Koulunpenkiltä toiselle

Aikaa on jo hetkinen vierähtänyt siitä, kun aloitin sairaanhoitajaopinnot, mistä jatkoin vielä terveydenhoitajaksi. Kokemus kesätöistä hoitoapulaisena kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa kirkasti ajatuksen sairaanhoitajuudesta. Välivuotta pitäessäni olin kuitenkin vielä kahden vaiheilla: sairaanhoitaja vai kirjallisuuden opinnot. Ensiksi mainittu tuntui konkreettisemmalta, joten lähdin sille tielle. Toisaalta myös sairaanhoitajan ammatin arvostus oli suuri, joten kukapa ei haluaisi tehdä merkityksellistä työtä?

Jo opintojen alkuvaiheessa oli kuitenkin selvää, että haluaisin jatkaa opintojani pidemmälle. Luovuus ja kiinnostus kirjoittamiseen puolsivat ajatusta, että ehkä yliopisto-opiskelu voisikin olla minua varten. Erehdyin eräässä alkuvaiheen vuodeosastoharjoittelussa jatkosuunnitelmista keskusteltaessa kertomaan aikomuksistani jatkaa opiskelemaan hoitotiedettä. Tämän jälkeen sain kyseisessä harjoittelupaikassa osakseni arvostelua siitä, kuvittelinko olevani jotenkin perushoidollisten asioiden ”yläpuolella”. En kuvitellut. Olin vain päättänyt haluta jatkaa opintoja, mutta vielä alkuvaiheen sairaanhoitajaopiskelijana oli virhe sanoa se ääneen.

Kun vertaa nykyistä sairaanhoitajaopiskelijoiden ohjausta noihin aikoihin, on siinä tapahtunut varmasti paljon myönteistä kehitystä. Opiskelijat toivottavasti huomioidaan enemmän yksilöinä erilaiset vahvuudet tunnistaen ja niitä tukien, ja itsensä kehittäminen nähdään positiivisena ilmiönä. Myös asenne hoitotieteeseen ja hoitotieteen opiskeluun on selvästi muuttunut. Sen kertoo jo suuret hakijamäärät, mutta myös se, että hoitotiede on kehittynyt valtavasti ja teemme tärkeää, ajankohtaista ja vaikuttavaa tutkimusta, jonka ymmärtäminen kuuluu myös osaksi hoitotyötä. Toivottavaa olisi, että jokaista jo valmista hoitajaa tai hoitotyön opiskelijaa kannustettaisiin myös jatkamaan opintoja, jos sellainen kiinnostaa. Samalla toki tarvitsemme hoitotyöhön sitoutuneita ammattilaisia, mutta ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

Tuoreena terveydenhoitajana päätökseni jatkaa suoraan silloiseen Kuopion yliopistoon kannatti. Koin olleeni opiskelijana tervetullut tähän hoitotieteen yhteisöön, jossa olen saanut olla osana henkilöstöäkin jo pitkän tovin. Alkuun nuorempana tutkijana, sitten apurahatutkijana, tutkijatohtorina ja nyt viimeisimpänä yliopistotutkijan pestiä hoitaen. Suoraan koulunpenkiltä toiselle siirtyessäni hetkittäin kuitenkin ajattelin, että kokemuksen puute hoitotyöstä voisi olla este tutkimuksen tekemiselle. Minullahan ei ollut valmiiksi ajatusta konkreettisista hoitotyötä koskevista ongelmista, joihin olisin halunnut lähteä tutkimuksella etsimään vastauksia. Työkokemuksen puuttuminen ei kuitenkaan osoittautunut olevan lainkaan vain huono asia. Sen sijaan se mahdollisti lähtökohtaisesti avaran näkemyksen tutkimuksen tekemiseen ja vapauden oman mielenkiinnonkohteen löytämiseen, joka omalla kohdallani löytyikin sitten äitiyshuollon aihepiiristä. Hoitotyön kokemuksesta on varmasti apua, mutta se ei ole toki opiskelun tai myöhemmin tutkijaksi ryhtymisen edellytys. Mitä tutkijalta sitten edellytetään? No ainakin kiinnostusta, sinnikkyyttä, luovuutta, itsenäistä työotetta ja kykyä sietää pettymyksiä ja kilpailua. Myös suoraan koulunpenkiltä toiselle -tekniikallakin voi siis onnistua ja ”työ tekijäänsä opettaa”. Hoitotieteen opiskelu, joko suoraan tai myöhemmin, tarjoaakin monia kiinnostavia mahdollisuuksia, mihin voi valmistumisensa jälkeen tarttua, olematta silti perushoidollistenkaan asioiden ”yläpuolella”. Päämäärämmehän on kuitenkin pitkälti myös yhteinen.

