Britain: Rights and responsibilities. Soc Policy Adm. 2002;36(6):698–717.
  2. Lambie-Mumford H. Step Up to the Plate: Towards a UK food and poverty strategy. Vol. January, Church Action on Poverty. Salford; 2018.
  3. Loopstra R, Tarasuk V. Food bank usage is a poor indicator of food insecurity: Insights from Canada. Soc Policy Soc. 2014;14(3):443–55.
  4. Fallaize R, Newlove J, White A, Lovegrove JA. Nutritional adequacy and content of food bank parcels in Oxfordshire, UK: a comparative analysis of independent and organisational provision. J Hum Nutr Diet [Internet]. 2020 Aug 11;33(4):477–86. Available from: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jhn.12740
  5. MacLeod MA. Understanding the rise of food aid and its implications for the welfare state: a study of Scotland and Finland. PhD thesis [Internet]. University of Glasgow; 2018. Available from: https://theses.gla.ac.uk/30930/
  6. Thomas MK, Lammert LJ, Beverly EA. Food Insecurity and its Impact on Body Weight, Type 2 Diabetes, Cardiovascular Disease, and Mental Health. Curr Cardiovasc Risk Rep [Internet]. 2021 Sep 5;15(9):15. Available from: https://link.springer.com/10.1007/s12170-021-00679-3
  7. Muirhead V, Quiñonez C, Figueiredo R, Locker D. Oral health disparities and food insecurity in working poor Canadians. Community Dent Oral Epidemiol [Internet]. 2009 Aug;37(4):294–304. Available from: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1600-0528.2009.00479.x
  8. World Health Organization. Malnutrition [Internet]. Key facts. 2021 [cited 2023 Apr 8]. Available from: https://www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/malnutrition
  9. Douglas F, Machray K, Entwistle V. Health professionals’ experiences and perspectives on food insecurity and long‐term conditions: A qualitative investigation. Health Soc Care Community [Internet]. 2020 Mar 8;28(2):404–13. Available from: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/hsc.12872

 

Posted on

How could the healthcare sector respond to global climate and sustainability goals? An Opinion

Dr. Fatma AL JABRI

As it happens, we all tend to be so engaged with our areas of expertise. And that’s important and understandable. We nevertheless need to time-to-time step back and reflect on the broader mission and responsibility of the healthcare system. In this opinion, I intend to cascade the reflection I have recently made on how the healthcare sector could (or rather should) respond to the global climate and sustainability goals.

I believe that the healthcare sector has a crucial role to play in responding to global climate and sustainability goals (THE 17 GOALS | Sustainable Development (un.org)). As one of the largest industries worldwide, healthcare has a significant environmental impact, including greenhouse gas emissions, energy consumption, waste generation, and the use of harmful chemicals. I think therefore that it is just imperative for the sector to take proactive measures to mitigate its negative effects on the environment and contribute to a sustainable future.

One key aspect of the healthcare sector’s response should be to prioritize environmental sustainability in its operations (Sustainability in Health Care | Annual Review of Environment and Resources (annualreviews.org), Environmental health and strengthening resilience to pandemics (oecd.org)). This can be achieved through various means, such as adopting energy-efficient technologies, optimizing water usage, implementing waste management strategies, and reducing the use of hazardous substances. By investing in sustainable infrastructure and practices, healthcare facilities can significantly decrease their ecological footprint and promote resource efficiency.

I also think that another crucial area for the healthcare sector to focus on is to promote public health measures that are aligned with climate goals (WHO Global Strategy on Health, Environment and Climate Change, 2020). Climate change poses significant risks to public health, including increased heat-related illnesses, vector-borne diseases, and respiratory ailments. Healthcare professionals and organizations can play a vital role in educating the public about these risks and promoting preventive measures. They can collaborate with policymakers and advocate for policies that prioritize public health and address climate change simultaneously.

One area that may be quite impactful is to have healthcare providers integrate sustainability principles into their procurement practices (Climate change and global health: What actions are healthcare leaders taking? | World Economic Forum (weforum.org)). By favoring environmentally friendly products and services, they can support the development and adoption of sustainable technologies and practices across the healthcare supply chain. This approach can incentivize suppliers to adopt eco-friendly manufacturing processes, reduce waste, and limit the use of harmful chemicals.

And specifically related to universities and research institutions (such as glory UEF!), the healthcare sector can contribute to global climate and sustainability goals by actively participating in research and innovation. This includes supporting and conducting studies on the health impacts of climate change, exploring new treatments and technologies that are environmentally sustainable, and sharing best practices and knowledge across the industry. Collaboration between healthcare providers, researchers, and policymakers can drive innovation and lead to the development of sustainable solutions that benefit both the environment and public health.

Lastly, healthcare professionals can play a critical role in advocating for policy changes and engaging in public discourse on climate and sustainability issues (Climate change and global health: What actions are healthcare leaders taking? | World Economic Forum (weforum.org)). By leveraging their expertise and credibility, they can raise awareness about the links between climate change and health, and advocate for policies that prioritize sustainability. This can include supporting renewable energy initiatives, promoting sustainable transportation options, and advocating for policies that mitigate environmental pollution.

So overall I am in the opinion that the healthcare sector has the potential to significantly contribute to global climate and sustainability goals. By prioritizing sustainability in its operations, promoting public health measures aligned with climate goals, integrating sustainability into procurement practices, fostering research and innovation, and engaging in advocacy, the sector can become a powerful force for positive change. Embracing a sustainable approach will not only reduce the sector’s ecological footprint but also protect public health and contribute to a healthier and more sustainable future for all.

Fatma Al Jabri – UEFConnect
Department of Nursing Science
University of Eastern Finland

Clinical Nurse Coordinator for the Ministry of Health, Oman

Posted on

Matkalla terveystieteiden kandeiksi – yhdessä ja erillään

Kandidaatintutkielmakonferenssi Kuopiossa 11.5.2023 keräsi kokoon yli 70 hoitotieteen opiskelijaa ympäri Suomea. Moni kulki kampuksella epävarmana määränpäästään, sillä kandidaatintutkielmakonferenssi oli isolle osalle osallistujista ensimmäinen kerta läsnä Itä-Suomen yliopistolla. Takana jokaisella opiskelijalla oli hoitotieteen kandidaatin opinnot, jotka tämä päivä päättäisi. Yksi etappi oli saavutettu!

 

Kandivuosi oli mielekäs ja opinnot etenivät mukavasti töiden ja perheiden ohella. Opinnot onnistuivat pääasiassa täysin etänä omassa tahdissa. Joillakin kursseilla oli läsnäolopakko, mutta niihinkin osallistuminen oli mahdollista monesti etänä ja erilaiset hybriditoteutukset mahdollistivat opinnot erilaisissa elämäntilanteissa. Kurssien haasteellisuus vaihteli ja moni opiskelija sai suoritettua maisterivaiheen opintoja kandiopintojen ohella. Kandivuosi meni lopulta aika nopeasti ja yhtäkkiä kandiseminaarissa tajuntaan iski ajatus, että tässä sitä nyt ollaan, terveystieteiden kandidaatteja!

 

Kandidaatintutkielman työstäminen oli uutta ja kiinnostavaa. Toki osa opiskelijoista oli aiemmin tehnyt erilaisia opinnäyte- ja kehittämistöitä, mutta tämä oli monelle ensimmäinen akateeminen kirjallinen työ. Kandidaatintutkielman kirjoittaminen eteni lopulta melko mukavasti ja ohjaavilta opettajilta sai tukea, kun sitä tarvitsi. Omien vahvuuksien – kuten pilkunviilaamistaidon – hyödyntäminen kandidaatintutkielmaprosessin aikana helpotti työskentelyä ja pienet elämän vastoinkäymiset, kuten jalan murtumisesta johtunut sairausloma, saattoivat vauhdittaa kirjallisen työn valmistumista. 

 

Kandidaatintutkielmakurssin alkaessa tammikuussa 2023 opintojakson opiskelijat jaettiin ryhmiin, joita ohjasi nimetty opettaja läpi kandikevään. Opettajat kannustivat ryhmiään verkostoitumaan ja luomaan yhteisiä sosiaalisen median alustoja, kuten WhatsApp-ryhmiä, jotta vertaistuen saaminen ja jakaminen mahdollistuisi. Monelle tuo oma kandiryhmä muodostui vankaksi ja tärkeäksi tueksi kandidaatintutkielman kirjoittamisen aikana ja ehkä sen jälkeenkin. 