Yliopistotutkija Reeta Lamminpää TtT, Th, Sh

Hoitotieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto

Unohtumattomia kokemuksia ja mahdollisuuksia

Vuonna 2014 lähdin opiskelemaan hoitotiedettä Itä-Suomen yliopistoon avoimin mielin ilman erityistä tavoitetta tai päämäärää. Neuvolan terveydenhoitajana toimiessani minun oli loogista valita preventiivinen suuntautumisvaihtoehto opinnoissani. Aloittaessani opinnot toivoin tutkinnon suoritettuani ymmärtäväni omaa alaani paremmin ja oppivani kirjoittamaan sekä ajattelemaan tieteellisestä näkökulmasta. Nämä toiveeni toteutuivat moninkertaisesti, ja lisäksi sain itselleni aivan hurjasti kaikkea muutakin noista neljästä opintovuodesta.

Onkin uskomatonta, kuinka monitahoista yliopistossa opiskelu on – se on paljon enemmän, kuin vain uuden tiedon omaksumista. Lämmöllä muistan professorien sekä opiskelukavereiden kanssa käymiäni keskusteluja hoitotyön ajankohtaisista teemoista. En unohda lämmintä kannustusta paneutua itseäni kiinnostaviin aiheisiin. Enkä voi olla muistamatta lämmöllä ikimuistoisia junamatkoja Kuopioon opiskelukavereiden kanssa, kandijuhlia, tai Kuopion torin laitamilla nautittuja pullakahveja. Ihana Kuopion kampus sekä opiskelijajärjestön organisoimat lasketteluretket toivat kaivattua yhteisöllisyyden tunnetta, vaikka opiskelinkin pääasiassa etänä pääkaupunkiseudulta käsin.

Uuden opiskeleminen on ehkä parhaimmillaan kuin seilaamista tuntemattomilla vesillä uusien tuulien puhallellessa. Se on, kuten filosofi Esa Saarinen muotoilee (vai oliko se sittenkin ensin Matti Nykänen?), uusille mahdollisuuksille mahdollisuuden antamista. Jo opintojeni aikana tartuin uskomattoman hienoihin mahdollisuuksiin: julkaisin tieteellisen artikkelin vertaisarvoidussa alan lehdessä, sain tilaisuuden työskennellä yliopistolla kansainvälisessä hankkeessa, sekä pääsin puoleksi vuodeksi vaihto-opiskelemaan Alankomaihin.

Opintojeni jälkeen koen seilanneeni tavallaan takaisin kotisatamaan. Toimin tällä hetkellä esihenkilönä äitiys- ja lastenneuvolassa Espoon kaupungilla. Vastuualueeni kattaa muun muassa sen neuvolan toiminnan, josta vuonna 2013 aloitin terveydenhoitajan urani. Tämä uusi roolini on tuonut mukanaan lisää uusia mahdollisuuksia. Olen päässyt kehittämään neuvolapalveluita erityisesti monimuotoisuuden huomioimisen sekä maahan muuttaneiden henkilöiden erityistarpeiden näkökulmista. Olen päässyt lisäksi suunnittelemaan neuvolan ryhmätoimintoja sekä haastamaan itseäni koronapandemiaan reagoimisessa. Neuvoloiden toiminnan varmistaminen ja henkilöstön tukeminen tänä vaikeana aikana on ollut työn keskiössä. Tässä uudessa roolissa minulla on vielä paljon opittavaa ja, ainakin toivon, paljon tulossa olevia mahdollisuuksia kehittymiseen ja uuden kokemiseen.

Hanna Kamppila TtM, esihenkilö äitiys- ja lastenneuvola, Espoon kaupunki