 

Vaikka olimmekin toisillemme lähes täysin tuntemattomia aloittaessamme hoitotieteen opintomme ja tapasimme toisemme ensimmäistä kertaa vasta 11.5.2023 kandidaatintutkielmakonferenssissa, toi yhteinen uurastuksemme meitä yhteen tavalla, jota aikuisiällä harvoin pääsee tuntemaan. Moni meistä voi kutsua itseään tämän kevään päätteeksi terveystieteiden kandidaatiksi ja haluamme esittää kiitokset jokaiselle matkalle osallistuneelle opiskelijalle ja opettajalle!

 

Konferenssin päätteeksi jaettiin palkintoja erinomaisista kandidaatintutkielmista. Parhaan posterin Pohjois-Savon aluetoimikunnan kannustinpalkinnon sai Riina Koljonen muiden osallistujien ja Hoitotieteen tutkimusseura ry:n äänestämänä. Riinan tutkielman aiheena oli ”Opiskelijaohjauksen merkitys hoitotyön opiskelijan ammatillisessa kasvussa kliinisessä harjoittelussa”. Hoitotieteen laitoksen kannustinpalkinnon sai Anne-Mari Tuomola tutkielmallaan ”Esidiabeteksen tunnistaminen suun terveydenhuollon palveluissa”. Alpha Beta Nu Suomen Sigma jaoston kannustinpalkinto meni Tiia-Maria Kitalalle, jonka kandidaatin tutkielma oli ”Hoitotyön johtajan urajohtamistaidot hoitotyöntekijän urakehityksen näkökulmasta”. 

 

Riina Koljonen, Anne-Mari Tuomola ja Tiia-Maria Kitala
Kandidaatintutkielmaseminaari
Hoitotieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto

Posted on

Iäkkäiden hoidon osaamisvaatimukset tarpeen huomioida hoitajapulaa ratkaistaessa

Haavahoitoa, saattohoitoa. Ravitsemustilan seurantaa, kivunhoitoa. Toimintakyvyn ja terveydentilan muutosten arviointia.  Tapaturmien ennaltaehkäisyä, lääkehoitoa. Asiakas- ja potilastietojen kirjaamista. Asukkaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemista monin keinoin.

Decorative Photo by Mel Poole on Unsplash Käyttöoikeus: Unsplash License

Kuva: Mel Poole on Unsplash.  Käyttöoikeus: Unsplash License

Iäkkäiden ympärivuorokautisessa hoidossa vaaditaan laajaa osaamista. Kun saman katon alla asuu useita muistisairaita henkilöitä, sisältää arki edellisten lisäksi eettisten ristiriitojen ratkomista. Kuten tasapainottelua asiakkaan turvallisuuden ja itsemääräämisoikeuden tukemisen osalta. Olennaisena osana työhön kuuluu myös mm. alan opiskelijoiden oppimisen tukeminen.

Hoitokotien toimintaa hankaloittaa tällä hetkellä hoitajapula. Ratkaisuksi tähän on esitetty mm. hoiva-avustajien määrän lisäämistä suhteessa ammattitutkinnon omaaviin. Esimerkiksi hoiva-avustajat ovatkin erittäin tärkeä osa hoitokotien asukkaiden arkea. Hoitokotien henkilöstön koulutusvaatimusten madaltamista on kuitenkin julkisessa keskustelussa perusteltu osin sillä, että valtaosa hoitokotien työtehtävistä ei vaadi koulutusta. Tämä herättää miettimään, miten hyvin iäkkäiden ympärivuorokautisen palveluasumisen todellisuutta ja työn osaamisvaatimuksia oikeastaan tunnetaan.

Vuosien mittaan tehdyt vanhustenhoidon uudistukset ovat vaikuttaneet hoitotyöhön ja siinä tarvittavaan osaamiseen. Menneinä aikoina vanhainkoteihin muutettiin ”parempikuntoisena”, kuin mitä nykyään iäkkäät henkilöt ovat hoitokoteihin muuttaessaan. Nythän palvelut pyritään järjestämään ensisijaisesti iäkkään kotiin. Toisaalta hoitokotiin muuttamisen jälkeen palvelut pyritään niin pitkälle kuin mahdollista tuottamaan hoitokodissa. Ilman, että asukas siirtyisi esimerkiksi vuodeosastolle.

On tärkeää työntekijänä tiedostaa, että hoitokoti on iäkkään ihmisen koti, ei sairaala. Iäkkään hyvinvointia pyritään hoitokodissa edistämään kokonaisvaltaisesti. Normaalin, mielekkään arjen ollessa etualalla sairaanhoidon sijaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että hoitokodeissa asuvien iäkkäiden hoidolliset tarpeet ovat tänä päivänä moninaiset.

Hoitajapulaan vanhuspalveluissa on pakko etsiä aktiivisesti ratkaisuja. Niitä pohdittaessa on kuitenkin tarpeen huomioida, millaista osaamista työ tänä päivänä vaatii.

Outi Kiljunen, sh,TtT,tutkijatohtori
Hoitotieteen laitos
Itä-Suomen yliopisto

Suomessa toteutettuja iäkkäiden hoidon osaamisvaatimuksia kuvaavia tutkimuksia löytyy esim.:

Kiljunen, O., Kankkunen, P., Partanen, P., & Välimäki, T. (2018). Family members’ expectations regarding nurses’ competence in care homes: a qualitative interview study. Scandinavian Journal of Caring Sciences 32(3), 1018-1026. doi.org/10.1111/scs.12544

Kiljunen, O., Välimäki, T., Partanen, P., & Kankkunen, P. (2018). Multifaceted competence requirements in care homes: Ethical and interactional competence emphasized. Nordic Journal of Nursing Research 38(1), 48-58. doi.org/10.1177/2057158517712084

Kiljunen, O. Care home nursing professionals’ competence in older people nursing. 2019. Terveystieteiden tiedekunta, Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja. Publications of the University of Eastern Finland- Dissertations in Health Sciences, no 492. ISBN: 978-952-61-2949-5

Piirainen, P., Pesonen, H.-M., Kyngäs, H., & Elo, S. (2021). Challenging situations and competence of nursing staff in nursing homes for older people with dementia. International Journal of Older People Nursing, 16: e12384. https://doi.org/10.1111/opn.12384

Tohmola A, Saarnio R, Mikkonen K., & Kyngäs H, Elo S. (2022). Competencies relevant for gerontological nursing: Focus-group interviews with professionals in the nursing of older people. Nordic Journal of Nursing Research 42(3):123-132. doi:10.1177/20571585211030421

Posted on

Mielenterveyttä edistävät chatbotit monitieteisen tutkimuksen kohteena

 

Chatbot

Kuva Mostphotos, Biancoblue

“Toista ihmistä chatbot ei voi korvata, mutta se voisi toimia lisänä mielenterveyden edistämisessä.”

Hoitotieteellä on paikkansa chatbottien tutkimuksessa

Verkkopalveluissa tai yritysten nettisivuilla asioidessa näytön alareunaan ponnistaa väsymätön asiakaspalvelija kysyen innokkaasti, josko voisi olla avuksi. Kohteliaasti se kertoo, ettei osaa auttaa aivan kaikissa asioissa, mutta lupaa yrittää parhaansa. Kyseessä on chatbot,  joka on koulutettu vastaamaan asiakkaiden usein esittämiin kysymyksiin tai nopeuttamaan rutiinitoimintoja. Sen saamasta “koulutuksesta” ja asiakkaan kysymyksen kinkkisyydestä riippuen ponnahdusikkuna klikataan nopeasti kiinni – tai tyytyväinen asiakas jatkaa päiväänsä asian hoiduttua jopa odotettua näppärämmin.

Toiveikkuutta ja ratkaistavia kysymyksiä

Edellä kuvattiin asiakaspalveluchatbottia, mutta käyttökohteita on lukuisia. Vaikka ELIZA-chatbotista kirjoitettiin jo 1960-luvulla (Weizenbaum 1966), chatbottien määrän voimakkaan kasvun voidaan katsoa alkaneen vuonna 2016 (The Wharton School of the University of Pennsylvania 2016). Terveyteen liittyvät chatbotit eivät tehneet tässä poikkeusta, ja seuraavana vuonna julkaistiin yksi alan viime aikoina siteeratuimmista tutkimuksista, jossa Woebot-mielenterveysbotin käytön todettiin helpottavan masennusoireita yli 18-vuotiailla yliopisto-opiskelijoilla (Fitzpatrick ym. 2017).

Terveyteen liittyvistä chatboteista onkin muodostunut oma, monitieteinen ja nopeasti kehittyvä tutkimusalueensa. Tutkimuskirjallisuuteen kohdistuvan tiedonhaun perusteella terveyschatbotteja on kehitetty muun muassa mielenterveyden edistämiseen ja hoitamiseen, perusterveydenhuollon tarpeisiin, tai tietyille rajatuille käyttäjäryhmille joko terveyden edistämisen tai sairauden hoitamisen tueksi. Koronapandemia muutti digitaalisissa ympäristöissä toimimista entisestään ja loi uusia tarpeita (THL 2021, 15). Tämä näkyy muun muassa oirekyselychatbotteja koskevina julkaisuina.

Chatbottien käytöstä mielenterveyden edistämisessä on raportoitu hieman ristiriitaisia, joskin varovaisen lupaavia tuloksia, mutta tutkimusta tarvitaan vielä lisää (He ym. 2022, Abd-Alrazaq ym. 2020). Kynnys käyttää chatbottia juuri itselle sopivana ajankohtana on matala ja se on saatavilla jonottamatta, paikasta ja välimatkoista riippumatta sekä usein jopa käyttäjälle maksutta. Mielenterveyden ongelmiin avun hakemiseen liittyy yhä pelkoa leimaantumisesta ja tuomitsevista asenteista, jotka chatbotin kanssa asioidessa jäävät pois. Mielenterveysongelmien määrän jatkaessa kasvamistaan ja terveydenhuollon henkilöstöpulan ollessa todellisuutta ei siis ole ihme, että tämänkin digitaalisen ratkaisun mahdollisuudet halutaan selvittää. Toista ihmistä chatbot ei voi korvata, mutta se voisi toimia lisänä.

Keskusteleva, ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuva mielenterveyden edistämisen ja hoitamisen ympäristö ei kuitenkaan ole ongelmaton rajoitetuin taidoin varustetulle chatbotille. Terveyteen liittyviin sovelluksiin sisältyy vaatimus turvallisuudesta ja oikeellisuudesta: on voitava olla varma siitä, miten chatbot eri tilanteissa reagoi ja miten vastaa. Näyttöön perustuvaa interventiota tarjottaessa sen on myös edettävä noudatellen asiaankuuluvia vaiheita. On siis pystyttävä rajaamaan keskustelua siten, että se ei ylitä ohjelmoidun virtuaaliapurin kykyjä ja tarjoaa käyttäjälleen sen, mitä on tarkoitus tarjota.

Tutkimuksen suuntia

Aiheesta tehdyn tuoreimman tutkimustiedon kokonaiskuvaa tarkastellessa tulee mieleen tienristeys: toinen tutkimuksen tienhaara koskee ennalta käsikirjoitettujen chatbottien tutkimusta. Siinä tarkastellaan botin persoonallisuuden piirteitä, käytettävää äänensävyä, erilaisten vastausvaihtoehtojen tarjoamisen tapoja ja lukuisia muita tekijöitä, joilla pyritään parhaaseen mahdolliseen käyttäjäkokemukseen eri kohderyhmille. Tiedon avulla halutaan edistää chatbotin käyttöön sitoutumista, sillä paraskaan sovellus ei käyttämättömänä hyödytä.

Toinen suunta johtaa luonnollisen kielenkäsittelyn ja muiden tekoälyominaisuuksien tutkimukseen. Siihen liittyvät yksilöllisiä vastauksia käyttäjälle muodostavat ratkaisut sekä vastauksen hakeminen suuresta tietomäärästä. Tämä puolestaan nostaa väistämättä esiin uusia kysymyksiä vastuun, tiedon oikeellisuuden ja eettisyyden näkökulmista. Molempiin tienhaaroihin liittyy vahvuuksia, heikkouksia ja mahdollisuuksia.

Tulevaisuuden kehityssuunnasta riippumatta terveydenhuollon ammattilaisilla ja tutkijoilla tärkeä rooli tässä monitieteisessä työssä. Sovellusten kehittäminen on yhteistyötä: on päätettävä sisällöstä, annettava chatbotille sanat ja persoonallisuus, kehitettävä, koodattava, ylläpidettävä, testattava ja tutkittava. Vuonna 2021 kansainvälinen ja monitieteinen asiantuntijaryhmä pohti tekoälyn mahdollisuuksia hoitotyössä. Raportissaan ryhmä toteaa, että tekoälyn hyödyt hoitotyössä riippuvat siitä, mitkä arvot ja prioriteetit ohjaavat tekoälytyökalujen kehitystä, ja ymmärretäänkö niiden mahdollisuudet ja rajoitukset riittävän hyvin. Terveydenhuollon ammattilaisten tulisikin olla mukana kehitystyössä alusta aina uuden sovelluksen käyttöönottoon saakka. (Ronquillo ym. 2021)

Keskustelu chatbot-asiakaspalvelijan kanssa on päättymässä. Botti kertoo, että oli ilo olla avuksi ja toivottelee mukavat päivänjatkot. Näytöllä heiluttaa vilkuttava käsi -emoji. Asiakasta hymyilyttää ohimennen, tulee jopa vähän hyvä mieli. Ja tekstikenttään ihminen kirjoittaa viestin chatbotille: Kiitos ja hei!

 

Heidi Nieminen 
Väitöskirjatutkija
Hoitotieteen laitos, Terveystieteiden tiedekunta
Itä-Suomen yliopisto

ChatPal hankkeen kotisivuille pääset Tästä linkistä

Tekstin lähteenä on kirjoittajan omien näkemysten ja tähän saakka kertyneen tiedon lisäksi käytetty seuraavia julkaisuja:

Abd-Alrazaq A.A, Rababeh A, Alajlani M, Bewick B.M & Househ M. 2020. Effectiveness and safety of using chatbots to improve mental health: Systematic review and meta-analysis. Journal of Medical Internet Research 22(7), e16021. DOI: 10.2196/16021

Fitzpatrick K.K, Darcy A & Vierhile M. 2017. Delivering cognitive behavior therapy to young adults with symptoms of depression and anxiety using a fully automated conversational agent (Woebot): A randomized controlled trial. JMIR Mental Health 4(2), e19. DOI: 10.2196/mental.7785

He Y, Li Y, Qian C, Li T, Su Z & Zhang Q. 2022. Conversational agent interventions for mental health problems: a systematic review and meta-analysis of randomized controlled trials (Preprint).
doi: 10.2196/preprints.43862

Kyytsönen M, Aalto A-M & Vehko T. 2021. Sosiaali- ja terveydenhuollon sähköinen asiointi 2020–2021. Väestön kokemukset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 7/2021. Helsinki.

Ronquillo C.E, Peltonen L-M, Pruinelli L, Chu C.H, Bakken S, Beduschi A, Cato K, Hardiker N, Junger A, Maichalowski M, Nyrup R, Rahimi S, Reed D.N, Salakoski T, Salanterä S, WaltonN, Weber P, Wiegand T & Topaz M. 2021. Artificial intelligence in nursing: Priorities and opportunities from an international invitational think-tank of the Nursing and Artificial Intelligence Leadership Collaborative. Journal of Advanced Nursing 77(9), 3707-3717. DOI: 10.1111/jan.14855

The Wharton School of the University of Pennsylvania 2016. The rise of the chatbots: Is it time to embrace them? Haettu 11.4.2023 osoitteesta https://knowledge.wharton.upenn.edu/article/rise-chatbots-time-embrace/

Weizenbaum J. 1966. ELIZA – A computer program for the study of natural language communication between man and machine. Communications of the ACM 9(1), 36-45.

Posted on

Greetings from the researcher exchange to Centre for Quality and Patient Safety Research in Melbourne, AU

 

Deakin Uni Sign

I am delighted and grateful to #Saastamoisen_Säätiö sr – Saastamoinen Foundation for the funding which facilitated my researcher exchange to #Deakin_University in Victoria, #Melbourne, #Australia for five weeks in October-November 2022.

 

My visiting destination was the Institute of Health Transformation and the Centre for Quality and Patient Safety research (QPS). The visit preparations started before Covid-19 pandemic. I came across with Deakin Professor Julie Considine and Professor Judy Currey while they were lecturing in Finland. We had a chat on a coffee break and I found out that they were colleagues of Professor Elizabeth Manias who I was already previously keen to meet one day;  We have a common study focus of “medication related communication”. Julie and Judy kindly advised me how to apply for an exchange period into Deakin Uni and they conveyed my message to Professor Manias. This distant dream finally came true after two years’ delay due to the pandemic. Thus, it was worth writing down this “unlikely dream” to my original study plan in the first place!

My principal hosts during the visit were experienced patient safety researchers Professor Elizabeth Manias and Professor Tracey Bucknall. The exchange collaboration included co-authorship of one scientific article with the professors and Professor Vehviläinen-Julkunen and Associate Professor Härkänen from UEF.

Elizabeth and Tracey kindly organized an interesting program for the exchange period. I had an amazing opportunity to network with several highly skilled patient safety and communication researchers. QPS has over 80 researchers plus doctoral students, who deliver around 250 scientific articles per year (QPS annual report, 2021). I managed to arrange personal meetings with many researchers, but also enjoyed several collective researchers’ events with a variety of researchers. For example, Associate Professor Debra Kerr has been studying if communication training for nurses should be standardized (Kerr, Martin, Furber, Winterburn, Milnes, Nielsen and Strachan, 2022).  

I was offered to attend LUMA institute’s “Shared decision-making methods” training, which continues now via Zoom. 

 

 

I participated in a 4-days researcher conference of SoNM (School of Nursing and Midwifery) where there were over 40 scientific presentations by PhD- and Master’s students, Doctors, and Professors. I had the privilege to present my own doctoral study also at the conference, which was a great learning experience in a friendly atmosphere.

 

The SoNM conference included training about systematic literature review by Professor Brigid Gillespie from Griffith University and NVivo workshop by Professor Linda Sweet from Deakin University. The discussions about research with several academic colleagues helped me to map post doc research ideas and possibilities for future collaboration between the Departments of Nursing Science in Deakin and UEF. I was able to initiate patient-safety-researcher networks to universities in AU, but also to Danmark, Iran, Ethiopia, and Mexico. In addition, the Deakin networking helped me to find potential collaboration links to Netherlands and Canada.

Professor Julie Concidine, Chair In Nursing Eastern Health and Director of research unit, kindly arranged an interesting visit to Box Hill Hospital for a Danish doctoral exchange student Helen and me. We met members of Julie’s research group and visited a couple of units and discussed with their directors and staff regarding medication management practices, digital solutions, staff retention challenges and solutions during pandemic times. The challenges have been similar type to Finland and Denmark.

However, the differences in solutions seemed to be the higher compensations to nurses taking care of Covid patients, free meals during the working shift plus offers of free continuing professional development courses in higher education. This is meaningful, as AU nurses need to gain a certain number of training credits per certain period of time to keep their nursing license effective.

 

In Melbourne, according to my understanding, many of the professors are mainly working as directors of the research units within hospitals or hospital districts and having a smaller percentage of contract in UNI than in hospital – contrary to Finland, where we have the opposite proportions of working hours for professors, or professors work full time in UNI. In Melbourne the research units are interprofessional and they are often responding straight to the local clinical evidence needs. Thus, remarkable part of the scientific research is aiming to give answers straight to clinicians.

The research results improve front line clinical work by giving evidence base for decision making for local managers and directors – They are studying for example “How effective it is to use ultrasound cannulation method compared to traditional cannulation?”(Schoch, Bennett, Currey, Smith, Orellana and Hutchinson, 2022) or “How effective is nurses’ training intervention for recognizing and reporting patients’ deterioration in their organization?” (Bucknall, Considine, Harvey, Graham, Rycroft-Malone,Mitchell, Saultry, Watts, Mohebbi, Bohingamu Mudiyanselage, Lotfaliany and Hutchinson, 2022) or “How interprofessional and intraprofessional communication occures  when managing older patients’ medications during care transitions” (Manias, Bucknall, Woodward-Kron, Hughes, Jorm, Ozavci and Joseph, 2021) or “How do the family members perceived ICU care and communication during the pandemic” (Digby, Manias, Haines, Orosz, Ihle and Bucknall, 2022). 

And which were the key take home messages from my exchange? 

Nursing research is highly respected, well-funded, effectively led and collaborated in Melbourne, Australia, and it concentrates strongly on intervention and effectiveness research. One of the main aims is to translate research results into practice. The research areas are discussed openly, results shared, awarded, and celebrated actively and projects developed in wide researcher and clinician collaboration. Diverse level students, Post Docs and professors have common local conferences, where they can network and learn from each other as a researcher community. 

People in Australia are truly kind and helpful. Infrastructure is very modern but green aspects are taken into consideration even around skyscrapers. Air B & B accommodation within a family was a pragmatic and cost-efficient solution but also a great way to get to know local culture, warm-hearted people, lovely garden, wild and pet animals and beautiful houses in family housing areas! 

The Deakin visit was full of amazing new experiences and contacts. I can warmly recommend exchange periods to Melbourne, and to encourage different level researchers and students to build exchange dreams – the dreams might come true! 

Best Regards,
Tiina

Tiina Syyrilä, Doctoral researcher, University Teacher, MSc, RN
Department of Nursing Science, UEF